XVIII.
Antti hiihti yksinänsä eilisiä jälkiä. Taivas oli pilvessä ja ilma raskas ja sumuinen. Raskaasti suksi liukui eteenpäin lumenpeittämällä kentällä. Himmeänä siinsi metsä lakeuden toiselta rannalta.
Antin mielikin oli raskas ja alakuloinen. Hänen ruumistaan raukaisi, koko yön hän oli valveillaan heitellyt itseään vuoteellansa. Tuska ja epätoivo riehui hänen rinnassansa. Hänen valoisat, riemukkaat ajatuksensa olivat kadonneet, kaikki hänen toiveensa rauenneet. Hän tunsi vain haikeaa tyhjyyttä sydämessänsä.
Hänen silmiensä eteen kohosi Hertan kuva, hän näki hänen jäykän, kylmän katseensa ja kuuli hänen paheksuvan äänenpainonsa. Antin otsalle kohosi häpeän puna. Oliko hän todellakin niin kurja, että hän samalla kertaa oli tavoitellut kahden naisen rakkautta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Siitä saakka kuin hän oli tullut Soimäelle, hän ei ollut ajatustakaan tuhlannut Ellille. Hän eli kokonaan siinä uudessa ympäristössä, johon hän oli joutunut. Hänen ajatuksensa kiersivät vain Hertan ympärillä, häntä yksin hän rakasti.
Mutta kaikki oli nyt lopussa.
Antti pysähtyi hetkeksi ja painoi kätensä silmiään vasten. Mitä hän täällä enää viipyikään. Parasta palata kotiin ja tarttua työhön kiinni. Työssä hän ehkä löytäisi unhoitusta ja tyydytystä. Sillä työssä, siinä kuitenkin oli hänen suurin onnensa.
Antti keskeytyi mietteissänsä. Hän kuuli takanaan kulkusen kilinää. Rouva Korhonen istui reessä ja tervehti iloisesti tullessaan Antin kohdalle.
— Hyvää päivää, tohtori Hammar. Ettekö tahdo tulla mukaan ajamaan?
Antti kieltäytyi. Hän oli tavannut rouva Korhosen jonkun kerran kirkonkylässä, kun tämä oli mennyt turvakotiin opetustunneillensa. Mutta tulirokon vuoksi heidän oli täytynyt karttaa toisiansa.
— Minä hiihdän mielelläni ja ehkä on myös varovaisempaa, että pysyn teistä loitommalla, hyvä rouva. Oletteko menossa järven tuolle puolelle, sairaan vaimon luo?
— Olen kyllä. Minä vien hänelle hiukan ruokaa ja vaateapua. Ihmisparat, koettelemus tuntuu joskus liian kovalta.
— Minäkin aion käydä kuulustelemassa hänen vointiaan.
— Jäikö neiti Ek kotiin? kysyi rouva Korhonen, ja hänen äänensä sointui hiukan omituiselta.
— Hän oli väsynyt eilisestä.
Rouva Korhonen ajoi edelleen. Antti katsoi hänen jälkeensä, häneltä ei jäänyt huomaamatta rouva Korhosen äänen sointu. Olisiko hän ehkä saattanut Hertan kieroon valoon, ja läsnäolonsa kautta tuottanut hänelle ikävyyksiä? Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi mitä maailma voisi heistä sanoa, ja itsensä suhteen se olikin hänelle yhdentekevää. Mutta Hertan maine, se ei saisi hänen kauttansa kärsiä.
Ei, hän lähtisi pois, mitä pikemmin sitä parempi.
Antti saapui rantaan. Mökin edustalla seisoi hevonen. Ovessa tuli rouva
Korhonen häntä vastaan.
— Hän on hyvin heikko, vaimo parka. Teitä hän tuntui kaipaavan.
Antti astui tupaan. Vaimo makasi entisellä sijallaan lattialla ja vieras nainen hääri takan luona. Antti kumartui sairaan puoleen. Hän makasi kuumeessa, silmät puoleksi ummessa.
