Helmikuun vallankumous tuli. Sen sijaan, että olisi pannut Guizot'n ministeristön tilalle Thiers'in ministeristön, kuten pikku miehemme oli uneksinut, tunki se pois Louis Philipin korvatakseen hänet tasavallalla. Voiton ensi päivänä kätkeytyi tämä mies huolellisesti, unohtaen, että työläisten ylenkatse suojeli häntä heidän vihaltaan. Sittenkin pysytteli hän vanhastaan tunnetulla rohkeudellaan poissa julkisuuden näyttämöltä siksi, kunnes kesäkuun verilöylyt olivat raivanneet sen vapaaksi senkaltaiselle toiminnalle, jota hänellä oli tapana harjoittaa. Silloin hänestä tuli järjestyspuolueen ja sen parlamentarisen tasavallan johtava pää, tuon nimettömän välivaltakunnan, jossa kaikki hallitsevan luokan eri ryhmät tekivät salaliittoja toistensa kanssa sortaakseen kansaa ja toisiansa vastaan pannakseen pystyyn kukin oman monarkiansa (yksinvaltansa). Silloin kuten nytkin syytti Thiers tasavaltalaisten olevan ainoana esteenä tasavallan lujittamisen tiellä. Silloin kuten nytkin puhui hän tasavallalle samoin kuin pyöveli Don Carlokselle: "Minä murhaan sinut, mutta sinun omaksi parhaaksesi." Nyt kuten silloin on hänen pakko voittonsa jälkeisenä päivänä huudahtaa: "L'Empire est fait!" — keisarikunta on valmis. Huolimatta hänen tekopyhistä saarnoistaan "välttämättömistä" vapauksista ja henkilökohtaisesta suuttumuksestaan Louis Bonapartea kohtaan, joka oli tarvinnut häntä ja sitten heittänyt parlamentarismin hiiteen, parlamentarismin keinotekoisen ilmakehän ulkopuolella tietää pikku miehemme hyvin kutistuvansa olemattomiin —, huolimatta kaikesta tuosta oli Thiers'illä kätensä mukana kaikissa toisen keisarikunnan häpeissä Rooman miehittämisestä ranskalaisilla joukoilla Preussia vastaan käytyyn sotaan asti, mihin sotaan hän kiihoitti ankarilla purkauksillaan Saksan yhtenäisyyttä vastaan — ei käsitellen tätä preussilaisen despotismin ottamana naamarina, vaan loukkauksena sitä perintöosuutta vastaan, mikä Ranskalla oli saksalaisten eripuraisuudessa. Samaan aikaan kuin hän kääpiökäsivarsillaan mielellään Euroopan edessä heilautteli ensimmäisen Napoleonin miekkaa, Napoleonin, jonka historiallinen kengänpuhdistaja hänestä oli tullut, saavutti hänen ulkopolitiikkansa alati huippunsa Ranskan äärimmäisessä alennuksessa, Lontoon konventionista (sopimuksesta) 1841 Pariisin antautumiseen 1871 ja nykyiseen kansalaissotaan saakka, jonka kestäessä hän Bismarckin korkean esivallan luvalla kiihoitti Sedan'in ja Metzin vankeja lähtemään Pariisia vastaan. Kykyjensä joustavuudesta ja päämääriensä vaihtelevaisuudesta huolimatta on tämä mies koko pitkän ikänsä ollut kytkettynä mitä kivettyneimpään tottumukseen. On selvää, että uusiaikaisen yhteiskunnan syvemmällä käyvien virtausten täytyi ikuisesti pysyä häneltä salassa. Mutta jo silminnähtävimmätkin muutokset yhteiskunnan pinnalla ponnistelivat vastaan näissä aivoissa, joiden koko elinvoima oli paennut kieleen. Niinpä ei hän koskaan väsynyt leimatessaan pyhyydenhäväisemiseksi jokaisen poikkeuksen vanhentuneesta ranskalaisesta suojelustullijärjestelmästä. Louis Philippe'n ministerinä koitti hän huutaa olemattomiin rautatiet järjettöminä narrilaitoksina. Louis Bonaparten vastustajiin kuuluessaan häpäisi hän kaikki yritykset Ranskan rappeutuneen sotalaitoksen uudistamiseksi. Ei kertaakaan koko pitkän poliittisen uransa aikana hän ole tehnyt itseään syypääksi pienimpäänkään hyödylliseen toimenpiteeseen. Thiers oli johdonmukainen vain rikastumisenhimossaan ja vihassaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka auttoivat häntä, eteenpäin. Hän astui ensimmäiseen ministeristöönsä Louis Philippe'n aikana köyhänä kuin Job, mutta jätti sen miljoonamiehenä. Kun hänen viimeinen ministeristönsä saman kuninkaan aikana (1 p:stä maalisk. 1840) ryhtyi häntä edustajakamarissa julkisesti syyttämään petoksesta, tyytyi hän vastaamaan puhkeamalla kyyneliin — taito, jonka hän osaa yhtä hyvin kuin Jules Favre tai jokin muukin krokodiili. Bordeaux'ssa 1871 oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä Ranskan pelastamiseksi uhkaavasta rahallisesta romahduksesta se, että turvasi itselleen vuosittaiset kolme miljoonaa. Silloin lausui se "säästäväinen" tasavalta, josta hän 1869 oli antanut toiveita pariisilaisille valitsijoilleen, ensimmäiset ja viimeiset sanansa. Yksi hänen entisistä virkaveljistään 1830-vuoden kamarista, joka itse on kapitalisti, — mikä seikka ei suinkaan estänyt häntä olemasta uhrautuvaisena jäsenenä Pariisin kommunissa —, hra Beslay, sanoi äskettäin eräässä seinäjulistuksessa Thiers'ille: "Työn orjuuttaminen pääoman avulla on kaikkina aikoina ollut teidän politiikkanne kulmakivi, ja siitä lähtien, kun olette nähneet työn tasavallan asetetuksi Pariisin kaupungintalolle, olette te keskeytymättömästi huutaneet Ranskalle: katsokaa noita roistoja!" — Mestari pienessä valtioviekkaudessa, taituri vannomaan väärin ja kavaltamaan, perehtynyt kaikkiin ilkeisiin sotajuoniin, salakavaliin kolttosiin ja parlamentarisen puoluetaistelun halpamaisiin uskottomuuksiin; heti valmis, jos on potkittu pois viroista, lietsomaan vallankumousta ja tukehuttamaan sen veriin, niin pian kuin on jälleen päässyt peräsimeen; luokkaennakkoluuloja aatteiden asemasta, turhamaisuutta sydämen sijasta; yhtä huono yksityiselämä kuin on halveksittava julkinen — tällaisena ei hän nytkään, näytellessään ranskalaisen Sullan osaa, voi olla naurettavalla kerskuvaisuudellaan lisäämättä tekojensa ilettävyyttä.
Pariisin antautuminen, joka jätti preussiläisten haltuun ei yksistään Pariisin vaan koko Ranskan, päätti ne kauan kestäneet kavalat juonet vihollisen kanssa, jotka syyskuun 4 p:vän vallananastajat, niinkuin Trochu itse on sanonut, jo mainittuna päivänä olivat aloittaneet. Toiselta puolen alkoi silloin kansalaissota, jota heidän nyt, preussiläisten tukemana, oli käytävä tasavaltaa ja Pariisia vastaan. Jo antautumissopimuksen sanamuodossa oli ansa viritettynä. Tuolla hetkellä oli yli kolmasosa maata vihollisen käsissä, pääkaupungin yhteys maaseudun kanssa oli katkaistu, ja kaikki liikeneuvot olivat epäjärjestyksessä. Sellaisissa oloissa oli mahdotonta valita Ranskalle todellista eduskuntaa, jollei annettu riittävästi aikaa valmistuksiin. Juuri sentähden oli antautumissopimuksessa pantu ehdoksi, että kansalliskokous oli valittava kahdeksan päivän kuluessa, niin että monin paikoin Ranskaa tieto toimitettavista vaaleista saatiin vasta päivää ennen niiden määräaikaa. Vielä oli kansalliskokous, kuten antautumiskirjan eräässä kohdassa nimenomaan oli määrätty, valittava yksinomaan päättämään sodasta ja rauhasta ja asianhaarain mukaan mahdollisesti solmimaan rauhan. Kansan täytyi tuntea, että aselevon ehdot tekivät sodan jatkamisen mahdottomaksi, ja että Bismarck'in pakottamaa rauhaa vahvistamaan olivat huonoimmat ihmiset Ranskassa juuri paraimpia. Mutta tyytymättömänä kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli Thiers, jo ennenkuin aselevon salaisuus oli pariisilaisille ilmoitettu, lähtenyt vaalimatkalle maaseudulle sähköittääkseen siellä jälleen henkiin laillisuuspuolueen, jonka nyt yhdessä orleanilaisten kanssa piti täyttää hetkellisesti mahdottomiksi tulleiden bonapartelaisten paikka. Hänellä ei ollut mitään pelkoa niistä. Mahdoton hallitsemaan uusiaikaista Ranskaa ja siitä syystä halveksittava kilpailijana, — mikä puolue oli sopivampi välikappale taantumukselle kuin se, joka toiminnassaan, Thiers'in omien sanojen mukaan (edustajakamarissa 5 p. tammik. 1833), "aina oli rajoittunut käyttämään kolmea apulähdettä: ulkonaista hyökkäystä, sisällistä sotaa ja anarkiaa?" Mutta he, laillisuuspuoluelaiset (legitimistit), uskoivat todella takaperin käännetyn tuhatvuotisen valtakuntansa tulleen. Siinä valtakunnassa näkyi ulkolaisten hyökkääjien kantapäitä, jotka polkivat Ranskaa maahan, siellä oli keisarikunnan romahdus ja Napoleonin vankeus ja siellä olivat he taas itse. Historian pyörä oli nähtävästi pyörähtänyt takaisin vuoden 1816 chambre introuvable'n (maaneuvos- ja junkkarikamarin) kohdalle. Tasavallan aikana vuosien 1848-1851 välisissä kokouksissa edustivat heitä heidän sivistyneet ja koulutetut parlamentariset johtajansa, mutta nyt tunkeutuivat etukynteen puolueen halvat sotamiehet — kaikki Ranskan pourceaugnacit.
Niin pian kuin tämä ruraux- (maajunkkarien) kokous oli avattu Bordeaux'ssa, antoi Thiers heidän tietää, että olisi viipymättä hyväksyttävä alustavat rauhanehdot, vieläpä ilman parlamentarisen keskustelun niille suomaa kunnianosoitusta, ainoana ehtona, jolla Preussi sallii heidän aloittaa sodan tasavaltaa ja sen lujaa linnaa Pariisia vastaan. Vastavallankumouksella ei tosiaankaan ollut yhtään aikaa hukattavana. Toinen keisarikunta oli lisännyt valtiovelan kaksinkertaiseksi ja upottanut suurkaupungit raskaisiin paikallisiin velkoihin. Sota oli asettanut peloittavan suuria vaatimuksia kansakunnalle ja häikäilemättömästi tyhjentänyt sen apulähteet. Tehdäkseen hävityksen täydelliseksi, seisoi preussilainen Shylock edessä ja esitti maksettavaksi laskunsa puolenmiljoonan sotamiehensä elättämisestä ranskalaisella alueella, ja viiden miljaardin vahingonkorvauksesta sekä sen maksamattoman osan koroista 5 prosentin mukaan. Kenen piti maksaa lasku? Ainoastaan väkivaltaisesti kukistamalla tasavallan saattoivat rikkauksien riistäjät toivoa voivansa vierittää itse aikaansaamansa sodan kustannukset rikkauden luojien hartioille. Ja niin kannusti juuri Ranskan pohjaton rappiotila näitä isänmaallisia maaomaisuuden ja pääoman edustajia vieraan valloittajan silmäin edessä ja korkean suojeluksen alla täydentämään käydyn ulkonaisen sodan sisällisellä sodalla, orjainomistajien kapinalla.
