Oven suussa seisoi kaksi vaimoa. Hertta astui heidän luoksensa ja ojensi heille ruokaa. Ääneti he tarttuivat kuppiin kiinni, heidän katseensa oli levollinen, melkein tylsä. Heidän kärsimyksensä oli kehittynyt sellaiselle asteelle, jolloin ihminen ei tunne kiitollisuutta, eikä kykene valituksiin.
Vähitellen joukko asettui. Raskain askelin he läksivät kotiansa kohti kulkemaan. Lopulta ei tuvassa ollut muita kuin sinne jäävät lapset ja heidän äitinsä. Hekin rupesivat hyvästi jättämään lapsiltansa. Toiset jäivät mielellänsä, mutta toiset purskahtivat itkuun.
— Voi äiti kulta, älkää jättäkö minua, huusi Liisa ja piteli äitiä hameenliepeestä kiinni.
Nuori vaimo, joka jo oli jättänyt rintalapsensa Annastiinan haltuun, koetteli lohduttaa Liisaa.
Hertta tuli hänen luokseen ja tarttui tyttöä kädestä kiinni.
— Tule tänne, Liisa, niin saat velliä.
Hän talutti hänet pöydän ääreen ja asetti hänen eteensä täyteläisen vellivadin. Pienokainen unohti surunsa ja hänen silmänsä kiilsivät ilosta, vaikka kyynel vielä vieri poskipäätä myöten.
— Jumala palkitkoon teitä, neiti, sanoi nuori vaimo, pyyhkien silmiään.
Hän astui ovea kohti, mutta kääntyi vielä kerran takaisin. Hän tarttui
lapseen kiinni, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkemään.
Sitten hän kiiruhti ulos.
Kaikki nälkäiset suut olivat vihdoinkin kylläiset. Annastiina toi lämmintä vettä ja saippuaa ja sitten alkoi perinpohjainen pesu. Hetken kuluttua pienet kasvot kiilsivät puhtauttaan ja kukin sai päälleen puhtaan paidan. Olkia levitettiin lattialle ja pienet väsyneet matkamiehet laskeutuivat maata toinen toisensa viereen.
Ruustinna Forsberg jätteli Hertalle hyvästi. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän sanoi:
— Te olette pannut hyvän työn alulle, neiti Ek. Herra antakoon teille voimia saattamaan sen loppuun. — —
* * * * *
Hertta astui ulos pihamaalle. Ilta oli tyyni ja kirkas ja kuu levitti salaperäistä valoaan uinuvan luonnon yli. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Sieltä-täältä tuikki vain himmeä valo jäisten ikkunaruutujen läpi. Kirkon suippeneva torni kohotti päätään väritöntä taivasta kohti ja sen takana seisoi vaara vankkana ja järkkymättömänä.
Hertta kuuli itseänsä huudettavan ja hän kääntyi taloa kohti. Portailla seisoi Annastiina.
— Siunaa ja varjele, kun noin vähissä ulos lähtee. Sattuisi vaikka jumalan tauti tulemaan.
Hertta hymyili. Hän astui sisään pieneen kamariin heti eteisen vieressä. Pöydällä oli ruokaa. Hän istui sen ääreen syömään.
Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Siinä ei ollut mitään, jota olisi voinut liiallisuudeksi sanoa. Vuode, puinen sohva, pöytä ja muutamia tuolia. Seinät olivat mustat ja paperoimattomat, uuni savuttunut ja lattia epätasainen ja kulunut. Ja kuitenkin oli siinä kodikkuuden ja hauskuuden leima. Kirjavat räsymatot peittivät lattiaa, valkeat uutimet riippuivat ikkunan edessä ja pieni taulu sohvan yläpuolella katkaisi seinän yksitoikkoisuutta. Uunissa oli tuli palanut melkein hiilokselle.
Annastiina seisoi ovella.
— Nukkuvatko lapset rauhallisesti, Annastiina?
— Tuo sairas poika valittaa alituisesti.
Hertta astui viereiseen kamariin. Pimeästä kuului hiljaista valitusta.
— Nostetaanpa poika sohvalle makaamaan, tänne minun viereeni, sanoi
Hertta.
Hertta otti syliinsä laihan, nelivuotisen lapsen ja Annastiina levitti makuuvaatteita sohvalle.
Poika oli täydessä kuumeessa. Hänen ruumiinsa oli polttava ja silmät kiilsivät. Hän makasi aivan voimattomana ja valitti haikeasti.
Hertta kaatoi vettä vatiin ja pesi hänen ruumistaan. Hänen säärensä olivat laihat ja käsivarret kapeat. Vatsa oli pöhöttynyt ja suuri.
Hertta kääri hänet lämpimään peitteesen ja antoi hänelle juoda. Silmät painuivat hiljakseen umpeen ja hengitys kävi tasaisemmaksi. Ja valittava ääni lakkasi hetken kuluttua kokonaan.
Hertta meni tupaan. Siellä makasi kaksikymmentä pientä päätä vieretysten. Kasvot olivat kalpeat ja posket laihtuneet. Mutta uni oli rauhallinen ja syvä.
Kamarissa tuvan takana olivat pienimmät saaneet makuusijansa yhdessä Annastiinan kanssa. Pärekorissa makasi pienin, puolen vuoden vanha tyttölapsi. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tasaista hengitystä.
Hertta astui takaisin tupaan. Pieni pää oli pystyssä ja hiljainen nyyhkytys kohosi rinnasta.
— Äiti, äiti.
Hertta kumartui lapsen puoleen.
— Älä itke, pikku Liisa. Hertta hyväili lasta ja pää vaipui hiljalleen takaisin tyynylle.
Hertta istahti huoneessaan matalalle rahille uunin eteen. Hän painoi päänsä käden varaan ja tuijotti hiilokseen. Siellä-täällä kohosi vielä sinertävä liekki puoleksi palaneiden kekäleiden ympärillä.
Hänen rinnastaan kohosi huokaus ja hän sanoi puoliääneen:
— Herra, anna minulle voimia ja kestävyyttä, ja herätä sydämessäni rakkautta koko suureen luomakuntaasi.
XII.
Hertta heräsi reippaalla mielellä. Uni oli vahvistanut häntä. Ilolla ja luottamuksella hän tarttui työhön kiinni.
Pieni poika nukkui vielä. Hänen unensa oli aivan rauhallinen, ja poskilta oli kadonnut kuumeen puna. Tuvasta kuului iloisia ääniä.
Hertta meni tupaan. Siellä lapset olivat täydessä hommassa. Pikku Liisa istui paitasillaan vuoteellaan ja katseli vaatteitansa. Ne olivat kaikki uudet ja siistit. Ihastuksissaan hän löi kätensä yhteen ja riemuitsi: — Onko enkeli tuonut Liisalle uudet vaatteet? Voi kuinka enkeli oli hyvä.
Suuremmat tytöt auttoivat pienempiä ja kokosivat sitten makuuvaatteet yhteen. Annastiina toi maitovadin pöydälle ja koko korillisen leipää. Pian koko joukko tarttui ruokaan käsiksi. He olivat hilpeät ja iloiset ja heidän silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta.
Päivemmällä saapui rouva Korhonen. He jakoivat lapset kolmeen osastoon, pienimmät saivat tehdä paperi- ja ompelutöitä, suuremmat kirjoittivat ja lukivat. Välitunti kului laulaen ja leikkien.
Lasten riemu kohosi korkeimmilleen. He unohtivat arkuutensa ja heidän iloiset äänensä kajahtelivat tuvassa.
Kun opetustunnit olivat lopussa, läksivät lapset ulos pihalle leikkimään.
— Tahdotteko tulla katsomaan pienokaisiani, sanoi Hertta vieden rouva Korhosen viereiseen kamariin. Lattialla, tyynyjen varassa istui pienin ja leikitteli paperipalasella. Hän nauroi Hertalle ja ojensi kätensä häntä kohti. Hertta nosti lapsen syliinsä.
Vuoteessa makasi pieni poika. Isompi tyttö istui hänen vieressänsä.
— Annappas kättä, Paavo, sanoi Hertta sairaalle pojalle. — Tänään hän on jo paljoa reippaampi, lisäsi hän kääntyen rouva Korhosen puoleen, — hän sairasti vain ruuan puutteesta. Hänen äitinsä kertoi eilen, etteivät he viikkokausiin ole syöneet muuta kuin oljista keitettyä lientä ja karkeaa pettuleipää.
— Mutta sehän on hirveätä!
Hertta laski lapsen takaisin lattialle istumaan.
Tuvassa, oven suussa seisoi vanha mies poikansa kanssa. Hänen harmaa tukkansa valui hartioille ja yllään hänellä oli pitkä mekko, jota vyö piteli kiinni vyötäisiltä. Hän tervehti nöyrästi Herttaa.
— Minä tulen kaukaa, rajan toiselta puolelta, hän vastasi Hertalle, joka tiedusteli hänen kotipaikkaansa. Hänen puheessaan oli vieras, outo sointu.
— Matkalla minä kuulin, että täällä on koulu, lisäsi hän, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti. — Ettekö te ottaisi tätä poikaa kouluun, että hän saisi jotain oppia?
— Onko teillä muutakin perhettä?
— Vaimo ja nuoremmat lapset jäivät kotiin.
