V.
Puoliyö oli jo kulunut, kun Hertta astui kotiinsa. Kotiportilla hän näki tulta isänsä ikkunasta. Isä oli siis vielä ylhäällä, ja jos hän ei erehtynyt, niin istui Väisänen hänen toverinansa pöydän toisessa päässä.
Hän koetti hiipiä huoneesensa niin hiljaa kuin mahdollista, mutta
Väisänen kuuli eteisen oven avautuvan.
— Hertta neiti tulee kotiin, hän sanoi astuen eteiseen ja tarjosi kätensä tutunomaisesti. — Oliko hauska tanssiaisissa?
— Hertta, kuului kapteenin ääni.
Hertta astui sisään. Tupakan savusta huone oli aivan harmaana ja ilma tuntui painostavalta.
— Istuhan tänne, tyttöseni, me juuri puhelimme sinusta. Saitko paljon tanssia?
— En tanssinut yhtään.
— Merkillinen tyttö, kapteeni kääntyi Väisäsen puoleen, — ei häntä huvita mikään, mikä muita nuoria. Mitä jos lähettäisimme hänet ulos maailmaan huvittelemaan?
Hertta, joka oli kuunnellut vain puolella korvalla, säpsähti äkkiä. Mistä tuo huolenpito nyt johtui, eihän isä ennen ollut kysellyt hänen huvejansa. Hän aikoi lähteä huoneesensa, mutta kapteeni pidätti häntä.
— Älä lähde, meillä on sinun kanssasi hiukan puhuttavaa. Olen ajatellut että saat uudella vuodella lähteä ulkomaille, herra Väisänen on ystävällisesti lupautunut matkatoveriksi. Voit lähteä Sveitsiin tai Pariisiin, minne mielemmin vain haluat.
Hertta katsoi yhä enenevällä hämmästyksellä isäänsä.
— En minä halua minnekään, en ainakaan ulkomaille. Ja herra Väisäsenkö seurassa?
— No, hyvä lapsi, mitä kummaa siinä on. Hän on minun läheinen ystäväni, ja hän lähtee sinne joka tapauksessa.
Väisänen oli koko ajan ollut ääneti, mutta terävillä silmillään hän seurasi pienintäkin ilmeen vivahdusta Hertan kasvoissa. Hän näytti niin itsetietoiselta ja varmalta omasta asiastansa.
Hertta ei tiennyt mitä sanoa.
— Isä, on jo niin myöhäistä, ja minua väsyttää. Voimmehan keskustella siitä toiste. Hyvää yötä.
Hän ojensi kätensä Väisäselle, joka tarttui kiihkeästi siihen ja suuteli sitä. Puna kohosi Hertan poskille, suun ympärille ilmaantui jäykkä piirre ja nyökäyttäen päätä isälleen hän poistui huoneesta.
— Sinä pysyt siis sanassasi, Väisänen, kysyi kapteeni Hertan mentyä.
— Pysyn tietenkin, sillä ehdolla kuin jo mainitsin. Koetan järjestää asiani toisella tavalla.
— Mutta jos Hertta ei suostu. Hän on niin omapäinen ja pakoittaa en voi.
— Siitä sinun on huoli pidettävä. Kyllä hän suostuu, jos oikein asian selität. Eihän hän voi tahtoa sinun perikatoasi.
Huonot ajat olivat vaikuttaneet kapteeninkin raha-asioihin. Hän oli kerännyt itselleen vähäisen omaisuuden ja asettuessaan kaupunkiin, hän oli ostanut itselleen talon. Väisäsen kehoituksesta hän oli hankkinut osakkeita "Vesa" yhtiössä, joka hyvänä raha-aikana oli perustettu halkojen vientiä varten Pietariin. Yritys oli ollut erittäin lupaava ja kapteeni oli ottanut suuremman lainankin, voidakseen lunastaa kaikki hänelle tarjona olleet osakkaat. Mutta huono aika oli tullut juuri silloin kun yhtiöstä toivottiin suuria osinkoja. Kapteeni oli pulassaan kääntynyt Väisäsen puoleen ja Väisänen oli hänelle lainannut rahoja, joskin korkealla korolla.
Väisänen oli jo edeltäpäin nähnyt mikä vaara kapteenia uhkasi. Mutta tuo rahapula oli hänelle vain mieleen. Hän toivoi itse siitä hyötyvänsä, hän halusi saada omaksensa kapteenin talon, joka asemansa puolesta oli aivan erinomainen. Mielikuvituksessaan hän oli jo nähnyt viisikerroksisen kivitalon kohoavan entisen sijalle ja kuvitellut itseään sen omistajana.
Hän oli tarjoutunut ostamaan taloa, kun kapteeni oli kireitä aikoja valitellut. Mutta kauppahinnasta he eivät voineet sopia. Silloin oli Väisäsen mieleen juolahtanut toinen tuuma. Hän päätti naida Hertan, olihan hän sievä tyttö, joskin hiukan kopea, ja talon hän saisi aivan kaupantekijäisiksi. Samalla Hertta aukaisisi hänelle tien korkeampiin piireihin, ainoa mikä häneltä nykyisessä asemassaan vielä puuttui. Ja saadakseen aikeensa onnistumaan, hän oli mielestään keksinyt erinomaisen keinon. Hän pyysi kapteenilta Herttaa vaimoksensa. Hän sanoi rakastavansa häntä ja katselleensa häntä jo kauan.
Mutta kapteeni oli nauranut hänen aikeillensa, eikä ottanut niitä todeksi. Silloin Väisäsen kelloon tuli toinen ääni. Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa rahoja ja pyysi kapteenin määrä-ajan kuluttua maksamaan hänelle velkansa takaisin.
Kapteenin epätoivo ja tuska ei liikuttanut Väisästä vähintäkään. Hän oli sen jo edeltäpäin arvannut, mutta hänellä oli valtit käsissänsä. Ja yhä julkeammaksi hän kävi vaatimuksessansa.
