V.
Ohi oli pohjolan lyhyt kesä, tuo ihana aika, jolloin muutamien pakenevien kuukausien kuluessa ilmenee niin paljon elämää, niin paljon kuohuvaa, luovaa voimaa, niin paljon työtä, niin monia toiveita ja unelmia, aika, joka etelämaissa venyy puoleksi vuodeksi. Ne olivat sammuneet nuo loistavan kirkkaat päivät ja nuo valoisat, salaperäiset yöt, nuo yöt, joina laulurunous ja laulu, pohjolan kotoperäiset taidelajit, versovat suloisina, tuoksuvina ja piiloutuneina kuten vanamot, värittöminä, melkein muodottomina, mutta lempeinä ja sydämellisinä kuten nekin. Syksy oli alkanut raivota rajuna, raskaana ja synkkänä tuoden muassaan jyrkkiä värejä taivaalle, kirjavuutta metsiin, aavemaisia usvia ja hahmoja, kuten pohjolan vanhat sadut, nyt oli ensimäinen pakkanen tullut, saaden lepoa ja rauhaa luontoon. Tähdet vilkkuivat tummentuneella taivaalla, metsä seisoi korkeana ja äänettömänä ja vartioitsi Karttulan vanhaa unhotettua hovia. Matalana, melkein alaspainettuna näytti ikivanha asumaton rakennus vanhanaikuisine kulmakattoineen etsivän turvaa ja suojaa vanhoilta lehmuksilta, jotka sitä ympäröitsivät.
Puutarhan puoleisesta sivurakennuksesta, jossa majurin rouva Segerberg asui natonsa kanssa, pilkoitti valo heikosti ryhmyisten, lehdettömien oksien välitse ja valaisi lumista pihamaata.
Sisällä suuressa, matalassa arkihuoneessa istui neiti Sandra Segerberg tuiman näköisen amiraalin, parooni Karl Stjernstedtin tummuneen kuvan alla olevassa vanhanaikuisessa sohvassa ja tuijotti synkkämielisenä eteensä hämärässä, yhden ainoan kynttilän valaisemassa huoneessa. Hän naputti silloin tällöin hermostuneesti pöytää, otti käsityönsä, erään karkean ompeluksen, heitti sen taas pois kiivasluontoisella liikkeellä, haki pitkän väliajan perästä erään kirjeen ja asetettuaan luukehäiset nenälasit silmilleen luki hän:
Rakas täti!
Viimen kaiki selvänä. Minä olen gardin upseri. Matkustan melken yhtä aika tämä kirje kansa. Ilahutta nähdä äiti ja rakas täti ja Kartula, minu vanha koti. Toivon tavata kaiki tervenä. Ei asia kirjotta enempi tälä kerta, sentähden piiren tervehtykselä tätin
Karl Aleksander.
Sellaista oli se äidinkieli, jota Karl Aleksander puhui ja kirjoitti oleskeltuaan kymmenen vuotta maan rajojen ulkopuolella. Sandra Segerberg laski huoaten kirjeen kädestään. Niin, jos hän olisikin tullut niin varmasti kirjeen kanssa yhtä-aikaa, mutta nyt oli neljä päivää jo mennyt, eikä häntä kuulunut vielä, ja tuolla sisällä makasi hän. Maria Segerberg hänen äitinsä, ja oli kuolemaisillaan, hän voi kuolla milloin tahansa, niin heikko, niin voimaton kun hän oli ollut jo useita viikkoja. Kun vanha Sandra neiti istui tuossa lekuttavan kynttilän ääressä ja odotti, toisen tulevan jälleen takaisin ja toisen lähtevän sinne, josta ei enää palata, niin harhailivat hänen ajatuksensa etemmäksi. Niin, käly! Häntä oli sitten onnistanut joka suhteessa kehnosti tässä maailmassa, liijan aikaisin oli hän joutunut Helsingin elämän pyörteisiin, liijan myöhään mennyt naimisiin. Eikä hän näyttänyt luodulta äidiksikään, sillä hänen tunteensa poikaa kohtaan olivat, kuten päältäpäin näytti, jotenkin kylmät. Hän tuli leskeksi silloin, kun perheen talous olisi tarvinnut miehistä tukea, ja nyt, jolloin pojasta oli tullut mies, nyt juuri kuin hänen olisi pitänyt jälleen ruveta elämään, joutui hän kuolemaan sopimattomaan aikaan. Ja Sandra neiti naputti jälleen kiivasluontoisesti pöytää, mieli tuntui katkeralta häntä kohtaan, joka makasi viimeisillään.
Ja kuitenkin muistellessaan kuluneita vuosia, sitä aikaa, jolloin Adèle Olbers oli rikas ja mainio, se Adèle, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli kauneutensa kukoistuksessa, ikäänkuin sulouden, nuoruuden ja loiston sädekehän ympäröimänä, silloin kirkastui hänen katseensa. Hänen elämänsä oli kumminkin ollut kuin pohjolan lyhyt, pakeneva kesä, kauneuden ja onnen yhtyminen. Hän oli kenties tuntenut noina lyhyinä vuosina kaiken sen, mitä me muut tunnemme pitkän elämän kestäessä, nauttinut ja uneksinut, antanut paraan osan itsestään, loistanut kuin kesäinen aurinko, ilahduttanut kaikkia, jotka häntä ympäröivät, herättänyt unelmia onnesta ja kauneudesta ympäristössänsä, ja kun hänellä ei enää ollut mitään antamista, oli hän henkisesti kuollut. Ja silloin oli hän joutunut Sandra neidin veljen, hurjan majurin, käsiin, joka tuli syysmyrskyksi hänen elämäänsä. Niin, me Segerbergit olemme nyt kerran ankaraa ja itsekästä sukua, sanoi hän itsekseen, ja tuosta itsetunnustuksesta pehmeni hänen mielensä. Niin, menipä hän niinkin kauas, jotta myönsi, että, jos Adèle Olbers, tuo rikas, kaunis ja pohjaltaan hyväsydäminen Adèle Olbers olisi joutunut toisiin olosuhteisiin, jos tuo loistava jalokivi olisi saanut toisellaisen kehyksen … silloin olisi hän ehkä … mutta voi, kaikki tuo oli nyt myöhäistä, ei mitään voitu tehdä sen hyväksi, korkeintaan voisi hän mennä kuolevan luokse ja puhua hänelle tuosta, pyytää häneltä anteeksi kaikki se kovuus, jota hän niin usein oli osoittanut hänelle. Ja hän nousi hitaasti ylös, niisti kynttilän, asetti sen syrjään, meni epätietoisena ovea kohden, pysähtyi käsi lukossa. Menisikö hän, vai eikö menisi? Toiselta puolelta ei se merkinnyt mitään, toiselta taas oli nyt kerran sellainen tapa — sehän kuului suorastaan hyvään käytökseen — kun on köyhä, täytyy kaikissa tapauksissa noudattaa käytännössä olevia tapoja, ja neiti Segerberg työnsi päättävästi oven auki, hän tahtoi, hänen tulisi tunnustaa, että Segerbergit olivat jäykkää sukua, etemmäksi, omaa kovasydämisyyttään myönnyttämään ei hän luullut tarvitsevansa mennä.
Hiljaa meni hän köyhän näköisen vuoteen luo, jossa majurin rouva
Segerberg makasi.
"Adèle," sanoi hän hiljaa, eikä Maria, sillä sairas tahtoi, että häntä kutsuttiin sillä nimellä, joka hänellä oli nuoruudessa ollut … "Adèle, minä tahdon pyytää sinulta, pyytää sinulta — voitko sinä kuunnella minua, Adèle?"
Mutta Adèle ei kuullut enää. Adèle oli kuollut. Hän makasi kuolleena sängyssään, todellisessa köyhän sängyssä, sellaisessa, joka alkuaan on tehty miljoonan omistajalle, mutta sitten joutunut köyhäinhuoneeseen. Hän oli kuollut sopimattomaan aikaan, ennenkuin hän oli ehtinyt nähdä Sandra Segerbergin voittoa itsestään, kuulla hänen synnintunnustustaan. Nyt makasi hän tuossa, tuo kerran niin uhkea nainen, pienenä ja kutistuneena — niin pienenä, että vanha neiti Segerberg kummastuneena kysyi itseltään, milloin tuo muutos oli tapahtunut. Koko tuosta kauneudesta, joka kerran oli hurmannut hänen nuoruutensa aikuiset, ei ollut enää mitään jälellä, ei edes tuon muinoin niin kaunismuotoisen pään haamuakaan, sekin oli kohtalon kovien iskujen alla kutistunut ja muuttunut.
Liikutettuna lähti neiti Segerberg pois huoneesta ja istui jälleen vanhanaikuiselle sohvalle odottamaan, nyt oli toinen lähtenyt, mennyt tuntemattomaan maahan, toinen voi tulla milloin tahansa. Siinä istui hän tunnin toisensa jälkeen ja vartioitsi ruumista. Tuli paloi heikosti ja savuten, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, ja pakkanen, ensimäinen talvipakkanen paukkui nurkissa, kun hän vihdoin nousi ylös mennäkseen huoneeseensa.
Sandra neiti oli odottanut neljä päivää turhaan. Tuon kaikkinielevän turhan odotuksen jännitys oli hänestä, joka ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, niin sietämätöntä, että koko hänen olemuksensa nousi jonkullaiseen luontoperäiseen kapinaan tuolla tavalla kärsiessä kiittämättömän tai ainakin säädyttömän herran ja veljenpojan tähden. Hautaus oli toimitettu, nyt kulki hän ja piti huolta kuolleen jälkeensä jättäneestä vähäisestä omaisuudesta ja ajatteli katkeruudella Karl Aleksanderia, hän ei ollut tyhjän takia hurjan majurin sisar, "kun hän saapuu, niin kyllä minä läksytän hänet," tuumi hän itsekseen, samalla repien kärsimättömyyden ja vihan puuskassa pieniksi palasiksi hänen viimeisen kirjeensä.
Noin pari päivää hautauksen jälkeen istuu hän taas ompeluksineen vanhalla paikallaan sohvassa, yhden ainoan pöydällä palavan talikynttilän valossa, hänen vieressään makaa vanha harmajan kirjava kissa, joka monet vuodet on ollut hänen hupitoverinaan, silloin kuulee hän äkkiä, että joku ajaa kovaksi jäätyneeseen pihaan. Nyt pysähtyy ajoneuvot, nyt tuolla ulkona raplataan ovea, se on monet vuodet ollut epäkunnossa, kuuluu ääniä eteisestä. Hän nousee ylös, nojaa puristuneella kädellään pöytään ja odottaa. Kissa istuu sohvalla ja aavistaa vieraiden tuloa. Sisään astuu pitkä, komea mies upseerin puvussa.
