VIII.
Anna Paulovna oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvallaan palmuhuoneensa syrjäisimmässä osassa. Hän oli puettu avonaiseen, vaaleaan kaukaasialaiseen surrah'iin, joka oli melkein kesäpuku, vaikka syksyä oli jo kappale kulunut. Laveat hihat olivat tulipunaisella ruususolmulla kiinnitetyt olkatilkkuun. Hänen edessään lattialla oli hajallaan nuottilehtiä. Sohvalla hänen vieressään oli joitakin ranskalaisia ja venäläisiä romaaneja ja aikakauskirjoja, viimeksi tulleet enimmäkseen vielä aukileikkaamattomina. Hän luki Murgerin "Scène de la vie de Bohême", jonka tunteellisuus, aistillinen hehku ja hieno sukkeluus oli suuresti viehättänyt häntä. On oikeastaan väärin sanottu, että hän luki, sillä, löyhytellessään suurella jaapanilaisella viuhkallaan, oli hänen katseensa ainoastaan harvoin kiintyneenä kirjan lehtiin, enimmäkseen katseli hän kaukaisuuteen, ei siihen, joka kangasti palmujen, draceenain ja araliain lehtien välistä, vaan toiseen ainoastaan hänelle yksinään näkyvään.
Syksy oli jo kelpolailla edistynyt, se oli sammuttanut viimeistenkin kukkien loiston ja viimeisten lehtien värin. Ainoastaan synkkämieliset luonteet tuntevat alakuloisuuden tunnetta syksyn lähestyessä, vilkkaat luonteet taas virkistyvät syksyllä, kaikki ne lukuisat vaikutukset, joita kesä heihin on tehnyt, muuttuvat silloin ajatuksiksi. Syksy tuo tullessaan suuria muutoksia, ja se vaikuttaa uusia herätyksiä, antaa aihetta monille mielikuvituksille ja vilkkaalle henkiselle elämälle. Anna Paulovna oli alkujaan hyvin vilkasverinen. Hänestä oli, ja oli aina ollut, syksy se vuoden aika, jolloin hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti nuorteimmillaan. Kauniimpana kuin koskaan ennen loikoi hän nyt tuossa suloisiin unelmiin vaipuneena ja odotti Karl Aleksanderia.
Syntyneenä rikkaassa pietarilaisessa kauppamieskodissa, joka oli eurooppalainen eikä venäläinen, ja ollen nuorin monista sisaruksista, oli koko talonväki hemmoitellut hänet pilalle. Tuskin vielä täysikasvuisena oli hänet naitettu viittätoista vuotta vanhemman sukulaisensa, kapteeni Nikolai Nikolajevitsch Popoffin kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista taipumusta. Hänen sydämensä oli kumminkin rauhoittunut esiintyessään kauniina nuorena rouvana, jonka mies odotti nopeaa ylennystä. Kodissa, jossa pieni suloinen tyttö hauskuutti loruillaan hänen yksinäisiä hetkiään, kävi kaikki säännöllistä kulkuaan. Kaikki nuo taivaan hyvät lahjat otti hän vastaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen nuoruudelleen ja kauneudelleen kuuluvaa veroa.
Mutta sitten tuli pieneen maaseutukaupunkiin muutto. Se oli hänen elämänsä suuri suru ja koetus. Täällä, vasta täällä avautuivat hänen silmänsä näkemään elämänsä tyhjyyden, toimettomuus vaivasi häntä, varsinkin sen jälkeen kuin tyttö lähetettiin ranskalaiseen kasvatuskouluun. Hän alkoi pelätä lähestyviä vuosia, lähestyviä päiviä. Juuri silloin näinä epätoivon ja levottomuuden vuosina kohtasi hän Karl Aleksanderin. Hänestä tuntui silloin, että elämä, joka oli näyttänyt jo herpoutuvan, oli leimahtanut uuteen liekkiin hänessä, ja hän antautui tuon hänelle uuden tunteen valtaan yhtä paljon intohimosta kuin turmiollisen lukemisen kautta heränneestä kunnioituksesta tuota suurta sanaa, "rakkaus", kohtaan, jota kaikki hänen runoilijansa par préférence olivat ylistäneet. Hän odotti nyt Karl Aleksanderia, joka oli luvannut tulla, tosin kyllä ainoastaan sillä ehdolla, että hän pääsee toimiltaan. Hän ei tullut, ja ensi kerran tunsi hän katkeruutta siitä, että oli odottanut turhaan, tunsi suuttumisen, surun, alakuloisuuden ja häpeän tuskallista tunnetta.
Yhden asian oli Anna Paulovna kumminkin oppinut tällä lyhyellä ajalla. Hän osasi taidokkaasti salata heikkoutensa pienessä juoruisessa kaupungissa. Ei yksikään ihminen, ei edes viekas kamarineitikään, joka epäili kaikkea, tiennyt mitään. Lääkäri kummasteli kyllä sitä voitoniloista, nuoruudenomaista loistetta, joka toisinaan valaisi koko hänen olentoaan, mutta juuri siihen aikaan tuli osa pohjolan muuttolinnuista matkalla etelään päin pitkin Volgaa, ja pyynti ei antanut hänelle enempää aikaa huomioitten tekemiseen.
Ainoastaan yksi henkilö, neiti von Hübner, joka oli nähnyt niin paljon ja joka muisti, mitä oli nähnyt, arvasi kaiken totuuden. Hän arvasi sen taikasauvan avulla, jonka elämä antaa jokaiselle, joka vaan tahtoo käyttää sitä, nimittäin kokemuksen. Naisella on omituinen vaisto rakkausseikkojen suhteen, vaisto, joka vuosien kuluessa vaan teroittuu, kun sitävastoin sama vaisto miehillä vanhetessa heikkonee ja katoaa. Hän huomasi, vaikka ei puhunut siitä mitään, että Anna Paulovnan elämässä nyt oli rakkausseikkoja, hän huomasi sen siitä uudesta tavasta ja ylellisyydestä, jolla Anna Paulovna pukeutui. Hän pukeusi huolellisemmin kuin ennen, käyttäen vaaleita värejä, jotka hyvin sopivat yhteen hänen ihonsa kanssa, hän käherti hiuksensa siten, että hänen kasvojensa leveys salautui niin paljon kuin mahdollista. Sen lisäksi kiintyi neiti von Hübnerin huomio reippaaseen rohkeuteen ja varmuuteen hänen esiintymistavassaan, ja siihen, että hän, joka ennen oli ollut niin puhtaan hyväntahtoinen, ainoastaan säälivän hyväntahtoinen niitä elämän säännöttömyyksiä kohtaan, joista pikkukaupungin juorut kertoivat, nyt puolusti noita samoja säännöttömyyksiä vapaudella, joka tuntui vanhasta, Nikolai I:sen ankarassa hovissa kasvatetusta neidistä melkein sopimattomalta. Anna Paulovna katseli kaikkia asioita nyt pelkäämättä ja arvosteli kaikkia epäilevällä hyväntahtoisuudella. Itse hellyyskin hänen olennossaan, itse hyväntahtoisuus, hyvyys oli muuttanut luonnettaan, saanut jonkullaisen aistillisen muodon. Neiti von Hübnerille ei ollut vaikeaa myöskään tuon taikasauvansa avulla arvata, kuka tuohon muutokseen oli syynä.
Anna Paulovnan yksinkertainen, luonnollinen ja kaikkia kohtaan hyväntahtoinen käytös oli niinä iltoina, jolloin hän neiti von Hübnerin luona kohtasi Karl Aleksanderin, muuttunut siinä suhteessa, että hän häntä kohtaan käytti tavallista kohteliaisuutta, kohteliaisuutta joka oli täysin moitteetonta, mutta joka itse asiassa ei ollut hänen suoran vakavan ja nuoria miehiä kohtaan jotenkin äidillisen tapansa mukaista.
Olisi varmaan väärin sanoa, että Karl Aleksander ihastuneena meni tai lähti kohtauksistaan Anna Paulovnan kanssa. Hän oli löytänyt kauniin loistavan kukan, joka yksinäisenä oli hänen tiellään, hän taittoi sen, vähintään ajattelematta varovasti muuttaa, istuttaa, hoitaa ja rakastaa sitä. Rakkaus oli hänelle kirja, jonka lehtiä hän tuskin oli käännellyt. Hänen harrastuksensa etupäässä yhä vaan tarkoittivat häntä itseään ja omia etujaan. Hän ei ollut vielä kokenut suurta rakkautta, joka tulikatseellaan sulattaa sielut yhteen, vaikuttaa yksilön elämään muodostavasti ja uudistavasti, jalostavasti tai turmelevasti, aina laatunsa mukaan. Eikä sitäpaitsi ole sanottukaan, että kaikki oppivat sitä tuntemaan. Löytyy sellaisia luonteita, jotka eivät ole koskaan oppineet antamaan, vaan ainoastaan ottamaan vastaan, ottamaan vastaan kaikki luonnollisena asiana, myös sydämenkin kalliimmat uhrit, itsekkäitä, joille jossain suhteessa on anteeksi annettava, sillä he ovat, kuten lapset, itse tietämättömiä itsekkäisyydestään. Ennenkuin ihmisissä herää jonkullainen lämmin tietoisuus kieltäytymisen suuresta hyveestä, ennen on siinä tuskin mahdollisuutta rakkaudellekaan.
Suurin lämpö, jota Karl Aleksander ilmaisi Anna Paulovnaa kohtaan, ei ollut niissä onnen sanoissa, joita hän kuiskaili hänen hurmaantuneisiin korviinsa, vaan niissä sanoissa, jotka kerran yksinäisellä hetkellä pääsivät häneltä: Anna Paulovna parkani, on sääli häntä, ah, minkätähden riippuu toisen ihmisen onni toisen onnettomuudesta. Tuollaisen tunteen purkaukseen johtui hän huomatessaan, kuinka paljon sydämellistä, syvää alttiutta oli hänen rakkaudessaan, ja kuinka paljon hän uhrasi henkensä paraista voimista hänelle. Hän ei ollutkaan, kuten Volga, loistava ja matala, päinvastoin huomasi hän, että hänen sielussaan löytyi syvyyksiä, joihin hänen katseensa eivät olleet vielä koskaan tunkeutuneet. Ja kun hän kerran sen huomasi, taistelivat hänessä joka kerta kuin hän meni hänen luokseen, epäilykset, tunto ja intohimot. Ja vielä myöhemminkin, jolloin tottumus jo oli tylsistyttänyt hänen huomiokykyään, tunsi hän kuitenkin kehräävänsä kehnoa monipuolista lankaa, ja, kuten petosta harjoittava pelaaja, ihmetteli hän monta kertaa, kuinka kauan se onnistuisi ja minkälaisella häväistysjutulla se päättyisi.