Kapteeni oli vihdoin luvannut puhua Hertan kanssa ja koettaa välittää asiaa. Tosin hän olisi toivonut Hertalle toisellaisen miehen, olihan Hertta saanut hyvän kasvatuksen, hän olisi kelvannut vaikka kuinka hienosukuiselle herralle. Mutta olihan Väisänenkin kelpo mies, kyllä hän vaimonsa jaksaisi elättää. Ja mitä kauemmin hän asiata tuumi, sitä edullisemmaksi se hänestä muuttui. Ja vihdoin hän tuli niin sokaistuksi, että hän mielestään ajatteli vain tyttärensä onnea päättäessään kehoittaa häntä suostumaan.
VI.
Oli kirkas ja kaunis aamupäivä. Rouva Taube istui reessä muhkeaan turkkiinsa kääriytyneenä. Hertta Ek oli hänen rinnallaan. Kulkuset kilisivät ja kepeästi reki kiiti katua pitkin.
He eivät vaihtaneet montakaan sanaa, he nauttivat vain raittiista ilmasta, joka tulvimalla tulvi heidän keuhkoihinsa.
Reen nopea kulku hiljeni heidän tullessaan pitkälle sillalle. Sillan molemmin puolin avautui sileä jääkenttä, toisella puolella pojat luistelivat, toisella jää oli vielä heikkoa ja sillan alla kulki virta mustana ja kahlehtimatta. Kaupungin vanhalta tullilta he kääntyivät oikeanpuoliselle viertotielle, jonka sivukäytävällä liikkui taaja kansanjoukko. Ne olivat tehtaan työntekijöitä kaikki, jotka läksivät ruokatunnillensa kotiin.
— Miten kalpeat ja laihat nuo ihmisraukat ovat, sanoi Hertta katsellen heitä myötätuntoisuudella. — Kyllä heissä tuntuvat raskaan työn jäljet.
— Katsohan tuota naistakin, sanoi rouva Taube, osoittaen nuorta vaimoa vanhan miehen rinnalla, — kuinka välinpitämättömältä ja väsähtäneeltä hän näyttää. Ja tuo nuori mies, joka on ennenaikojaan tullut köyryselkäiseksi. Kyllä ruumiillinen, raskas työ tekee ihmiset vanhoiksi.
Hertta ei voinut kääntää katsettaan tuosta pitkästä jonosta. Hän näki joukossa lapsia, jotka näyttivät pysähtyneen kesken kasvamistaan. Kädet ja jalat olivat suhteettoman suuret ja kasvot olivat vanhenneet ennenkuin nuoruuden tuoreus oli niihin ehtinyt.
Tosin heiltä ei leipä puuttunut. Olihan heillä kullakin työnsä ja ansionsa. Mutta puuttuihan heiltä sittenkin kaikki muu. Kaikki se mitä hän ja niin monet muut hänen kanssansa olivat tottuneet pitämään elämän välttämättömyytenä. Kaikki se, mikä kevensi väsynyttä mieltä ja sulostutti elämän.
Tie kääntyi nyt vasemmalle leveältä viertotieltä. Talot kapean ja epätasaisen tien molemmin puolin olivat matalat ja ränstyneet. Ikkunoissa ei ollut kaihtimia ja pihoilla vallitsi epäjärjestys ja siivottomuus. Se oli köyhimmän työväestön asuinpaikka.
Rouva Taube ja Hertta astuivat ulos reestä ja käskivät ajurin odottaa.
Repaleisia lapsia kokoontui portille ja katsoa tuijottivat tulijoihin.
Rouva Taube puhutteli erästä poikaa ja kysyi työmies Puolakkaa. Poika ei vastannut mitään.
He astuivat portista sisään. Pihanpuolella oli kaksi ovea, portaat olivat jäiset ja liukkaat. He kolkuttivat ensimäistä ovea. Kun ei vastausta kuulunut, avasivat he oven. Takan ääressä seisoi keski-ikäinen nainen hämmentämässä pataa. Rouva Taube uudisti kysymyksensä.
Nainen katsahti tulijoihin. Hänen katseensa siveli rouva Tauben lämmintä, komeaa turkkia ja pysähtyi uutuuttaan kiiltäviin päällyskenkiin. Vaimo pudisti päätänsä.
— Puolakka? Olisiko se perheellinen mies?
Ja nopeasti hän alkoi kertoa kuka missäkin huoneessa asui.
— Tässä vastapäätä, porstuan toisella puolella asuu vanha pariskunta. Vaimo on sokea ja mies käy kaupitsemassa harjoja. Heitäkö rouva hakee? Huonosti he elävät, kyllä olisivat avun tarpeessa. Heidän vieressään asuu nuori pariskunta; mies on muurari; viikolla hän putosi alas telineiltä, ehkä rouva on kuullut, seisoihan se lehdissä. He veivät hänet klinikkaan. Vaimo parka on viimeisillään, tietäähän sen millainen elämä silloin on. Ja tuolla toisella puolella — — —
Vaimo puhui lakkaamatta, antamatta itseään häiritä. Hän tunsi kaikki koko talossa ja monet naapuritalotkin, itse hän oli leski ja piti nuoria miehiä ruuassa ja kortteerissa. Ajat olivat kalliit ja rahat tiukalla, mutta elihän sitä sentään päivästä toiseen.
Vaimon katse ei miellyttänyt Herttaa. Se ei ollut suora ja avonainen.
Ja suun ympärillä oli omituinen piirre; puoleksi hymyä, puoleksi tuskaa.
— Rouva on hyvä vaan ja menee tuohon toiseen rappuun, kyllä siellä pitäisi olla mies, joka vast'ikään tuli maalta työn hakuun. Mutta turha hänen oli tulla, ei täällä työtä kaikille riitä.
He läksivät pois hyvillänsä kun pääsivät erilleen tuosta suulaasta eukosta. Toisista portaista he löysivätkin miehen, joka oli juuri ulosmenossa, mutta tavatessaan naiset, hän pyysi heitä astumaan sisään.