— Kuinka he siellä toimeentulevat?
— Minä möin härännahan ja sain kauppiaalta viisi kiloa jauhoja. Sen me jaoimme keskenämme. Aika on huono ja leipä vähässä. Ei sitä aina rahallakaan saa.
Hertta lupasi ottaa pojan luoksensa, vaikka hän olikin toisia lapsia vanhempi.
— Herra palkitkoon teitä, neiti. Minä olen vanha, oppimaton mies, mutta minä tahtoisin että minun poikani saisi oppia enemmän kuin mitä minä itse olen saanut.
— Hätä on tullut joka tölliin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Paljon niitä on kuollutkin, kun ei apua saatu minkäänlaista. Ja joka talosta miehet lähtevät liikkeelle apua ja ansiota hakemaan.
Miehen sanat huolestuttivat Herttaa.
— Mitä me teemme, sanoi hän myöhemmin rouva Korhoselle, saattaessaan häntä kotiin kirkon toiselle puolelle, — mitä me teemme, jos yhä useampia tulee rajan tuolta puolen? Mahdotonta on heitä kaikkia ruveta auttamaan, sillä silloin me riistämme avun meidän omalta väeltämme. Mutta on niin sydämetöntä jättää heitä ilman apuakin.
— Eikö olisi mahdollista saada vielä keittiö turvakodin lisäksi, sanoi rouva Korhonen. — Silloin voisi satunnaisillekin kulkijoille antaa apua, ainakin kerraksi.
— Kenraali Löfberg sanoi minulle lähtiessäni, että saisin perustaa keittiön turvakodin yhteyteen. Mutta huoneusto on siihen aivan liian pieni, eikä minulla ole kylliksi työvoimaakaan. Ainoa mahdollisuus olisi, jos voisimme saada jonkun täällä kirkonkylässä, joka ottaisi sen huoleksensa.
— Neuvotelkaa ruustinna Forsbergin kanssa, hän varmaan voi neuvoa teille jonkun sopivan henkilön.
Naiset erosivat toisistaan. Kun Hertta palasi takaisin, oli tuvassa jo päivällinen alulla. Lapset söivät lihasoppaa, neljä aina yhden vadin ääressä. He osoittivat niin suurta hartautta tässä toimessaan, etteivät malttaneet sivullekaan vilkaista.
— Neiti, sanoi Annastiina, joka hääri punakkana takan ja pöydän välillä, — kamarissa on köyhä vaimo. Hän tahtoisi puhutella teitä.
Hertta meni kamariin. Keski-ikäinen nainen istui tuolilla ja hänen vieressänsä lattialla oli pieni mytty. Hän nousi seisoalleen ja tervehti Herttaa.
— Eikö neiti olisi niin armollinen ja antaisi minulle vaatteen apua. Minulla on neljä lasta kotona. He ovat melkein alastomat, sillä tuli poltti syksyllä meidän tupamme, ja kaikki tavaramme. Suurella vaivalla lapset pelastuivat.
— Missä te nyt sitten asutte?
— Navetassa. Se on kylmä ja kostea, mutta onhan siinä kuitenkin tuulen suojaa.
Vaimon kasvot olivat laihat ja terävät. Posket olivat syvään kuopalle painuneet ja suun ympärillä oli kärsivä piirre.
Hertta meni tupaan ja toi lämmintä keittoa vadissa.
— Ulkona on kylmä, ehkä lämmin keitto tekee teille hyvää.
Vaimon silmät kyyneltyivät. Hän tarttui lusikkaan, mutta laski sen jälleen kädestään.
— Syökää vaan, sanoi Hertta kehoittavasti.
— Neiti, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — minun lapseni eivät ole viikkokausiin saaneet keittoruokaa. Vaimo purskahti itkuun.
Hertta astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Syökää huoleti, kyllä täältä teidän lapsillennekin liikenee.
— Syksystä saakka me olemme syöneet petäjäistä, sanoi vaimo pyyhkien silmiään. — Karvasta se on, eikä sitä parempana aikana niin huonolla ruualla toimeen tulisikaan. Kun on tavallinen vuodentulo, niin tarvitsee ihminen myös tavallisen ravinnon. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa myös voimia kestämään sillä, minkä hän antaa.
Hertta läksi hakemaan vaimolle vaatteita. Hän kokosi suuren käärön ja toiseen hän pani ruokavaroja. — Jumala palkitkoon teitä, sanoi vaimo liikutettuna. — Lukkarin vaimo antoi minulle villoja kehrättäväksi, hän osoitti myttyä tuolin vieressä. — Nyt minulla on työtä ja lapsille ruokaa ja vaatteita. Kyllä sitä nyt taas eteenpäin eletään.
Hän jätti Hertalle hyvästi ja läksi astumaan kotiinsa. Hertta katsoi ikkunasta hänen jälkeensä. Ajatuksissansa hän seurasi häntä lumisella metsätiellä kylmään ja kolkkoon navettaan, jossa lapset kärsimättömästi häntä odottivat. Hän kuuli heidän riemuhuutonsa ja näki heidän ilosta hohtavat katseensa. Ja Hertan sydämeen hiipi niin omituisen nöyrä tunne…
XIII.
Hertta istui Soimäen pappilan salissa. Punakirjavat käymämatot peittivät koko lattian, ikkunan edessä seisoi monihaarainen fiikus ja peräseinällä oli jäykkäselkäinen sohva pöytineen ja nojatuoleineen. Seinällä sohvan yläpuolella oli Martti Lutheruksen öljypainokuva.
Rovasti istui keinutuolissa. Hän poltti pitkää piippuaan ja keinui harvalleen edes-takaisin tuolissansa. Hän oli vanha, harmaapäinen mies; vartalo oli lyhyt ja täyteläinen ja keskiosa ruumista pisti huomattavasti esiin. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja parrattomat.
Ruustinna istui Hertan vieressä sohvassa. Sukkapuikot liikkuivat nopeasti hänen sormissansa, mutta hänen katseensa ei kiintynyt kertaakaan työhön.
Pöydällä oli kahvitarjotin. Ruustinna kohotti punaista kahvimyssyä ja kaatoi kahvia kuppeihin.
— Tehkää hyvin, neiti Ek. Hertta kiitti.
Rovasti kaatoi kermaa kahvikuppiinsa ja pisti sokeripalan suuhun.
— Onhan myönnettävä, hän sanoi kohottaen kuppia huulilleen, — että neidet tekevät paljon hyvää kansalle. Mutta tietämättään he tekevät pahaakin, vielä enemmän pahaa kuin hyvää. Lapset tulevat ylpeiksi vanhempiansa kohtaan, saatuaan parempia päiviä kokea.
— No, mutta rakas Forsberg, kuinka Forsberg voi sellaista sanoa, sanoi ruustinna pysähdyttäen sukkapuikkonsa.
— Niin se vaan on, niinkuin minä sanon. He voivat ruveta vaatimaan sekä parempaa ruokaa että hienompia vaatteita, kuin mitä koti voi antaa.
— Rovasti siis arvelee, sanoi Hertta vaivoin hilliten liikutustaan, — ettei meidän yleensä pitäisi lievittää kansan hätää?
— Jumala kyllä tietää, miksikä hän lähettää vitsauksensa kansan yli. Sillä kun kansa elää synnissä ja jumalattomuudessa, eikä ota varoituksia varteen, niin se tarvitsee ankaran iskun, että se vihdoinkin herää huolettomuudestaan.
— Herra rovasti, miksikä köyhä kansa yksinään olisi, tuon vitsauksen tarpeessa, jota vastoin rikkaat — — —
Rovasti ei kuullut häntä. Hän ajatteli vain seurakuntaansa, jonka väliäpitämättömyys oli vuosi vuodelta kasvanut. Kirkossa kävijöiden luku oli huomattavasti vähennyt ja ehtoollisella käynti oli tullut säännöttömäksi. Sen sijaan kansa riensi maallikkosaarnaajia kuuntelemaan.
Palvelustyttö toi postilaukun sisään. Rovasti laski kupin kädestänsä ja avasi sen. Hän nousi ylös ja läksi huoneesensa sanomalehtiä lukemaan.
— Neiti Ek, sanoi ruustinna puoliääneen, — älkää olko millännekään, ei hän tarkoita aina mitä hän sanoo. Ja hän iski tuttavallisesti Hertalle silmää.
— Ettekö te tahtoisi, jatkoi ruustinna hetken kuluttua, — ottaa osaa meidän ompeluseuraamme, neiti Ek?
— Te työskentelette kai hädänalaisille? Ruustinna katsoi Herttaan.
Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä.
— Hädänalaisille? Niin tietysti, mutta pakanamaalla.
Hertan kasvot jäykistyivät. Hän puri huultaan, hillitäkseen liikutustaan.
Ruustinnalta ei jäänyt huomaamatta Hertan sanaton paheksuminen. Hänen äänensä oli hätääntynyt, kun hän kiireesti lisäsi:
— Meidän ompeluseuramme on ollut jo monta vuotta olemassa, ja siihen kuuluvat kaikki talon emännät ja heidän tyttärensä ja ne harvat säätyläiset, joita tällä paikkakunnalla on.
