XI.
Hämärtäessä heräsi Karl Aleksander kiihkeästä, vaikka matala-äänisestä keskustelusta. Hän katsoi tirkistäen ympärilleen. Kaikki oli hänestä outoa, ensin hän ei voinut muistaa, missä oli, eikä miten hän oli tullut sinne, jossa oli. Pahanpäiväisen lampun valossa näki hän edessään niin saippuaiset kasvot, ettei hän tuntenut niitä. Etempänä oli kai vielä toinenkin henkilö, sillä hän kuuli miellyttävän äänen puhtahimmalla ranskan kielellä selittävän jotain, jota Karl Aleksander piti itsepuolustuksena, eikä syyttäkään.
"Meitä syytetään suotta. Me olemme käyttäneet Tonavan kartoittamiseen paljon pontevaa työtä. Ei ole meidän syymme, että Tonavan kartat siitä huolimatta ovat väärät. Tonava on oikullinen impi. Uskokaa minua, tai älkää, mutta se muuttaa joka vuosi sijaansa. Milloin muodostaa se hietamatalikkoja, milloin kaivaa syvänteitä, se on oikukas, kuin veden neidot. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä, että vaikkapa kartat eivät olekaan oikeita, ei se ole syynä siihen, että me 24 päivästä asti huhtikuuta, jolloin sota julistettiin, emme vielä ole ehtineet vihollisen maahan. Jos työ olisi toimitettu paremmassa järjestyksessä, paremman harkinnan mukaan, niin…"
Sillä välin oli saipuoitu partaveitsellä poistanut vahdon, ja vähitellen alkoi Karl Aleksander nähdä miehen kasvoja, se oli ruhtinas Sasdanadsche, Aleksander Davidovitsch omassa olennossaan. Mutta miten muuttuneena! Skandinaavialaisilla, anglosakseilla, germaaneilla muuttuvat lapsuudenajan kasvot, niiden ilmeet vuosien kuluessa huomattavassa määrässä, kumminkin voi niissä kansoissa kahdenkymmenenviiden vuotisessa henkilössä huomata paljon piirteitä ja paljon ilmettä, jotka tuntuvasti muistuttavat samaa henkilöä kahdentoista vanhana; mutta itämaisissa kansoissa vaikuttaa kaksitoista vuotta niin paljon, että — voi sanoa — ei ole kysymys muuttumisesta, vaan muutoksesta. Kuka ei ole nähnyt sirojäsenisestä, ihmeen kauniista juutalaistytöstä kehkeytyvän rumavartaloisen, lyhyen, vantteran ja pitkänenäisen neidin. Äänestä Karl Aleksander ensin tunsikin jälleen entisen toverinsa ja lapsuuden ystävänsä keltaiset kasvot korkean kaarevine silmäkulmineen, silmäänpistävän nenän, tummat, syvät ja pieniteräiset silmät sekä kirsikanpunaiset, mehevät huulet.
Syvällä äänellään ja verkkaisella, tyynellä tavallaan vastasi ruhtinas, katsoen kuvastimeen ja huolellisesti sivellen kasvojaan cold creamilla, ihojauheella ja eau de colognella:
"Minä myönnän sen, mitä sanot. Pääasia kaikissa tapauksissa on, ettei meillä ole yhtään ainoaa oikeaa karttaa Tonavasta, emmekä tunne sen kareja, emme syvyyttä, emmekä virrannopeutta. Se, joka tuntisi jonkunkaanlaisen mahdollisen tien alas virtaa, joka voisi sanoa, tästä voi mennä yli, tässä on virta niin ja niin syvä, ja ennen kaikkea, tuonpuoleinen ranta sen tai sen tapainen, hän olisi mies, jota me tarvitsemme. Mutta se on nyt asia, joka ei liikuta minua. Petruscha", huusi hän palvelijalleen, "laita kuntoon, mitä minä tarvitsen kolmena tai neljänä päivänä — kuulehan Josefo-ystäväni", ja ääneen tuli toisellainen sointu, puheeseen toisellainen tahti, "minä kai saan, kuten ennenkin, olla sinun luonasi Murgescon palatsissa Bukarestissa?"
"Paras ystäväni, sinä olet äärettömän tervetullut luokseni. Koko talo on käytettävänäsi. Mutta mitä perhanaa sinulla on toimittamista pääkaupungissamme, tai koskeeko se ainoastaan Rositaa Alcazarissa?"
"Rositaa Alcazarissa", sanoi Karl Davidovitsch, pikemmin ikäänkuin itsekseen, ja hän siveli hienoilla, valkeisilla sormillaan käherrettyjä viiksiään, ja lempeä sekä haaveileva ilme tuli hänen silmiinsä, "Rositaa en minä saane nähdä. Minkäkö tähden minä matkustan Bukarestiin? Kirotut insinöörit ja meriupseerit, jotka nuhjustelevat Tonavan siltain kanssa, keksivät kaikkia mahdollisia syitä hitaudelleen, milloin ovat kartat vääriä, milloin on Tonavan vesi liian korkealla; nyt tahtovat he tietää virran nopeutta, ja sen selville saamiseksi tarvitaan pieni kone, undulaattori, lasiputki, joka koneellisesti mittaa sen heille. Sitä konetta pitää minun etsiä Bukarestista."
Toinen nauroi hienon säädyllisesti: "Niin totta kuin minä olen Josef Murgesco, majuri Rumaanian kuninkaan palveluksessa, on matkasi turha. Etsi Bukarestista maailman paraita multasieniä, etsi viiniä, laulajia ja laulajattaria, etsi samettisilmäisiä ja -ihoisia naisia, ja sinä löydät kaikkea, mitä sinä siinä suhteessa voit vaatia, mutta älä mene vaatimaan tiedettä, taidetta, tarkan matemaatisen työn tuloksia."
"Sitäpaitsi saa sen koneen helpoimmin Wienistä".
"Niin, jos minä en saa sitä Bukarestista, sähköitän minä Pietariin Maantieteelliselle seuralle, siten on se minulla kuudessa päivässä; minä en tunne ketään Wienissä".
Silloin kääntyi keskustelu, ruhtinaan täyttäessä matkareppua, päivän kysymyksiin. Majuri Murgesco puhui päämajasta Plojetschissa, keisarin lempeydestä ja suuresta vaatimattomuudesta, rumaanialaisesta kenraali Maunista, ministereistä ja marsalkeista. Ruhtinas taas kyseli ja antoi vastauksia ylipäälliköistä, kenraali Gurkosta, parooni Krüdeneristä, yli-esikuntapäällikkö Nepokoischitzkista, kaikki nimiä, jotka elivät senaikalaisten huulilla, nimiä, jotka olivat muodostamaisillaan uusia ja kunniakkaita lehtiä maailman historiaan.
Kun Karl Aleksander kuuli kaikki nuo nimet ja puheesta ymmärsi, että kumpikin keskustelija oli ikäänkuin äänettömänä jäsenenä suurella maailman näyttämöllä, kuohahti hänen mielensä kateudesta, niin voimakkaasta, että veri nousi hänen päähänsä. Tuo yksinkertainen Aleksander Davidovitsch, jolla oli ollut sellainen vaiva oppia selvimpiäkin asioita, lekotteli täällä vallan loistossa, oli mukana kaikessa suuressa, jota nyt tapahtui, ja epäilemättä loistavasti edistyisi, sillä aikaa kun hän itse melkein vuosikausiksi unohdettuna oli viettänyt armeijaupseerin halpaa elämää. Nyt oli hän kyllä kutsuttu tänne suurien hyökyaaltojen keskeen, jotka voisivat nostaa hänet korkealle, viedä kauas eteenpäin, mutta epäilemätöntä on, että hänet täällä pantaisiin sellaisiin toimiin, asetettaisiin sellaisiin paikkoihin, ettei häntä paljon nähtäisi eikä kuultaisi. Ja ensi kerran elämässään tunsi hän, ei tosin vihaa, vaan jotain sen tapaista kaikkia sellaisia kohtaan, jotka olivat onnen helma-lapsia ainoastaan sentähden että olivat syntyneet yhteiskunnan suurien keskuudessa. Samalla leimahti kunnianhimo hänessä suureen liekkiin, joka valaisi jokaisen hänen kuluneen elämänsä hetken ja osotti hänelle, miten hän onnellisten tapausten avulla oli melkein tyhjästä noussut siihen asemaan, joka hänellä nyt oli; sen liekki ei tästä päivästä alkaen antanut hänelle mitään lepoa, vaan pakoitti hänet ponnistelemaan ylöspäin, korkeammalle ja korkeammalle, niin korkealle, että hän voisi nähdä lukemattomia sellaisia, kun hän itse nyt oli, ponnistelevan alhaalla.
Siinä keskeytti hänen mietteensä Aleksander Davidovitsch, joka polttaen paperossiaan ja pannen nappeja kiinni, sanoi kovasti majuri Murgescolle: "Minun täytyy kai herättää ystäväni, kapteeni, sanoakseni hänelle, mitä hänen on tehtävä poissaollessani".
"Ei tarvitse", vastasi Karl Aleksander ja nousi reippaasti ylös. "Minä olen maannut puolivalveilla ja vieläpä kuullut osan keskustelustanne". Ystävykset syleilivät ja suutelivat toisiansa sydämellisesti kaksi kertaa, kuten Venäjällä on tapa. Sitten vasta seurasi esittely. Esikuntakapteeni Karl Aleksander Segerberg ja majuri Murgesco, parooni Krüdenerin rumaanialainen ajutantti. Sitäpaitsi Matschinin sankari, hän, joka luutnantti Dubassoffin kanssa räjäytti turkkilaisen monitoorin, Chiwai Rachman ilmaan.
Majuri Murgesco, josta tuntui, kuten kaikista hienosti sivistyneistä ihmisistä, vastenmieliseltä tekojensa ylisteleminen, punastui hieman, joka vielä lisäsi hänen hienojen kasvojensa miellyttäväisyyttä. Hän oli uhkea latinalaisen suvun edustaja: silmäkulmat kaarevat, kasvot sivulta katsoen kauniit ja sen lisäksi vielä miellyttävä ääni. Majuri Murgesco lausui muutamia ystävällisiä sanoja ja sanoi tuttavallisesti jäähyväiset, hän ei tahtonut häiritä ystävyksien kohtausta.
Ja silloin alkoi tulvia kysymyksiä, ja vastauksia, vastauksia ja kysymyksiä, kuului huudahduksia, lyhyitä, hermostuneita naurahduksia ja lämpimän, ikuisen ystävyyden vakuutuksia. Aleksander Davidovitschista oli Karl Aleksander kaunistunut, niin että hän oli tosi-kaunis upseeri. Lopuksi tultiin asian ydinkohtaan.
"Mikä minun kohtalokseni tulee täällä"? kysyi Karl Aleksander.
"Sinä olet parooni Krüdenerin esikuntapäällikön alainen, kuten minäkin ja Murgesco".
"Hyvä, ja sitten?"
"Sitten, no niin", ja Aleksander Davidovitsch puhui vielä verkkasemmin kuin tavallisesti, "no niin, ensinnäkin on sinun muistaminen, että sinä kirjoitit haluavasi tänne minkälaiseen toimeen tahansa…"
"Niin kyllä!"