Karl Aleksanderilta kului kesä ja syksy paremmin kuin hän oli rohjennut uskoakaan silloin kun hän määrättiin tähän pieneen kaupunkiin. Vaikka hän olikin tullut kutsumattomana, vaikka hänestä sellaisena tuntuikin asema tukalalta, vaikka hän myös oli sellaisia ihmisiä, jotka eivät ilman mitään voi saada ystäviä ja tovereita, niin kärsi hän toiselta puolen vähemmän siitä, sillä ensiksikin oli hän yksi niistä, joiden mielestä toverien puute ei merkitse niin paljoa, ja toiseksi eli hän toivossa, että kaikki tasoittuisi, että lopuksikin tehtäisiin hänelle oikeutta.
Anna Paulovnan ja neiti von Hübnerin pontevan vaikutuksen avulla oli hänestä tullut pataljoonan ajutantti, ja siinä toimessa oli hän osoittanut todellisia ansioita harvinaisen säännöllisyytensä ja ahkeruutensa kautta. Pataljoonassa oli kyllä huomattu hänen kunnianhimonsa ja hänen turhamielisyytensä, mutta ei hänen kelvollisuuttaan, ei kukaan hänessä huomannut käytännöllistä miestä, joka hän itse asiassa oli. Ajutanttina oli hän heti ryhtynyt asiaan, josta Anna Paulovna oli huomauttanut, nimittäin saada rykmentille uusi kasarmi. Hän oli löytänyt Volgan vuorirannalla paikan, jota hän piti sopivana. Siellä ei ole vettä, muistuttivat lääkäri ja eversti sekä hylkäsivät ehdotuksen. Karl Aleksander kirjoitti Pietariin, hankki kustannusarvion ja piirustukset porakaivoa varten ja ajoi asiaansa niin että sai rykmentin päällikön puoltolauseen ja allekirjoituksen.
"Ei sentähden, että se mitään merkitsisi," oli viimemainittu sanonut epäilevästi hymyillen, "kuusitoista vuotta on sitä asiaa pohdittu ja siihen se jää, vaan teidän suomalaisen itsepäisyytenne tähden".
Karl Aleksander ei hellittänyt. Hän kirjoitti Dodo Davidovitschille. vanhalle Olbersille, suuriherttuattarelle, kaikille mahdollisille henkilöille, joilla luuli olevan vaikutusvaltaa asian suhteen. Hän ajoi sitä koko pontevuudellaan, voiteli kanslioissa niitä pieniä rattaita, jotka käyttivät suurta raskasta konetta, ja kaikkien, eikä vähimmin omaksi, kummastukseksi tuli eräänä päivänä loppupuolella syksyä ilmoitus, että sotaministeristö on määrännyt rakennettavaksi uudet kasarmit rykmentille.
Se oli Karl Aleksanderin ansioksi luettava voitto, ja vielä niin ilmeisesti, että hän voi hyvin vaatimattomasti selittää rykmentin päällikölle tulevan kunnian hankkeen onnistumisesta.
Vähän sen jälkeen sai hän kahden vanhemman kapteenin odottamattoman eron kautta komppanian. Tätä hänelle iloista uutista katkeroitti kumminkin se, että hän samasta virallisten lehtien numerosta, jossa hänen korotuksensa mainittiin, näki, että Dodo Davidovitsch oli päässyt hänen majesteettinsa keisarin sivuajutantiksi, ja että hänet oli lähetetty erityistä tehtävää varten kotimaahansa, levottomaan Abchasiaan, josta pitkin aikaa oli puhuttu milloin pienempien melskeitten, milloin yrittelijäitten ja kunnianhimoisten clanipäälliköiden tähden. Karl Aleksander ei voinut muuta kuin katkeruudella ajatella, että, jos hänkin olisi saanut jäädä kaartiin, hänen tulevaisuutensa olisi ollut turvattu, nyt homehtui hän täällä maaseudulla ja pääsee everstiksi ehkä täytettyään viisikymmentä vuotta.
Sillä aikaa kun Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa pohdittiin kaikellaisia pikkukysymyksiä, kärsittiin pieniä suruja, punottiin pieniä juonia, sillä aikaa kehkeytyivät tapaukset suuressa maailmassa alituisesti kiihtyvällä nopeudella. Kaikki ne, jotka olivat kukkuloilla ja näkivät laajalti ympärilleen, aavistivat jo syksyllä vuonna 1876, että sen palon liekit, jonka uskonkiihkoiset muhamettilaiset olivat sytyttäneet Bulgaariassa ja Rumaaniassa, ennustivat koko maailman liekkeihin syttymistä. Turhaan ne, joiden etupäässä oli vastattava sodasta ja rauhasta, ponnistelivat sitä vastaan, jonka he näkivät tulevan hitaasti, mutta väistämättömästi ja peljästyttävänä. Kenen herra tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella, lienee rauhaa rakastava keisari Aleksander II sanonut toivottomana, kun hän, kuultuaan Midhat paschan vangituksi ja maanpakoon ajetuksi, näki mitä seuraisi. Ja nyt jo loistivat Bulgaarian palavien kylien liekit jokaiseen pyhän Venäjän maan soppeen. Jokaisessa kirkossa Venäjällä — ja Venäjällä onkin paljon kirkkoja — soitettiin kelloja ja kutsuttiin ristinsotaan, pyhään sotaan, joka alkuaan syntyikin yhtä todellisesta kuin yksinkertaisesta ja syvästä liikutuksesta, huolimatta siitä, miksi valtiotaito sen sittemmin muutti, millä tavalla valtioviisaat käyttivät suurta kansallista innostusta.
Toinen toisensa perään saapuivat nyt peljästyttävät sähkösanomat, ne saapuivat kuni myrskylinnut nopein siivin yli ajan pauhuisen meren ja ilmoittivat milloin neuvottelut Konstantinoopolissa lakkautetuiksi tuloksitta, milloin Ignatieffin lähteneen pois sulttaanin kaupungista. Sitten tuli maaliskuun 8 päivänä 1877 käsky muodostaa kahdeksan venäläistä sotajoukko-osastoa. Sota oli syttynyt. Myöskin ne, jotka olivat alhaalla laaksoissa, näkivät punaisten liekkien leimuavan ylös ja nuoleksivan pilviä, näkivät savun pimittävän taivaanrantaa. Venäjällä, jossa tuskin löytyi sitä perhettä, jonka miespuolista sukulaista ei olisi ollut sotajoukossa, ei käsky liikuttanut ainoastaan mieliä ja sieluja, sillä oli myös tuntuvat vaikutukset jokapäiväiseen elämäänkin, perheiden ja yksityisten pienimpiin toimiinkin.
Everstillä olivat levottomat ajat. Metsästysretket olivat lakkautetut, kortinlyöntikin oli saanut vähentyä ja väistyä syrjään. Päivällispöydässä puhuttiin hyvin isoäänisesti ja kiihkeästi sodasta.
Eräs everstiluutnantti, joka vasta oli tullut Pietarista, tiesi kertoa, että sodanjulistus oli valmiiksi kirjoitettu, sen sanottiin koskevan sekä Turkkia että Englantia.
"Riivaako se sitten piru hullua turkkilaista, eikö hän tiedä, että me tukehdutamme hänet lakeillamme, ruhjomme hänet ja hänen kurjat joukkonsa", huusi pieni verevä ja tuittupäinen majuri, suuri slavofiili ja patriootti.
"Ruhjomme hänet, tukahdutamme hänet! Ei, kuulkaapas hyvä majuri", muistutti lääkäri murteellisella venäjällään, sillä hän oli saksalaista syntyperää, "nuo ovat liijan suuria sanoja. Kuinka usein me olemme ruhjoneet Turkin, ja se on virvonnut kuin ankerias uudelleen. Me muserrimme sen Pruthin sopimuksessa 1711, Belgradin rauhassa 1739, Kutjuk Kajnasdjessa 1774, Jassyssa 1772, Adrianopolissa 1829, Pariisissa 1856 ja nyt olemme taas valmiit sitä musertamaan".
"Niin mutta, herra historian professori", sanoi majuri suuttuneena, "nyt on asia kokonaan toinen. Slaavilaisuuden aate ei ollut silloin vielä levinnyt laajalle, ajatelkaa, kuinka paljon me olemme edistyneet" ja hän veti voimakkaasti savuja sikaristaan, "ja sitäpaitsi … sitäpaitsi on Ignatieff sanonut, että siitä tulee ainoastaan sotaväen huvikävely…"
"No niin, vaan kuka sanoo teille", keskeytti lääkäri, "etteivät sen ajan Ignatieffit ole sanoneet samaa sen ajan keisareille".
"Se on sama minulle", huusi majuri vielä punaisempana ja kiihkeämpänä. "minä tahdon taistella, taistella viimeiseen veripisaraan asti, kun keisari käskee", ja hän pani madeiralasinsa niin voimakkaasti pöydälle, että se särkyi.
"Mutta siitä me olemme kaikki yksimielisiä", sanoo rykmentin päällikkö hymyillen, "ei kukaan epäile…" samassa näki hän palvelijan, vanhan Ivanan, tulevan sisään, tuoden sähkösanomaa, ja vaikeni. Ivana haki ruokakaapin päältä tarjotinta antaakseen sillä sähkösanoman, johon kaikkien silmät olivat kiintyneet. "Mitähän sanomaa tuo myrskylintu nyt tuo", kysyi itsekukin levottomuudella mielessään.
Anna Paulovna, jota kiivas keskustelu oli hyvin hermostuttanut, katkaisi äänettömyyden ja sanoi: "Elä vitkastele Ivana, anna sähkösanoma tarjottimetta".
Vanha Ivana meni everstin luo sähkösanoman kanssa, hänen kätensä vapisi, hänetkin oli saanut valtaansa yleinen jännitys.
"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti sähkösanomasta Karl Aleksandrovitsch", ja eversti alkoi aukaista sitä jonkullaisella hitaudella ja arvokkaisuudella. Kaikkien silmät olivat häneen kiinnitetyt. Sitten nousi hän ylös ilmeisesti liikutettuna. "Hyvät herrat", sanoi hän vakavana.
"Kischineffissä 24 päivänä huhtikuuta. Keisari, joka saapui tänne 20 päivänä huhtikuuta, on tänään julistanut sodan ja käskenyt sotajoukon marssia rajan yli".
Seurasi hetkisen äänettömyys. Anna Paulovnan silmät olivat täynnä kyyneliä.
"Hyvät herrat", ja eversti, tuo leväperäinen, itse asiassa vähäpätöinen mies kasvoi sanojensa ja asemansa painosta, "eläköönhuuto hänen majesteetilleen keisarille, venäläisten aseiden voitolle ja sille pyhälle asialle, jonka puolesta ne taistelevat". Huudettiin eläköötä ja riemuittiin, tyhjennettiin maljat, ja ylenmääräisessä innostuksessansa paiskasi majuri tyhjän lasin lattiaan. "Vaelluksemme on Jumalan huomassa", sanoi hän ja teki ristinmerkin, hänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.