— Mutta eikö teidän mielestänne nyt todellakaan olisi suurempi syy auttaa omia pitäjäläisiä? Kun astutte askeleenkin ulkopuolelle omaa kynnystänne, niin hätä ja kurjuus on teitä joka puolelta vastassa.
— Kyllä aika on kova, mutta mitä maallinen kurjuus on sen henkisen pimeyden rinnalla, jossa pakanat vaeltavat. Ajatelkaahan toki niitä satoja ja tuhansia, jotka joutuvat kadotukseen, ilman että heillä on ollut mahdollisuuttakaan tulla osallisiksi evankeliumin valosta.
— Hyvä rouva, minä huolehdin monta vertaa enemmän lähimäiseni ruumiin tarpeista, kuin pakanoiden sieluntilasta. Kyllä Jumalan rakkaus on niin suuri, ettei hän anna ainoankaan luoduistansa hukkaan mennä.
Ruustinna katsoi sääliväisesti Herttaan.
— Niin, niin, uskottomuus se yhä leviää, varsinkin nuorisossa. Hän keinutti ruumistansa edestakaisin. — Vihollisen valta se voittaa yhä suurempaa alaa.
Hertan olo kävi tuskalliseksi. Hän olisi tahtonut lähteä pois tästä painostavasta ilmasta, mutta kohteliaisuus vaati häntä pysymään paikoillansa. Hän käänsi keskustelun toisaalle ja tiedusteli jotakuta sopivaa henkilöä, joka ottaisi pitääkseen keittiötä kuljeksivia kerjäläisiä varten.
— Lukkarin vaimo on hyvin toimelias nainen, sanoi ruustinna hetken mietittyänsä. — Hän on teidän lähin naapurinne, luulenpa melkein että hän suostuu. Hertta kiitti neuvosta. Jonkun ajan kuluttua hän läksi astumaan kotiinsa. Rovastin sanat painostivat häntä. Olihan hänen tarkoituksensa niin hyvä, innolla ja hartaudella hän oli tarttunut työhönsä, mutta ehkä häneltä sittenkin puuttui rakkautta. Sitä oikeata rakkautta, joka unohtaa itsensä ja itsekkäisyytensä uhrautuessaan kokonaan toisille.
Hän seisoi yksin, ilman ymmärrystä ja apua, ja edesvastuu, joka lepäsi hänen hartioillaan, tuntui raskaalta ja painostavalta.
Hertta astui huoneesensa. Lämpö ja valo virtasi sieltä häntä vastaan. Pienokaiset uinuivat unen helmassa, kaikki oli tyyntä ja rauhallista hänen ympärillään.
Kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Hän avasi sen. Se oli Antti Hammarilta. Ystävän harras osanotto huokui siitä häntä vastaan. Hertta luki siitä puoliääneen:
"— Ehkä kirjeeni saapuu teille hetkenä, jolloin yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne saa vallan teissä. Te tartuitte innostuksen hehkulla työhön ja kuvailitte mielessänne, että työnne sujuisi yhtä tasaisesti kuin hiljaisen puron juoksu tasaisella maalla. Mutta älkää antako mielenne lannistua, vaikka teidän tiellenne sattuukin esteitä, jotka ensi näkemältä tuntuisivat voittamattomilta. Tarttukaa vain rohkeasti kiinni ja pitäkää päänne pystyssä. Älkääkä unohtako että teillä täällä on ystäviä, jotka teitä ymmärtävät ja kannattavat. — — —"
Hertta laski kirjeen kädestänsä ja painoi päänsä pöytää vasten. Kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytysten vallassa.
Jospa hänellä olisi ainoakin ystävä, joka tukien seisoisi hänen rinnallansa. Ystävä, joka jakaisi hänen ilonsa ja ottaisi osaa hänen suruihinsa.
Hän nosti päänsä pystyyn ja kuivasi kyyneleensä. Hänen sydämeensä tunkeutui tyyni rauhan tunne, ehkei hän sittenkään ollut niin yksin, kuin hän mielessään oli kuvitellut. Hänen sisäisen silmänsä eteen astui nuoren, vakavan miehen kuva ja hänen täytyi hymyillä omalle mielikuvallensa. Mitäpä hänkään oli muuta kuin vieras, jonka tie hetken aikaa oli kulkenut hänen rinnallansa. Ja kuitenkin oli Antti ainoa, joka oli ymmärtänyt häntä, silloinkin kun kaikki muut olivat häntä paheksineet. Hän oli osoittanut veljellistä ystävyyttä hänelle, niin, muuta ei Hertta koskaan ollut odottanutkaan, ja veljen apua hän oli hänelle luvannut, jos hän sen tarpeesen tulisi.
Ei, yksin hän ei ollut. Ja tuo ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja antoi hänelle uutta voimaa.
XIV.
Useita viikkoja oli jo kulunut Hertan tulosta Soimäkeen. Hänen työnsä edistyi varmasti ja vakaasti. Lapset turvakodissa olivat ihmeellisesti varttuneet. Laihat ja kalpeat posket olivat pyöristyneet ja saaneet punakan värin.
Kansankeittiö oli täydessä toimessa naapuritalossa. Joka päivä saapui lukuisia joukkoja saamaan lämmittävää keittoruokaa. He tulivat usein monien peninkulmienkin takaa puolialastomina ja niin voimattomina, että tuskin jaloillaan jaksoivat seisoa. Mutta saatuaan kovimman nälkänsä tyydytetyksi, he jatkoivat keveämmällä mielellä matkaansa, siunaten hyväntekijöitänsä. Ankaraa tuiskusäätä oli kestänyt useita päiviä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi aavalta lakeudelta, nostattaen lunta sankkoina savupilvinä ylös ilmaan. Kylmä viima tunkeutui huoneihinkin ja jäähdytti ilman. Tuli takassakin näytti olevan voimaton pakkasta vastaan.
Rouva Korhonen istui Hertan luona. Hän oli kääriytynyt lämpimään huiviin, joka peitti yläosan ruumista ja hän lämmitteli käsiään uunin edessä. Lasten tunnit olivat juuri päättyneet.
— Eräs kerjäläisvaimo kävi tänä aamuna meillä, hän kertoi, — ja tämä sanoi olleensa yötä Mäentorpassa. Mies ja vaimo ovat siellä sairaat, eikä mökissä ollut ruokaa minkäänlaista. Pieni lapsi oli itkenyt nälissänsä. Hänen kertomuksensa sai minut kauhusta värisemään.
— Pitäisi välttämättä mennä heitä katsomaan, sanoi Hertta.
— Tällaisessako ilmassa? Tiet ovat ummessa ja tuisku on niin kova, ettei voi silmiäänkään auki pitää.
— Mutta ajatelkaahan, jos he kuolevat nälkään! Olenhan minä ennenkin tuiskussa kulkenut, eikä lumi suksia upota.
Rouva Korhonen kohotti olkapäitään.
— Voittehan koettaa, mutta uhkarohkeaa se on. Heti päivällisen jälkeen pani Hertta maitopullon ja leipää tuohikonttiin ja läksi ulos. Vaikka oli vielä täysi päivä, niin lumituisku teki ilman hämäräksi. Hertta veti karvalakin alas korvilleen ja työnsi suksensa ulos.
Hän hiihti jonkun matkaa tietä myöten, jossa kulku oli verrattain helppo ja laskeutui sitten jäälle. Tuuli tuli takaapäin ja kiidätti hänet kovalla vauhdilla yhä kauemmaksi valkoisella lakeudella. Matka edistyi nopeasti, metsän reuna lähestyi lähestymistään ja jonkun ajan kuluttua hän kohosi ylös jäältä metsän suojaan.
Korkealla puiden latvoissa hän kuuli myrskyn pauhaavan. Lunta karisi hänen päällensä lumen painostamilta oksilta. Hän hiihti aivan umpimähkään, tietä ei ollut missään minkäänlaista, eikä vähintäkään jälkeä.
Vihdoin tiheiden puiden lomasta siinsi ränstynyt mökki. Kylmillänsä törrötti savupiippu taivasta kohti ja ikkunanruudunpahainen oli valkeana jäästä.
Hertta tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän. Hiljaisuus hänen ympärillään kauhistutti häntä, ei missään vähintäkään ääntä, ei missään pienintäkään ihmiskäden jälkeä.
Hän nosti suksensa mökin seinää vasten, kopisti lumen jaloistansa ja avasi oven. Ummehtunut ja sankka, ilma työntäytyi häntä vastaan. Hän veti oven kiinni jäljessänsä ja astui askeleen peremmälle. Mökin puolihämärässä hän ei voinut nähdä kättänsä edemmäksi.
Vähin erin hänen silmänsä tottuivat hämärään. Mökin perällä, nurkassa oli ryysyinen vaatekasa, joka näytti hiukan liikahtavan. Oven suussa mustunut, tyhjä takka ja uunin päällä laihat, paljaat sääret, jotka riippuivat puoleksi ilmassa. Ryysykasasta lähti heikko, valittava ääni, melkein kuin lapsen itku, tukahdutettu nyyhkytys.
Hertta astui perälle ja kumartui ryysykasan yli. Kauhistuksissaan hän peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hänen selkäänsä karmi ja hänen polvensa vapisivat. Mutta hän voitti kauhistuksensa ja astui uudelleen ryysykasan luo.