"No niin", ja ruhtinas puhui kiusallisen hitaasti, "viikko sitten valitti esikuntapäällikkö minun kuulten sitä vastusta, jota hänellä oli intendenteistä. Hän oli luullut, että me pääsisimme Tonavan yli paljon pikemmin, mutta kun niin ei käynyt kumminkaan, on tänne kokoontunut ääretön paljous elintarpeita, muun muassa oikein pataljoonittain teuraseläimiä. Elukat ovat meille todellisena maanvaivana. Kanuunain paukkeesta peloissaan ovat ne melkein villiytyneet. Niitä pääsee aina karkuun, uppoaa Tonavan liejuun, tai varastavat niitä juutalaiset ja kreikkalaiset. Pari sotilasta on menettänyt henkensä taistellessaan härkiä vastaan. Lopuksi kyllästyi kenraali alituiseen puuhaan. Hän pyysi minun esittämään kunnollista ja pontevaa henkilöä".
"Härkäin päälliköksi", sanoi Karl Aleksander, vasten tahtoaan punastuen.
"Niin, älä nyt loukkaudu", Aleksander Davidovitsch punastui vuorostaan. "Kirjeesi oli kiihkeä, ja toimi, vaikkakin halpa, on tärkeä-arvoinen. Sinä et voi arvata sen tärkeyttä. Sen lisäksi on sinun pitäminen silmällä kaikkia tavaranhankkijoita. Se sinään, pyyntösi päästä sotaan, tulla tänne määrätyksi, olivat asianomaiset saaneet niin sanoakseni samalla hetkellä, kuin parooni Krüdener oli päättänyt pyytää apua tuon asian tähden ja siten… Sitäpaitsi minä tulen takaisin kolmen tai neljän päivän perästä, sitten saamme lähemmin puhua asiasta".
Aleksander Davidovitsch oli tahtonut tehdä palveluksen ystävälleen ja toverilleen, nyt loukkautui hän Karl Aleksanderin äänettömyydestä, joka, paremmin kuin sanat, ilmaisi hänen tyytymättömyytensä toimen suhteen, johon hänet oli kutsuttu. Hän sentähden joudutti eroa niin paljon kun voi. "Nyt minun täytyy kuitenkin lähteä ratsastamaan, joutuakseni junaan Festetitschissa. Sinä asut majassani, se on selvää. Petruscha, pidä huolta Karl Aleksandrovitschistä, kun minä olen poissa. Hyvästi, kaikki käy vielä hyvin, olehan vaan kärsivällinen. Vielä eräs asia, esikuntapäällikkömme sairastaa, makaa kenttäsairashuoneessa, muuan pöllö everstiluutnantti hoitaa toistaiseksi hänen tehtäviään. Sinä voit odottaa, kunnes minä tulen takaisin, hän ei tiedä mitään siitä, että sinä olet määrätty tänne". Ja ruhtinas lähti majasta, pudistettuaan Karl Aleksanderin kättä. Heti senjälkeen kuului hänen hevosensa jalkain kapse tieltä.
Karl Aleksander oli suuttunut, perin suuttunut. Hän, vanha paassi, "härkävartioston" päällikkönä, kuten sitä komppanijaa kutsuttiin, joka oli saanut tuon häväisevän vartioitsemisen toimekseen. Hän käveli edestakaisin majassa, sitten aukaisi hän oven saadakseen raitista ilmaa. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun kuu täytti huoneen valovirrallaan. Hän nojasi oven pieltä vasten ja seisoi siinä kauan liikkumattomana kuin kuvapatsas, katseli taivasta, jossa tähdet kimaltelivat kirkkaimpina kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen edessään oli orapihlaja-aita, jonka toinen puoli oli pimeä, toinen valoisa, etempänä taivaan rannalla välkkyi mahtava Tonava hopeavärisenä; Tonavan ja puron välillä loisti ja savusi sadottain leiritulia.
Seisoessaan kukkulalla ja katsellessaan leiriä, kuuli Karl Aleksander pauhinaa, taukoomatonta, kumeaa, mahtavaa tohinaa, johon jokainen yksityinen ääni katosi, niinkuin pienet väreet meren aaltoihin. Tohina väliin koveni, väliin heikkeni, tuntui ikäänkuin sadattuhannet miehet, jotka täällä elivät ja liikkuivat öisen tähtitaivaan, telttojen liinakattojen alla, olisivat muuttuneet tarumaiseksi jättiläiseksi, joka oli nukkunut ikuisesti kohisevan Tonavan rannalle, ja jonka hengitys nyt kevätkesän yön hiljaisuudessa kuului.
Taivaan korkeus, yötuulen viileys ja yksitoikkoinen kohina saivat vihdoin Karl Aleksanderin sydämen ja mielen jonkinlaiseen tasapainoon. Viha ja katkeruus muuttuivat alakuloisuudeksi. Minkätähden juuri hän jäisi kuormaväkeen, jäisi jälkeen kun kaikki hänen kanssaan yhdenikäiset olivat kohonneet ylöspäin maailmassa. Hän oli surumielinen ja sääli itseään, mutta samalla hän ymmärsi, että hänen päätarkoituksensa, saadakseen olla mukana suurissa tapauksissa oli löydetty. Sama se, ajatteli hän, tämän lyhyen sodan ajalla — sillä kaikki luulivat sodan alussa, että se loppuisi lyhyeen, olisi ainoastaan paraatimarssi Konstanttinoopoliin — menisi hän eteenpäin. Hän näyttäisi heille, kuinka väärin he olivat häntä kohdelleet. Ja hän teki itsekseen lupauksen, ettei antaisi mitään tilaisuutta, tehdä itseään huomatuksi, mennä ohi. Samassa lenti tähti, tehden pitkän, loistavan juovan tummalle taivaalle. Toivotus tai lupaus, silloin kuin tähti lentää, ennustaa hyvää, tuumi hän itsekseen, nousi ylös ja päätti mennä sotaravintolaan.
Päämajan sotaravintolaa piti eräs eversti Lidoff ja sen hoitajana oli ranskalainen kokki François, sillä oli haaraosastoja kaikkialla, minne suurempia joukkoja oli kokoontunut. Täällä Simnitzan läheisyydessä oli ravintolaksi laitettu sotilasmaja, jota oli jatkettu pituudelleen milloin teltoilla, milloin toisilla majoilla. Sen kehnoihin suojiin kokoontui kaikellaatuisia upseereja. Kun Karl Aleksander astui sisään, oli se täynnä viimeiseen sijaan asti. Siellä näki kirjavan joukon ihmisiä eri roduista ja kansoista. Leveänenäisen, karkealeukaisen ja kelta-ihoisen, puhtaasti venäläisen tyypin rinnalla näki vaaleaverisiä, korkeakasvuisia ruotsalaisten ja saksalaisten esi-isien jälkeläisiä. Etempänä istui seurue rumaanialaisia. Heidän soikeat kasvonsa, tummat, öljyn keltaiset ihonsa, hienot piirteensä osoittivat, että heidän sukuperänsä, samoin kuin kielensäkin juontui Byzanzista ja Roomasta. Säihkyväsilmäisiä, suuri- ja käyränenäisiä kreikkalaisia, pitkä-, mongolilaisviiksisiä, herkulesmaisia tjerkessejä, kulmikkakasvoisia suomalaistyyppejä, sanalla sanoen, näytteitä kaikista niistä kansoista ja roduista, joita lavea valtakunta voi näyttää. Naurun ja puheen sorina, lasien kilinä, pauhina ja laulu täytti kehnon huoneuston. Vaikka ikkunat ja ovet olivat auki, oli sisällä kuitenkin todellisia pilviä ruoan käryä ja tupakin savua. Hikoilevien vieraiden välissä juoksi rasvaisia ja hengästyneitä palvelijoita. Kaikkea tuota valaisivat kitkuavat öljylamput säännöttömällä, väräjävällä valollaan, sillä liekki milloin suureni milloin pieneni, aina sen mukaan kävikö voimakkaampi vai heikompi tuulen henki huoneessa.
Karl Aleksander katseli kauan tyhjää sijaa, vihdoin huomasi etäällä pöydän, jossa näytti olevan vielä sijaa muutamalle henkilölle. Kun hän monen anteeksipyynnön perästä ehti pöydän luo, huomasi hän vastenmielisellä hämmästyksellä, että kaikki pöydän ympärillä istujat olivat siviilipukuisia. Hän ei olisi tahtonut mielellään ensi kertaa ravintolassa käydessään esiintyä sellaisten seurassa, jotka eivät olleet upseereja, mutta muu ei nyt auttanut. Kolme siviilipukuista herraa näytti tuskin huomaavankaan häntä. Yksi heistä kirjoitti uutterasti taskupaperille, toiset kaksi puhuivat innokkaasti ja puoli-ääneen keskenänsä. Karl Aleksanderin harmia lisäsi vielä se, ettei hänen merkeistä ja huudoista huolimatta onnistunut saada käsiinsä yhtään palvelijaa.
Toinen siviilipukuisista herroista, paksu ja verevä herra, poskiparta sellainen, jota leikillä kutsutaan karitsan kyljykseksi, kääntyi silloin Karl Aleksanderin puoleen, esitti itsensä sotakirjeen vaihtajana, herra von Lichtensteininä, ja kysyi saksaksi, saisiko hän auttaa. Minä olen vanha vieras täällä ja minua heti totellaan. Ennenkuin Karl Aleksander ehti vastata, vihelsi hän lyhyeen ja kimakasti, ja ikäänkuin taikavoimalla ilmaantui palvelija pöydän ääreen.
Sanoakseen jotain naapurilleen, kysyi Karl Aleksander jotenkin välinpitämättömästi: "Mitä sanomalehteä te edustatte, herrani?"
"Neue Freie Presseä Wienissä, herra kapteeni".
"Karl Aleksander Segerberg, esikuntakapteeni. Te tunnette siis Wienin?" ja hänen mielensä leimahti tuota kysyessä, hän tunsi, että hän oli löytänyt lähtöpisteen, alun päästäkseen huomatuksi.
"Bin Wienerkind, hab'r Wieneblut, olen syntynyt Pyhän Stefanin luona, — minä olen triple extrait de fine fleur de Vienne", vastasi toinen hymyillen.
"No, sepä sattui", ja Karl Aleksanderin pahatuuli ja alakuloisuus hävisi. Silmänräpäyksessä oli hän unhottanut vihansa, tappionsa, ja nyt tuli esiin toinen puoli hänen luonnettaan: kiihkeä toimintahalu, ja sitä seurasi hänessä aina levollisuuden tila, sisäinen tyydytys, joka etukäteen rauhoitti hänet kaiken ja kaikkien suhteen. "Tahtoisitteko ja voisitteko tehdä minulle palveluksen? Minä tarvitsisin" — jatkoi hän innolla — "koneen, jota sanotaan undulaattoriksi, Tonavan virran nopeuden koneellista mittausta varten. Jos sellaisen voi saada Wienistä, niin voitteko sanoa minulle, kuinka pian sen voi saada tänne?"
Herra von Lichtenstein mieltyi asiaan, "gewiss, gewiss", vastasi hän. "katsotaanpas. Jos minä vielä tänään ratsastan Festetitschin asemalle, sillä täällä ei minulta oteta sähkösanomaa, sähköitän toimitukselle ja pyydän ensi postissa saada koneen, jonka te tahdotte, niin ehtii se tänne kolmessa vuorokaudessa. Minä teen teille tuon palveluksen, eikä se maksa teille penniäkään, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla".
