Hän näki venäläisten peräytyvän, huusi luokseen muutamia sotamiehiä, mutta yleisessä pauhussa hänen äänensä ei kuulunut. Hän päätti ryömiä alaspäin niin kauan kuin hänellä oli voimia, päästäkseen niin etäälle kuin mahdollista vihollisen varustuksista ja taistelun jälkeen ryöstävistä turkkilaisista.
Puhutaan kuoleman elonniitosta. Kuten kuhilaita vastaleikatulla pellolla, makasi täällä kuolleita ja pahoin haavoittuneita kasoissa. Ne, jotka voivat, koettivat, kuten Karl Aleksanderkin, ryömiä pois paikalta, joka haisi ruudin savusta ja eilisessä taistelussa kaatuneista ruumiista. Kammottava ja surkea oli tie; piti ryömiä ruumisten välitse kylmää, veristä maata. Jano alkoi vaivata häntä, hän vaikeroi tuskasta, silloin kääntyivät eräästä ruumiskasasta nuoret, kalpeat kasvot häneen päin. Sammuvilla silmillään katseli kuoleva avuttomana häntä. "Vettä", kuiskasi hän. Kyyneleet nousivat Karl Aleksanderin silmiin.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "mistä minä otan vettä?" Silloin valtaa hänet ääretön sääli itseänsä, häntä, joka tuossa makasi, kaikkia noita kohtaan, jotka olivat kaatuneet miehuutensa paraassa kukoistuksessa.
"Herra Jumala, taivaallinen isä", kuiskasi hän, ne olivat ensimäiset sanat, jotka hän moniin vuosiin oli lausunut äidinkielellään, mistä ne tulivat; muistona kuluneilta vuosilta, aikaa sitten menneiltä ajoilta. Ja Herra auttoi häntä. Luonto oli armelijas, hän vaipui tiedottomana nuorien, kalpeitten kasvojen viereen.
XIV.
Kun Karl Aleksander tointui, oli yö, pimeä, kylmä, myrskyinen ja sateinen syysyö. Hän ei voinut alussa muistaa muuta, kuin ruudinsavuisia, kiihottuneita kasvoja, hikisiä, kiiruhtavia sotamiehiä, jotka riensivät eteenpäin, alituisesti eteenpäin, kuin kiusanhenkien ajamina; huutoja, kirouksia, kauhun-, rohkeuden- ja uhkamielisyyden huudahduksia. Mutta minkätähden ja missä kaikki tuo oli tapahtunut, tai tapahtui, ei hän muistanut. Turhaan ponnistelivat hänen sairaloiset aivonsa, saadakseen selville peloittavien kuvien yhteyden. Häntä värisytti.
Yhtäkkiä kuulee hän läheisyydessään ihmeellistä kurkkuäänistä puhetta, hän kuulee raakaa naurua, näkee etäältä pienen sarvilyhdyn valon. Silloin muistaa hän, käsittää hän kaiken. Hän on haavoitettuna lähellä Grivitzan varustuksia, ja tuolla, tuolla tulevat turkkilaiset ruumiiden ryöstäjät. Kamala asema saa häneen rohkeutta ja mielenmalttia, hän etsii revolverinsa, siinä on kolme luotia jäljellä, yksi kummallekin kahdesta rosvosta; jos ne eivät sattuisi, sitten yksi itselle. Mutta hänen ei tarvitse käyttää asetta. Molemmat sotarosvot etenevät.
Karl Aleksander alkaa taas ryömiä rinnettä alaspäin, hänen oikea jalkansa on haavoitettu, se tuntuu raskaalta ja kuolleelta, ja kumminkin tuntee hän siinä tuskaa. Alhaalta laaksosta näkee hän lyhdyn tulia, nuotiovalkeita. Ah, jos, hän voisi huutaa jotakuta tuolta alhaalta avuksi, mutta sinne alas, sinne on pitkältä, niin pitkältä. Silloin sattui hän pimeässä pahki erääseen kaatuneeseen toveriin, oli onni, että hän sai käsiinsä erään pussin, suurella vaivalla avasi hän sen ja löysi pienen pullon paloviinaa. Hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Se antoi hänelle voimia ja luottamusta. Taas alkoi hän ryömiä alaspäin. Kuinka kauan hän ryömi, ei hän tietänyt…
Aamulla löydettiin hänet tiedottomana eräästä notkelmasta. Kaksi korppia istui lähellä kalliolla ja odotti hänen elämänsä sammumista. Korppien tyytyväinen, hiljainen raakkuminen oli ilmoittanut kahdelle rumaanialaiselle sotilaalle kuolleen eli kuolevan olevan läheisyydessä. He ottivat hänet huostaansa ja kantoivat leiriin, eräs välskäri sitoi hänet väliaikaisesti ja hänet asetettiin muiden haavoittuneitten kanssa turkin vehnäkuhilaiden suojaan. Kun häntä näytti vilustavan, heitti eräs sotilaista takkinsa hänelle peitoksi. He istuivat täällä tunnittain, he istuivat pitkissä riveissä, kaikki ne, joita sairashoitosotilaat eivät olleet ennättäneet korjata, ja niitä oli paljon, sillä oli menetetty yli kaksitoistatuhatta sotamiestä ja kolmesataa upseeria. Eräs pappi, vanha mies, tuli Karl Aleksanderin luo ja kysyi, tahtoiko hän ehtoollista. "En", vastasi hän, "minä olen luteerilainen, mutta antakaa minulle kuumaa teetä, teetä Jumalan tähden, minulla on kylmä". Pappi alkoi heti keittää teetä hänelle.
Odotettuaan koko päivän, tuli vihdoin myöhään illalla hänen vuoronsa päästä kenttäsairaalaan. Siellä taas makasi haavoittuneita pitkissä riveissä paarit paarien vieressä ja odotti. Ei mitään erotusta miehien suhteen, oli määrätty, mutta kumminkin oli Karl Aleksander huomaavinaan että sotilaat vanhasta tottumuksesta veivät upseerit ennen sotamiehiä. Sairaalana oli suuri huone, jota valaisivat katkuavat lamput. Lääkärit kulkivat väsyneinä ja välinpitämättöminä ympäriinsä. He olivat olleet työssä koko päivän, eikä työ näyttänyt vielä loppuvan. Oven hengessä häälyvän kynttilän valossa istui yksi heistä ja kirjoitti päiväkirjaa.
"Sotamies Ivan Nikolajevitsch Morlavsky, Krüdenerin rykmentistä, moritur (kuolee)", huusi eräs lääkäri salin päästä.
"Majuri Ilja Iljitsch Stolipin, Krüdenerin rykmentistä, fractura capitis, moritur," lisäsi hän hiljempaa.
"Sotamies — — — Krüdenerin rykmentistä, perforatio pectoris (rinta lävistetty)…"
Siten mentiin, mies mieheltä, tuskanhuutojen, kuolevien korahduksien ja sairashoitosotilaiden puhkumisen kestäessä, kun he pitelivät kiinni sellaisia, jotka väkivaltaisesti liikkuivat leikkausten aikana. "Minä luulen, että koko Krüdenerin rykmentti on ollut leikattavanamme", tuumi eräs vanha lääkäri.