— Jos hyvä Jumala korjaisi minutkin, sanoi vaimo hiljaisella äänellä. —
Minä olen valmis kuolemaan.
— Kyllä te paranette, sanoi Antti rohkaisevasti. — Ajatelkaa miestänne, joka on aivan avuton. Mitenkä hän ilman teitä tulisi toimeen?
Vaimo nyökkäsi päätään.
— Elämä on niin raskas, mutta ehkä Jumala eteenpäin auttaa. Ja aina niitä on hyviä ihmisiäkin, jotka armahtavat köyhääkin.
— Maatkaa nyt aivan rauhassa. Emäntä tuolla on luvannut olla teidän luonanne, siksi kuin paranette. Te ette saa nousta pystyyn, ennenkuin olette aivan terve.
Antti antoi määräyksensä vaimolle, joka hääri takan ääressä ja selitti miten sairasta oli hoidettava. Sitten hän läksi takaisin hiihtämään. — —
Turvakodissa oli pöytä katettuna, kun hän astui sisään. Hän ei ollut nähnyt Herttaa koko päivänä.
He istuivat ääneti pöytään. Antille ei ruoka maistunut. Hän istui vain ja käänteli hermostuneesti lusikkaa kädessänsä ja oli vaiti. Hertan katse oli alas kääntyneenä ja hänen kasvoissaan oli kiusaantunut ilme.
Vihdoin Antti keskeytti äänettömyyden.
— Neiti Ek, minä lähden täältä huomenna. Se on parempi meille molemmille.
Hertta nosti katseensa Anttiin. Se oli vakava ja luja.
— Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään vielä muutamaksi päiväksi — —
— Mitä te tarkoitatte? sanoi Antti kiihkeästi.
— Ei minun tähteni, tohtori, — vaan lasten. Koettakaamme unohtaa itsemme ja ajatella vaan sitä työtä, joka meidän edessämme on.
— Teidän on hyvä sanoa, teidän, neiti Ek. Mutta jos te tietäisitte kuinka tuskallinen minun tilani on, niin te ette sitä pyytäisi. Te tietenkään ette voi sille mitään, että olette kylmä ja tunteeton, enkä minä tahtoisikaan kerjätä teiltä sitä, mitä te ette vapaaehtoisesti voi antaa. Sillä siinähän rakkauden suuruus juuri onkin, ettei se harkitse eikä arvostele mitään, se ottaa vain ja antaa aivan sokeasti.
— Miksikä te ette tahdo olla minun ystäväni, tohtori Hammar? Hertan ääni oli melkein rukoileva.
— Sentähden että minä olen mies, eikä ystävyys minua yksin tyydytä.
Ystävyys ja rakkaus eivät ole ystäviä.
— Mutta jos te lähdette — ja tietysti te lähdetiekin, enhän minä tahdo teitä pidättää, — niin minä jään yksin sairaitteni kanssa. Minä tunnen, että jotain on tulossa, en voi edes selittää mitä se on, mutta se peloittaa minua. Se kohoaa tuskana minun rinnassani ja yöllä se on tukahduttaa minut.
— Oletteko te sairas, neiti?
— En tiedä sitä itsekään. Mutta eihän se merkitse mitään. Lähtekää te vain huoleti.
Antti nousi ylös. Hän astui hetken aikaa edestakaisin huoneessa, hänen kasvonsa ilmaisivat taistelua.
— No hyvä, sanoi hän päättäväisesti ja pysähtyi Hertan eteen, — minä jään vielä joksikin ajaksi. Ojentakaa minulle kätenne, Hertta neiti, minä tahdon olla ystävänne ja osoittaa että ansaitsen teidän luottamustanne.
Hertta ojensi hänelle kätensä. Antti puristi sitä lujasti ja lämpimästi ja kiiruhti sitten ulos huoneesta. Hertta katsoi hänen jälkeensä. Rinnasta kohosi nyyhkytys ja hän purskahti itkuun.
XIX.