Yksi suuri este oli tämän salaliiton tiellä Pariisi. Sen riisuminen aseista oli ensimmäinen menestymisen ehto. Sentähden vaati Thiers Pariisia laskemaan aseensa. Sitten ärsytettiin kaupunkia maajunkkarien kokouksen tyhmillä tasavaltalaisvastaisilla mielenosoituksilla ja Thiers'in omilla kaksimielisillä lausunnoilla tasavallan oikeusperusteista; uhkauksella panna kaupunki viralta hallitus- ja pääkaupunkina; orleanilaisten lähettilästen nimittämisellä; Dufaure'n laeilla langenneista vekseleistä ja vuokrista, jotka uhkasivat perikadolla Pariisin kauppaa ja teollisuutta; Pouyer-Quer-tier'n 2 centin verolla jokaisesta pienimmänkin painotuotteen kappaleesta; Blanqui'n ja Flourens'in kuolemantuomioilla; tasavaltalaisten lehtien lakkauttamisella; kansalliskokouksen muuttamisella Versailles'iin; Palikaon julistaman ja 4 p:nä syysk. lakkautetun piiritystilan uusimisella; nimittämällä joulukuun-sankari Vinoy kuvernööriksi, santarmi Valentin poliisipäälliköksi ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine kansalliskaartin ylipäälliköksi Pariisiin.
Ja nyt teemme yhden kysymyksen hra Thiers'ille ja hänen palvelijoilleen, kansallisen puolustuksen herroille. On tunnettua, että Thiers oli rahaministerinsä, hra Pouyer-Quertierin kautta esittänyt otettavaksi kahden miljaardin heti maksettavan lainan. Onko totta vai eikö:
1) että tämä asia oli sovittu niin, että useita satoja miljooneja olisi provisionina luisunut Thiers'in, Jules Favren, Ernest Picard'in, Pouyer-Quertier'n ja Jules Simon'in yksityisiin taskuihin ja:
2) että yhtään maksua ei tulisi tehtäväksi ennenkuin vasta Pariisin "rauhoituksen" jälkeen?
Joka tapauksessa oli asian täytynyt olla hyvin kiireellisen, sillä Thiers ja Jules Favre pyysivät häpeämättä Bordeaux'n kokouksen nimessä preussiläisiä joukkoja miehittämään Pariisin. Mutta se ei sopinut Bismarckin suunnitelmiin, kuten hän pilkallisesti ja aivan julkisesti kertoi kotiin palattuaan Frankfurtin ihmetteleville porvareille.
II.
Pariisi oli ainoa vakavampi este vastavallankumouksellisen salaliiton tiellä. Se oli siis riisuttava aseista: Siinä suhteessa oli Bordeaux'n kokous vilpittömyys itse. Jollei kokouksen junkkarien raivoava kiljunta olisi ollut kyllin kuuluvata, niin olisi Thiers'in suunnittelema Pariisin antaminen triumviraatin (kolmimiehisen liiton) haltuun — jonka muodostivat joulukuun-murhaaja Vinoy, bonapartelainen santarmi Valentin ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine — tehnyt jokaisen epäilyksen mahdottomaksi. Mutta samalla kun salaliiton tekijät asettivat aseista riisumisen todellisen tarkoituksen julkeasti kaikkien katseltavaksi, vaativat ne Pariisia laskemaan aseensa sellaisella tekosyyllä, joka oli mitä huutavin, häpeällisin valhe. Kansalliskaartin tykistö, sanoi Thiers, kuuluu valtiolle ja on luovutettava valtiolle takaisin. Tosiasia oli seuraava: siitä antautumispäivästä alkaen, jolloin Bismarckin vangit luovuttivat Ranskan Bismarck'ille, mutta olivat pidättäneet itselleen suurilukuisen henkivartioston sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että pitäisivät Pariisia kurissa sen avulla — siitä päivästä alkaen oli Pariisi varuillaan. Kansalliskaarti järjestäytyi uudelleen ja uskoi korkeimman johtonsa keskuskomitealle, jonka kaarti kokonaisuudessaan, muutamia vanhoja bonapartelaisia osastoja lukuunottamatta, oli valinnut. Sen edellisenä päivänä, jolloin preussiläiset marssivat Pariisiin, piti keskuskomitea huolen siitä, että ne kanuunat ja kuularuiskut, jotka kapitulardit (antautujat) kavaluudella olivat saaneet jäämään niihin tai niiden läheisiin kaupunginosiin, jotka preussiläisten piti miehittää, siirrettiin Montmartre'een, la Villette'een ja Belleville'een. Tämän tykistön oli kansalliskaarti omalla avustuksellaan hankkinut. Se oli virallisesti tunnustettu kansalliskaartin omaisuudeksi tammik. 28 p:vän antautumissopimuksessa ja sellaisena erotettu erilleen valtiolle kuuluvien aseitten yleisessä luovutuksessa voittajalle. Thiers'iltä puuttui niin täydellisesti läpinäkyvin syyn varjokin aloittaakseen sodan Pariisia vastaan, että hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua valeeseen: kansalliskaartin tykistö on valtion omaisuutta.
Tykistön takavarikoiminen oli tarkoitettu Pariisin ja samalla koko syyskuun 4 päivän vallankumouksen aseista riisumisen alkajaisiksi. Mutta tästä vallankumouksesta oli tullut Ranskan laillinen tila. Tasavallan, sen teot, oli voittaja antautumiskirjan sanallisessa sisällyksessä tunnustanut. Antautumisen jälkeen olivat sen tunnustaneet kaikki vieraat vallat. Sen nimessä oli kansalliskokous kutsuttu kokoon. Syyskuun 4 p:nä alkanut Pariisin työväenvallankumous oli Bordeaux'n kansalliskokouksen ja sen toimeenpanevan valiokunnan ainoa oikeusperuste. Jollei syyskuun 4 p:vää olisi ollut, niin olisi kansalliskokous heti saanut väistyä vuonna 1869 ranskalaisen eikä preussilaisen vallan aikana yleisellä äänioikeudella valitun ja vallankumouksen väkivaltaisesti hajoittaman lakiasäätävän laitoksen tieltä. Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä olisi täytynyt antautua keskusteluihin saadakseen itselleen Louis Bonaparten allekirjoittaman suosituksen, jolla olisivat voineet välttää matkan Cayenne'een. Kansalliskokous, varustettuna valtakirjalla rauhan solmimista varten preussiläisten kanssa, oli vain yksityinen välikohtaus siinä vallankumouksessa, jonka todellinen ruumiillistuma yhä vielä oli aseistettu Pariisi — sama Pariisi, joka oli tämän vallankumouksen tehnyt, joka sen tähden oli kestänyt viisikuukautisen piirityksen kaikkine nälänhädän synnyttämme kauhuineen ja joka pitkitetyllä vastarinnallaan, jota Trochun "suunnitelmakaan" ei ollut estänyt, oli laskenut perustuksen maaseudun itsepintaiselle puolustussodalle. Ja Pariisin piti nyt joko laskea aseensa Bordeaux'een kokoontuneiden kapinallisten orjainpitäjien häpeällisestä käskystä ja tunnustaa, että sen syyskuun 4 p:vän vallankumous vain oli yksinkertainen valtiovallan siirto Louis Bonapartelta hänen kuninkaallisten kilpailijoittensa käsiin, — tahi sitten astua uhrautuvaisena esitaistelijana esiin Ranskan puolesta, jonka pelastaminen perikadosta ja uudestisyntyminen olivat mahdottomia, jollei vallankumouksellista tietä kaadettu kumoon niitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja, jotka olivat synnyttäneet toisen keisarikunnan ja jotka tuon keisarikunnan suojelevan huolenpidon alaisina olivat päässeet kehittymään äärimmäisen mädännäisyyden tilaan. Pariisi, vaikka vielä oli viisikuukautisen nälänhädän uuvuttama, ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Se päätti sankarillisesti kestää kaikki vastarinnan vaarat taistelussa ranskalaisia salaliittolaisia vastaan, huolimatta siitä, että yhä vielä preussiläisten kanuunain kidat ammottivat alas heitä kohtaan heidän omista linnoituksistaan. Mutta samalla kansalliskaartin keskuskomitea, kauhistuen kansalaissotaa, jonka keskelle Pariisi tulisi pakosta joutumaan, päätti asettua puolustavalle kannalle, huolimatta kansalliskokouksen ärsytyksistä, toimeenpanevan valiokunnan perusteettomista hyökkäyksistä ja uhkaavista joukkojen keskittämisistä Pariisiin ja sen ympärille.
Thiers itse alkoi sitten kansalaissodan lähettämällä Vinoy'n johdolla joukon poliisiupseereita ja muutamia linjarykmenttejä yölliselle ryöstöretkelle Montmartreen äkkirynnäköllä ryöstämään sieltä kansalliskaartin tykistön. On tunnettua, miten tämä yritys meni myttyyn kansalliskaartin vastustuksen ja tapahtuneen joukkojen veljestymisen tähden. Aurelles de Paladine oli jo etukäteen painattanut valmiiksi voittosanomansa ja Thiers'illä oli valmiina jaettaviksi seinäjulistukset, joilla piti antaa tiedoksi hänen valtiokeikaustoimenpiteensä. Kummatkin täytyi nyt korvata Thiers'in julistuksella, jossa hän ilmoitti jalomielisen päätöksensä antaa kansalliskaartin pitää aseensa. Hän ei epäillyt, sanottiin julistuksessa, sen tulevan käyttämään niitä hyväksensä liittymällä hallituksen puolelle kapinoitsijoita vastaan. Kaikista 300,000 kansalliskaartilaisesta noudatti ainoastaan 300 tätä pikku Thiers'in kehoitusta liittyä häneen omaa itseänsä vastaan. Maaliskuun 18 p:n mainehikas työväenvallankumous otti vastustamattomasti Pariisin valtaansa. Keskuskomitea oli sen väliaikainen hallitus. Eurooppa näytti hetkisen epäillen miettivän, tokko sen pää-, valtio- ja sotatoimet olivatkaan todellisia vai olivatko ne vain kauan sitten kadonneen menneisyyden unia.
Maaliskuun 18 p:stä siihen saakka, kun versaillesilaiset joukot hyökkäsivät kaupunkiin, pysyi köyhälistön vallankumous niin puhtaana kaikista väkivallantöistä, joita "ylempien luokkien" vallankumoukset ja vielä enemmän vastavallankumoukset ovat uhkuen täynnä, että sen vastustajat eivät voineet löytää muita kannattimia kiukulleen kuin kenraalien Lecomtes'n ja Clément Thomas'n mestaukset ja yhteentörmäyksen Place Vendôme-torilla.
Yksi bonapartelaisista upseereista, joka otti osaa yölliseen hyökkäykseen Montmartre'lla, kenraali Lecomte, oli neljä kertaa käskenyt 81:stä linjarykmenttiä ampumaan erästä aseetonta väkijoukkoa Place Pigale'lla. Kun joukot kieltäytyivät siitä, puhkesi hän raivoissaan herjaamaan heitä. Sen sijaan, että olisivat ampuneet vaimoja ja lapsia, ampuivat hänen omat miehensä silloin hänet itsensä. Ne juurtuneet tavat, jotka työväenvihaajien kurinalaisuudessa on istutettu sotamiehiin, eivät luonnollisesti häviä samassa silmänräpäyksessä, jolloin sotamiehet siirtyvät työväen puolelle. Nämä samat miehet mestasivat myöskin Clement Thomas'n.