"Ja nyt", sanoi eversti, "nyt on aika, että tyttäremme tulee kotiin. Me emme tiedä, millä hetkellä rykmentti kutsutaan sotanäyttämölle, sitä ennen tahdon minä nähdä lapseni. Anna Paulovna, ole hyvä ja sähköitä Lausanneen, että pieni tyttömme heti lähetetään kotiin". Etsittyään silmillään Karl Aleksanderia, meni hän huoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomaa.
Mutta Karl Aleksander oli mennyt mieli kuohuksissa ulos, hänen mielensä kuohui sentähden, ettei hän nyt, jolloin kaikki muut olivat innostuksissa, voinut innostua kuin he. Hän kysyi itseltään, "mitä minussa on, joka tekee minut niin jääkylmäksi? Minkätähden minä en voi kuulla venäläisen sydämen lyöntiä, tuntea sen suonien tykytystä, tuntea sen kuuman veren kuohua suonissani? Olenko minä muukalainen kummassakin maassa?" Hän ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, hän tunsi sentähden ensimäisen kerran moneen vuoteen olevansa hyvin onneton, tunsi alentuneensa omissa silmissään. Yksin lähti hän kaupungin puistoon, istui penkille, jolla hän usein oli istunut, katseli kevään, varhaisen kevään ensimäisiä vaikutuksia aavalla tasangolla ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Ja sitten alkoi ajatus vapautua, halu lähteä sotaan herätä hänessä. Kaartit eivät olleet vielä määrätyt lähtemään, hänellä ei siis vielä siellä ollut monta ystävistään, entisestä seurustelupiiristään, mutta Dodo Davidovitsch, hänen vierustoverinsa ja ainoa varsinainen ystävänsä, oli siellä. Kun hän oli tehnyt päätöksensä, meni hän kotiinsa ja kirjoitti kirjeen Dodolle, jossa hän pyysi häntä tekemään kaikki, mitä voi, saadakseen hänelle, Karl Aleksanderille, paikan sotajoukossa. Kirjoittaessa heräsi hänessä sellainen epäselvä ajatus, jota pidetään salassa, jota ei itsekään oikein ymmärretä, ennenkuin se sisäisen levottomuuden ja itsekoettelemuksen hetkinä vedetään esille, ja hän teki sen nyt. Hänen täytyi myöntää, ettei se ollut innostus bulgaarein pyhään asiaan, ei myötätuntoisuus tätä uutta ristiretkeä kohtaan, ei edes tavallinen nuorukaisen seikkailuhalu, joka sai hänet lähtemään, hän tahtoi yksinkertaisesti vaan paeta, paeta Anna Paulovnaa, päästä vapaaksi hänen itsensä uhraavasta, mutta väsyttävästä rakkaudestaan. Hän oli väsynyt elämään luotolla, sillä henkisessäkin suhteessa voi elää toisten luotolla. Hän tiesi että se hitunen lämpöä, joka hänessä oli, pysyi vireillä ainoastaan Anna Paulovnan tulen avulla. Ja tästä askeleesta ei hän maininnut sanaakaan kenellekään, ei edes Anna Paulovnalle.
IX.
Se, joka eli Venäjällä keväällä vuonna 1877, ei unohda koskaan sitä aikaa. Koko kansan oli vallannut tuskallinen levottomuus. Venäjä sairasti kuumetta, sen veret olivat kuohuksissa. Huhtikuussa olivat sotajoukot menneet rajan yli Rumäniaan, ja kesäkuussa ei vielä edes oltu saavuttu vihollisen maahan. Oli ponnistettu voimia musertavan iskun lyömiseen, ja lyötiinkin ilmaan; innostus, suuri kiihko oli laimentumaisillaan ja kummastuneena kysyi kukin itseltään: mitä tämä merkitsee? Levottomuuden tunne, salainen kauhu valtasi kaikki kansalliset itserakkaat, kaikki ne, jotka olivat luottaneet taruun sotaväen huvikävelystä, ja sellaisia oli paljon.
Tuossa pienessä yhteiskunnassa, Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa, ja erittäinkin sen sotilaspiireissä, jotka muodostivat koko sen elämän ja luonteen, oli sellaista levottomuutta monella tavalla ilmestynyt. Valtiolliset ja sotaliikkeitä koskevat keskustelut upseeriklubissa ja everstin luona olivat yhtä vilkkaita kuin pitkiäkin. Pelipöydällä oli erityiskarttoja Tonavan maista, erityisteoksia Diebitsch Sabalkanskin retkestä Balkanin yli, Moltken teoksia Turkista ja ylipäänsä kaikkea, joka voi jossain suhteessa valaista asemaa. Tuon yleisen levottomuuden vallitessa häipyi se sydämen tuska, joka siihen aikaan vaivasi Anna Paulovnaa. Koko hänen ympäristöstään huomasi sen ainoastaan vanha neiti von Hübner.
Karl Aleksander ei ollut saapunut kohtaukseen: siitä ajasta alkoi hän rohjeta katsoa asiaa sellaisena, kuin se oli, Karl Aleksanderista oli rakkaus ajanhauskuutusta, hänestä nuorta, uutta elämää. Hän ei voinut kieltää, että Karl Aleksander ei välittänyt hänestä, että hän tahtoi päästä vapaaksi. Hän oli huomannut, että rakkaus oli Karl Aleksanderille vieraskielinen kirja, jota hän luki, sillä hän tunsi kirjaimet, hän itse taas tunsi hengen, syvän, sisäisen elämän ja sisällön siinä kirjassa. Tuo herätti hänessä syvää surua, surua, joka toisinaan teki hänelle mahdottomaksi esiintymisen maailmassa. Mitä se hyödytti, kysyi hän itseltään, että oli kesänsä lopulla voittanut sydämen, jos se sydän oli niin häipyvä, että se jo, kun tuskin vielä oli vuotta kulunut, sulkeusi häneltä. Sillä hän tunsi, että hän oli kadottanut Sesam-sanan, joka sen aukaisi hänelle. Mutta ei siinä vielä kylliksi, kauneus, jota hän oli niin hellästi hoitanut, jonka hän piti niin suuriarvoisena, se ei kestänyt nyt syysmyrskyjen aikana. Hän luuli näkevänsä, miten se suli, juoksi pois niiden kyynelten mukana, joita hän vuodatti sen himmenevän loiston tähden. Vanheneminen oli tullut hänelle päähän pistäneeksi ajatukseksi, ja sellaisilla päähän pistäneillä ajatuksilla on sama vaikutus sieluun kuin paranemattomalla, pitkällisellä hivuttavalla taudilla ruumiiseen. Se ajatus myrkytti hänen päivänsä, hävitti kaiken mehun, mitä elämä tarjosi. Kaiken tuon sielun vaivan lisäksi tuli vielä pelko tyttären kotiintulosta. Sen, että se toisi mukanaan uusia kärsimyksiä, uusia suruja, uutta mielipahan aihetta aavisti hän teroittuneella naisen aistillaan, joka ohjasi häntä oikeaan, kun oli kysymys sydämen asioista, yhtä varmasti kuin kompassi osottaa magneetillisen navan.
Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman aikaiseen. Jo toukokuun alussa olivat Volgan rannat hohtavan vehreät, kirsikat ja tuomet täydessä kukassa. Anna Paulovnalle, joka kärsimättömyydellä oli odottanut kevättä, oli ollut paljon vaivaa saada nerokkaisuudellaan ja naisellisella viekkaudellaan kohdata Karl Aleksanderia penkereellä. Hän tahtoi välttämättömästi tavata häntä vielä kerran, ennenkuin tytär tulisi kotiin, jota nyt odotettiin joka päivä. Kohtaus oli kumminkin sattuneiden esteiden takia siirtynyt päivä päivältä, tänä iltana se kumminkin tapahtuisi. Äkkiä, kuten pilvistä pudonneena ilmausi silloin pieneen kaupunkiin tarkastusmatkoilla oleva kenraali, joka tuli asumaan rykmentin päällikön luo, eikä Anna Paulovna huomannut mitään keinoa päästä useihin päiviin vapaaksi kutsumattomasta vieraastaan.
* * * * *
Karl Aleksander istui kumminkin määrätyllä ajalla penkereellä. Hän istui kaidepuun päällä, katseli, näkemättä maisemaa ja odotti kärsivällisesti. Hänelle olivat nämät kohtaukset muuttuneet raskaaksi kuormaksi, jota hän kesti ainoastaan tuskallisella, sellaisissa ihmisissä tavattavalla uhkamielisyydellä, jotka eivät voi vapautua kuormastaan, ja joiden sen lisäksi täytyy salata itse uhkamielisyyttään. Hän odotti kärsivällisesti, hän tiesi tarkalleen, kuinka hän laskeutuisi portaita alas arkaillen, tekisi romantillisen liikkeen, ikäänkuin kuunnellen jotain, samalla tavalla kuin se kohta aina esitetään "Nivan" palstoilla, hyppäisi alas hiukan lapsimaisella tavalla ja koettaisi sitten kiihoittaa häntä loruillaan. Nuo lorut ne olivat kaikista kauheimmat, ne muistuttivat samalla kertaa lapsikamarikeskusteluja ja lainakirjaston tavallisimpia rakkauslörpötyksiä. Karl Aleksander ei ollut vielä oppinut, ei huomannut sitä, että tyhjänpäiväiset rakkauslorut ovat aivan samanlaisia, kaikuivatpa mistä päin tahansa, se on ainoastaan ääni, joka ne tekee toisellaiseksi, ainoastaan suut, jotka lausuvat noita tavallisia sanoja, ovat toisellaisia. Sitten oli hän huomaavinaan hänen silmissään samallaisia nuhteita, joita hän teki itselleen. Hän näki, hän tunsi, että Anna Paulovna oli oppinut tuntemaan hänet, huomannut hänen jo aikaa kyllästyneen tähän romaaniin. Hän odotti joka päivä purkausta, jolloin hän sanoisi, että hän oli petollinen ja uskoton, ja kaikkea muutakin, jota oli lainakirjastoromaaneissa, sitäkin. Hetkisen ajatteli hän jouduttaa ratkaisevaa iskua, vallankumousta, ja sen jälkeen päästä vapaaksi; mutta mitä se hyödyttäisi? Pianhan tulisi tieto Dodo Davidovitschilta, parempi on erota riidatta. Ja jos häntä ei muutettaisikaan sotajoukkoon ja rikkoisi välinsä tykkänään hänen kanssaan, mitä tekisi hän sitten tässä kurjassa pesässä, miten hänen elämänsä sitten kuluisi? Hänkin ehkä kostaisi, saattaisi hänet neiti von Hübnerin, ehkäpä suuriherttuattarenkin epäsuosioon. Ei, hän oli nyt kahleissa, jotka hän itse oli itselleen takonut, ja joita hänen oli kärsiminen, vaikka ne tulivat päivä päivältä raskaammiksi.