Karl Aleksander pantiin pöydälle, joka oli niin vasta tullut joutilaaksi, että välskäri vielä kuivasi sitä. Sairashoitosotilaan leikatessa auki hänen saapastaan, istui veriin tahraantunut lääkäri tuolilla ja ryyppi konjakkia pienissä erin sekä pureskeli kiirehtien voileipää, jota hän varovasti piteli sormillaan. Karl Aleksander tunsi suurta helpotusta, kun saapas irtausi jalasta.
"Pidä kynttilää", käski lääkäri lyhyesti.
Kaksi sairashoitosotilasta tarttui ruuvipenkin voimalla hänen sääreensä. Samassa tunsi hän sietämätöntä tuskaa.
"Mitä te teette? Ei saa sahata, ei kuuletteko te?"
Hän kuuli huutoa, huokauksia, kirouksia, valitusta ja itkua, kuuli lääkärin huutavan: "Majuri Karl Aleksandrovitsch Segerberg, Krüdenerin rykmentistä, perforatio…" sitten meni hän taidottomaksi pöydällä.
Hänet vietiin sairaalaan ja hän heräsi kovaäänisistä sanoista:
"Seuraava, seuraava, kiiruhtakaa!"
Taas ryhtyivät sairashoitosotilaat häneen. Hän vietiin toiseen majaan, jossa tyyneet ja maltilliset laupeudensisaret ottivat hänet vastaan. Haavoittuneita oli kaikkialla, sängyissä, lattialla, käytävillä.
"Ei yhtään ainoaa muuta enää, kuin tämä", sanoi yksi sairaanhoitajattarista, "kuuletteko! Minä menen heti keisarin luo valittamaan, kuuletteko, ei ainoaakaan enää!"
Karl Aleksander makasi majan eteisessä lattialla, hän ei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin; hän sai lasin portviiniä ja pisketin, ja kylmän, näljän ja sielun sekä ruumiinvaivojen sijaan, joita hän oli kokenut, tunsi hän nyt hyvinvointia, jota ei voinut poistaa karboolinhajukaan eikä vieressä makaavien onnettomuustoverien kuumehoureet.
"Tämä on siis sotaa", mietti hän ja vaipui uneen.
* * * * *
Aamulla, kun Karl Aleksander heräsi, oli maja siivottu, yöllä kuolleet olivat kannetut pois, ja niitä lienee ollut paljon, sillä Karl Aleksander sai nyt paikan sängyssä. Hän sai myöskin tietää, että hänen säärensä oli pahoin haavoittunut, samoin kuin jalkansakin, että sahaus luultavasti tulisi välttämättömäksi, että hänellä sitäpaitsi oli haava käsivarressa. Keisari oli laupeudensisarien käskenyt ilmoittaa kaikille Krüdenerin rykmenttiläisille, jotka olivat olleet kuumimmassa taistelussa, että yhden Grivitzan varustuksista oli myöhään illalla valloittanut kunniakas Arkhangelilainen rykmentti.
Kahdentoista seuduissa syntyi majassa suurta liikettä. Lääkärit tulivat sisään, hourailevat nukutettiin, kauheasti silvotut peitettiin hienoilla lakanoilla, maja tuullutettiin huolellisesti. Pian senjälkeen astui keisari sisään.
Keisari, marttyyri — niin voi häntä kutsua sotanäyttämöllä — jaloin, sivistynein ihminen koko laajalla Venäjän maalla, oli pakoitettu tähän sotaan. Hänet, joka rakasti rauhaa, oli suurpolitiikka, niin, pelkkä ihmisyys pakoittanut siihen, mitä nyt tapahtui hänen silmiensä edessä. Kuka lukee ne synkät ajatukset, jotka liikkuivat hänen sielussaan, kun hän yksinään istui tunnin, tunnin perästä metsikön tammien alla Rachovajan ylängöillä ja näki sotilaittensa tuhatlukuisina kaatuvan kukistamattoman Grivitzan muurien juurella.
"Joka on tapahtuva, se tapahtuu", kuuluu hän sanoneen vapisevalla äänellä, kun ruhtinas Dschingis-Khan toi hänelle sanan niin monen urhon kaatumisesta. Hän oli kuin mies kestänyt Plevnan tappiot, ja kuin mies otti hän vastaan tekojensa seuraukset. Hän kulki joka päivä haavoittuneiden luona, levitti heidän elämäänsä sen verran lohdutusta ja toivoa kuin voi. Hän teki sitä marttyyrin tyyneydellä. Hän kulki Piragoffin ja Bergmannin seuraamina — josta viimemainitusta sitten tuli keisari Fredrik III:nen lääkäri — vuoteelta vuoteelle; hän istui sairaitten luona tuntikausia, puhui heille, lohdutti heitä ja jakoi palkintoja.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg", kuiskasi eräs laupeuden sisar, "herätkää, avatkaa silmänne, keisari on täällä, keisari tahtoo puhella kanssanne". Karl Aleksander heräsi, keisari istui hänen sivullaan. Hänen kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta. Silloin tällöin vapisivat hänen kasvolihaksensa, lempeät, hyvät silmät olivat kyynelissä.
"Kiitos, urhoollinen suomalainen. Sinä" — Ja keisari muisteli — "sinähän olit Tonavalla minun ponttoonissani. Voinko minä tehdä mitään hyväksesi, vanhempaisi, sisariesi, morsiamesi hyväksi?"
Karl Aleksander vastasi vapisevalla äänellä: "Minä olen yksin maailmassa, vanha tätini on ainoa, joka kaipaa minua". Nuo sanat, tällä hetkellä lausuttuina, saivat hänen itsensäkin tuntemaan kuinka yksin hän oli.
"Poika parka", vastasi keisari. "Ruhtinas Dschingis-Khan", sanoi hän, "kirjoittakaa sähkösanoma minulta, keisarilta, vanhalle naiselle, kirjoittakaa, että hänen veljensä poika on Grivitzan luona ollut kunniaksi itselleen ja maalleen, että hän on pahoin haavoitettu, mutta voitanee Jumalan avulla pelastaa".
"Teidän majesteettinne… Minä kiitän. Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, yksi kysymys. Elääkö sivusajutantti, ruhtinas Aleksander Davidovitsch Sasdanadsche, hänelle tahtoisin minä saada tiedon?"
Keisari katsoi epätietoisena seuruettaan.
Eräs nuori upseeri, käsi siteessä, astui esiin.
"Ruhtinas Sasdanadsche", sanoi hän, "kaatui Skobeleffin sivulla viime hyökkäyksessä".
Silloin valtasi Karl Aleksanderin niin syvä suru, että hän kätki kasvonsa tyynyyn ja kovasti nyyhkien sanoi: "Hän oli ainoa ystäväni, kaikille muille minä olin muukalainen; minä olen tehnyt väärin hänelle", lisäsi hän kuiskaten.