"Kenraali" Clement Thomas, eräs katkeroitunut entinen vahtimestari, oli Louis Philippe'n viime aikoina otettu tasavaltalaisen "Le National"-lehden toimitukseen, jossa hän samalla kertaa hoiti vastuunalaisen "pulvaanin" (gérant responsable, jonka tehtävänä oli tuomittujen vankilarangaistusten istuminen) ja kaksintaistelijan virkoja tässä hyvin taisteluhaluisessa lehdessä. Kun helmikuun vallankumouksen jälkeen nämä "kansalliset" ("national") herrat pääsivät peräsimeen, muuttivat he tämän vanhan vahtimestarin kenraaliksi. Tämä tapahtui vähän ennen kesäkuunteurastuksia, joita hän samoin kuin Jules Favre oli ollut mukana suunnittelemassa ja joissa hän näytteli yhtä halveksittavimmista pyövelinosista. Sitten hävisi hän yhdessä kenraaliarvonsa keralla pitkäksi aikaa sukeltaakseen jälleen esiin 1 p:nä marrask. 1870. Päivää ennen oli "puolustushallitus" kaupungintalolla antanut Blanqui'lle, Flourens'ille ja muille työväenedustajille juhlallisen lupauksensa luovuttaa anastamansa vallan vapaasti valitun Pariisin kommunin käsiin. Sen sijaan, että olisivat pitäneet sanansa, päästivät ne Pariisia vastaan irti Trochu'n bretagnelaiset, jotka nyt olivat olevinaan Bonaparten korsikalaisia. Kenraali Tamisier yksinään kieltäytyi tahraamasta nimeään tuollaisella sanansa syömisellä ja luopui toimestaan kansalliskaartin ylimpänä päällikkönä. Hänen tilalleen tuli Clement Thomas jälleen kenraaliksi. Koko ylipäällikkyytensä ajan kävi hän sotaa, ei suinkaan preussiläisiä, vaan Pariisin kansalliskaartia vastaan. Hän esti sen yleisen aseistamisen, kiihoitti porvaripataljoonia työväenpataljoonia vastaan, erotti toimestaan Trochu'n "suunnitelmalle" vihamieliset upseerit ja hajoitti pelkuruuden varjolla ne samat köyhälistön pataljoonat, joiden urhollisuutta heidän katkerimpienkin vihamiestensä on nyt ollut pakko ihmetellä. Clement Thomas oli hyvin ylpeä siitä, että Pariisin köyhälistön henkilökohtaisena vihamiehenä oli jälleen onnistunut valloittamaan takaisin vanhan ylemmyytensä kesäkuun päiviltä. Vielä muutamia päiviä ennen maaliskuun 18 p:vää esitti hän sotaministeri Leflôlle oman suunnitelman "loistavimpien Parisin kanaljain kukkien poiskitkemiseksi". Vinoy'n tappion jälkeen ei hän voinut kieltää itseltään esiintymistä yksityisenä urkkijana taistelunäyttämöllä. Keskuskomitea ja Pariisin työväki olivat samassa määrässä vastuunalaisia Clement Thomas'n ja Lecomte'n ampumisesta kuin Vales'in prinsessa niiden henkilöiden kohtaloista, jotka poljettiin kuoliaiksi väentungoksessa hänen Lontooseen tulonsa aikana.
Luuloteltu aseettomien kansalaisten surmaaminen Place Vendôme'ella on satu, josta Thiers ja maajunkkarit ovat itsepintaisesti vaienneet ja jonka levittämisen he uskoivat ainoastaan eurooppalaisten sanomalehtien renkituville.
"Järjestyksen miehet", Pariisin taantumukselliset, vapisivat maaliskuun 18 p:n voiton johdosta. Heille oli se merkki heitä vihdoinkin kohtaavasta kansan kostosta. Kaikkien kesäkuun 1848 ja tammikuun 22 p:n 1871 välisenä aikana heidän toimestaan murhattujen uhrien kummitukset nousivat heidän silmäinsä eteen. Heidän pelkonsa olikin heidän ainoa rangaistuksensa. Yksin poliisiupseeritkin, sen sijaan että heidät asiaankuuluvasti olisi riisuttu aseista ja pistetty tyrmään, havaitsivat Pariisin porttien oleva selko selällään ja pakotien Versailles'iin turvaan olevan avoinna. Järjestyksen miehiä ei ainoastaan armahdettu vaan vieläpä sallittiin heidän kokoontua uudelleen ja miehittää useampia vahvoja paikkoja Pariisin keskustassa. Tämän keskuskomitean myöntyväisyyden, tämän aseistettujen työläisten jalomielisyyden, joka oli suuresti ristiriidassa järjestyspuolueen omien tapojen kanssa, käsitti tämä puolue väärin tietoisen heikkouden merkiksi. Siitä johtui heidän mieletön suunnitelmansa muka aseettoman mielenosoituksen varjossa vielä kerran yrittää samaa, mitä Vinoy ei ollut onnistunut aikaansaamaan kanuunin ja kuularuiskuin. Maaliskuun 22 p:nä lähti hyvinvoinnin kaupunginosista liikkeelle kulkue "hienoja herroja", kaikki keikarit riveissään ja niiden etunenässä keisarikunnan hyvintunnetut vakinaiset vieraat Heeckerenit, Coëtlogon, Henri de Péne y.m.m. Raukkamaisesti, rauhallisen mielenosotuksen varjossa ja salaa aseistautuneena kaikilla salamurhaajan aseilla järjestäytyi tämä roistojoukko riveiksi, riisui aseista ja pahoinpiteli kaikkia kansalliskaartin vartiostoja ja patrulleja, joita matkallaan tapasi, ja yritti, tunkeutuessaan Rue de la Paix'lta Place Vendôme'elle, huutojen: "Alas keskuskomitea! Alas murhaajat! Eläköön kansalliskokous!" kaikuessa murtautua sinne asetetun vartioston läpi ja siten päästä äkkiä hyökkäämään sen takana olevan kansalliskaartin päämajan kimppuun. Vastaukseksi heidän revolverinlaukauksiinsa tehtiin heille tavanmukaiset lailliset vaatimukset. Kun niitä ei noudatettu, komensi kansalliskaartin kenraali ampumaan. Yksi ainoa yhteislaukaus hajoitti hurjaan pakoon nuo tyhmät narrit, jotka olivat odottaneet, että pelkkä heidän "siivon seuransa" nähtäväksi asettaminen vaikuttaisi Pariisin vallankumoukseen samalla tavalla kuin Joosuan pasuunat Jerikon muureihin. He jättivät jälkeensä kaksi kuollutta kansalliskaartilaista, yhdeksän vaikeasti haavoittunutta (niiden joukossa yksi keskuskomitean jäsen) ja koko urotyönsä näyttämön täyteen hajallaan olevia revolvereita, tikareita ja miekkakeppejä todistukseksi heidän "rauhallisen" mielenosotuksensa "aseettomasta" luonteesta. Kun Pariisin kansalliskaarti 13 p. kesäk. 1849 toimeenpani todella rauhallisen mielenosotuksen ilmaistakseen vastalauseensa ranskalaisten joukkojen Roomaa vastaan tekemän rosvomaisen hyökkäyksen johdosta, silloin kuulutti kansalliskokous ja varsinkin Thiers Changarnier'n, joka silloin oli järjestyspuolueen kenraali, yhteiskunnan pelastajaksi siitä hyvästä, että tämä oli kaikilta puolilta päästänyt joukkonsa näiden aseettomien ihmisten kimppuun ampumaan, pieksämään sapeleilla ja polkemaan niitä kuoliaiksi hevosten jalkoihin. Siiloin julistettiin Pariisi piiritystilaan; Dufaure lietsoi läpi uusia kuristuslakeja kansalliskokouksessa; uusia vangitsemisia, uusia karkotuksia, uusi hirmuvalta alkoi. Mutta "alemmat luokat" tekevät kokonaan toisin. Vuoden 1871 keskuskomitea antoi näiden "rauhallisen mielenosotuksen" sankarien yksinkertaisesti livistää tiehensä, ja niin kykenivät ne taas jo kaksi päivää myöhemmin amiraali Saisset'n johdolla kokoontumaan siihen aseistettuun mielenosotukseen, joka päättyi tunnettuun pakomatkaan Versailles'iin. Vastahakoisuudessaan pitkittää Thiers'in yöllisellä hyökkäyksellään Montmartre'een aloittamaa kansalaissotaa teki keskuskomitea ehdottoman virheen siinä, ettei se marssittanut joukkoja silloin täydellisesti avutonta Versailles'ia vastaan ja tehnyt sillä tavalla loppua Thiers'in ja hänen maajunkkariensa salaliittopuuhista. Sen sijaan sallittiin järjestyspuolueen vielä kerran koettaa voimiaan vaaliuurnan ääressä, kun kommuni 26 p. maaliskuuta valittiin. Tuona päivänä vaihtoivat järjestyksen miehet piiripormestarien virastoissa hyvänsuopia sanoja vain liiaksi jalomielisten voittajiensa kanssa, samalla kuin sisimmässään vannoivat pyhiä lupauksia siitä, että kerran vielä kostavat verisesti.
Ja katsokaa nyt mitalin takapuolta! Thiers alotti toisen sotaretkensä Pariisia vastaan huhtikuun alussa. Ensimmäinen Versailles'siin saapunut lähetys pariisilaisia vankeja joutui liikuttavan käsittelyn alaiseksi, sillä aikaa kuin Ernest Picard kädet housuntaskuissa edestakaisin kääntelehtien pilkkasi niitä ja Thiers'in ja Favre'n rouvat seuranaisineen korkealta parvekkeelta taputtivat innostuneina käsiään Versailles'in pyövelien hävyttömyyksille. Vangitut linjasotamiehet yksinkertaisesti ammuttiin, urhoollinen ystävämme kenraali Duval, rautavaluri, murhattiin ilman minkäänlaisia oikeudellisia muotoja. Gallifet, rouvansa "rakastaja", joka oli tullut yleisesti tunnetuksi hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan juomingeissa, rehenteli julistuksessaan sillä, että oli murhauttanut muutamia hänen ratsumiestensä yllättämiä ja aseista riisumia kansalliskaartilaisia yhdessä niiden päällikön ja erään luutnantin kanssa. Vinoy, karkuri, sai Thiers'iltä kunnialegionan suuren ristin päiväkäskystään, jossa määräsi jokaisen kommunin kannattajain luota tavatun linjasotamiehen ammuttavaksi. Desmarêt, santarmi, koristeltiin palkaksi siitä, että hän kavalasti oli teurastajan tavoin tappanut jalosydämisen ja ritarillisen Flourens'in, — Flourens'in, joka 31 p. lokakuuta oli pelastanut puolustushallituksen jäsenten päät. Hänen murhansa "huvittavat yksityiskohdat" esitti Thiers mielihyvällä ja perusteellisesti kansalliskokouksessa. Parlamentarisen peukaloisen, jonka on annettu ryhtyä näyttelemään Tamerlan'in osaa, pöyhkeilevällä itserakkaudella kielsi hän kapinallisilta kaikki sivistyneen sodankäyntioikeuden suojaamat oikeudet, yksinpä heidän haavoittuneittensa sitomispaikkojen puolueettomuudenkin. Ei löydy mitään ilettävämpää kuin tämä apina, jo Voltaire'n ennustama, joka hetkeksi saa päästää tiikerihimonsa valloilleen.