Huone oli melkein tyhjä. Ikkunan luona pieni pöytä ja sen edessä horjuva tuoli. Nurkassa vuode, jossa joku lepäsi rääsyjen alla.
— Tulin puhumaan teidän kanssanne, rouva Taube pysähtyi keskelle lattiaa. — Te voitte saada halonhakkuuta meillä toistaiseksi, kunnes saatte sopivampaa työtä. Koetan hankkia teille halonhakkuuta muualtakin. Ja tässä olisi teille takki, ettehän te noissa ryysyissä voi olla. Mutta oletteko te raitis mies? Rouva Tauben katse kiintyi viinapulloon, joka seisoi ikkunalla.
— En minä, hyvä rouva, juo, mistä sitä viinaan rahaa saisi, kun ei ole leipäänkään. Jos minä edes olisin yksin kärsimässä, mutta vaimo ja lapset, joilla ei ole mitään. Se on isännän, tuo pullo tuossa.
— Ei sekään juo, kuului naisen valittava ääni vuoteesta. — Mutta kun minä en kykene ruokaa keittämään, niin pitäähän hänen saada jotakin lämmittävää kuivan kannikan lisäksi.
— Mikä teitä vaivaa? Rouva Taube astui lähemmäksi.
— Siitä saakka kun sain tämän pienen, vaimo näytti likaista kääröä vieressänsä, — olen ollut kovin heikko. En kykene mihinkään. Ja lapsikin on kipeä, se huutaa yöt päivät.
Rouva Taube katseli pientä kääröä. Se oli parin kuukauden vanha poikalapsi, mutta niin laiha ja heikko, että olisi voinut luulla sitä parin viikon vanhaksi. Pää ja kasvot olivat ruvessa, ilkeän ihotaudin vallassa.
— Teidän pitäisi saada lapsenne sairashuoneesen, sanoi rouva Taube.
— Kukapa sen sinne toimittaa. Kuka köyhän lasta säälii? Ei kukaan muu kuin Jumala. Hän sen aikanaan korjaa.
— Koetan tehdä minkä voin, sanoi rouva Taube.
— Ja te, Puolakka, te tulette huomenna työhön. Tuumimme sitten jotain lastennekin puolesta.
Rouva Taube ja Hertta läksivät pois. Ummehtunut ilma huoneessa kävi aivan sietämättömäksi. He ajoivat samaa tietä takaisin, kuin olivat tulleetkin.
— Eikö tohtori Hammar voisi toimittaa tuota lapsiraukkaa sairaalaan, sanoi Hertta. — Hän on parasta aikaa lasten-osastolla.
— Aioin juuri neuvotella hänen kanssansa. Jotain apua on heille hankittava.
Heidän tullessaan keskikaupungille, oli kaupungin hienosto juuri kävelyllään. Naiset käyskentelivät katukäytävällä turkkireunuksisissa sirkkeleissään. Hattuhöyhenet huojuivat tuulenhengessä ja suut hymyilivät. Kenoselkäiset upseerit kilisyttivät kannuksiansa, ja nuorten virkamiesten kepit heiluivat huolettomasti ilmassa. Olihan vihdoinkin kirkas talvipäivä, puut helmeilivät härmässä ja turkinkaulukset suojelivat arkoja korvalehtiä pakkaselta.
VII.
— Saammeko tänään päivällistä, Eva? kysyi kenraali Löfberg astuessaan ruokasaliin ja katsoessaan kelloa.
Rouva Löfberg näytti tuskaantuneelta. Hänellä oli juuri ollut ompeluseura koolla ja hän kääri kokoon töitä, jotka olivat levällään pöydällä.
— Aivan heti, sanoi hän kärsimättömästi. — Mutta voinko minä sille mitään, jos päivällinen viivähtääkin. Itsehän sinä olet pannut nämät hommat niskoilleni.
— Enhän minä sinua moiti, Eva. Kenraali hyväili rouvaansa. — Neiti Ek tulee vain heti paikalla ja minulla on työtä hänen kanssansa.
— Nuo iankaikkiset hätäaputoimet! Ne ovat mullistaneet koko kotimme, ei täällä enää muusta puhuta, eikä muuta ajatella. Joka askeleeni kolahtaa hätäaputoimiin. Minä olen niin väsynyt ja kyllästynyt.
— Mutta etkö myönnä, että olemme saaneet paljon aikaan? Ensiksikin vilja- ja vaatelähetykset moneen eri kuntaan. Ja sitten työkoulut, turvakodit ja keittiöt. Ja yhä useampia aiomme perustaa. Olen varma siitä, etteivät nuo toimenpiteet ole turhat. Tänäänkin sain kirjeen Vaaralammelta. He kiittävät siitä avusta, jonka kunta on saanut ja varsinkin sisar Cecilian työ on ollut siellä siunausta tuottava. Ja mitä sanot neiti Fährlingistä, joka omilla varoillaan on perustanut turvakodin 20 lapselle? Keskuskomitea on pyytänyt häntä laajentamaan kotia niin suureksi, että siinä olisi tilaa 40 lapselle. Uudet turvatit tietysti keskuskomitea kustantaa.
— Neiti Fährling on aina ollut hiukan omituinen.
— Onko se omituista, jos hän tekee suurempia uhrauksia, kuin mihin meidän sivistyneet naiset tavallisesti ovat tottuneet?
— En todellakaan ymmärrä mitä sinä meiltä vielä vaatisit. Viikkokausiin emme ole tehneet muuta kuin juosseet talosta taloon rahoja keräämässä ja ommelleet vaatteita kerjäläiskakaroille. Olisi meillä parempaakin tekemistä ollut.
— Tosiaankin, mitä tekemistä teillä on! Käytte huveissa ja tanssiaisissa ja vaivaatte päätänne viimeisillä muodeilla! Rahoja te osaatte tuhlata, mutta mitään hyödyllistä te ette tee. Mutta minä sanon, siitä on loppu tehtävä. Sinulla ei ole oikeutta käydä silkissä ja sametissa, kun kansalta puuttuu leipäkin. Sinun täytyy oppia säästämään ja ajattelemaan muitakin kuin vaan omaa itseäsi.