"Ja se on?"
"Että te, milloin voitte; autatte minua kirjeenvaihtajana tiedoillanne".
Karl Aleksander lupasi, tarjosi kirjeenvaihtajalle pullon olutta, ja mainittuaan, että hän asuu sivuajutantti ruhtinas Sasdanadschen teltassa, poistui iloisena pienestä tempustaan, ja riemastuneempana kuin hän pitkään aikaan oli ollut.
Odottaessaan Dodo Davidovitschia, tarkasteli hän asemaa ja oloja. Ensin haki hän päämajan. Se oli kukkulalla, keskellä jotain puutarhantapaista. Pientä, jokseenkin rapistunutta rakennusta, jota kutsuttiin linnaksi, ympäröi pohjoispuolelta todellinen, lukemattomista kuormavaunuista ja kanuunan lavoista muodostunut vallitus, joiden väliin oli sidottu hevosia. Tonavan puoleisella sivulla linnaa oli aukea, ruohoa kasvava kenttä, jota varjosti rivi vanhoja jalavia. Kentän yli, jota vartioitsi kasakkavartiosto, nähtiin silloin tällöin rientävän ajutantteja sisään ja ulos linnasta. Toisinaan näkyi ylipäällikön korkea vartalo, kauniitten esikunta-upseeriryhmien ympäröimänä, seisovan kaukoputken edessä, joka oli asetettu puutarhaan; hän näytti tutkivasti katselevan vastapäistä rantaa ja Sistovan muureja. Etempänä idässäpäin, suurien jalavien alla näkyi jonilaistyylisen temppelin muotoinen huvila. Sen otsikossa oli ollut kirjoitus, rakkauden ja rakkaudenjumalan ylistys, jota kumminkin nykyisissä olosuhteissa oli pidetty sopimattomana, ja sentähden poistettu. Vielä voi epäselvästi eroittaa kirjaimet. Huvila oli määrätty keisarin asunnoksi.
Karl Aleksander suuntasi askeleensa viheriälle kentälle, sen alapuolella soitteli rykmentin soittokunta. Ympärille oli kerääntynyt tiheä piiri sotamiehiä, aliupseereja, rumaanialaisia ja bulgaarialaisia talonpoikia ja naisia. Sistovasta ja Simnitzasta karkoitettuja porvareja ja muutamia armeijaupseereja. Viime mainitut näyttivät enemmän katselevan ympärilleen, kuin kuuntelevan soittoa. Enemmän viehätti joukkoa, samoin kuin Karl Aleksanderiakin ryhmä upseereja, jotka kävelivät linnan edessä olevalla ruohikolla tai seisovat plastillisissa asennoissa suurien, pehmeälehtisten jalavain alla.
Kesäinen aurinko vuodatti kultaista hohdettaan kauniille taululle, ja sai hohtavan punaisen, vaalean ja sinisen, pukujen kullan ja hopean näyttämään suurelta loistokasvilta, ruohokenttien tasaista, vehreää taustaa vasten. Karl Aleksander oli samoin kuin ajutantit ja esikunta-upseerit pukeutunut huolellisesti. Hän ei tahtonut, että hänet ilman mitään sekoitettaisiin armeija-jalkaväkeen. Erittäinkin piti hän huolta, että pieni maltalaisristi, joka osoitti hänen olleen paassina, oli näkyvissä. Esikuntaupseerien joukossa näki hän useita tuttavia. Ajutantin, joka hyvin tärkeän näköisenä meni juuri tervehtimättä hänen ohitsensa, tunsi hän myös. Niin, muistipa hän vielä, että tämä oli hänelle kolme ruplaa velkaa. Tuolla on tuo kaunis rumaanialainen majuri Murgesco, "mitähän, jos menisin sinne, tervehtisin häntä ja sanoisin, että olen tilannut koneen Wienistä", mutta Karl Aleksander ei mennyt. Paitsi sitä, että häntä hävetti koko asia, oli hänellä vielä toinenkin syy. Hän itse oli palvellut arvokkaammassa rykmentissä, hän muisti, miten hän kohteli yksinkertaista jalkaväkiupseeria. Ajatella, etteivät he vastaisi hänen tervehdykseensä tai jos — sitä voi tuskin otaksuakaan kumminkaan — vastaisivatkin — mutta jatkaisivat toimiaan, keskusteluaan ja kävelyään, väliäpitämättä hänestä. Ei, olkoot nuo ylimysystävät rauhassa — jonain päivänä hänkin … ja hän lähti pois suorana, ylpeänä nopein askelin, jotta "ylimysystävät", nuo "maffit", kuten heitä armeijassa kutsuttiin, eivät näkisi häntä utelijaan alhaison kirjavassa joukossa, Hän tiesi kyllä, että nuo saavuttamattomat, isoiset, jotka nyt olivat täällä vallan ja loiston välittömässä läheisyydessä, olivat paraimpia ja rakastettavimpia ihmisiä maailmassa, jos heidät kohtasi vähemmän julkisella paikalla. Täällä esti heidät siitä ainoastaan turhamaisuus, halpa intohimo, joka tuntuu olevan aikamme vika. Sillä vaikkapa se onkin ollut kaikkina aikoina paheena, vikana, niin on se vasta meidän päivinämme päässyt valtijaaksi.
Heinäkuun aurinko paistoi kuumasti. Karl Aleksander lähti sentähden kilomeetriä etempänä, virran rannalla olevalle kukkulalle, jossa ryhmä suuria jalavia ja kastanjoita näytti tarjoovan hänelle lepoa, varjoa ja viileyttä. Ehdittyään kukkulalle, huomasi hän siellä erään kastanjan juurella vanhan majurin, joka istui puun rungon ympärille laitetulla penkillä. Vanhus istui kirja kädessä. Karl Aleksander oli nyreissään, sillä hän oli toivonut saada olla yksinään ajatuksineen. Kun hän katsoi tarkemmin majuria, näki hän, että tämä nukkui. Hän tarkasteli nukkuvaa ja huomasi, että tämän leppeissä, puhtaasti venäläisissä kasvoissa kaikesta karkeudesta huolimatta ilmeni niin paljon suopeutta ja hyväntahtoisuutta, että hän kuitenkin päätti istua penkille saman puun alle.
Karl Aleksander oli kasvanut jokiseudussa, hän rakasti näkö-aloja viheriärantaisiin ja leppoisalehtoisiin jokilaaksoihin, hän oli nähnyt Merijoen, Nevan ja Volgan rannat kaikellaisessa valaistuksessa, mutta mitään kauniimpaa, kuin näköalan Tonavalle, jonka hän nyt näki täältä kastanjain tummien latvojen alta huikaisevan valoisena kesäisen auringon paisteessa, ei hän luullut koskaan nähneensä. Hän näki, miten Tonava etäällä, silmänkantaman päässä, virtasi matalain, sinivehreäin kumpujen välissä, tuli näkyviin kauniina kaarena Sistovan ja Simnitzan muurien välistä, loisti ja välkkyi kesäpäivän kirkkaudessa ja häipyi näkyvistä kaukana lännessä satalukuisen, matalan ja vihreän saaririvin väliin, joka oli sen kirkkaalla pinnalla ikäänkuin malakiittinen helminauha suurella kristallilevyllä. Etelässäpäin oleva tasanko kimalteli kaikilla vivahduksilla vehreän ja sinipunervan välillä. Leiristä kohosivat valtavina, pehmeinä "An der schönen blauen Donaun" säveleet, jota rykmentin soittokunta soitti. Kaikki oli niin rauhaisaa, hiljaista ettei olisi voinut luulla tuolla alhaalla olevan kahtasataatuhatta taisteluun valmista miestä, ja että ainoastaan kymmenen päivää myöhemmin sadat, jopa tuhannetkin urhoolliset sydämet olivat lakanneet sykkimästä, löytäneet hautansa viheriällä tasangolla, jossa hirssi- ja vehnävainiot nyt huojuivat tuulessa ja näyttivät vehreiltä kuin smaragdit.
Karl Aleksander istui penkillä ja muisteli Volgan rannalla olevaa pikkukaupunkia, kaunista Anna Paulovnaa ja hurmaavaa pikku Veraa. Menneisyyden muistot saivat hänet uinailemaan tulevaisuudesta; hän alkoi kuvitella mielessään tulevaisuuttaan. Hän olisi ponteva, maltillinen ja loistavan urhoollinen, hän olisi ensimäisenä vihollisen varustuksissa, saisi Yrjönristin ja korotettaisiin majuriksi. Paljon tovereita kaatuisi ja useita avonaisia paikkoja ilmaantuisi; epäilemättä hän ylenisi ennen sodan loppua everstiksi — "ja silloin", tuumi hän, "silloin otan minä hänet, Veran, otan hänet aivan yksinkertaisesti, haen kaartiin, Suomen kaartiin, sillä noitten maffien en minä anna enää ylvästellä itselleni."
Sistovan ja Tonavan rannalla olevan Abdul Kerimin valleilta alkoi kuulua pauketta. Kanuunat olivat jälleen alkaneet soittaa jymeää baasiaan, kiväärintuli rätisi. Parvittain raakkuvia variksia ja kirkuvia naakkoja kohosi pilviin ja tuskallisesti parkuen pakeni kalalokki pitkin virran pintaa. Karl Aleksander hypähti ylös ja majuri herasi. "Mitä nyt, mitä se merkitsee?" kysyi edellinen muitta mutkitta.
"Oh, se on kai joku torpedoveneistämme, joka on tehnyt turkkilaisille taas jonkun kepposen", sanoi majuri. Samassa näkivät he erään noista pienistä aluksista, jotka tekivät turkkilaisille niin paljon vahinkoa, äärettömän kiivaasti kiitävän virtaa alas. Se tuli muutamasta Tonavan pienestä sivujoesta ja pyrki Dobrudschaan, jossa Venäjän muu laivasto oli ankkurissa.
"Ah noita kunnon poikia;" sanoi majuri. "Herra varjelkoon heitä. Tiedättekö, nuori ystäväni, että tuntuu turvalliselta ja mieltä ylentävältä nähdä poikamme taistelussa. Silloin saa lohdullisen vakuutuksen siitä, että se voima ja kunto, jota kansassamme on, on voittamaton. Kaikki, mitä he tekevät, nuo harmaat pojat, sujuu niin yksinkertaisesti, keveästi ja luontevasti, että on vakuutettu heidän voivan tehdä satoja kertoja enempi, vieläpä kaiken, jos niin tarvitaan. Kun näkee heidät tuossa pähkinänkuoren kokoisessa aluksessa, ymmärtää, ettei se ole tuollaista itse kunkin tuntemaa pikkumaisuutta, turhamielisyyttä, hetkellistä kuoleman uhmaa, joka saa heidät siihen, mitä he tekevät, vaan toisellaista tunnetta, paljoa voimakkaampaa, joka on muodostunut niin eheäksi, että, vaikka he ovatkin paljoa alttiimpana kuolemalle kuin me muut, tuntevat itsensä turvallisiksi ja varmoiksi Jumalan huomassa. Ja millaisia vaivoja he kestävät, yövahtia ja ikävää oleskelua liassa ja siivottomuudessa. Se ei ole kunniamerkkien toivo, tai mainioksi tulemisen halu, eikä ne myöskään ole uhkaukset, jotka saavat heidät tuohon. Siihen vaaditaan kokonaan toista, voimakkaampia vaikuttimia, ylevämpää tunnetta. Sellainen tunne on jokaisen venäläisen povessa, mutta hän kätkee sen sydämensä pohjalle. Se ilmenee ainoastaan harvoin, sillä he eivät halua sillä komeilla. Se on rakkaus isänmaahan.