Hengettömänä makasi kelmeä vaimo ryysyillä. Hänen silmänsä olivat puoleksi auki ja lasittunut katse ilmaisi tuskaa ja kauhistusta. Iho oli kuultava ja vahan keltainen ja kädet puristuneet suonenvedon tapaiseen kouristukseen. Vaaleat hiukset valuivat epäjärjestyksessä hartioille ja repaleinen paidan rääsy jätti rinnan paljaaksi. Se oli laiha ja kuivettunut.
Kuolleen rinnalla makasi parin vuoden vanha lapsi. Hänen ruumiinsa oli kylmä ja sininen, mutta heikko hengitys kohosi vaivalloisesti rinnasta. Kasvot olivat turvonneet paljosta itkusta ja pieni käsi oli kietoutunut äidin kaulaan.
Hertta nosti lapsen syliinsä. Hän hieroi hänen jähmettyneitä jäseniään, kietoi hänet lämpimään vaippaan ja kaatoi maitoa hänen suuhunsa. Hetken kuluttua lapsi avasi silmänsä, purskahti itkuun ja sanoi:
— Äiti, anna leipää. Maijalla on nälkä.
Hertta antoi leipäpalan lapselle käteen ja asetti hänet maahan
istumaan. Hän nousi ylös uunin reunalle ja kurottautui katsomaan.
Puolipimeässä hän näki miehen pitkällänsä, jäykkänä ja liikkumattomana.
Hän kosketteli paljaita sääriä, jotka riippuivat puoleksi ilmassa.
Kauhistuneena hän vetäsi kätensä pois. Ne olivat kylmät ja kankeat.
Hertta tarttui lapseen ja nosti hänet käsivarrelleen. Hän painoi hänet povelleen lämpimän päällystakkinsa alle ja kiiruhti ulos mökistä, jossa kuolema ahdisti häntä joka puolelta. Se seurasi häntä jäljissä ja tarttui häntä niskaan kiinni. Hertta parkaisi epätoivossansa.
Nopeasti hän astui suksillensa. Toisella kädellään hän piteli lasta, jonka hiljaisen hengityksen hän tunsi sydäntänsä vasten. Toisella hän työnsi sauvaa.
Hämäryys oli laskeutunut maahan. Puut seisoivat hänen ympärillään kuin haamut, jotka ojensivat paljaita käsivarsiaan häntä kohti ja irvistelivät oksien lomista. Hitaasti suksi kulki vastatuulessa, joka kietoutui hänen hameisiinsa ja jalkoihinsa. Hän pysähtyi vähä väliä henkeään vetäen ja kuulostaen hengitystä rinnallansa.
Oli jo pilkkoisen pimeä kun Hertta vihdoin pääsi jäälakeuden toiselle rannalle ja ylös tielle, joka kulki kirkonkylään. Hän oli käynyt kuin sokea eteensä näkemättä tuiskulta, joka pieksi hänen kasvojansa. Hän seurasi vain vaistoansa, ponnisteli yhä eteenpäin ja eteenpäin. Hiki valui hänen ohimoiltansa ja kostutti hänen hiuksiansa, jotka jäätyivät koviksi ja kankeiksi. Silmäripset olivat jäässä ja silmät kangistuneet. Polvet tuntuivat hervottomilta ja koneellisesti käsi työnsi sauvaa eteenpäin.
— Herranen aika, mistä neiti tulee? sanoi Annastiina, joka seisoi porstuan ovella.
Annastiina tarttui Herttaa käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään.
Hänen askeleensa olivat horjuvat ja hän vaipui voimattomana tuolille.
— Siunaa ja varjele, kun pieni lapsikin on povella! Annastiina kääri vaipan lapsen ympäriltä, laski hänet vuoteelle ja peitti hänet lämpimällä peitolla.
— Sen minä sanon, jatkoi hän puhettansa auttaen jäätyneitä vaatteita Hertan päältä, — kuoleman tuo neiti itsellensä vielä hakee. Kun tällaisessa jumalan ilmassa ulos lähtee. Minä luulin hänen nimismiehen luona olevan.
— Antaisiko Annastiina jotain lämmittävää, sanoi Hertta heittäytyen sohvalle. — Tuolla kaapissa on pullo, kaatakaa siitä.
Annastiina toi hänelle lasin viiniä.
— Ja keittäkää nyt maitoa, sekä lapselle että minulle.
Annastiina kiiruhti tupaan. Hänen pieni pyöreä vartalonsa vieri eteenpäin kuin pallo ja hänen poskensa punoittivat liikutuksesta.
— Siunatkoon sitä neitiä, sanoi hän puoliääneen. Hertta makasi vuoteessansa lämpimästi peitettynä. Kuuma maito lämmitti hänen jäseniänsä, väristys katosi vähitellen ja väsymys raukaisi häntä. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikkumatta. Ulkoa hän kuuli vain myrskyn pauhinan ja lumituiskun, joka pieksi ikkunaruutuja vasten. Hän koetti hillitä ajatuksiansa, karkoittaa niitä kuvia, jotka yhä uudelleen tunkeutuivat hänen eteensä. Mutta kesken ponnistuksiaan hänen eteensä astuivat vahankeltaiset kasvot ja hän tunsi lasittuneen katseen kiintyvän itseensä.
Hertta avasi silmänsä. Annastiina seisoi vuoteen ääressä.
— Annastiina, Hertta purskahti itkuun, — he ovat kuolleet nälkään ja viluun, nuo ihmisraukat. Jumala meitä armahtakoon.
Annastiina koetti tyynnyttää Herttaa.
— Minä annoin ruokaa lapsiraukalle ja vein hänet saunaan. Siellä minä hieroin ja hautelin häntä. Nyt hän nukkuu sikeästi.
Hertta hymyili ja silitteli Annastiinan ryppyistä kättä. Hänen päänsä oli raskas ja hän oli niin väsynyt ettei hän jaksanut sanoa mitään.
Annastiina sammutti valkean ja hiipi hiljaa ulos.
XV.
Pikku Maija, jonka Hertta oli tuonut Mäentorpasta, ei ottanut virotakseen. Useita päiviä hän oli vuoteessa maannut ja kuume poltti hänen pientä ruumistansa, joka oli pitkällisestä ruuanpuutteesta kuihtunut aivan kokoon. Kärsivällisenä hän makasi päivän toisensa jälkeen, kärsivällisenä silloinkin, kun toisilla lapsilla oli käsityö- tai lukutuntinsa, eikä kukaan ehtinyt hänen vuoteensa ääressä istua.
Joka aamu ensi työksensä Hertta meni pientä potilastaan tervehtimään. Maija katseli häntä suurin, sinisin silmin, ne näyttivät niin surullisilta, ikäänkuin ne olisivat voineet kertoa kokonaisen pitkän elämän kärsimyksistä. Hän ojensi Hertalle laihan, pienen kätensä ja hymyili iloisesti. Mutta välistä hymyily kävi haikeaksi ja hän purskahti hillittömään itkuun.
Eräänä aamuna oli pikku Maija entistään huonompi. Pieni pää lepäsi hervottomana tyynyllä ja hengitys oli raskas ja läähättävä. Rinta oli täynnänsä punaisia näppylöitä, jotka päivän kuluttua yhä lisääntyivät.
Hertta antoi nostaa hänen vuoteensa omaan huoneesensa, erilleen muista lapsista ja kamala pelko sai hänen sydämessään vallan. Entäs jos tauti olisi tarttuva — hän oli itse niin harvoin nähnyt sairaita lapsia, mutta omasta lapsuudestaan hänellä oli vielä kyllin selvässä muistossa tarttuvat kuumetaudit — entäs jos tartuntasiemen jo olisi levinnyt toisiinkin lapsiin! Jos tauti saisi vallan turvakodissa ja tuhoavana kulkisi toisesta turvatista toiseen!
Pian Hertan pelko osoittautuikin oikeutetuksi. Useita lapsia sairastui aivan yhtä aikaa, toisia taas muutaman päivän väliajalla. Kymmenkunta pientä turvattia taisteli tulirokon valtaa vastaan.
Tupa järjestettiin sairashuoneeksi ja pienokaiset makasivat telttavuoteilla toinen toisensa rinnalla. Terveet lapset majoitettiin naapuritaloon Annastiinan valvonnan alle. Hertta jäi yksin sairaita hoitamaan.
Neljä päivää ja neljä yötä hän oli jo lakkaamatta heitä hoitanut, suomatta itselleen tuskin tunninkaan lepoa. Hänen poskensa olivat aivan kalpeat ja silmiä ympäröi musta varjo. Päivä päivältä hänen huolensa ja tuskansa yhä lisääntyi, sillä armoton tauti yritti tuhoamaan koko hänen suuren, kauniin työnsä.
Oli keskiyön aika. Huoneessa vallitsi puolipimeys. Kuu loisti ikkunasta sisään ja himmeäliekkinen lamppu seisoi syrjässä, huoneen nurkassa. Hertta oli nostanut pikku Maijan vuoteen erilleen muista sairaista. Hän istui vuoteen ääressä, matalalla jakkaralla ja katsoi lakkaamatta lasta, joka kelmeänä ja laihana lepäsi tyynyillä. Rinta työskenteli ahkerasti ja koriseva ääni kohosi kurkusta.