Senkään jälkeen, kun kommuuni (käskykirjeessään 7.IV.) oli päättänyt ryhtyä kostotoimenpiteisiin ja julistanut olevansa "pakoitettu Pariisin suojelemiseksi Versailles'in roistojen ihmissyöjätekoja vastaan vaatimaan silmän silmästä, hampaan hampaasta" — ei Thiers lopettanut julmaa kohteluaan vankeja kohtaan. Hän vielä lisäksi häpäisi niitä kertomuksissaan seuraavasti: "Koskaan ei ole kunniallisten miesten surullinen katse kohdannut halveksitun kansanvallan niin halveksittuja kasvoja" — kunniallisten miesten, sellaisten kuin Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä. Toki lopetettiin vankien ampuminen joksikin aikaa. Mutta tuskin olivat Thiers ja hänen joulukuun-kenraalinsa huomanneet, että kommunin mainittu käskykirje oli vain tyhjä uhkaus, niin että oli säästetty yksin santarmiurkkijoita, jotka oli pidätetty Pariisissa kansalliskaartilaisiksi pukeutuneina, ja ylikonstaapeleita, joilla oli sytytysgranaatteja — kun vankien joukottainen surmaaminen taas aloitettiin ja jatkettiin sitä loppuun asti. Taloja, joihin kansalliskaartilaisia oli paennut, piirittivät santarmit, ne valeltiin petroleumilla (jota nyt esiintyy ensi kerran) ja pistettiin palamaan. Lehtien ambulanssi (Les Ternes'issa) nouti niistä myöhemmin puoleksi palaneita ruumiita. Neljä kansalliskaartilaista, jotka huhtikuun 25 p. olivat Belle Epine'n luona antautuneet muutamille ratsastaville jääkäreille, ampui heti jälestä yhden toisensa perään ratsumestari, muuan Gallifet'n arvoisa renki. Yksi noista neljästä, Scheffer, joka jätettiin paikalle näköjään kuolleena, riensi Pariisin etuvartioston luokse ja antoi ennen kuolemaansa eräälle kommuunin valiokunnalle valaehtoisen todistuksen tästä tapahtumasta. Kun Tolain teki sotaministerille välikysymyksen saman valiokunnan asiasta tekemän ilmoituksen johdosta, tukehdutti maajunkkarien huuto hänen äänensä ja he kielsivät Leflô'n vastaamasta. Oli loukkaus heidän "kunniakasta" joukkoaan kohtaan — puhua sen urotöistä. Se välinpitämätön äänensävy, jolla Thiers'in kertomuksessa puhuttiin Moulin Saquet'in luona sikeässä unessa yllätettyjen kansalliskaartilaisten surmaamisesta ja vankien joukkomurhasta Clamant'issa, koski jo lontoolaisen Times-lehdenkin ei suinkaan liian herkkätuntoisiin hermoihin. Mutta olisi naurettavaa tahtoa luetella edes kaikki ne alkujulmuudet, mitä Pariisin pommittajat ja orjainpitäjien kapinan lietsojat tekivät vieraan valloittajan turvissa. Kaikkien näiden kauhujen keskellä unohtaa Thiers parlamentariset ruikutuksensa sen pelottavan vastuunalaisuuden ohella, mikä lepää hänen kääpiönhartioillaan, kerskuu, että l'assemblée siège paisiblement (kansalliskokous pitää kokoustaan rauhassa jälleen) ja todistaa alituisella juhlapäivällisten syömisellään milloin joulukuun-kenraaliensa milloin saksalaisten ruhtinasten kanssa, että hänen ruokahaluaan eivät ole pienimmässäkään määrässä häirinneet Lecomtes'en ja Clement Thomas'n haamut.
III.
Maaliskuun 18 päivän aamuna 1871 heräsi Pariisi raikuvaan huutoon: Eläköön kommuuni! Mitä on kommuuni, tuo sfinksi, joka porvariälyn asettaa niin kovalle koetukselle?
"Pariisin työläiset", sanoi keskuskomitea maalisk. 8 p:nä antamassaan julistuksessa, "ovat keskellä tappioita ja hallitsevien luokkien petosta käsittäneet, että on lyönyt hetki, jolloin heidän täytyy pelastaa asema ottamalla julkisten asiain johto omiin käsiinsä… He ovat käsittäneet, että heidän korkein velvollisuutensa ja heidän ehdoton oikeutensa on ryhtyä omien kohtaloittensa herroiksi ja käydä käsiksi hallitusohjiin". — Mutta työväenluokka ei voi ilman muuta yksinkertaisesti ottaa valmista valtiokoneistoa käsiinsä ja panna sitä käyntiin omia tarkoitusperiänsä varten.
Keskitetty valtiovalta kaikkialle ulottuvine organeineen (elimineen) — seisovine sotajoukkoineen, poliiseineen, virkavaltoineen, papistoineen, oikeuslaitoksineen, jotka kaikki ovat luodut järjestelmällisen ja hierarkkisen (ankarasti arvojärjestyksestä kiinnipitävän) työnjaon suunnitelmaa noudattaen — polveutuu ehdottoman yksinvallan ajoilta, jolloin se palveli nousevata porvarillista yhteiskuntaa mahtavana aseena sen taisteluissa feodalismia (läänityslaitosta) vastaan. Kuitenkin ehkäisi valtiovallan kehitystä kaikenkaltainen keskiaikainen kuona, lääniherrain ja aatelisten etuoikeudet, paikalliset erioikeudet, kaupunkien ja ammattikuntain monopolit (yksinoikeudet) ja maakuntain järjestysmuodot 18:nnen vuosisadan Ranskan vallankumouksen jättiläisluuta lakaisi kaikki nämä menneiden aikojen roskat pois ja puhdisti siten samalla yhteiskunnallisen maaperän niistä viimeisistä esteistä, mitkä olivat uusiaikaisen valtiorakennuksen päällysrakennuksen tiellä. Tämä uusiaikainen valtiorakennus kohosi ensimmäisen keisarikunnan aikana, jonka itsensä vuorostaan olivat synnyttäneet vanhan, puoliksi feodalisen (läänityksellisen) Euroopan liittolaissodat uusiaikaista Ranskaa vastaan. Seuraavien valtiovallan muotojen aikana asetettiin hallitus parlamentarisen tarkastuksen s.t.s. omistavien luokkien suoranaisen silmälläpidon alaiseksi. Toiselta puolelta muodostui se nyt suunnattomien valtiovelkojen ja rasittavien verojen kasvihuoneeksi ja tuli virkavaltansa, tulojensa ja virkojenjakelunsa vastustamattoman vetovoiman perusteella alituiseksi riidankappaleeksi valtaluokkien kilpailevien ryhmien ja seikkailijain välillä. Toiselta puolelta muuttui sen valtiollinen luonne samalla kertaa yhteiskunnan taloudellisten muutosten keralla. Samassa määrässä kuin uudenaikaisen teollisuuden edistysaskeleet kehittivät, laajensivat ja syventävät luokkavastakohtia omistavien ja työtätekevien luokkien välillä, samassa määrässä sai valtiovalta yhä enemmän ja enemmän julkisen vallan työväenluokkaa sortavan luonteen, muuttui luokkavallan välikappaleeksi, jokaisen vallankumouksen jälkeen, joka osoittaa luokkataistelun edistymistä, tulee valtiovallan puhtaasti sortava luonne yhä selvemmin ja selvemmin näkyviin. Vuoden 1830 vallankumous siirsi hallitukeen maanomistajilta kapitalisteille ja samalla työväen kaukaisemmilta vastustajilta sen välittömämmille vastustajille. Porvaristasavaltalaiset, jotka helmikuun vallankumouksen nimessä kävivät käsiksi valtion peräsimeen, käyttivät sitä kesäkuun verilöylyjen toimeenpanemiseen, todistaakseen sillä tavalla työväenluokalle, että yhteiskunnallinen tasavalta ei merkinnyt mitään muuta kuin heidän yhteiskunnallista sortamistaan tasavallan välityksellä ja osoittaakseen porvariston ja maanomistajien kuningasmieliselle joukolle, että ne levollisesti saattoivat luovuttaa hallituksen huolet ja rahaedut porvaristasavaltalaisten käsiin. Tämän ainoan kesäkuun sankaritekonsa jälkeen ei porvaritasavaltalaisille jäänytkään muuta valittavaksi kuin astua takaisin eturivistä "järjestyspuolueen" viimeiseen — liittoon, jonka muodostivat anastavien luokkien kaikki kilpailevat ryhmät niiden nyt julkisesti julistamassa taistelussa tuottavia luokkia vastaan. Sopiva muoto niiden yhteishallitukselle oli parlamentarinen tasavalta, Louis Bonaparte presidenttinä; peittelemättömän luokkaterrorismin hallitus, joka oli tahallinen loukkaus "yksinkertaisia joukkoja" (la vile multitude) kohtaan. Jos, kuten Thiers sanoi, parlamentarinen tasavalta oli se valtiomuoto, joka vähimmin eroitti hallitsevien luokkien eri ryhmät toisistaan, niin avasi se sitävastoin kuilun tämän luokan ja koko muun, sen harvahkojen rivien ulkopuolella elävän yhteiskuntaruumiin välille. Ne aitaukset, joita tuon luokan sisälliset riidat aikaisempien hallitusten aikana olivat valtiovallan tielle pystyttäneet, olivat nyt niiden yhdistyttyä hävinneet. Köyhälistön uhkaavan nousun edessä käytti yhdistynyt omistava luokka nyt häikäilemättömästi ja hävyttömästi valtiovaltaa pääoman kansallisena sota-aseena työtä vastaan. Mutta sen keskeytymätön ristiretki tuottavia joukkoja vastaan pakoitti sen ei ainoastaan varustamaan täytäntöönpanovallan yhäti kasvavalla sortovallalla, vaan vieläpä pakoitti sen oman parlamentarisen sortolinnan — kansalliskokouksen — vähitellen luopumaan kaikista puolustusaseistaan hallintovaltaa vastaan. Hallintovalta Louis Bonaparteksi pukeutuneena heitti ne portista pihalle. Järjestyspuolueen tasavallan lihallinen jälkeläinen oli toinen keisarikunta.
Keisarikunta, jolla oli valtiokaappaus syntymätodistuksena, yleinen äänioikeus valtakirjana ja sapeli valtikkana, uskotteli nojautuvansa talonpoikiin, tuohon suuren tuottajien joukkoon, joka ei välittömästi ollut sekaantuneena pääoman ja työn väliseen taisteluun. Se uskotteli pelastavansa työväenluokan musertamalla parlamentarismin ja sen mukana hallituksen peittelemättömän alistuvaisuuden omistavien luokkien tahtoon. Se uskotteli pelastavansa omistavat luokat pitämällä pystyssä niiden taloudellisen herruuden työväenluokkaan nähden ja lopuksi uskotteli se yhdistävänsä kaikki luokat kirkastamalla uudelleen kansallisen kunnian utukuvan. Todellisuudessa oli tämä ainoa mahdollinen hallitusmuoto aikana, jolloin porvaristo jo oli kadottanut kykynsä hallita kansaa ja jolloin työväenluokka ei vielä ollut saavuttanut tätä kykyä. Koko yhteiskunta otti sen riemuiten vastaan pelastajanaan. Sen vallan alaisena saavutti porvarillinen yhteiskunta, vapautuneena kaikista huolista, kehityksen, jota se ei itsekään ollut osannut koskaan aavistaa. Sen teollisuus, sen kauppa laajenivat suunnattomassa määrässä. Rahahuijaus vietti yleismaailmallisia ilonpitojaan. Joukkojen kurjuus kuvastui räikeästi kimaltelevan, juopuneen ja kunniattomalta haiskahtavan ylellisyyden häpeämätöntä loisteliaisuutta vastaan. Itse valtiovalta, vaikka näennäisesti leijaili korkealla yhteiskunnan yläpuolella, oli kuitenkin kaikista tämän yhteiskunnan häpeällisistä ilmiöistä häpeällisin ja samalla kaiken sen mädännäisyyden ahjo. Valtiovallan oman samoin kuin sen pelastaman yhteiskunnankin mädäntyneisyyden paljastivat paineteillaan preussiläiset, jotka itse paloivat halusta siirtää tuon hallitusjärjestelmän painopisteen Pariisista Berliiniin. Imperialismi on saastutetuin ja samalla inhottavin muoto tätä valtiovaltaa, jonka nouseva porvarillinen yhteiskunta on kutsunut elämään aseeksi vapauttamaan sen läänityslaitoksen kahleista ja jonka täysin kehittynyt porvarillinen yhteiskunta oli pannut palvelemaan työn orjuuttamista pääoman avulla.