"En koskaan minä ole huomannut sitä niin selvästi esitettynä kuin tässä, paraan venäläisistä, kreivi Leo Tolstoin kirjassa, ne ovat hänen sanojaan, joita minä ajatuksina olen kertonut.
"Ja katsokaappas," jatkoi hän, "ranskalainen, englantilainen, saksalainen on urhoollinen vakaumuksestaan, hän on aprikoimalla siksi tullut, hän ymmärtää. sen välttämättömyyden; mutta venäläinen, hän on liian luonnollinen ja alkuperäinen senkeltaiseen urhouteen, hän on tunteensa tähden urhoollinen, hänessä se lähtee sydämestä, hän taistelee ja kuolee siinä, mihin hänet on asetettu, sillä hän ei voi muuta.
"Mutta suokaa anteeksi, minä en ole esittänyt itseäni, nimeni on Ilja Iljitsch Agafonoff, majuri Woroneschin rykmentissä, olen hakenut armeijaan saadakseni olla sodassa."
Karl Aleksander sanoi nimensä ja, että hänkin oli hakenut armeijaan saadakseen olla sodassa.
"No, sen minä sanon," huudahti Ilja Iljitsch, "ei mikään todista paremmin, kuinka pyhä tämä sota on, kuinka puhdas se tunne, joka on pakoittanut kansamme tähän sotaan, kuin se, että minä, vanha mies, olen jättänyt kodin, vaimon ja lapset kurittaakseni noita murhaajia ja että tekin, vaikka olette toista rotua, toista verta, olette tehneet samoin. Me kohtaamme toisemme taistelussa saman jalon ja pyhän asian edestä. Me taistelemme sydämen halusta suuren tarkoitusperän tähden, emmekä turhamaisuudesta. Herra on kanssamme."
"Kuka on teidän ylipäällikkönne?" kysyi Karl Aleksander.
"Parooni Nikolai Loginovitsch Krüdener III."
"No, sitten me tavataan kyllä usein, minäkin tulen lähinnä olemaan hänen esikuntapäällikkönsä alaisena. Mutta lienee jo aika lähteä leiriin."
He lähtivät yhdessä leiriin, katselivat miten sotamiehet huvittelivat itseään. Toiset soittivat harmonikkaa, muiden tanssiessa rumanialaisten talonpoikaisnaisten kanssa. "Ohoi," haukotteli eräs nuori sotilas, loikoessaan nurmikolla, "oltaispahan vaan toisella puolella." — "Veli kulta, voit olla varma siitä, että me pääsemme yli toiselle puolelle; mutta pääsemmekö takaisin tälle puolelle, tietää ainoastaan armollinen Jumala," vastasi vanha aliupseeri, istuen turvallisena tavaralaatikon päällä ja tupakoiden, sekä syljeskellen ympärilleen.
XII.
Karl Aleksander odotti hyvin levottomana herra von Lichtensteiniä. Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä ja harmilliselta, jos tämä saapuisi liijan myöhään, se tahtoo sanoa, sittenkuin Dodo Davidovitsch olisi palannut Bukarestista. Toista olisi, jos Karl Aleksander saisi haluamansa koneen useita päiviä ennen Dodon palaamista. Siinä tapauksessa ei hän voisi sota-aikana, jolloin jokainen hetki oli kallis, olla jättämättä sitä päällikölle, jos se kerran vaan olisi hänen käsissään. Jo oli kolme päivää kulunut, ja Karl Aleksanderin levottomuus yhä suureni, sillä senkaltaista tilaisuutta ei kyllä heti olisi tarjolla; sitä paitsi oli hänestä vastenmielistä olla leirissä ilmoittamatta itseään asianomaisille.
Voi sentähden ymmärtää hänen ilonsa, kun neljäntenä päivänä heti puolipäivän jälkeen herra von Lichtenstein ratsastaa leiriin, tuoden suurta, siroa koteloa. Uuttera sotakirjeenvaihtaja oli mennyt puoliväliin unkarilaista rajaa, ollakseen varma koneen saamisesta. Leirissä oli melkein mahdotonta saada hyvissä ajoissa, mitä postissa oli tullut, niin äärettömän suuri oli kirjeiden ja pakettien tulva.
Vielä samana päivänä lähti Karl Aleksander pukeuduttuaan huolellisesti, päämajaan. Ruohoisella kentällä soitteli taas rykmentin soittokunta, vetelehti upseereja, oli joukoittain sotamiehiä ja rumaanialaista rahvasta, ja keskellä kenttää seisoskeli "ylimyksiä, maffeja", käveleskeli arvokkaina ja katseli Karl Aleksanderia ylpeästi. Tänään hänellä oli asiaa, tärkeä toimi, tänään astui hän rohkeasti linnan edessä olevan puoliympyrän sisään, jonne tuhannet olisivat halunneet, ja meni suoraan majuri Murgescon luo, joka seisoi linnan portailla ja poltteli tupakkia. Tämä hymyili ystävällisen tuttavasti hänelle, vei hänet linnan eteiseen, hyvin korkeaan ja viileään huoneeseen, josta portaat nousivat yläkertaan. Valoa pääsi niukasti sisään korkealla katonrajassa olevista ikkunoista. Sen takia koko huone näytti taiteilijan työhuoneelta. Yhtäläisyys tuli vielä suuremmaksi siitä, että eteinen oli täynnä mitä erilaisimpia esineitä. Satuloita, kaikellaisia koneita ja aseita oli hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Oven suussa seisoi lähettiläitä odottamassa; etempänä huoneessa näki Karl Aleksander viisi, kuusi nuorta upseeria, jotka, toiset seisoen, toiset istuen pöydän ääressä, joivat teetä, polttivat tupakkia ja puhelivat keskenään puoliääneen. Yksi heistä, pitkä, kalpea mies oli luultavasti lausunut jotain hyvin sukkelaa, sillä pari toisista oli naurusta pakahtua. Kun he huomasivat Karl Aleksanderin, vaikenivat he äkkiä ja koettivat näyttää arvokkailta ja totisilta. Näytti siltä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: kaikella muotoa, virkatoimia varten me kyllä olemme valmiita, mutta joukkoomme emme ota muita, kuin tahdomme.
Yksi upseereista, se pitkä ja kalpea, jolla oli veltot suupielet, meni vastatulleita vastaan, tervehti lyhyesti Karl Aleksanderia, puhuessaan Murgescon kanssa, hetken päästä katosivat he molemmat linnan sisä-osiin. Karl Aleksanderia suututti nuorten miesten käytös, hän kääntyi heistä poispäin ja rupesi katselemaan suurta Tonavan karttaa Simnitzan seuduista, joka riippui toiseen kerrokseen vievien portaiden käsipuista. Hän tarkasteli kartalla sitä tietä, jota hän oli tullut Simnitzasta leiriin. Hajamielisenä katsellessaan karttaa, kuuli hän päänsä päältä iloista viserrystä. Tänne kaikkien sotasuunnitelmien polttopisteeseen, tänne, josta annettiin käskyjä ja määräyksiä taistelusta ja kuolemasta, oli pari pääskystä laatineet pesänsä kattoreunuksen rococokoristuksiin. Keisari itse oli käskenyt ottaa pois yhden lasin ikkunasta, että pienet livertelijät saisivat vapaasti asua tämän sodan ja vallan voimien anastaman linnan turvissa.
Pitkä upseeri ja Murgesco palasivat takaisin; kenraali Krüdener oli ollut linnassa, mutta oli juuri ehtinyt mennä huvilaan, hän olisi siellä tavattavissa vielä muutamia — ja pitkä upseeri katsoi kelloansa — ehkäpä kymmenenkin minuuttia, senjälkeen tulisi kenraali tänne neuvottelemaan ylipäällikön kanssa. "Asianne on kai hyvin tärkeä", lisäsi hän jonkun verran pisteliäästi.
"On", vastasi Karl Aleksander lyhyesti.
"No niin, mennään sitten huvilaan", sanoi Murgesco kohteliaasti. Huvilassa, joka oli, kuten on mainittu, muinaisaikuisen temppelin tapaan rakennettu, oleskeli keisari mieluimmin leirillä ollessaan; nykyään hän oli Galatzissa. Hän asui silloin tavallisesti itse temppelikammiossa, jossa vanhanajan jumalanpalvelusmenojen mukaan jumalan kuva oli. Temppelihuoneessa pidettiin sotaneuvottelut, esihuone oli odotus- ja vastaanottohuoneena. Huvilaa vartioitsivat keisarin henkivartijakasakit, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat ulkopuolisessa pylvässuojamassa. Karl Aleksander astui majuri Murgescon kanssa sisään. Etuhuoneessa istui vanha laiha kenraali paperien yli kumartuneena, joihin hän näytti tekevän muistiinpanoja. Hän oli kenraali Krüdener. "Mitäs nyt?" kysyi hän ylös katsomatta.
Majuri Murgesco sanoi asiansa ja meni ulos. Kenraali jatkoi työtään antamatta odottajan häiritä itseään. Hetken perästä nousi hän ylös, meni Karl Aleksanderiin päin ja tarkasteli häntä todellisella haukan katseella.
"Nimenne, kapteeni?"
"Segerberg".
"Isän nimeltä?"
"Karl Aleksandrovitsch".
"Ah", vanhuksen katse kirkastui huomattavasti, näytti, ikäänkuin hän olisi muistanut jotain, jotain suloista menneiltä ajoilta.
"Suomenmaalainen?"
"Niin".
"Asianne?"
Karl Aleksander selitti asiansa; hän oli tahtonut, millä ehdolla tahansa, ottaa osaa sotaan, hänen ystävänsä ruhtinas Sasdanadsche oli maininnut hänelle, että kenraali oli aikonut asettaa hänet esimieheksi, vartijaksi, päälliköksi, — hän etsi sopivaa sanaa — elävälle muonavarastolle. Hän olisi valmis kaikkeen.
Kenraali katsoi häneen hajamielisesti: "Niin, niin, puhukaa esikuntapäällikköni kanssa, hän antaa teille ohjeet, ja sitten…?"
"Teidän ylhäisyytenne on halunnut konetta Tonavan virran nopeuden määräämiseksi. Minä voin antaa sellaisen teille", ja hän laski kotelon koneineen pöydälle. "Se on minun omani", lisäsi hän epäillen, "olisi hauska, jos sitä käytettäisiin".
"Epäilemättä", vastasi kenraali, katsellen tarkasti Karl Aleksanderia. "Lähetetään se henkilölle, joka tuntee Tonavan ja koneen. Onko vielä jotain?"
Nyt tai ei koskaan, ajatteli Karl Aleksander. "Minä tunnen Tonavan näiltä seuduin ja osaan käyttää konetta". Ja hän kertoi matkastaan Simnitzasta leiriin, miten hän oli tullut veneellä pitkin Tonavaa, löytänyt rannalta ruohikosta tien, sekä lisäsi, että hän oli kasvanut suuren virran rannalla, jonka pohjoinen ranta oli soinen ja eteläinen äkkijyrkkä, kuten tämänkin.