"Hyvää iltaa", sanoo Karl Aleksander, sillä hän se on, ja katselee melkein hämmästyneenä ympärilleen matalassa, hämärässä huoneessa.
"Sinä tulet myöhään, Karl Aleksander", vastaa täti luonnottoman kovalla ja tylyllä äänellä.
Karl Aleksander riisuu ääneti päällysvaatteensa, lähenee tätiään tervehtiäkseen häntä. Tämä silmäilee häntä, tuntee vähitellen jälleen nuo kauniit kasvonpiirteet, hänen vihansa, hänen katkeruutensa, hänen levottomuutensa haihtuvat, hän on unohtanut kaiken, mitä on aikonut sanoa hänelle, kaiken, mitä hän on valmiiksi miettinyt. Sandra Segerberg, tuo tyly vanha neiti, jonka kukaan ei vielä ole nähnyt kadottavan rohkeuttaan, hän kiertää kätensä nuoren miehen kaulaan ja purskahtaa itkuun.
"Jumalani, kuinka yhdennäköinen sinä olet kauniin äitisi kanssa," ovat ainoat sanat, jotka hän nyyhkytyksien välissä saa suustaan pitkään aikaan. Kissa hyppää alas sohvalta, köyristää selkänsä ja hankaa itseään Karl Aleksanderin korkeaa saapasta vastaan.
Täti ja veljenpoika istuvat sohvalle, lamppu tuodaan sisään, ja vihdoin sanoo Karl Aleksander syvästi liikutettuna: "Minä tiedän, että äiti on kuollut, kaksi päivää olen minä odottanut Haksalan lauttauspaikalla, syystulvat ja jäät olivat vieneet muassaan lautan. Siellä vanhan lauttamiehen luona, joka heti tunsi minut, kuulin minä äidin kuolemasta ja hautauksesta."
Nyt vasta huomaa täti, kuinka kehnosti hän puhuu äidinkieltään, ja arvaa heti, minkälainen sisäinen, minkälainen henkinen muutos hänessä noina kymmenenä vuotena oli tapahtunut. Hän huomasi sen surulla, sillä hänessä oli elävä ja lämmin tunto, tunto, jota ei vuosien paino, eikä elämän pienet jokapäiväiset huolet olleet voineet tukehduttaa eikä jäähdyttää. Häneen voitiin täydellisesti ja syystäkin sovittaa sanat, "jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin." Kun hän sen tähden oli muistellut kuollutta kälyään sen verran, kuin oli tarpeellista, alkoi hän Karl Aleksanderille selittää hänen velvollisuuksiaan tätä maata kohtaan, joka oli nähnyt hänen syntyvän, joka oli hankkinut hänelle niin kalliskustannuksisen kasvatuksen ulkomaalla. Hänen tulisi, niin vaati hän, hakea Suomen kaartiin, sillä siinä olivat Segerbergit, vanha porvarillinen upseerisuku, palvelleet useiden sukupolvien kuluessa. Vieläpä oli yksi heistä ollut Suomen kaartissa Kustaa IV:nenkin aikana. Täällä ylenisi hän, täällä olisi hänen äidinsukunsa, siitä suvusta ei nyt sen enempää, vaikka se aina oli ollut rikas. Täällä Suomessa menisi hän naimisiin. Niin oli hänen isänsäkin tehnyt ennen häntä. Ne vuodet, jotka hän oli palvellut Virossa ja Liivinmaalla, eivät olleet monet, suomalainen majuri hän oli.
Kun hän huomasi, että hänen esityksensä olivat vastenmielisiä, niin toi hän esiin vielä yhden, yhden, joka tuntui olevan hänen sydämellään. Karl Aleksander ostaisi Karttulanhovin. Innolla ja asian tuntemisella alkoi hän selittää, kuinka hyvin se kauppa kannattaisi. Tilalla oli oivallista maata, hyvä asema ja kaikki ehdot, jotta sen pienelläkin pääomalla saisi entiselleen.
Mutta Karl Aleksander katseli kauhistuneena ympärilleen, katseli tätä köyhää kotia, näitä mataloita huoneita, ja tahdostaan tai tahtomattaan tuli hän ajatelleeksi suuriherttuattaren uhkeaa erakkolinnaa, jossa hän oli niin monet kesät ollut. Häntä pöyristytti, ajatellessaan äitiä, ajatellessaan rakastavaa tätiä, jotka olivat eläneet täällä vuosikymmeniä. Mikä mahti, mikä voima se oli, joka oli pitänyt heitä yllä tässä kurjassa asunnossa, sillä aikaa kun hän eli "kultapilvissä". Sitäpaitsi ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän jättäisi sotilassäädyn juuri nyt, jolloin hän oli saavuttanut varman aseman siinä, jolloin hänellä olisi kaunis tulevaisuus edessään.
Kun neiti Segerberg huomasi, kuinka vähän hänen sanansa vaikuttivat, tunsi hän vastenmielistä liikutusta ja alakuloisuutta. Hän nousi ylös, alkoi askaroida illallispuuhissa, ja kesken toimiaan pysähtyi hän sohvan eteen ja puheli, puoleksi hymyillen, puoleksi vakavasti katsellen nuorta miestä, joka tuossa loikoen ja ääneti poltti sikariaan.
"Niin, sen sanon minä sinulle rakas veljenpoikani, jos sinä haluat sinne, niin mene sitten. Sinä saat unohtaa isäsi, äitisi, tätisi, mutta yhtä et sinä saa unohtaa, Rajajokea". Hän koetti nauraa sukkeluudelleen, mutta tuntui siltä, kuin olisi jotain tarttunut kurkkuun. "Muista, poikani, että olet 'kansalaisemme', missä tahansa oletkin", ja hän lähti liikutettuna kiireesti kyökkiin.
Sitten istuivat he tunnin, tunnin perästä ja puhuivat ajoista, jotka olivat menneet ja jotka koittivat. Tuli jo myöhäinen ja Karl Aleksander toivotti hyvää yötä sekä meni siihen huoneeseen, jonka täti oli laittanut kuntoon häntä varten. Huone, jota kutsuttiin vapaaherratar Stjernstedtin huoneeksi, oli muutoin aina asumaton ja oli sellaisena ollut jo kohta puolivuosisataa. Kansan luulon mukaan kummitteli siellä. Vanhan ylpeän vapaaherrattaren sanottiin ilmaantuvan, jos joku ottaisi haltuunsa hänen muinaisen lempihuoneensa. Sitäpaitsi oli huone ainoa puutarhanpuoleisessa sivurakennuksessa, joka oli säilytetty sellaisena, kuin se oli ollut vuosisadan alussa. Siellä oli vielä jälellä vanha fajanssiuuni messinkisten jalkojensa päällä ja vanhat taftiverhot olivat ainoat huonekalut. Kullan värisiksi maalatut seinät ja katon yhdisti toisiinsa koristus, jossa oli viheriöitä ja vaaleita tähtiä sekä kyyhkysiä.
Kaikki tuo herätti Karl Aleksanderissa tuhansia muistoja hänen varhaisemman lapsuutensa ajoilta, muistoja, jotka tunkivat hänen mieleensä sellaisella voimalla, että hän kauan makasi valveilla ahtaassa ja lyhyessä vanhanaikuisessa sängyssä. Vihdoin nukkui hän ja näki unta äidistään, tädistään ja suuriherttuattaresta, jotka kaikki keskustelivat hänen tulevaisuudestaan. Lopuksi tuntui hänestä, että vanha vapaaherratar Stjernstedt tuli hänen vuoteensa ääreen ja mahtavana käski hänen nousta ylös ja jättää sänky, se ei ollut hänen.
Hän heräsi, ja siinä seisoi täti Sandra hänen edessään kahvetarjottimen kanssa ja arveli, että oli jo aika nousta ylös, sillä kello oli kohta kahdeksan.
Viikon päivät viipyi Karl Aleksander Karttulan hovissa, järjesteli asioitaan, allekirjoitti asia- ja valtakirjoja, väitteli Sandra tädin kanssa Karttulan hovin suuremmasta tai pienemmästä arvosta, sillä täti ei vieläkään ollut luopunut tilan ostokysymyksestä. Sitten lähti hän matkoihinsa aikomatta enää koskaan käydä vanhassa hovissa. Hän lähti hyvin rasitettuna ja alakuloisena. Oli ensi kerta, jolloin joku oli selittänyt hänelle, että omalla maallakin oli vaatimuksia hänen suhteensa, että ylipäänsä hänelle otaksuttiin suurempia, yleisempiä velvollisuuksia kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli oppinut yhden velvollisuuden tottelemaan ja uskollisesti suorittamaan sen, mitä muut olivat miettineet ja tehtäväksi määränneet, nyt oli kysymyksessä itse miettiä, tutkia, valita paras ja saattaa se perille. Ei, siihen oli hän vielä liijan vasta päässyt ulos sisäoppilaitoksesta, ja vielä sellaisesta laitoksesta!
Yhden oli hän kumminkin jälleen saavuttanut, tätinsä täydellisen rakkauden ja ihmettelyn, se olikin nykyään ainoa side, joka yhdisti hänet maahansa. Hänen viimeinen käyntinsä tapahtui äitinsä haudalla.
* * * * *
Kun Karl Aleksander viikkoa myöhemmin käveli uudessa soreassa virkapuvussaan Nevskin kadulla Pietarissa, tuntui hänestä koko kotimatka ikävältä, tuskalliselta unelta. Hänen mieleensä muistui pakkaset ja usvat; matala, köyhä talo, kurja huone yksine ainoine talikynttilöineen, tuo vanha, kurttuinen täti ja hänen kissansa. "Ei niin pian kuin mahdollista unohduksiin kaikki nuot", sanoi hän itsekseen seisoessaan katukäytävällä Suuren Tallihovin kadun kulmassa ja katseli mahtavaa näkymöä edessään, tuolla alhaalla Nevalla päin amiraalikunnan rakennuksen kullattua tornia, joka loisti syysauringon valossa, ja tuolla ylhäällä usvaisessa kaukaisuudessa Nikolain asemarakennuksen etusivua ja huippua. Hänen ympärillään kohisi elämä tuhansissa eri muodoissa.