Mutta sepä ihmettä, missä hän viipyy tänään, hän, joka tavallisesti on niin sietämättömän täsmällinen? Mitähän jos minä lähtisin pois! Mutta Karl Aleksander ei uskaltanut lähteä. Hän odotti, kuljeskeli edestakaisin penkereellä, katseli, miten päivän vaaleat liekit sammuivat, katseli, kuinka korkealla taivaan sinessä kiiti eräs pyyntimatkoilleen myöhästynyt tornihaukka nuolen nopeudella kohden kotoaan, kuunteli pääskysten liverryksiä, kun ne, kuten taitamattomat lapset, jotka ovat laitetut makaamaan, nukkumisen sijaan huvittivat itseään naurulla ja pakinalla. "Ah, jos minä saisin lähteä kotiin, kuten tornihaukka, ah, jos minä saisin seurata pääskysiä," huokasi hän itsekseen.
Kevätilta levitti hienon vaalean vaippansa puutarhan ja sen kukkivien omenapuiden yli. Oli niin äänetöntä ja hiljaista, että voi kuulla yhden ja toisen valvovan hyönteisen surisemisen, kun se kukkaistuoksun hurmaamana lenteli puiden oksien välissä. Harhailevassa lennossaan sattui tuo pieni yökulkijain pahki kukkien terälehtiin, jotka putoilivat maahan hitaasti ja ladellen kuni perhoset. Silloin tällöin puhalsi virralta tuulen henkäys, tunkeusi kukista vaaleana olevien oksien väliin, puisti niistä alas joukottain valkeita lehtiä ja siemenpölyä ja heti tyyntyi pensaisiin. Suloisia höyryjä kohosi kuohkeasta maasta ja liiteli kepeänä usvana kukkien päällä. Oli kevätkesän pyhä, ihana aika, jolloin elämä jälleen virkoaa, jolloin tunteet nuortuvat ja väsyneet sydämet riemastuvat. Ei edes Karl Aleksander, niin synkkämielisenä kuin olikin, voinut olla hurmaantumatta. Äkkiä heräsi hän unelmistaan siitä, että joku käveli etempänä käytävällä. Siellä hän on, ajatteli hän, niin hän se on, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. Nyt lähenee hän, hänellä on uusi puku, niin hienon värinen, vaalean sinipunerva ja keltainen; nyt seisahtuu hän, katselee ympärilleen, mutta miten suloisesti, nyt hyppää hän alas korkealta portaalta niin viehättävän kauniisti, ei, se ei ole hän, vaan ovathan ne hänen silmänsä, hänen punainen suunsa ja … mutta kaikki kauniimpana, nuorena, hienompana ja sielukkaampana. Onko se hän tahi eikö? kysyy hän itseltään, onko hän nukuksissa, uneksiiko hän? Nyt hymyilee hän hänelle, "no, mutta tehkäähän nyt kunniaa, Karluscha," sanoo hän äkkiä ja nauraa hiukan ilkamoiden, hiukan hämillään, hiukan tuttavallisesti, hyvin ystävällisesti ja suloisesti.
"Vera, Vera Nikolajevna, oletteko te todella — Te? Milloin te tulitte, kuinka voitte tuntea minut?" Ja Vera nauroi, nauroi aivan kuin Anna Paulovna paraimmalla tuulellaan. "Minä tulin tänään kenraalin kanssa. En minä tuntenut teitä, mutta minä olen eläissäni ollut tuttu ainoastaan yhden Karl Aleksandrovitschin kanssa, ainoastaan yhden kanssa, jolla on ollut saksalainen nimi Karl, ja kun äiti kirjeissään kuvasi teidät ja puhui Karl Aleksandrovitschistä joka sivulla, muistin minä häntä, ja sitten uskoin aina, että se olisitte juuri te, te ja ei kukaan muu."
"Vera", — ja hän ojensi molemmat kätensä häntä kohden — Vera epäili hetken ja sitten tarttui niihin. Ja siinä tuli sellainen "muistatteko te sitä ja sitä, muistatteko te häntä", että pääskyset heräsivät pesissään, ja satakieli, joka juuri oli aloittanut liverryksensä, vaikeni. Anna Paulovna, jota tänne asti olivat viivyttäneet vieraat ja emännän velvollisuudet, ja joka nyt pelokkaana ja sipsutellen tuli kohtauspaikalle, kuuli jo kaukaa tuon: "muistatteko sitä ja sitä". Kuulusti ikäänkuin siellä olisi ollut kaksi visertelevää "inseparables", noita viehättäviä lintuja, jotka istuvat toisiinsa painautuneina ja kuolevat, jos heidät eroitetaan. Anna Paulovna ensin tyrmistyi, sitten hämmästyi hän edessänsä olevan ryhmän kauneudesta. Lopuksi tuli hän surulliseksi, toivottomaksi hänen äänensä soinnun tähden, äänen, jota hän rakasti niin suuresti, ja jonka pienimmänkin väreen hän luuli tuntevansa niin hyvin, vaan jossa nyt ilmeni hänelle uusia väreitä, joita hän ei ollut koskaan kuullut ennen. Surun valtaamana pakeni hän äänettömästi huoneeseensa, ja ikäänkuin peläten, että joku seuraisi häntä, lukitsi hän oven.
Ulkona penkereellä oli puhelu todella päässyt irralleen.
"Kuinka te tunsitte minut?" kysyi Vera.
"Minä en tuntenut teitä, mutta teidän sananne, 'tehkää kunniaa' muistutti minulle yksinäisten lapsivuosieni suloisimpia hetkiä".
Äkkiä kysyi Vera: "Mitä teette te täällä, minkätähden ette tulleet sisälle luoksemme?" Karl Aleksanderin tuli vastata. Ensi kerran elämässään joutui hän siinä suhteessa ahdinkoon.
"Ei, mutta kuulkaahan, te hän näytätte ikäänkuin teidät olisi pahan teosta tavattu, myöntäkää. että te — —".
Mutta nyt oli Karl Aleksander ehtinyt tointua. "Minä tulin harjoituksista, olin väsynyt ja tahdoin levätä tänä suloisena yönä teidän penkereellänne, vanhempanne ovat antaneet minulle luvan, vieläpä kutsuneet minua tänne. Kauneus on houkutellut minut tänne ja vanginnut," lisäsi hän liehakoivasti, "pitemmäksi aikaa kuin olisi saanut". Hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset ja lähteäkseen, "mutta mitä tietä", kysyi hän itseltään. Uusi hämmennys. He kulkivat käytävää pitkin rakennuksen etusivulle päin. "Hyvää yötä", sanoo Vera ja ojentaa hänelle kätensä, "ajatelkaa, kuinka äiti hämmästyy tästä kohtauksesta".
"Niin, kyllä kai", vastaa hän hermostuneesti, ja menee pitkin vasempaan päin johtavaa käytävää.
"No, ei sinne, tännepäin, kuinka te olette hajamielinen", huutaa Vera, "porttihan on toisella puolella".
"Kah, se on totta", hän tekee kokokäännöksen ja käy eteenpäin, hän ei ole koskaan kulkenut tätä tietä eikä tiedä, missä portti on. Suuri kartanokoira alkaa haukkua vimmatusti, ovella seisova sotamies tekee kunniaa, portinvahti ja kyökkipiika tervehtävät ja katselevat häntä hyvin kummissaan. — "Sepäs oli saakelia, minä luulen, että koko talo on liikkeessä", tuumaa Karl Aleksander; hän huokaa helpotuksesta päästyään kadulle ja kiiruhtaa kotiinsa.
Kun Anna Paulovna tuli huoneeseensa, oli hän vallan mielettömänä. Oliko mahdollista, että se oli totta, mitä hän oli nähnyt? Hänen oma tyttärensä ja tuo kauhea Karl Aleksander, jonka onnettomuus itse oli tuonut hänen tielleen, yhdessä! Muistatteko te sitä ja sitä, olivat he sanoneet, missä olivat he sitten kohdanneet toisensa, miksi oli Vera sen salannut? Kun hänellä itsellään oli salattavaa, epäili hän kaikkea ja kaikkia. Jos hän menisi Veran luo ja kysyisi? Mutta ei, nykyisessä mielentilassa, oli se mahdotonta, hän ilmaisisi itsensä. Minne tahansa hän katsoi, kohtasi hän vaikeuksia joka taholla, lisäksi tulivat nyt vielä mustasukkaisuuden tuskat. Niin, se vielä puuttuisi, että hän alkaisi … hän oli huutaa tuskasta sitä ajatellessaan, hän veti syvään henkeään, hän luuli tukehtuvansa, meni ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Pehmyt, suloinen yöilma teki hänelle hyvää. Istuissaan siinä näki hän hänet ja tyttärensä tulevan käytävää ylös, kuuli hänen sanovan, "kyllä kai", luuli niissä sanoissa olevan jonkun sivumerkityksen, ja katkeruudesta sekä häpeästä mielettömänä purskahti kiihkeään itkuun. Silloin koputettiin hänen ovelleen. "Äiti kulta, saanko minä tulla sisään. Äiti kulta, se on sinun Verotschasi, päästä minua sisään!" Hän koetti tointua, ponnistaen kaikki henkiset ja ruumiilliset voimansa sanoi hän tyynesti, "Mene huoneeseesi pikku Vera, ja pane maata, minä tulen kyllä sanomaan sinulle hyvää yötä hiukan myöhemmin, juuri nyt en voi oikein hyvin".
"Kyllä teen sen, äiti kuita, mutta tule kaikin mokomin, minulla on jotain hauskaa kerrottavaa sinulle, Ja eihän meillä vielä ole ollut ollenkaan aikaa puhella toistemme kanssa".
Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, tuntui vapisevan ilosta ja lämmöstä ja vaikutti kuin neulan pisto Anna Paulovnaan. Hän riisuutui kamarineidin avutta ja kiiruhti sänkyynsä.
Silloin vasta muisti hän, ettei hän ollut sanonut jäähyväisiä kenraalille. Hän tiesi, että miehensä, vaikka olikin muutoin välinpitämätön ja huolimaton, tuskin antaisi anteeksi sitä, mutta koska suurien surujen siunauksena on, että ne saavat pienet unohduksiin, niin hän tuskin ajattelikaan tuota muutoin niin tärkeää asiaa. Hän makasi valveilla aamupuoleen yötä, ja vaipui vihdoin raskaaseen horrostilaan.