— Tänä yönä minä valvon lasten luona, sanoi Antti vakavalla ja varmalla äänellä. — Te turmelette terveytenne, neiti, ja sitä minä en voi sallia.
— Älkää huoliko minusta. Kyllä minä vielä kestän. Mutta Hertan uupunut ääni puhui aivan hänen omia sanojaan vastaan.
Lasten tila turvakodissa oli taaskin huonontunut. Uusia sairaita oli tullut entisten lisäksi ja muutamien tauti oli saanut vaarallisen käänteen. Hertta oli uskollisesti öisin valvonut heikompien luona ja päivin hoitanut heitä. Aika-ajoin hän oli tuntenut suurta väsymystä ja uupumusta, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää, ei edes itsellensä. Mutta hänen kalpeat poskensa ja väsyneet silmänsä olivat ilmaisseet hänet.
— Nyt te tulette ainakin vähäksi aikaa ulos kävelemään, sanoi Antti. — Lapset eivät tarvitse teitä tällä hetkellä ja te tulette itsekin sairaaksi, jos ette suostu edes raitista ilmaa hengittämään.
Sairastumista oli Herttakin pelännyt. Hänen päätänsä huimasi, kun hän astui huoneen lattian yli eikä ruoka maistunut. Hän nousi ylös. Hän otti palttoon päällensä ja astui ulos. Ulkona lumi häikäisi hänen silmiänsä, jotka päiväkausiin eivät olleet nähneet muuta kuin sairashuoneen harmaita seiniä. Hän tunsi äkillistä pyörtymystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tarttui käsikaiteesen kiinni. Vaivoin hän sai pysytellyksi pystyssä.
— Voitteko huonosti? kysyi Antti, joka kiiruhti hänen jälkeensä.
— Hiukan pyörtymystä vain, kyllä se pian menee ohi, sanoi Hertta. —
Viime päivinä olen tuntenut sitä usean kerran.
Hän koetti astua portaita alas, mutta horjahti uudelleen.
Antti tarttui häntä käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hertta vaipui tuolille istumaan.
— Te olette täydessä kuumeessa, sanoi Antti koetellen hänen valtasuontansa. — Parasta on että panette maata. Te olette rasittanut itseänne liiaksi.
Hertta laskeutui vuoteelleen. Hän oli niin uupunut ja voimaton, että tuskin jaksoi kättänsä liikuttaa. Päätä särki ja korvat humisivat. Hän ummisti silmänsä ja vaipui puolihorrokseen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi joutunut pyörteesen, joka kuljetti häntä yhä kauemmaksi alas pohjattomaan syvyyteen.
Äkkiä hän havahtui. Antti seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hänen kasvoissaan oli huolestunut ilme. Hän ojensi hänelle kupin.
— Juokaa tämä, hän sanoi — jos te olette vain vilustunut, niin se menee piankin ohitse.
Hertta nousi puoleksi istualleen vuoteessaan ja maisteli kuumaa juomaa.
— Minun on niin vaikea saada sitä alas, sanoi hän hetken kuluttua ja rykäisi. — Minun kurkkuni tuntuu niin karhealta.
Antti säpsähti.
— Onko se jo kauan tuntunut kipeältä?
— Ei, nyt vast'ikään.
Antti tutki hänen kurkkuansa.
— Se punoittaa hiukan toisella puolella, mutta ehkä se on vain jotain satunnaista.
Hertta vaipui takaisin vuoteelle. Hän ojensi kätensä Antille.
— Hyvää yötä, antakaa minun nyt nukkua. Minä olen niin väsynyt.
— Jos te tarvitsette yöllä jotain, niin soittakaa kelloa.