Lapsi avasi silmänsä. Ne olivat suuret ja polttavat. Katse harhaili sinne-tänne, kiintymättä mihinkään. Hän heitteli käsiään edes-takaisin peitolla ja pyöritteli päätään tyynyllä. Tuskan hiki liimautui kiinni hiuksiin.
Hertta painoi päänsä vuoteen reunaa vasten. Hän istui aivan hiljaa, uskaltamatta liikuttaa itseänsä, ja koko hänen hermostonsa oli jännittävässä odotuksessa. Jo illalla hän oli huomannut taistelun alkaneen, taistelun elämästä ja kuolemasta. Hän seisoi siinä vieressä aivan voimattomana, avuttomana. Kerran hän oli jo pelastanut tuon pienen hengen varmasta kuolemasta, mutta silloin hän olikin ollut varma voitostansa. Nyt hänellä ei ollut samaa luottamusta eikä uskoa.
Hertta polvistui lattialle. Uskaltaisiko hän rukoilla hänen puolestansa? Vaan mitä hän rukoilisi? Elämääkö, joka olisi vain täynnä puutetta ja kärsimystä? Eikö silloin ollut parempi että hän sai aloittaa elämänsä uudestaan valoisammassa ja täydellisemmässä maailmassa?
Hertta säpsähti. Lapsi oli taaskin avannut silmänsä. Niiden katse oli kirkastunut ja kauaksi tähtäytynyt. Hän koetti liikuttaa huuliansa, saada ääntänsä kuulumaan. Mutta rinnasta kohosi vain epäselvä korahdus ja katse sammui hänen silmässänsä. Sitten kaikki hiljeni.
Hertta seisoi kauan liikkumatta. Hän katseli lakkaamatta tuota pientä lasta, joka lepäsi aivan rauhallisesti, ikäänkuin uneen vaipuneena. Kasvojen ilme oli kirkastunut, suu melkein hymyyn vetäytynyt. Hertta ei ollut koskaan luullut kuolemaa niin sovinnolliseksi ja kauniiksi. Hän oli kuvitellut sitä vain kauhuaherättäväksi ja julmaksi voimaksi, ja äkkiä se nyt esiintyi hänelle aivan uudessa valossa.
Aamun varhainen hämärä tunkeutui huoneesen. Herttaa vilutti. Monen yön valvonta ja jännitys raukaisi hänen ruumistansa. Väsymys valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla, nyt kun häntä ei enää tarvittu. Hän heittäytyi sohvalle ja koetti nukkua.
Mutta uni pakeni hänen väsyneitä silmäluomiansa. Toiset pienet sairaat tuvassa muistuivat äkkiä hänen mieleensä, kuolema oli hetkeksi karkoittanut hänestä kaikki muut ajatukset. Hän astui eteiseen ja raoitti tuvan ovea. Kaikki oli siellä hiljaista, ei ääntäkään kuulunut.
Mutta äkkiä hänet valtasi hirveä tuska. Pitäisikö hänen nähdä toisen toisensa jälkeen taistelevan kuoleman kanssa, kunnes se armahtavana tekisi lopun heidän kärsimyksistään? Pitäisikö hänen seisoa voimattomana katselijana, kunnes hänen koko pieni perheensä olisi hajonnut ja hän itse vain olisi yksin jäljelle jäänyt? Eikö hänen velvollisuutensakin ollut hankkia heille apua tavalla tai toisella?
Useita päiviä sitten hän oli lähettänyt sanan lääkärille, joka asui monen peninkulman päässä lähimmässä kaupungissa, mutta häntä ei ollut kuulunut, ei edes mitään vastausta ollut tullut. Keli oli huono, alituiset tuiskut olivat ajaneet umpeen kaikki tiet ja liike oli niin pieni, ett'ei se kyennyt teitä auki pitämään.
Mutta apua hänen täytyi saada ja pikaista, muuten he kaikki menehtyisivät.
Hertta heittäytyi vuoteellensa. Hän kätki kasvonsa tyynyyn ja lepäsi aivan liikkumattomana. Miksi hän oli lähtenyt kotoansa, miksi hän oli tullut tänne salomaan yksinäisyyteen, kun hän ei kuitenkaan voinut mitään saada aikaan? Ehkä enemmän pahaa kuin hyvää, oli rovastikin sanonut. Rakastiko hän todellakin tuota kansaa, jota hän oli tahtonut auttaa heidän hädässänsä? Eikö hän tässä, niinkuin kaikessa muussakin, ollut ajatellut vain itseänsä? Hän oli tahtonut saada tyydytystä vain omalle itsellensä, ja nyt oli rangaistus tullut.
Miksikä hän ei voinut rakastaa, niinkuin lukemattomat muut naiset, rakastaa ilman epäitsekkäisyyttä ja vilppiä? Uhrata itsensä kerrankin kokonaan ja unohtaa oma itsensä. Ilman rakkautta, — sen hän tänä hetkenä selvästi tunsi, — ilman rakkautta ei mikään hänelle onnistuisi, ei hän saisi mitään aikaan.
Mitä muistoja tuo ajatus äkkiä loihti hänelle esiin? Tuo ajatus ei ollut aina niin selvä hänelle ollut kuin nyt, se oli kerran vieraana ja käsittämättömänä tullut hänen luoksensa, mutta yhä uudestaan se oli palautunut takaisin, kunnes se vähitellen oli imeytynyt hänen vereensä. Hän muisti illan senaattori Tauben luona, jolloin hän oli istunut kahden Antti Hammarin kanssa Elsan huoneessa. Salista oli kaikunut tanssin säveleet. Hän oli ivannut rakkautta, persoonallista onnea ja puhunut uhrauksista, joita hän olisi halunnut kansallensa antaa. Kuinka sokea hän oli ollut. Ilman rakkautta ei voi mitään saada aikaan.
Hertta hypähti ylös vuoteeltansa. Selvä päivä valaisi huonetta ja pienen ruumiin kellertäviä kasvoja. Hänen täytyi toimia, hän ei saanut vaipua hyödyttömään haaveiluun. Olihan Antti luvannut auttaa, olihan hän kehoittanut häntä kääntymään hänen puoleensa, silloin kuin hän oli vailla neuvoa ja apua.
Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti kiihkeästi:
"Olen aivan avuton, tohtori Hammar. Tulirokko on päässyt valloilleen pienten turvattieni joukossa, kymmenen lasta sairastaa ja tänä yönä korjasi kuolema ensimäisen uhrinsa. Terveet lapset olen eroittanut toiseen rakennukseen, mutta ei sittenkään ole takeita siitä, ettei yhä uusia taudinkohtauksia ilmesty. Olen koettanut saada piirilääkäriä täällä käymään, mutta turhaan. Tiet ovat ummessa ja matkustaminen kovin vaivalloista. Olen aivan epätoivoissani, sillä seison täällä yksin ja avuttomana. Antakaa minulle apua, tohtori Hammar, lähettäkää joku nuori kandidaatti, tai tulkaa itse, jos voitte. Kertokaa kenraali Löfbergille miten asiat täällä ovat, nyt en jaksa hänelle kirjoittaa, sillä olen valvonut yksin useita öitä perätysten".
Vielä samana päivänä Hertta lähetti kirjeen erään miehen mukana, joka oli matkalla kaupunkiin.
XVI.
Tulirokko levisi turvakodissa yhä enenevällä voimalla. Toinen puoli pienistä hoidokkaista oli jo otettu sairashuoneen puolelle. Ensimäiset alkoivat kuitenkin jo parata, he saivat jo istua vuoteissansa ja jotain vähäistä askaroidakin. Mutta toiset olivat kovassa kuumeessa ja heittelivät itseään tuskissansa vuoteillaan.
Hertan oli täytynyt ottaa apulainen lapsia hoitamaan. Hän oli väsynyt ja rasittunut paljosta valvomisesta, ja huoli ja edesvastuu painoi raskaasti hänen hartioitaan. Antti Hammarilta hän ei ollut saanut vielä minkäänlaista vastausta. Mutta postinkulku olikin kovin hidas ja melkein sattuman nojassa.
Hertta istui ikkunan ääressä huoneessansa. Ovi oli auki viereiseen kamariin, jossa heikommat sairaat makasivat. Ilta jo hämärsi ja kova lumituisku teki ilman vieläkin pimeämmäksi. Kaksi viikkoa oli nyt yhtä mittaa lunta tuiskunnut, melkein aamusta iltaan. Hertta oli tuskin nimeksikään ulkona liikkunut.
Hän istui mietteissänsä katsellen lumihiuteita, jotka ikkunaruuduilla lentelivät. Ne muodostivat ihmeellisiä kuvia lasia vasten, kokonaisia maisemiakin, joissa joka ainoa yksityiskohta oli kuin mestarin kädestä lähtenyt. Lumihiuteet yhä kasvoivat ja muuttivat muotoaan, kasaantuivat yhteen ja hävittivät toinen toisensa.