Silloin näytti kenraali kiintyvän asiaan. "Mennäänpä linnaan, siellä on Tonavan kartta, teidän on siinä osoitettava tie, jota tulitte". Ja reippaasti kuin nuori mies, nousi kenraali ylös lähteäkseen linnaan. Eteisessä syntyi liikettä, kun kenraali Karl Aleksanderin kanssa astui sisään. Keskustelu taukosi, lähettiläät ojentautuivat, nuoret miehet seisoivat kuin talikynttilät. Karl Aleksander meni suoraan kartalle ja osoitti varmana, mitä tietä hän oli tullut Simnitzasta ja merkitsi tien, jonka puhvelihärät olivat polkeneet rannan liejuun.
Kenraali seurasi tarkkaavaisesti, äkkiä kääntyi hän ja sanoi: "Minkätähden kutsutte te itseänne Karl Aleksandrovitschiksi. Isänne nimihän oli Ferdinand. Hän palveli 1854 Taurian krenatierirykmentissä".
"Minä sain Aleksandrovitsch-nimen paassikoulussa, teidän korkeutenne, senjälkeen on se seurannut minua. Isäni nimi oli todella Ferdinand, mutta, kuten teidän korkeutenne tietää, venäjän kielessä ei ole…"
"Minä tiedän sen", sanoo kenraali tyytyväisesti hymyillen. Hänen ylpeytenään oli muistaa nimiä, olla unhoittamatta niitä, joiden kanssa oli ollut tekemisissä, voi olla varma siitä, että hän, osoittaessaan — kuten nytkin loistavalla tavalla — muistinsa tarkkuutta, oli hyvällä tuulella. Hän tuli vielä tyytyväisemmäksi, huomatessaan ne hyvin teeskennellyn kummastuksen katseet ja kuiskaukset, joita esikunta-upseerit vaihtoivat keskenään.
"Te olette käyneet paassikoulun, Karl Feodorovitsch, no niin, niin kauan kuin ruhtinas Sasdanadsche on poissa, seuraatte te minua ordonanssina, sittenkuin ruhtinas on tullut takaisin, saamme me lähemmin puhua asiasta. Sillävälin te otatte kymmenen miestä mukaanne, viitoitatte tien virralle ja määräätte Tonavan virran nopeuden. Te voitte asian suhteen kääntyä — teidän puoleenne, hyvät herrat" — ja hän kääntyi upseereihin kumartaen, sekä lähti kevein, nuortein askelin portaita ylös toiseen kerrokseen.
Mielihyvällä ja vahingonilolla huomasi Karl Aleksander muutoksen, joka heti tapahtui nuorien upseerien käytöstavassa häntä kohtaan, ennen se oli jäätävän välinpitämätöntä, nyt miellyttävän palvelushaluista. Niin, nyt he muistivat, että he olivat olleet yhtä-aikaa paasseina, tunsivat toisensa, olivat ystäviä ja tuttavia. Ainoa, jossa ei tapahtunut tuota Karl Aleksanderille niin suotuisaa muutosta, oli majuri Murgesco. Hän näytti melkein kylmenevän, kuta enempi toiset lämpesivät, oikein sulkeutuvan klassilliseen, ylevään kauneuteensa. Tuo kylmyys, tehty kohteliaisuus sekä suretti että loukkasi Karl Aleksanderia. Hän oli suuresti mieltynyt tuohon meidän aikamme sankarin perikuvaan, hän oli toivonut, että jotain siitä tuttavallisuudesta, jota oli muukalaisen ja Dodo Davidovitschin välillä, tulisi hänenkin osakseen, mutta hän huomasi nyt, että heidän välillään oli kuilu, jota mikään ei voinut täyttää.
Kumminkaan ei Karl Aleksanderilla ollut aikaa enempää huomioitten tekemiseen, sillä kaikki huomasivat, että jotain erinomaista, jotain tärkeää oli tapahtunut. Ylhäällä linnan saleissa paukkuivat ovet, kuljettiin kiirein askelin, ja, juuri kuin pitkä ajutantti aikoi lähteä ulos kuulemaan, mitä oli tapahtunut, kuului leiristä tuhansien äänien pauhuisa kaiku, johon sekoittuivat kokoontumismerkit ja eläköönhuudot. Kaikki upseerit juoksivat portaille, luullen, että keisari tulisi, siellä kaikui riemunhuuto: "Meikäläiset ovat menneet Tonavan yli!" Koko leiri oli liikkeessä. Upseerit nurmikolla ja ajutantit portaalla olivat tuskallisessa tilassa, koko armeija näytti tietävän jotain, joka heille oli verestä.
Jälleen aukenivat linnan ovet, nyt voimalla ja vauhdilla. Portaalla olevat ajutantit väistyivät syrjään, kuten sivuhenkilöt näyttämöllä, kun suuret kohtaukset lähenevät huippuaan, ja ylipäällikkö Nikolai Nikolajevitsch tuli seurueineen ulos. Hänen käskevät, ankarat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, hän silmäili joukkoa katseella, joka sopi hänelle niin hyvin ja oli perintö ankaralta isältä, hänen seurueensa näytti myös riemastuneelta ja iloiselta.
"Hyvät herrat", sanoi hän. kääntymättä keneenkään erityisesti, "meidän urhoolliset poikamme ovat keisarin läsnäollessa menneet Tonavan yli Galatzin tyköä. Budschaka vihollisen maassa on meikäläisten vallassa. Kenraali Zimmermannille tulee kunnia urotyöstä, luutnantti Elsner oli ensimäinen, joka astui turkkilaiselle maalle". Ja tuhatäänisen riemun raikuessa lähti ylipäällikkö seurueineen huvilaan. Iloista uutista, jonka sähkölennätin ja nopea huhu melkein samaan aikaan olivat tuoneet leiriin, vietettiin jumalanpalveluksella ja sotilaallisella komeudella.
Tästä päivästä alkoivat tapaukset sotanäkymöllä rientää eteenpäin. Sodan hirviö oli viikkoja, kuukausia ollut alallaan historian virrassa, jonka vaihtelevista aalloista niin moni kansa ja valta oli taistellut. Se oli hypellyt itsensä väsyksiin sen lietteisillä rannoilla, nyt oli se jälleen noussut ylös, se pieksi sivujaan, nuoli verisiä haavojaan, ärjyi vihasta ja valmistausi ratkaisevaan hyppäykseen, syöksyäkseen, kuten Apokalypsenin hirviö Babylonin virtain äärellä, vihollisen maahan, vyöryäkseen sen yli, toimittaakseen tehtävänsä vuosisatojen vääryyksien ja väkivallan rankaisijana ja kostajana.
Tästä alkaen oli suuri levottomuus vallalla sotajoukon ylimmissä piireissä. Alituiset tiedonannot, äänekkäät keskustelut sotaravintolassa, alituisesti ratsastavat, tulevat ja lähtevät ajutantit levittivät levottomuutta ja kiihtymystä laajoihin piireihin sotajoukossa, Kahdeksankymmentätuhatta miestä odotti jotain tapahtuvaksi. Tunsi että voimakas käsi veti monimutkaista lyömälaitosta, että pian, kenties ensimäisellä tempauksella, suuri vauhtiratas lähtisi liikkeelle, tarttuisi hampaillaan suuren kiertokulun pieniin rattaisiin ja panisi ne liikkeelle. Ja sitten — sitten ei mikään saisi estetyksi sen käyntiä, se löisi järkähtämättömän varmasti lyöntejään, kunnes ajan täyttyessä painot olisivat laskeutuneet tai vieterit hervonneet ja koneisto tehnyt suuren tehtävänsä, mutta silloin olisi kymmenentuhatta, ehkäpä satatuhatta urhoollista miestä uhrannut elämänsä. Ja varmuus, että niin kävisi, antoi kaikelle, mitä näinä päivinä tehtiin ja sanottiin leirissä, vähäpätöisimmällekin, suuruuden leiman, sai vireille ylevän mielentilan, joka lämmitti sekä päällystön että miehistön mieltä ja sielua.
Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt viitoittaa tien, jota hän viikko takaperin oli saapunut leiriin, kun vallinkaivajat tulivat täyttämään ja levittämään sitä lapioineen, vasuineen ja risukimppuineen. Seuraavana päivänä tuli, ei kukaan tiennyt mistä, kymmenkunta suurta ponttoonia virtaa alas. Ne olivat monien Tonavan rannalle johtavien polkujen luona kuni tummat hirviöt, äänettöminä ja ruohostoon ja kahilihkoon kätkeytyneinä. Yöt läpeensä työskenteli Krüdenerin miehiä alusten luona. Suurella vaivalla kuletettiin joukko keveämpiä kanuunoita niihin, kaikki tapahtui hiljaa ja äänettömästi, jotta ei herätettäisi vihollisen huomiota ja lisättäisi maallenousun vaikeuksia. Rannalle rakennettiin mörssäripatteri auttamaan korkealle lentävillä ja luotisuoraan maahan putoavilla kuulillaan maallenousevia joukkoja vaikeassa vastaisen rannan valloituksessa, Varhain aamulla, niin varhain, että voi vielä eroittaa tähtiä vaalenevalla, savunkarvaisella taivaalla, oli kaikki valmiina, ponttoonit alkoivat osaksi airojen avulla, osaksi pienen höyryaluksen hinaamina pyrkiä virralle, joka tältä kohdalta oli noin neljäsataa meetriä leveä. Oli pyrittävänä vasten virtaa noin kolmenkymmenen asteisessa kulmassa, ja sitten virran avulla nopeasti, ennenkuin vihollinen huomaisi, laskettava joukot maalle.
Niin suuresti oli Karl Aleksander kiintynyt ylimenopuuhaan, että hän oli unohtanut kaiken, mitä hän viime aikoina oli mielessään hautonut, Anna Paulovna oli tykkänään jäänyt unholaan, Vera Nikolajevna oli himmennyt kuten aamutähdet taivaalla, kaivertava ajatus siitä, mitä Dodo Davidovitsch sanoisi ja mitä Murgesco ajattelisi, oli hävinnyt. Istuessaan ponttoonilla ja aamuhämärässä katsellessaan vaalenevaa virtaa, nautti hän, nautti kuten muinoin, kuten kauan, kauan sitten, jolloin hän keväisin lähti ensimäisille metsästysretkille. "Tämä on sotaa", tuumi hän itsekseen ja veti avosuin kesä-aamun viileyttä, virran raikkautta ja ruohoston ja kahilikon sekä laajain niittyjen tuoksua keuhkoihinsa. — Tarkastellen katseli hän virralle, voisiko jo saalista eroittaa, mutta mikään ei osoittanut, että turkkilaiset olisivat huomanneet, mitä oli tekeillä. Oli jo ehditty virran puoliväliin, ja laskettiin virtaa alas viistoon rantaa kohden, kun äkkiä alkoivat turkkilaiset merkkisoitot, kuni aamuvartioissa kiekuvat kukot, nopeasti ilmoittaa toisilleen vaarasta. Himmeässä aamunsarastuksessa näkyi pitkin rantapengertä tuoksahtavan pieniä, harmaanvaaleita pilviä ja leimahtelevan heikkoja välähdyksiä ja heti sen jälkeen kuului luotien putoamista johonkin ponttoonien läheisyyteen, ikäänkuin haulisade olisi ropissut virran pinnalle.