Oli suuren maailman kävelytunti. Korskuvia valjakkoja kiiti hänen ohitsensa tuimimmassa juoksussa, ajajat istuivat leveinä ja varmoina korkeilla istuimillaan, vaunuissa istuu kalpeita miehiä, nenälasit ohuilla korkeilla nenillä, ja naisia moitteettomissa puvuissa. Tuolla tulee eräs kauppakeinottelija — hevonen, valjaat, ajaja, kaikki englantilaistyylisiä. Troskia, raskaita englantilaisia landooita, rämiseviä mustia raitiotievaunuja kulkee alituisesti samaa vauhtia toistensa jälessä, ja äkkiä kiitää niiden ohi nopea puna- tai valkokirjava unkarilainen juoksija, joka petoeläimen nopeudella rientää eteenpäin kaikkien noiden ajoneuvojen seassa. Upseeri-, porvari- ja ylimysjoukkojen keskitse rientää se mutkistellen, ja sen vetämien ajoneuvojen huojuvilla vietereillä lepää tyynyjen keskellä nuori nainen pieni sievä vinttikoira sylissä. Kopealla välinpitämättömyydellä katselee hän vilisevää joukkoa. Kun hän kulkee Morskajan kadun kulman ohi, kallistuvat siniset, punaiset ja valkeat husaari- ja rakuunalakit yhteen, kuiskaillaan ja hymyillään. "Tänään on hänellä heliotrooppi vaatteissaan, minä en kärsi heliotrooppia," kuiskaa yksi upseereista.
Keskellä tuota tuhansien vaunujen synnyttämää jyrinää, jota kumminkin hiukan heikonti puukadut, kuuluu äkkiä rumpujen ja huilujen ääniä, silloin pysähtyy joukko, vaunut ajetaan syrjään ja komppania hovikrenatierejä marssii ohi korkeine nahkalakkeineen, jotka ovat muistoja Napoleon I:sen ajalta, tuon eriskummaisen soiton kaikuessa, joka väräjää ilmassa kauan vielä sittenkin, kun sotilaat ovat kadonneet joukkoon. Karl Aleksander seisoo tunnin, tunnin perästä ja katselee kadun ja suurkaupunkielämän kuvia, jotka alituisesti muuttavat muotoaan ja väriään. Ja silloin hymyilee hän itsekseen hiukan ivallisesti ajatellessaan Sandra tätiä, joka tosissaan oli esittänyt että hän asettuisi asumaan sinne Karttulan hoviin.
Päivällisellä kohtasi hän setä Olbersin ja esitti hänelle niin vaikuttavasti vanhan Karttulan hovin rappiotilan — ei edes vanha kirjavan harmaja kissakaan unohtunut — että ukko Olbers hymyili imelästi ja sanoi syödessään lihavaa "rastegaita" voisulan kanssa: "Minä olenkin ajatellut myydä koko hoidon. Kun äitisi on kuollut, en minä enää paikkaa tarvitse."
"Kenelle sitten"? kysyi Karl Aleksander ihmeissään.
"Vanhalle neiti Sandra Segerbergille, hän on jo aikaa sitten kirjoittanut minulle asiasta".
Karl Aleksander näytti kysymysmerkiltä. Hänessä oli vallalla kaksi rinnakkaista tunnetta, toinen sai hänet kuvaamaan tilan huonommaksi kuin se olikaan, saadakseen ukko Olbersin myymään sen niin halvasta kuin mahdollista, toinen johti hänet ajattelemaan, että jos täti ostaisi tilan, järjestäisi ja hoitaisi sitä, voisi siitä mahdollisesti aikanaan tulla hänelle sievä lahja. Sinne muuttaminen ei tulisi kysymykseenkään, vaan sen voisi myydä. Hän lopetti lauseella, "täti on tyhmä, jos suostuu siihen kauppaan." Neljätoista päivää senjälkeen oli Olbers myynyt Karttulan hovin, kaikkien asianymmärtäväisten mielestä oli hän tehnyt hyvän kaupan.
Karl Aleksanderille seurasi nyt työn ja huvitusten aika, hän piti huolta kummastakin saksalaisella säännöllisyydellä, kuten toverit sanoivat. Hänen palkkansa ei luonnollisesti riittänyt pitkälle, mutta elämä meni kyllä mukiinsa lisäkkeiden avulla Hänen Majesteettinsa Keisarin käsikassasta, yhden ja toisen lahjan avulla suuriherttuattaren yksityislippaasta ja Dodo Davidovitschin anteliaisuuden kautta, vanhaan Olbersiin ei hän koskaan uskaltanut luottaa. Kyllähän ajatus omasta varattomuudesta ja Dodon yltäkylläisyydestä sai useammin kuin kerran hänen sydämensä kateudesta paisumaan, kyllähän hän toisinaan tunsi tuskallisen, melkein sietämättömän asemansa, mutta hän oli nuori, hän voi unhoittaa.
Kaikki kävi kumminkin hyvin, kunnes rykmentti muutamana päivänä sai päällikökseen erään suuriruhtinaan. Silloin tulivat velvollisuudet esiintyä hienosti, vaatimukset aliluutnantinkin elämän suhteen niin paljon korkeammiksi, että Karl Aleksander päätti hakea armeijaan myrskyisen keskustelun ja selvityksen jälkeen setä Olbersin kanssa. Asian ratkaisi eräs pelijuttu muutamassa hienoimmista, vaikka ei paraimmista klubeista, johon hänkin sekoitettiin, ja josta hän voi sanoa: tout est perdu fors l'honneur. Samana päivänä, jona hän sai taapikapteenin valtakirjan, haki hän lupaa siirtoon ja siirrettiinkin maaseuturykmenttiin, joka oli sijoitettu erääseen pieneen Volgan rannalla olevaan kaupunkiin. Suuriherttuattaren, tänä hänelle niin kovana aikana, tekemien arvaamattomien palveluksien avulla tapahtui muutto mitä onnellisimmilla enteillä.
VI.
Tämän maailman mahtajat eivät valitse uskottujaan, lähisimpiään niiden joukosta, jotka ovat "en vue", siihen ovat he itse liijan alttiina suuren yleisön katseille, he etsivät niitä toisen arvoluokan sielujen keskuudesta, sielujen, jotka elävät heijastuksessa, vaitelijaista, lämminsydämisistä henkilöistä, jotka ovat vapaita kaikesta itselöllisestä vallanhimosta, kaikesta itselöllisestä turhamielisyydestä, sellaisista, joita Shakespeare on pukenut ruumiilliseen muotoon Horatiossansa. Vapaina maailman tarpeista etsivät he näiltä sitä sydämen hellyyttä ja osanottavaisuutta, jota jokainen, elämässä itsenäisinkin, kaipaa. Sellainen henkilö oli vanha neiti Natalia Feodorovna v. Hübner ollut keisari Nikolain perheessä. Kansallisuudeltaan tuntemattomana, hänen sanottiin olevan belgialaisen, ilman kotimaata, ilman lähempiä sukulaisuussiteitä, oli hän kohtalon vaihteiden kautta saanut kuolleen keisarin aikana hovissa isänmaansa, kotinsa niin uskontonsakin. Nyt oli hän jo monet vuodet elänyt pienessä kaupungissa Volgan varrella, jossa hän erään kaukaisen sukulaisen perintönä oli saanut vähäisen, vanhanaikuisen, mutta hyvin varustetun talon erään kaupungin etevimmän kadun varrella. Hänellä oli kelpo eläke ja sai hovin merkkipäivinä kirjeitä, kukkia, lahjoja, suosionosoituksia, joista hän, henkisesti puhuen, eli. Jos niitä ei olisi tullut, olisi hän epäilemättä kadottanut sielunsa pontevuuden ja elämänhalunsa. Nuo todistukset siitä, ettei häntä oltu unhotettu, olivat ikäänkuin uutta raikasta verta, ne antoivat hänelle uusia voimia, ne olivat hänelle ainoina kiihoittimina elämään, ilman niitä olisi kaikki ollut varjoa, tyhjyyttä. Tuon hovin suosion avulla oli hänellä kaupungissa hyvin huomattu asema, ja hänen ansiokseen on luettava se, että hän oli tuonut useihin piireihin pienessä maaseutukaupungissa jotain siitä paraasta, joka seuraa hovielämää, joka on sen loistona, sen voimana, sen etuna, siistin käytöstavan ja hienon, varovan hyväntekeväisyyden.
Neiti v. Hübner oli pieni vaaleahiuksinen henkilö, kasvot vielä tuoreet ja punakat. Vuodet eivät näyttäneet rasittavan häntä, ei kukaan, joka näki hänen aikaisin aamuilla hoitavan kukkiaan ja järjestelevän kotiaan, olisi luullut hänen kohta täyttävän kahdeksaakymmentään.
Eräänä syysiltana seitsenkymmenluvulla oli hän innokkaassa puuhassa järjestäessään etevällä aistillaan empiretyyliin koristettua asuntoaan. Tänään olisi hänen pieni perjantai-iltamansa taas jotain erinomaista, jotain, joka eroaisi kaikista muista piireistä tässä pikku kaupungissa, ei edes rykmentin päällikköäkään eikä prokuraatoria tarvinnut pois lukea. Tuo käytöstavan määrääminen, tuo että sai aikaan jotain itselöllistä, jotain, jota ei kukaan muu kuin hän voinut, oli vanhan neidin pienenä heikkoutena — hänen, joka niin monta vuotta oli ollut ainoastaan toisten kaikuna. Tänä iltana oli hän varma asiastaan. Kun sentähden vanhanaikuiset korkeiden, kullattujen pylväiden päällä olevat lamput olivat sytytetyt, visakehyksiset keisari Nikolai I:n ja hänen perheensä kuvat järjestetyt ja puhdistetut jo kymmenennenkin kerran, sytytti hän kuumennetun luodin päällä hiukan benzoëta ja hajupihkaa ja oli nyt valmis vielä suuremmalla varmuudella, ja miellyttäväisyydellä kuin tavallisesti ottamaan vastaan vieraitaan.
Neiti von Hübnerin vieraat olivat aina, kuinka vähälukuisia sitten olivatkin, "puoleksi juhlapuvussa", kuten vanha rakastettava neiti kutsui sitä, herrat ritarimerkkeineen, naiset vaaleassa puvussa. Hänen vieraisiinsa kuului etupäässä rykmentin päällikkö, eversti Popoff, vanha huolimaton herra, joka kotona oleskeli melkein koko päivän puoleksi pukeutuneena ja antoi vielä nuoren ja kauniin vaimonsa talossa tehdä "les honneurs". Rouva, Anna Paulovna oli enimmäkseen pukeutunut tavalla, joka ei ollut vailla noita venäläisille naisille ominaisia koristuksia. Hän oli nainen, jolla oli täyteläinen vartalo, hyvin muodostuneet kasvonpiirteet, siniset raukeat silmät ja tuollainen helposti tunnettava venäläinen, punainen ja vaalea, jotenkin pehmoinen, hieno, ihokarvainen hipiä, joka säilyttää kauemmin kuin muilla naisilla nuorekkaan, melkein lapsellisen kasvojen värin. Nuo niin erilaiset puolisot saapuivat ensimäisinä, täsmälleen kellon lyönnillä.