Hertan ajatukset ne liitivät kilpaa lumihiuteiden kanssa. Hän olisi tahtonut katseellaan lävistää tuon suuren pimeyden, joka ympäröi häntä joka puolelta. Hetkeksi pistäytyä isän huoneesen, joka nojatuolissansa poltti piippuaan ja kädellä sivellä hänen ryppyistä otsaansa. Isä oli kirjoittanut hänelle jonkun kerran, mutta vaikka kirje oli ollutkin lyhyt ja asiallinen, ilman vähintäkään tunteellisuuden jälkeä, niin oli rivien välistä sittenkin henkinyt Herttaa kohden yksinäisyyden ikävä.
Eteisestä kuului askeleita. Hertta ei pannut huomiota siihen, sillä hän luuli apulaisvaimon kulkevan ulkona. Mutta kopinaa jatkui edelleen ja hän kuuli oudon äänen soinnun. Hän hypähti pystyyn. Veri kohosi hänen poskiinsa ja sydän alkoi kiivaasti tykyttää. Voisiko se olla — —
Hertta seisoi jännityksessä. Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä, kookas mies.
— Hertta! Ääni oli pehmeä ja sydämellinen. Hän ojensi Hertalle molemmat kätensä.
Hertta syöksyi häntä vastaan.
— Tekö se todellakin olette, sai Hertta vihdoin sanotuksi. Hänen äänensä värähteli ja silmänsä kostuivat.
Antti päästi hänen kätensä irti. Hertta sytytti lampun ja asetti sen pöydälle sohvan eteen.
— Istukaa tohtori ja kertokaa minulle nyt kaikki, oikein juurta jaksain. Isästä, kenraali Löfbergistä, ja kaikista, kaikista.
— Antakaas, kun minä ensin katselen teitä, sanoi Antti. — Hiukan kalpea ja laiha, mutta katse on kirkas, tavallistakin iloisempi.
— Se on teidän ansionne, tohtori. Käsitättekö minun riemuani? Kerrankin minulla on joku, jonka kanssa voin puhua ja jolta voin saada neuvoa ja apua, Mutta kuinka te saatoitte tulla tänne, miten te pääsitte irti töistänne?
Antti ei voinut irroittaa katsettansa Hertasta. Aiheuttiko hän persoonallisesti hänen ilonsa, vai johtuiko se yleensä vain siitä, että hän näki tutut kasvot edessänsä? Oliko hän kertaakaan häntä kaivannut, niinkuin hän, Antti, jonka kaikkiin ajatuksiin, unelmiinkin hän oli kietoutunut? Aavistiko hän edes heikostikaan, että hän yksinomaan Hertan tähden oli jättänyt työnsä ja tullut hänen luoksensa?
Antti kävi sohvaan istumaan.
— Te olette varmaan hyvin nälissänne ja viluinen, sanoi Hertta.
— Enpä niinkään. Hiihtäessä pysyy lämpimänä. Hevosella ajoin Vaaran kestikievariin asti, jossa söin päivällistä. Tavarani tulevat jälestäpäin hevosella.
— Ja Vaaralta asti te tulitte hiihtäen?
— Eihän sitä ole kuin kaksi peninkulmaa.
Hertta sytytti tulen öljykeittiöön ja pani vettä kiehumaan.
— Isänne luona kävin iltaa ennen lähtöäni. Hän lähetti teille tämän.
Antti otti taskustansa pienen käärön.
Hertta kävi istumaan Antin viereen ja avasi sen. Pienessä rasiassa pumpulin välissä oli ohut kultainen medaljonki. Sen sisässä oli naisen kuva. Hertta painoi sen huulilleen.
— Voi sitä isää. Ja tämän hän lähettää minulle. Katsokaa, hän ojensi medaljongin Antille, — se on minun äitini.
Antti katseli kuvaa ja ehdottomasti hänen silmänsä siirtyivät siitä
Herttaan.
— Kuinka te olette hänen näköisensä, Hertta neiti. Samat suuret silmät ja sama syvä katse.
— Oliko isä hyvin alakuloinen, kun kävitte hänen luonansa?
— Vanhentunut hän on paljon viime aikoina, mutta samalla hän on ikäänkuin pehmennyt.
— Isä parka. Hertta huokasi syvään. — Oletteko kuullut mitään herra
Väisäsestä?
Antin katse kiintyi tutkivasti Herttaan. Miksikä hän häntä ensimäiseksi kysyi? Huhuna oli Antinkin korviin tullut kapteeni Ekin ja Väisäsen läheinen ystävyys ja Hertankin nimeä oli näihin huhuihin sekoitettu. Antti ei ollut kuitenkaan koskaan kallistanut korvaansa niille. Mutta nyt hänen mieleensä äkkiä kohosi epäilys. Entäs jos siinä sittenkin olisi ollut perää, jos hän yksin olisi ollut sokea ja pettynyt — — —
Antti koetti hillitä itseään ja sanoi kylmällä, melkein purevalla äänensoinnulla:
— Minä tuon teille ehkä, aivan tahtomattani, ikävän uutisen. Herra Väisänen on kadonnut kaupungista ja huhu tietää kertoa varsin kummallisia asioita.
— Mitä te sanotte? Hertan ääni oli melkein tuskallinen. — Onko jotain erityistä tapahtunut?
— Te tiedätte ehkä, että herra Väisänen on ollut "Vesa" yhtiön palveluksessa. Yhtiö on tehnyt vara-rikon ja Väisäsen rehellisyys on joutunut epäilyksen alaiseksi.
— Onko "Vesa" tehnyt vararikon? Hertan tuska yhä lisääntyi. — Voi, isä parka!
— Onko teidän isänne missään tekemisessä yhtiön kanssa?
— Hänellä on siinä paljon osakkeita. Herra Väisänen sai hänet houkutelluksi siihen.
Antille selvisi nyt asian laatu. Hän veti helpoituksen huokauksen, ja melkein tahtomattaan pääsi hänen huuliltansa:
— Senkötähden te siis häntä kyselitte?
Hertta katsoi hämmästyneenä Anttiin. Mutta äkkiä hänen poskiinsa nousi puna ja hän sanoi loukkaantuneella äänellä:
— Mitä te sitten luulitte? Ette suinkaan te epäillyt, että minulla olisi ollut jotain tekemistä hänen kanssansa?
Antti punastui.
Hertta nousi ylös. Hänen kasvoihinsa tuli jäykkä, luotaan työntävä piirre. Ääneti hän asetti teen pöytään ja kehoitti Anttia ottamaan.
Antti seurasi hänen liikkeitään ääneti. Yksinkertainen, puolivillainen puku kohotti hänen vartalonsa kauniita muotoja ja hänen hiuksensa, jotka riippuivat pitkänä palmikkona hänen vyötäistensä alapuolelle, antoivat koko hänen olennolleen nuorekkaan, melkein lapsellisen leiman. Kasvoissa vain oli jotain ankaraa ja jäykkää ja niistä oli kadonnut se ehdoton ilo, joka vielä hetki sitten oli ikäänkuin kirkastanut niitä.
He astuivat viereiseen huoneesen. Peräseinällä oli neljä vuodetta rinnatusten. Vanha vaimo istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Pieni lamppu valaisi hämärästi huonetta.
— Teidän pitäisi jo panna maata, Lovisa. Ovatko lapset olleet rauhalliset?
— Ville heittelee itseään edes-takaisin vuoteella ja valittaa.
Antti astui vuoteen ääreen. Hän tarttui varovasti pojan käteen ja koetteli valtasuonta.
— Kuume on varsin korkea, sanoi Antti matalalla äänellä. — Jos hän herää, niin koetamme saada sen alenemaan. Entä toiset sairaat?
Hertta avasi tuvan oven. Siellä makasivat pienet toipilaat. Itse taudin he olivat jo voittaneet, mutta voimat olivat vielä hyvin heikot.
— Oletteko huomannut minkäänlaisia jälkitauteja heissä?
— En tiedä, minun kokemukseni tällä alalla on niin kovin vähäinen.
Mutta huomenna, kun he ovat hereillä — — —
— Niin, nukkukoot nyt rauhassa. Eikö teillä ole yhtään kurkkumädän kohtausta ollut?
— Joitakuita, mutta harvoja ja luullakseni jokseenkin lieviä. Epäilen kuitenkin että pikku Maija, joka minulta kuoli, joutui juuri sen taudin uhriksi.
He astuivat ulos portaille. Lumituisku oli asettunut, ja taivas oli tähdessä. Ilma oli kylmä ja raitis, mutta tuuli oli kokonaan tyyntynyt.
— Kun te ette vain vilustuisi, sanoi Antti.
— Minä olen karaistunut. Ei minuun mikään pysty.
— Älkää sanoko sitä. Usein pienikin varomattomuus voi tuottaa ikäviä seurauksia. Neiti Hertta, lisäsi hän hetken kuluttua ja astui askeleen häntä kohti, — suokaa minulle anteeksi, että äsken loukkasin teitä. Ei se minun tarkoitukseni ollut. Ymmärrättehän te etten minä tullut tänne teitä loukatakseni, vaan siksi että — —
— Tohtori Hammar, sanoi Hertta ja ojensi hänelle kätensä, — unohtakaamme koko asia. Minä olin turhan arka, ja te — Ei, mennään sisään, täällä tulee kylmä.
— Te olette varmaan kovin väsynyt, tohtori, sanoi Hertta, kun he palasivat takaisin huoneesen. — Te saatte tyytyä siihen mitä talo voi teille tarjota. Hyvää yötä.