Antti seisoi vielä hetken aikaa Hertan vuoteen ääressä. Hän ei voinut irroittaa katsettansa hänestä. Siitä saakka kuin hän oli luvannut jäädä hänen luoksensa ja ystävänä auttaa häntä hänen työssänsä, oli Antin käytös kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan pienimmälläkään sanalla tai katseella viitannut siihen kohtaukseen, mikä heidän välillään oli ollut, hän hillitsi itsensä siihen määrään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen todellisia tunteitaan. Hänen käytöksensä oli vakava ja hänen puheensa liikkui aina asiallisilla ja välttämättömillä aloilla. Mutta nyt, kun Antti seisoi yksin Hertan vuoteen ääressä ja näki hänet edessänsä kalpeana ja voimattomana, silmät kiinni painuneina, niin hänen itsehillitsemisensä loppui. Hänen rinnassaan pääsi voimakas tunne valloillensa, joka rikkoi kaikki sulut ja esteet. Ja hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi polttavat silmänsä sen reunaa vasten.
Mutta äkkiä kohosi Antin eteen kuva selväpiirteisenä ja varmana. Hän näki pojan kaukana metsätorpassa makaavan kuumeissaan kovalla penkillänsä. Hän kuuli korisevan äänen kohoavan hänen rinnastaan ja näki hänen taistelevan tukehtumista vastaan. Ja hän näki Hertan kannattavan häntä käsivarsillansa ja kumartuvan hänen ylitsensä.
— Hyvä Jumala, sanoi hän puoliääneen — voisiko se olla mahdollista?
Hän nousi ääneti ylös polvistuneesta asennostaan ja astui hiljaa ikkunan luo. Hän peitti kasvonsa käteensä ja koko hänen ruumiinsa vapisi valtavan liikutuksen vallassa. Syvä nyyhkytys kohosi rinnasta ja hän puri hampaansa yhteen hillitäkseen itkun purskahdusta.
Olisiko mahdollista, että Hertta olisi saanut tartunnan metsätorpasta, että hän itse olisi joutunut sen taudin uhriksi, jota vastaan hän niin rohkeasti oli taistellut? Ei, se ei voinut olla mahdollista, kohtalo ei saanut olla niin kova. Se oli vain Antin kiihoittuneen mielikuvituksen harhakuva, kaikki esiintyi hänelle vain niin mustana ja synkkänä.
Hertta makasi hiljaa ja liikkumatta vuoteellansa. Antti hiipi varpaillansa ulos. Ilma huoneessa oli tukehduttaa hänet.
XX.
Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume poltti hänen jäseniänsä.
Pimeys hänen ympärillään vaivasi häntä. Hän ponnisti näköhermojansa, nähdäkseen pimeyden läpi, eroittaakseen esineitä hänen ympärillään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha. Ja voimattomana, tuskasta läähättäen hän ummisti taas silmänsä.
Hertta säpsähti ja kohotti päänsä ylös. Hän oli kuulevinaan hiljaista huminaa ympärillään, hän oli tuntevinaan että jokin häntä lähestyi yhä likemmäksi ja likemmäksi. Se painoi häntä vasten rintaa, se yritti peittää hänet kokonaan ja tukehduttaa hänet painonsa alle. Hertta kohotti torjuvasti kätensä ylös, ne koskettivat vain tyhjää ilmaa, ja laskeutuivat takaisin peitteelle.
Hertta painoi kätensä ristiin. Hän koetti rukoilla, mielessään muistella lapsuuden aikuisia rukouksiansa. Mutta hän ei löytänyt sanoja. Hän ponnisti muistiansa epätoivoisesti, mutta kaikki oli kadonnut.
— Herra Jumala, toisti hän vain kerran toisensa perästä.
Jäätävä tyhjyys sai vallan hänen sydämessänsä. Kuinka yksin ja hyljätty hän oli. Yksin, keskellä kammottavaa pimeyttä. Ilman ystävää, ilman ainoatakaan lämmittävää tunnetta. Jos nyt kuolema tulisi — Herttaa värisytti, hänen hampaansa kalisivat ja tuskan hiki valui otsalle.
Voisiko kuolema tulla ja temmata hänet pois elämästä, ennenkuin hän oli saanut elämää tunteakkaan? Voisiko se olla niin armoton ja riistää hänet keskeltä nuoruuden kevättä? Ei, hän ei tahtonut kuolla, hän tahtoi vielä nauttia elämästä, ja tuntea vaikka yhden ainoan kerran sen hurmaavaa syleilyä.