"Terve tulemaan, herra eversti", — neiti von Hübner käytti aina eurooppalaiseen tapaan arvonimiä, puhutellessaan herroja — "terve tulemaan, Anna Paulovna, aina yhtä nuori ja verevä. No, herra eversti, kuinka se on, saammeko me sotaa tai emme? Saavatko turkkilaiset teurastaa slaavilaisia veljiämme. Kuuleeko hallitus kansan ääntä, onko Gladstone … mutta kas, tuollahan on prokuraattori. Missä teidän rakastettava rouvanne on, terve tulemaan herra kapteeni, ja kapteeni, uusi kapteenimme, jonka te varmasti lupasitte tuoda muassanne…?"
Siten kyseli neiti von Hübner ollenkaan odottamatta vastausta vierailtaan, kun nämät kulkivat sen paikan sivu, joka hänellä aina oli näissä perjantai-iltamissa.
"Mikä hänen nimensä on oikeastaan, tuon uuden taapikapteenin?" kysyi prokuraattori.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg".
"Saksalainen siis", sanoi kapteeni Pomerantzoff hienolla ivalla. "Sjägerberr, niillä on nimiä…" Silloin sattui hän katsahtamaan neiti von Hübneriä, ja se, mitä hän aikoi sanoa, jäi sanomatta.
"Kapteeni on suomenmaalainen, vanhaa ruotsalaista aatelia", sanoi neiti lyhyesti. Sanoja: "vanhaa ruotsalaista aatelia" seuraa Venäjällä aina aivan erikoinen arvo, vanhaan ruotsalaiseen aateliin lukevat muun muassa itsensä ne ruhtinaalliset suvut, jotka luulevat polveutuvansa Rurikin ja hänen seuralaistensa ajoilta, ne niin kutsutut rurikovitschit.
"Niin, hän ei ole mikään 'tusinakapteeni,'" lisäsi Anna Paulovna ja katseli hiukan tirkistäen — sillä hän oli jotenkin likinäköinen — sille suunnalle, josta prokuraattorin ääni kuului. "Hän on käynyt paassikoulun. Tuli sieltä —— kaartiin ja siirrettiin armeijaan. Hän on hyvin viehättävä nuori mies, tänään kävi hän vieraissa mieheni ja minun luona".
Neiti von Hübner näytti levottomalta; tietäisivätköhän he jo kaikki, olisikohan hänen pieni salaisuutensa, jonka hän tahtoi säästää illemmaksi, siis mennyt hukkaan, ja nyt jo niin vastenmielistä kuin se olikin, täytyi hänen tuoda esiin se, mitä hänellä oli sydämellään.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg on erinomainen nuori mies. Te herra kapteeni voitte pitää itseänne onnellisena saadessanne hänet rykmenttiinne. Hänen setänsä on kenraali Olbers, isänsä maata omistava aatelismies, hän on käynyt paassikoulun läpi, seurustelee paraimmissa piireissä Pietarissa, nauttii korkeain henkilöin suosiota." Hän pysähtyi hetkeksi ja lisäsi sitten painolla: "Minä olen tänään saanut kirjeen Lüneburgin suuriherttuattarelta, joka kirjoitti minulle ja pyysi minua pitämään huolta nuoresta miehestä".
Tuskin oli seura ehtinyt ajatella: hän on kirjevaihdossa myös suuriherttuattaren kanssa, ennenkuin ovi aukeni, kukikkaat oviverhot sysättiin syrjään ja sisään astui Karl Aleksander melkein liijan vapaasti ja rohkeasti. Hänellä oli päällään uuden rykmenttinsä puku, jonka Pietarin etevin räätäli oli neulonut ja neulonut siten, että se oli sääntöjen mukainen, mutta kumminkin joillakin pienillä somilla lisäyksillä kaunistettu, joita oli vaikea perehtymättömälle huomauttaa, vaan jotka kuitenkin olivat huomattavia. Hän kävi esiin, suuteli neiti von Hübneriä kädelle, tervehti rykmentin päällikköä ja pataljoonan päällikköä, eversti Ivanoffia, esitettiin naisille ja etsi sitten itselleen vaatimattoman paikan.
Vaikka kaikki seurassa olivat uteliaita kuulemaan nuoren miehen puhelua, kuulemaan uutisia Pietarista, ehkäpä hovistakin, ei kumminkaan ikäänkuin sopimuksen mukaan mitään kysytty. Maakaupunkilaisen kateus pääkaupunkilaista kohtaan, hänen halunsa sellaisenkin rinnalla esiintyä arvokkaana, olla tietävinään asioista yhtä paljon, kuin jossain muuallakin maailmassa, vaikka eletäänkin kaukana Pietarista, vaikutti sen, että oltiin muka kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun, vaikka samalla mitä suurimmalla huomiolla kuunneltiin, mitä vastatulleella mahdollisesti olisi kerrottavaa. Se oli Anna Paulovna, joka vihdoin vapautti aseman. "No, miten luistavat valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa", lausui hän ja katsoi Karl Aleksanderia.
Tämä ei ehtinyt vastata, sillä prokuraattori Andrei Ivanovitsch Volgin, suuri slavofiili ja politikoitsija, tarttui näpiästi kysymykseen, kuten poika palloon. "Ne valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa ovat kurjinta hutiloimista, mitä meidän vuosisatamme on nähnyt, loistavin, selvin todistus siitä, kuinka ei-slaavilainen Eurooppa on jäänyt jälkeen, kylmennyt, vaipunut uneen, mennyt horroksiin, kaikki nuo vanhuuden merkkejä. Sillä aikaa kun Venäjä ja kaikki slaavilaiset kansat ovat täynnä intoa ja lämpöä Serbian, Bulgaarian asiaan, istuu tuo kylmäverinen Disraeli ja asettelee oikeutta väkivaltaa vastaan, itsevaltaisia arveluja kansan kansallisia uudesta syntymispyrintöjä vastaan. Innostus on kallis lahja, se on nuorison perintöosa, minä olen ylpeä siitä, että kuulun nuoriin kansoihin. Innostus on elämän ensimäinen ehto. Vaikkapa kansa ei voikaan elää pelkästään innostuksesta, on se kaikissa tapauksissa mahtava voima, kaasu, joka kohottaa meidät tähtiin tai räjäyttää ilmaan. Arvostelu, se on kuolema. Mitä ylipäänsä ei voida arvostella, kaikkialla on tahroja. Ymmärrys suunnattuna, kuten Euroopan kansoilla nyt, negatiiviseen työhön, hävittää ne. Me, venäläiset olemme jo ennen vapauttaneet Kreikan, Rumaanian, Montenegron ja Serbian — antaa heidän neuvotella — kun hetki on tullut, paljastaa Venäjä miekkansa ja… Ylipäänsä", lisäsi hän, kääntyen Karl Aleksanderin puoleen, "ollaan liijan ymmärtäväisiä siellä Pietarissa. Katsokaapas innokasta, uskonintoista Moskovaa, seuratkaa Moskovan sanomalehtiä ja te näette, minkälainen on eroitus".
Karl Aleksander tarttui hansikkaaseen, ja kääntyen emännän puoleen vastasi hän tyynesti. "Jos te, Andrei Ivanovitsch Pietarilla tarkoitatte hallitusta, niin ei se kaipaa minun puollustustani, riippumatta minusta, teistä ja sanomalehdistöstä tekee se sen, mikä on parasta, mutta mitä erittäin tulee Moskovan sanomalehdistöön, tuntuu se minusta, minun mielestäni, ryhtyneen vaaralliseen leikkiin".
"Kuinka niin, minkätähden niin?"
"No, noille sanomalehtiin kirjoittajille siitä ei ole mitään vahinkoa, päinvastoin, innostuneina oleminen, suuren isänmaallisen rummun lyöminen tuottaa heille monet ruplat, mutta toiset ne ovat, jotka uskaltavat elämänsä, sielunsa asian hyväksi. Kuinka moni bulgaarialainen ja serbialainen on luottaen noihin suuriin puheisiin pannut kaikki alttiiksi. Jos kreivi Ignatieff voi selvittää tuon vyyhdin muistutuksilla, asiakirjoilla ja lupauksilla, niin on se parasta meille kaikille, jollei, niin tapahtuuhan sekin kyllä aikanaan. Venäjä on kyllin voimakas ja valmis kaikkeen".
"Aikanaan!" ja nyt tulistui prokuraattori todella. Koko Venäjä oli silloin jakautuneena kahteen puolueeseen: Kansa, yleinen mielipide, joka halusi sotaa ja hallitus, joka vastusti sitä, keisari etupäässä.
Neiti von Hübner, joka tiesi hyvin, että valta on pääomaa, jota on varovasti pideltävä, antoi Andrei Ivanovitschin aluksi purkaa sisuaan, mutta ryhtyi ensimäisessä mahdollisessa seisahduksessa asiaan. "Te olette molemmat oikeassa, herrani, ylipäänsä löytyy ainoastaan yksi, joka ymmärtää paremmin kuin sanomalehdistö, kuin kaikki muut tämän asian, ja hänen huomaansa, keisarin huomaan", — ja hänen kasvoilleen ilmestyi rauhallinen, kirkastunut ilme, lausuessaan tuon pyhän nimen — "jätämme me asian turvallisina. Kas niin, hyvät herrat, ei enää mitään kiistaa, kortit odottavat", neiti von Hübner oli harras kortinpelaaja. "Te, Karl Aleksandrovitsch, voitte sillä aikaa huvitella Anna Paulovnaa, jota kortit eivät miellytä."
Tehtiin niinkuin neiti von Hübner oli käskenyt. Karl Aleksander asettui Anna Paulovnan viereen ja sai tältä palkinnoksi katseen, joka upotti hänet hyväntahtoisuuteensa, hymyn, joka synnytti pieniä kuoppia noille vielä tuoreille ja lapsellisen pyöreille poskille. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin korttien kahinaa ja Anna Paulovnan tyyntä, miellyttävää ääntä, kun hän puoliääneen puheli sankarimme kanssa. Sitäpaitsi oli hänellä iloisen luonteen vaihtelevaisuus. Hän puhui elämän kurjuudesta pienissä kaupungeissa, kuten syntyperäinen pietarilainen, sillä se hän oli, kertoi kaikki kaupungin juorut, höystäen niitä mestaruudella ja kyvyllä. Toisin sanoen hänellä oli suurimmassa määrässä tuo kaikille venäläisille synnynnäinen lahja keskustella, jutella, joka on jo itse kielessäkin lukemattomien synonyymien, sana-, ja taivutusmuotojen rikkauden tähden. Kun Anna Paulovna sanoi jotain, jota hän itse piti hauskana, ilmestyi hänen huulillaan hymyä, joka somasti valaisi ja kaunisti hänen kasvonsa. Karl Aleksander ihmetteli sitä, hymyiliköhän siten kaikille, vai keikailikohan hän hänelle, vastatulleelle …
"Siis saatte te meidän luona ottaa huomioon kaikki mitä meillä ei ole, mitä emme saa, emme näe. Meillä ei ole minkäänlaista teaatteria, ei kirjallista piiriä, ei laulajaisia, ei edes paikallissanomalehteäkään, te ette saa nähdä uusia pukuja ettekä kauniita naisia…"
"Mutta nythän te olette liijan ankara, saanhan minä luottaa teidän hyväntahtoisuuteenne ja nähdä teitä." Hän lausui tuon miellyttelevällä äänellä, hymyillen ja vakavalla äänenpainolla. Anna Paulovna kiitti sellaisella katseella, joka tunkeutuu miesten sydämeen. Mutta ikäänkuin hän olisi huomannut sen vaikutuksen, nousi hän nopeasti ylös ja meni emännän luo, joka juuri oli lopettanut pelin, ja silloin alkoi lyhyt ja innokas keskustelu heidän välillään. Anna Paulovna pyyti neiti von Hübneriä, että tämä myöhemmin esittäisi hänen miehelleen Karl Aleksanderia rykmentin ajutantiksi, johon toinen ilolla suostuikin.