— Entä te itse? Minä karkoitan teidät varmaan huoneestanne? Antti tarttui Hertan ojennettuun käteen.
— Ette laisinkaan. Minä olen tuvassa pienokaisteni kanssa. Nukkukaa hyvin.
XVII.
Aamu oli varhainen. Päivä hämärsi, taivas oli väritön ja kuun hohde oli kalpea. Se joudutti matkaansa laskua kohti.
Luonnossa vallitsi suuren hiljaisuuden hetki. Yön henget pakenivat päivän kajahdusta ja päivä kohosi arkaillen vaaran rinteen peitosta. Äänetönnä hongikko saarsi lumikenttiä ja äänettömänä oli järvi jääkahleissansa.
Mutta luonnon hiljaisuus oli lyhyt kuin hengähdys. Idässä kalvakka taivas värittyi ja sieltä-täältä kohosi sinervä savu ylös ilmaan. Hohde taivaan rannalla kävi yhä heloittavammaksi ja lumikinokset kimmelsivät tuhansin värein.
Hertta ja Antti seisoivat portailla. He ottivat suksensa esiin ja läksivät hiihtämään. Törmän kylkeä he laskivat kepeästi alas ja antoivat suksen viedä kauas alas jäälle.
— Katsokaa, kuinka luonto loistaa, tohtori, sanoi Hertta innolla. — Tällainen aamu on oikea jumalanpalvelus minulle. Kuinka paljon enemmän hyvää ja jaloa minä opin luonnosta kuin monista kirjoista ja opetuksista.
— Mutta ei ole niinkään helppoa lukea tuota kirjaa, jota me luonnoksi nimitämme. Sillä on aivan oma kirjaimistonsa.
— Siihen tarvitaan opetusta ja harjoitusta, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta se, joka kerran on avaimen löytänyt, sen ei tarvitse muuta, kuin kuunnella ja odottaa. Se tulee aivan itsestänsä.
Antti katseli Herttaa, joka hiihti hänen rinnallansa. Hänen poskensa punoittivat ja silmänsä loistivat. Ja hänen liikkeensä olivat notkeat ja sulavat.
— Luuletteko te, Hertta neiti, että sitä samalla tavalla voisi löytää avaimen ihmissydämeenkin ja sitten asettua odottamaan ja kuuntelemaan?
Hertta pysähtyi ja kääntyi Anttiin.
— Sen teidän, lääkärinä, pitäisi paraiten tietää. Tehän olette tutkinut ihmissydämiä. Hertan kasvot hymyilivät ja hän luuli Antinkin laskevan leikkiä. Mutta kohdatessaan Antin vakavan, läpitunkevan katseen, hävisi hymy hänen kasvoiltansa ja hän käänsi katseensa pois.
He hiihtivät hetken aikaa ääneti, ja seurasivat jälkiä, jotka kulkivat lumikentän poikki sen toiseen rantaan.
— Runoilijat sanovat sitä avainta rakkaudeksi, Antin ääni värähteli, — mutta ihmiset ovat tahranneet sen, käyttämällä sitä itsekkäitä tarkoituksiansa varten.
He saapuivat rantaan, jossa seisoi matala mökki.
— Tuossako he asuvat? kysyi Antti osoittaen mökkiä.
— Niin, tuossa he asuvat. Mies on sokea ja vaimo saa yksin elättää heitä.
— Onko heitä suurikin perhe?
— Yksi lapsi vaan, joka on sairaana. Mutta toinen lie odotettavissa.'
He astuivat mökkiin. Kurjuus astui heitä vastaan joka puolelta. Vaimo makasi olkivuoteella tuvan nurkassa. Pieni poika lepäsi penkillä ja sokea mies istui uunin ääressä. Hänen vaatteensa olivat niin repaleiset, että hänen ruumiinsa vilkkui paikka paikoin paljaana niiden alta. Takka oli kylmillään, seinähylly ja pöytä tyhjänä, ei ruuan jälkeäkään näkynyt missään.
Antti astui vaimon luo. Hän makasi voimattomana lattialla ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet.
— Kuinka kauan te olette sairastanut? kysyi Antti.
— Kolmatta viikkoa. Ei ole ollut ruokaa, eilen söimme viimeisen leivän, jonka naapurin vaimo meille antoi.
Hertta oli kerännyt risuja ulkoa ja sytytti ne palamaan. Nokisen padan hän löysi uunin solasta, hän pesi sen puhtaaksi ja nosti sen tulelle.
— Jumala siunatkoon teitä, neiti, sanoi sokea mies uunin ääressä. — Moneen viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista keittoa, leipäpalan olemme vaan kastaneet suolaveteen. Mutta eilen loppui leipäkin.
Antti tutki sairasta vaimoa. Hän oli aivan viimeisillään ja ruuan puutteessa hänen voimansa olivat niin heikontuneet, ettei hän pysynyt jaloillaan.
— Kun jaksaisin nousta edes sen verran, että saisin tulta uuniin, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — niin ei meidän tarvitsisi viluun kuolla.
— Onko teidän miehenne aivan sokea?
— Viisi vuotta sitten hän tuli sokeaksi tapaturman johdosta. Siitä saakka hän ei ole voinut tehdä mitään.
— Kuinka te sitten olette tulleet toimeen?
— Minä olen työtä tehnyt, olen raatanut aamusta iltaan. Olin kuokkinut pienen pellon tuohon ikkunan alle, mutta syksyllä halla vei perunat. Kun kevät vain joutuisi, niin että petäjän kuori irtaantuisi puun pinnasta, niin olisihan jotain mitä syödä.
— Onko poika kauan sairastanut?
— Vasta pari päivää. Sekin tuli vielä kaiken kurjuuden lisäksi. Kunpa
Jumala armahtaisi ja korjaisi hänet pois.
Hertta nosti padan tulelta ja antoi vaimolle jauhovelliä. Hän nousi istualleen ja tarttui vapisevin käsin vatiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
— Jumala palkitkoon teitä, kun köyhää muistatte, — hän pyyhki laihalla kädellään kyyneleen, joka oli vierinyt poskelle. — Hän on laupias ja vanhurskas, eikä hän hylkää omiansa. Hän tahtoo vain koetella meidän heikkoa uskoamme.
Pieni poika penkillä avasi silmänsä. Niiden kiilto oli luonnoton ja kuumeen tuottama. Hän katseli miestä, joka istui pöydän ääressä ja vitkalleen nautti höyryävää keittoa. Hänen suunsa ympärillä karehteli tuskallinen piirre ja hän kohottautui puoleksi pystyyn kurottaen kättänsä.
Hertta ojensi hänelle lusikalla ruokaa. Ahnaasti poika tarttui siihen kiinni ja koetti niellä keittoa alas. Voimattomana hän vaipui vuoteelle ja ruoka valui suupieliä myöten rinnalle. Kurkusta kohosi karhea korina ja pienet kädet puristautuivat tuskallisesti kokoon.
Antti kiiruhti hänen luoksensa. Hän kohotti hänet pystyyn ja avasi
hänen suunsa. Kurkku oli turvoksissa ja täynnä valkoisia pilkkuja.
Hän tarjosi hänelle vettä, vaan ei sitäkään poika voinut niellä.
Vaivalloisesti hengitys vain kulki turvonneessa kurkussa.
— Ei tässä lääkärin taito enää auta, sanoi hän puoliääneen Hertalle. — Mutta vaimolle meidän täytyy hankkia apua. Hän ei voi jäädä tänne yksin tuon avuttoman miehen kanssa. Synnytys voi tapahtua milloin tahansa.
— Parin kilometrin päässä on talo. Voisinhan minä lähteä sieltä apua hankkimaan.
— Ei, jääkää te tänne ja minä lähden. He astuivat yhdessä ulos.
— Seuratkaa tuota tietä, sanoi Hertta ja osoitti metsää kohti. —
Luullakseni se vie suoraan talolle. Etteköhän te löytäne…
— Olkaa huoleti, neiti, Antti katsoi häntä silmiin, — minä palaan pian takaisin.
Hertta silmäsi hänen jälkeensä, hän tunsi sydämensä lämpiävän ja rauhan tunne täytti koko hänen olentonsa.
Hän astui takaisin tupaan. Sokea mies oli polvillaan vaimon vuoteen ääressä. Hän nyyhkytti ääneensä.
— Hyvä Jumala, älä hylkää meitä — auta häntä — ja meitä kaikkia. Ääni oli katkonainen ja tukahdettu.
— Mikko, minä pelkään niin kovasti, kuului vaimon valittava ääni. —
Herra Jumala! Jos neiti olisi edes jäänyt tänne.
Hertta lähestyi häntä.
— Olkaa huoleti. Minä olen täällä ja tohtori tulee kohta takaisin. Ei teitä yksin jätetä.
Hertta lisäsi puita takkaan. Vesiämpärikin seisoi tyhjänä ovennurkassa. Hän otti sen käteensä ja riensi ulos. Avantoa peitti hieno jääkuori. Seipäällä hän rikkoi jään ja nosti vettä. Vesi pirskui hänen vaatteilleen ja jaloillensa. Mutta hän ei huomannut sitä. Nopeasti hän kiiruhti takaisin tupaan ja asetti vettä kiehumaan.