Aamuhämärä laskeutui hiljaa huoneesen. Harmaana ja salaperäisenä se kietoutui jokaisen esineen ympäri, laajensi niiden rajapiirteitä ja himmensi niiden muotoja. Liikahtamatta tuijotti Hertta eteensä. Hän tunsi vuoroin kylmänväreitä ruumiissansa, vuoroin kuumotus kohosi hänelle päähän.
Yksinäisyyden tunne sai hänessä yhä suuremman vallan.
Mutta oliko hän sittenkään niin yksin? Olihan hänellä isä, joskin kaukana ja äiti vieläkin kauempana. Mutta hän tunsi hänen läheisyytensä, tunsi sen siinä ilmassa, joka häntä ympäröi ja siinä huminassa, joka hänen korviinsa kuulosti. Hertta hymyili. Hänen kasvonpiirteensä rauhoittuivat ja hän katsoa tuijotti eteensä ja teroitti kuulohermojansa. Hänen mielikuvansa yhä kasvoi ja sen muodot selvenivät.
Hän näki edessään silmät, jotka hellästi häneen katsoivat ja hymyilevät huulet; hän kuuli äänen häntä kutsuvan. Hertan sydämeen virtasi lämmin tunne, hän ojensi kätensä ja hänen huuliltaan tunkeutui heikko kuiskaus. Kuinka tutut nuo silmät hänelle olivat, tuo vakava, hellä katse. Mutta voisivatko nuo olla äidin, ei, sellaiseksi hän ei ollut häntä kuvitellut, ne olivat vieläkin tutummat ja läheisemmät.
Hertta painoi kätensä silmiänsä vasten. Mikä voimakas tunne se äkkiä hänen sydämensä valtasi, kuinka kiihkeästi veri hänen suonissaan virtasi. Niin, hän se oli, Antti, hän tunsi nuo silmät, hän tunsi tuon korkean otsan. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka vähän hän oli ymmärtänyt omaa itseänsä.
Hän rakasti Anttia. Tuhatäänisenä sävelenä tuo tunne kajahteli häntä vastaan, ja täytti ilman hänen ympärillään. Hurmaava onni tunkeutui hänen sydämeensä, hän ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut kuolla yksin, kaukana kotoansa ja hyljättynä. Kuollako? Ei, elää hän nyt tahtoi, elää ja olla onnekas.
Hertta hypähti istualleen. Hänen kurkkunsa puristautui kokoon, ikäänkuin joku olisi tahtonut kuristaa häntä, hän koetti tuskissansa hengittää ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Voimattomana hän vaipui takaisin tyynylle. Hän makasi hetken aikaa läähättäen.
Ovi raoittautui varovasti. Antin kalpeat kasvot näkyivät ovessa. Hän kiiruhti nopeasti Hertan vuoteen luo ja kohotti hänet pystyyn.
— Minä tunnen sen tulevan, sen suuren ja kammottavan — — pelasta minut,
Antti, älä anna sen riistää minua.
Ääni oli käheä ja tuskallinen.
Antti tarkasteli Hertan kurkkua. Se oli paisunut ja limainen ja valkoiset täplät kohosivat veripunaiselta pinnalta. Ei epäilystäkään enää taudin laadusta. Tartunta oli metsätorpasta tullut ja tauti puhjennut täyteen voimaansa.
Antti haki lääkettä ja siveli kurkun sisäpuolta. Hertta päästi valittavan äänen ja nojautui Anttia vasten.
Vähitellen hengitys rauhoittui ja silmät painuivat umpeen. Antti hyväili hellästi hänen suortuviaan. Hän katseli lakkaamatta noita kalpeita kasvoja, joissa tuska vielä väreili. Suu oli puoleksi auki, huulet aivan verettömät.