Keisarikunnan täydellinen vastakohta oli kommuuni. Huuto "yhteiskunnallisen tasavallan" perään, jolla Pariisin työläiset alottivat helmikuun vallankumouksen, ilmaisi ainoastaan epämääräisen vaatimuksen sellaisesta tasavallasta, joka poistaisi ei ainoastaan luokkavallan monarkisen muodon, vaan tekisi lopun luokkavallasta kokonaisuudessaan. Kommuni oli tämän tasavallan määrätty muoto.
Pariisi, vanhan hallitusvallan keskipiste ja asuinsija sekä samalla Ranskan työväenluokan yhteiskunnallinen painopiste, oli noussut aseisiin Thiers'in ja hänen maajunkkariensa yrityksiä vastaan palauttaa ja ikuisiksi ajoiksi vakiinnuttaa tämän niiden keisarikunnalta perimän, vanhan hallitusvallan. Pariisi saattoi tehdä vastarintaa ainoastaan sentähden, että piirityksen johdosta armeija oli laskettu hajalle ja sen tilalle oli muodostettu pääasiallisesti työläisistä kokoonpantu kansalliskaarti. Oli nyt vain saatava muutetuksi tämä joukko pysyväiseksi laitokseksi. Kommuuni päätti siitä syystä kaikkein ensiksi lakkauttaa seisovan sotajoukon ja korvata sen aseistetulla väestöllä.
Kommuunin muodostivat Pariisin eri piireissä yleisellä äänioikeudella valitut valtuusmiehet. Ne olivat vastuunalaisia ja aina erotettavia. Niiden enemmistö oli luonnollisesti työläisiä tai tunnettuja työväenluokan edustajia. Kommuuni ei ollut tarkotettu olemaan parlamentarinen, vaan työskentelevä korporatsioni (yhdyskunta), hallitseva ja lakiasäätävä samalla kertaa. Poliisilaitokselta, joka tähän saakka oli ollut ase valtion hallituksen käsissä, riistettiin heti sen valtiollinen luonne ja muutettiin se kommuunin vastuunalaiseksi ja milloin hyvänsä viralta pantavaksi työaseeksi. Samaten hallinnon eri haaroilla palvelevat virkamiehet. Kommuunin jäsenistä alkaen alaspäin oli julkisia toimia hoidettava työmiesten palkoilla. Korkeitten valtiovirkojen haltijoiden saavutetut oikeudet ja edustusrahat katosivat näitten virka-arvojen mukana. Julkiset toimet lakkasivat olemasta keskushallituksen kätyrien yksityistä omaisuutta. Ei yksistään kaupungin hallinto vaan koko tähän saakka valtiolle kuulunut alotteiden teko annettiin kommuunin käsiin.
Sittenkun seisova sotaväki ja poliisi, vanhan hallituksen asiallisen vallan välikappaleet, kerta kaikkiaan olivat lakkautetut, valmistautui kommuuni musertamaan hengellisen sortovallan välinettä, pappisvaltaa. Se päätti hajottaa ja pakkoluovuttaa kaikki kirkot, mikäli ne olivat omaisuutta hallitsevia yhdyskuntia. Papit lähetettiin takaisin yksityiselämän hiljaisuuteen siellä edeltäjiensä apostolien esikuvan mukaan elämään uskovaistensa almuista. Kaikki opetuslaitokset avattiin kansan maksutta käytettäviksi ja puhdistettiin samalla kaikesta sekaantumisesta kirkon ja valtion puolelta. Sillä tehtiin ei ainoastaan koulusivistys kaikkien saavutettavaksi, vaan tiede itsekin vapautettiin luokkaennakkoluulojen ja hallitusvallan sille asettamista kahleista.
Oikeusviranomaiset kadottivat sen näennäisen riippumattomuuden, joka vain oli ollut omiaan salamaan niiden alistuvaisuuden kaikkiin toisiansa seuraaviin hallituksiin, joille kaikille ne, yhdelle toisensa perään, olivat vannoneet uskollisuudenvalan ja sen taas rikkoneet. Kuten muutkin virkamiehet tulivat ne vastaisuudessa valittaviksi ja olemaan vastuunalaisia ja virasta erotettavia.
Pariisin kommuunin piti luonnollisesti olla mallina kaikille Ranskan suurille teollisuuskeskuksille. Niin pian kuin kunnallisten asiain järjestys vain oli toteutettu Pariisissa ja muissa suuremmissa keskuksissa, olisi vanha keskitetty hallintojärjestys saanut antaa sijaa tuottajien itsehallinnolle myöskin maaseudulla. Eräässä lyhkäisessä kansallisen järjestyksen luonnoksessa, jota kommuunilla ei ollut aikaa laajemmin suunnitella, sanotaan nimenomaan, että kommuunin tulisi olla jokaisen pienimmänkin kylän valtiollisena muotona ja että seisovan sotaväen tilalle maaseudulla olisi asetettava kansanmiliisi, jonka palvelusaika oli pantava mahdollisimman lyhyeksi. Maaseutupitäjät kussakin piirissä hoitaisivat yhteisiä asioitaan piirin pääkaupungissa olevan edustajakokouksen kautta ja nämä piirikokoukset vuorostaan lähettäisivät edustajia kansalliseen edustajistoon Pariisissa; edustajat olisivat milloin tahansa erotettavia ja valitsijoittensa antamiin määrättyihin ohjeisiin sidottuja. Ne harvat, mutta tärkeät toimet, jotka jäisivät jälelle keskushallinnon suoritettaviksi, eivät tulisi — kuten tahallisesti on vääristelty asiata — lakkautettaviksi, vaan annettaisiin niiden hoito kunnallisille s.t.s. ankarasti vastuunalaisille virkamiehille. Kansallinen yhteys ei tulisi särkymään, vaan päinvastoin järjestymään tällaisen kunnallisen järjestysmuodon kautta. Se tulisi todelliseksi sellaisen valtiovallan lakkauttamisen kautta, joka itse uskotteli olevansa tämän yhteyden ruumiillistuma, mutta kuitenkin tahtoi olla riippumaton ja yläpuolella kansakuntaa, jonka ruumiissa se kuitenkin oli vain loiskasvannainen. Samalla kuin oli leikattava pois vanhan hallitusvallan vain haitalliset, rasittavat elimet, oli sen oikeutetuilta toimilta otettava pois se valta, joka pyrki kohoamaan yhteiskunnan yläpuolella ja annettava takaisin sen vastuunalaisille palvelijoille. Sen sijasta, että kerran kolmessa tai kuudessa vuodessa ratkaistiin, kuka hallitsevan luokan jäsen parlamentisia edustaisi ja potkisi kansaa, tuli yleisen äänioikeuden palvella kommuneihin järjestynyttä kansaa samalla tavalla kuin yksilöllinen äänioikeus palvelee jokaista muuta työnantajaa, auttaa sitä löytämään liikkeesen työmiehen, valvojan, kirjanpitäjän. Onhan kylliksi tunnettua, että yhdyskunnat yhtä hyvin kuin yksityisetkin henkilöt todellisissa liiketoimissa tavallisesti osaavat löytää oikean miehen ja, jos joskus erehtyvät, pian taas osaavat sen korjata. Mutta toiselta puolen ei mikään voisi olla vieraampaa kommuunin hengelle kuin asettaa yleisen äänioikeuden tilalle hierarkkinen (arvojärjestystä noudattava) virkoihin asettaminen.
Uusien historiallisten luomien tavallinen kohtalo on, että niitä erehdytään pitämään vanhempien, jo elettyjenkin yhteiskunnallisten elämänmuotojen jäljennöksinä, jos ne jossakin määrin muistuttavat niitä. Niinpä on tätä uutta kommuunia, joka murtaa rikki uudenaikaisen valtiovallan, katsottu niiden keskiaikaisten kommuunien toisinnoksi, jotka ensin kävivät tuon valtiovallan edellä ja sitten muodostivat sen perustuksen. — Kommuunin järjestysmuotoa on väärin sekoitettu yritykseen pikkuvaltioiden liitolla, jota Montesquieu ja girondistit uneksivat, korvata se suurten kansojen yhtenäisyys, joka, vaikka aluksi onkin aikaansaatu väkivallalla, nyt on tullut tärkeäksi tekijäksi yhteiskunnallisessa tuotannossa. — Kommuunin vastakkaisuutta valtiovaltaan verrattuna on väärin pidetty sen vanhan taistelun liioiteltuna muotona, jota on käyty, liian pitkälle menevätä valtiovallan keskittymistä vastaan. Erityiset historialliset olosuhteet lienevät muissa maissa ehkäisseet porvarillisen hallitusmuodon klassillisen kehityksen sellaisena kuin se on Ranskassa tapahtunut ja sallineet suuria valtion keskuselimiä täydennettävän, kuten Englannissa, turmeltuneilla pappien seurakuntaneuvostoilla (vestries), keinottelevilla kaupunginvaltuusmiehillä ja vihasta sähisevillä köyhäinhoitohallitusten esimiehillä kaupungeissa ja tosiasiallisesti perinnöllisillä rauhantuomareilla maaseudulla. Kommuunin kaltainen järjestysmuoto päinvastoin antaisi takaisin yhteiskuntaruumiille kaikki ne voimat, jotka tähänastinen loiseläjä "valtio", joka ravitsee itseään yhteiskunnan kustannuksella ja estää sen vapaata liikuntaa, tähän saakka on siltä niellyt. Yksinään tällä teolla olisi kommuuni pannut Ranskan uudestisyntymisen käyntiin. — Maaseutukaupunkien keskiluokka näki kommuunissa yrityksen sen vallan palauttamiseksi, jota se Louis Philippen aikana oli maan suhteen käyttänyt ja jonka Louis Bonaparten aikana tunki syrjään maaseudun luuloteltu valta kaupunkien yli. Mutta itse asiassa olisi kommuuni-järjestys saattanut maaseudun tuottajat piiripääkaupunkien henkisen johdon alaiseksi ja niiden kaupunkityöläisissä taannut niille heidän etujensa luonnolliset edustajat. — Kommuunin pelkkä olemassaolo toi mukanaan jonakin itsestään ymmärtävänä paikallisen itsehallinnon, mutta ei enää vastapainoksi nyt tarpeettomaksi tehtyä valtiovaltaa vastaan. Saattoi pistää ainoastaan sellaisen henkilön päähän kuin Bismarckin, joka, kun häntä ei ole otettu huomioon "veri ja rauta"-juonineen, mielellään palaa takaisin sellaiseen vanhaan, hänen henkistä laatuaan niin miellyttävään käsityöhön kuin "Romahduksen" aputoimittajaksi — ainoastaan sellaiseen päähän saattoi pälkähtää valehdella Pariisin kommuunin ikävöivän sitä vuoden 1871 vanhan ranskalaisen kaupunkijärjestyksen irvikuvaa, jonka muodostaa preussilainen kaupunkien järjestys, joka alentaa kaupunkien hallinnot toisarvoisiksi rattaiksi suuressa preussiläisessä valtiokoneistossa. —
— Kommuuni toteutti kaikkien porvarillisten vallankumousten ponsisanat — halvan hallituksen — lakkauttamalla molemmat suuret menolähteet, armeijan ja virkamiehistön. Sen pelkkä olemassaolo edellytti monarkian olemattomuutta, monarkian, joka ainakin Euroopassa on luokkavallan säännöllinen painolasti ja välttämätön verho. Se hankki tasavallalle todella kansanvaltaisten laitosten perustuksen. Mutta ei "halpa hallitus" enempi kuin "todellinen tasavaltakaan" ollut sen päämääränä. Molemmat seurasivat ohimennen itsestään.