Siitä hetkestä alkaen, kun molemmat naiset suunnittelivat juonensa, sai ilta heidän mielestään enemmän sisältöä, se kohotti heidän itsetuntoaan, antoi toiselle henkistä jäntevyyttä, jollaista hän oli tuntenut neljä-, viisikymmentä vuotta takaperin, toiselle tarkoitusperän hänen toimettomalle, jokapäiväiselle elämälleen, tarkoitusperän, joka itsessään tuntui hänestä tavoittamisen arvoiselta, ja joka sen lisäksi näytti aikaan saavan, Jumala tiesi, minkälaisia selkkauksia.
Emännän ja Anna Paulovnan pontevuus ja vilkkaus vaikutti ympäristöön kuin sähkö, ja tuo hauska iltama neiti von Hübnerin luona tuli muistorikkaaksi illaksi pienen kaupungin aikakirjoissa. Kun useimmat vieraista eivät tienneet, eivät tunteneet syytä tuohon tavattomaan vilkkauteen heidän muutoin niin yksitoikkoisissa, nukuttavissa iltakokouksissaan, niin luettiin se Karl Aleksanderin ansioksi. Ja kun oli pakistu ja juteltu, puheltu kaikkea joutavaa, jota "on meidän hengessämme niinkuin tomua huoneissamme", erottiin vihdoin myöhään, ja kaikkien mielestä oli nuori mies sekä "comme il faut" että hauska, niin, vieläpä prokuraattorikin myönsi hänen olevan tavattoman miellyttävän saksalaisen, sillä hänen mielestään oli hän ja pysyi saksalaisena.
Kun Karl Aleksander oli suudellut neiti von Hübnerin kättä, varovasti ja melkein hellästi kietonut samettikapan Anna Paulovnan ympärille, sanonut jäähyväiset herroille, oli kysymyksessä kotiin meno tässä hänelle tykkänään oudossa kaupungissa.
Oli lämmin, pimeä elokuun yö. Päivällä oli ollut ukkosen ilma ja sade, joka oli lioittanut kaikki kadut. Salamat valaisivat silloin tällöin taivaan rantaa, ja huolimatta vasta tapahtuneesta sähkönpurkauksesta, tuntui ilma vielä kostealta ja painostavalta. Likaviemärit purkivat tauteja synnyttävää vettään lämpöisenä yönä, ja kun Karl Aleksander kulki kapakkain ja portterimyymäläin ovien ohi, löyhkäsi niistä voimakas sipulin ja alkohoolin haju, joka Karl Aleksanderista tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kulki kehnosti lankutettua katukäytävää ja katseli turhaan ajuria, joka veisi hänet hotelliin. Raskas, kostea lämpö, humalaiset miehet ja naiset, joita hän kohtasi, ja lokaiset kadut karkoittivat sen hyvän tuulen, joka hänellä oli lähtiessään neiti von Hübnerin luota. Vihdoin saapui hän hotellin luo, joka kuitenkin oli kadun toisella puolen. Oli mahdoton mennä kadun yli, katu-ojat virtasivat kuin kevätpurot, keskikatu oli täynnä lokaa ainakin jalan paksuudelta. Karl Aleksander huusi kadun yli hotelliin, hän tahtoi pyytää ovenvartijaa hankkimaan ajoneuvoja, mutta sellaista ei kuulunut. Juuri kuin hän oli valmis kahlaamaan loan yli, juoksi esiin eräs juutalainen, päällä pitkä lastinkitakki ja hiukset pitkät ja rasvaiset, ja tarjoutui kymmenestä kopeekasta kantamaan hänet kadun yli. Silloin muisti Karl Aleksander jonkun toverinsa kertoneen, että Vilnassa ja muissa länsi-Venäjän kaupungeissa syysloan aikana kuljettiin sillä tavalla katujen yli. Niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti hän käyttää sitä tapaa, asettui juutalaisen selkään ja kannatti itsensä hotellin portille. Siellä ei ollut ketään, ja iloisena siitä että oli päässyt perille, iloisena siitä, ettei kukaan ollut nähnyt hänen ratsastustaan kadun yli, maksoi hän juutalaiselle ja meni huoneeseensa. Kaupungissa oli suuremmat markkinat; useimmat hotellin huoneista olivat kiinni. Karl Aleksanderin oli täytynyt tyytyä sellaiseen, jossa ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, siellä piti hänen panna maata epäilyttävän näköiseen sänkyyn, jossa varmasti jo edeltäpäin tiesi olevan kaikellaisia syöpäläisiä. Laitatettuaan vuoteen omista sänkyvaatteistaan, joita ilman ei juuri mielellään Venäjällä matkusteta, laskeusi hän vihdoin levolle ja sammutti lampun. Pienen pyhimyskuvan edessä olevan lampun ja salamien valossa makasi hän kauan valveilla, ja muistellessaan illallisia pieniä voittojaan, oli hän tyytyväinen, hykersi käsiään ja hymyili hiljaisesta ilosta, menestyksen ilosta, sellaisen miehen itsekkäästä ilosta, jota on onnistanut. Sitten näki hän edessään Anna Paulovnan siniset silmät ja kauniin suun. "Hän on kuin Volga sininen, loistava, mutta vähemmän syvä, pehmyt, helposti johdettava ja tyyni", tuumi hän itsekseen ja hymyili taas, hymyili mairitellusta turhamielisyydestä, tyydytetystä oman arvon tunnosta, sitten nukkui hän ja uneksi sinisistä silmistä ja punaisista huulista.
Seuraavana päivänä puhalsi navakka tuuli pitkin Volgan leveää pintaa, aurinko paistoi kirkkaasti, lämmin ilma ja tuuli kuivasivat hyvin lyhyessä ajassa kadut pienessä yhteiskunnassa. Karl Aleksander hankki ajoneuvot — vanhanaikuiset surkeat resut — ja alkoi kauniina aamuna tehdä vierailujaan. Rykmentin lääkärin luona kuuli hän paitsi pitkiä valtiollisia mietteitä, vielä että rykmentti oli huonosti sijoitettu, osittain pieneen kaupunkiin, osittain seitsemän kilomeetrin päässä olevaan kylään. Uusien kasarmirakennusten suunnitelma kyllä oli tehty ja pääasiassa vahvistettu, mutta joen toisella rannalla olevaa asemaa pidettiin epäterveellisenä, sentähden oli yritys viipynyt ja kulki nyt edestakaisin suuressa paperikoneessa, ministeristön eri toimistoissa ja virkakunnissa.
Everstiluutnantin luona piti hänen astua sisään odottamaan; odottaessaan ihaili hän vierashuoneen ikkunasta hurmaavaa näköalaa Volgalle. Leveänä, loistavana ja sinisenä virtasi se rantojensa välissä, joista pohjoinen oli autio ja kasvoi harmaanvehreitä pensaita, ja eteläinen jyrkkä lehtimetsää kasvava. Likempänä näki hän joitakin vanhoja, vehreitä vallituksia, etempänä hedelmiä täynnä olevien omena- ja päärynäpuiden välissä punaisia kattoja ja pieniä kupooleja. Kun hän oli noin tunnin odottanut ja ehtinyt tarkastella huoneen puutteellisia koristuksia, tuli sotamies, palvelija, ja ilmoitti näennäisesti hämillään, että herransa oli mennyt ulos. Samaten kävi vielä parissa muussakin paikassa. Karl Aleksander alkoi tulla vastenmielisesti liikutetuksi ja hänen mielensä synketä.
Vanhimman luutnantin luona otettiin hän vastaan väkinäisellä avosydämisyydellä. Hänen, luutnantin vuoro oli kaksi kertaa ollut tulla koroitetuksi rykmentissä, mutta kummallakin kerralla oli koroitus jäänyt siirrettyjen kaartin upseerien tähden. "Te ymmärrätte, sellaisissa olosuhteissa veltostuu palvelustoimien suhteen." Niin, hän puolestaan toivoi sotaa, sillä hänestä oli päivän selvä, että sota oli tulossa, ja siellä näyttäisi hän, mihin hän kelpaa. Melkein samaa, vaikka eri muodoissa, kuuli Karl Aleksander useammassa kuin yhdessä paikassa. Se tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseltä Lopuksi oli kaikki liijan tuskallista, hän lähetti pois ajoneuvonsa ja lähti alakuloisena kaupungin puistoon. Sinne oli muutamien vallitusten ja muurien jäännöksille istutettu akasiapuita ja poppeleita, jotka sen jälkeen hoidon puutteessa olivat kasvaneet, niin hyvin kuin olivat voineet. Hän istui erään, pienen kaupungin historiassa muistettavan henkilön tai tapauksen muistoksi pystytetyn, rautaan valetun ja aistittoman muistomerkin vieressä olevalle kehnolle penkille ja vaipui synkkiin ajatuksiinsa.