Sanaton tuska valtasi Antin sydämen. Pitäisikö hänen voimattomana taipua kohtalon tahdon alle, pitäisikö hänen antaa kuoleman riistää saaliinsa? Ei, tuhat kertaa ei! Mutta missä oli hänen taitonsa, missä ne keinot, joilla hän karkoittaisi uhkaavan vihollisen? Hänen päätänsä pyörrytti, hän ei voinut ainoatakaan selvää ajatusta ajatella, hän ei voinut tuntea muuta kuin huumaavaa tuskaansa.
Hertta avasi silmänsä. Hän loi kirkkaan, syvän katseensa Anttiin ja kuiskasi hiljaa:
— Antti!
Äänen värähdys oli hempeän arka.
Äkillinen riemun tunne tärisytti Antin ruumista. Hänen silmänsä säihkyivät. Molemmin käsivarsin hän tarttui Hertan hentoon vartaloon ja sulki hänet voimakkaasen syleilyynsä. Ja hänen huulensa painuivat Hertan huulia vasten.
Hän päästi hänet irti vasta sitten, kun Hertta kalpeana ja voimattomana antoi kätensä vaipua alas Antin kaulasta.
Kauan aikaa he olivat sanattomina. Antti laski Hertan tyynyjen varaan.
Hänen rintansa kohosi ja laski rauhattomasti ja hengitys oli raskas ja tuskallinen. Mutta kasvoja kirkasti rauhallinen, tyyni ilme. Hellästi hän siveli kädellään Antin tukkaa ja korkeata otsaa. Antti oli polvillaan vuoteen ääressä.
— Armaani, oma armaani!
— Se selvisi minulle aivan äkkiä, sanoi Hertta melkein kuiskaten. — Minä taistelin kauan sitä vastaan, tietämättäni mitä vastaan minä taistelin. Minä uhmailin rakkautta, sillä minä tahdoin olla voimakas, ja luottaa vain omaan itseeni. Mutta yöllä, kun minä heräsin, ja äkkiä tunsin kuoleman tuskan lähestyvän, niin minun oma voimani tuntui niin heikolta ja mitättömältä. Minä olin niin yksin, niin kammottavan yksin.
Hertta vaikeni. Puhuminen rasitti häntä.
— Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani.
— Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt…
Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava.
Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä.
— Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — —
— Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla, meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema.
— Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen.
Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni.
Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki hänen kurkussansa.
— Älä anna sen tukehduttaa minua!
Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan asentoon.
— Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa.
Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa.
Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi omaansa viimeiseen asti.
Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen.
XXI.
Päivä oli jo kulunut iltapuoleen. Pimeän varjot peittivät maata ja kalpeana kuu kohosi taivaan laelle. Sen hopeasäteet tunkeutuivat hienojen ikkunauudinten läpi huoneesen ja laskeutuivat Hertan vuoteelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vieläkin kalvakkaammat ja silmissä loisti kirkastunut ilme. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset ja tyynet.
Hertta liikahti vuoteellansa.
— Antti, minä näin ihmeellisen unen, — Hertta puhui katkonaisesti ja ääni oli aivan kuiskaava. — Olin mielestäni pieni lapsi ja lepäsin äitini sylissä.
Hänen sylinsä oli niin lämmin ja pehmeä. — —
Mutta minun ympärilläni seisoivat kaikki pienet lapset — — he ojensivat minulle kätensä — — ja he värisivät vilusta — — ja kyyneleet vierivät heidän poskillansa — — Älä jätä heitä, Antti — — —
Hertta vaipui läähättäen alas tyynylle. Kasvon piirteet vääntyivät ja hän kouristi käsiänsä. Antti kohotti hänet pystyyn, koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta ja tuskasta.
— Armaani, armaani — —
Hertan huulet liikkuivat tuskallisesti ja hän tarttui Anttiin kiinni.