Yhä vinhemmin kiitivät ponttoonit alas virtaa. Juuri jännittävimpänä hetkenä, jolloin turkkilaiset, jotka tähän asti olivat ampuneet liijan alas, alkoivat täydellisesti käsittää, mitä oli tekeillä, mitä tapahtui, juuri silloin kun he rupesivat paremmin näkemään ponttoonit ja niissä olevat miehet, nousi aurinko ylös ja valaisi, ikäänkuin taikakeinolla, koko seudun. Siitä hetkestä alkaen oli Karl Aleksander kuin kuumeen houreissa, hän ei tietänyt, kestikö tapahtumat minuutteja vai tunteja. Hän näki yhden ponttooneista tarttuvan karille, näki toisen vielä tölmäävän siihen pahki, kuuli paukkeen venäläisistä mörssäripattereista, näki erään turkkilaiselta puolelta ammutun luodin räjäyttävän yhden ponttoonin kappaleiksi, joita virta vei vajoavan miehistön kanssa eteenpäin, hän ei nähnyt yksityisseikkoja, näki vaan vaihtelevien välitapausten pääkohdat, kaikki tuntui tapahtuvan niin etäällä, ettei hän osannut edes olla peloissaan. Hän kummasteli itsekin sitä kylmäverisyyttä, jolla hän katseli kaikkea tuota, kummasteli, että hän keskellä kanuunain jyrinää ja virran pauhua voi kuulla kenraali Krüdenerin puoliääneen lausumat sanat: "Kaikki käy hyvin, he eivät olleet ollenkaan varuillaan". Niin kävikin. Turkkilaiset olivat keränneet melkein kaikki puolustusvoimansa Nikopolin luo, sillä sieltä odotettiin ylitulo-yritystä. He kokonaan hämmästyivät, kun se tapahtuikin Simnitzan luona. Paitsi muutamia varustuksia rannalla oli virtaa puolustamassa pienilukuinen joukko nuoren, mutta urhoollisen ja päättäväisen upseerin johdolla.
Lähestyttiin rantaa, kaksi ponttoonia oli jo kiinnitetty siihen, Karl Aleksander, joka seisoi keulassa, ponttoonin matalalla partaalla, huomasi rannalla pienen, sataman tapaisen mutkan. Innokkaasti huomautti hän kenraali Krüdeneriä siitä, juoksi alusta ohjaavien sotamiesten luo ja suuntasi voimakkaalla, taitavalla käänteellä, jonka hän poikavuosinaan oli oppinut, raskaan ponttoonin pientä satamaa kohti, juoksi jälleen, ketterästi kuin poikanen, ponttoonin parrasta takaisin keulaan. Samassa jysähti se pohjaan, sellaisella vauhdilla, että Karl Aleksander, horjahtaneena paikaltaan, hyppäsi veteen ja juoksi paljastettu miekka kädessä ensimäisenä maalle.
Innostuneilla eläköönhuudoilla seurasivat sotilaat ja upseerit häntä. Hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, ettei hän kuullut niitä laukauksia, joita turkkilainen jalkaväki ampui törmältä. Pitkäksi ketjuksi hajaantuneina alkoivat sotamiehet pensaiden ja maan epätasaisuuksien turvin hyökätä ylös törmää. Kun turkkilaisia oli vaan vähän rannan puolustuksessa, ja venäläiset hyökkäsivät ylivoimaisina ja paria kilomeetriä pitkänä linjana, tuli taistelu rantavarustuksista lyhyeksi. Peläten tulevansa Sistovasta katkaistuksi vetäytyivät vähälukuiset turkkilaisjoukot takaisin linnoitukseen. Siellä oli levottomuudella huomattu ylikulku, ja, ollen kahden tulen välissä, Simnitzan kanuunain ja hyökkäävien venäläisten, laimistui rohkeus ja vielä samana päivänä vetäytyi varustusväki Nikopoliin.
Venäläisten miestappio supistui pää-asiassa niihin miehiin, jotka olivat hukkuneet, kun ponttooni ammuttiin upoksiin.
Samana päivänä myöhään illalla tuli keisari leiriin, ja seuraavana aamuna, kirkkaana, lämpöisenä heinäkuun päivänä, astui hän itse lehdillä koristettuun ponttooniin, mennäkseen yli Bulgaariaan. Merilaivaston miehiä oli soutamassa, nuori meriupseeri Poltavtzeff piti perää. Keskellä ponttoonia seisoi seurueensa ja vartijaväkensä ympäröimänä keisari itse, hänen kasvonsa, jotka olivat paljon vanhenneet viime vuosina, olivat lempeät ja surumieliset, kuten kaikkien paljon nähneiden, paljon kokeneiden, vuosien ja työn rasittamien. Sen lisäksi huomasi niissä majesteetillisuutta, jota hänen vastuunalaisuutensa ja asemansa suuruus juuri tänä hetkenä vuodatti koko hänen ylevään olemukseensa. Hän katsoi kauan miettiväisenä virtaa ylös, kostea kiilto loisti hänen silmistään. Kun hän sitten huomasi, että häneltä odotettiin lähtömerkkiä, katsoi hän sotilaisiin, viittasi hansikkaisella kädellään; "Jumalan nimeen, lapset, toimeen, hyvät herrat", sanoi hän pehmeällä, miellyttävällä äänellään.
Köydet irroitettiin silmänräpäyksessä, lyhyt, raivoisa, yltäkylläisten sydänten syvyydestä lähtenyt eläköönhuuto kohosi ilmoille, ja hitaasti alkoi ponttooni liikkua eteenpäin.
Taivas oli korkea ja valoisa, valkoisia kevätpilviä ajalehti siellä kimaltelevaa sineä vasten. Virta loisti ja säteili auringon valossa ja riensi eteenpäin nopein, kohisevin pyörtein, jotka muuttivat joka hetki väriään ja muotoaan. Valkoisia vahtojoukkoja ui värähdellen sen pinnalla, räiskyi tummia ponttooneita vasten, yhtyi jälleen ja katosi äkkiä, ikäänkuin syvyyden nieleminä. Valoisat niityt, toisen, rannan vehreät ruohostot, toisen korkeat, auringon paisteiset kukkulat ympäröitsivät valoisaa väririkasta taulua, jonka keskellä mustat ponttoonit pyrkivät virtaa ylös, täynnä aseellisia miehiä, jotka ulkomuodoltaan tyyneinä, sisällisesti kiihottuneina riensivät peloittavaan päivätoimeensa.
Karl Aleksanderin oli Krüdener lähettänyt keisarille viemään sanaa onnellisesta ylipääsöstä. Keisari oli ottanut hänet vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella ja käskenyt hänen seuraamaan seuruettaan keisarin omaan ponttooniin. Vapisevin sydämin seisoessaan ponttoonin keulassa, muistui hänen mieleensä salaman nopeudella eräs tapaus. Hän muisti kevätpäivän yhtä valoisan, kuin tämänkin päivän, jolloin hän poikana oli vienyt parooni Krusen Merijoen yli. Se päivä oli tuonut mukanaan kaiken sen, mitä hän näki ja kuuli, siitä oli tullut käännekohta hänen elämässään, se oli saattanut hänet keisarin palvelukseen. Keisari — ja ensi kertaa elämässään tunsi hän innostuksen pyhää tulta, ja sitä oman itsensä unhottamista, joka sitä seuraa. Poikana oli hän kasvanut muukalaisten seurassa, vaivalla oli hän oppinut vieraan kielen, vielä nytkin huomasi sen hänen puheestaan; vierasta oli hänelle maan uskonto ja sivistys, milloin ja minkätähden hän olisi tuntenut innostusta? Mutta nyt, ennen suurta tekoa, johon he kaikki menivät, ennen maailmanhistoriallista tapausta, tämän ihanan, laajan ja suuremmoisen luonnon keskellä ja hänen kanssa, keisarin, joka juuri nyt, näytti siltä, katseli häntä lempeän surullisella katseellaan, nyt tunsi hän innostusta, tunsi sen pyhää hurmiota, tunsi, että hän voisi tehdä ihmeitä urhoudellaan, niin, ilolla antaa nuoren elämänsä asian edestä, jonka puolesta keisari taisteli.
Karl Aleksander, joka seisoi keulassa ponttoonin matalalla partaalla, oli jonkullaisena luotsina, se oli tukala toimi niin vaikeasti ohjattavassa aluksessa, kuin tämä ponttooni. Vastapäistä rantaa lähestyttäessä huusi hän kiihkeästi luutnantti Poltavtzeffille: "Ei oikeaan, alemmaksi, alemmaksi, missä ranta on jyrkin, siellä on virta syvin!" Jälestäpäin muisti hän, että ne olivat juuri samat sanat, jotka häneltä pääsivät monia vuosia sitten, kun hän kotiseudullaan vei parooni Krusen virran yli, ja melkein samat sanat, jotka maaherra silloin lausui vastaukseksi, nytkin kohtasivat hänen korviaan keisarin puoliääneen ranskaksi lausuessa:
"Voilà un de nos officiers qui connait le fleuve à fond". (Kas tuossa yksi upseereistamme joka tuntee virran pohjaa myöten.)
Päästiin sitten maalle; kun keisarin vartalo näkyi korkealla rantatöyräällä, ottivat innostuneet sotamiehet hänet vastaan eläköönhuudoilla, jotka eivät tahtoneet koskaan lakata. Riemuhuudot kuuluivat Tonavan toiselle rannalle ja kaikuivat sieltä monikertaisina takaisin. Oltiin innostuksen hurmeissa, jota ei voi kuvata, sillä nyt oli otettu keisarin silmien edessä, kuukautisen odotuksen jälkeen, ensimäinen askel, vaikein, se, jota oli enin pelätty.
Ponttooneja soudettiin edestakaisin virran yli, kuljetettiin yhä useampia pataljoonia, rykmenttejä ja kanuunia toiselle rannalle. Joukot marssivat Sistovaan, valmiina, jos niin vaadittaisiin heti tekemään hyökkäyksen linnoitusta vastaan. Sitä ei tarvittu tehdä, turkkilaiset olivat sen jättäneet.
Jälkeen puolisten tuli keisari kaupunkiin. Se oli, kuten Sistovakin, pöly- ja savikasana, tyhjänä ja hyljättynä. Sistovassa jakoi keisari kunniamerkkejä, kolme Yrjönristiä joka pataljoonalle. Sotamiehet saisivat itse ratkaista, kuka oli ollut urhoollisin. "Mutta yksi risteistä", sanoi hän, "on annettava sille nuorelle upseerille, joka Krüdenerin ponttoonista ensimäisenä hyppäsi maalle ja joka toi minulle sanan eilispäivän voitosta." Karl Aleksanderin haaveet kukkulalla kastanjan alla loistavasta tulevaisuudesta alkoivat toteentua. Hän oli saanut Yrjönristin.
XIII.