Vuoteelta kuului yhä vaimon valitusta. Aika ajoin tuskat hellittivät ja hän makasi ääneti. Mutta sitten ne taas yltyivät ja tuskissansa vaimo vaikeroitsi:
— Herra Jumala, Herra Jumala — —
Hertta seisoi neuvottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Vähä-väliin hän vilkaisi ulos ikkunasta. Ulkona oli hiljaista, ei ainoatakaan askelta tai ääntä kuulunut, tuuli humisi vain puiden latvoissa. Hän painoi kätensä rintaa vasten. Jospa Antti joutuisi pian takaisin. Häntä peloitti tässä majassa, jonne kuolema ja elämä yhtä aikaa pyrkivät sisälle päästä.
Pieni poika liikahti vuoteellansa. Hän kohotti päänsä pystyyn, hän ponnisti kaikki voimansa ja tavoitteli käsillänsä ilmaa. Hertta riensi hänen luoksensa ja kannatti hänen ruumistaan. Pojan rinta teki lakkaamatta työtä, kurkkujänteet pullistuivat ja kasvot kävivät aivan mustansinisiksi. Rinta korahti vielä kerran ja hengetön ruumis vaipui Hertan syliin.
Hertta piteli lasta käsivarrellansa voimatta liikahtaa paikaltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kädet vaipuivat vähitellen hervottomina alas. Hiljaa ja hellävaroen hän laski ruumiin vuoteelle ja painoi silmäluomet kiinni. Tuskan ilme haihtui hiljalleen lapsen kasvoista ja syvä rauha tasoitti taistelun jäljet.
Antti oli palannut takaisin tupaan. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli Herttaa, joka piteli kuollutta lasta sylissänsä. Mutta hän riensi vaimon luo kuullessansa hänen valituksensa.
Kuolema oli kietonut Hertan huomion niin täydellisesti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään mikä hänen ympärillään tapahtui. Hän heräsi todellisuuteen vasta kun Antti kutsui häntä.
— Hertta neiti, tulkaa minun avukseni. Antti oli kumartuneena vaimon yli. — Pitäkää häntä käsistä kiinni.
Vaimo väänteli itseään vuoteella eikä voinut hetkeäkään pysyä samassa asennossa.
— Pitäkää kiinni, Hertta, yhden hetken vaan, niin paljo kuin jaksatte.
Vaimo päästi surkean valitushuudon.
— Hyvä Jumala, armahda minua!
Hertan otsalta valui hiki ja hänen käsiään pakotti. Vaimon tuska tunkeutui hänen sydämeensä saakka, jokainen hermo hänen ruumiissaan kärsi hänen mukanansa. Hän ei voinut kääntää katsettaan vaimon tuskanvääntämistä kasvoista.
Vieressään hän näki Antin vakavana ja levollisena ja hänen rohkeutensa palasi takaisin.
Vaimon rinnasta kohosi raskas voihkina, sitten kaikki oli ääneti. Hiljaa läähättäen hän makasi, silmät ummessa ja voimattomana. Aurinko tunkeutui tuvan pienestä ikkunasta sisään ja sen säteet leikittelivät karhealla, tyhjällä lattialla. Ja hiljaa ja arastellen ne lähenivät vaimon kalpeita kasvoja ja sivelivät hänen alastonta rintaansa.
— Lapsi on kuollut, sanoi Antti Hertalle, — se ei ollut pelastettavissa. Hänen äänensä sointu oli syvä ja katse vakava. — Naapuritalosta lupasi vaimo tulla tänne. Hänen pitäisi pian saapua.
He astuivat sitten pojan ruumiin ääreen; Antti katseli pientä vainajaa, jonka kasvoissa oli jo vahan kuultava väri.
— Te olette rohkea nainen, Hertta neiti, hän sanoi tarttuen Hertan käteen ja puristi sitä lämpimästi.
Tuvan ovi avautui ja keski-ikäinen nainen astui sisään. Antti puhutteli häntä hetken aikaa ja lisäsi sitten:
— Me lähetämme tänne ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pitäkää te nyt sairaasta huolta, minä tulen tänne huomenna uudestaan.
Sairas vaimo avasi silmänsä ja katsoi kiitollisena Anttiin.
— Jumala on armollinen, hän sanoi ojentaen kätensä hänelle, — hän tietää kenen hän korjaa. Eikä hän anna meille suurempaa taakkaa, kuin minkä me jaksamme kantaa.
Hertta ja Antti läksivät tuvasta. Hiljalleen he hiihtivät kotia kohti. Hertta tunsi omituista väsymystä ja hervottomuutta ruumiissansa ja hänen päätänsä pakotti. Antti oli ajatuksiinsa vaipuneena.
Hänen ajatuksensa kiertelivät lakkaamatta Hertan ympärillä. Hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen rintansa laajeni ja lämpeni siitä tunteesta, joka sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Hän rakasti Herttaa ja tuo rakkaus sai joka ainoan hermon värähtämään hänen ruumiissansa. Hän unohti kaiken muun, koko maailman ympärillänsä, hän ei tiennyt eikä tuntenut muuta kuin oman suuren palavan rakkautensa. Ja hän olisi tahtonut laskea sen Hertan jalkojen juureen ja yhdellä ainoalla voimakkaalla syleilyllä anastaa hänet omaksensa.
Mutta hän vaikeni ja hiihti hiljalleen eteenpäin.
Oli jo myöhäinen iltapuoli kun he saapuivat perille. Väsymyksestä ja liikutuksesta aivan uupuneena Hertta heitti päällysvaatteet päältänsä. Huoneessa vallitsi pimeys. Hän nojautui uunin reunaa vasten ja purskahti itkuun.
Antti oli seurannut häntä jäljissä. Vaistomaisesti, tunteensa valtaamana, hän astui hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.
— Hertta! Hänen äänessään värähteli rakkauden syvimmät vireet.
Hertta kohotti silmänsä häneen. Äkillinen heikkouden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet. Ja tietämättä mitä hän teki, hän vaipui Antin syliin.
— Hertta, Antti sanoi kuiskaten, — sinä olet minun, minun yksin, eikä kukaan saa riistää sinua minulta.
Hän hyväili hänen tukkaansa ja suuteli hänen ohimoitansa.
— Sano minulle yksi ainoa sana, Hertta, anna minulle yksi ainoa katse — —
Hertta kohotti päänsä hänen olkapäällään. Hän katsoi Anttia silmiin ja hän säpsähti. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Hän työnsi hänet luotaan, ja heittäytyi pöydän ääreen, peittäen kasvonsa käsiinsä.
— Antakaa minulle anteeksi, jos minä teitä liian äkkiä yllätin, sanoi Antti kumartuen hänen puoleensa, — mutta kun minä joka päivä näen teidät rinnallani, kuulen teidän äänenne ja seuraan joka ainoata teidän liikettänne, niin minä en lopulta enää voi salata sitä tunnetta, joka on minut täydellisesti vallannut. Miksikä te luulette minun tulleen tänne? Miksi en olisi voinut lähettää tänne jotakuta muuta, jonka aika olisi ehkä ollut vähemmän kallis kuin minun? Siksi vaan että minä rakastin teitä, siksi vaan että elämä ilman teitä on minulle tyhjä ja mitätön. Ja siksi että minä luulin teidän kutsuvan minua.
— Siinä te erehdyitte. Hertan ääni kuulosti kolkolta. — Minä en kutsunut teitä itseni tähden. Minä en olisi sitä uskaltanutkaan. Olen pitänyt teitä ystävänäni, melkein veljenäni, mutta en koskaan ole unohtanut, että olette toiseen sidottu.
— Älkää tuomitko minua kuulematta. Tiedättehän te itsekin, kuinka vähän Elli ja minä ymmärrämme toisiamme. Elli tarvitsee toisellaisen miehen, kuin mitä minä olen, ja minä tarvitsen vaimon, sellaisen kuin te. Jos te vain rakastaisitte minua, niin te myös ymmärtäisitte.
Hertta istui aivan tyynenä. Mielenliikutus oli kokonaan hävinnyt ja hän oli aivan kylmä ja tunteeton. Melkein säälivällä katseella hän tarkasteli Anttia, joka seisoi hänen edessänsä.
— Oletteko te sitten rikkonut välinne Ellin kansa? Hertan ääni oli kylmä, melkein kova.
Antin otsalle kohosi puna. Lukemattomia kertoja hän oli aikonut sen tehdä, mutta joka kerta oli hänen syvä kunnioituksensa ja lämmin tunteensa kenraali Löfbergiin estänyt häntä siitä. Ja sitten hänen matkansa oli tullut niin äkkiä ja valmistamatta, ettei hän ennen sitä ollut tilaisuudessa sitä tekemään.
— En ole, hän sanoi, — mutta siitä saakka kun te läksitte tänne, kävi meidän välimme yhä kireämmäksi. Ellille minä tekisin suorastaan palveluksen, jos antaisin hänelle vapauden takaisin.
— Älkää sanoko sitä, tohtori Hammar. Naisen tunteet eivät ole leikkikaluja, tai ainakin ne ovat niin hentoja leikkikaluja, että niihin voi särö tulla helpommin kuin mitä te aavistattekaan.
Hertta astui ulos huoneesta tyynenä ja vakavana. Antti vaipui alas tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä.