Kansalaissota Ranskassa

KANSALAISSOTA RANSKASSA

Kirj.

Karl Marx

Johdannon kirjoittanut Friedrich Engels

Suomennos

Helsingissä, Työväen Sanomalehti O.-Y., 1918.

SISÄLTÖ:

1. Johdanto, kirj. Friedrich Engels. 2. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston ensimäinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta, kirj. Karl Marx. 3. Saman toinen selostus siitä, kirj. Karl Marx. 4. Saman selostus kansalaissodasta Ranskassa, kirj. Karl Marx.

Johdanto.

Kehoitus julkaista uudelleen kansainvälisen pääneuvoston julistus "kansalaissodasta Ranskassa" ja varustaa se johdannolla tuli minulle odottamatta. Voin siitä syystä tässä ainoastaan lyhyesti kosketella pääkohtia.

Minä asetan pääneuvoston kaksi lyhempää selostusta saksalais-ranskalaisesta sodasta edellämainitun pitemmän teoksen edelle. Ensiksikin siitä syystä, että "Kansalaissodassa" viitataan toiseen niistä, jota taas ei voi täysin ymmärtää lukematta toista. Toiseksi, koska nämä molemmat, niinikään Marxin kirjoittamat selostukset yhtä suuressa määrässä kuin "Kansalaissotakin" ovat erinomaisia näytteitä kirjoittajan ihmeteltävästä, ensi kerran "Louis Bonaparten 18. Brumaire"-kirjassa koetellusta kyvystä selvästi käsittää suurten historiallisten tapausten luonne, merkitys ja välttämättömät seuraukset, jo aikana, jolloin nämä tapaukset vielä välähtelevät silmäimme edessä tai juuri ovat päättyneet. Ja lopuksi, koska me vielä tänä päivänä Saksassa saamme kärsiä noiden tapauksien aiheuttamista, Marxin ennustamista seurauksista.

Vai eikö ole tapahtunut se, mitä sanotaan ensimäisessä tiedonannossa, että jos Saksan puolustussota Louis Bonapartea vastaan turmeltuu valloitussodaksi Ranskan kansaa vastaan, kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, jälleen tulee leimahtamaan esiin uusiutuneella ankaruudella? Eikö meillä ole ollut kaksikymmentä vuotta lisää Bismarck-hallitusta, kansanyllyttäjien vainoamisen sijasta poikkeuslaki ja sosialistivaino, mukana sama poliisimielivalta, kirjaimellisesti sama pääkarvoja nostattava laintulkinta?

Ja eikö ole kirjaimelleen käynyt toteen ennustus, että Elsass-Lothringin anastus tulisi ajamaan Ranskan Venäjän syliin? ja että tämän anastuksen jälkeen Saksasta joko tulee Venäjän julkinen renki tai on sen lyhyen levon jälkeen pakko varustautua uuteen sotaan, "rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja vastaan?" Eikö ole ranskalaisten maakuntien anastus ajanut Ranskan Venäjän syliin? Eikö ole Bismarck kokonaista kaksikymmentä vuotta turhaan kilpaillut tsaarin suosiosta tekemällä palveluksia, jotka ovat vielä alhaisempia kuin mitä pieni Preussi oli tottunut laskemaan pyhän Venäjän jalkain juureen, ennenkuin siitä vielä oli tullut "Europan ensimäinen suurvalta?" Ja eikö vielä joka ikinen päivä uhkaa Damokleen miekkana päämme päällä sota, jonka ensimäisenä päivänä kaikki sovitut ruhtinasliitot tulevat hajoamaan kuin akanat tuuleen, sota, jonka päättymisestä vallitsee ehdoton tietämättömyys, rotusota, joka pakottaa koko Europan alistumaan viidentoista tai parinkymmenen miljoonan aseistetun miehen hävitettäväksi ja joka jo nyt ainoastaan siitä syystä ei riehu, että kaikista sotilasvaltioista vahvintakin pelottaa lopputuloksen täydellinen ennakolta laskemisen mahdottomuus.

Sitä suurempi on velvollisuus vetää 1870 vuoden kansainvälisen työväenpolitiikan kaukonäköisyyden puoleksi unohduksiin jääneet loistavat todistukset esiin saksalaisen työväestön nähtäviksi. Se mitä on sanottu näistä kahdesta pääneuvoston selostuksesta koskee myös "Kansalaissotaa Ranskassa". Toukokuun 28 p:nä sortuivat viimeiset kommunitaistelijat Bellevillen rinteillä ylivoiman alle ja jo kaksi päivää myöhemmin, 30:nä, luki Marx pääneuvostolle tämän teoksen, jossa Pariisin kommunin historiallinen merkitys on esitetty lyhyin, voimakkain, mutta niin terävin ja ennen kaikkea todellisin piirtein, että vertaista ei ole löydettävissä koko asiata käsittelevästä runsaasta kirjallisuudesta.

Ranskassa v:n 1789 jälkeen tapahtuneen taloudellisen ja valtiollisen kehityksen vaikutuksesta oli Pariisi viitisenkymmentä vuotta sitten tullut sellaiseen asemaan, että siellä ei saattanut puhjeta minkäänlaista vallankumousta, jolla olisi ollut muu kuin proletarinen luonne, niin että köyhälistö, ostettuaan voiton verellään, esiintyi omin vaatimuksin. Nämä vaatimukset ovat olleet enemmän tai vähemmän sekavia, vastaten Pariisin työläisten kehitysastetta kulloinkin kysymyksessä olevana ajankohtana. Mutta lopuksikin tarkoittivat ne aina luokkavastakohtien poistamista kapitalistien ja työmiesten väliltä. Miten sen piti tapahtua, sitä ei tosiaankaan tiedetty. Mutta vaatimus itsessään, niin epämääräinen kuin se olikin, sisälsi vaaran vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle; työläiset, jotka sen asettivat, olivat vielä aseissa; valtion ohjaksissa olevalle porvaristolle oli siitä syystä työläisten riisuminen aseista ensimäinen käsky. Sentähden jokaisen työläisten voittaman vallankumouksen jälkeen syttyy uusi taistelu, joka päättyy työläisten häviöön.

Se tapahtui ensi kerran 1848. Parlamentarisen vastustuspuolueen vapaamieliset porvarit toimeenpanivat juhlapäivällisiä ajaakseen läpi vaaliuudistuksen, jonka piti taata niiden puolueelle valta. Ollen taistelussa hallitusta vastaan pakotettuja yhä enemmän ja enemmän vetoamaan kansaan, täytyi heidän antaa yläluokan ja pikkuporvariston radikalisille ja tasavaltaisille kerroksille etusija. Mutta näiden takana olivat vallankumoukselliset työläiset, ja nämä olivat vuoden 1830 jälkeen saavuttaneet paljon suuremman valtiollisen itsenäisyyden kuin porvarit ja tasavaltalaisetkaan aavistivat. Hallituksen ja vastustuspuolueen välisen kiistan kireimmällä hetkellä alkoivat työläiset katutaistelun. Louis Philipp katosi, vaaliuudistus hänen mukanaan, niiden tilalle syntyi tasavalta, vieläpä voitokkaiden työmiesten itsensä "yhteiskunnalliseksi" kutsuma tasavalta. Mitä tällä yhteiskunnallisella tasavallalla oli ymmärrettävä, siitä ei kukaan ollut selvillä, eivät työläiset itsekään. Mutta heillä oli nyt aseita ja olivat yhtenä voimana valtiossa. Sentähden, niin pian kuin peräsimessä istuvat porvaristasavaltalaiset alkoivat tuntea saaneensa jotenkuten vankan pohjan jalkojensa alle, oli heidän lähin päämääränsä riisua työläiset aseista. Tämä tapahtui siten, että suoranaisten valeiden ja julkisen pilkan avulla sekä koettamalla karkoittaa työttömät erääseen syrjäiseen maakuntaan, pakotettiin työläiset nousemaan heinäkuun kapinaan 1848. Hallitus oli pitänyt huolen musertavan ylivoiman saamisesta. Viisipäiväisen sankarillisen taistelun jälkeen sortuivat työläiset. Ja nyt seurasi turvattomien vankien joukossa verilöyly, jonka vertaista ei ole nähty niiden kansalaissotien päivien jälkeen, jotka aloittivat Rooman tasavallan häviön. Silloin porvaristo ensimäisen kerran näytti, mihin mielettömiin julmuuksiin se voi kiihoittua kostossaan, niin pian kuin köyhälistö itsenäisenä luokkana uskaltaa sitä vastaan esittää omia vaatimuksiaan. Ja kuitenkin oli vuosi 1848 lastenleikkiä verrattuna heidän raivoonsa vuonna 1871.

Rangaistus seurasi heti jälestä. Jollei köyhälistö kyennyt vielä hallitsemaan Ranskaa, niin ei porvaristokaan pystynyt siihen enää. Ei ainakaan silloin, kun sen enemmistö vielä oli yksinvaltaista mieleltään ja jakaantuneena kolmeen dynastiseen (hallitsijasukua kannattavaan) puolueeseen ja neljänteen tasavaltaiseen. Heidän keskinäiset riitansa tekivät mahdolliseksi, että seikkailija Louis Bonaparte saattoi ottaa haltuunsa kaikki valtapaikat — armeijan, poliisin, hallintokoneiston — ja 2 p:nä joulukuuta hajoittaa porvarillisten viimeisen lujan linnan, kansalliskokouksen. Toinen keisarikunta alkoi, Ranska tuli valtiollisten seikkailijain ja rahahuijarien joukkion nyljettäväksi, mutta samalla alkoi myös teollinen kehitys, joka ei koskaan olisi ollut mahdollinen Louis Philippin ahdasmielisen ja turhantarkan järjestelmän aikana, jolloin kourallinen suurporvaristoa piti yksinään valtaa käsissään. Louis Bonaparte otti kapitalisteilta valtiollisen vallan sillä tekosyyllä, että suojelee porvaristoa työläisiä vastaan ja toiselta puolelta työläisiä porvareita vastaan. Mutta siitä huolimatta suosi hänen valtansa keinottelua ja teollista yritteliäisyyttä, lyhyesti sanoen, koko porvariston nousua ja rikastumista ennen kuulumattomassa määrässä. Tosin vielä paljon suuremmassa määrässä kehittyivät lahjomiset ja joukkovarkaudet, jotka ryhmittyivät keisarillisen hovin ympärille ja kiskoivat ansaituista rikkauksista vahvat prosenttinsa.

Mutta toinen keisarivalta oli ranskalaiselle kansallispöyhkeydelle puhallettu yhteentoitotus, se oli 1814 menetettyjen ensimäisen keisarikunnan, ainakin ensimäisen tasavallan rajojen takaisin vaatimista. Ranskalainen keisarikunta oli vanhan yksinvallan rajojen sisällä, vieläpä vuoden 1815 vielä enemmän leikeltyjen rajojen puitteissa ajan pitkään mahdottomuus. Siitä johtui ajoittaisten sotien ja rajanlaajennusten välttämättömyys. Mutta mikään rajanlaajennus ei niin häikäissyt ranskalaisten kansallisylpeilijöiden mielikuvitusta kuin saksalaisen vasemman Rheinin-rannan valloitus. Neliöpeninkulma Rheinin rantaa merkitsi niille enemmän kuin kymmenen Alpeilta tai jostakin muualta. Toiselle keisarikunnalle oli vasemman Rheinin rannan takaisin vaatiminen, kokonaan kerrallaan tai kappaleittain, ainoastaan hetkenkysymys. Tämä hetki tuli preussiläis-itävaltalaisen sodan mukana 1866. Bismarckin ja oman rikkiviisaan vitkastelupolitiikkansa pettämänä, mitä odoteltuun "aluekorvaukseen" tuli, ei Bonapartella enää ollut muuta valittavana kuin sota, joka puhkesi 1870 ja kiidätti hänet ensin Sedan'iin ja sieltä Wilhelmshöheen.

Välttämätön seuraus oli 4 p:nä syyskuuta 1870 alkanut Pariisin vallankumous. Keisarikunta lysähti kokoon kuin korttirakennus ja uudelleen julistettiin tasavalta. Mutta vihollinen seisoi porttien ulkopuolella. Keisarikunnan armeijat olivat joko toivottomasti saarrettuina Metzissä tai vangittuina Saksassa. Tässä hädässä salli kansa entisen lakiasäätävän laitoksen pariisilaisedustajien julistautua "kansallisen puolustuksen hallitukseksi". Tämän sallittiin tapahtua sitä kernaammin, kun nyt kaikki asekuntoiset pariisilaiset olivat puolustusta varten astuneet kansalliskaartiin ja olivat aseissa, joten työläiset nyt muodostivat siinä suuren enemmistön. Mutta jo pian puhkesi ilmi vastakohta melkein yksinomaan porvaristosta kokoonpannun hallituksen ja aseistetun köyhälistön välillä. 31 p:nä lokakuuta valtasivat työväenpataljoonat kaupungintalon väkirynnäköllä ja ottivat osan hallituksen jäsenistä vangiksi. Kavallus, hallituksen suoranainen valapattoisuus ja muutamien porvaripataljoonien väliintulo vapauttivat heidät jälleen, ja jottei sisällinen kansalaissota olisi päässyt syttymään vieraan sotavoiman piirittämässä kaupungissa, annettiin entisen hallituksen jäädä toimeensa.

Vihdoinkin, 28 p:nä tammikuuta 1871 antautui nälänhädän näännyttämä kaupunki. Mutta sotahistoriassa siihen saakka ennenkuulumattomalla kunnialla. Linnoitukset luovutettiin, ympärysmuuri riisuttiin aseista, linjaväen ja liikkuvan kaartin aseet annettiin pois, ne itse otettiin sotavangeiksi. Mutta kansalliskaarti piti aseensa ja kanuunansa ja taipui ainoastaan aselepoon voittajien kanssa. Eivätkä edes nämäkään uskaltaneet voittokulussa kulkea Pariisiin. Vain pienen, päälle päätteeksi osittain julkisen puiston muodostaman kolkan Pariisia uskalsivat ne miehittää ja senkin ainoastaan pariksi päiväksi! Ja tuonkin ajan piirittivät noita miehiä, jotka itse olivat 131 pitkää päivää pitäneet Pariisia piirityksessä, Pariisin aseistetut työmiehet, jotka tarkasti vartioivat, ettei yksikään "preussiläinen" päässyt astumaan vieraalle valloittajalle määrätyn nurkan ahtaiden rajojen ulkopuolelle. Sellaista kunnioitusta herättivät Pariisin työmiehet sotajoukossa, jonka edessä keisarikunnan kaikki armeijat olivat laskeneet aseensa, ja preussiläisten junkkarien, jotka olivat tulleet paikalle kostaakseen ihan vallankumouksen liedellä, täytyi jäädä kunnioittavasti seisomaan ja tervehtiä juuri tuota aseistettua vallankumousta!

Sodan aikana olivat Pariisin työläiset rajoittuneet vaatimaan taistelun tarmokasta jatkamista. Mutta nyt, kun Pariisin antautumisen jälkeen tehtiin rauha, täytyi Thiers'in, hallituksen uuden päämiehen, havaita, että omistavien luokkien — suurten maanomistajien ja kapitalistien — valtaa uhkasi alituinen vaara niin kauan kuin Pariisin työläisillä oli aseet käsissään. Hänen ensimäinen tehtävänsä oli yrittää riisua ne aseista. 18 p:nä maaliskuuta lähetti hän linja-joukot ryöstämään kansalliskaartille kuuluvat, Pariisin piirityksen aikana valmistettua ja julkisella listakeräyksellä maksettua tykistöä. Yritys epäonnistui, Pariisi nousi yhtenä miehenä vastarintaan ja sota Pariisin ja Versailles'issa majailevan Ranskan hallituksen välillä oli julistettu. Maaliskuun 26 p:nä valittiin Pariisiin kommuuni ja julistettiin 28 p:nä. Kansalliskaartin keskuskomitea, joka siihen asti oli hoitanut hallitusta, luovutti valtansa sille, sittenkun se sitä ennen vielä oli antanut määräyksen Pariisin häpeällisen "siveyspoliisin" lakkauttamisesta. 30 p:nä lakkautti kommuuni sotaväenoton ja seisovan armeijan ja julisti kansalliskaartin, johon kaikkien asekuntoisten kansalaisten tuli kuulua, ainoaksi aseelliseksi voimaksi. Se antoi anteeksi kaikki asuntovuokrat vuoden 1870 lokakuusta huhtikuuhun saakka, laskemalla jo maksetut vuokrasummat siitä alkavan vuokra-ajan maksuiksi, ja lakkautti kaiken panttienmyynnin kaupungin panttilainastoissa. Samana päivänä vahvistettiin kommuuniin valitut ulkomaalaiset virkoihinsa, sillä "kommuunin lippu on maailmantasavallan lippu". — 1 p:nä huhtikuuta päätettiin, että kommuunin palveluksessa olevan henkilön, siis myös kommuunin jäsenten itsensä korkein palkka ei saanut nousta yli 6,000 frangin (6,000 mk). Seuraavana päivänä määrättiin kirkko erotettavaksi valtiosta ja kaikki kirkollisiin tarkoituksiin menevät valtionmaksut lakkautettaviksi samoin kuin kaikki kirkolliset tilat muutettaviksi kansallisomaisuudeksi. Sen johdosta käskettiin 8 p. huhtik. kouluista julistettavaksi pannaan kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kuvat, uskonkappaleet, rukoukset, lyhyesti sanoen "kaikki mikä kuuluu kunkin yksityisen omantunnon piiriin" ja toteutettiin vähitellen. — 5 p:nä annettiin sen vastapainoksi, että vanhan hallituksen joukot päivittäin ampuivat vangittuja kommuunitaistelijoita, käsky pantiksi otettujen henkilöiden vangitsemisesta, jota ei kuitenkaan pantu täytäntöön. — 6 p:nä nouti kansalliskaartin 137:s pataljoona giljotiinin, joka kansan äänekkäästi riemuitessa poltettiin julkisesti. — 12 p:nä päätti kommuuni syöstä alas 1809 v:n Napoleonin sodan jälkeen Vendôme-torille pystytetyn, valloitetuista kanuunista valetun voitonpatsaan kansallisylpeyttä ja kansojen toisiaan vastaan kiihottamista muistuttavana. Se pantiin täytäntöön 16 p:nä toukokuuta. — Samana päivänä päätettiin antaa laatia tilastollinen selonteko tehtailijoiden seisauttamista tehtaista ja valmistaa suunnitelmia näiden tehtaiden käyttämiseksi niissä työskennelleiden työmiesten avulla; työläisten piti muodostaa osuustoiminnallisia yhdistyksiä, jotka taas olivat liitettävät suuremmaksi liitoksi. — 20 p:nä lakkautettiin leipurien yötyö samaten kuin aina toisen keisarikunnan päiviltä asti voimassa ollut, poliisin nimittämien henkilöiden — ensiluokkaisten työriistäjien — monopoolina (yksinoikeutena) harjoittama työnvälitys, joka annettiin Pariisin kahdenkymmenen eri piirin (arrondissment) määrien (maire) huoleksi. — 30 p:nä huhtikuuta määräsi kommuuni lakkautettavaksi panttilainakonttorit, jotka olivat, kuten sanottiin, työläisten yksityistä nylkemistä varten ja olivat ristiriidassa sen oikeuden kanssa, mikä työläisillä oli työkaluihinsa ja luottoon. — 5 p:nä toukok. päätti se hajoittaa Ludvig XVI:nnen mestauksen sovitukseksi rakennetun rukous-kappelin.

Niin jyrkkänä ja puhtaana ilmeni maalisk. 18 p:n jälkeen pariisilaisen liikkeen luokkaluonne, jonka taistelu maahan karannutta vihollista vastaan oli tunkenut siihen asti syrjään. Kun kommuunissa istui melkein yksinomaan työläisiä tai tunnettuja työväenedustajia, niin oli myös sen päätöksillä ilmeisesti proletarinen luonne. Joko määräsi se toimeenpantavaksi uudistuksia, jotka tasavaltalainen porvaristo yksistään pelkuruudesta oli laiminlyönyt, mutta jotka muodostivat välttämättömän perustuksen työväenluokan vapaalle toiminnalle, kuten esim. sen lauseen toteuttaminen, että uskonto suhteessaan valtioon on yksityinen asia; tai antoi se päätöksiä, jotka olivat suorastaan työväenluokan eduksi tehtyjä ja jotka koskivat osittain syvästi vanhaan yhteiskuntajärjestykseen. Mutta kaikkien näiden toteuttaminen voitiin piiritetyssä kaupungissa korkeintaan vasta panna alulle. Ja toukokuun alusta alkaen vaati taistelu Versailles'n hallituksen yhä lukuisammiksi karttuvia joukkoja vastaan kaikki voimat.

7 p:nä huhtikuuta olivat versaillesilaiset vallanneet itselleen ylipääsyn Seinen yli Neuillyn luona Pariisin länsirintamalla; sitävastoin löi kenraali Eudes 11 p. takaisin niiden verisen hyökkäyksen eteläistä rintamaa vastaan. Pariisia pommitettiin yhteen menoon, ja sitä tekivät samat ihmiset, jotka olivat leimanneet preussilaisten pommituksen samaa kaupunkia vastaan pyhyyden loukkaukseksi. Nämä samat ihmiset kerjäsivät nyt Preussin hallitukselta, että se lähettäisi pikaisesti Sedan'ista ja Metzista vangitut ranskalaiset sotamiehet valloittamaan Pariisin heille takaisin. Näiden joukkojen vähittäinen saapuminen antoi toukokuun alusta versaillesilaisille ratkaisevan ylivoiman. Tämä osoittautui jo siinä, että Thiers 23 p:nä katkaisi keskustelut, jotka koskivat sellaista kommuunin tarjoamaa vaihtoa, että Pariisin arkkipiispa ja koko joukko muita Pariisissa panttivankeina pidettyjä pappeja olisi vaihdettu yksinään Blanqui'ta vastaan, joka kahdesti oli valittu kommuuniin, mutta oli Clairvaux'ssa vankina. Mutta vielä enemmän ilmeni se Thiers'in muuttuneessa kielenkäytössä; oltuaan tähän asti pidättyväinen ja kaksikielinen, muuttui hän äkkiä hävyttömäksi, röyhkeäksi, raa'aksi. Etelärintamalla ottivat versaillesilaiset 3 p:nä toukokuuta Moulin Saquet'n kenttävarustukset, 9 p:nä täydellisesti mäsäksi ammutun Issy'n linnoituksen ja 14 p:nä Vanves'in linnan. Länsirintamalla hyökkäsivät he vähitellen, lukuisia ympärysmuuriin saakka ulottuvia kyliä ja rakennuksia valloitellen, ihan päävallin luokse asti. 11 p:nä onnistui heidän kavalluksen ja sinne asetetun kansalliskaartin huolimattomuuden tähden tunkeutua kaupunkiin. Preussiläiset, jotka pitivät miehitettyinä pohjoisia ja itäisiä linnoituksia, sallivat versaillesilaisten tunkeutua eteenpäin yli heiltä aselevossa kielletyn alueen kaupungin pohjoisosassa ja senkautta ryhtyä hyökkäämään sillä pitkällä rintamalla, jonka pariisilaiset luulivat olevan aselevolla suojatun ja jota siitä syystä pitivät heikosti miehitettynä. Tämän johdosta oli vastarinta Pariisin länsiosassa, varsinaisessa loistokaupunginosassa, ainoastaan heikkoa; se muuttui sitä ankarammaksi ja sitkeämmäksi, mitä lähemmäksi itäistä puolta, varsinaista työväenkaupunginosaa, eteenpäin tunkeutuvat joukot tulivat. Vasta kahdeksanpäiväisen taistelun jälkeen kukistuivat viimeiset kommuunin puolustajat Bellevillen ja Menilmontant'in kukkuloilla, ja nyt saavutti turvattomien miesten, naisten ja lasten murhaaminen, joka yltyen oli raivonnut läpi koko viikon, huippunsa. Takaaladattava ei enää tappanut kyllin nopeasti, sadottain voitettuja ammuttiin kuularuiskuilla mäsäksi. "Liittoutuneiden muuri" Père Lachaisen kirkkopihalla, jossa viimeinen joukkomurha toimeenpantiin, seisoo vielä tänäpäivänä kaikessa mykkyydessään paljon puhuvana todistuksena siitä raivosta, mihin hallitseva luokka on valmis niin pian kuin köyhälistö uskaltaa nousta esiintymään oikeuksiensa puolesta. Sitten seurasivat joukkovangitsemiset, kun kaikkien teurastaminen osoittautui mahdottomaksi, vangittujen riveistä mielivaltaisesti poimittujen teurasuhrien ampumiset, loppujen kulettaminen suuriin leireihin, joissa he odottivat raahaamistaan sotaoikeuksien tuomittaviksi. Preussiläisiä joukkoja, jotka piirittivät Pariisin koillisosaa, oli kielletty laskemasta lävitsensä yhtään pakolaista, mutta kuitenkin sulkivat upseerit usein silmänsä, kun havaitsivat sotamiehen enemmän noudattavan ihmisyyden kuin ylipäällikön käskyä; erityisesti ansaitsee saksilainen armeijakunta tulla mainituksi siitä ihmisystävällisestä menettelystään, että se laski läpi useita, joiden osallisuus kommuunitaisteluihin oli ilmeinen.

* * * * *

Jos tänään, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, tarkastelemme v:n 1871 Pariisin kommuunin toimintaa ja historiallista merkitystä, niin tulemme havaitsemaan, että "Kansalaissodassa" annettuun esitykseen on vielä tehtävä muutamia lisäyksiä.

Kommuunin jäsenet olivat jakaantuneina enemmistöön, blanquisteihin, jotka myöskin olivat olleet vallalla kansalliskaartin keskuskomiteassa, ja vähemmistöön, jonka etupäässä muodostivat Proudhon'in sosialistista suuntaa kannattavat kansainvälisen työväenpuolueen jäsenet. Blanquistit olivat silloin suurelta osaltaan sosialisteja ainoastaan vallankumouksellisesta, proletarisesta vaistosta; ainoastaan muutamat harvat olivat Vaillant'in kautta, joka tunsi saksalaista tieteellistä sosialismia, päässeet suurempaan periaatteelliseen selvyyteen. Niin on käsitettävissä, että taloudellisessa suhteessa lyötiin laimin paljon sellaista, mitä kommuunin meidän nykyisen katsantokantamme mukaan olisi pitänyt tehdä. Tosin kaikkein vaikeimmin ymmärrettävissä on se pyhä kunnioitus, jolla nöyrinä jäätiin seisomaan Ranskan pankin porttien ulkopuolelle. Se oli myöskin raskas poliittinen virhe. Pankki kommuunin käsissä — olisi ollut suuremman arvoinen kuin kymmenentuhatta panttivankia. Se olisi vaikuttanut, että koko Ranskan porvaristo olisi painostanut Versaillesin hallitusta tekemään rauhan kommuunin kanssa. Mutta vielä ihmeteltävämpää on se suuri määrä oikeata, mitä blanquisteista ja proudhonilaisista kokoonpantu kommuuni siitä huolimatta teki. Luonnollisesti ovat ensi kädessä proudhonilaiset vastuunalaisia kommuunin taloudellisista päätöksistä, niiden sekä kiitettävistä että moitittavista puolista, ja blanquistit vastuunalaisia sen poliittisista teoista ja tekemättä jättämisistä. Ja kummassakin tapauksessa tahtoi historian iva — kuten tavallisesti, kun tieteilijät pääsevät peräsimeen käsiksi —, että niin toiset kuin toisetkin tekivät ihan päinvastoin kuin heidän koulukuntansa oppi heille määräsi.

Proudhon, pikkutilallisten ja käsityöläismestarien sosialisti, vihasi yhdyskunnaksi liittymistä positivisella vihalla. Hän sanoi sen tuovan enemmän pahaa kuin hyvää, olevan luonnostaan hedelmätöntä, jopa vahingollista, koska se kahlehtii työläisten vapautta; se oli hänen mielestään pelkkä uskonkappale, hyödytön ja ehkäisevä, ristiriidassa niin hyvin työläisten vapauden kuin työn säästämisen kanssa, ja sen varjopuolet kasvavat nopeammin kuin sen edut; sitä vastoin olivat kilpailu, työnjako, yksityisomaisuus taloudellisia voimia. Ainoastaan poikkeustapauksissa, kuten Proudhon niitä nimittää, — suurteollisuudessa ja suurissa liikeyrityksissä, esim. rautateillä — oli työläisten yhteenliittyminen paikallaan. (Ktso Idée général de la révolution, 3. étude.)

Jo 1871 oli suurteollisuus itse Pariisissa, taiteellisen käsityön pääpaikassa, siinä määrin lakannut olemasta poikkeustapaus, että kommuunin verrattomasti tärkein päätös määräsi suur- ja vieläpä käsityöteollisuudelle järjestelyn, joka ei ainoastaan perustunut työläisten yhteenliittymiseen, vaan jonka myös piti yhdistää nämä liittymät yhdeksi suureksi liitoksi, lyhyesti sanottuna järjestelmän, jonka, kuten Marx "Kansalaissodassaan" aivan oikein huomauttaa, loppujen lopuksi täytyisi johtaa kommunismiin, siis aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Proudhon'in oppi. Ja siitä syystä olikin kommuuni proudhonilaisen sosialistikoulun hauta. Tämä koulu onkin nykyään hävinnyt ranskalaisista työväenpiireistä. Siellä on nyt niin possibilistien kuin marxilaistenkin keskuudessa kieltämättömästi vallalla marxilainen teoria. Ainoastaan "radikalisten" porvarien joukossa on vielä proudhonilaisia.

Blanquisteille ei käynyt paremmin. Salaliittojen kouluissa kasvaneina ja niissä käytettävän ankaran kurin koossapitäminä oli niillä lähtökohtana mielipide, että suhteellisesti pieni määrä päättäväisiä, hyvin järjestyneitä miehiä pystyy suotuisan hetken tultua ei ainoastaan tarttumaan valtion ohjaksiin vaan myöskin suurta ja häikäilemätöntä tarmoa käyttämällä pitämään ne käsissään, siksi kunnes ovat onnistuneet tempaamaan kansanjoukot vallankumouksen pyörteeseen ja keräämään ne pienen johtajajoukon ympärille. Siihen kuului ennen kaikkea kaiken vallan mitä ankarin, diktaattorimainen keskittäminen uuden vallankumouksellisen hallituksen käsiin. Ja mitä teki kommuuni, jonka enemmistönä olivat juuri nämä blanquistit? Kaikissa julistuksissaan maaseudun ranskalaisille kehoitti se näitä kaikkien kuntien vapaaseen liittoon Pariisin kanssa, kansalliseksi järjestöksi, jonka kansakunta nyt ensi kerran itse loisi. Juuri tähänastisen hallituksen keskitetyn sortovallan armeijoineen, valtiollisine poliiseineen ja virkavaltoineen, jonka Napoleon oli 1798 luonut ja jonka jokainen uusi hallitus oli siitä lähtien ottanut tervetulleena aseena vastaan ja käyttänyt vastustajiaan vastaan, juuri tämän vallan piti kaikkialla kaatua, niinkuin se jo oli Pariisissa kukistunut.

Kommuunin täytyi heti alussa tunnustaa, että työväenluokka, kerran valtaan päässeenä, ei enää kauemmin voinut hoitaa taloutta vanhan valtiokoneiston avulla; että tämän saman luokan, jottei se menettäisi takaisin omaa, äsken valloittamaansa valtaa, täytyi toiselta puolen hävittää koko vanha, siihen asti sitä itseään vastaan käytetty sortokoneisto, toiselta puolelta turvata itsensä omia virka- ja valtiopäivämiehiään vastaan julistamalla, että ne voitiin poikkeuksettomasti ja milloin tahansa erottaa. Missä ilmeni tähänastisen valtion luonteenomainen omaisuus? Yhteiskunta oli alkuaan yhteisten etujensa huoltamista varten luonut yksinkertaisen työnjaon kautta itselleen omia orgaaneja, elimiä. Mutta nämä orgaanit, joiden huippuna on valtiovalta, olivat aikaa yhteisen, omien erikoisetujensa palveluksessa, muuttuneet yhdyskunnan palvelijoista sen herroiksi. Tämä on havaittavissa niin hyvin demokraattisissa tasavalloissa kuin perinnöllisissä yksinvalloissakin. Missään eivät "valtiomiehet" muodosta eristetympää ja mahtavampaa osaa kansasta kuin juuri Pohjois-Amerikassa. Siellä hallitsevat kumpaakin niistä kahdesta suuresta puolueesta, jotka vaihdellen ovat vallassa, vuorostaan ihmiset, jotka harjoittavat politiikkaa hyödyksensä, jotka keinottelevat itselleen paikkoja liittovaltion ja yksityisten valtioitten lakiasäätävissä laitoksissa tai jotka elävät puolueensa vaaliyllytyksestä ja puolueen voitettua vaaleissa saavat hyviä virkoja palkaksensa. Tiedetään, miten amerikalaiset ovat 30 vuotta koittaneet ravistaa tätä sietämättömäksi käynyttä iestä niskastaan, mutta kaikesta huolimatta vajoavat yhä syvemmälle tähän turmeluksen ja lahjomisien suohon. Juuri Amerikassa voimme paraiten nähdä, miten tämä valtiovallan vieraantuminen yhteiskunnasta, jonka yksinomaiseksi välikappaleeksi se alkuaan oli tarkoitettu, tapahtuu. Siellä ei ole olemassa hallitsijasukua, ei aatelistoa, ja seisovata sotaväkeä, lukuunottamatta sitä pientä joukkoa, joka on intiaanien vartioimista varten, ei ole virkavaltaa vakinaisine virkoineen ja eläkkeensaamisoikeuksineen. Ja kuitenkin on siellä kaksi joukkuetta valtiollisia keinottelijoita, jotka vaihdellen pitävät valtiovaltaa ja käyttävät mitä turmeltuneimpia keinoja likaisten päämääriensä saavuttamiseksi — ja kansa kokonaisuudessaan on voimaton näitä, kahta, näennäisesti sen palveluksessa olevaa, mutta todellisuudessa sitä hallitsevaa ja riistävää polikoitsijain liittoa vastaan.

Vastustaakseen tätä, kaikissa nykyisissä valtioissa välttämättömästi tapahtuvaa valtion ja valtio-orgaanien muutosta yhteiskunnan palvelijoista sen herroiksi, käytti kommuuni kahta pettämätöntä keinoa. Ensiksikin täytti se kaikki paikat, hallinnon, lainkäytön, opetuksen y.m. aloilla, vaaleilla, joissa kaikilla niihin osaaottavilla oli yleinen äänioikeus ja samalla mahdollisuus milloin hyvänsä peruuttaa vaalin tulos. Ja toiseksi maksoi se kaikista viroista, niin korkeammista kuin alemmistakin, ainoastaan sen palkan, minkä muutkin työmiehet saivat. Korkein palkka, mitä ylimalkaan maksettiin, oli 6,000 frangia. Sillä oli pantu varma salpa kumartelemisille ja onnenonkimisille myös ilman niitä edustuslaitosten edustajia sitovia valtuuksia, joita päällepäätteeksi liitettiin siihen.

Tämä vallitsevan valtiovallan hävittäminen ja korvaaminen uudella, todella demokraattisella, on perusteellisesti kuvattu Kansalaissota-julistuksen kolmannessa kohdassa. Mutta oli tarpeellista tässä vielä lyhyesti kajota muutamiin piirteisiin, koska juuri valtiosta oleva taikausko on Saksassa siirtynyt filosofiasta porvariston ja monien työläistenkin yleiseen tajuun. Filosofisen käsityksen mukaan on valtio "aatteen toteuttamista" tai filosofien kielelle käännetty jumalan valtakunta maan päällä, alue, jolla ikuinen totuus ja oikeudenmukaisuus toteutuu tai tullaan toteuttamaan. Siitä johtuu sitten taikauskoinen kunnioitus valtiota ja kaikkea sen kanssa yhteydessä olevata kohtaan, mikä kunnioitus käy sitä helpommaksi, kun lapsuudesta asti on tottunut kuvittelemaan, että koko yhteiskunnan yhteisiä toimia ja harrastuksia ei voitaisi hoitaa muulla tavalla kuin millä niitä on hoidettu tähänkin asti, nimittäin valtion ja sen oivallisten orgaanien välityksellä. Ja luullaan jo otetuksi valtavan rohkea askel, kun on vapauduttu uskosta perinnölliseen yksinvaltaan ja vannoudutaan kannattamaan kansanvaltaista tasavaltaa. Mutta itse asiassa ei valtio ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka voi sortaa toista, demokraattisessa tasavallassa yhtä suuressa määrässä kuin yksinvallassakin, ja paraimmassa tapauksessa paha, jonka luokkaherruudesta taisteleva voitokas köyhälistö saa perinnöksi ja jonka pahimpia puolia se voi olla yhtä vähän kuin kommuuni mahdollisimman pian karsimatta, kunnes uusissa vapaammissa yhteiskunnallisissa oloissa kasvanut sukupolvi kykenee heittämään koko valtio-rähjän niskoiltaan.

Saksalainen poroporvari on jälleen joutunut terveellisen pelon valtaan kuullessaan sanat: köyhälistön diktatuuri. No, hyvät herrat, tahdotteko tietää, miltä tämä diktatuuri näyttää? Katsastelkaa Pariisin kommuunia. Se oli köyhälistön diktatuuria.

Lontoossa, Pariisin kommuunin 20:nä vuosipäivänä, maalisk. 18 p:nä 1891.

F. Engels.

Kansainvälisen työväenliiton jäsenille Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

1.

Pääneuvoston ensimmäinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.

Liittomme vihkimisjulistuksessa marrask. 1864 sanottiin: "Jos työväenluokan vapauttaminen edellyttää työväenluokan veljellistä yhteenliittymistä ja yhteisvaikutusta, niin miten voi se tämän suuren tehtävän täyttää, niin kauan kuin ulkopolitiikka rikoksellisia suunnitelmia noudattaen kiihoittaa kansallisia ennakkoluuloja toisiaan vastaan ja ryöstösodissa vuodattaa kansan verta ja tuhlaa sen omaisuutta?" Ja internatsionalen tavoittelema ulkopolitiikka ilmaistiin seuraavilla sanoilla: "Siveellisyyden ja oikeuden yksinkertaisten lakien, joiden tulee vallita yksityishenkilöitten välisissä suhteissa, pitäisi myöskin päästä korkeimpina lakeina hallitsemaan kansojen keskinäisiä suhteita."

Ei ole ensinkään ihmeteltävää, että Louis Bonaparte, joka oli anastanut valtansa käyttämällä hyväkseen Ranskan luokkataistelua ja pitkittänyt sitä yhä uusiutuneiden ulkonaisten sotien avulla, heti alusta alkaen kohteli internatsionalea vaarallisena vihollisenaan. Päivää ennen kansanäänestystä pani hän toimeen vainon Pariisissa, Lyonissa, Rouenissa, Marseille'ssa, Brestissä, lyhyesti sanoen koko Ranskassa löytyvien kansainvälisen työväenliiton hallitsevain valiokuntain jäseniä vastaan sillä tekosyyllä, että internatsionale muka on salainen seura ja suunnittelee salaliittoa hänen henkeänsä vastaan, minkä tekosyyn hänen omat tuomarinsa hyvin pian paljastivat täydellisesti mielettömäksi. Mikä oli intematsionalen ranskalaisten osastojen todellinen rikos? Se, että ne Ranskan kansalle kuuluvasti selittivät, että plebiscitin[1] puolesta äänestäminen on samaa kuin äänestää maahan despotismia sisällisesti ja sotaa ulkonaisesti. Ja se oli todellakin heidän työtänsä, että kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kaikissa Ranskan teollisuuskeskuksissa työväenluokka nousi yhtenä miehenä vastustamaan plebiscitiä. Onnettomuudeksi painoi maaseutupiirien raskas tietämättömyys heidän äänimääränsä vähemmistöön. Lähes koko Euroopan pörssit, hallitukset, hallitsevat luokat ja sanomalehdistö juhlivat kansanäänestyksen tulosta Ranskan keisarin työväenluokasta saamana loistavana voittona. Todellisuudessa oli se merkinanto murhaamiseen, ei yksityisten mutta kokonaisten kansojen.

V:n 1870 heinäkuun sotasalaliitto on ainoastaan parannettu painos v:n 1851 joulukuun valtiokeikausta. Ensi katsauksella näytti asia niin hassulta, ettei Ranska tahtonut uskoa sen todellista vakavuutta. Paljoa ennemmin uskoi se edusmiestä, joka sotaisissa ministeripuheissa näki vain pörssi-manööverin. Kun 15 p:nä heinäk. sota vihdoin virallisesti ilmoitettiin lainsäätäjäkunnalle, kieltäytyi koko vastustuspuolue myöntämästä toistaiseksi tarvittavia varoja. Itse Thiers'kin leimasi sodan "inhoittavaksi". Kaikki Pariisin riippumattomat sanomalehdet tuomitsivat sen, ja, ihmeellistä kyllä, melkein koko maaseutulehdistö yhtyi niihin.

Sillä välin olivat internatsionalen pariisilaiset jäsenet jälleen toiminnassa. "Reveil"-lehdessä heinäk. 12 p:nä julkaisivat ne julistuksensa "kaikkien kansojen työläisille", jossa sanotaan:

"Taas uhkaa poliittinen kunnianhimo maailman rauhaa sillä tekosyyllä, että se muka suojelee Euroopan tasapainoa ja kansalliskunniata. Ranskan, Saksan ja Espanjan työläiset! Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi inhon huudoksi sotaa vastaan… Sota tasapainokysymyksen tai dynastian (hallitsijasuvun) tähden ei voi työläisten silmissä olla muuta kuin rikoksellista hulluutta. Me, jotka tarvitsemme työtä ja rauhaa, panemme äänekkään vastalauseen niiden sotaisia kehoituksia vastaan, jotka ostavat itsensä vapaiksi veriverosta ja yleisessä onnettomuudessa näkevät ainoastaan uusien keinottelujen lähteen!… Saksalaiset veljet, meidän hajaantumisestamme olisi vain seurauksena despotismin (itsevaltiuden) täydellinen voittokulku kummallakin puolella Rheiniä… Kaikkien maiden työläiset, mikä lieneekään tällä hetkellä tulos yhteisistä ponnistuksistamme? Kansainvälisen työväenpuolueen, jolla ei ole rajoja, jäseninä lähetämme me katkeamattoman yhteenkuuluvaisuuden todistuksena teille Ranskan työläisten puolesta onnentoivotukset ja terveiset!"

Tätä puolueemme Pariisin osaston julistusta seurasi koko joukko ranskalaisia julistuksia, joista tässä esitämme vain yhden. Neuilly-sur-Seine'stä, joka on julkaistu "Marseillaise"-lehdessä heinäk. 22 p:nä: "Onko sota oikeudenmukainen? Ei! Onko sota kansallinen? Ei! Se on kokonaan dynastinen (hallitsijasukua koskeva). Oikeudenmukaisuuden, kansanvallan ja Ranskan todellisten etujen nimessä yhdymme me täydellisesti ja kaikella tarmollamme internatsionalen vastalauseisiin sotaa vastaan".

Nämä vastalauseet ilmaisivat Ranskan työläisten todellisia tunteita, kuten eräs omituinen tapaus sen pian selvästi todisti. Kun alkuaan Louis Bonaparten johdolla järjestetty joulukuun 10:nnen päivän tunnettu roistojoukko työpuseroihin puettuina työmiehinä laskettiin kaduille, joilla niiden sotaisia intiaanitansseja esittämällä tuli lietsoa sotaintoa, vastasivat esikaupunkien oikeat työläiset niin valtavilla mielenosoituksilla rauhan puolesta, että poliisipäällikkö Pietri katsoi paraimmaksi äkkiä lopettaa kaiken enemmän katupolitiikan sillä tekosyyllä — että uskollinen Pariisin väestö on jo riittävästi ilmaissut kauan pidätetyn isänmaanrakkautensa ja valtavan sotainnostuksensa!

Miten Louis Bonaparten sota Preussia vastaan päättyneekin, toisen keisarikunnan kuolinkello on Pariisissa jo kalahtanut. Se tulee päättymään, niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat, jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista kahdeksantoista vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon saattamisen julmaa ilveilyä.

Saksan taholta on sota puolustussotaa. Mutta kuka oli saattanut Saksan sellaiseen pakkotilaan, että sen täytyi puolustautua? Kuka teki Louis Bonapartelle mahdolliseksi käydä sotaa Saksaa vastaan? Preussi! Bismarck se oli, joka saman Louis Bonaparten kanssa teki salaliiton kukistaakseen kansallisen vastarinnan kotonaan ja anastaakseen Saksan Hohenzollernien hallitsijasuvulle. Jos Sadovan taistelu olisi hävitty, sen sijaan että se voitettiin, niin olisi ranskalaisia pataljoonia tulvimalla tulvinut Saksaan Preussin liittolaisina. Onko Preussi voiton jälkeen silmänräpäyksen hetkeäkään uneksinut asettaa orjuutetun Ranskan vapaan Saksan rinnalle? Kokonaan päinvastoin! Se piti orjallisesti kiinni vanhan järjestelmänsä synnynnäisistä kauneuksista ja liitti siihen lisäksi kaikki toisen keisarikunnan konnankoukut, sen todellisen despotismin (itsevaltiuden) ja näennäisen kansanvaltaisuuden, sen poliittiset häikäisykeinot ja rahalliset huijaukset, sen pöyhkeilevät puheenparret ja ala-arvoiset silmänkääntäjätemput. Bonapartelainen sortohallitus, joka tähän saakka oli kukoistanut ainoastaan Rheinin toisella puolella, oli tämän kautta saanut vastineensa toisellakin puolella. Ja mitä saattoi siitä asiain tuolla kannalla ollessa seurata muuta kuin sota?

Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan kadottaa ankarasti puolustusta tarkoittavan luonteensa ja huonontua sodaksi Ranskan kansaa vastaan, niin tulevat sekä voitto että tappio yhtä turmiollisiksi. Kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, tulee jälleen leimahtamaan esiin yhä suuremmalla ankaruudella.

Internatsionalen periaatteet ovat kuitenkin liian laajalti levinneet ja liian syvästi juurtuneet Saksan työväenluokkaan, jotta meidän tarvitseisi pelätä niin surullista loppua. Ranskan työläisten ääni on löytänyt kaiun Saksasta. Braunschweigiin kokoontunut suuri työväenkokous on 16 p:nä heinäk. julistanut täydellisesti yhtyvänsä Pariisin manifestiin, hylännyt jokaisen ajatuksenkin kansallisesta vastarinnasta Ranskaa vastaan ja tehnyt päätöksen, jossa sanotaan: "Me vastustamme kaikkia sotia, mutta ennen kaikkea kaikkia hallitsijasukua koskevia… Raskaalla huolella ja surulla näemme me itsemme pakotetuiksi välttämättömänä pahana käytävään puolustussotaan. Mutta samalla kehoitamme me koko ajattelevaa työväenluokkaa tekemään mahdottomaksi sellaisen hirvittävän yhteiskunnallisen onnettomuuden uusiutumisen siten, että kansoille itselleen vaaditaan valta päättää sodasta ja rauhasta ja päästä niin omien kohtaloittensa herroiksi."

Chemnitzissä on 50,000 saksilaista työmiestä edustava edustajakokous yksimielisesti tehnyt seuraavan päätöksen: "Saksan demokratian (kansanvallan) ja erityisesti sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen liittyneiden työläisten nimessä julistamme me nykyisen sodan yksistään hallitsijasukujen väliseksi… Ilomielin tartumme me Ranskan työläisten tarjoamaan veljenkäteen… Muistaessamme kansainvälisen työväenliiton tunnuslauseen: 'Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!' emme koskaan unohda, että kaikkien maiden työläiset ovat ystäviämme, mutta niiden itsevaltiaat meidän vihamiehiämme."

Internatsionalen Berliinin osasto vastasi samoin Pariisin manifestiin: "Yhdymme kaikesta sydämestämme vastalauseeseenne. Lupaamme juhlallisesti, ettei sotatorventoitotus eikä kanuunain pauke, ei voitto eikä tappio vieroita meitä yhteisestä, kaikkien maiden työläisten yhteenliittämistä tarkoittavasta työstämme."

Tämän epätoivonvimmaisen taistelun taustalla vaanii Venäjän kamala hahmo. On huono enne, että merkinanto nykyiseen sotaan annettiin juuri samalla hetkellä, kun Venäjän hallitus oli päättänyt sotatarkoituksiin valmistettujen rautateittensä rakentamisen ja jo keskitti joukkoja Pruth-joelle päin. Miten suurta myötätuntoa saksalaiset lienevätkään oikeutettuja vaatimaan puolustussodassaan bonapartelaista hyökkäystä vastaan, ne varmasti heti kadottaisivat sen, jos ne sallisivat Saksan hallituksen pyytää tai varsinkin vastaanottaa kasakoiden apua. Muistettakoon, että riippumattomuussotansa jälkeen Napoleon I vastaan Saksa oli vuosikymmeniä avuttomana tsaarin jalkain juuressa.

Englannin työväenluokka ojentaa Ranskan samoin kuin Saksankin työläisille veljellisesti kätensä. Se on lujasti vakuutettu, että, miten paraillaan riehuva hirvittävä sota päättyneekin, kaikkien maiden työläisten yhteenliittyminen lopullisesti tulee perinjuurin hävittämään sodan. Samaan aikaan kuin virallinen Ranska ja virallinen Saksa syöksyvät veljesverta vuodattavaan taisteluun, lähettävät työläiset toisilleen rauhan ja ystävyyden viestejä. Tämä ainoa suuri tosiasia, jolla ei ole vertaista menneisyyden historiassa, avaa näköalan kirkkaampaan tulevaisuuteen. Se todistaa, että vanhan yhteiskunnan, sen taloudellisen kurjuuden ja valtiollisen järjettömyyden vastakohtana on syntymässä uusi yhteiskunta, jonka kansainvälisenä periaatteena tulee olemaan rauha, koska kaikkien kansojen keskuudessa vallitsee sama periaate — työn periaate! Tämän uuden yhteiskunnan uranuurtaja on kansainvälinen työväenliitto.

Lontoossa, 23 p:nä heinäk. 1870.

II.

Pääneuvoston toinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.

Ensimmäisessä selostuksessamme 23 p. heinäk. sanottiin: "Toisen keisarikunnan kuolinkello on jo Pariisissa kalahtanut. Se tulee päättymään niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat, jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista 18 vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon saattamisen julmaa ilveilyä."

Siis jo ennen kuin sotatoimet olivat alkaneet, käsittelimme me bonapartelaista saippuakuplaa menneisyyteen kuuluvana ilmiönä.

Me emme ole pettyneet toisen keisarikunnan elinvoimaisuuden suhteen. Me emme olleet myöskään väärässä peljätessämme, että Saksan sota tulisi "kadottamaan ankarasti puolustusta tarkoittavan luonteensa ja muuttumaan sodaksi Ranskan kansaa vastaan". Puolustussota päättyi itse asiassa silloin, kun Louis Bonaparte ja Sedan antautuivat ja tasavalta julistettiin Pariisissa. Mutta jo paljon ennen näitä tapahtumia, jo samalla hetkellä, jolloin bonapartelaisten aseitten täydellinen mädännäisyys oli käynyt selville, päätti preussiläinen sotilassuosikkijoukkue ryhtyä valloitussotaan. Kuningas Wilhelmin oma, sodan alussa antama julistus oli tosin kiusallisena esteenä tiellä. Valtaistuinpuheessaan Pohjois-Saksan valtiopäivillä oli hän juhlallisesti julistanut käyvänsä sotaa Ranskan keisaria eikä Ranskan kansaa vastaan. 11 p:nä elok. oli hän antanut Ranskan kansalle manifestin, jossa sanottiin: "Keisari Napoleon on sekä maalla että merellä hyökännyt Saksan kansaa vastaan, joka on toivonut ja yhäti toivoo saavansa elää rauhassa Ranskan kansan kanssa. Minä olen ottanut Saksan armeijan päällikkyyden käsiini torjuakseni hänen hyökkäyksensä ja sotatapaukset ovat pakottaneet minut astumaan Ranskan rajojen yli." Ei siinä kyllin, että hän väittää sotaa "puolustussodaksi" ilmoittaen ottaneensa armeijan päällikkyyden käsiinsä "hyökkäyksen torjumista" varten, vaan lisää hän vielä, että "sotatapaukset ovat pakottaneet" hänet astumaan Ranskan rajojen yli. Puolustussota luonnollisesti ei estä ryhtymästä hyökkäämään, kun vaan "sotatapaukset" siihen pakottavat!

Niin oli tämä jumalaapelkääväinen kuningas Ranskan ja koko maailman edessä sitoutunut käymään pelkkää puolustussotaa. Miten saada hänet vapautetuksi tästä juhlallisesta lupauksesta? Näyttämöohjaajain täytyi saada asia näyttämään siltä, että hallitsija ikäänkuin vastenmielisesti taipuisi noudattamaan Saksan kansan vastaansanomatonta käskyä. He antoivat suunvuoron heti Saksan vapaamieliselle keskiluokalle, sen professoreille, kapitalisteille, kaupunginvaltuutetuille ja sanomalehtimiehille. Tämä keskiluokka, joka vuosina 1846-1870 taisteluissaan kansalaisvapauden puolesta oli antanut kerrassaan ennen näkemättömän horjuvaisuuden, kykenemättömyyden ja pelkuruuden näytteen, oli luonnollisesti suuresti ihastunut saadessaan astua Euroopan näyttämölle saksalaisen patriotismin (isänmaallisuuden) kiljuvana leijonana. Se otti kansalaisten riippumattomuuden väärän kaavun päällensä uskotellakseen, että se muka pakottaisi Preussin hallitusta — mihin? Juuri tämän hallituksen salaisiin suunnitelmiin. Se katui vuosikausia kestänyttä, melkein jumalista uskoaan Louis Bonaparten erehtymättömyyteen vaatimalla äänekkäästi Ranskan tasavallan paloittelemista. Kuunnelkaammepa hetkinen näiden ytimekkäiden patrioottien uskottaviksi tekemiä verukkeita!

He eivät uskalla väittää, että Elsass-Lothringin väestö haluaa saksalaisten syleilyä — asia on aivan päinvastoin. Kurittaakseen Strassburgin ranskalaista isänmaanrakkautta pommitettiin tuota kaupunkia, joka on itsenäinen, vahvasti varustettu linnoitus, tarkotuksettomsti ja raakamaisesti 6 päivää yhteen menoon "saksalaisilla" räjähtävillä kuulilla, sytytettiin tuleen ja surmattiin suuri joukko sen puolustukseen kykenemättömiä asukkaita. Niin kyllä — mutta näiden maakuntain maaperä oli pitkän aikaa sitten kuulunut jollekin aikoja sitten nukahtaneelle saksalaiselle valtakunnalle. Näyttää sentähden kuin olisivat maapohja ja ihmiset, jotka sillä ovat kasvaneet, takavarikoitavat luovuttamattomana saksalaisena omaisuutena. Jos Euroopan vanha kartta kerran muovaillaan uudelleen historiallisen oikeuden mukaan, niin silloin emme saa missään tapauksessa unhottaa, että Brandenburgin vaaliruhtinas aikanaan oli preussiläisten valloitustensa tähden Puolan tasavallan vasalli.

Viekkaat patriootit kuitenkin vaativat Elsassia ja saksalaista
Lothringia "aineellisena vakuutena" ranskalaisia hyökkäyksiä vastaan.
Kun tämä halveksittava tekosyy on pannut joukon heikkopäisiä sekasin,
on velvollisuutemme vähän lähemmin kosketella sitä.

On epäilyksetöntä, että Elsassin ja vastapäätä olevan Rheinin rannan yleinen muodostus sekä sellaisen suuren linnoituksen kuin Strassburgin olemassaolo joksikin Baselin ja Germersheimin puolivälissä on hyvin edullinen ranskalaisten hyökkäykselle Etelä-Saksaan, samalla kuin se omituisella tavalla vaikeuttaa hyökkäystä Etelä-Saksasta Ranskaan. Edelleen on epäilyksetöntä, että Elsassin ja saksalaisen Lothringin anastus vahvistaisi suuresti Etelä-Saksan rajaa. Se tulisi silloin hallitsemaan Vogesien harjaa pitkin niiden koko pituutta ja niitä linnoituksia, jotka hallitsevat sen pohjoisia vuorisolia. Jos Metz'kin vallattaisiin, niin olisi Ranskalta epäilemättä riistetty kaksi sen tärkeintä toiminta-asemata Saksaa vastaan, mutta mikään ei estäisi sitä perustamasta uusia Nancy'n ja Verdun'iin. Saksan hallussa on Koblenz, Mainz, Germersheim, Rastat! ja Ulm — hyviä tukikohtia Ranskaa vastaan, joita Saksa on suuresti käyttänyt hyväksensä tässä sodassa. Minkä oikeuden varjolla voisi se kadehtia Ranskalta Metz'iä ja Strassburgia, ainoita merkitsevämpiä linnoituksia, jotka sillä on tällä seudulla?

Sitäpaitsi on Strassburg Etelä-Saksalle vaarana ainoastaan niin kauan kuin tämä on Pohjois-Saksasta erillään oleva valta. V. 1792-95 ei Etelä-Saksaa koskaan ahdistettu tältä taholta, koska Preussi otti osaa Ranskan vallankumousta vastaan käytyyn sotaan. Mutta niin pian kuin Preussi 1795 teki yksityisrauhansa ja jätti Etelä-Saksan oman onnensa nojaan, alkoivat hyökkäykset sitä vastaan, Strassburg tukikohtana, ja jatkuivat aina vuoteen 1809. Todellisuudessa voi yhdistynyt Saksa tehdä Strassburgin ja jokaisen ranskalaisen armeijan Elsassissa vaarattomaksi, jos se keskittää kaikki joukkonsa Saarlouis'n ja Landaun välille, kuten tässä sodassa on tapahtunut, ja joko hyökkää eteenpäin tai ryhtyy taisteluun Mainz'in ja Metzin välisellä tiellä. Niin kauan kuin saksalaisten joukkojen päävoimat ovat siellä, on jokainen Strassburgista Etelä-Saksaan ryntäävä armeija kierretty ja sen yhteys muihin uhattu. Jos nykyinen sota on näyttänyt jotakin, niin on se näyttänyt, miten helppo on Saksasta käsin hyökätä Ranskaan.

Mutta — rehellisesti puhuaksemme — eikö ylipäänsä ole järjetöntä ja meidän ajallemme vierasta, että sotilaalliset näkökohdat kohotetaan siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansalliset rajat ovat määrättävät? Jos tahtoisimme noudattaa tätä sääntöä, niin voisi Itävalta vaatia Venetsian ja Mincio-linjan ja Ranska Rheinin-linjan suojaamaan Pariisia, joka varmasti on suojattomampi koillisesta kuin Berliini lounaisesta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan. Jos rajat ovat määrättävät sotaetuja silmällä pitäen, niin ei vaatimuksilla tule koskaan olemaan loppua, koska jokainen sotalinja välttämättömästi on puutteellinen ja voidaan parantaa ainoastaan uusien alueiden anastamisella. Eikä sitä sotalinjaa sitäpaitsi voida koskaan määrätä lopullisesti ja oikeudenmukaisesti, koska voittaja aina pakottaa voitetun suostumaan siihen ja siinä on sen johdosta jo uuden sodan siemen.

Kaiken historian opetus on: kansakuntain laita on sama kuin yksityisten. Hyökkäyksen mahdollisuuden estämiseksi on riistettävä niiltä kaikki puolustuskeinot. Ei riitä, että käy vastustajaa kurkkuun kiinni vaan on se heti tapettava. Jos koskaan valloittaja on ottanut "aineelliset vakuudet" musertaakseen kansakunnan voimat, niin teki sen Napoleon I Tilsitin sopimuksen ja sen tavan kautta, jolla hän pani sen täytäntöön Preussia ja muuta Saksaa vastaan. Ja kuitenkin murtui muutamia vuosia myöhemmin hänen jättiläisvaltansa kuin mädäntynyt ruoko Saksan kansan edessä. Mitä ovat ne "aineelliset vakuudet", jotka Preussi hurjimmissa unelmissaan saa pakotetuksi Ranskan antamaan, verrattuina niihin, jotka Napoleon I kiristi siltä itseltään. Tulos ei tule tällä kertaa olemaan vähemmän turmiollinen. Historia ei tule mittaamaan kostoansa Ranskalta riistettyjen neliöpeninkulmain, vaan sen rikoksen suuruuden mukaan, että 19:nnen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on jälleen herätetty eloon valloituspolitiikka.

Saksalaisen kiihkoisänmaallisuuden toitottajat sanovat: ette saa sekoittaa saksalaisia ranskalaisiin. Me emme tavoittele mainetta, ainoastaan turvallisuutta. Saksalaiset ovat pohjaltaan rauhaa rakastavaa kansaa. Heidän harkitsevan huolenpitonsa alaisena ollessa muuttuu itse valloituskin tulevan sodan syystä ikuisen rauhan pantiksi. Luonnollisestikaan ei se ollut Saksa, joka 1792 ryntäsi Ranskaan ylevänä päämääränään 1700-luvun vallankumouksen kukistaminen paineteilla! Eikö se ollut Saksa, joka tahrasi kätensä Italian valloituksessa, Unkarin sortamisessa ja Puolan jaossa? Sen nykyinen sotilasjärjestelmä, joka jakaa koko voimakkaan miespuolisen väestön kahteen osaan — palveluksessa olevaan seisovaan sotaväkeen ja toiseen lomalla olevaan seisovaan varaväkeen, jotka molemmat ovat yhtä suuressa määrässä velvollisia tottelemaan ruhtinasta jumalan armosta — sellainen sotilasjärjestelmä on luonnollisesti erinomainen mailmanrauhan "aineellinen vakuus" ja sen lisäksi sivistyksen korkein päämäärä! Saksassa niinkuin kaikkialla muuallakin myrkyttävät vallitsevan järjestelmän hovinarrit yleistä mielipidettä suitsutuksillaan ja valheellisilla itsekiitoksillaan.

He näyttävät pahastuneilta katsellessaan ranskalaisia Metzin ja Strassburgin linnoituksia — nämä saksalaiset patriootit —, mutta he eivät näe mitään pahaa siinä moskovalaisten kauheassa linnoitusjärjestelmässä, johon kuuluvat Warsova, Modlin ja Ivangorod. Samalla kun he vapisevat kauhusta peljätessään bonapartelaisia hyökkäyksiä, sulkevat he silmänsä siltä häpeältä, mikä on tsaarin suojeluksenalaisuudesta.

Aivan samoin kuin 1865 Louis Bonaparte ja Bismarck, vaihtoivat 1870 Gortschakoff ja Bismarck lupauksia keskenään. Aivan samoin kuin Louis Napoleon imarteli itseään sillä, että 1866 v:n sota molemmin puolin uuvuttamalla Itävaltaa ja Preussia tulisi koroittamaan hänet Saksan korkeimmaksi riidanratkaisijaksi, aivan samoin oli Aleksanteri mielissään siitä, että 1870 v:n sota molemmin puolin näännyttämällä Saksaa ja Ranskaa koroittaisi hänet eurooppalaisen lännen korkeimmaksi erotuomariksi. Samaten kuin toinen keisarikunta piti Pohjois-Saksan liittoa olemassaololleen sopimattomana, aivan samaten täytyi autokratisen (itsevaltaisen) Venäjän uskoa Preussin johtaman Saksan valtakunnan uhkaavan itseään. Se on vanhan poliittisen järjestelmän laki. Sen alueella on toisen voitto toisen häviö. Tsaarin suurempi vaikutusvalta Euroopassa johtuu siitä, että hänellä on ollut vanhastaan yliherruutta Saksassa. Voiko tsaari tyytyä asemansa heikontamiseen ulkomaihin nähden juuri samalla hetkellä, jolloin tulivuorentapaiset yhteiskunnalliset voimat itse Venäjällä uhkaavat tärisyttää itsevaltiuden syvimpiä perustuksia? Jo käyttävät Moskovan lehdet samaa kieltä kuin bonapartelaiset sanomalehdet v:n 1866 sodan jälkeen. Uskovatko saksalaiskiihkoilijat todellakin, että Saksan vapaus ja rauha tulevat turvatuiksi, jos ne pakottavat Ranskan Venäjän syliin? Jos aseellinen menestys, voitonylpeys ja hallitsijasukujen juonet houkuttelevat Saksan ryöväämään saaliikseen ranskalaista aluetta, jää sille ainoastaan kaksi tietä valittavaksi. Joko täytyy sen, minkä seurauksen uhalla tahansa, ruveta Venäjän paisuttamisen julkiseksi orjaksi tai sitten täytyy sen lyhyen levon jälkeen varustautua uuteen "puolustussotaan", ei mihinkään tuollaisen äsken leivottuun "paikallistettuun" sotaan, vaan rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja vastaan.

Saksan työväenluokka on tarmokkaasti tukenut tätä sotaa, jonka estäminen ei ollut sen vallassa, mutta jota käydään Saksan riippumattomuuden puolesta ja sen sekä koko Euroopan vapauttamiseksi toisen keisarikunnan raskaasta painajaisesta. Saksan teollisuustyöläiset ovat yhdessä maatyöläisten keralla antaneet jänteitä ja lihaksia sankarillisille joukoille, jättäen puoleksi nälkiintyneet perheet jälkeensä. Vieraalla maalla käytyjen taistelujen harventamia rivejä tulee kotoinen kurjuus vielä enemmän harventamaan. Työläiset puolestaan vaativat nyt "vakuuksia", takeita siitä, että heidän valtavat uhrauksensa eivät ole menneet hukkaan, että he ovat valloittaneet vapauden, että heidän bonapartelaisista armeijoista saamansa voitot eivät muutu Saksan kansalle tappioksi kuten vuonna 1815. Ja ensimmäisenä tällaisena vakuutena vaativat ne "kunniallista rauhaa Ranskalle" ja "Ranskan tasavallan tunnustamista".

Saksan sosialidemokratisen työväenpuolueen keskusvaliokunta julkaisi lokakuun 5 p:nä manifestin, jossa se pontevasti vaati näitä vakuuksia. "Me", sanottiin julistuksessa, "panemme vastalauseemme Elsass-Lothringin anastusta vastaan. Ja me tiedämme puhuvamme Saksan työväenluokan nimessä. Ranskan ja Saksan yhteisten etujen, rauhan ja vapauden tähden sekä länsimaisen sivistyksen suojelemiseksi itämaista raakalaisuutta vastaan eivät Saksan työläiset tule kärsivällisinä sietämään Elsass-Lothringin anastamista… Me tulemme uskollisina muiden maiden työläistoverien keralla puolustamaan köyhälistön yhteistä kansainvälistä asiata!"

Onnettomuudeksi emme voi luottaa heidän välittömään menestykseensä. Kun Ranskan työläiset eivät rauhan vallitessa voineet saada hyökkääjää seisautetuksi, onko silloin Saksan työläisillä suuremmat mahdollisuudet saada voittaja pysähtymään keskellä aseitten kalsketta? Saksan työläisten manifestissa vaaditaan Louis Bonaparten luovuttamista alhaisena rikoksentekijänä Ranskan tasavallalle. Heidän valtaherransa tekevät voitavansa saadakseen hänet, joka on paras mies tuhoamaan Ranskan, pistetyksi jälleen Tuilerie'hin. Miten lieneekin, historia tulee osoittamaan, että Saksan työläiset eivät ole samasta taipuisasta aineesta tehtyjä kuin Saksan keskiluokka. He tulevat tekemään velvollisuutensa.

Heidän kerallansa tervehdimme mekin tasavallan toteuttamista Ranskassa, mutta samaan aikaan vaivaavat meitä huolet, jotka toivottavasti osoittautuvat perusteettomiksi. Tämä tasavalta ei ole syössyt valtaistuinta, vaan ainoastaan ottanut sen tyhjän tilan. Se tasavalta ei ole julistettu yhteiskunnallisena voittona, vaan kansallisena puolustustoimenpiteenä. Se on väliaikaisen hallituksen käsissä, joka on kokoonpantu osaksi yleisesti tunnetuista orleanisteista osaksi porvarillisista tasavaltalaisista. Ja niiden joukossa on muutamia, joihin v:n 1848 kesäkuunkapina on painanut lähtemättömän häpeäpilkkunsa. Työnjako tämän hallituksen jäsenten kesken näyttää lupaavan vain vähän hyvää. Orleanistit ovat vallanneet vahvat asemat — armeijan ja poliisilaitoksen — samalla kun luulotelluille tasavaltalaisille on annettu lavertelupaikat. Muutamat niiden ensimmäisistä teoista osoittavat joksikin selvästi, että ne eivät ole perineet keisarikunnalta ainoastaan kasan raunioita, vaan myöskin pelkonsa työväenluokkaa kohtaan. Kun nyt suun täydeltä luvataan tasavallan nimessä ihan mahdottomia asioita, eiköhän se vain tapahdu siinä tarkoituksessa, että saataisiin nousemaan ilmoille huutoja "mahdollisen" hallituksen aikaansaamisesta? Eiköhän tasavalta porvarillisten silmissä, jotka mielellään kaivaisivat sille hautaa, ole vain ylipääsykeino orleanistisen hallituksen uusimiseen.

Niinpä on Ranskan työväenluokka joutunut mitä vaikeimpiin olosuhteisiin. Jokainen yritys syöstä uusi hallitus hetkellä, jolloin vihollinen jo melkein kolkuttaa Pariisin porteille, olisi epätoivoista hulluutta. Ranskan työläisten täytyy tehdä velvollisuutensa kansalaisina, mutta he eivät saa antautua v:n 1792 kansallisten muistojen valtaan, niinkuin Ranskan talonpojat antoivat ensimmäisen keisarikunnan kansallisten muistojen pettää itsensä. Heidän ei ole palattava menneisyyteen, vaan rakennettava tulevaisuutta. Käyttäkööt he levollisesti ja päättäväisesti hyväksensä ne keinot, mitkä tasavaltainen vapaus heille antaa, oman luokkansa perinpohjaiseen järjestämiseen. Se tulee antamaan heille uusia, jättiläismäisiä voimia Ranskan uudestaan luomista ja yhteisen tehtävämme — köyhälistöluokan vapauttamisen — toteuttamista varten. Heidän voimastaan ja viisaudestaan riippuu tasavallan kohtalo.

Englannin työväestö on jo ryhtynyt toimenpiteisiin musertaakseen terveellisellä painostuksella ulkoapäin hallituksensa vastahakoisuuden Ranskan tasavallan tunnustamisessa. Tämä Englannin hallituksen nykyinen epäröiminen tulee todennäköisesti jälleen korvaamaan v:n 1792 sodan jakobiineja vastaan ja sen sopimattoman kiireen, jolla se silloin antoi valtiokeikaukselle tunnustuksensa. Englannin työväestö vaatii sitäpaitsi hallitukseltaan, että se kaikin voimin tulee vastustamaan Ranskan paloittelemista, jota osa englantilaista sanomalehdistöä on kyllin häpeämätön tahtomaan. Sama sanomalehdistö, joka kaksikymmentä vuotta on jumaloinut Ludvig Bonapartea Euroopan kaitselmuksena ja osoittanut voimakasta suosiotaan ameriikkalaisten orjain omistajien kapinalle. Nyt kuten ennenkin tekee se suojelusvalleja orjainpitäjille.

Kehoittakoot kaikkien maiden kansainvälisen työväenliiton osastot työväenluokkaa uutteraan toimintaan. Jos työläiset unohtavat velvollisuutensa, jäävät toimettomiksi, niin tulee nykyinen kauhea sota olemaan vielä kauheampien kansainvälisten taistelujen edelläkävijä ja johtamaan jokaisessa maassa uusiin työläisten tappioihin, joita tuottavat miekan, maanomistuksen ja pääoman herrat.

Vive la république! (Eläköön tasavalta!)

Lontoossa 9 p. syysk. 1870.

Pääneuvoston selostus kansalaissodasta Ranskassa 1871.

I.

Syyskuun 4 p:nä 1870, kun Pariisin työläiset julistivat tasavallan, jota melkein samalla hetkellä juhli koko Ranska, yhden ainoankaan äänen nousematta vastaan, — otti vehkeilevä ryhmäkunta mainetta tavoittelevia asianajajia, etunenässä Thiers valtiomiehenä ja Trochu kenraalina, haltuunsa Hôtel de Ville'n (kaupungintalon). Näitä miehiä elähdytti silloin niin kiihkeä usko Pariisin kutsumukseen kaikkina historiallisen pulan käännekohtina edustaa Ranskaa, että saadakseen anastamansa Ranskan hallitsija-arvot näyttämään oikeilta, näytti heistä riittävältä, kun esittivät niiden tueksi jo rauenneet Pariisilta saamansa edustajavaltuudet. Toisessa julistuksessamme viimeisestä sodasta, viisi päivää näiden henkilöiden pinnalle nousun jälkeen, sanoimme me, mitä miehiä he olivat. Ja kuitenkin salli Pariisi taistelun mylläkässä, kun todelliset työväenjohtajat vielä viruivat Bonaparten vankiloissa ja preussiläiset jo kulkivat täydessä marssissa Pariisia kohti, heidän käydä käsiksi valtiovaltaan, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että tämän valtiovallan tuli palvella yksistään kansallista puolustusta. Mutta Pariisia ei voitu puolustaa, jollei aseistettu sen työväestöä, jollei muutettu sitä käyttökelpoiseksi sotajoukoksi ja kouluutettu sen rivejä itse sodassa. Mutta aseistettu Pariisi oli samaa kuin aseistettu vallankumous. Pariisin voitto preussiläisestä hyökkääjästä olisi ollut Ranskan työväestön voitto Ranskan kapitalisteista ja omista valtioloisistaan. Tässä ristiriidassa kansallisen velvollisuuden ja luokkaetujen välillä ei kansallisen puolustuksen hallitus epäröinyt silmänräpäystäkään — se muuttui kansallisen kavalluksen hallitukseksi.

Ensi työkseen lähetti se Thiers'in kiertomatkalle Eurooppaan, hovista hoviin, kerjäämään sieltä välitystä tarjoamalla vaihdettavaksi tasavallan kuninkaaseen. Neljä kuukautta piirityksen alkamisen jälkeen, kun näytti tulleen hetki, jolloin oli päästettävä julkisuuteen ensimmäinen sana antautumisesta, puhui Trochu Jules Favre'n ja muiden hallituksen jäsenten läsnä ollessa Pariisin kokoontuneille määreille (maire, piiripormestari) seuraavasti:

"Ensimmäinen kysymys, minkä juuri syyskuun 4 p:n iltana virkatoverini minulle tekivät, oli: onko Pariisilla minkäänlaisia menestyksen toiveita kestää preussiläisen armeijan piiritystä? Minä en vitkastellut vastatessani siihen kieltävästi. Useat minun täällä olevista virkatovereistani voivat taata sanojeni todenperäisyyden ja minun kiinnipysymiseni tässä mielipiteessä. Minä sanoin heille, juuri näillä samoilla sanoilla, että asiain nykyisellä kannalla ollessa on hulluutta koittaa pitää Pariisia preussiläistä piiritystä vastaan. Epäilemättä, lisäsin, sankarillista hulluutta, mutta ei myöskään mitään muuta… Tapaukset (joita hän itse johti) eivät ole osoittaneet minun aavistuksiani vääriksi." Tämän Trochu'n pienen, sievän puheen julkaisi perästäpäin yksi läsnä olleista määreistä, hra Corbon.

Siis: samana iltana kuin tasavalta julistettiin oli Trochu'n virkatovereille tunnettua, että Trochu'n "suunnitelmana" oli Pariisin antautuminen. Jos kansallinen puolustus olisi ollut tärkeämpää kuin vain tekosyy Thiers'ille, Favre'lle ja kumppaneille kiivetä valtaan, niin nämä syyskuun 4 päivän nousukkaat olisivat 5 p:nä luopuneet hallituksesta, olisivat paljastaneet Pariisin väestölle Trochun "suunnitelman" ja vaatineet sitä joko heti antautumaan tai ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta sen sijaan päättivät nämä kunniattomat petturit parantaa Pariisin "sankarillista hulluutta" nälällä ja verisillä päillä ja sillävälin pilkata sitä sellaisilla suurisanaisilla julistuksilla kuin ovat esim. seuraavat: "Trochu, Pariisin kuvernööri, ei tule koskaan antautumaan!" Ja Jules Favre, ulkoministeri, "ei tule luovuttamaan tuumaakaan alueestamme eikä kiveäkään linnoituksistamme". Eräässä kirjeessään Gambettalle tunnustaa sama Jules Favre, ettei "puolustauduttu" preussiläisiä, vaan Pariisin työväkeä vastaan. Koko piirityksen ajan laskettelivat bonapartelaiset kurkun katkaisijat, joille Trochu viisaasti oli uskonut pariisilaisarmeijan komennuksen, salaisessa kirjeenvaihdossaan kehnoja sukkeluuksia kouraantuntuvasta puolustusilveilystä. Tarkasteltakoon esim. Alphonse Simon Guiod'n, pariisilaisarmeijan tykistön ylikomentajan, kunnialegionan suuren ristin kantajan ja Suzanne'n tykistön divisionakenraalin, välistä kirjeenvaihtoa, jonka kommuuni on julkaissut. Viimeinkin 28 p:nä tammik. 1871 pudottivat he pois petkutusnaamarinsa. Äärimmilleen alentuneen kaikella uljuudella tuli kansallisen puolustuksen hallitus Pariisin antautumisessa näkyville Bismarckin vangeista kokoonpantuna Ranskan hallituksena — niin ylenkatsottavan alhainen osa, että yksinpä Ludvig Napoleon Sedan'issa oli kavahtanut sitä. Maalisk. 18 p:n jälkeisessä hurjassa paossaan Versailles'iin jättivät "kapitulardit" (antautujat) jälkeensä Pariisiin asiakirjan arvoisen todistuksen kavalluksestaan. "Hävittääkseen tämän", sanoo kommuuni eräässä maaseutujulistuksessaan, "eivät nämä miehet olisi kammoneet muuttaa Pariisia verimeren huuhtelemaksi rauniokasaksi".

Mutta tahtoessaan aikaansaada tämän tuloksen oli useilla puolustushallituksen pääjäsenillä sitäpaitsi vielä aivan omat yksityiset syynsä.

Heti aselevon solmiamisen jälkeen julkaisi Millière, Pariisin edustaja kansalliskokouksessa, joka nyttemmin on ammuttu Jules Favren nimenomaisesta käskystä, koko joukon luotettavia laillisia asiakirjoja todistaakseen niiden nojalla, että Jules Favre, joka eli villissä avioliitossa erään Algierissä asustavan juopporatin rouvan kanssa, ylen uhkarohkeitten, useampien vuosien varrella tehtyjen väärennysten sarjan avulla oli aviorikoksessa syntyneitten lastensa nimessä huiputtanut itselleen suuren perinnön ja sillä tavalla tullut rikkaaksi mieheksi. Ja vielä todistettiin, että hän eräässä oikeiden perillisten nostamassa oikeudenkäynnissä vältti paljastuksen ainoastaan sen kautta, että bonapartelaiset tuomioistuimet erikoisesti häntä suosivat. Kun näistä kuivista oikeuden pöytäkirjoista ei käynyt pääseminen eroon, ei edes käytettävinään olevilla runsailla puhetaidollisilla hevosvoimilla, piti Jules Favre ensi kerran elämässään suunsa kiinni, kaikessa hiljaisuudessa jääden odottamaan kansalaissodan puhkeamista, päästäkseen silloin raivossaan parjaamaan Pariisin kansaa karanneiden rangaistusvankien roistojoukoksi, joka ilmeisesti kapinoi perhettä, uskontoa, omaisuutta ja järjestysvaltaa vastaan. Ja tuskin oli tämä sama väärentäjä päässyt valtaan, kun hän, heti syysk. 4 p:n jälkeen, myötätunnosta laski vapaaksi Picard'in (Pic'in) ja Taillefer'in, jotka molemmat, vieläpä keisarikunnan aikana, olivat tuomitut väärennyksestä L'Etendard-lehdelle sattuneen häväistysjutun yhteydessä. Toinen näistä miehistä, Taillefer, oli kyllin julkea lähteäkseen kommuunin aikana Pariisiin ja joutui siellä heti kiinni. Ja kaiken tämän jälkeen huusi Jules Favre kansalliskokouksen puhujalavalta koko maailmalle, että pariisilaiset laskivat kaikki kuritushuonevankinsa vapaiksi.

Ernest Picard, joka kansallisen puolustuksen hallituksessa näytteli Karl Vogt'in osaa ja joka itse nimitti itsensä tasavallan sisäministeriksi, senjälkeen kuin hän turhaan oli yritellyt päästä keisarikunnan sisäministeriksi, — on erään Arthur Picardin veli, joka oli huijarina potkittu pois Pariisin pörssistä (Pariisin poliisipäällystön raportti 13.7.1867) ja oman tunnustuksensa mukaan todistettu syypääksi 300,000 francin varkauteen, jonka hän oli tehnyt Société Générale, Rue Palestro 5, nimisen liikkeen haarakonttorin johtajana (poliisipäällystön raportti 11.12.1868). Tämän Arthur Picardin nimitti Ernest Picard sanomalehtensä "L'Électeur Libre" toimittajaksi. Samalla kun tavallisia pörssimiehiä johdettiin harhaan tämän ministerilehden virallisilla valeilla, juoksi Arthur Picard edestakaisin ministeriön ja pörssin väliä ja muutti Ranskan armeijan tappiot käteiseksi voitoksi. Tämän vilpittömän veljesparin koko asioimiskirjeenvaihto joutui kommuunin käsiin.

Jules Ferry'n, joka ennen syysk. 4 p:vää oli leivätön asianajaja, onnistui Pariisin "määrinä" piirityksen aikana keinotella nälänhädästä itselleen kokonaisen omaisuuden. Se päivä, jona hänen on vastattava taloudenpidostaan, tulee myöskin olemaan hänen tuomiopäivänsä.

Nämä miehet saattoivat nyt löytää itselleen tickets-of-leave'n[2] ainoastaan Pariisin raunioista. He olivat juuri niitä miehiä, joita Bismarck tarvitsi. Hiukan silmänkääntäjätemppuja — ja Thiers, joka tähän saakka oli ollut hallituksen salainen kuiskaaja, ilmestyi nyt sen johtoon mukanaan tickets-of-leave-miehiä ministereinä.

Thiers, tämä kääpiökasvannainen, on enemmän kuin puoli vuosisataa hurmannut Ranskan yläluokkaa, koska hän on oman luokkansa turmeltuneisuuden täydellistynein henkinen ilmiö. Ennenkuin hänestä tuli valtiomies, oli hän jo näyttänyt valehtelemistaitonsa historiankirjoittajana. Hänen julkisen elämänsä aikakirjat ovat Ranskan onnettomuuksien historiaa. Ollessaan ennen vuotta 1830 liitossa tasavaltalaisten kanssa sieppasi hän Ludvig Philipiltä ministeripaikan kavaltamalla suojelijansa Lafitten. Kuninkaan suosioon hän sukeltausi lietsomalla roskaväen mellakoita papistoa vastaan, joiden mellakoiden aikana Saint-Germain l'Auxerrois'n kirkko ja arkkipiispan palatsi ryöstettiin, ja käytöksellään Berry'n herttuatarta kohtaan, jonka luona hän samalla kertaa näytteli sekä ministeriurkkijan että vankilakätilön osaa. Hänen työtään oli tasavaltalaisten teurastaminen Rue Transnonain'illä, hänen työtään sitä seuraavat häpeälliset syyskuunlait sanomalehdistöä ja yhdistymisoikeutta vastaan. 1840, jolloin hän taas sukelsi esiin ministeripresidenttinä, hämmästytti hän Ranskaa Pariisin linnoittamissuunnitelmallaan. Tasavaltalaisille, jotka syyttivät tätä suunnitelmaa salakavalaksi juoneksi Pariisin vapautta vastaan, vastasi hän edustajakamarissa:

"Miten? Kuvitteletteko, että varustuslaitokset jolloinkin voisivat uhata vapautta? Ennen kaikkea parjaatte te silloin jokaista mahdollista hallitusta, jos edellytätte, että se jolloinkin yrittäisi vahvistaa asemaansa pommittamalla Pariisia… Sellainen hallitus olisi voittonsa jälkeen sata kertaa mahdottomampi kuin sitä ennen." Tosiaankaan ei olisi mikään muu hallitus koskaan uskaltanut pommittaa Pariisia sen omista linnoituksista kuin se, joka jo etukäteen oli jättänyt samat linnoitukset preussiläisille.

Kun kuningas Bomba tammikuussa 1848 kokeili Palermolla, nousi Thiers, joka ei silloin ollut pitkään aikaan ollut ministerinä, taas kerran puhumaan kamarissa: "Te tiedätte, hyvät herrat, mitä Palermossa tapahtuu. Te kaikki vavahdatte kauhusta (parlamentarisessa merkityksessä!), kun kuulette, että suurta kaupunkia on neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon pommittanut — kuka? Vieras vihollinenko, joka käyttää sotaoikeuttaan? Ei, hyvät herrat, vaan sen oma hallitus. Ja minkä tähden? Koska onneton kaupunki vaati oikeuksiansa. Ja siitä, että se vaati oikeuksiaan, sai se niskaansa 48 tuntia pommitusta… Sallikaa minun vedota Euroopan yleiseen mielipiteeseen. On kuin tekisi palveluksen ihmiskunnalle, kun nousee ja Euroopan ehkä suurimmalta puhujalavalta laskee kuuluville muutamia suuttumuksen sanoja (aivan oikein: sanoja!) moisia ilkitöitä vastaan. Kun hallitsija Esparterolla, joka kuitenkin oli tehnyt maalleen palveluksia (enemmän ainakin kuin Thiers koskaan!), oli tarkoitus pommittaa Barcelonaa kukistaakseen erään kapinan, silloin kohosi kaikilta maailman kulmilta yleinen vihastuksen huuto."

Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin oli Thiers yhtenä kaikkein raivoisimmista puolustamassa Ranskan armeijan pommitusta Roomaa vastaan. Kuningas Bomban virhe näyttää olleen vain siinä, että hän rajoitti pommituksensa neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.

Joitakin päiviä ennen helmikuun vallankumousta, suuttuneena pitkäaikaisesta, pakollisesta virattomana olostaan ja petoksista, joista Guizot oli hänet tuominnut, ja vainuten kansanliikkeen lähenevän, selitti Thiers edustajakamarille samaan valheelliseen jättiläistyyliin, joka hankki hänelle pilkkanimen Mirabeau-mouche (Mirabeau-kärpänen):

"Minä kuulun vallankumouksen puolueeseen, ei ainoastaan Ranskan, vaan koko Euroopan käsittävään. Minä toivon, että vallankumous hallitus pysyisi maltillisten miesten käsissä,… mutta vaikkapa tämä hallitus joutuisi kiihkeiden, vieläpä radikalisten (jyrkkien) henkilöiden käsiin, niin en minä sittenkään tule hylkäämään asiatani. Minä tulen aina kuulumaan vallankumouspuolueeseen."