Kenraali oli kiihkoissaan. Rouva Löfberg ei ollut tottunut näkemään miestään sellaisessa mielentilassa ja hän seisoi siinä aivan hämmästyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hänen tavalliset aseensa, pilkallinen hymy ja ivalliset sanat, olivat kadottaneet voimansa. Hän tunsi jotain nyyhkytyksen tapaista kurkussansa, hän, tuo kopea rouva, joka oli melkein kyyneleet unohtanut, turvautui nenäliinaansa ja painoi sen kosteita silmiään vasten.
Kenraali astui hänen luoksensa huomatessaan hänen liikutuksensa.
— Eva, suo anteeksi kiivauteni. Äänen sävy oli lempeä.
Rouva Löfberg tunsi jälleen seisovansa lujalla pohjalla.
— Mitäpä sinä välittäisit meidän tarpeistamme, kun vain saat rakkaille talonpojillesi hyvät päivät.
Hänen säännöllisistä nuorekkaista kasvoistaan oli pieninkin liikutuksen jälki kadonnut.
Kenraali Löfberg kohotti olkapäitään ja hänen kasvonsa synkistyivät uudelleen.
— Siinä sitä taas ollaan. Sinä et ole koskaan voinut ymmärtää minua ja minun harrastuksiani. Etkä sinä ole koskaan tahtonutkaan minua ymmärtää.
Kenraali Löfberg läksi huoneesta ja sulki oven jäljessään. — —
Hertta istui kenraali Löfbergin työhuoneessa työnsä ääressä. Hän kirjoitti muistiin mille paikkakunnalle edellisellä viikolla oli viljaa lähetetty. Kuntia oli toistakymmentä ja hehtomäärä nousi varsin korkealle.
Antti Hammar oli astunut sisään ja kumartui Hertan olkapään yli silmäillen kirjaan.
— Mikä siunattu asia että rautatierahti on maksuton, hän sanoi. —
Kuinka suuret summat muuten kuljetukseen menisi.
— Maksaa se sittenkin, kun ei rautateitse pääse perille saakka.
Antti tunsi Hertan hengityksen sivelevän poskeansa. Hän käänsi katseensa Herttaan, mutta tämä ei sitä huomannut. Hän katsoi vain suoraan alas työhönsä.
Antti kävi istumaan pöydän ääreen.
— Minulla on teille hyviä uutisia, neiti Ek. Pieni turvattinne on nyt lastensairaalassa.
Hertta katsoi ylös työstään.
— Entäs äiti?
— Kyllä hän pian parantuu, ei hänellä mitään varsinaista vikaa ole.
Mutta mies kuuluu juopottelevan.
Hertta ojensi Antille paperin.
— Tuossa on kirje neiti Fährlingiltä.
— Onko hän käynyt Soimäellä perustamassa turvakotia?
— Ei, ei vielä. Jos saamme täältä sopivan johtajan, niin hänen ei tarvitsekkaan lähteä.
Soimäeltä oli tullut pyyntö toimikunnalle turvakodin ja kansankeittiön perustamisesta ja toimikunta oli päättänyt täyttää heidän toivomuksensa. Sopivaa henkilöä ei kuitenkaan vielä ollut ilmaantunut sinne lähtemään.
— Tiedättekö mitä, sanoi Antti äkkiä, — nyt minä tiedän kuka sinne lähtee. Te sinne lähdette.
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin hän katui jo sanojansa. Hän tunsi omituisen tyhjyyden hiipivän sydämeensä, pitäisikö hänen kadottaa Hertta, luopua näistä mieluisista hetkistä hänen seurassansa? Hänen huomaamattaan ne olivat muodostuneet hänelle melkein välttämättömäksi tarpeeksi, kuinka hän ilman Herttaa voisi toimeen tulla?
Mutta Hertta oli kohonnut seisoalleen ja katsoi Anttiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyvä Jumala, olisiko mahdollista että hänkin saisi työskennellä kansan hyväksi samoin kuin neiti Fährling ja sisar Cecilia.
Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän nousi ylös ja astui ikkunan luo ja painoi polttavan päänsä ruutua vasten. Ulkona riehui kova lumituisku, mutta Hertta tunsi ihmeellisen lämmön virtaavan sydämeensä. Ehkä häneltä ei sittenkään puuttunut rakkautta ja voimaa.
Hertta kääntyi äkkiä huoneesen päin ja riensi kenraali Löfbergiä vastaan, joka seisoi ovella.
— Sanokaa että minä saan lähteä.
Kenraali hymyili ja tarttui Hertan molempiin käsiin.
— Soimäellekö? Mutta mitä luulette isänne siihen sanovan?
Hertan kädet painuivat voimattomina alas ja innostus hänen katseessaan sammui. Isän hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli tahtonut uhrata elämänsä toisille, työskennellä kansan hyväksi, mutta mikä tuo hänen halunsa oikeastaan oli ollut? Itsekkäisyyttäkö vain?
Antti oli jännityksellä seurannut Hertan liikkeitä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän olisi tahtonut tehdä, epämääräinen tunne pakoitti häntä vain lohduttamaan ja auttamaan. Hän aikoi juuri nousta tuoliltansa, kun hän tunsi pehmeät käsivarret kaulassansa.
Puna kohosi hänen poskillensa, hänen oli mahdoton heti ajatuksiaan selvittää. Olisiko todellakin, — ah, Ellihän se oli, joka hänen huomaamattaan oli hiipinyt huoneesen ja kietonut kätensä hänen kaulaansa. Hän oli hienossa seurustelupuvussa.
— Minnekä nyt, pikku hiiri? Antin ääni oli epävarma, mutta hän koetti peittää hämmennystään.
— Elsan luo. Siellä on vieraita.