Seuraavana päivänä oli Anna Paulovna kipeä, hänessä oli kuume. Hän kutsutti Veran luokseen, hänen täytyi päästä selvyyteen. Ennenkuin Vera ehti tulla, tuli hänen miehensä huoneeseen. Hän kysyi hänen vointiaan, lähetti hakemaan lääkäriä, mutta teki kaiken tuon konemaisesti, niin kuin sellaisen jota tulee ja pitää tehdä, osoittamatta huolenpidossaan vähintään lämpöä tai tunnetta. Anna Paulovna, joka pitemmästä kuin kahdenkymmenen vuoden tottumuksesta tunsi hänet, huomasi, että hänen ajatuksensa olivat kiintyneet johonkin asiaan. Ollen säikähdyksissään ja peloissaan noista odottamattomista tapauksista, vaivasi se häntä suuresti. Tulkoon, mitä tuleekin, hänen täytyi saada tietää se.
"No, Nikolai Nikolajevitsch, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän, kun näki hänen aikovan lähteä uskomatta hänelle mitään.
Eversti katsoi häneen. "Vai niin, sinä olet huomannut sen minusta, no niin, minä ajattelen tänään paraatin jälkeen nimittää Karl Aleksandrovitschin ajutantikseni".
"Minkätähden?" sanoi hän ja tunsi henkeänsä ahdistavan.
"Minkätähden … niin, oikeastaan minun olisi pitänyt se tehdä jo aikaa sitten, hän on kelpo upseeri, kenraali piti hänestä paljon eilen, hänellä on kyllä tulevaisuutta. Ja sitten hän … hän … on suoraan sanoen tässä kaupungissa ainoa sulhaseksi kelpaava Veralle, joka jo on yli kahdenkymmenen. Ajutanttina tulee hän päivittäin oleskelemaan talossa", ja niin selvitti hän laajaperäisesti suunnitelmiaan. "Mutta sinä et sano mitään? Mitä arvelet sinä asiasta?"
Anna Paulovnalle tuotti miehen puhe tuskaa, joka kasvoi joka minuutti ja uhkasi lopuksi tukahduttaa hänet. Vihdoin kohosi hän vaivaloisesti ylös vuoteeltaan, katsoi häneen kuumeesta hehkuvilla silmillään, ja niissä näkyi kovuuden ja vihan ilmettä, kun hän äänellä, jota hän ei voinut kauemmin hillitä, huudahti: "Se ei saa koskaan tapahtua, kuuletko sinä, ei koskaan!" Hän vaipui jälleen alas vuoteelleen. Nikolai Nikolajevitsch sekä hämmästyi että suuttui hänelle niin harvinaisesta purkauksesta.
Hetkisen oli hän tietämättään totuutta lähellä, kun hän pilkallisesti hymyillen sanoi: "Ethän sinä vaan ole mustasukkainen?" ja jatkoi sitten syittensä ja todistuksiensa luettelemista.
Hänen vaimonsa ei sanonut mitään, mutta hän tunsi, että hänessä oli jotain järkähtämätöntä, taipumatonta, jotain naisten itsepäisyydestä, jota mikään ei voi taivuttaa, tuskin murtaakaan. Lopuksi lähti hän suuttuneena pois, sanoen: "Tässä olen minä, se joka toimin niin, kuin edullisimmaksi luulen", ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hänen käyntinsä, kasvonsa juonteet, kiihtynyt mielentila eivät ennustaneet mitään hyvää tämän päivän paraatista. "Itsepäisyys, niin, siinä on naisten voima", jupisi hän itsekseen.
Anna Paulovna makasi melkein tainnuksissa iskusta, joka uhkasi häntä, niin ettei hän huomannut Veran sisään tuloa, ennenkuin tämä hyvin hiljaa istui hänen vuoteensa viereen.
Kun äiti vihdoin huomasi hänet, kysyi hän äkkiä ja tylysti:
"Mitä teit sinä eilen puutarhassa?" Vera katsoi kummastuneena häneen.
"Minäkö, en mitään", vastasi hän tyynesti, "uudistin vaan tuttavuuden
Karl Aleksanderin kanssa".
"Milloin tutustuit sinä häneen?" kysyi Anna Paulovna, hilliten ääntänsä.
"Muistatko sinä, että minä kahdeksan vuotiaana, jolloin me olimme Pietarissa, tutustuin erääseen paassiin, jota minä kutsuin sulhasekseni, muistatko, että vanha kotiopettajattareni vielä vuosikausia jälkeenpäin meillä käydessään kysyi, oliko sulhaseni Karluscha kirjoittanut minulle? No, niin, Karluscha on juuri Karl Aleksandrovitsch. Senjälkeen en minä ole nähnyt häntä ennenkuin nyt, hän on suuressa määrin säilyttänyt lapsuutensa ajan ulkonäön".
Vihdoinkin rauhoittava sana. Anna Paulovna miettii, mitä hän sanoisi.
"Minä en pidä Karl Aleksandrovitschista, hän on…"
"No, mutta kirjeistäsihän saa aivan vastakkaisen käsityksen…"
Silloin menetti Anna Paulovna itsehillitsemiskykynsä. "Kirjeeni, kirjeeni … mutta minä kiellän sinua…" Etemmäksi hän ei ehtinyt, sillä vaikea hermokohtaus teki hänet kyvyttömäksi enempää puhumaan ja säikäytti Veran, joka ennen ei ollut mitään sellaista nähnyt. Koko talo tuli liikkeelle, lääkäri saapui ja selitti, että tapaus oli hyvin arveluttava.
Vera oli hyvin levoton. "Neuvokaa minulle tohtori, mitä minun pitää tehdä, isä on pyytänyt minua suurilla vaunuilla menemään Natalia Feodorovnaa, neiti von Hübneriä, noutamaan paraatia katsomaan".
"Minä olen ruiskuttanut äitiinne morfiinia, niin että te voitte huoleti olla poissa muutamia tunteja".
Vera rauhottui lääkärin sanoista ja lähti neiti von Hübnerin luo. Hän ja vanha neiti olivat hyviä ystäviä. Vera ihaili hänessä maailmannaista, sitä hovi-ilman sädekehää, joka häntä ympäröi, ja hänen sydämellistä, kaikki-ymmärtävää, kaikki-anteeksiantavaa olentoaan. Neiti von Hübner rakasti Veraa yksinkertaisesti sentähden, että tämä oli nuori, kaunis ja hyvinkasvatettu, ja sentähden, että hänen sydämensä ylipäänsä oli taipuisa rakastamaan. Vanha neiti ihastui hyvin Nikolai Nikolajevitschin huomaavaisuudesta. Lämmin auringonpaisteinen kevätilma, komeoissa vaunuissa ajeleminen, kaikki sai hänet hyvälle tuulelle, niin että hän alussa ei erittäin pannut huomiota Anna Paulovnan sairaudelle. Molemmat naiset ajoivat harjoituskentälle, joka oli muutamia kilomeetterejä kaupungin ulkopuolella, lähellä uutta rakennettavana olevaa kasarmia.
Kentällä kohtasivat he Karl Aleksanderin, joka ratsasti kauniilla mustalla venäläisrotuisella hevosella heitä vastaan. Hän näytti kauniilta uudessa kiiltävässä asussaan, hän tervehti samalla sekä tuttavallisesti että lämpimällä äänellä, joka heti herätti neiti von Hübnerin huomion. Vera Nikolajevnakin näytti hyvin ihastuneen näköiseltä. "Onko asian, laita niin", tuumi vanha kokenut nainen itsekseen.
"Nikolai Nikolajevitsch, isänne, pyytää teitä ajamaan ylös kummulle halavan alle, sieltä näette te paraiten juhlamarssin ja kuulette soiton. Sanokaa minulle, Vera Nikolajevna", ja hän kääntyi tenhoavasti, levottomasti ja ihastuneena hymyillen hänen puoleensa, "mitä teillä on tapahtunut? Isänne on, luvallanne sanoen, aivan vimmassa, häntä ei tunne entiseksi".
Vera ei osannut vastata muuta kuin että äiti oli kipeä.
"Minä en uskalla viipyä kauemmin", sanoi Karl Aleksander, "au revoir". Hän laukkuutti pois, niin että näki, miten kiiltäväksi kuluneet kengät hänen hevosensa jaloissa välkkyivät pölyn seasta. Vaunut ajettiin kummulle, johon oli kokoontunut suuri joukko kaupunkilaisia ja maakansaa katsomaan kevätparaatia. Vera hämmästytti koko joukkoa aukaisemalla suuren, punaisen päivänvarjostimen, sillä sellaista ei oltu ennen nähty näillä seuduilla. Päivänvarjostimen ja halavan harvojen oksien alla istuivat molemmat naiset odottaen paraatin alkua. Neiti von Hübner katseli tutkivasti nuorta ystäväänsä, jonka nuorille kasvoille päivänvarjostimen punainen valo loi sellaista loistoa ja terveyttä, että hän näytti huikaisevan kauniilta. "Sinä olet yhdennäköinen äitisi kanssa, tuollaiselta hän lienee näyttänyt ykdeksäntoista, kahdenkymmenen seuduilla", ja vertaillessa sekä arvostellessa yhtäläisyyksiä kuluivat tunnit sotilasnäytelmää odottaessa.
Oli kirjava elämä peninkulmia laajalla tasangolla. Sotamiehet seisoivat komppanijoittain, upseerit ryhmissä rintaman edessä, korkeampi päällystö, osa esikuntaupseereja ja ajutantteja oli ratsuin selässä keskellä tasankoa. Silloin tällöin ratsasti joku ajutanteista täyttä laukkaa milloin yhden, milloin toisen pataljoonan luo, vieden käskyjä ja määräyksiä. Joka taholla ja kaikilla ilmansuunnilla loisti ja kimalteli, punankellervä tomu nousi ylös pilven tapaisena ja osaltaan koroitti suuren ja liikkuvan kuvan kauneutta.
Silloin lähti Nikolai Nikolajevitsch esikuntansa seuraamana liikkeelle tasangon yli, rummut rämisivät ja torvet räikyivat, sotamiehet tervehtivät päällikköään tavallisen kaavan mukaan: ahkeruus on ilomme ja Jumala varjelkoon herra everstiä, aseet loistivat ja välkkyivät kevätauringon paisteessa, kaikki ennusti hyvää, odotettiin paraatia iloisella luottamuksella. Hyvälaatuisen everstin suhteen ei voitu muuta luullakkaan. Ja kumminkin kävi kaikki alusta alkaen päinvastoin. Eversti oli pahalla tuulella, ei mikään ollut hänen mieleistään. Rivit eivät koskaan olleet kyllin suoria. Yhtäkkiä kysyy hän: "Missä on kapteeni Baronin?" — "Kapteeni Baronin", huudetaan joka taholla, mutta kapteenia ei kuulu, "Kapteeni Baronin", vastataan esikunnasta, "on tasangon toisella puolella olevassa viitakossa".
"Mitä pirua hän siellä tekee", kirkui eversti, "täällä hänen paikkansa on nyt. No, voi tuota sotamiestä, tuota tuolla toisessa rivissä, mitä herran nimessä kapteeni ajattelee, onko tuo nyt paraatipuku? Mitä! Repaleita nuo ovat!"
Kapteeni katseli kummissaan everstiään, sellaisena ei hän ollut häntä koskaan nähnyt. Hän painoi sormet lakkinsa reunukseen ja vastasi ajattelemattomasti kyllä:
"Herra eversti on sallinut, on itse…"
Mutta silloin suuttui Nikolai Nikolajevitsch todella. "Minä, minä sallisin mitään sellaista, minä en salli mitään muuta, kuin mitä säännöt määräävät. Kuuletteko sen, kapteeni!" Ja hän mellasti kuin entisaikuiset katsastusherrat.
Sotilaat olivat pelästyneitä, vääpelit pyörivät kuin ampijaiset paperipussissa. Luutnantit arvelivat, että piru oli riivannut heidän everstinsä. Oli tulla jo häpeäjuttu, kun hän kaikkien läsnäollessa haukkui ajutanttiaan erään laiminlyömisen takia, josta hän tavallisissa oloissa olisi saanut ainoastaan pienen muistutuksen. Ainoa, jota onnisti "suuressa kevätpesussa", kuten sotamiehet kutsuivat surullista paraatia, oli Kari Aleksander. Hän seisoi hyvin kalpeana ja kylmäverisenä, odottaen pahinta, hänellä oli syynsä luulla, että eversti hänen tähtensä oli sellaisella tuulella. Hän sentähden hyvin kummastui, kun eversti hänen komppanijaa tarkastaessa lauhtui, niin, vieläpä esitti hänen, kuten sanat kuuluivat "saksalaista säännöllisyyttään" muillekin seurattavaksi esimerkiksi.
Turhaan ponnisti Karl Aleksander terävänäköisyyttään, päästäkseen selville, mitä se merkitsisi.
Niin kumminkin päästiin tarkastuksesta sivu, ja paraatia jatkettiin. Nikolai Nikolajevitsch ratsasti täyttä juoksua kummulle, tervehti totisena, melkein synkkänä tytärtään ja neiti von Hübneriä, sekä asettausi mahtavimpaan sotapäällikköasentoonsa; käsi lanteille, ruumis taaksepäin nojollaan, ohjakset lujalla; kannukset kutkuttivat silloin tällöin oriin kupeita, joka silloin polki maata ja raapi pölyä hyvin muodostuneilla etujaloillaan. Rykmentin soittokunta oli häntä vastapäätä niin etäällä, että komppania mahtui väliin. Pieni juutalainen kapellimestari seisoi tahtipuikko kohotettuna ja silmät puoleksi päästä ulkona katsoen vihastunutta ylipäällikköään, valmiina tämän silmäniskusta aloittamaan tyrttaiolaisen soittonsa.
Silloin annettiin merkki ja rykmentin juhlamarssin raikuessa — se oli alkuaan huonosti valittu, irstas operetti, mutta sittemmin pyhitetty veristen taistelu-muistojen kautta Puolassa ja Turkestanissa — marssivat sotilaat komppanijoittain, pataljoonittain, viimeksi rykmenttinä tarkastusherran ohi käyden, juosten ja juhlamarssissa. Eversti ei tuhlannut kiitoksiaan, Karl Aleksanderin komppania sai enimmät niistä osakseen, joka kerta vastasivat sotilaat lyhyellä hurraahuudolla.
Vera Nikolajevna istui vaunuissa hyvin ihastuneena näytelmään.
"Isä kiittää Karl Aleksandrovitschin komppanijaa", lausuu hän iloisena ja lyö sotilassoiton tahtia. "Mitään näin kaunista emme me koskaan saaneet nähdä Sveitsissä. Täällä tasangolla voi hengittää. Sveitsissä näki ainoastaan pieniä ahtaita laaksoja, joissa vuori oli aivan nenän edessä. Joskus minä pelkäsin, että joku paha jättiläinen tulisi ja kallion lohkareella peittäisi koko laakson. Kun satoi ja pilvet laskeusivat alas aina pienten kirkontornien ukkosenjohdattimiin saakka, tuntui alhaalla laaksojen pohjilla hyvin tukalalta. Ei, täällä avaralla Venäjällä, täällä voi hengittää", ja hän hengitti mielihyvällä punervan keltaisen tomun ja venäläisen nahan hajun sekaista ilmaa.
Vanha neiti von Hübner istui vaunuissa ja alkoi asetella B:tä A:n jälkeen. Vera tuli kotiin eilen. Eversti on entisestään kokonaan erilainen. Anna Paulovna on kipeä. Karl Aleksandrovitsch ja Vera näyttävät hyvin ihastuneilta toisiinsa. He tuntevat toisensa jo ennestään. Tässä on joku vika. "Vera parka", ajatteli hän itsekseen, "sinä kärsit kyllä enin sen asian suhteen, mutta jotta tappiot tulisivat niin huokeiksi kuin mahdollista, on jotain tehtävä, ennenkuin se on myöhäistä."
Onneton paraati oli vihdoin lopussa. Eversti kiitti joukkoja vajanaisilla sanoilla ja ratsasti rykmentin etupäässä takaisin kaupunkiin.
Vaunut ajettiin kiivasta juoksua samaa tietä suoraan everstin asunnolle, neiti von Hübner tahtoi puhella Anna Paulovnan kanssa.
Hämärässä, lämpymässä huoneessa makasi Anna Paulovna, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan. Neiti von Hübner astui sisään, tervehti lämpymästi ja ystävällisesti, suuteli häntä poskille ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa.
"Anna Paulovna parkani, nyt tarvitaan rohkeutta ja järkeä, olihan se, mitä nyt on tapahtunut, kyllä ennemmin tai myöhemmin tuleva".
Anna Paulovna katseli häneen silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen, peitti sitten kasvonsa patjoihin ja itki, itki siten, ettei hän moniin vuosiin ollut niin itkenyt. Neiti von Hübner antoi hänen itkeä tarpeeksi. Sittenkuin hän oli jossain määrin tyyntynyt, kysyi vanha neiti:
"Mitä te aijotte nyt tehdä, Anna Paulovna?"
"Voi, minä en tiedä, kaikki on tapahtunut niin äkkiä, minä olen kokonaan pyörällä, neuvokaa minua, auttakaa minua, elkää hyljätkö minua. Minä tahdon ripittää itseni teille. Olkaa armelijas, elkää jättäkö minua yksin, muutoin" — ja hän tuijotti synkkänä eteensä — "en minä tiedä, mitä teen".
"No niin, Anna Paulovna parka, minä en tahdo tietää mitään, en tarvitse teidän tunnustustanne, sen perusteella, mitä minä luulen ymmärtäväni, annan minä teille neuvon — ja teidän pitää sitä seurata. Karl Aleksanderin tulee jättää kaupunki, minä olen nähnyt tänään kylläksi ymmärtääkseni, että jollei hän matkusta pois, rakas Veramme tulee yhtä onnettomaksi, vaikka ei yhtä rikolliseksi kuin te, ystäväparkani. Häntä täytyy säästää."
"Voi, te olette oikeassa, te olette oikeassa, mutta kuka saa Karl
Aleksanderin siihen?"
"Antakaa sen jäädä minun huolekseni. Teidän tulee pitää huolta ainoastaan itsestänne. Olkaa ankara, olkaa oikeudenmukainen, myöntäkää, että olette huomanneet käytöksenne vääräksi. Tunnustakaa se paha, jota olette tehneet. Alistukaa nöyryydellä sen ansaitsemanne rangaistuksen alaiseksi, ja olkaa varma, että suurin katkeruus on se, että kenties toinen saa kärsiä teidän tähtenne. Se on nykyään kaikki, mitä me voimme tehdä. Kääntykää sen puoleen, joka voi auttaa ja tukea teitä. Te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Elkäät kaunistelko, voittakaa itsenne, ja te pääsette siitä vapaaksi, mikä teidän asemassa olevalle naiselle on enempi kuin erehdys — häpeästä. Muistakaa, että tyttärenne tähden on uhrattava kaikki, mitä tehdä voi, hänet täytyy pelastaa pienimmästäkin surusta, tuskasta ja levottomuudesta."
Maailmaa kokeneena ja lämminsydämisenä, moittimatta ja rangaistuksella peloittamatta puheli hän Anna Paulovnalle. Hänen mielestään oli eroitus hyvän ja pahan välillä ihmisessä vähemmän siinä, mitä he tuntevat, kuin siinä, mitä he tekevät, vähemmän omassatunnossa kuin teoissa. Muoto oli hänestä pää-asia. Hän oli kyllin ankara paheksuakseen ja moittiakseen vikaa mutta myöskin kyllin hyvin tunsi ihmisluonnon heikkoudet, heittääkseen sen nuhtelematta. Arkana korkeampien luokkien arvosta, hoviaikanaan tottuneena ottamaan vaarin itsestään, oli hän paras neuvonantaja Anna Paulovnalle. Kauan puheli hän hänen kanssaan, itki, lohdutti ja hoiti häntä, kunnes hän oli jokseenkin levollinen ja rauhoittunut.
Silloin koputti joku ovelle, se oli lääkäri. Hän kummastui nähdessään sairaansa niin paljon tointuneen. Lääkärin ja neiti von Hübnerin istuessa sairaan luona, tulee sinne Nikolai Nikolajevitsch, kiihkoisena ja sähkösanoma kädessä.
"Tämä on kaunista, tämä," sanoo hän. Sairas kavahtaa säikähdyksestä.
"Mikä?" kysyy hän ja painaa kätensä sydämelleen.
"Juuri kuin olen nimittänyt Karl Aleksanderin ajutantikseni, saan minä näin kuuluvan sähkösanoman: Kapteeni Segerberg käsketään sotanäyttämölle, kenraali Krüdenerin esikuntaan. Hänen on matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa".
"Jumalan kiitos", sanoo Anna Paulovna.
"Jumalan kiitos, sanot sinä! Piru ymmärtäköön naisia," huudahtaa eversti vihaisena. "Päivät päästään on täällä kaikunut: oiva mies tuo Karl Aleksandrovitsch, ja nyt, kun hänet määrätään sotaan — ainoastaan sotaan — niin, silloin sanotaan Jumalan kiitos. Pahinta kaikista on, että sähkösanoma", ja hän käänteli sitä käsissään, "on ainakin kahdenkymmenenneljän tunnin vanha. Karl Aleksandrovitschin on matkustettava iltajunassa".
Anna Paulovna makasi kasvot tyynyssä, hänen ruumistaan tärisytti silloin tällöin nyyhkytykset. Neiti von Hübner kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi ranskaksi: "Nyt vaaditaan rohkeutta, lääkäri katselee teitä. Säilyttäkää salaisuutenne".
Anna Paulovna hillitsi itsensä. "Jättäkäät minut yksin, rakkaat ystävät", sanoi hän tyynesti.
Kaikki menevät ulos, ja Anna Paulovna saa vihdoinkin laskea surunsa ja kyyneleensä valloilleen, hän ei enää koskaan näkisi Karl Aleksanderia.
Salissa oli Karl Aleksander, hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä. Hän suutelee Vera Nikolajevnan kättä. "Antakaa minulle muistoksi lapsuuden ystävältäni tuo pieni muistoraha, joka teillä on kaulassa", sanoo hän.
Vera punastuu ja epäilee: "Oletteko nähneet kirjoituksen, joka siinä on?" kysyy hän.
"Olen".
Hitaasti avaa hän vitjat. Se oli ainoastaan pieni, mitätön hopearaha, vaikka kirjoitus siinä oli sisältörikas; "Je sais attendre". Samassa tulee neiti von Hübner sisään, eikä yksikään espanjalainen duenna ole ankarammin vartioinut nuorta sennoraansa, kuin muutoin niin hyvä neiti von Hübner nyt vartioitsi Vera Nikolajevnaa. Hän seuraa häntä eteiseen. Silloin tulevat eversti ja lääkäri sekä talon palvelijat sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto kapteeni Segerbergin sotaan lähdöstä oli levinnyt kuin kulovalkea.
Karl Aleksander kumartaa, pyytää tervehtimään Anna Paulovnaa. Eversti syleilee ja rauhoittaa häntä. Jumala olkoon kanssanne, onnea vaan, kurittakaa turkkilaisia, kuuluu silloin. Kaikki seuraavat häntä ulos. Portailla painaa Vera Nikolajevna muitten huomaamatta muistorahan hänen käteensä. Jälleen toistetaan: Jumala olkoon kanssanne, hankkikaa kunniaa rykmentillemme, hyvästi, palatkaa kenraalina. Vera ei sano sanaakaan, hän seisoo suuren portin takana, itkee katkerasti ja kuiskaa itsekseen: "Je sais attendre".
"No niin, tyttöseni, nyt mennään Anna Paulovnan luo", sanoo neiti von
Hübner ja viettää Veralla itsensä sisälle.
Karl Aleksander huokaa helpotuksesta; "Jumalan kiitos, minä olen vapaa taas". Hän rientää asuntoonsa, laittaa vähät tavaransa kokoon matkaa varten. Asemalle on upseerikunta kokoontunut sanomaan jäähyväisiä hänelle, rykmentin marssin raikuessa lähtee hän taas maailmalle, uusia kohtaloita kohden.
X.
Niin pääsi Karl Aleksander onnellisen sattuman avulla ikävästä asemastaan. Jäähyväisittä, huomiota herättämättä, sähkösanoman nojalla ehdottomine sanoineen: "matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa", oli hän vapaa kaikista velvollisuuksista. Toverien voimakkaiden eläköönhuutojen kaikuessa nousee hän ensimäiseen, paraaseen vaunuun, joka on täynnä rakuunaupseereja ja intedenttitoimistojen virkamiehiä, ja niin kiiti hän läpi yön uusiin toimiin, uusia tarkoitusperiä kohden. Hän oli viime aikoina niin rasittunut, hänen mielessään olivat niin monellaiset tunteet temmeltäneet, että hän väsyneenä ja henkisesti runneltuneena nukkui, huolensa unohtaen ja nukkuikin hyvin kovalla tilallaan.
Aamun koitteessa kulki hän Brailan, rumaanialaisen rajakaupungin ohi. Puolipäivän aikaan kiiti juna läpi Bukarestin, juhlivan Bukarestin, jonne sodan pauhu kuului vaan kaukaisena, jossa tanssittiin, rulettia pelattiin, jossa viheriät pöydät olivat kultaa tulvillaan, jossa elämä kuohui mahtavin aalloin.
Bukarestiin voi sovittaa slaavilaisen laulajan Jan Nerudanin rohkean vertauksen: "ihminen syntyy rakastamaan ja taistelemaan, Herra itse on asettanut maan Venuksen ja Marsin väliin".
Äkkiä pysähtyi juna lähellä Fratescia, keskellä rataa, etäällä asemahuoneesta. Rata oli tukossa, mahdotonta oli päästä eteenpäin. Karl Aleksander ja rakuuna-upseerit lähtivät vaunusta, huomatessaan, ettei ollut muuta neuvoa, kuin jalkaisin tai ratsastamalla päästä Simnitzaan. Hänen täytyi siis hankkia hevonen, jonka hän saikin erään rakuunaupseerin avulla muutamalta juutalaiselta, ja oli puoli tuntia myöhemmin jo matkalla.
Oli kuljettava ratapengertä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Ajokalujoukkoja, suuria kuormastovaunuja, isompia ja pienempiä tykkejä, ampumatarvevaunuja kulki yhtenä jonona, niin pitkältä kuin silmä eroitti, ratapengertä ja syöpynyttä, pölyistä tietä myöten. Kaikkien noitten ajoneuvojen seassa ajoivat meluavat rumaanialaiset paimenet suurta teuraseläinkarjaa sotatantereelle. Eräs iso tykki oli joutunut epäkuntoon ja sulkenut koko tien.
Aurinko paistoi polttavan kuumasti ja ilma oli täynnä pölyä. Auringon valossa sinipunervilta näyttävien tomupilvien keskeltä kuului sekaisin eläinten tuskan mylvinää, paimenten huutoja ja kirkumisia, raakoja kiroussanoja kaikilla itämaan kielillä, hevosten hirnuntaa, ajajien kiihoitushuutoja, kanuunatelojen kitinää ja ruoskan läimähdyksiä. Jos ahdingossa sattui särkymään silat, hevonen kompastumaan, tai nuori härkä irti pääsemään, tuli meteli vielä hurjemmaksi. Sotamiehet juoksivat auttamaan, upseerit huusivat ja jakelivat määräyksiään, melu ja kiroukset kiihtyivät kuin myrskytuuli. Tuntui melkein, että kiroussanat halkaisisivat huutajien kurkut. Ja ikäänkuin jättiläisen tahdinlyöntinä kuului säännöllisesti silloin tällöin kanuunain jyskettä kaukaisesta Simnitzasta ja Sistovasta.
Karl Aleksander koetti päästä ratapenkereeltä eteläänpäin, mutta siellä oli hänellä vastuksena Tonavan rämeikkörannat. Pohjoispuolella tietä oli alituiset markkinat, siellä myytiin teetä, paloviinaa ja hedelmiä, vähän etempänä sotamiehet keittivät ruokaansa avonaisissa kattiloissa, tai tattarit nylkivät kaatuneita, vahingoittuneita ja tapettuja hevosia, ja niiden takana taas oli aitoja, liejumaata ja vesilammikkoja. Vaikka oli vasta kesäkuu käsissä, paistoi aurinko sietämättömän kuumasti. Kaikki kevätkesän kasvullisuus, jota ei vielä oltu poljettu lokaan, oli kuivettunutta ja pölyn peittämää.
Matka tuntui ratsastajistamme äärettömän pitkältä. Pölypilvien keskellä näkivät he tunnittain edessään Simnitzan tornien kohoavan kuparinvärisinä taivasta kohden, mutta vasta sitten kuin taivaan kansi oli himmentynyt ja tähdet alkaneet vilkkua, lähestyivät he kaupunkia, ja oli jo keski-yö, kun he ratsastivat linnoituksen portista sisään.
Simnitza, jonka sanottiin olevan sorakasana, on Tonavan varrella. Hävitettyine rakennuksineen ja puistoineen, tyhjine katuineen oli se ikäänkuin pahasti haavoittunut ja kuumetta sairastava. Siellä täällä sen kaduilla ja seinissä oli veritahroja. Rikkiammutuista, kehnoista sairaaloista ja haavain sitomispaikoilta kuului milloin hiljaista valitusta, milloin kovaäänistä voivottelemista. Ainoastaan sairashoitoon kuuluvia sotilaita, kantajia, laupeudensisaria ja pappeja näkyi suloisena kesäyönä liikkuvan kaduilla. Joka paikassa tuntui tulikiven ja karbolin hajua.
Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt nukkua kurjalla vuoteellaan, kun hän päivän koitossa heräsi jälleen kanuunain paukkeesta.
Turkkilaisten pattereista alituisesti kuuluva jumina, tulikiven hajuiset, tupruavat savupilvet, alasputoovat luodit, jotka milloin särkivät kirkon, yksityisrakennuksen, moskeen, milloin tappoivat valjakkoparin tai joukon ihmisiä, merkkisoitot, jotka aamuvarhaisella kuuluivat kukon kiekuraiselta, kaikki ilmoitti hänelle, että hän oli suuren sodan taistelutantereella.
Ihmeellistä, hänkin, joka oli asettunut niin epäilevälle kannalle tuon vapautustyön suhteen, hän, joka ei vihannut turkkilaisia, eikä millään tavalla voinut tuntea innostusta bulgaarialaisia kohtaan, hänkin tunsi joutuneensa hermostuneeseen kiihkotilaan, tunsi jotain selittämättömästä, kuumeenomaisesta nautinnosta, jota olo elämän ja kuoleman vaiheella, taistelu, tuottaa, josta hänen vanhemmat toverinsa olivat niin usein puhuneet. Sellaisessa mielentilassa sai vaara hänet uhkarohkeaksi, veti häntä puoleensa, kuten koski, kuten syvänne imee vettä.
Hän lähti valleille, jossa suuret kanuunat paukkuivat, nousi vallinharjalle ja unohtui sinne, luonnon suuremmoisuuden ja aamun kauneuden hurmaamana. Tonava kimalteli nousevan auringon valossa vehreiden halavien takaa, rumaanialaisen rannan puolella huikaisevan valkeana, veripunaisena ja sinisenä, kuni suuri venäläinen lippu. Sinisessä ja punaisessa, veripunaisessa ja vaaleassa värissä väikkyi erilaisia vivahduksia ja sai virran kiiltävään pintaan hohtavan keltaisia värijuovia. Silloin tällöin putosi alas sähisevä pommi, rikkoen virran pinnan ja räiskyttäen liejua, vettä ja vaahtoa ylös pilviä kohden.
Vastapäinen ranta oli vielä sumuverhon peitossa, jonka läpi ei näkynyt muuta kuin uljas muoto ja selvät piirteet taivasta vasten kuvastuvasta linnoituksesta, mutta äkkiä, ikäänkuin kanuunan ammunnan karkoittamana, alkoi sumuverho liidellä alas virtaa keveinä savumaisina höytäleinä, ja silloin alkoi Karl Aleksander eroittaa vastapäistä rantaa. Se tuli vähitellen yhä selvemmäksi. Se näytti auringon puolelta kellanpunaiselta, varjossa siniseltä. Hän näki erään sotaväenosaston laskeutuvan alas kukkulalta ja tuntikausiksi katoavan näkyvistä maan epätasaisuuden ja yksinäisten puiden tähden. Hänen seisoessaan siinä ja ihmetellessään näköalan kauneutta, alkoi vieressä oleva suuri kanuuna hankkiutua keskusteluun. Sotamiehet kantoivat uutterasti ampumatarpeita. Hyvin nuori luutnantti, punaposkinen kahdeksantoista vuotias nuorukainen, jolla oli pehmeitä, vaaleita haituvia leuassa ja poskilla, komensi miehistöä vakavuudella, joka samalla oli liikuttavaa ja naurettavaa. Karl Aleksander astui alas vallinharjalta ja kysyi, tiesikö hän, missä 18:nen divisioonan 1:nen prikaatti oli.