Samana iltana palasi keisari takaisin rumaanialaiselle rannalle, jossa pidettiin Te deum onnistuneen ylimenon johdosta. Kenraali Krüdener asetti päämajansa hävitettyyn Sistovaan. Siellä tapasi Karl Aleksander kenraalin esikunnan, ja siellä sai hän suureksi surukseen tietää, että hänen ainakin aluksi oli palattava Rumaaniaan järjestämään ja pitämään huolta elävien elintarpeiden kuljetuksesta. Alakuloisena kävellessään kadulla, joten sitä Sistovassa kutsuttiin, kohtasi hän majuri Agafonoffin ja liittyi hänen seuraansa. Hän kohtasi myös majuri Murgescon ja herra von Lichtensteinin. Edellinen katsahti häneen niin vihaisesti, että se Karl Aleksanderista tuntui melkein solvaukselta.
Kaikki hänen, mieheksi tultuaan hartaimmat, toiveensa olivat toteutuneet. Hän oli saanut ottaa osaa sotaan, oli hänen majesteettinsa omien silmien edessä ollut tilaisuudessa kunnostamaan itsensä; hän oli päässyt urhoollisen Krüdenerin ordonanssiksi, oli saanut kunniamerkin, jota tuhannet halusivat, ainoan, jota upseeri oikeastaan pitää arvossa. Hän oli koko päivän ollut juhlatuulella, jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut; nyt tarvittiin yksi ainoa, tuon muukalaisen myrkyllinen katse haihduttamaan kaikki pois. Minkätähden? Hän kysyi sitä itseltään. Ja vastaus kuului: koska hän toisen silmissä huomasi samoja moitteita, joita hän teki itselleen. Äänettömänä kulki hän vanhan majurin sivulla, joka koko ajan jutteli, fllosofeerasi, niin, saarnasi, sillä huomasi selvään, että hän oli "papittomien" lahkoon kuuluva raskolnikki, joilla opin suhteen on paljon yhtäläisyyttä reformeeristen metodistien kanssa. Karl Aleksander tuskin kuuli hänen puhettaan, niin kiintynyt hän oli omiin ajatuksiinsa.
Molemmat upseerit astuivat rappiolla olevaan rakennukseen, jossa ei ollut melkein muuta, kuin kellari ja ullakko. Majurin väki oli siellä "siistinyt heitä varten", kuten he sanoivat. Ystävämme keitättivät teetä itselleen ja heittäytyivät päivän taisteluista ja monellaisista mielenliikutuksista uupuneina kumpikin olkikuvolleen. Kun majuri oli ulkoa lausunut yhden Davidin psalmeista, jotka ovat papittomien hartauskirjana, nukkui hän heti.
Karl Aleksander makasi kauan valveilla. Kehnon katon, lautojen ja tiilien välistä näki hän tähtien alkavan tuikkia. Milloin näki hän halkeimesta punertavalta loistavan kiintonaistähden, milloin kokonaisia maailmajoukkoja, jotka välkkyivät viheriältä, niin etäällä, että kammotti ajatella, eikä ollut sanoja sitä ilmaista. Kaikki nuo maailmat pimenivät silloin tällöin, kun joku räpyttelevä yölepakko lenti aukon sivu, pyytäessään yöperhosia ja hyttysiä.
Karl Aleksander tahtoi olla onnellinen tänään. Hän tahtoi nauttia menneisyys-runollisuutta, antaa ajatuksensa ja sydämensä hurmaantua hänen muistosta, jonka hän äsken harhanäöissään oli nähnyt niin elävänä edessään kastanjain alla, mutta se oli hänelle mahdotonta, hän ei voinut eroittaa toisistaan molempia kasvoja, milloin ne olivat äidin, milloin tytön, niin yhtäläisinä ja kumminkin niin erilaisina. Sitten vaihtuivat ne majuri Murgescon klassillisiin, hienoihin kasvonpiirteisiin, joilla oli äsken huomaamansa halveksumisen ilme. Hän tiesi kyllä minkätähden. Se oli Dodo Davidovitschin. Vaaraa, jota ei voi välttää, pitää miehuullisesti kohdata, ja Karl Aleksander alkoi ensi kerran tutkia hänen ja Dodo Davidovitschin ystävyyden luonnetta. Hän huomasi, että se ei ollut kiinteää, yhtä tasaista, lujaa graniittia, vaan haurasta rapakiveä. Se yhteensulaumistoiminta, joka kerran olisi heidän ystävyytensä ensi aikoina hävittänyt kaiken, mikä voisi heidät eroittaa, oli liijan aikaisin jähtynyt, keskeytynyt. Se tapahtui silloin, kun Karl Aleksander, enemmän tai vähemmän tietoisena, alkoi käyttää ystävyys-suhdetta hyödykseen, kun hän rupesi käyttämään ulkonaisen edistymisensä välikappaleena sitä, jonka itsessään tulisi olla ehyttä, puhdasta ja pyhää. Ja hänen täytyi myöntää, että hänelle oli ollut hyvin suurta hyötyä ja etua Dodo Davidovitschin ystävyydestä. Paljon oli hän saanut häneltä, vähän itse antanut, paljon oli hän myös yksinkertaisesti vaan ja itsekkäästi ottanut. Hyvinkin tunnin kiusattuaan itseään noilla mietteillä, irroitti hän vihastuneena mielensä niistä sanoen: "Kullakin on oma itsensä lähinnä. Kuka sanoo, ettei Dodo olisi tehnyt samaten, jos hän olisi ollut minun asemassani". Päättäen tuolla yksinkertaisella lohdutuksella katumuksensa, nukkui hän vihdoin, herätäkseen merkkisoitoista seuraavana aamuna uusiin toimiin.
Ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan seurata Karl Aleksanderin elämää sodan vaihtelevissa ja kumminkin niin samankaltaisissa vaiheissa. Hänet oli siirretty Krüdenerin rykmenttiin, mutta sai kumminkin olla viikkoja ja kuukausia vähemmin kunniakkaassa toimessaan. Hän ei saanut olla mukana Nikopolin valloituksessa, ei myöskään ensimäisessä tappiossa Plevnan luona, jossa kansalaisemme Rosenbom sai niin kauhean kuoleman. Hän ei saanut olla mukana ennenkuin suuret hyökkäykset Plevnaa vastaan suunniteltiin. Kun hän vihdoin tuli armeijaan oli hän majuri.
Äärettömän vaivaloisen ratsastuksen perästä tuli Karl Aleksander kymmenentenä päivänä syyskuuta myöhään jälkeenpuolisten sinne, jota yhteisellä nimellä kutsuttiin Plevnaksi. Koko matkan haisi ruuti ja muutamissa paikoissa, joissa ei tuullut, mätänevät ruumiit.
Kyselemällä alituisesti milloin ylhäisemmiltä, milloin alhaisemmilta upseereilta, löysi hän vihdoin hämärässä 9 osaston, kenraali Krüdenerin; se oli erään harjanteen rinteellä Plevnasta eteläänpäin. Täällä oli armeija ollut heinäkuun onnettomista päivistä asti. Kun hänen piti ratsastaa melkein koko turkkilaisten aseman ympäri, päästäkseen rykmenttinsä luo, sai hän nähdä eri puolilta tuon peljättävän leirin, tuon Plevnan.
Ratsastaessaan harjannetta huomautti eräs vihaisempi upseeri hänelle yksinäistä miestä, joka istui kenttätuolilla pienessä tammistossa. Se oli keisari. Siinä hän oli istunut päivittäin, melkein aina yksin, viisi tai kuusi tuntia yhtämittaa, kaukoputki suunnattuna Grivitzan varustuksiin. Karl Aleksander teki kierroksen, jottei häiritsisi hallitsijaa, ja saapui tunnin ratsastuksen perästä osastoonsa.
Hän oli tullut oikeaan aikaan, sillä seuraavana päivänä oli keisarin nimipäivä, silloin Plevna valloitettaisiin, tuumittiin sotamiesten keskuudessa, Grivitzan varustukset anastettaisiin millä hinnalla tahansa, arvelivat upseerit. Ja kun nyt vihdoinkin oli huomattu, että Osman pascha oli, jollei muuta, niin ainakin alkuperäinen voima, niin tiedettiin, että huomenna oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta. Kun majuri Segerberg oli ilmoittautunut asianomaisessa paikassa, meni hän lähimmän esimiehensä everstiluutnantin luo, se oli vanha Agafonoff. Iloisena ja lämminsydämisenä istui tämä majassaan, joka oli puolittain maahan kaivettu kuoppa, peitettynä laudoilla, oljilla, turpeilla ja muilla, mitä satunnaisesti oli käsiin saatu, suojaksi syyssadetta vastaan. Vanhus istui tyhjän tavaralaatikon päällä. Hänen edessään maassa istui muutamia sotamiehiä, hänen uskonveljiään, kaikki "papittomiin" kuuluvia, hän selitti heille oppejaan patriarkkaalisella ja hartaalla tavalla, nyökkäsi ystävällisesti Karl Aleksanderille ja viittasi häntä istumaan, jatkaen: "Herra tukee minua. En minä pelkää kymmentätuhatta kansoista, jotka minua piirittävät, sillä sinä lyöt kaikkia minun vihollisiani poskelle, sinä murennat jumalattomain hampaat. Herran tykönä apu löydetään, sinun kansas päälle tulkoon siunaukses, Sela. Ja nyt, hyvät ystävät; menkäät kukin levolle, minusta tuntuu, että Herra huomenna ottaa sielumme paratiisiinsa". Sotilaat suutelivat everstiluutnantin kättä ja menivät äänettöminä ulos, turvallisen ja nöyrän näköisinä, joka tuntui Karl Aleksanderista täällä verisessä Plevnassa hämmästyttävältä.
"Nuori ystäväni", jatkoi everstiluutnantti, "minulla ei oikeastaan ole mitään määräyksiä annettavana. Me olemme täällä, turkkilaiset tuolla Grivitzan kummuilla; huomenna olemme me siellä ja turkkilaiset voitettuina. Vahvistakaa ruumistanne levolla ja sieluanne rukouksella elämänne vaikeinta hetkeä varten. Teillä ei ole telttaa, no niin, jos tyydytte makaamaan täällä yön, on se tahdossanne. Timofei", huusi everstiluutnantti, "valmista teetä ja vuode majurille. Puolen tunnin kuluttua pitää kaikki olla valmiina lepoa varten".
Karl Aleksander meni ulos, Timofein siivotessa, kuten sanottiin. Aurinko oli laskeutunut, vaaleat, punaiset juovat, ikäänkuin verellä tahratut tiet, jotka kaikki yhtyivät Grivitzan kummun päällä, valaisivat pilvien alaosaa. Läntinen taivas pimeni, ja syystuuli suhisi raskaasti huoaten tammien latvoissa. Taivaan rantaa vasten näkyivät Grivitzan ja Plevnan epäselvät haahmot. Tuhannet pienet tulet osoittivat, että niiden urhoolliset puolustajat valvoivat juoksu- ja ampumahaudoissa. Leirissä vallitsi vakava, melkeinpä kolkko mielentila. Yhdeksän aikaan alkoi hiljaisesti sataa, kaikki, jotka voivat, menivät telttoihinsa ja majoihinsa ja laskeutuivat levolle.