"Ystävänne, eversti ja sivusajutantti ruhtinas Sasdanadsche on kuollut,
muistoksi hänestä ottakaat vastaan hänen paikkansa ja arvonsa. Eversti
Segerberg on tästä päivästä lähtien minun sivusajutanttinani. Ruhtinas
Dschingis-Khan, lisätkää se sähkösanomaan".
Karl Aleksander suuteli keisarin kättä ja kasteli sitä kyyneleillään.
"Tänä vakavana hetkenä" lisäsi keisari, "sanon minä sinulle ja sinun kauttasi: ei koskaan ole suomalainen kansani millään teolla heikontanut sitä luottamusta, joka minulla sen uskollisuuteen on aina ollut ja tulee olemaan".
Ja keisari suuteli voipuneen sairaan kiheräisiä ohimohiuksia ja lähti kulkemaan edelleen, sanoen: "hyvästi huomiseen asti!" lääkärien, pappien ja seurueensa saattamana, jatkoi hän matkaansa via dolorosallaan miehen rohkeudella, hallitsijan suuruudella ja lämpimän sydämen vuotavalla hyvyydellä.
XV.
Kun Karl Aleksander oli senverran toipunut, että hänet voitiin siirtää pois sairashuoneesta, lähetettiin hän monien muiden paranevien kanssa Cotrocenin sairashuoneeseen Rumaaniassa. Suurissa sairasvaunuissa, kasakkivartioston suojaamina ja muutamien lääkärien sekä laupeudensisarien seuraamina kuljettiin pohjoista kohti. Hitaasti päästiin eteenpäin, tiet Bulgaariassa olivat pohjattomia; eteenpäin pääsyä varten piti korjata milloin teitä ja siltoja, milloin ajoneuvoja. Välistä saatiin tunnittain odottaa, kun joku suurempi joukko tai muonavara-osasto tuli vastaan.
Viikon vaivaloisen matkan perästä päästiin Tonavalle. Sen yli oli nyt rakennettu silta. Kun sairasvartiojoukko saapui pääsillalle, täytyi sen taas pysähtyä, sillä silta oli sotamiesten hallussa, komppanija komppanijan perästä kulki sitä myöten etelään Plevnaa kohden. Karl Aleksander kumartui vaunusta, nähdäkseen, mikä pataljoona se oli.
Samassa kuuli hän, loikoessaan vaunun oljilla, uhmallisen, hurmaavan marssin säveleet. "Pojat kansan urhokkaan" kaikui yli Tonavan pauhun, tuhansien miesten jalkojen töminän jotka menivät etelään Plevnan hurjiin taisteluihin. Kiihoittava marssi vaikutti Karl Aleksanderiin, joka oli heikkona kuumeen ja sairautensa tähden, vaikutti niin hänen sydämeensä, että hän purskahti itkuun. Nehän olivat hänen kotimaansa säveliä, joita hän poikasena usein oli itse laulanut. Ja hän tunsi myötätuntoisuutta, niin sydämellistä, niin lämmintä, heitä kohtaan, jotka olivat kuten hänkin lähteneet sotaan. Hänen sydämensä oli täynnä osanottavaisuutta, nehän olivat hänen omia kansalaisiaan, hänen omaa kansaansa, ja hän kohosi ylös niin paljon kun voi, paljasti päänsä, heilutti laihaa kättään ja huusi mitä keuhkoista lähti: "Jumala varjelkoon teitä, Suomen pojat!" sitten vaipui hän alas oljille, tunteittensa ja ponnistustensa uuvuttamana.
Hänen vieressään vaunujen oljilla makasi iloinen husaariupseeri. Kun hän näki, kuinka liikutettu Karl Aleksander oli, tuli hänkin vakavaksi. "Tunnetteko venäläistä sananpartta: 'Jeremias, Jeremias, lapseni, jää kotiin, jää kotiin ja kehrää lankaasi!?'" kysyi hän, "minä muistan sen, kun näen niin loistavan reippaan osaston, kuin tuon tuolla, menevän kirottuun työhön Plevnan muurien luo".
"Pojat kansan urhokkaan" kaikui etäältä. Loftschan, Plevnan ja Teliksen luota kuuluvat kanuunain laukaukset säestivät uhkeaa marssia. Silta oli taas vapaa. Sairasvaunut voivat kulkea edelleen pohjoista kohden.
* * * * *
Lüneburgin suuriherttuatar oli kyllästynyt entiseen tuumaansa; hän oli saanut uuden. Kaikki lohen ja taimenen pojat oli hän päästänyt lähimmäisiin puroihin; kultakalat ja Jaapanin ihmeet oli hän lahjoitellut oikealle ja vasemmalleen. Saksalainen valtioneuvos oli lähetetty takaisin Pommeriin, josta hän oli kotoisin. Palmut, jättiläissaniaiset, magnoliapuut oli siirretty eteiseen, jossa ne olivat lakastuneet pimeyden, kylmyyden ja hoidonpuutteen takia. Suuriin huoneisiin oli tuotu kaksisataa sänkyä, hohtavan valkoisine lakanoineen, haahkan-untuvatyynyineen ja pehmoisine, lämpöisine peitteineen. Palatsista oli tehty sairaala. Suuret marmorinsekoseinäiset salit oli muutettu sairashuoneiksi, pienissä loistavissa suojissa asui nyt lääkäreitä, apteekkareja ja laupeudensisaria. Venäläistä ja luteerilaista pappia, vieläpä mollah'iakin oli pyydetty pitämään huolta sairaitten sielunhoidosta. Kun kaikki oli valmiina, pyysi suuriherttuatar saada sinne kaksisataa haavoittunutta, urhoollisista urhoollisimpia. Hän tahtoi uhrata kaiken aikansa, elämänsä loppupäivät, pelastaakseen isänmaalle niin useita sen paraista pojista kuin voi. Niiden joukkoon luki hän erittäin: "Kummipoikani Aleksander Davidovitschin, ruhtinas Sasdanadschen, jos hän vielä elää, ja hänen ystävänsä Karl Aleksander Segerbergin". Hänen pyyntöönsä suostuttiin korkeimmassa paikassa.
Suuriherttuattaren juna oli puolipäivän aikaan lähtenyt Bukarestista. Niiden satojen joukossa, joita paareilla kannettiin junaan, joita varovasti ja kumminkin huokausten sekä tuskanhuutojen kuuluessa asetettiin vaunujen sohville, oli myös Aleksander Segerberg; hänen nuoruuden ystävänsä, ruhtinas Sasdanadsche ei ollut siellä, hän lepäsi juoksuhaudoissa Plevnan ulkopuolella.