Se selitysten monenkaltaisuus, jonka alaiseksi kommuuni joutui, ja se etujen kirjavuus, joka siinä ilmeni, todistavat, että se oli läpeensä laajentumiskykyinen valtiollinen muoto, kun sitävastoin kaikki aikaisemmat hallitusmuodot olivat olleet oleellisesti tukehduttavia. Sen todellinen salaisuus oli siinä, että se oli työväenluokan hallitus, tulos tuottavien luokkien taistelusta anastavia vastaan, vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto, jonka vallitessa työn taloudellinen vapauttaminen voitaisiin toteuttaa.
Ilman tätä viimeistä ehtoa oli kommuuni-järjestys mahdottomuus ja petos. Tuottajien valtiollinen valta ei voi pysyä pystyssä niiden yhteiskunnallisen orjuuden rinnalla. Kommuunin piti sentähden olla vipuna niitä taloudellisia perustuksia kaadettaessa, joihin luokkien olemassaolo ja siis myöskin luokkavalta perustuvat. Niin pian kuin työ on saatu vapautetuksi, tulee jokaisesta ihmisestä työntekijä ja työ lakkaa olemasta luokkaleimana.
On omituinen tosiasia: huolimatta kaikesta paljosta puheesta ja viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä, työväenluokan vapautusta käsittelevästä summattomasta kirjallisuudesta — alkavat kohta, niin pian kuin työläiset jossakin ottavat asiansa omiin käsiinsä, kaikua nykyisen yhteiskunnan molempien napojen, pääoman ja palkkaorjuuden (maanomistaja ei enää ole muuta kuin kapitalistin hiljainen yhtiömies), puoltajain apologetiset puoluspuheet, ikäänkuin kapitalistinen yhteiskunta vielä eläisi puhtaimman neitseellisen viattomuuden tilassa, ikäänkuin kaikki sen periaatteet vielä olisivat kehittymättömiä, kaikki sen itsepetokset, koko sen saastutettu todellisuus vielä paljastamatta! Kommuuni, huudetaan, tahtoo hävittää omaisuuden, kaiken sivistyksen pohjan! Aivan oikein, hyvät herrat, kommuuni tahtoi lakkauttaa luokkaomistuksen, joka muuttaa monien työn harvojen rikkaudeksi. Se tahtoi pakkoluovuttaa pakkoluovuttajilta. Se tahtoi tehdä yksityisomaisuuden todelliseksi, muuttamalla tuotantovälineet, maan ja pääoman, jotka ennen kaikkia nyt ovat työn orjuuttamisen ja riistämisen välineitä, vapaan ja liittoutuneen työn yksinomaisiksi välikappaleiksi. — Mutta tämähän on kommunismia, "mahdotonta" kommunismia! No, ne samat omistaviin luokkiin kuuluvat ihmiset, jotka ovat kylliksi järkeviä havaitakseen nykyisen järjestelmän jatkumisen mahdottomaksi — ja niitä on paljon — ovat nyt ruvenneet osuustoiminnallisen tuotannon julkeiksi ja suurisuisiksi apostoleiksi. Mutta jospa osuustoiminnallinen tuotanto ei jäisikään pelkäksi puheeksi ja petkutukseksi, jos se syrjäyttää kapitalistisen tuotannon, jos kaikki osuustoiminnalliset yhdistykset yhdessä järjestävät kansallisen tuotannon yhteisen suunnitelman mukaan, ottavat sen siten omaan johtoonsa ja tekevät lopun siitä alituisesta anarkiasta ja niistä aikakautisista järkytyksistä, jotka ovat kapitalistisen tuotannon välttämätön kohtalo — mitä olisi se, hyvät herrat, muuta kuin kommunismia, "mahdollista" kommunismia?
Työväenluokka ei vaatinut kommunilta mitään ihmeitä. Sen tehtävänä ei ollut toteuttaa mitään päähän pälkähtäneitä, valmiita utopioja (haaveiluita). Työväestö tietää, että toteuttaakseen oman vapautuksensa ja samalla sen korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen järjestelmä taloudellisen kehityksensä kautta ylivoimaisesti ponnistelee vastaan, sen on kestettävä pitkiä taisteluita, käytävä läpi kokonainen sarja historiallisia prosesseja, joiden kautta niin hyvin ihmiset kuin olosuhteetkin tulevat kokonaan muuttumaan. Sen tehtävänä ei ole toteuttaa joitakin ihanteita, sen on ainoastaan laskettava vapauteen uuden yhteiskunnan elementit (alkuainekset), jotka jo ovat kehittyneet hajoavan porvarillisen yhteiskunnan helmassa. Täysin tietoisena historiallisesta tehtävästään ja sankarillisesti päättäneenä toimia sen arvoisesti, voi työväenluokka tyytyä naureskelemaan sanomalehtikätyrien törkeille häväistyksille samaten kuin niiden totta tarkoittavien porvarillisten tieteilijöiden koulumestarimaiselle suojeluksellekin, jotka tieteellisen erehtymättömyyden oraakkeliäänilajissa latelevat tietämättömiä puheenparsiaan ja lahkolaisominaisuuksiaan.
Kun Pariisin kommuuni otti vallankumouksen johdon omiin käsiinsä, kun yksinkertaiset työmiehet ensi kerran uskalsivat käydä "luonnollisen esivaltansa", omistavien luokkien hallitusetuoikeuden kimppuun ja verrattoman vaikeissa oloissa vaatimattomasti, tunnontarkasti ja toimeliaasti suorittivat työnsä, — suorittivat sen sellaisilla palkoilla, joista suurin tuskin oli viidesosa siitä, mitä erään tieteellisen auktoritetin (professori Huxley'n) mukaan saa kaikkein pienimmällä palkalla oleva Lontoon kouluneuvoston sihteeri, — vääntelehti vanha maailma raivon kouristuksissa nähdessään punaisen lipun, joka liehui kaupungintalon katolla työn tasavallan tunnusmerkkinä.
Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen vallankumous, jossa työväenluokka avoimesti tunnustettiin ainoaksi luokaksi, joka vielä kykeni yhteiskunnalliseen alotteeseen, — ja tämän tunnusti suuri joukko pariisilaista keskiluokkaa — pikkukauppiaita, käsityöläisiä ja liikemiehiä —, poikkeuksena ainoastaan rikkaat kapitalistit. Kommuuni oli pelastanut keskiluokan ratkaisemalla viisaalla tavalla keskiluokan itsensä keskuudessa lakkaamatta esiintyvän riidanaiheen, kysymyksen velallisista ja velkojista. Sama osa keskiluokkaa oli v. 1848 ottanut osaa työväen kesäkuun kapinan kukistamiseen. Ja kohta tämän jälkeen oli perustava kokous muitta mutkitta heittänyt nämä keskiluokkalaiset velkojiensa uhriksi. Mutta tämä ei ollut ainoa syy, minkä tähden keskiluokka nyt yhtyi työväenluokkaan. Se tunsi, että ei ollut enää muuta kuin yksi valinta: kommuuni tai keisarikunta, yhdentekevää minkä nimisenä hyvänsä. Keisarivalta oli saattanut tämän keskiluokan taloudelliseen perikatoon tuhlaamalla yleistä varallisuutta, edistämällä finanssihuijausta, avustamalla keinotekoisesti joudutettua pääoman keskittymistä ja tämän edellyttämää, saman keskiluokan suuren osan riistämistä. Keisarivalta oli sitä valtiollisesti sortanut, saattanut sen elosteluillaan siveellisesti kuohuksiin, oli loukannut sen voltairelaisuutta jättämällä heidän lapsensa "oppimattomien veljesten" (munkkien) kasvatettaviksi, oli kuohuttanut heidän ranskalaista kansallistuntoaan syöksemällä heidät suin päin sotaan, joka kaiken aikaansaamansa hävityksen vastikkeeksi tarjosi ainoastaan yhden korvauksen — keisarivallan kukistumisen. Itse asiassa astui ylhäisten bonapartelaisten ja kapitalististen mustalaisjoukkueiden paettua Pariisista keskiluokan todellinen järjestyspuolue esiin Union républicaine'n muodossa, asettui kommuunin lipun alle ja puolusti sitä Thiers'in tahallisia vääristelyjä vastaan. Jää vielä nähtäväksi, kestääkö tämän keskiluokan suuren joukon kiitollisuus edessäolevia vaikeita koettelemuksia.
Kommuuni oli aivan oikeassa, kun se huudahti talonpojille: "Meidän voittomme on teidän toivonne!" Kaikista valheista mitä Versailles'issa sepitettiin ja joita Euroopan yläluokan mainehikkaat sanomalehtirengit toitottivat maailmalle, oli yksi mahdottomimpia se, että kansalliskokouksen maajunkkarit muka olivat talonpoikain edustajia. Ajateltakoon vain ranskalaisen talonpojan rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, joille he vuoden 1815 jälkeen olivat saaneet maksaa kokonaisen miljaardin vahingonkorvausta! Olihan ranskalaisen talonpojan silmissä jo pelkkä suurmaanomistajan olemassaolo loukkaus hänen vuoden 1789 saavutuksiansa vastaan. Porvaristo oli v. 1849 pannut talonpojan talo-osuudelle lisäveroa 45 centimiä frangia (s.o. 45 p:iä markkaa) kohti, mutta sen oli porvaristo tehnyt vallankumouksen nimessä. Nyt oli sama porvaristo alottanut sisällissodan vallankumousta vastaan vierittääkseen talonpoikain niskoille raskaimman taakan preussiläisille menetetystä viiden miljaardin markan sotakorvauksesta. Kommuuni sitävastoin selitti heti eräässä ensimmäisistä julistuksistaan, että sodan todellisten aiheuttajain täytyy kantaa sodan kustannuksetkin. Kommuuni olisi vapauttava talonpojan veriverosta, olisi antava hänelle halvan hallituksen ja muuttava hänen verenimijänsä: notariot, asianajajat, oikeudenpalvelijat ja muut juridiset (oikeudelliset) kiskurit palkatuiksi kunnallisiksi virkamiehiksi, talonpojan itsensä valittaviksi ja hänelle vastuunalaisiksi. Kommuuni olisi vapauttava hänet metsänvartijan, santarmin ja prefektin mielivallasta, se olisi asettava pappien pimitystyön tilalle kouluissa harjoitettavan opetustyön, ja ranskalainen talonpoika on ennen kaikkea mies, joka osaa laskea. Hän tuli havaitsemaan erittäin järkeväksi sen, että pappien palkkaus pakollisen verotuksen asemasta tulisi perustumaan pitäjien hartaudenharjoittajain vapaaehtoiseen toimintaan. Nämä olivat ne suuret välittömät hyvät työt, joista kommunin valta — ja ainoastaan se — antoi talonpojalle toiveita. On sentähden aivan tarpeetonta tässä lähemmin kosketella monimutkaisempia, todellisia elinkysymyksiä, jotka yksin kommuuni kykeni ja samalla oli pakoitettu ratkaisemaan talonpojan eduksi, — hypoteekkivelka, joka painajaisena rasitti hänen maaosuuttaan, maalaisköyhälistön alituinen lisääntyminen ja talonpojan itsensä poissyökseminen konnultaan, jonka vaaran uudenaikaisen maanviljelyksen kehitys ja kilpailu kapitalistisen maanviljelyksen kanssa teki päivä päivältä yhä uhkaavammaksi.