— Minä menen sitä suurta muutosta kohti, Antti — — elämää kohti — — me tapaamme toisemme — — rakkaudessa — —
Rinta kohosi raskaasti, suonet pullistuivat kaulassa ja kurkku korisi. Kauhu kuvastui hänen silmissänsä ja kasvot mustuivat. Hetken aikaa väin ponnisteli ruumis kuolemata vastaan, sitten painui pää hervottomana tyynylle ja kädet vaipuivat alas.
— Hertta, Hertta! Antti tarttui häneen kiinni. Hän suuteli häntä, hän hyväili häntä, hän kutsui häntä hellimmillä sanoilla.
Hertan silmät katsoivat jäykästi häneen, suu oli puoleksi auki ja pää taaksepäin koholla.
Antti laski hänet vuoteelle. Hän painoi silmäluomet kiinni ja asetti kädet ristiin rinnalle. Kuu valaisi hänen mustia suortuviaan, jotka valuivat alas hänen olkapäilleen ja paljaalle kaulallensa. Yliluonnollinen rauha oli karkoittanut tuskan jäljet hänen kasvonpiirteistänsä. Hän uinui kuin lapsi unen helmassa, viattomana ja puhtaana.
Antti seisoi vuoteen ääressä ja katseli lakkaamatta häntä. Hänestä tuntui kuin elämä äkkiä olisi pysähtynyt kulussansa, kuin kaikki olisi hiljennyt ja vaiennut. Hän ei tuntenut muuta kuin pohjatonta tyhjyyttä ympärillänsä. Hänen polvensa hervottuivat, koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän lyyhistyi kokoon vuoteen jalkapuolelle ja hänen päänsä vaipui alas hänen käsiinsä. Epätoivon tuska kohosi hänen rinnastansa, myrskyn lailla se raateli hänen sydäntään ja hän purskahti hillittömään itkuun.
Hiljaa ja äänettömästi kuun säteet poistuivat huoneesta, yön varjot synkkenivät. Kun aamun ensimäinen arka sarastus karkoitti yön henget pakosalle, niin sen himmeä valo levisi kuoleman koskettamille kasvoille ja kokoonlyyhistyneelle vartalolle vuoteen jalkapuolessa.
XXII.
Antti Hammar istui rautatien vaunussa nurkkaansa vetäytyneenä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja suun ympärillä karehteli tuskallinen piirre. Hän näytti äkkiä monta vuotta vanhenneen.
Hän istui yksin omiin mietteihinsä vaipuneena. Hän ei kuullut toisten matkustavaisten ääntä, hän tuskin huomasi heidän läsnäoloansa. Hänen katseensa oli kiintyneenä pimeään maisemaan, jonka ohi juna kiiti nopeata kulkuansa. Yksinäiset tulet tuikkivat sieltä-täältä ja ratalyhtyjen valot iskivät nuolen nopeudella hänen silmiinsä, heti taas kadotakseen pimeyteen.
Antin rinnasta kohosi syvä huokaus.
Lopussa, kaikki oli nyt lopussa. Hän oli joutunut ikäänkuin keskelle suurta pimeyttä, jonne ei elävä ääni voinut tunkeutua. Kunpa pimeys olisi ollut vieläkin suurempi, ja hiljaisuus vieläkin raskaampi, niin että olisi saanut levätä hiljaa ja liikkumatta, levätä, kunnes ei olisi jaksanut enää herätäkään…
Luminietosten alle hän oli haudannut onnensa ja kaikki toiveensa. Kun hän yksin astui Hertan ruumiin jäljessä hautausmaalle ja kuuli rovastin heittävän multaa hänen arkullensa — se oli niin kolkolta ja kylmältä kumahdellut — niin hän epätoivoissaan oli kokoon lyyhistynyt. Miksikä kohtalo oli vienyt heidän tiensä yhteen, kun ne niin pian kuitenkin erkanivat toisistansa? Miksikä se ikäänkuin ilkkuen oli avannut hänelle oven autuuteen ja sulkenut sen jälleen, ennenkuin hän oli ehtinyt luoda sinne muutakuin yhden ainoan silmäyksen? Kuinka sydämetön elämä saattoikaan olla ja kuinka puolueellinen! Toisille se tarjosi onnea sylin täydeltä, jota vastoin toisille…
Tupertuneena Antti oli palannut turvakotiin. Tuntikausia hän oli viettänyt Hertan huoneessa, pidellyt käsissään hänen tavaroitaan, kostutellut kyyneleillään hänen vaatteitaan. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään, ei ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli tuntevinaan ympärillään vielä Hertan läheisyyden, oli kuulevinaan hänen äänensä ja raskaan hengityksensä. Hänen katseensa etsi häntä sairasvuoteelta, vaan vaikeroiden, ikäänkuin äkkiä haavoittuneena, hän kääntyi jälleen pois, kun sieltä tyhjyys häntä vastaan vain ammotti.