Juna kiitää huokaillen ja puhkuen pohjaa kohden. Se on tuskien juna. Ulkona ulvoo pohjoistuuli ja ajaa lumia ikkunaa vasten. Sisällä virtaa kuumeinen veri sairaiden suonissa ja saa heidän jäntereensä tuskasta vapisemaan. Pimeä lisääntyy ja tähdet alkavat kiilua. Pakkanen jäätää kaiken veden, viluisena peittäytyy maa valkeaan talvivaippaansa, suojellakseen mullassa piilevää voimaa. Sisällä lekuttaa yölamppu ja heittää väräjäviä varjoja seinille ja kattoon. Laupeudensisaret kulkevat vaunusta vaunuun, lohduttaen ja kuivaten tuskanhikeä kärsivien otsilta. Lääkärit kehoittavat lepoon ja toivoon, ja huokaillen, puhkuen kiitää kauhujen, tuskien juna pohjoista kohden.
Karl Aleksander makaa hiljaisena ja koettaa nukkua, mutta säännöllinen melu ja ratasten kolina tekee sen hänelle mahdottomaksi. Hänestä tuntuu ikäänkuin kolina alituisesti toistaisi suomalaisen marssin ensi säveliä, jotka hän kuuli sairasvaunun mennessä Tonavan yli: "Pojat kansan urhokkaan", milloin hitaammin, milloin kiivaammin, mutta alituisesti samaa: "Pojat kansan urhokkaan".
Vastapäätä Karl Aleksanderia on pahoin haavoitettu upseeri peitteitten ja tyynyjen keskessä. Hän ei ole puhunut sanaakaan koko päivänä, ei vastannut ainoaankaan kysymykseen. Voisi luulla häntä kuolleeksi, jollei aika-ajoin kuuluisi pidätetty huokaus hänen vuoteeltaan, jollei katse hänen suurista ja tummista silmistään ikäänkuin tuskallisesti etsien ja kysellen harhailisi ympäriinsä. Tarkastelleneeko hän kohta loppuvaa elämäänsä, sillä hän tietää, että kuolema lähestyy? Hänen tarkat, äärimäisiin asti jännittyneet hermonsa ovat eroittaneet lääkärin kuiskauksen papille "Olkaat valmiina puoliyön aikaan". Hetket kuluvat, sietämättömän hitaasti toisen mielestä, peloittavan nopeasti toisen. Pienellä asemalla, jossa juna seisoo puoli minuuttia, tulee sisään hoikka, kaunis, mustiinpuettu nainen. Melkein näkee hänen yli-inhimillisen taistelunsa koettaessaan olla tyyni, kun hän astuu haavoitetun luo. Hiljaa vaipuu hän polvilleen sairaan luo, suutelee hänen vahankeltaista kättään. Huulet vapisevat; leuka tärisee, mutta itke hän ei, ei sano sanaakaan. Taukoamatta, ikäänkuin sielunsa olisi silmissään, katselee hän sairasta.
"Monsieur", kuiskaa sairas hiljaa, "quelle heure est-il?"
Karl Aleksander vavahtaa, tietämättä koskiko kysymys häntä tai oliko se sairaan houriota. Jälleen kuulee hän saman kysymyksen. Vaivalla etsii hän kellonsa.
"Minuit, monsieur".
"Veulliez bien sonner qu'on vienne avec le prêtre — je vais mourir", kuuluu hiljaa, melkein äänettömästi hänen vuoteeltaan. Ennenkuin Karl Aleksander ehtii painaa soittokellonnastaa on pappi saapuvilla, suurikasvuinen, hyvinvoipa, melkein sirosti puettu katoolinen pappi. Junan kulkiessa eteenpäin, täristessä ja heiluessa valmistautuu pappi antamaan kuolevalle viimeistä voitelusta. Hän ottaa povestaan kultaisen astian, avaa sen varovasti, kastaa hopeaisen puikon pyhässä öljyssä: "Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam", mumisee hän kuolevan korvaan. Hiljaa, mutta katkerasti itkien kätkee hän, joka vasta on tullut sisään, kasvonsa. — "Indulgeat tibi Dominus quidquid deliquisti…" Ja pappi pudottaa tipan pyhää öljyä kuolevan otsalle. —— "Christi exaudi nos", kuiskaavat laupeudensisaret.
"Amen", lausuu sairas heikkonevalla äänellä.
"Sancta dei Genetrix" — — —
Veturi viheltää pitkään. Vaunut ratisevat ja järisevät, ikäänkuin nekin kärsisivät tuskaa, ja huumaavaan meluun häipyvät kaikki rukoukset ja siunaukset. Kun juna vihdoin pysähtyy, on kaikki ohi.
"Nous sommes chez nous", huutaa mustapukuinen nainen ja heittäytyy kovasti itkien kuolleen yli. Pappi kutsuu sairaanhoitajattaria; kaksi lääkäriä vie mustapukuisen naisen pois; ruumis pannaan paareille ja kannetaan ulos. Ulkoa kuuluu puolankielistä puhetta; tarjotaan puolalaisia sanomalehtiä, puolalaisia virsikirjoja ja testamentteja.
"Kuka kuollut oli?" kysyi Karl Aleksander.
"Viimeinen markiisi Vielopolski", vastaa pappi, "ja nainen, joka rukoili hänen vuoteensa vieressä, oli hänen sisarensa".
Taasen viheltää veturi; vaunut nytkähtelevät, ja pyörivä sairaala, joka vie mukanaan niin paljon tuskaa ja kärsimystä, vierii pohjoista kohden, yhä etemmäksi sodasta, verestä ja kuolemasta, läpi yön, joka tuntuu äärettömän pitkältä niistä, jotka kärsivät, jotka valvovat, ja jotka tuskallisina kyselevät itseltään vieläkö he näkevät päivän, vaikkapa pohjolan lyhyen talvipäivän koittavan idästä.
Juna jätti Brestin ja kiiti Puolaa kohden halki kenttien ja soiden, läpi synkkien metsien, joissa tuuli kahisutti kuivia lehtiä, joita oli vielä tammissa.
Karl Aleksander heittelee itseään vuoteellaan. Puoliyön aikana, juuri kuin hänestä tuntuu, että armelijas uni sulkee hänen silmänsä, herätetään hän. Hänen luokseen tuodaan toista haavoitettua. Hiljaa, melkein nöyrästi pyytää vastatullut anteeksi vastuksen, jota hänestä on, mutta hänen hyttitoverinsa oli kuollut ja hänestä oli vastenmielistä maata kahden kesken ruumiin kanssa. Aamupuoleen, likaisen-harmaana, himmeänä talviaamuna tekee lääkäri taas kierroksensa. Kun hän huomaa Karl Aleksanderin vielä olevan valveilla, ruiskuttaa hän armeliaisuudesta häneen morfiinia, ja vihdoin vaipuu hän raskaaseen uneen ja uneksii varhaisimmista lapsuutensa ajoista, tuskallista unta, joka jälleen herättää eloon lapsuudenaikaiset vaaran hetket, joita hän oli kokenut. Milloin tuntui hänestä, että hän oli pudonnut Merijokeen ja oli hukkumaisillaan, milloin, että koski oli nielemäisillään hänet ikuiseen kuohuunsa, tai että hän oli joutunut käynnissä olevan viskuukoneen alle Karttulan hovissa, kunnes huumausaine pääsee täydellisesti vaikuttamaan ja hän vihdoin makaa paremmin taidottomana, kuin nukkuen.