Antin mieli kävi äkkiä katkeraksi. Alituisesti Elli oli kutsuttu
Taubelle, nyt vasta se hänelle selvisi. Ja hänet valtasi halu pidättää
Elliä sieltä. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli kahden
Ellin kanssa istunut, leikkinyt hänen kanssaan ja hyväillyt häntä. Ja
hän kaipasi äkkiä hänen suutelojansa.
— Jää kotiin täksi illaksi, Elli. Minulla on vapaa ilta.
Ellin kädet irtaantuivat Antin kaulasta.
— Olenhan minä kutsuttu, kuinka minä voisin.
— Soita ettet tule.
Mutta Elliä ei ehdotus miellyttänyt. Hän veti suunsa nyrpälleen, niinkuin lapsi, joka ei saa mitä hänen mielensä tekee.
— Sinä et koskaan suo minulle mitään iloa. Milloin en saisi tanssia, milloin en pääsisi viattomiin kutsuihinkaan Elsan luo.
— Voitko sinä sanoa, Elli, etten minä suo sinulle mitään iloa? Antti katsoi vakavasti Elliä silmiin. — Sitä paitsi nuo taajat kutsut Elsan luona eivät tunnu oikein viattomilta. Luutnantti Tauben käytös ei miellytä minua.
Ellin katse painui maahan.
— Ainakin hän on paljoa kohteliaampi ja hauskempi kuin sinä, sanoi hän äkkiä uhkamielisesti.
— Mene sitten hänen luoksensa. Antin ääni oli kiivas, mutta jo seuraavassa hetkessä hän katui sanojansa. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sen enempää, oli Elli jo kadonnut huoneesta.
Antti jäi yksin seisomaan huoneesen. Hän itsekö tuon kovan, rakkautta puuttuvan sanan oli lausunut? Hän, jolle aina oli vain ystävyyttä osoitettu. Mutta hänen olonsa viime aikoina oli käynyt niin tuskalliseksi. Jokin selittämätön voima hänen rinnassansa työskenteli hänen itsensä tahtomatta. Alun pitäin se oli hiipinyt hänen luoksensa yön unelmissa ja hämärän haaveissa ja se oli kuiskannut hänen korvaansa sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, eikä tahtonut ymmärtää. Mutta päivä päivältä sen salaperäisyys haihtui ja tänä iltana, juuri, tässä, se peittelemättömässä alastomuudessaan astui hänen eteensä.
Hän ei rakastanut enää Elliä, hän rakasti toista.
Mutta samalla kuin tuo ajatus hänelle selvisi, kauhistui hän sitä. Elliin hän oli kiinnitetty tuhansilla siteillä, sidottu tähän kotiin ja tähän ympäristöön kiitollisuuden tunteilla ja pojan vilpittömällä rakkaudella. Hänellä ei ollut oikeutta katkaista näitä siteitä eikä sydäntä osoittautua kiittämättömäksi hyväntekijäänsä kohtaan. Hän koettaisi voittaa tuon vieraan voiman, joka uhkasi tukahduttaa Ellin kuvan hänen sydämessänsä. Ja hän karkoittaisi nuo unelmat, jotka hurmaavina koettivat kietoa hänet pauloihinsa.
VIII.
Hertta taisteli lumituiskussa ja tuulessa. Märkä lumi löi häntä vasten kasvoja ja kirveli silmiä, niin että hänen oli vaikea pitää niitä auki. Kadunkulmassa tuuli tarttui yhä uhemmin hameiden liepeihin kiinni ja kiersi ne jalkojen ympärille. Hänen täytyi hetkeksi pysähtyä ja kääntyä selin tuuleen, ennenkuin hän eteenpäin yritti.
Hänen rinnassaankin riehui myrsky. Jospa hän olisi ollut vapaa ja riippumaton ja saanut toimia aivan mielensä mukaan! Miksi kohtalo oli yhdistänyt hänet oloihin ja suhteihin, joille hän itse asiassa oli outo? Täytyisikö hänen olla kuuliainen isälleen, jota hän tosin sai kiittää elämästään, mutta tuskin mistään muusta? Olihan hän kuitenkin hänen isänsä, ainoa, johon hän oli verisiteillä yhdistetty. Ilman häntä hän olisi ollut vieläkin yksinäisempi.
Kentiesi isä suostuisikin. Kenraalin epäilykset vain olivat nostattaneet kuohun hänen rinnassansa. Olihan hän tähänkin saakka saanut kulkea omia teitään, miksikä ei yhä edelleenkin? — — —
Hertta istui isänsä kanssa teepöydässä. Kumpikin oli ääneti. He näyttivät hautovan jotain mielessänsä. Kapteenin katse palasi yhä uudelleen Herttaan. Hän näytti vakavalta ja päättäväiseltä. Jäykkä piirre suun ympärillä ei luvannut alistuvaisuutta.
Mitä kauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeampi oli kapteenin tuoda asiatansa esille. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä. Ikäänkuin peläten omia sanojansa, hän sanoi muitta mutkitta:
— Väisänen pyysi minua puhumaan sinulle puolestansa. Hän pyytää sinua vaimoksensa.
Hertta oli niin omissa ajatuksissansa, ettei hän heti käsittänyt isän sanoja. Ne tulivat niin äkkiä ja odottamatta. Ensi hetkessä ne kammoksuttivat häntä, mutta jo seuraavassa ne tuntuivat hullunkurisilta. Hertta purskahti heleään nauruun.
Kapteeni ei ollut kuullut Hertan ennen niin iloisesti nauravan. Hän oli odottanut kiivaita sanoja, ja siksipä tuo nauru sai hänet aivan ymmälle. Ja vastustamattomalla voimalla se tarttui häneen itseensäkin.
— Isä, sanoi Hertta yhä nauraen ja pyyhkien silmiänsä, — kuinka hullunkurista. Voitko sinä ajatella minua Väisäsen rouvana?
Kapteenin täytyi taaskin nauraa. Olihan se hänestä itsestäänkin ensimältä tuntunut mahdottomalta. Mutta sitten hän tuli taaskin vakavaksi. Hän koetti selittää Hertalle Väisäsen hyviä ominaisuuksia, hän oli niitä tulevaisuuden miehiä, jotka vielä maailmalle osoittaisivat, mihin he kelpaisivat. Ja ennen kaikkea hän oli kelpo mies.