Aina, kun hän oli synkkämielisenä, alakuloisena ja surullisena, ajatteli hän kotia, Suomea. Miksi oli hän laitattanut itsensä tänne kaikkien noiden vieraiden joukkoon? Miksi ei hän ollut palannut isänmaahansa, kotiinsa. Täällä katsottiin häntä karsaasti ja kadehdittiin. Sydämensä pohjassa tunsi hän tuskallista kateutta kaikkia niitä tovereitansa kohtaan, joiden onni oli sallinut elää pääkaupungissa, elää siellä, missä mahtajat ja arvokkaat olivat, elää siellä, missä voi nähdä ja itse tulla nähdyksi, missä voi saavuttaa onnen, kuten tuo Dodo Davidovitsch-pöllökin. Sitten hänen mielentilansa muuttui taas kuin maisema auringon piiloutuessa pilven taa. Kateuden tunne muuttui surumielisyydeksi. Eihän se ollut hänen syynsä, että hänet oli lähetetty tähän likaiseen, yksinäiseen kaupunkiin, hän oli kyllä ponnistellut vastaan, mutta köyhyys, köyhyys, sinä voit olla raskas tölleissä, mutta et koskaan niin katkera ja kova kuin…
"Mais voilà c'est pourtant vous", kuuli hän samassa soinnukkaalla äänellä, hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki edessään Anna Paulovnan ystävälliset kasvot. Hän nousi sukkelasti ylös ja tervehti, harmistuneena siitä, että oli tavattu synkkämielisyyden ja levottomuuden puuskassa. Anna Paulovna huomasi hänen hämmästyksensä ja epäili hetken, pysähtyisikö hän vai menisikö edelleen, kumminkin istui hän penkille. "Istukaa, Karl Aleksandrovitsch", sanoi hän ystävällisesti. "Vai niin, tekin olette löytäneet tämän paikan. Minä kävelen usein täällä. Te ymmärrätte, täytyy hoitaa itseään, jottei ennenaikaansa vanhenisi." Tuosta vanhaksi tulemisesta oli hänellä paljon huolta ja kauhua.
"No, miten se on? Ollaan surullisia, synkkämielisiä, tahdotteko uskoa huolenne minulle", ja hän katsoi ystävällisesti, melkein hellästi Karl Aleksanderiin. Hän oli viisas nainen, jonka sielu oli järjestetty, kuten ranskalainen puutarha, jossa jokainen tie, jokainen käytävä vei suoraan päämäärään. "No hyvä", sanoi hän, kun toinen oli vaiti, "minä tiedän, mikä teitä vaivaa, teitä ei ole otettu vastaan…"
Silloin purki Karl Aleksander kaiken sen pilkan ja harmin, jota hän oli kärsinyt, kaiken sen alakuloisuuden, kateuden ja kaikki ne surun tunteet, joita hän oli kestänyt, tuolle tuntemattomalle naiselle. Tuon purkauksen alkuperäisyys, se lämpö, jota välittömyys sille antoi, vaikutti suuresti Anna Paulovnaan. Niinpian kuin Karl Aleksander huomasi sanojensa vaikutuksen, muuttui hänen harminsa. Pysyen vilkkaana, kiihkoisana ja omaan sisäiseen elämäänsä kiintyneenä, alkoi hän, huomattuaan hänen lämpimän mielihartautensa, samalla asetella sanojaan, ohjata puhettaan varmassa tarkoituksessa; hän tahtoi voittaa Anna Paulovnan. Missä määrin, sitä hän ei vielä tiennyt, ei edes, minkätähden, mutta hänestä oli tuleva hänelle se Archimedeen piste, josta koko tuo maailma, joka nyt otti niin vihamielisesti hänet vastaan, pantaisiin liikkeelle, muutettaisiin ja mukaannutettaisiin niin, että se tulisi hänelle sopivaksi. Ja kun hänen tunteensa olivat niin taipuvia, että ne tottelivat sitä, mitä hänen hyötynsä vaati, suuntasivat ne myrskyn lakattua sinne päin, joka oli hänelle paras ja sopivin. Hänen kauniit, tummat viiksensä vapisivat liikutuksesta, hänen silmänsä loistivat harmista ja lämmöstä, kun hän sanoi, ettei hän ollut tahtonut tulla kenenkään tielle, että hän oli tehnyt kaikki välttääkseen maanpakoa tähän kurjaan kylään, mutta että hän oli sotamies ja oli ennen kaikkea oppinut tottelemaan, että sadat, jopa tuhannetkin olivat tehneet kuin hänkin, ilman että olivat tulleet loukatuiksi, ilman että…
Anna Paulovna oli hyvin liikutettu. Kaikki hänen äidilliset vaistonsa heräsivät, hän puhui lohdutuksen sanoja ja vaati häntä tyyntymään, ja nyt sai asia heille molemmille odottamattoman käänteen, kun he lupasivat toisilleen ystävyyttä ja luottamusta, meni sitten asiat miten päin tahansa. Karl Aleksander suuteli hänen kättään, pientä valkoista, pehmeää kättään, suuteli sitä kauan ja tulisesti.
Anna Paulovna oli viisas ja varovainen, hän ei unohtanut koskaan silloinkaan kuin oli liikutettu ja kiihkoutunut — niinkuin hän nyt oli — asemaansa, hän katsoi kelloa ja sanoi: "Meitä ei saa nähdä kukaan täällä, juorut tällaisessa pienessä kaupungissa ovat pelättäviä. Tulkaa meille tänään kello puoli kuusi niin saamme puhella, me syömme silloin puolista. Au revoir. Vielä eräs seikka", ja hän katsoi muistellen eteensä. "Jos te tahdotte tehdä koko rykmentin, meidät kaikki kiitollisiksi, niin ajakaat erästä asiaa, nimittäin uusien kasarmirakennustemme. Teillä on siksi tuttavuuksia, takokaa kun rauta on kuumaa. Ja jos te voitte saada sen läpi, niin olette saavuttaneet kaikkien meidän kiitollisuuden. Au revoir".
Anna Paulovna lähti nopein askelin liikutettuna ja mieli kuohuksissa käytävää pitkin, vähän jälkeenpäin lähti Karl Aleksanderkin samaa tietä, nyt tyynenä ja hillittynä, pukeutumaan päivällisille.
Vaikka Anna Paulovna oli ainakin kymmentä vuotta vanhempi ja monessa suhteessa paljon enempi kokenut elämässä kuin Karl Aleksander, ei hän kumminkaan osannut arvostella miestä, ei erittäinkään nuorta miestä. Hänestä Karl Aleksander etupäässä oli lämminsydäminen henkilö, joka kärsi ansaitsemattomasti ikävän asemansa tähden, henkilö, joka ei ymmärtänyt pitää huolta omista eduistaan, ja hän lupasi itsekseen pitää huolta hänestä neiti von Hübnerin avulla. Karl Aleksander taas näki paljoa selvemmin. Hän piti Anna Paulovnaa lämminsydämisenä naisena, joka voi olla käytännöllinen, viisas, varova, mutta jossakin suhteessa äärettömän lapsellinen. Ja tuota lapsellisuutta hän käyttäisi hyväkseen. Ei niin, että hän tekisi sen tarkan mietiskelyn mukaan, ei, vaan että hänestä tuntui siltä, ja että hän ylipäänsä käytti omien etujensa ajamiseen omia ja muiden vikoja.
VII.
Eversti Nikolai Nikolajevitsch Popoff asui kaupungin virralle päin äärimäisessä talossa. Se oli vanha suuri puurakennus, sellainen, joita näkee ainoastaan Venäjällä, ilman kivijalkaa, lattia maan tasalla, rakennettu Palladiotyyliin, joka Katarina II:sen aikana tuli muodin mukaiseksi Venäjällä; kuitenkin; oli tyyliä venäläistytetty ja rakennusaineena oli puu. Purjepalttinalla päällystetyt, maalatut lautapylväät, laudan palasista tehdyt kaarrelmat, kipsiset kauluskivet, siinä tuon rakennusmuodon kaunistukset.
Rakennukseen kuului puutarha, joka oli —— kaupungin hallituksen kiusana, sen oli nimittäin joku itsevaltainen komentaja noin kaksikymmentä vuotta sitten laajentanut aina virtaan asti, joten se nyt esti kaikki laiturien, satamien, teitten rakennuspuuhat, kaupungin kaupan ja vaurastumisen edistyttämispyrinnöt. Puutarha oli alkuaan laitettu ranskalaisen tyylin mukaiseksi, suorine käytävineen penkereineen, kaikki luonnollisesti sopusointuun huoneen rakennustavan kanssa. Niinpä oli aitakin sahattu ohuista laudoista ja öljyvärillä maalattu, kepit, jotka kannattivat humalia ja viiniköynnöksiä, olivat kuorimattomasta koivusta. Samaa säästäväisyyden ja loiston henkeä ilmeni kaikkialla. Estetiikka ja ekonomiia olivat liittyneet täällä yhteen kummankaan siitä hyötymättä. Poppelirivien välissä, jossa ruohokenttien olisi tullut levittää samettiaan silmän miellyttämiseksi, kasvoi kaalia ja sipulia. Ruusupensaitten asemasta oli karviais- ja viinimarjapensaita. Ainoastaan öljyvärillä maalattujen lautajalustain päällä olevien kuvapatsaiden paikkoja ei oltu voitu täyttää. Muutoin oli puutarha hoidettu niin hyvin kuin puutarhoja Venäjällä hoidetaan, ei juuri silmän, vaan suun iloksi.
Mutta kahta seikkaa ei ollut varojen eikä kauneuden aistin puute voinut hävittää tästä vanhasta puutarhasta, nimittäin helposti hoidettavan maan runsasta kasvullisuutta ja näköalaa virran rannalla olevalta penkereeltä. Levein ja suoraan rakennuksesta lähtevä käytävä vei tälle penkereelle. Se oli neljä-, viisikymmentä jalkaa ylempänä virran pintaa, Volgan eteläisellä, niin kutsutulla vuorirannalla, joka oli keveää, keltaista kiveä, välissä aina pehmeämpiä sora- ja hiekkakerroksia. Tuohon luonnon muodostamaan muuriin olivat sadat törmäpääskyset kaivaneet pesänsä. Kun keväisin omena-, sireeni- ja päärynäpuut penkereellä kukkivat, kun virta kiiti eteenpäin pajuisten, tammien ja poppelien varjostamien rantojensa välissä, kun tuhansittain pääskysiä pyrähteli pesistään ja lenteli Volgan mahtavan pinnan yläpuolella, silloin lämmitti jokaista sydäntä näköalan suurenmoisuus, surumielisyys ja kolkkous. Tämä penger oli rykmentin päälliköille ollut kaikki kaikessa ja nyt enemmän kuin koskaan ennen, sillä Anna Paulovnalla oli luonnon kauneudelle tavattoman avoin silmä, lämmin ja pohjaltaan runollinen mielenlaatu; hänelle oli penger A:na ja O:na pienessä kaupungissa. Hänet nähtiin siellä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn saakka.
Eräässä puutarhan kaukaisimmassa kulmassa oli alkuaan suuremmoinen kasvihuone. Nykyään se oli jotenkin rappiolla, mutta osaa siitä käytettiin viinihuoneena, ja yhteen huoneeseen oli Anna Paulovna laitattanut itselleen palmupuiston, kuten hän sitä kutsui. Se oli pieni, nelikulmainen, kupoolikattoinen huone, ja siellä oleskeli hän aika-ajoin, kun syksy tai kevät oli liijan pitkä ja kylmä.