Karl Aleksander herää vasta myöhään jälkeen puolenpäivän, pää raskaana, kuin kehnon viinin juomisesta.
Päivä oli harmaa, synkkä ja pitkä, niin pitkä, että yö peloittaa. Kuinka kauhea siitä tulee karboolin ja öljyn tuoksuineen, kuolleitten ulostuksineen ja haavojen hajuineen, pimeyksineen, vaivaavine, tuskallisine ajatuksineen, toivottomuuksineen ja levottomuuksineen. Voi, sitä yötä; juna tuntui kiitävän kilpaa kuoleman kanssa, milloin voittaa toinen, milloin toinen kilpailijoista. Varmaa on, ettei kukaan, joka oli sillä matkalla, unohda tätä kauhun yötä tuskien junassa.
Seuraavan päivän illalla, kun kaikki ovat tuskien, kuumeen, vaunujen tärisemisen ja jysähdysten uuvuttamia, näkyy vihdoinkin sinertävää valoa taivaan rannalta. Se näyttää revontulilta, mutta ei räisky, ei liekehdi. Pietarin miljoonat lyhdyt ne ovat, jotka loistavat yöllä ja joiden valo heijastuu pilvistä; vihdoinkin siis lepoa ja rauhaa. Kohta ollaan perillä ja päästään erilleen ruumiista, joita kuljetetaan mukana, kaikesta vaivasta. Ja juna rientää sinertävää valoa kohden, joka muodostaa ikäänkuin sädekehän keisarin kaupungin päälle. Ja silloin kaikuu höyrypillin ennen niin sietämättömältä kuuluva vihellys, ikäänkuin riemukkaana alkusoittona, sillä se ilmoittaa kaikille noille onnettomille, että vapautuksen hetki on koittanut, Kymmenen minuuttia myöhemmin pysähdytään Tsarskoje Selossa.
Sukulaisia ja ystäviä, lääkäreitä, pappeja, hoviylimyksiä, tuhansia utelijaita on asemalla, Tervehditään, itketään, puristetaan toistensa käsiä, kiitetään Jumalaa ja tehdään hartaina ristinmerkkejä. Yli nyyhkytysten ja itkun kaikuu kirkkoveisuu, jolla parikymmentä nuorta poikaa tervehtii heitä tervetulleiksi. Hovivaunuissa viedään sairaat herttuattaren palatsiin. Itse seisoo hän eteisessä ja toivottaa vieraita tervetulleiksi. Ei koskaan ole hänellä ollut loistavissa saleissaan sellaista vierasjoukkoa: niitä tulee paareissa ja pyörätuoleissa; niitä tulee sauvojen avulla ja laupeudensisarien sekä sairashoitosotilaiden taluttamina. Ovet avattiin seljälleen, ja yli kynnyksien, joista oli astunut silkkikenkiä ja kannuksellisia saappaita, horjuili nyt sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevia. Kukin vieraista saa vuoteensa, ja niin monituntisten tuskien ja levottomuuden, hermostuttavan jyrinän, ahdingon ja tukalan ilman perästä vaipuivat he mielihyvän tunteella pehmeille, puhtaille vuoteille puhdasilmaisissa viileissä huoneissa, joissa hiljaisuutta ainoastaan häiritsee yhden ja toisen hiljainen nyyhkytys, joka onnellisena rohjetessaan jälleen toivoa, onnellisena tuntiessaan olevansa ikäänkuin kotona, kyynelillä keventää tuskallista hätäänsä, hermojensa luonnotonta jännitystä.
Suuriherttuatar itse seurasi Karl Aleksanderia hänen vuoteelleen, piti itse huolta hänen ensimäisestä hoidostaan, suuteli häntä otsalle, teki ristinmerkin ja lähti. Ensi kerran pitkään aikaan nukkui Karl Aleksander morfiinitta, nukkui samallaisella suloisen väsymyksen tunteella, jota hän poikasena oli tuntenut palattuaan kuirien ja vesilintujen pyynnistä Merijoen rannoilta.
Aamulla hän heräsi kiihkeään, vaikka hiljaiseen keskusteluun. "Sairaani", sanoo joku, "ovat pahoin haavoittuneita kaikki. Sadasta, jotka lähtivät Bukarestista, on kaksikymmentä kuollut; ja monet, monet me vielä kadotamme. Hänkin tuolla, Karl Aleksandrovitsch Segerberg, on heikko, hyvin sairas; me pelkäämme kylmän vihoja".
Silloin heräsi Karl Aleksander täydellisesti ja katseli ympärilleen. Hämäränä talviaamuna näki hän suuriherttuattaren, joka osoitteli lääkäri- ja kenraalijoukolle sairaitaan. Kulkue meni vuoteelta vuoteelle, ja lääkärit keskustelivat hiljaa tieteellisillä sanoilla joka tapauksesta.
Yksi toisensa jälkeen vietiin sairaita, sen mukaan kuin he heräsivät, leikkaushuoneeseen. Vihdoin tuli Karl Aleksanderinkin vuoro. "Hyvät herrat", sanoo hän, "minä en salli sahausta; minä kuolen mieluummin kuin vetelehdin rampana elämäni läpi. Luoti on jalkarinnassa, jos te voitte ottaa sen pois, niin ottakaa, mutta ei sahausta".
Välinpitämätön lääkäri, paperossi suupielessä ja kädet kyynärpäihin asti veressä, pesee itseään ja vastustaa kiivaasti. Mutta Karl Aleksander vastaa tyynesti: "Tapahtuu, kuten sanoin, minulla on oikeus kuolla". Hän ei tahdo tulla nukutetuksi ja tyytyy kuin mies kohtaloonsa. Siitä päivästä ei hän muista mitään, ei tahdo muistaa eikä puhua kenellekään. Enemmän kuolleena kuin elävänä viedään hän takaisin vuoteelleen, ja nyt alkaa hänelle uusi kärsimysten aika. Hän muistaa pitkiä synkkiä päiviä ja vielä pitempiä unettomia öitä, sekä kuumeen että vilun tähden tuskallisia, mutta alituisesti, päivin ja öin, näkee hän edessään parin ystävällisiä, vaaleanruskeita silmiä ja vanhat kurttuiset, lempeästi hymyilevät kasvot sekä hopeanvaaleat hiukset. Suuriherttuatar hoitaa itse häntä, etupäässä häntä. Eräänä päivänä, kun häntä pidettiin jo paranevana, kirjoituttaa suuriherttuatar hänellä erään paperin alle; hän kysyy, mitä asiaa paperi koskee, mutta suuriherttuatar vastaa vaan hymyillen: "Ei saa olla utelias".