Kun Hertta huomasi kapteenin olevan tosissansa, tuli hänkin vakavaksi. Miksikähän isä piti Väisäsen puolia, mikähän syy hänellä saattoi olla suosia juuri häntä?
— Sano suoraan, isä, miksikä sinä puolustat häntä? Hertan ääni oli vaativa.
— Enhän minä puolusta, saathan sinä itse päättää. Mitä minun sanani sitä paitsi merkitsee.
Hertta tunsi pistoksen sydämessänsä. Hän näki edessänsä vanhan miehen, jonka elämä oli aivan iloton. Hänen kävi sääliksi tuota miestä, sillä tällä hetkellä hän tunsi, ettei hänkään voinut olla tunteeton, että hänkin kaipasi hellyyttä ja rakkautta. Oliko Hertta sitä koskaan hänelle antanut? Oliko hän edes koskaan pannut kysymykseen, mitä hän saattoi haluta ja toivoa? Hän oli käynyt kuin vieras tuon vanhan, harmaan miehen, rinnalla, eikä hän edes koskaan ollut koettanut häntä lähennellä.
Ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan, oli Hammar sanonut.
Hän oli etsinyt ulkoa maailmasta kelle rakkauttansa tuhlata, hän oli valittanut ettei hänellä ollut ketään jota rakastaa ja jonka tähden itsensä uhrata ja hän oli unohtanut että täällä, aivan hänen rinnallansa, oli mies, joka ei muuta odottanut kuin avata sylinsä tyttärelleen. Isä oli aina ollut hänestä niin kaukana, hän oli ollut hänelle niin vieras ja karhea, johon hän hienoine käsineen ei ollut uskaltanut edes koskea.
— Isä, anna minulle anteeksi! Hertta polvistui kapteenin viereen.
Kapteeni siveli tyttärensä mustaa tukkaa. Hänen silmänsä tuntuivat kosteilta ja sydämen valtasi outo, lämmin tunne. Vuosikymmeniä oli kulunut siitä, kun hänen rintansa oli lämmöstä laajennut, häneltä tuo aika oli melkein unohtunut ja hän oli tottunut siihen karheaan ja kylmään kuoreen, joka vähitellen oli kasvanut hänen sydämensä ympärille. Kuitenkin hänkin kerran oli ollut nuori, oli rakastanut ja saanut rakkautta.
— Sinä olet niin äitisi näköinen, Hertta, lausui hän pehmeällä ja hiljaisella äänellä. — Hän oli vain pienempi sinua. Mutta samat suuret, syvät silmät ja musta, kiiltävä tukka.
Hertta katsoi kiitollisesti isäänsä. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut isän puhuvan äidistä..
— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki, isä. Kapteenin kasvoille nousi puna. Hän ei voinut karttaa tyttärensä tutkivaa, terävää katsetta. Mutta tuo katse ilmaisi samalla hellyyttä, jota hän ei siinä ennen ollut tuntenut.
Vähitellen kapteeni sai Hertalle kerrotuksi koko tukalan tilansa. Hän kertoi miten Väisänen oli tullut hänen luoksensa, kuvaillut mitä houkuttelevimmalla tavalla "Vesa" yhtiön asioita, puhunut suurista voitoista ja korkeista koroista. Hän oli antanut houkutella itsensä liikkeesen, hän oli pannut siihen kiinni kaikki rahansa, oli velkaantunutkin sen tähden. Ja nyt Väisänen, joka oli hankkinut hänelle rahoja, oli tullut kiristämään häntä ja oli vaatinut häneltä takaisin omansa.
Hän oli luvannut odottaa vain yhdellä ehdolla — — — hän oli koettanut pakoittaa kapteenia suostumaan — — —
Kapteeni ei voinut lopettaa puhettansa. Hänen puoleksi antamat lupauksensa kasvoivat äkkiä kauhistuttaviksi hänen silmissänsä, hän oli aikonut uhrata lapsensa pelastaakseen oman asemansa ja kunniansa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Hertta nousi ylös ja astui edes-takaisin huoneessa. Hän ymmärsi nyt kaikki. Väisäsen taajat käynnit isän luona, hänen imelät ja samalla viekkaat hymyilynsä ja salavihkaiset kädenpuristuksensa. Mutta hänen mielestään haihtui kaikki muu, hän näki edessään vain murtuneen miehen, jota hän hetki sitten oli oppinut säälimään ja rakastamaan. Hän tahtoi auttaa häntä tavalla tai toisella. Hän uhrautuisi vaikka itsekin, jos se olisi välttämätöntä.
— Isä, ole huoleti, Hertta siveli hänen harmaita hiuksiansa, — minä autan sinua, voit luottaa minuun.
Kapteeni ei oikein ymmärtänyt Hertan tarkoitusta. Hän katsoi häntä silmiin ja sanoi tuskallisesti:
— Ei, en minä sinulta uhrausta tahdo. Jos kadotankin omaisuuteni, niin en sure sitä itseni tähden, vaan sinun. Mutta kunniani tahdon säilyttää tahrattomana. — —
Seuraavana päivänä hämärissä istui kapteeni Ek huoneessaan puoleksi leväten sohvannurkkauksessa. Yksi ainoa yö oli vanhentanut häntä enemmän kuin monta vuotta. Hän istui kokoonlyyhistyneenä, katse silmissä oli samentunut ja poskiluut kohonneet korkealle.
— Isä, sanoi Hertta, istahtaen matalalle jakkaralle kapteenin jalkojen juureen, — kävin kenraali Löfbergin luona. Hän lupasi mennä sinulle takaukseen. Hän on jalo mies, hänen kaltaisiaan ei ole monta. Hän pyysi sinua käymään hänen luonaan puhumassa asiasta.