Ranskan talonpoika oli valinnut Louis Bonaparten tasavallan presidentiksi, mutta järjestyspuolue loi toisen keisarikunnan. Mitä ranskalainen talonpoika todella tarvitsi, sen hän alkoi osoittaa vuosina 1848 ja 1850 asettamalla kaikkialla määrinsä (kunnallisen viranomaisen) hallituksen prefektiä (maaherraa) vastaan, koulunopettajansa hallituksen pappia ja vieläpä hallituksen santarmia vastaan. Kaikki järjestyspuolueen tammikuulla ja helmikuulla 1850 antamat lait olivat selviä pakkotoimenpiteitä talonpoikia vastaan. Talonpoika oli bonapartelainen, koska suuri vallankumous kaikkine niine etuineen, mitä se talonpojalle tarjosi, hänen silmissään oli ruumiillistuneena Napoleonissa. Tämä hairahdus, joka toisen keisarikunnan aikana oli nopeasti luhistumaisillaan (ja se oli koko luonteeltaan vihamielinen maajunkkareita kohtaan), tämä menneen ajan ennakkoluulo, kuinka olisi se voinut kestää kommuunin vedotessa talonpoikain elinetuihin ja pakottaviin tarpeisiin.
Maajunkkarit — tämä oli tosiasiallisesti heidän suurin pelkonsa — tiesivät, että kolmen kuukauden häiritsemätön liikenneyhteys kommuunin Pariisin ja maaseudun välillä saisi aikaan yleisen talonpoikaiskapinan. Tämä seikka selittää heidän tuskallisen kiireensä ympäröimään Pariisin poliisiketjulla ja estämään — eläinruton leviämisen.
Jos siis kommuuni oli ranskalaisen yhteiskunnan kaikkien terveiden ainesten todellinen edustaja ja siitä syystä todella kansallinen hallitus, niin oli se samalla työläishallituksena, työn vapautuksen rohkeana esitaistelijana sanan täydellisimmässä merkityksessä kansainvälinen. Preussin armeijan silmäin edessä, joka armeija anasti Saksalle kaksi ranskalaista maakuntaa, valloitti kommuuni Ranskalle koko maailman työläiset.
Toinen keisarikunta oli ollut kosmopolitisen veijauksen riemujuhla, kaikkien maiden huijarit olivat syöksyneet esiin sen huudosta ottaakseen osaa sen elosteluihin ja Ranskan kansan nylkemiseen. Vielä tälläkin hetkellä on Thiers'in oikeana kätenä Ganesco, valakialainen retkale, ja vasempana kätenään Markowski, venäläinen urkkija. Kommuuni salli kaikkien muukalaisten saavuttaa kunnian kaatua kuolemattoman asian puolesta. — Kavalluksensa kautta menetetyn ulkonaisen sodan ja vieraan valloittajan kanssa tekemänsä salaliiton tähden syttyneen sisällisen sodan välisenä aikana oli porvaristo löytänyt ajan askarruttaa isänmaallisuuttaan toimeenpanemalla poliisien avulla ajometsästyksiä Ranskassa olevia saksalaisia vastaan. Kommuuni teki eräästä saksalaisesta työministerinsä. — Thiers, porvaristo ja toinen keisarikunta olivat yhtenään pettäneet Puolaa suurisanaisilla lupauksilla avunannostaan, samalla kuin totta puhuen kavalsivat sen Venäjälle ja toimittelivat Venäjän roskaisia asioita. Kommuuni kunnioitti sankarillisia Puolan poikia asettamalla ne Pariisin puolustuksen johtoon. Ja havainnollisen selvästi merkitäkseen sen uuden historiallisen ajankohdan, jonka kommuuni tiesi aloittaneensa, antoi se toisaalla voitokkaiden preussiläisten, toisaalla bonapartelaisten kenraalien johtamien bonapartelaisten armeijojen silmäin edessä kaataa maahan sotakunnian suunnattoman suuren symboolin, Vendôme-patsaan.
Kommuunin suuri yhteiskunnallinen suoritus oli sen oma työn täyttämä olemassaolo. Sen erikoiset toimenpiteet saattoivat vain osoittaa suunnan, jota kansan hallitus kansan kautta kulkee. Niihin toimenpiteisiin kuuluu leipurinkisällien yötyön lakkauttaminen, sen työnantajien yleisesti käyttämän tavan kieltäminen rangaistuksen uhalla, että polkevat palkkoja kiskomalla työläisiltä rahasakkoja milloin minkin syyn nojalla — menettely, jossa työnantaja itse on lainsäätäjä, tuomari ja täytäntöönpanija ja kaiken lisäksi pistää itse rahat taskuunsa. Samansuuntainen toimenpide oli kaikkien suljettujen työpajojen ja tehtaiden jättäminen työväen osuustoiminnallisille yhdyskunnille, varaamalla oikeuden korvauksen saantiin, olipa asianomainen kapitalisti sitten paennut tai pitänyt parempana lopettaa työt.
Kommuunin raha-asioita koskevat toimenpiteet, joita kaikkia kunnosti kohtuus ja äly, saattoivat rajoittua vain sellaisiin, jotka soveltuivat piiritetyn kaupungin asemaan. Ne suunnattomat varkaudet huomioon ottaen, joita suuret raha-yhtiöt ja rakennusurakoitsijat olivat Haussmann'in vallan aikana tehneet Pariisin kaupunkia vastaan, olisi kommuunilla ollut paljoa parempi oikeus takavarikoida heidän omaisuutensa kuin Louis Bonapartella Orleans'in perheen omaisuus. Hohenzollernit ja englantilaiset oligarkit (yksin-, harvainvaltiaat), joitten omaisuus suurelta osaltaan on saanut alkunsa ryöstetyistä kirkontiluksista, olivat luonnollisesti mitä suurimmassa määrässä kiukuissaan kommunia kohtaan, joka valtion omaisuudeksi ottamalla sai ainoastaan 8,000 frangia.
Versailles'in hallitus, niin pian kuin se jälleen oli saanut vähäsen voimaa ja rohkeutta, käytti mitä väkivaltaisimpia keinoja kommuunia vastaan; se tukahdutti kaiken vapaan mielipiteittenilmaisun yli koko Ranskan ja kielsi yksin suurten kaupunkien edustajien kokouksetkin; se pani Versailles'in ja koko muun Ranskan urkinnan alaiseksi, paljon pahemman kuin toisen keisarikunnan aikana; santarmiurkkijainsa avulla se poltatti kaikki Pariisissa painetut lehdet ja mursi auki kaikki Pariisista tulevat ja sinne menevät kirjeet; kainoimmatkin yritykset lausua kansalliskokouksessa sana Pariisin puolustukseksi vaiennettiin v:n 1816 junkkarikamarissakin ennenkuulumattomalla ulvonnalla; samaan aikaan kuin Pariisin ulkopuolella versaillesilaisten sodankäyntitapa oli mitä verisintä, kaupungin sisäpuolella yritettiin käyttää lahjomista ja salaliittoja. Eikö silloin kuin kaikkea tällaista harjoitettiin kommuuni olisi häpeällisesti kavaltanut asemansa, jos se olisi noudattanut kaikkia vapaamielisyyden toimintamuotoja, ihan kuin syvimmän rauhan aikana? Jos kommuunin hallitus olisi ollut sukua herra Thiers'in hallitukselle, niin olisi ollut saman verran syytä sortaa järjestyspuolueen lehtiä Pariisissa kuin kommuunin lehtiä Versailles'issa.
Oli tosiaankin kiusallista maajunkkareille, että juuri samaan aikaan, jolloin he selittivät palaamisen kirkon helmaan olevan ainoan keinon Ranskan pelastamiseksi, jumalaton kommuuni paljasti Picpus'n nunnaluostarin ja St. Laurent'in kirkon omituiset salaisuudet. Oli pilkkaa Thiers'istä, että samaan aikaan kuin hän antoi satamalla suurristejä bonapartelaisille kenraaleille niiden taituruudesta hävitä taisteluissa, allekirjoittaa antaumuksia ja pistää peukalota saksalaisille Wilhelmshöhessä, kommuuni erotti ja vangitsi kenraaleitaan, niin pian kuin heitä epäiltiin virkansa laiminlyömisestä. Erään sellaisen jäsenen poispotkiminen ja vangitseminen, joka oli livahtanut joukkoon väärällä nimellä ja aikaisemmin Lyonissa istunut kuusi päivää vankeudessa yksinkertaisesta konkurssista — eikö se ollut kuin ennakolta ajateltu, vasten kasvoja heitetty syytös väärentäjä Jules Favre'lle, joka silloin yhä vielä oli ulkoministerinä, vielä kaupitteli Ranskaa Bismarck'ille, vielä saneli käskyjään verrattomalle Belgian hallitukselle? Mutta itse asiassa kommuuni ei pyrkinytkään olemaan puutteeton, niinkuin kaikki vanhat hallitukset poikkeuksetta tekevät. Se julkaisi kaikki puheensa ja asiakirjansa, se antoi yleisön tietää kaikki vajavaisuutensa.
Jokaisessa vallankumouksessa tunkeutuu sen todellisten edustajain ohella esille myöskin toisellaista väkeä. Muutamat ovat jätteitä aikaisempien vallankumousten ajoilta, joihin he ovat kasvaneet kiinni, ymmärtämättä käsillä olevaa liikettä, mutta omistaen vielä suuren vaikutusvallan kansaan tunnetun rohkeutensa ja tunnetun luonteensa tai myös pelkästään traditsionin (totuntatavan) perusteella. Toiset ovat pelkkiä suupaltteja, jotka vuodesta vuoteen saarnaten samoja alituisia asioitaan kulloinkin ollutta hallitusta vastaan ovat onnistuneet uskottelemaan olevansa niitä vilpittömimpiä vallankumouksellisia. Myöskin maaliskuun 18 p:n jälkeen ilmestyi etualalle tuollaisia henkilöitä ja näyttelivät he muutamissa tapauksissa huomattavaakin osaa. Niin pitkälle kuin heidän valtansa riitti, ehkäisivät he työväenluokan todellista toimintaa, samoin kuin he olivat ehkäisseet edellistenkin vallankumousten täydellistä kehitystä. Tuollaiset ovat välttämätön paha. Aikaa myöten ne karistetaan pois. Mutta juuri tätä aikaa ei kommuunille sallittu.
Ihmeellinen tosiaankin oli muutos, jonka kommuuni sai aikaan Pariisissa! Ei jälkeäkään enää toisen keisarikunnan irstailevasta Pariisista. Pariisi ei ollut enää englantilaisten ja irlantilaisten maaylimysten, amerikkalaisten entisten maaorjainomistajien ja valakialaisten pajarien kokoontumispaikkana. Ei mitään ruumiita enää la Morgue'ssa, ei yöllisiä sisäänmurtoja eikä tuskin ensinkään varkauksia. Ensi kerran vuoden 1848 helmikuun päivien jälkeen olivat Pariisin kadut jälleen todella turvalliset ja sellaiset ilman mitään poliisilaitosta. "Me", sanoi eräs kommuunin jäsen, "me emme nyt enää kuule puhuttavankaan murhista, ryöstöistä eikä ihmisten pahoinpitelyistä. Näyttää tosiaankin siltä kuin olisi poliisi ottanut kaikki taantumukselliset ystävänsä mukaansa Versailles'iin". Ilotytöt olivat löytäneet tien suojelijainsa — perheen, uskonnon ja ennen kaikkea omaisuuden paenneiden puolustajain jälkeen. Heidän sijastaan tulivat jälleen Pariisin todelliset naiset pinnalle — sankarilliset, jaloluontoiset ja uhrautuvaiset kuin antiikin naiset. Pariisi teki työtä, ajatteli, taisteli, vuodatti vertaan, uuden yhteiskunnan valmisteluissaan melkein unhottaen porttiensa ulkopuolella olevat raakalaiset, innostuksesta säteillen historiallisessa tehtävässään!