Luutnantti punastui ja vastasi: "en, mutta kapteeni, joka on tuolla vallimajassa, tietää sen kyllä". Karl Aleksander meni kapteenin luo, tervehti häntä, esitti itsensä ja sai hätäisen, melkein äreän vastauksen kysymykseensä; kapteeni oli kovassa puuhassa raporttiensa kanssa. Kahdeksastoista divisioona oli noin neljä virstaa itäänpäin virran rannalla, luuli hän, mutta ei ollut varma siitä. Äärettömän paljon joukkoja oli kokoontunut pitkin Tonavan rantoja, toivossa, että kaikki olisi valmiina ylimenoa varten, ja nyt oltiin täällä läjässä kuin kalat parvessa, pääsemättä eteen tai taaksepäin. Jos hän tahtoisi jatkaa matkaansa, olisi parasta ratsastaa Fratesciin ja sieltä sitten edelleen eteläänpäin, oli sellainen sekasorto ja epäjärjestys, että — — ja hiukan kumartaen katosi kapteeni jälleen vallimajaan.
Ratsastaa Fratesciin, tehdä kahdeksan kilomeetrin mutka, ei, ennen vaikka miten muuten. Hän mietiskeli itsekseen ja teki vihdoin rohkean päätöksen. Hän jätti hevosensa ravintolaan, pysyi yhdessä kohden koko päivän ja lepäsi useita tunteja matkan vaivojen perästä. Sitten neuvotteli hän kauan ravintolan isännän kanssa, sai häneltä airoparin ja saattajan. Hämärtäessä lähti hän pölyistä tietä pitkin, joka seuraa erästä pientä, Simnitzan luona Tonavaan laskevaa virtaa. Sen rannalta hän löysi joukon korkeaan ruovostoon kätketyitä Simnitzan asukkaiden veneitä, valitsi paraan niistä, työnsi sen vesille, astui siihen ja antoi virran kulettaa sitä ensin Tonavalle ja sitten sitä alaspäin.
Niin kauan kuin hän oli Simnitzan ja Sistovan, rumaanialaisen ja turkkilaisen linnoituksen ampumalinjalla, oli hänen matkansa enemmän kun uhkarohkeaa. Pommit ja kranaatit muodostivat suuria kaaria yli virran, tuhoa tuottavalla matkallaan toiselta rannalta toiselle. Yksi ja toinen pommi putosi heitä lähelle rannan liejuun ja pärskytti sitä satoja meetrejä etäälle ympäriinsä.
Mutta Karl Aleksander ei näyttänyt huomaavan mitään kaikesta tuosta, hän oli ihmeellisen juhlallisella tuulella. Sinä hetkenä, jolloin hän alkoi kahlata ruovostossa, oli hänessä herännyt eloon jotain kauan sitten unohdettua. Kostea ilma, veden loiske, iltatuulen suhina, niin, vieläpä ruovostossa elävän yöperhosen tympeä hajukin saivat hänen muistoonsa ajan kaksikymmentä vuotta takaperin. Ja kanuunain paukkuessa ympärillä valtasivat hänet menneisyyden muistot. Hän muisteli lapsuutensa lyhyitä aikoja, muisti silloisia onnen hetkiä, muisteli miten hän poikana antoi veneensä keinua Merijokea alas, kuuli veden kohisevan sen keulan edessä, näki sen paksuna ja kiiltävänä, kuin öljyn, kiemurtelevan perässä, kuuli sorsan kaakottavan ja kuirin valittavan ruovostossa, kuuli hauin porskahtelevan ja lauttamiesten laulavan yksitoikkoisia laulujaan. Kuinka monet vuodet siitä olivat kuluneet, kuinka paljon hän oli senjälkeen nähnyt ja kärsinyt. Sitten muisteli hän tukkipoikia, heidän hauskoja kepposiaan, hurjaa elämäänsä ja iloisia lauluja. Ja syysiltoja tuulastustulien ääressä lampien rantojen syvissä, tyynissä pohjukoissa. Voi, kuinka paljon muistoja, muistoja, jotka hänestä olivat jo kauan sitten tuntuneet unhoittuneilta, herättivät nyt Tonavan kohisevat aallot hänen sielussaan. Minkätähden hänen, juuri hänen oli täytynyt jättää kotiliesi? Ja taivas kaareutui korkeampana hänen päällään ja syvempänä hänen allaan. Tähtiä alkoi näkyä tummansinisellä pohjalla, vilkkua ylhäällä ja alhaalla.
Virralle näkyivät palavan Sistovan punaiset liekit. Simnitza ja Sistova tuntui hänestä kahdelta kaksintaistelussa olevalta mahtavalta jättiläiseltä, jotka salamoivin silmin katselivat toisiaan virran mustan syvyyden yli. Leiritulia loisti joukottain siellä täällä pitkin virran rantaa ja kuvasteli virtaavasta vedestä, mutta Karl Aleksander oli niin muistojensa maailmaan vaipunut, että hän tuskin huomasi, missä oli, ja minne oli matka.
Hiljaisista unelmistaan, muistoistaan huolimatta, tiesi hän kumminkin, kokemuksensa avulla Merijoelta ja poikavuosiensa jokimatkoilta, jokseenkin hyvin, kuinka pitkälti hän voi ehtiä hiljaisella soudulla kovaa virtaa alas. Hän katsoi kelloaan, neljä kilomeetriä oli upseeri sanonut, se on sitten näillä paikoin, sitä suuremmallakin syyllä, koska koko ryhmä pieniä tulia loistaa venäläisellä rannalla.
Tässä täytyy siis ruveta etsimään maallenousupaikkaa.
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tonavan pohjoinen ranta on sen vahvin varustus —, vahvempi kuin Simnitza ja Sistova, Ruschuk ja Giurgevo. Sen heteikössä, hyllyvässä liejussa, petollisessa kaislikossa on aina Katariina II:sen ajoista saakka moni urhollinen Venäjän sotilas saanut tuskallisen kuolemansa. Tunnittain koettivat Karl Aleksander ja hänen soutumiehensä ohjata venettään ruohostoon, tunnittain koettivat he päästä kovalle maalle, likaisina, väsyneinä, nälkäisinä ja märkinä täytyi heidän kerta toisensa perään palata jälleen veneeseensä.
Kanuunat olivat jo vaienneet, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, uusi päivä jo koitti, venäläisestä leiristä kuului merkkisoittoja, ja yhä vaan hapuilivat he kaislikossa ja ruovostossa, silloin kuulivat heidän väsyneet korvansa äkkiä rannalta ammovaa tai mölisevää ääntä.
Rumaanialainen alkoi kuunnella, ja kielellään, joka on puoleksi Ranskan, puoleksi Itaalian kielen tapaista, oli hänellä paljon kerrottavaa Karl Aleksanderille, soutaessaan mätäs- ja kahilikkosokkeloissa. Hetken perästä kuului mylviminen paljoa kovemmalta. Rumaanialainen nyökkäsi päätään tyytyväisenä, ja silloin ymmärsi Karl Aleksander hänet, kapea virtaava puro tuli näkyviin. He ohjasivat veneen siihen, ja pitkin sen vartta olivat puhvelihärät polkeneet tien, joka, niin huono kuin olikin, kumminkin oli tie, jota myöten he vihdoinkin pääsivät ikävästä asemastaan kovalle maalle. Sinne piiloitti Karl Aleksander veneensä. Puoli tuntia käytyään, saapuivat he rantapenkereelle, ja neljännestunti senjälkeen olivat he vihdoinkin leirissä.
Simnitzassa oli vallalla tavaton levottomuus ja kiihko, joka oli tarttunut ympäristöönkin, täällä elettiin levollisina kuin rauhan aikana. Harmaat rivit olivat päästetyt hajalleen, ja osa sotamiehistä kantoi puita ja risuja, iloisesti jutellen; toiset virittivät valkeaa kattilain alle, toiset taas istuivat puoli-alastomina ja paikkasivat paitojaan, takkejaan tai saappaitaan, useimmat istuivat piirissä teekeittiön ja höyryävien patojen ympärillä, kärsimättöminä odottaen aamuruokaansa.
Sotaravintoloitsijan väliaikaisen teltan luona tungeskeli sotamiehiä viinanassakan ympärillä, he ottivat ryypyn, huuhtoivat suutaan viinalla, pyhkivät huulensa ja viiksensä huolellisesti hihoihin ja lähtivät, venytellen ja haukotellen, toimiinsa. Vähän etempänä ruokkosivat sotilaat omia ja upseerien hevosia. Kaikki oli yhtäläistä kuin Krasnoje Selon kenttäharjoituksissa kuumana, kirkkaana kesä-aamuna, lisäksi sellaisena aamuna, jolloin ei odotettu kovaa päivää. Jota korkeammalle Karl Aleksander ehti rantapengertä, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka äärettömän paljon joukkoja oli tälle tasangolle leiriytynyt. Niin pitkälti kuin silmä näki, loisti valkeita telttoja aamuvalossa; mutta siellä täällä tiheäin metsä-sarekkeiden kohdalla katkesivat telttarivit, etempänä taas yhtyäkseen säännöllisiksi.
Karl Aleksander hankki itselleen ja rumaanialaiselleen sotamiesten keittiöstä yksinkertaisen aamiaisen, joka maistui hänestä paremmalta, kuin milloinkaan Cubatin ja Dononin ravintoloissa Pietarissa ja lähti etsimään ruhtinas Sasdanadschea ja päämajaa, lähetettyään ensin rumaanialaisen noutamaan hevostaan Simnitzasta. Oli jo iltapuoli käsissä ennenkuin hänen onnistui löytää ruhtinaan teltta, tai oikeammin sanoen, soturin maja ja teltta yhdessä lukemattomien muiden joukosta matalalta kummulta, josta näki yli koko leiripaikan. Teltassa oli ainoastaan ruhtinaan palvelija, joka kiilloitti teekeittiötä ylösalaisin käännetyn laatikon päällä, ja ruhtinaan koira. Palvelija pyysi Karl Aleksanderia istumaan, ruhtinas tulisi kyllä pian. "Istua, ei, maata", vastasi Karl Aleksander, "sillä minä en ole nukkunut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin", ja hän heittäysi ruhtinaan vuoteelle ja vaipui melkein silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.