Kapteeni Ek oli ääneti. Hän tunsi omituista liikutusta rinnassansa. Hiljakseen hän silitteli Hertan päätä. Raskas taakka kohosi hänen hartioiltansa. Hän pääsisi irti Väisäsestä, eikä hänen tarvitsisi hävetä tyttärensä edessä.
— Hertta, lapseni, kapteenin ääni oli puoleksi nyyhkyttävä ja hän ojensi kätensä Herttaa kohti, — voitko antaa minulle anteeksi? Hertta vaipui isänsä syliin. Hän painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki. Hän ei voinut selittää syytä itkuunsa, hän ei tiennyt, olivatko ne ilon vai surun kyyneleitä. Mutta ne lämmittivät hänen sydäntänsä ja sulattivat sitä jääkuorta, joka vuosien kuluessa oli asettunut hänen rintaansa.
— Lapseni, sinun tähtesi hän tekee tuon uhrauksen, ja sinun tähtesi minä otan sen vastaan, vaikka se tuntuukin vaikealta.
Tyynnyttyään Hertta rupesi kertomaan kapteenille aikeistansa. Hän kertoi työstään kenraali Löfbergin luona ja hädästä, joka kaikkialla väijyi tuhotakseen tuhansia ihmisiä. Hän puhui innokkaasti ja lämpimästi, puna kohosi hänen poskiinsa ja hänen silmänsä loistivat. Kapteeni Ek katseli tytärtänsä. Hän oli kaunis istuessaan tuossa hänen jalkojensa juuressa, katse kääntyneenä häneen. Hänessä oli jotain aivan vierasta ja outoa, ja samalla tuttua ja omaista.
— Olenko hyvin kiittämätön, isä, jos pyydän että sallit minun lähteä Soimäelle? Perustaisin siellä kodin pienille lapsille ja koettaisin tehdä työtä kansan hyväksi. Paljon en tosin voi saada aikaan, mutta minulla on palava into.
Kapteeni Ek ei voinut kääntää katsettaan Hertan silmistä. Ne puhuivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, ne pyysivät niin liikuttavasti ja hartaasti, ettei niitä olisi voinut vastustaa.
— Lähde sinä, lapseni, sanoi hän pehmeällä äänellä. — Tyhjältä koti tulee tuntumaan, kun olet poissa, mutta en tahdo itseäni ajatella. Ja tulethan sinä takaisin.
Hertan silmät kyyneltyivät uudestaan ja rinnasta puristautui nyyhkytys. Olisihan hänen pitänyt iloita, mutta miksikä ilo tuntui nyt katkeralta? Oliko hänen nyt vaikea jättää tuota kotia, joka aina oli tuntunut hänestä sitovalta kahleelta, tuota kotia, joka oli ollut niin kylmä, ja jossa hän oli tuntenut itsensä hyljätyksi ja väärinymmärretyksi? Ehkäpä hän itse oli ollut kylmä ja ilman rakkautta. Työntänyt luotaan sen, mikä aina oli ollut hänelle avoinna ja rakkautta tarjoavana.
He istuivat paikoillansa, kunnes huoneessa vallitsi täydellinen pimeys. Mutta vähitellen pimeän varjot vaalenivat, kuun kirkas valo tunkeutui huoneesen ja ikkunasta tuikki tähtikirkas taivas.
IX.
Ylioppilastalon juhlasali oli kirkkaasti valaistu. Sinivalkoiset liput koristivat seiniä ja soittolehterin kyljestä riippui Suomen vaakuna. Peräseinällä oli kuusia, jotka muodostivat majan lavan kummallekin puolelle.
Pyöreiden pöytien ympärillä istui juhlapukuista yleisöä ja lehteriä kannattavan pylvähikön alla seisoi sankka rivi nuoria miehiä. Nuoret tytöt silmäilivät sivuhuoneiden ovilta uteliaasti ympärilleen. Vanhempi väki oli sijoittunut etumaisten pöytien ääreen. Siellä olivat kaikki suomenmielisen puolueen pylväät koolla.
Hillittyjä ääniä kuului joka taholta salia, eivätkä ne vaienneet, vaikka alkusoiton sävelet kajahtivat ylhäältä lehteriltä.
Vasta kun soitto lakkasi ja kenraali Löfberg astui lavalle, vaikenivat myös äänet. Kauempana seisovat astuivat lähemmäksi, jokainen kääntyi puhujaan päin ja täydellinen hiljaisuus sai vallan salissa.
Kenraali Löfbergin esitys oli vilkasta ja sydämellistä. Hän puhui vapaasti ja sujuvasti, kertaakaan kangertamatta, sanaakaan toistamatta. Hän seisoi siinä niin tyynenä, ikäänkuin hän olisi omassa huoneessaan puhunut ja kuitenkin niin arvokkaana. Ilme hänen silmissänsä vaihteli hänen sanojensa mukana: milloin se ilmaisi osanottoa ja surua, hänen puhuessaan kansan koettelemuksista ja kärsimyksistä, milloin iloa kiittäessään kansalaisia heidän uhrauksistaan ja avunannoistaan.
Hän vei kuulijansa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, siihen aikaan, joka kaikille läsnäoleville nuorille oli tuntematon entisyys, vaan joka heillä vanhoilla oli vielä tuoreessa muistissa. Hän kuvasi heille sitä nälkävuosien sarjaa, joka kohosi korkeimmilleen 60-luvun loppupuolella. Ne olivat pitkiä, yhtämittaisen kadon koettelemia vuosia. Suomen kansa sai silloin taistella kovan taistelun, mutta tämä taistelu tuotti sille pysyvämmän voiton, kuin monet historian loistavammista taisteluista. Sillä maamies oppi ojittamaan peltonsa ja muokkaamaan maansa entistään paremmin. Ja kesken kärsimyksiään ja koettelemuksiaan hän säilytti luottamuksensa Herraan.