Ja verratkaa nyt tätä Pariisin uutta maailmaa Versailles'in vanhaan maailmaan — tähän kokoelmaan kaikkien hävinneiden hallitusten virkaheittoja, legitimistejä ja orleanilaisia, kansakunnan ruumiita himoitsevina — häntänään rutivanhoilliset tasavaltalaiset, jotka läsnäolollaan kansalliskokouksessa antoivat suostumuksensa orjainpitäjien kapinaan, jotka toivoivat parlamentarisen tasavaltansa pysyvän voimassa hallituksen etunenässä olevan iäkkään ilvehtijän turhamaisuudesta ja v. 1789 ilveilivät pitämällä kummittelevia kokouksiaan jeu de Paume'essa (pallohuoneessa, jossa vuoden 1789 kansalliskokous teki kuuluisia päätöksiään). Siellä se oli tuo kansalliskokous, kaiken sellaisen edustaja, mikä oli kuollutta Ranskassa, ainoastaan Louis Bonaparten kenraalien sapeleilla pönkitettynä näennäiseen elämään. Pariisi oli kokonaan totuutta, Versailles kokonaan valhetta ja tämä valhe päästetty irti Thiers'in suulla.
Thiers sanoi eräälle Seine- ja Oise-departementtien pormestarien lähetystölle: "Voitte luottaa minun sanaani, jota minä en koskaan ole rikkonut!" Kansalliskokoukselle itselleen hän sanoi, että se oli "vapaimmin valittu ja vapaamielisin edustajakokous, mitä Ranskalla milloinkaan on ollut". Maakunnille, että Pariisin pommitus oli taru: "jos joitakin kanuunanlaukauksia on ammuttu, niin ei se ole tapahtunut Versailles'in joukoista, vaan ovat sen tehneet jotkut kapinoitsijat, jotka ovat tahtoneet uskotella tappelevansa, vaikka eivät uskaltaneet näyttäytyä missään." Pariisin arkkipiispalle sanoi hän, että Versailles'in joukkojen tekemiksi väitetyt kuoliaaksi ampumiset ja kostotyöt olivat pelkkiä valheita. Pariisille julistaa hän, että aikomuksensa on ainoastaan "vapauttaa se hirmuisista tyranneista, jotka sitä sortavat" ja että Pariisin kommuuni oli vain "kourallinen rikoksentekijöitä".
Thiers'in Pariisi ei ollut todellinen Pariisi, — "ymmärtämättömien joukkojen" Pariisi, — vaan Haave-Pariisi, ranskalais-keikarien, boulevardien Pariisi, herrain ja naisten, rikkaitten, kapitalististen, kullassa kimaltelevien laiskottelijoiden Pariisi, joka nyt lakeijoineen, suurhuijareineen, kirjallistaiteellisine mustalaisjoukkoineen ja ilonaikkosineen parveili Versailles'issa, Saint Denis'issä, Rueil'ssä ja Saint Germain'issä. Tuolle joukolle oli, kansalaissota ainoastaan mieluinen välinäytös, se katseli taistelua kiikarilla, luki kanuunanlaukauksia ja oman sekä hutsujensa kunnian kautta vannoi, että näytelmä oli äärettömän paljoa paremmin järjestetty kuin konsanaan Porte Sainte Martinan teatterissa. Kaatuneet olivat oikeita kuolleita, haavottuneiden huuto pelkkää näytöstä! Ja sitten, miten maailmanhistoriallinen olikaan koko asia!
Tämä on herra Thiers'in Pariisi, aivan kuin Koblenz'in maastamuutto oli herra de Calonne'n Ranska. —
IV.
Orjainomistajien salaliiton ensimmäinen yritys kukistaa Pariisi, jonka jälkeen preussiläisten piti miehittää se, meni myttyyn Bismarckin kiellosta. Toinen 18 p:nä maaliskuuta tehty yritys päättyi hallituksen sotajoukkojen häviöön ja hallituksen pakoon Versailles'iin, jonne koko hallintokoneiston täytyi seurata sitä. Uskottelemalla oltavan rauhanneuvotteluissa Pariisin kanssa voitti Thiers nyt aikaa valmistellakseen sotaa Pariisia vastaan. Mutta mistä saada armeija? Linjarykmenttien jätteet olivat heikot luvultaan ja epäluotettavat mielialaltaan. Hänen kiihkeät kehotuksensa maakunnille kiirehtiä kansalliskaarteineen ja vapaaehtoisineen Versailles'in avuksi saivat vastaukseksi julkista kieltäymistä. Ainoastaan Bretagne lähetti kourallisen chouaneja, jotka taistelivat valkoisen lipun alla, jokaisella valkoiselle ommeltu Jesuksen sydän rinnallaan ja sotahuutonaan: Vive le roi (Eläköön kuningas!). Thiers'in oli näissä oloissa pakko kaikessa kiireessä haalia kokoon hyvin kirjava joukko matruuseja, merisotilaita, paavin zuaveja, Valentin'in santarmeja, Pietrin poliiseja ja mouchardeja (urkkijoita). Mutta tämä joukko olisi kuitenkin ollut naurettavuuteen asti mitätön ilman niitä vähitellen saapuvia keisarillisia sotavankeja, jotka Bismarck velan lyhennysmaksujen suorittamisen jälkeen laski vapaaksi ja jotka riittivät toiselta puolen pitämään sodan käynnissä ja toiselta pysyttämään Versailles'in Preussin matelevassa alamaisuudessa. Tämän sodan kestäessäkin täytyi Versailles'in poliisin pitää silmällä siellä olevia joukkoja, samalla kuin santarmien täytyi temmata joukkoja mukaansa ensin itse asettautumalla vaaranalaisiksi vaarallisimmilla paikoilla. Niitä linnoituksia, jotka kukistuivat, ei otettu, vaan ostettiin. Kommuunin puoltajien sankarillisuus sai Thiers'in vakuutetuksi, että Pariisin vastarinta ei ollut murrettavissa hänen omalla sotanerollaan eikä käytettävissään olevilla pistimillä.
Samaan aikaan kävivät hänen suhteensa maakuntiin yhä vaikeammiksi. Ei saapunut ainoatakaan hyväksymisadressia Thiers'in ja hänen maajunkkariensa innostuttamiseksi. Päinvastoin. Lähetystöjä ja kirjelmiä virtasi kaikilta puolilta, jotka vaativat kaikkea muuta kuin kunnioittavassa äänilajissa sovintoa Pariisin kanssa sillä pohjalla, että tasavalta selvästi tunnustetaan, kommuunivapaus vahvistetaan ja kansalliskokous, jonka valta-aika oli kulunut umpeen, hajoitetaan. Näitä kirjelmiä saapui sellaiset määrät, että Dufaure, Thiers'in oikeusministeri, käski eräässä 23 p:nä huhtik. annetussa kiertokirjeessä yleisiä syyttäjiä käsittelemään "sovinnon huutoja" rikoksina! Mutta ne toivottomat mahdollisuudet huomioonottaen, jotka hänen sotaretkensä hänelle avasi, päätti Thiers muuttaa menettelytapaa ja määräsi koko maassa huhtik. 30 p:nä toimeenpantaviksi kunnallisvaalit uuden, kansalliskokoukselle sanelemansa kunnallisasetuksen perusteella. Prefekteineen (maaherroineen) punoen juonia yhtäällä, poliiseineen peloitellen toisaalla odotti hän täysin luottavaisesti maakuntain vahvistuksen antavan kansalliskokoukselle sitä siveellistä tukea, jota sillä ei ollut koskaan ollut, ja saavansa maakunnilta sitä aineellista apua, jota hän Pariisin voittaakseen tarvitsi.
Thiers oli heti alusta alkaen pitänyt tarpeellisena pienellä sovintoilveilyllä, jonka tuli palvella useampaa kuin yhtä tarkoitusperää, täydentää ryövärisotansa Pariisia vastaan, jota hänen omissa tiedonannoissaan kaunisteltiin, ja ministeriensä yritykset panna koko Ranskassa pystyyn uusi hirmuvalta. Tuon ilveilyn piti pimittää maaseudut, houkutella Pariisin keskiluokkaa ja ennen kaikkea antaa kansalliskokouksen uskotelluille tasavaltalaisille tilaisuus kätkeä petoksensa Pariisia kohtaan Thiers'ille annetun luottamuksen taakse. Maaliskuun 21 p:nä, jolloin hänellä ei vielä ollut mitään sotajoukkoa, oli hän selittänyt kansalliskokoukselle: "Tulkoon mitä tulee, minä en tule lähettämään mitään joukkoja Pariisia vastaan." Maaliskuun 27 p:nä purki hän taas: "Minä olen havainnut tasavallan toteutetuksi tosiasiaksi ja vahvasti päättänyt pitää sen pystyssä." Todellisuudessa kukisti hän Lyonissa ja Marseille'ssa vallankumouksen tasavallan nimessä, samalla kuin hänen maajunkkariensa karjunta vaiensi pelkän tasavallan nimen mainitsemisenkin Versailles'issa. Tämän sankaritekonsa jälkeen lievensi hän toteutetun tosiasian oletetuksi tosiasiaksi. Orleanilaiset prinssit, joiden hän varovaisesti oli antanut lähteä tiehensä Bordeaux'sta, saivat nyt, julkisesti lakia rikkoen, vapaasti juonitella Dreux'ssa. Ne myönnytykset, joista Thiers lukemattomissa kohtauksissaan Pariisin ja maaseudun valtuutettujen kanssa antoi toiveita — niin häilyviä kuin ne olivatkin, päättyivät lopuksi, kun kaikki ympäri kävi, aina siihen, että hänen kostonsa todennäköisesti tulisi rajoittumaan siihen "kouralliseen rikoksentekijöitä, joka oli ollut osallisena Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhissa", sillä hyvin ymmärrettävällä ehdolla, että Pariisi ja Ranska ehdottomasti tunnustaisivat herra Thiers'in itsensä paraimmaksi tasavallaksi, aivan samaten kuin hän 1830 oli tehnyt Louis Philippe'n kanssa. Ja myönnytykset sitten — hän ei tyytynyt vain pitämään huolta siitä, että hänen ministerinsä tekivät ne epäilyksenalaisiksi niissä julkisissa selityksissään, joita ne kansalliskokoukselle niistä antoivat. Ei, hänellä oli vielä Dufaure'nsa toimimassa. Dufaure, tuo vanha orleanilainen asianajaja, oli aina piiritystilojen aikana ollut ylituomarina, niin nyt 1871 Thiers'in aikana kuin 1839 Louis Philippe'n ja 1849 Louis Bonaparten presidenttinä ollessa. Jollei hän ollut ministerinä, niin rikastui hän pitämällä puheita pariisilais-kapitalistien puolesta ja teki valtiollista pääomaa puhumalla itse voimaansaattamiaan lakeja vastaan. Nyt, tyytymättömänä siihen, ettei ollut saanut kansalliskokouksessa ajetuksi läpi sarjaa sortolakeja, joilla Pariisin kukistuttua piti kitkeä pois sieltä viimeisetkin tasavaltalaisen vapauden jätteet — nyt ilmaisi hän ennakoita Pariisin kohtalon hylkäämällä hänelle aivan liian pitkäveteisen menettelytavan sotaoikeuksissa ja saattamalla voimaan aivan uuden, julman maastakarkoituslain. V:n 1848 vallankumous, joka lakkautti kuolemanrangaistuksen valtiollisista rikoksista, oli korvannut sen maastakarkoituksella. Louis Napoléon ei uskaltanut uudelleen pystyttää giljotiinin valtaa, ei ainakaan julkisesti. Maajunkkarien kokouksen, joka vielä ei ollut kyllin rohkea edes ilmaistakseen, että pariisilaiset eivät olleet kapinoitsijoita, vaan murhaajia, täytyi siitä syystä rajoittaa ennakolta kostonsa Pariisia kohtaan Dufaure'n maastakarkoituslakiin. Kaikkien näiden seikkojen vallitessa olisi Thiers'in ollut mahdoton jatkaa sovintoilveilynsä näyttelemistä näin kauan, jollei — mikä juuri oli hänen tarkoituksensa — se olisi synnyttänyt raivonhuutoja maajunkkareissa, joitten märehtivä järki ei tajunnut peliä eikä hänen viekastelunsa, vilppinsä ja viivästelynsä välttämättömyyttä.