Sitten kuluu taas viikkoja, ja eräänä kauniina päivänä sanoo lääkäri hänelle, että kaikki vaara on ohi. Suuriherttuattarelta saa hän lahjaksi pari hienosti kiillotettua ebenholsista kainalosauvaa lohdullisilla sanoilla, ettei hänen tarvitse käyttää niitä kauemmin kuin korkeintaan puoli vuotta. Samalla tahtoo suuriherttuatar häntä ystävällisesti hämmästyttää ja antaa hänelle tukun suomenkielisiä sanomalehtiä. Hän kiittää liikutettuna, ottaa ne vastaan ja katsottuaan niitä sanoo hymyillen: "Ne ovat suomenkielisiä — niitä minä tuskin ymmärrän".
"Vai niin", ja suuriherttuatarkin hymyilee, "hankitaan sitten ruotsalainen sanomalehti". Ja viikkoa myöhemmin lukee hän ensi kertaa moneen vuoteen kotimaansa sanomalehteä, se on Helsingfors Dagblad. Hän avaa lehden, lukee palasen, vielä toisenkin, mutta ei ymmärrä siitä enempää, kuin jostain hänelle aivan outokielisestä kirjasta. Hän innostuu; alkaa uudelleen; mahdotonta, hänestä tuntuu, että hän ymmärtää kyllä jokaisen sanan erikseen, mutta ajatusta, sisältöä hän ei ymmärrä. "Voiko olla mahdollista, että siihen määrin voi unohtaa äidinkielensä?" kysyy hän itseltään, levottomana päättää hän käyttää muutamia tunteja joka päivä sen lukemiseen, jotta oppisi jälleen kielen, joka kerran oli hänen lapsuudenaikansa kieli.
Pieni uutinen, ensimäinen, jonka hän lukee, kuuluu:
"Kansalaisemme everstiluutnantti Karl Aleksander Segerberg, joka sodassa palveli —— Krüdenerin rykmentissä, joka otti osaa sotaretkeen Tonavan ylimenosta Plevnan tappeluun asti, on nimitetty hänen majesteettinsa keisarin sivusajutantiksi. Segerberg sai Yrjönristin urhoollisuudestaan Tonavan yli mentäessä".
Jälkilause.
Kun talvi lähestyi loppuaan, oli Karl Aleksander siihen määrään parantunut, että hän voi muuttaa Pietariin. Ensimäisenä kävi hän kenraali Olbersin luona. Vanhus, jota viime vuodet olivat paljon vanhentaneet, istui eineellä ja söi "kolubjäkin'iä", jota hän huuhtoi alas muutamalla lasilla pihlajanmarjapaloviinaa. Ilman minkäänlaista aihetta alkoi hän pauhata sukulaiselleen.
"Niin, se oli kaunis kauppa, johon sinä minut houkuttelit".
"Mikä kauppa?"
"Mikä? No, se, että sait minut myymään Karttulan hovin Sandra tädille. Etkö muista, millaiseksi sinä kuvasit paikan. Rappeutuneeksi, kehnosti hoidetuksi ja huonoksi. Minä kävin siellä viime kesänä. Se oli paratiisi. Paratiisi se oli. Ruoka vaan kerrassaan kirottua. Ei viiniä, olutta eikä paloviinaa koko talossa. Juotiin piimää, hyi perhanaa". Ukko unohti harminsa kaupasta ja sensijaan alkoi parjata suomalaista keittiötä — kieltämättä kehnointa maailmassa. Mellastaen ja kiroillen kulki hän hetken edestakaisin, kunnes taas muisti kaupan. "Niin, se oli sievä kauppa. Eukko elää siellä pulskasti. On ripustanut kaikki vanhat parooni Stjernstedtit seinille. Hänellä on suuri meijeri, myö voinsa Englantiin, Jumala varjelkoon. Puisto on kuin Tsarskoje Selossa. Sinua on minun siitä kaupasta kiittäminen. Sinä kai saat lopuksi kaikki periä. Kiittämättömyys on maailman palkinto".
Hän oli vihassaan niin naurettava, että Karl Aleksander ei voinut muuta kuin hymyillä, varsinkin kun hän vanhastaan tiesi, ettei maksanut vaivaa väitellä hänen kanssaan. Sitten alkoi ukko lähemmin tarkastella häntä.
"Nenä kalpea. Ei kelpaa enää rintamaan, luulen. Yrjönristi, sivusajutantti! Kyllä vain. Menee kai Karttulaan. Grand seigneur, suomalainen tilanomistaja. Sopiihan se. Saan kai vanhuuden päivien turvan luonasi. Ilmaiseksi. Mitä!"
"Ei, olkaa rauhassa, rakas setä. Minä en mene Karttulaan. Minulle on luvattu paikka ulko-asiain ministeristössä, minä voin päästä pääkonsuliksi, lähettiläskunnan sihteeriksi, aikaa myöten miksi tahansa. On ollut siitäkin kysymys, että minut nimitettäisiin sotilaslähetiksi Tukholmaan, sentähden että minä osaan ruotsia, jonka minä kumminkin olen unohtanut".
"No, onnea vaan sitten, ja hyvää yötä, sillä minä otan nyt eineen päälle pikkulinnun unen. Minkälaista ruokaa te saitte Turkissa? Hyvää yötä, ja kiitos kaupasta!"
Kun Karl Aleksander kauniissa sivusajutantin puvussa esiintyi Yrjönristeineen Pietarin kaduilla, herätti hän jonkullaista huomiota. Kulkiessaan kauniina ja kalpeana kainalosauvojensa avulla hiljalleen eteenpäin, väistyivät ihmiset kunnioittavasti hänen tieltään, hän oli yksi noista urhoista, noista sankareista sodasta, joka nyt viimeinkin alkoi näyttää sotilaskävelyltä Konstantinoopoliin, josta niin paljon oli puhuttu.
Ylipäänsä olikin Karl Aleksanderin liikuttava enempi kuin hän oli luullut tarvitsevansa. Alussa hän oli nimittäin pitänyt totena kohtelijaat lupaukset milloin mistäkin paikasta. Mutta kun tosi tuli eteen, huomattiinkin, että paikka ulkoasiain ministeristössä oli luvattu kreivi L:lle, pääkonsulin virka ruhtinas Y:lle. Kaikki haavoittuneita, kaikki maan vanhimmista suvuista, kaikilla puoltolauseita sillä ja siltä ja siltä. Surkuteltiin, mutta toivottiin, että eversti itse huomaisi, että tällä kertaa…
Karl Aleksanderista alkoi näyttää synkältä. Hän oli kuukausia kuluttanut sotaministeristön portaita. Kaikki, mitä hänelle tarjottiin, oli opettajan paikka eräässä sotaopistossa, jonka johtajana oli eräs hänestä vastenmielinen kenraali.
Toiselta puolen taas hän ymmärsi, että mitä kauemmin hän odottaisi, sitä vaikeampaa olisi paikan saanti, sillä sairashuoneista laskettiin joka päivä joukottain pyrkijöitä.