Tyhjää, tyhjää — —
Hän oli jättänyt turvakodin rouva Korhosen haltuun ja lähtenyt matkalle. Eihän hän voinut sinnekään jäädä, vaikka mitä hän muualtakaan etsisi! Hänen elämältään oli äkkiä sen tarkoitus kokonaan kadonnut, hän tunsi itsensä niin turhaksi ja hyödyttömäksi.
Pitkällä hevosmatkalla hänen kiihoittunut mielensä hiukan tyyntyi. Hän rupesi muistelemaan niitä hetkiä, joita hän Hertan parissa oli viettänyt, hänen kuvansa astui niin selvänä ja kirkastettuna hänen sisällisen silmänsä eteen, että hän hetkeksi unohti katkeran todellisuuden. Hän kertoi mielessään joka sanan, jonka Hertta oli lausunut ja hänen sanansa, ne astuivat nyt aivan uudessa valossa hänen eteensä.
Vähitellen hän alkoi käsittää, ettei hänellä sittenkään ollut syytä valittaa kohtaloaan, joka oli vienyt hänet Hertan läheisyyteen. Olihan hänellä täysi syy olla kiitollinen lyhyestäkin tutustumisesta semmoiseen naiseen kuin Hertta oli. Ja elihän hän hänelle vieläkin, eli hänen ajatuksissansa ja muistoissansa. Ja vasta nyt, kun hän näennäisesti oli niin etäällä hänestä, tunsi hän täydesti ymmärtävänsä hänet. Tähän asti oli hänen oma tunteensa vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän voinut omaa itseänsä edemmäksi nähdä. Hän oli luullut olevansa oikea mies Hertalle opettamaan rakkautta. Ja kuitenkin, mikä oli hänen rakkautensa ollut, mikä hänen työnsä kansan hyväksi? Oliko se ollut muuta kuin kullattuun kuoreen peitettyä itsekkäisyyttä? Kuinka toista sitä vastoin oli ollut hänen rakkautensa, hänen, joka koko lyhyen elämänsä oli rakkaudelle omistanut.
Mutta tästä lähin, sen Antti nyt selvästi tunsi, aloittaisi hän uuden elämän. Hertta oli hänelle tien viitannut, hänen muistonsa antaisi hänelle myös voimia ja ymmärrystä. Nyt vasta hän aloittaisi oikean työn kansan hyväksi, ei ainoastaan rakkaudesta Herttaan, vaan rakkaudesta kansaan ja omaan työhönsä.
Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen korvissaan soivat Hertan viimeiset sanat:
— Minä menen kohti elämää — me tapaamme toisemme rakkaudessa.
Hänelle varmaan ennen kuolemaa oli selvinnyt se ongelma, joka niin useasti oli selvittämättömänä kohonnut Antin eteen.
Ja vaikka hän ei nytkään järjellään voinut sitä käsittää, niin levitti se sittenkin rauhaa ja sovitusta hänen sydämeensä. Hänen surunsa ja tuskansa kadotti katkeruutensa. Ja etäisyydessä heloitti hänelle toivon kipinä, joskin heikkona ja himmeänä.
Antti painautui vaunun nurkkaansa. Humisten juna kiiti eteenpäin synkässä talviyössä ja kimakat vihellykset vingahtelivat ilmassa.