Jos astui sisälle rakennukseen, niin huomasi, että se oli rikkaan venäläisen talon perikuva, sellaisena kuin se ilmenee suurissa hoveissa.
Tarkkuus ja säännöllisyys ovat aina ja jokapaikassa kauneuden ja loiston ensimäiset ja välttämättömät palvelijat, ja jos niitä ei ole, niin ovat kaikki kaunistuttamiskokeet mahdottomia ja hyödyttömiä. "Laajalle levinneessä venäläisessä hengessä", kuten venäläiset sanovat, ei kummallakaan noilla palvelijoilla ole paljon tekemistä, venäläinen koti ei sentähden teekään, vaikkapa olisi hyvinkin hoidettu, niin täydellistä vaikutusta, kuin se voisi. Everstin eteisessä ja salissa liikkui taitamattomia kehnosti, vieläpä repaleisestikin puetuita palvelijoita juuri kaksi kertaa niin monta kuin olisi tarvittu.
Mutta venäläisen talon, samaten kuin venäläisen maisemankaan, miellyttäväisyytenä ei ole se, mitä näkee vaan se mitä kuulee. Kun kuulee kesäisen tuulen huminaa ja lintujen laulua Venäjän metsissä ja virroilla, kun kuulee talvisten myrskyjen ulvontaa sen äärettömillä lakeuksilla, kun kuulee kalastajan kesäiltana laulelevan veneessään, joka hiljoilleen keinuu eteenpäin mahtavalla virralla, kun kuulee sotamiesten soittelevan "balalaikkaansa" ja laulelevan suruvoittoisia laulujaan, joita alituisesti toistellaan, silloin unohtaa, että maa kokonaisuudessaan katsoen on vähimmän luonnonkauniita koko Euroopassa. Venäläisessä salissa unohtuu ympäristössä huomattava jäljittely, unohtuu väärin käsitetyt ranskalaiset ja itaalialaiset kuosit, mielen tenhoaa puheen ystävällinen sointu, ihmisten melkein klassillinen yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka meitä viehättää heidän kirjallisuudessaan, tuo juurtunut halu ja huomattava kyky sielutieteelliseen tutkimiseen, joka tuntuu olevan jokaiselle venäläiselle synnynnäinen. Kaiken tuon lisäksi tulee vielä ujostelematon vierasvaraisuus, jolla ainoastaan Ruotsissa on vertaistaan, vierasvaraisuus, joka kyllä ei ole niin isoista ja uhkeaa, kuin Ruotsissa, mutta kumminkin yhtä lämmintä.
Tässä talossa oli Karl Aleksander jokapäiväinen vieras. Hän oli se monestakin syystä. Ensiksikin koska everstillä oli kaksi heikkoutta, hän oli intohimoinen metsästäjä, ja kun pyhällä Venäjän maalla ei ollut muuta rauhoitettua metsän elävää kuin metsähärkä, oli hänellä lukemattomia tilaisuuksia tyydyttää himoaan; sitte oli hän vielä todellinen professori stukolkan ja muiden korttipelien pelauksessa. Kun Venäjällä löytyy useampia taitavia kortinpelaajia, kuin missään muualla maapallollamme, niin sai hän harjoittamalla sitä urheilua monia pysyviä ystäviä. Sillä aikaa kun rykmentin päällikkö metsästi ja pelasi kaupungin ja kunnan etevimpien kanssa, saivat upseerit tehdä mitä tahtoivat. Karl Aleksander oli kaikkina aikoina ollut naisten suosiossa, joten useimmin onkin itsekkäiden ihmisten laita, sillä tuntien oman arvonsa ja haluten päästä eteenpäin, vaikuttavat he helpoimmin kuin muut sukumme hennompaan puoleen. Oli siis melkein selvää, että kauniista ja solakasta upseerista, joka niin hiljakkoin oli seurustellut pääkaupungin ylhäisimmissä piireissä, tulisi, jos kenestään, Anna Paulovnan kavaljeeri, sitä suuremmasta syystä kun hän ei nytkään, samaten kuin paassikoulussakaan, saavuttanut toverien joukossa mitään erikoista myötätuntoisuutta.
Anna Paulovna oli hyvin puhelias. Kun hän istui virran rannalla olevan penkereen rajamuurilla, joka oli maalattu marmorin väriseksi, ja leikitteli hienolla, valkoisella, hiukan lihavalla kädellään kukkien kanssa, katseli virran kirkasta pintaa, katseli kiitäviä pilviä, silloin harhailivat hänen ajatuksensa laajalle. Hän kertoi paljon itsestään, miehestään, tyttärestään Verasta, joka nykyään oli Rigasta olevan neiti Bilderlingin kanssa Sveitsissä, sekä suunnitelmistaan tyttären tulevaisuutta varten.
Eräänä päivänä huomasi hän tällaisen tuttavallisen keskustelun aikana, että Karl Aleksander oli hyvin kaunis nuori mies. Hän huomasi vielä, että tuo havainto herätti hänessä sellaisia tunteita ja mielenliikutuksia, jollaisia hän ennen maailmassa nuorena ja tuntehikkaana oli kokenut ja tuntenut, ja siitä taas oli seurauksena, että hän tunsi alkavansa vanheta. Sitä hän kyllä oli jo kauankin hautonut mielessään. Pelolla oli hän tuntenut, kuinka vuodet kuluivat, päivät pakenivat. Ja kun hän joskus, usein ainoastaan sattumalta, muisti nuoruuden aikojaan, katsoi hän lapsen pelolla tulevaisuuden lähestyvään hämärään. Olisikohan tuo, joka jo epäselvänä häämöitti vanhuutta, rumaa vanhuutta, joka lakastuttaa elämän ruusut. Olisikohan tämä jokapäiväinen elämä, jota hän oli elänyt vuoden toisensa jälkeen, kaikki, olisikohan se hänen osansa, koko hänen kohtalonsa. Missä olivat ne ruusuiset, ihanat unelmat, joita hän oli uinaillut seitsentoista vuotiaana… Ja hänet valtasi suru ajatellessaan, ettei hän tämän lyhyen elämän aikana ollut koettanut mitään, kokenut mitään, nauttinut mitään. Mutta vielä se ei ollut myöhäistä, vielä eli hän ja oli kaunis.
Muutamana päivänä, kun hän Karl Aleksanderin kanssa istui penkereellä ja leikki viiniköynnöksellä, taittoi hän erään kukan, heitti sen virtaan ja katseli, kuinka se hiljoilleen kulki aaltojen muassa alaspäin. Se ehtii kyllä kauas, kauas maailmaan, ennenkuin kuolee, ajatteli hän itsekseen ja seurasi sen kulkua levottomuudella. "Ah", huudahti hän äkkiä, kukka oli tarttunut erään kukkineen lumpeen siemenkotaan, joka jäykkänä kohosi aalloista lähellä penkereen jalkaa.
"No, mitä siellä on?" kysyi Karl Aleksander ja katseli ihaillen hänen pieniä, hyvin muodostuneita jalkojaan, koko tuota soreaa, täyteläistä, täysin kehkeytynyttä naista, kun hän tuossa erittäin nuorteassa asennossa kumartui syvään kaidepuun yli.
"Ei mitään", sanoi hän hajamielisenä, nousi ylös ja alkoi ajatuksissaan käydä kotoaan kohden. Hän kulki georgiinein ja koiransilmäin ohi, jotka loistivat kaikilla mahdollisilla väreillä, hänen sydämensä tuntui raskaalta, hän näki kukissa syksyn ja syksyssä kuvan itsestään. Karl Aleksander kulki noin puoli askelta häntä jälempänä ja ihmetteli, mitä hän ajattelee, mikä hänelle niin äkkiä lienee tullut, mistä tuo synkkämielisyys, tuollainen viehättävä synkkämielisyys joka on syksyn kaunistuksena.
"Hyvästi", sanoi Anna Paulovna kääntymättä ja näyttämättä kasvojaan, ja ojensi kätensä. Hän suuteli hänen ruusuisia sormenpäitään ja lähti sisältä noutamaan miekkaansa.
Juuri kun hän eteisessä sitoi miekan vyölleen ja oli valmis lähtemään, huusi Anna Paulovna salista: "Illalla penkereellä". Hän kumarsi vastaukseksi, nosti lakkiaan ja lähti.
Anna Paulovna meni miettien huoneeseensa ja istuutui vienon surumielisyyden vallassa ikkunan eteen sekä katseli syyskesän kauniin, vaalean valon valaisemia punaisia ruusuja, kullankeltaisia georgiineja, loistavia, isoja jalopeurankitoja, kaiken värisiä koiransilmiä. Ja kun hän katseli tuota vaalakkaa valoa, tuota loistavimpien värien sopusointua, puhkesi hän rajuihin nyyhkytyksiin, ja eräs ajatus vapisutti hänen sieluaan, ajatus, joka hänen sekavassa, kauniissa päässään ei ollut aivan selvänä, mutta joka kävi siihen suuntaan, että ainoastaan kevään ja kesän kukat tuoksuvat, ainoastaan ne ovat luovan, elämän nesteitä uhkuvan luonnon suloisia lapsia, kaikki nuo muut syksyn kukat ovat loistostaan huolimatta vaivatun, yli-ikäisen poven hedelmiä.
Ja tuo katkera ajatus mielessä otti hän pienen käsikuvastimen ja heitti aran silmäyksen sen tottapuhuvaan lasiin. Punaiset, täytöiset huulet, siniset, lempeät silmät, kauniit piirteet, ne olivat ikäänkuin syyskukkien loistoa, ei ollut kieltämistä, loppu läheni. Ja hän pani kuvastimen varovasti pois ja itki katkerasti. Silloin tällöin kohotti hän päätään ja katseli suurilla silmillään taivasta; "ah, liijan myöhään", sanoi hän, purskahtaen kovaan itkuun.
Kyyneleet huojensivat hänen suruaan. Hän tuli taas vienon surumieliseksi, ja silloin johtuivat muistot hänen kahdeksanneltatoista vuodeltaan mieleen, johtui mieleen onnellisin aika hänen elämässään, jolloin hän oli oppilaana Pietarin musiikkiopistossa. Ne toivat mukanaan nuo muistot kevätkukkien tuoksua, silkin kahinaa huimaavassa tanssissa; ne toivat mukanaan laulua haaveellisina kuutamo-öinä; ne toivat mukanaan ensimäisen rakkauden lumivalkean loiston; ne olivat suloisia kuin liljain ja orvokkien tuoksu. Mutta voi, pian yhtyivät eilisen ja tämän päivän muistot yhteen, ja jälleen näki hän koiransilmiä, ruusuja, jalopeurankitoja, jotka tuhansissa värivivahduksissa kulkivat hänen väsyneitten silmiensä ohi. Hän näki kultaisia nauhoja, näki punaisia, vaaleita, sinipunervia vaihtelevan toinen toisensa perään, suikertelevan aaltoilevissa kiemuroissa, näki kultaisia välkkyviä värejä, näki muuttelevia ympyrän ja ellipsin muotoja, kunnes ajatuksiensa, kyyneltensä ja levottomuutensa uuvuttamana vaipui uneen.