Eräänä päivänä istui hän täysissä juhlatamineissa, sillä hän oli taas ollut kumartelemassa koko päivän, mieli synkkänä Cubatin ravintolassa. Hän oli syönyt päivällisen yksinään, nyt istui hän tupakkia poltellen ja ajatteli levottomuudella tulevaisuuttaan. Hän oli miehuuden paraassa ijässä ja tunsi vielä vastustamatonta halua tehdä työtä, toimittaa, vaikuttaa jotain. Hän tunsi myöskin, että hänellä olisi voimaa ja kykyä, ja nyt, nyt täytyisi hänen kruunun eläkettä nauttien jossain syrjäisessä paikassa maaseudulla — ehkä Karttulan hovissa — yksinäisenä vanhentua ja tulla, kuten setä Olbers, vanhaksi itsekkääksi herraksi, jota piti ohjaksissa ainoastaan emännöitsijä ja omat huonot tavat. Siellä alhaalla odotti Vera Nikolajevna häntä — je sais attendre-han oli hänen mielilauseensa. Hän poltti kolmannen sikaarin, joi kolmannen kupin kahvia, myrkky hermostutti häntä yhä enemmän.
"Ei, setä Olbersin kaltaiseksi minä en rupea — je ne sais pas attendre — täytyy tehdä jotain, täytyy saada asia toimeen. Hätätilassa — vaikkapa Suomeenkin".
Hän nousi ylös kärsimättömänä ja lähti sauvoihinsa nojaten ulos. Ah, mutta minne? Yhtäkkiä muisti hän, että hoviministeri oli lähettänyt hänelle pääsylipun keisarilliseen oopperaan. Hermostuneena tuumittuaan: mennäkö tai ei, päätti hän lopuksi mennä.
Kun hän saapui oopperahuoneelle, ihmetteli hän, että sitä vartioitsivat poliisit. Kaikki lyhdyt eteisessä ja rappusilla paloivat. Kun hän nousi erään santarmin avulla ajoneuvoista, tervehdittiin häntä eläköönhuudoilla ja käsientaputuksilla. Eteisessä seisoi paasseja, jotka ensin tekivät hänelle kunniaa ja sitten tarjoutuivat auttamaan häntä rappusia ylös noustessa.
"Ketä varten tänään on juhlanäytäntö, kuka keisarillisista on oopperassa?"
"Ei kukaan", vastasi paassi hymyillen, "näytellään teitä varten, herra eversti".
Karl Aleksander ei ollut tänään leikinlaskutuulella, hän rypisti silmäkulmansa ja aikoi muistuttaa nuorta miestä, kun tämä, jo täydellisenä hovimiehenä, lisäsi, — "ja kaikkia kunniakkaita sankareja varten, jotka ovat haavoittuneet Plevnassa. Me paassit olemme pyytäneet saada tarjota apuamme teille tänä iltana".
Karl Aleksander katsoi silloin ympärilleen ja näki rappusten ja käytävien vilisevän haavottuneita, kaikenarvoisia upseereja. Kun invaliidit astuivat alas portaita parterrille, otettiin heidät vastaan käsientaputuksilla. Yleisö nousi seisoalleen. Herrat ja naiset tervehtivät, monet viimemainituista kuivasivat silmiään, aljettiin soittaa keisarihymniä, sitten taas taputettiin käsiä, puhallettiin fanfaareja, huudettiin eläköötä melkein loppumatta. Orkesteripaikan kaidepuuta vasten nojasi sotilas- ja siviilipukuisia herroja hyvin avorintaisissa liiveissä, timanttinapit pullistavissa paidan rinnoissa. Katsellaan monocleilla, binocleilla ja kaukoputkilla looseja, joissa istuu naisia upeoissa, vaikka ei, hetken vakavuuden takia, hyvin loistavissa puvuissa. He istuvat kalpeina ja ihastuneina, koristettuina timanteilla ja helmillä, mutta ei kukilla. Loosirivit muodostavat ikäänkuin kauniiden kasvojen ja pehmoisten olkapäiden ansarin, jotka kohoavat kaidepuun kultauksien ja sametin yli ikäänkuin harvinaiset ja tuoksuavat kukat kasvitarhojen kosteassa tuoksuisessa ilmassa.
Karl Aleksander seisoi kauniina ja uhkeana kansallishymniä soitettaissa.
"Asseyez-vous, mon général, vous devez être bien fatigué", sanoo nuori vaaleaverinen, ruskea- ja viisassilmäinen nainen hänelle.
Hän on todella väsynyt, ja liehakoivasti sanoo hän mahdollisimman sujuvimmalla ranskallaan — sillä hän puhuu huonoa ranskaa — "Merci, mademoiselle, je suis colonel, pas général".
Silloin alkaa nainen kuiskailla vieressään seisovan vanhemman naisen kanssa, joka nähtävästi on hänen äitinsä, sillä vaikka hän on ruma, melkeinpä yksinkertainen, huomaa kumminkin hänen ja kauniin nuoren naisen välillä paljon yhtäläisyyttä.
"Niin kaunis upseeri, on sääli häntä", sanoo nuorempi ruotsiksi ja katsoo ystävällisesti Karl Aleksanderiin.
Karl Aleksander hymyilee ja kumartaa. Nainen punastuu korvia myöten.
Vähentääkseen kiusallisuutta sanoo Karl Aleksander:
"Minä ymmärrän ruotsia hyvin hyvästi, vaikka puhun sitä hyvin kehnosti".
Silloin ryntää järeämpi tykistö esiin, vanha nainen esittää itsensä, kauppaneuvoksen rouva Sjöholm Porista ja tyttärensä Gertrud. Karl Aleksander antaa nimikorttinsa, ja yleisen puhelun ja sorinan vallitessa alkusoittoa odottaessa alkaa rouva Sjöholm vilkkaan keskustelun. Karl Aleksander saa tietää, että Gertrud on kasvatettu Lausannessa, että hän on käynyt kaksi vuotta Pariisin musiikkiopistossa, jossa hän on harjoittanut opintoja itse Ambroise Thomasin johdolla.
Karl Aleksander yrittää vastaamaan ruotsiksi, mutta se käy hyvin kankeasti. "Eikö neiti puhu venäjää?" kysyy hän.
"E-en", vastaa neiti varmasti ja vakuutuksella, "sitä minä en puhu".
"Niin mutta neidin pitäisi oppia. Ajatelkaas, jos te joutuisitte naimisiin venäläisen upseerin kanssa", sanoo hän hänen varman äänensä kiusoittamana.
Silloin tuli neiti vakavaksi. "Minä naimisiin venäläisen upseerin kanssa, mitä luulisitte tuttavieni sanovan…"
Silloin koputtaa soitonjohtaja, sorina vaikenee, uvertyyri alkaa, se on
Carmen.
Neiti on hyvin perehtynyt musiikkiin, hän tuntee joka nuotin oopperassa. "Tämä, näettekö, on ranskalainen, oikea ranskalainen korukappale, terävä ja sievä, tuo on espanjalainen, andalusialaisine taruineen araapialaisten historiasta. Sovitus on tässä, samoin kuin muutamissa muissakin paikoissa oopperaa wagnerilaista, näettekös, Bizet on, lähinnä Berlioz'ta ainoa kaikkialla yleinen, ainoa yleismaailmallinen Ranskassa, sentähden pidetäänkin häntä niin paljoa suuremmassa arvossa ulkomailla…" Karl Aleksander kuuntelee mielihyvällä hänen matala- ja suloäänisiä sanojaan, ja samalla hän nauttii soitosta, nauttii niin, että hän tuntee kylmiä väreitä ruumiissaan ja hänen silmänsä kyyneltyvät. Mutta Carmen itse ei ole tyytyväinen, hän saa kyllä esiin pirullisuuden luonteessa, mutta ei viehättäväisyyttä, Miehelän hempeys muuttuu jokapäiväiseksi, herkkätuntoisuudeksi, sehän kyllä on osittain Bizet'n oma syy.
Sellaista tyttöä ei hän ollut koskaan tavannut Venäjällä. Hänelle hän oli täydellinen uutuus, ikäänkuin harvinaisen kasvin kukka, ei ulkomaalaisen, vaan semmoisen joka on kasvanut jossain korkealla raittiissa ja viileässä vuoriseudussa, kesäisen valon ja keskiyön auringon loisteessa ja vanamon sekä havumetsän tuoksussa. Karl Aleksanderia huvittaa todella ensi kerran soitannollinen kappale.
Väliajalla tarjoaa rouva Sjöholm, joka on antelijaita maalaisrouvia, teetä. Gertrud ohjaa Karl Aleksanderia häikäilemättä ensimäisen rivin lämpiöön. Karl Aleksanderin mieli on sekä liikutettu että lämmin. Hän huomaakin hänet ei ainoastaan alkuperäiseksi, vaan myöskin suuressa määrin miellyttäväksi. Veri on vettä sakeampaa, tuumii hän.
Teetä juodessa sanoo Gertrud: "Teidän, herra eversti, pitäisi tulla takaisin Suomeen. Kuinka voi, kun on suomalainen, unohtaa kielensä ja maansa, ja elää vuosikausia vieraassa maassa?"
"Niin", sanoo rouva Sjöholm, "nyt juuri on hyvä paikka avoinna, tullilaitoksen päätirehtööri on vasta kuollut. Siihen paikkaan teidän tulisi hakea".
"Ken tiesi", sanoo hän ajatuksissaan ja katsoo lämpimästi neiti
Gertrudiin, joka seisoo hänen rinnallaan.
Kun ooppera on lopussa, tarjoo kauppaneuvoksen rouva Karl
Aleksanderille paikan vaunuissaan, lähdetään ravintolaan illalliselle.
Pietarissa on ainoastaan viidennen ja kuudennen luokan kahviloita.
Neiti Gertrud, joka on oleskellut Tukholmassa ja Pariisissa, pitää
kaikkea jotenkin kohtalaisena, Helsinkiinkin verrattuna.
"Tarkoitatteko totta sanoessanne, että tässä, tai ylipäänsä missään suhteessa Helsinki on edellä Pietarista?" kysyy Karl Aleksander kummissaan.
"Arvelematta", sanoo neiti hämmästyttävällä varmuudella, ja hän alkaa arvostella oikein murhaavasti Pietarin katuja, ajureita, puistoja y.m.
Karl Aleksander, jonka mielestä Pietari on maailman keskipiste, kuuntelee epäilevällä hyväntahtoisuudella ja ajattelee Karttulaa ja täti Sandraa talikynttilöineen… Toiselta puolen taas, viisaan ja maailmaa-kokeneen tytön täytynee kumminkin jossain määrin osata arvostella sitä seikkaa. Erotaan monikertaisilla vakuutuksilla hauskasta illasta. Karl Aleksander lähtee asuntoonsa. Nyt hän on päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.
* * * * *
Seuraavana päivänä on hän hyvissä ajoissa täydessä juhlapuvussa, nyt tarkoittaa hänen käyntinsä Suomen ministerivaltiosihteeriä. Ijäkäs kreivi ottaa hänet vastaan vanhanaikuisella ylenpalttisella ja loistavalla kohteliaisuudella. Suurissa, pulleoissa loistavissa silmissä näkee Karl Aleksander mitä suopeinta hyväntahtoisuutta. Hän tuntee Karl Aleksanderin nimen, hänen menestyksensä, hän on iloinen nähdessään kansalaisen, "kansalaisemme", joka on niin kauniilla tavalla saavuttanut kunniaa Suomen nimelle. Karl Aleksander esittää asiansa, kysyy, onko hänellä mitään toivoa tulla huomioon otetuksi tullipäällikön paikkaa täytettäessä.
Kreivi katsoo ihmeissään häntä. Tullipäällikkö! "Mutta herra eversti, teille kai ovat ne asiat aivan tuntemattomia, luulen minä". Sitäpaitsi, hän ottaa erään paksun kirjan, "katsotaanpas tätä kirjaa? 'Vapaakaupasta ja suojelustulleista', sen on kirjoittanut eräs vanha tullilaitoksessa ansiokas mies. Senaatti on yksimielisesti puoltanut häntä kysymyksen alaiseen paikkaan, ja minä olen täydellisesti yhtä mieltä senaatin kanssa, minä en voi siis tässä asiassa tehdä mitään herra everstin hyväksi. Mutta mielihyvällä minä vasta — ja piankin, muutamien kuukausien kuluttua puollan teitä…"
Karl Aleksander nousee ylös, hän tuntee koko tuon rämsyn, on kuullut samat lauseet monta kertaa viime viikoilla, hermostuneena ja tautinsa väsyttämänä on hän loukkaamaisillaan, sanomaisillaan epäkohteliaisuuden, mutta nielee sen alas, sanoo lyhyesti jäähyväiset ja ajaa suoraan suuriherttuattaren luo, käy sitten vielä ruhtinas Dschingis-Khanin luona ja lopuksi sotaministeristössä. Kun suomalainen kreivi viikkoa myöhemmin saapuu esittämään tullipäällikköään paperit valmiina salkussa, kuulee hän odottamatta: "Eversti Segerberg on nimitetty suuriruhtinaskunnan tullilaitoksen päätirehtööriksi". Neljäätoista päivää myöhemmin matkustaa Karl Aleksander raskasmielisenä, melkein katumoissaan elämänuransa valitsemisesta Suomeen. Hän jättää upseeriklubin, Pietarin palatsit, jättää Vera Nikolajevnan, nuor untensa monet muistot ja harvalukuiset ystävät, hän vaihtaa kaikki ne tullimiehiin, publikaaneihin ja syntisiin köyhässä Suomessa.
Loppu.