Varhain aamulla herätti Karl Aleksanderin merkinanto "valmiit", jota toistettiin komppaniasta komppaniaan, ja joka muistutti kukkojen laulua, kun ne vastaavat toistensa aamukiekumisiin. Nopeasti laitti hän itsensä valmiiksi, everstiluutnantti oli jo mennyt ulos, koko leiri oli liikkeellä. Sieltä täältä kuului merkkisoittoja ja ratisevia toitotuksia, joiden innostuttamat säveleet tuntuivat kiihoittavan varsinkin hevosia, sillä joka kerta hirnuivat ne kaikilla tahoilla.
Siltä kummulta, jossa Karl Aleksander seisoi, näki hän edessään pohjoisessa Plevnan, oikealla Plevnasta Bielaan menevän, suuren viertotien, joka on osittain tehty jo roomalaisena aikana. Viertotien pohjoispuolella näkyi korkea harjanne, jonka itäinen pää jyrkkänä päättyi Plevnan laaksoon, eräs harjanteen haara oli jyrkempi ja suhteellisesti yksinäisempi, se oli Grivitza. Siitä, mitä hän täältä näki ja mitä hän edellisenä päivänä oli nähnyt, voi hän päättää, että turkkilaisten varustukset olivat hevosen kengän muodossa, jonka kupera puoli oli itäänpäin, Plevnan kaupunki oli melkein keskellä asemaa. Venäläiset olivat ympäröineet tuon hevosenkengän, mutta jättäneet aseman avonaiseksi. Huomenna oli hyökättävä varustuksien kimppuun suoraan edestäpäin. Grivitza oli hevosenkengän ulkonevassa osassa, ja hän seisoi nyt sitä vastapäätä venäläis-rumaanialaisessa keskustassa. Etempänä, eteläänpäin viertotiestä liikkui lippukeihäinen ratsuväkikolonna harjanteen vihertävää rintaa ylös. Kaukoputkella voi Karl Aleksander nähdä, kuinka rumaanialaiset, jotka olivat Grivitzan edessä, hänestä oikeaanpäin, kaivoivat juoksuhautoja. Äkkiä peitti näkymön paksu sumu, joka laskeusi yli laakson. Sumu muuttui pian vihmasateeksi. Melkein samassa alkoivat kanuunat äänekkään, jymeän keskustelunsa. Silloin tuli everstiluutnantti. Hän oli tavattoman kiihkeänä.
"Kas niin, lapseni", sanoi hän, syökäät aamiainen niin nopeasti kuin mahdollista. "Hyvät herrat," ja hän esitti Karl Aleksanderin lähimmille upseereilleen, "minun ei tarvitse selittää teille järjestystä, se on melkein sama, kuin eilisen ja sitä edellisen päivän taisteluissa. Rumaanialaiset ovat lähinnä, sitten Krüdener, s.o. me; meidän takana Zotoff neljännen osaston kanssa, senjälkeen Imeritinski, äärimäisenä vasemmalla hän, te tiedätte, jonka nimeä minä en tahdo lausua" — kaikki tiesivät, että hän tarkoitti Skobeleffia, jota hän inhosi, koska tämä, kuten everstiluutnantti sanoi, ei pitänyt kylliksi arvossa venäläistä verta. — "Sitä paitsi, te kuulette, on alettu".
Rinteen alapuolella näkyi joukkoja, jotka kulkivat Grivitzaa kohden, ne tulivat pimeästä, näyttivät varjoilta ja katosivat hämärään. Toisinaan lakkasi äkkiä kanuunan jyrinä. Hiljaisuudessa kuului silloin sieltä täältä joku komennushuuto, yksinäisiä kiväärinlaukauksia ja merkkisoittoja, sitten alkoi taas epäsäännöllinen jyrinä uudestaan ja turkkilaiset vastasivat siihen melkein tahdikkaalla ammunnalla. Eräs ajutantti kiiti ohitse.
"Mutta, eversti, teidän pitää ehtiä viertotielle puolessa tunnissa". Ja ajutantti katosi sumuun. Hän oli Dodo Davidovitsch ja oli hyvin kalpea; Karl Aleksander katseli häntä lämpimin silmin, olihan hän hänen ainoa ystävänsä maailmassa.
"Kas niin, Jumalan nimessä, lapseni", ja everstiluutnantti paljasti miekkansa. Karl Aleksanderia värisytti; "nyt on aika käsissä," tuumi hän itsekseen. On vaikea sanoa, oliko väristys ruumiillisen luonnon vero hermoille, vai kostean, kylmän ilman seuraus. Hän näki, miten monet sotilaat tekivät ristinmerkkejä ja katsoivat taivaaseen liikutetuin katsein. Se oli pikainen, mutta sydämen sisimmästä syvyydestä noussut rukous. Äänettöminä laskeusivat sotilaat rinnettä alas. Karl Aleksander tarkasti hermostuneesti miekkansa terää, tutki revolverejaan, kaikki oli kunnossa. "Puolen tunnin kuluttua", sanoi hän itsekseen, "tapan ja haavoitan minä näillä aseilla ihmisiä, näen, miten ne kärsivät ja kaatuvat edessäni".
Tahdikkaasti, kuten kone, eteni rykmentti sumussa. Puolen tunnin kuluttua oli se alhaalla viertotiellä. Silloin alkoi maa loivasti yletä. Sumu oheni, voi jo nähdä parisataa meetriä eteensä. Liikkuminen raittiissa ilmassa ja seestyvä taivas sai sotilaat luottavammiksi, kuuli silloin tällöin leikin laskuakin.
Yht'äkkiä nähtiin joukon sairashoitosotilaita, kantaen suuria paareja, kiitävän juosten rykmentin ohi. Silloin tunsi kukin lähestyvänsä näkymätöntä rajaa, joka eroittaa olevan suuresta tuntemattomasta — sen takana, kammottava paikka, jossa elämän ja kuoleman leikki alkaa. Karl Aleksander kuuli nuoren sotilaan sanovan vanhemmalle toverilleen tuskalliset sanat, "Minua peloittaa". — "Kohtalomme on Jumalan huomassa", vastasi toinen vapisevalla äänellä.
Kanuunain jyrinä ja pyssyn pauke tuli niin kovaksi, että maa vapisi sotilaiden jalkojen alla. Niin vilkasta oli ampuminen, että yhteislaukaukset toisinaan kuuluivat mahtavalta rummuttamiselta. Karl Aleksander kuuli hurjan eläköönhuudon, ja ikäänkuin raivon villitseminä hyökkäsivät sotilaat eteenpäin, syöksyen turkkilaisten varustuksiin. Turkkilaisten ampumahaudoista laukaistiin yhteislaukaus.
Ensimäinen kolonna horjui hetkisen. Karl Aleksander näki, miten jotkut miehet ensi rivissä tarttuivat päähänsä tai painoivat rintaansa ja kaatuivat. Heidän viimeiset huokauksensa häipyivät kiväärien paukkeeseen ja kanuunain jyrinään. Kaatuneiden sivulla olevat sotamiehet koettivat olla heihin katsomatta. Uusi äänekäs eläköönhuuto lopetti hetkellisen epätietoisuuden; juoksumarssissa, laukeillen ja jälleen nousten nopeasti ylös, hyökkäsivät venäläiset vihollista vastaan loistavalla, hurjalla urhoollisuudella.
Nyt, kun Karl Aleksander kerran oli päässyt ensimäisestä kammostaan, oli kaikki pelko ohi. Eteenpäin oli ainoa ajatus, joka hänellä oli mielessä, se ajatus oli hänet hypnotiseerannut, ja hän tunsi nyt sitä selittämätöntä nautintoa, jota tuntee taistellessa elämän ja kuoleman uhalla, ja josta hänen vanhemmat toverinsa olivat usein puhuneet. Sitä nautintoa, jota on metsästyselämän iloissa, jota roomalaiset pitivät vireillä arenamiekkailuillaan, jota gladiaattorit tunsivat henkensä uhalla taistellessaan. Tuota himoa, tuota nautintoa, jota vuosisatojen sivistys ei ole voinut poistaa. Se on eläimellisen elinvoiman riemuvoittoa, tunnetta ruumiillisen minuuden ylivallasta, minun oikeuttani ennen kaikkia muita.
Niin, nyt sai hän, huolimatta hurjasta taistelusta ympärillään ja vasemmalta päin kuuluvasta kovasta eläköönhuudosta, alkaa hengähtää ja katsoa ympärilleen, katsoa ja ihmetellä majuri Murgescoa, kun tämä, kauniina kuin sodan jumala itse, hyökkäsi miekka kohotettuna Grivitzan kumpua ylös rumaanialaistensa etupäässä, jotka tänä päivänä saavuttivat tavatonta kunniaa. Rynnäkkötikapuut olalla ryntäsivät he eteenpäin, palaamatta takaisin, he kaatuivat kaikki poikkeuksetta, sekä miehistö että upseerit.
Linnoituksen juurelta kuului everstiluutnantti Agafonoffin jymeä ääni. "Eteenpäin, pojat. Herra on hurskaitten suoja. Sela". Mutta ei minkäänlainen urhoollisuus, ei liha ja veri, ei mikään voima maan päällä voinut vastustaa sitä tulihelvettiä, jota turkkilaisten berdanikiväärit syöksivät jyrkkien varustuksien yli. Venäläisten hyökkäysrivit ensin murtuvat ja sitten peräytyvät. Neljä kertaa uudistivat venäläiset hyökkäyksen, neljä kertaa heidän voimansa raukesi.
Jo toisessa päällekarkauksessa kaatui urhoollinen Agafonoff, juuri kuin hän ensimäisenä hyökkäsi etuvarustuksiin. Hänen kuolemansa sai hänen sotilaansa raivoon. Mutta turhaan he hyökkäsivät peljättäviä varustuksia vastaan, heidät syöstiin takaisin verisin päin.
Karl Aleksander ei ollut säästänyt taistelussa itseään, hän oli jo toisessa hyökkäyksessä saanut muutamia pienempiä haavoja, yksi niistä vaivasi häntä alituisella verenjuoksullaan. Muudan vanha aliupseeri, joka huomasi sen, pyysi häntä poistumaan ampumalinjalta, hän tahtoisi sitoa hänen haavansa. Karl Aleksander seurasi hänen neuvoaan ja meni noin kivenheiton verran syrjään, siellä istui hän muutamien alasrevittyjen vallikoppien suojaan ja paljasti käsivartensa.
Aliupseerin nopeasti sitoessa häntä, kuului kova jyrähdys, maa heidän allaan vapisi, ikäänkuin ruutisuoni olisi räjähtänyt, yhteislaukaus ammuttiin, aliupseeri kaatui kuolleena hänen päällensä. Hän tahtoi nousta ylös, mutta hän oli kuin tainnuksissa, vähitellen tointui hän.
"Minä olen kai haavoitettu", tuumi hän, "mutta mistä kohden?" Silloin tunsi hän sietämätöntä tuskaa jalassaan. Hän työnsi kiivaasti ruumiin pois päältään ja koetti päästä pois, mutta se oli hänelle mahdotonta. Luotien vingunta, kanuunain kumea jyrinä sai hänet, ruumiitten ja haavoittuneitten keskellä kun hän oli — ja sen huomasi hän oikeastaan vasta nyt — kauhistumaan. Kauhu lisääntyi, kun hän näki, että taivas alkoi seestyä, silloin ei hänellä olisi suojaa sumustakaan. Jännityksen tunne, sodan nautinto, jota hän vasta oli tuntenut, katosi, ikäänkuin se olisi virrannut pois hänen verensä kanssa.