Hän oli nukkunut hyvinkin tunnin, kun kamarineiti tuli häntä herättämään päivällisille. Hän nousi kummastuneena ylös, pyhki otsaansa ja meni peilin luo, nähdessään kuvansa pysähtyi hän sekä kauhistuneena että kummastuneena. Silmäluomet olivat turvoksissa, valkuaiset tulehtuneet, iho ulkopuolisessa silmäkulmassa oli lukemattomissa pienissä rypyissä; oi, kuinka hän oli vanhentunut!
"Lenotschka", huusi hän kamarineidille, "sano everstille, että minä en tahdo päivällistä, tuo minulle tänne hiukan jälkiruokaa, teetä ja paperosseja".
Lenotschkan poistuttua meni hän piirongilleen, otti sieltä ison kotelon, vei sen vaatetuspöydälle ja istui senjälkeen peilin eteen. Hän aukasi kotelon, se oli keikailemisen ja kauneuden asesäiliö. Siellä oli kaikenlaisia ja muotoisia kapineita, pieniä ebenholsi- ja uushopeavartisia atuimia, pieniä viiloja ja veitsiä, joutsenen untuvista tehtyjä töyhtöjä, Boucherin ja Vatteaun hienoimpia pastellivärejä, kauneuden-nesteitä sisältäviä pulloja, ruusun öljyä, pulveria sormenpäiden maalaamista varten, nesteitä, joilla saa korvalehdet ruusunpunaisiksi, poudre de riz'ta ja eau de lys'ta. Anna Paulovna käsitteli ennen taitavasti ja aistilla noita apuneuvoja ajan hammasta vastaan, nyt olivat ne, kun hän oli tullut maaseudulle, olleet piilossa jo useita vuosia; hän ei ollut tarvinnut niitä, mutta tänään, tänään täytyi hänen taas turvata niihin. Tottunein käsin piteli hän noita kapineita ja värejä, ja lopetettuaan vihdoin toimensa, pani hän kotelon jälleen laatikkonsa pohjalle. Hyvin tyytyväisenä katseli hän kuvaansa peilissä. Ja täytyykin myöntää, ettei paras näyttelijäkään olisi tehnyt parempaa työtä kuin hän.
"Lenotschka", sanoi hän kamarineidille, joka toi hänelle päivällistä, "käherrä minun hiukseni niskasta".
Lenotschka totteli, ja polttaessaan ja kammatessaan emäntänsä hiuksia, imarteli hän häntä, sanoi häntä kauniiksi ja nuoreksi kuin kaksikymmenvuotista tyttöä.
"Minne rouva menee illalla?" kysyi hän.
"En minnekään". Samassa näki Anna Paulovna peilistä tytön hymyilevän epäluuloisesti, silloin suuttui hän ja punastui; "ai, sinä poltat minua, sinä revit minua", sanoi hän ja nousi kärsimättömästi ylös salatakseen hämillä oloaan.
Mutta tyttö poistui huoneesta viekkaan näköisenä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, ei tee mitään, minä annan anteeksi rouvalle, minä tiedän kyllä, kuinka kiusallista joskus on.
Anna Paulovna lähti suutuksissa huoneestaan, "tuosta hävittömästä ihmisestä vapautan minä pian itseni," tuumi hän itsekseen. Vierashuoneen läpi mennessään katsoi hän peiliin ja tuli iloiseksi, salin läpi kulkiessaan ja nähdessään itsensä taas peilissä, loisti hän kerrassaan mielihyvästä, meni sitten ruokasaliin, jossa hänen miehensä, lääkäri ja pari korkeampaa upseeria teetä juoden ja tupakkia poltellen väittelivät innokkaasti Turkin ja Englannin, Bulgaarian ja Abchasian valtioseikoista, ne olivatkin nykyään ainoat keskustelu-aineet, jotka voivat viehättää sivistynyttä venäläistä.
He nousivat seisoalleen. Lääkäri katseli tutkivasti häntä. "Minä kun luulin, että te kutsuisitte minua sairaskäynnille, ja te näytätte itse terveydeltä." Hän käänsi selkänsä ikkunaa vasten, jottei olisi liijan alttiina lääkärin teräville katseille. Kaikki tuo imartelu, nuo ihailevat silmäykset tekivät häneen suloisen vaikutuksen, loivat jälleen rohkeutta ja itseluottamusta hänen rintaansa. "Syksy on vielä kaukana", ajatteli hän itsekseen ja hymyili kohteliaasti.
"Lähtevätkö herrat penkereelle polttamaan, näyttää olevan kaunis ilta", kysyi hän — hän kysyi sitä jonkullaisella ulkokultaisuudella, tietäen edeltäkäsin jo, että he vastaisivat kaikilla äänilajeilla miehen jyrkästä "ei" lääkärin kaikilla mahdollisilla höysteillä sekoitettuun "mahdotonta". Hänen miehensä ja lääkäri olivat nyt pahimmassa kortinpeluuinnossaan, tuskin voivat valtioseikat heitä hillitä. Omenajuhlan, neitsyt Marian taivaaseen astumispäivän tienoissa olisi kaikki ohi, silloin olivat viklat täydessä höyhenessä, teerenpojat lennossa, silloin taukoaisi kortinlyönti ja metsästys alkaisi yhtä suurella innolla. Hän laskikin tavallisesti leikkiä heidän vuorottaisesta metsästys- tai korttikuumeestaan.
"Minä menen sitten yksin", sanoi hän keveästi huoaten ja otti ilomielisenä pelipöydältä muodon vuoksi kirjan mukaansa.
Herrat alkoivat pelinsä, Anna Paulovna lähti penkereelle avopäin, kuten venäläiset naiset tavallisesti. Hän kulki hitaasti, epäröiden käytävää pitkin, taittoi silloin tällöin jonkun kukan, hänestä tuntui, että rakennus hänen takanaan katseli monilla ikkunoillaan hänen jälkeensä. Kuta etemmäksi hän ehti käytävää, sitä vapaammalta hänestä tuntui, kokonainen virta ajatuksia ja tunteita, sellaisia, joita hän ei ollut tuntenut moniin vuosiin, virtasi koko hänen olentonsa läpi; "ah, se on nuoruus, minä kuulen sen tanssivat askeleet, minä tunnen sen suloisen henkäyksen, kun se palaa jälleen". Kerran ajatteli hän palata takaisin, eräs rastas lenti nauraen hänen ohitsensa muutamasta kirsikkapuusta, hän säikähti kovasti, taika-uskoinen kun oli. "Ah, sinä olet oikeassa nauraessasi minulle. Minä en ole tehnyt mitään pahaa, ei yksikään ihminen voi syyttää minua, joutavia". Ja suuremmalla luottamuksella kulki hän pengertä kohden.
Hän istui kauan yksin, hänen mielensä oli ihmeellisessä hellyyden, tunteellisuuden ja uhkamielisyyden tilassa. Hänellä oli kirja avattuna edessään, vaikka hän ei sitä lukenut. Sivu sen valkeain lehtien katseli hän virran kiiltävää pintaa. Äkkiä näki hän veneen keinuilevan hitaasti alas virtaa, siinä istui upseeri, se oli hän. Hän ohjasi veneen vanhojen pajujen oksien alle, nousi maalle ja alkoi kavuta ylös jyrkkää polkua. Anna Paulovna punastui hiuksia myöten, mutta mitä hän ajatteli, kuinka hän voi … hän oli hämillään. Sykkivin sydämin istui hän ja odotti, silloin pistäysi hänen nuori, kaunis päänsä esiin humalien seasta, hän oli palavissaan, punainen ja niin hengästynyt, että tuskin voi mitään sanoa.
Anna Paulovna ei uskalla kysyä, minkätähden hän tulee sitä tietä. "No, istukaa alas ja levätkää, te järjetön ihminen", sanoo hän hymyillen. Hän istuu hänen viereensä.
Oli kaunis pyhäilta elokuun loppupuolella. Kaupungiltapäin kuului sotilaiden ja satamatyömiesten laulua ja soittoa, äänien räikeyden ja karkeuden laimensi matkan pituus. Tänne penkereelle kuuluivat säveleet sopusointuisina niiden erilaisten äänien kanssa, jotka kaupungista, virralta ja sen rannoilta kohosivat korkeuteen. He kuuntelivat mielihyvällä slaavilaisen musiikin poljennoltaan iloisia, väritykseltään valoisia, sisällykseltään surumielisiä säveleitä ja katselivat äärettömiä tasangoita ja ihmeellisiä pilvimuodostuksia, jotka mahtavina, tornimaisina kohosivat taivaan lakea kohden pitkiltä, vaakasuorilta pilvivuoteiltaan, katselivat, miten auringon säteet tunkeusivat niiden tummiin usviin ja saivat ne erivärisiksi hehkuvan punaisesta vaalean keltaiseen asti, kutoen noihin väreihin kaikkia eri vivahduksia voimakkaasta indigosinisestä heikoimpaan turkoosisiniseen, mitä silmä voi käsittää. He nojaavat äänettöminä kaiteen yli, katselevat illan hämärässä kaupunkia Volgan kiiltävän pinnan toisella puolen, katselevat miten ne kolme isoa kaarrosta, jotka Volga tekee, loistavat tasangon takaa taivaan värisinä.
Heidät valtaa kokonaan edessään olevan näköalan mahtavuus, ja hän sanoo hiljaa: "Teillä on Nadsonin runot mukananne, lukekaa niistä joku kappale". Anna Paulovna aukaisee kirjan summassa ja lukee kauniin runon.
"Niin lyhyt elo on, vaan paljon sentään. Mä nuorra toivoin, unelmoin — — —!"
Tuo runo, joka hurmasi 70-luvun Venäjän ja on vieläkin kauan herättävä vastakaikua kaikissa hellissä sydämissä, liikutti häntä nyt niin että hänen äänensä vapisi. Hän osasi nuo kauniit värsyt ulkoa, pani kirjan kiinni ja lausui ne hiljaisella äänellä ja eteensä katsoen.
Pimenevän maan pinnalla näkyi pieniä järviä ja lammikoita, jotka kimaltelevat kuni suuret vesipisarat, välkkyvät kaikilla särmiön väreillä, ja sitten yksi toisensa jälkeen himmenevät, sammuvat, häipyvät pimeää, joka voittajana levittäytyy yli avaruuksien. Ja aurinko sammuu kesäyön valoon, joka ei ole valoisaa eikä pimeääkään.