— Sellaista katovuotta, sanoi kenraali Löfberg puheensa lopuksi, — kuin 60-luvulla, ei Suomen kansalle voi enää koitua. Jos vuodentulo meneekin hukkaan joillakin paikkakunnilla, niinkuin nytkin on tapahtunut, niin ei kadon valta kuitenkaan voine ulottua yli koko maan, kun kulkuneuvotkin entisestään ovat niin paljon edistyneet. Parempiosaiset rientävät auliisti hädänalaisten avuksi — sen kokemus on jo runsaassa määrin osoittanut. Ja Suomen kansa ei voi kovimpanakaan koettelemuksen hetkenä kadottaa toivoansa ja luottamustansa, sillä pimeintäkin yötä seuraa päivä, "mi kaikki muuttaa voi".
Kenraali Löfberg astui alas lavalta. Salissa vallitsi äänettömyys. Ei kukaan paukuttanut käsiään, tavallinen suosionosoitus tuntui tällä kertaa mahdottomalta. Mutta kyynel, joka kimalteli usean silmässä ja kiitollisuus, joka loisti kaikkien katseissa, oli syvempi ja voimakkaampi mielenosoitus, kuin rajuimmatkaan kätten paukutukset.
Hertta seisoi seinävierustalla ja hänen silmänsä olivat koko ajan kiintyneet kenraaliin. Millä hellyydellä hänen katseensa siveli kenraalin harmaita hiuksia, korkeaa, jaloa otsaa ja sielukkaita, syviä silmiä. Hän oli nähnyt ilon noissa silmissä loistavan, vaan hän oli nähnyt niiden myös ilmaisevan huolta ja surua ja otsan vetäytyvän syviin uurroksiin. Hän olisi tahtonut kädellään sivellä tuota otsaa ja tasoittaa siitä kaikki huolien jäljet.
Antti Hammar astui saliin esitelmän aikana. Hän huomasi heti Hertan, jonka solakka, tummaan pukuun verhottu vartalo astui esiin seinän vaalealta taustalta. Hän tunsi rintansa aaltoilevan, hän ei voinut kääntää katsettansa hänestä. Kuinka rohkea ja elinvoimainen hän oli! Hänen katseensa oli suunnattu kauas ja hänen silmissään välkkyi kaiho tuntemattomaan avaruuteen. Hän olisi tahtonut pysähdyttää tuon katseen ja antaa tyydytystä sen kalvavalle kaiholle.
Hertta tunsi katseen kahlehtivan kasvojansa. Hän käänsi päänsä Anttiin päin ja tervehti häntä. Hänen poskilleen kohosi hieno puna ja hänen mielensä muuttui hilpeäksi. Antti ymmärsi häntä paremmin kuin moni muu, ja oli usein osoittanut hänelle myötätuntoisuutta. Rohkaissut häntä, kun mieli oli ollut masennuksissa ja herättänyt hänessä harrastusta kaikkeen jaloon ja hyvään.
Hän oli kadehtinut aina niitä, joilla oli vanhempia veljiä. Hän kuvaili veljen ja sisaren suhdetta niin runolliseksi, veli, joka opastaisi sisarta opin teillä ja sisar, joka veljeä ohjaisi ymmärtämään tunteiden moninaisia vaihteluja. Mutta Hertta, hän oli yksin, ja sentähden Antin ystävyys oli tuntunut niin hyvältä.
He istahtivat sivuhuoneesen pöydän ääreen. Ohjelma salissa oli loppunut, menuetti oli loistolla suoritettu ja tanssijat olivat hurmanneet yleisöä kauneudellaan, sulavilla liikkeillään ja iloa uhkuvilla katseillaan. Pöydät ja tuolit salissa olivat siirretyt pois ja yleinen tanssi oli alkanut.
Antti oli ollut koko iltapäivän työssä sairashuoneella. Hän oli väsynyt ja nälissään.
— Juottehan teetä, neiti Ek? Antti teki tilauksensa. — Minulla oli pieni hauska potilas tänään, kertoi hän sitten. — Hänelle oli tehtävä pienempi leikkaus, mutta en uskaltanut häntä huumata. Lapsi parka itki hyvin katkerasti, mutta kun kaikki oli ohitse ja kysyin häneltä, oliko hän ollut kiltti tyttö, niin hän vastasi yhä haikeasti nyyhkyttäen: "sitä minä en voi sanoa". Eikö se ollut rohkeasti sanottu?
Hertta hymyili.
Antti ojensi Hertalle teekupin.
— Milloin te matkustatte?
— Jo ensi viikolla. Mutta nyt kun matka on lopullisesti päätetty ja matkavalmistuksiinkin olen ryhtynyt, niin minusta tuntuu vaikealta lähteä. Ei minulta halua puutu, enkä myöskään pelkää matkan vaivoja ja rasitusta. Minun on vain niin vaikea jättää isääni, hän on jo vanha.
— Saanko sanoa teille jotain, neiti Ek. Minusta tuntuu kuin te viime aikoina olisitte muuttunut, ikäänkuin pehmennyt — —
Hertta punastui. Hän katsoi Anttia suoraan silmiin ja sanoi vakavasti:
— Minä olen ollut sokea ja kiittämätön. Kuinka paljon huolia me ihmiset itse hankimme itsellemme, sen sijaan että koettaisimme saavuttaa sisällistä sopusointua. Mutta on jo myöhäistä. Hertta nousi lähteäksensä, — ja minun täytyy olla varhain aamulla jo liikkeellä.
Antti saattoi Hertan etehiseen ja auttoi hänen päällensä.
— Saattepa nähdä, että tunnette tyydytystä, niin pian kuin pääsette työmaallenne ja teidän täytyy turvautua omiin voimiinne. Mutta jos te joskus kaipaisitte ystävän neuvoja, niin muistakaa silloin minua.
— Kiitos, tohtori. Hertta loi vakavan katseensa Anttiin ja puristi lujasti hänen kättänsä.
Antti jäi portaille seisomaan ja katsoi Hertan jälkeen. Yöllinen vilpeä tuuli siveli hänen ohimoltansa ja jäähdytti hänen rintaansa. Hänet valtasi tyhjyyden tunne, ikäänkuin osa hänestä itsestänsä olisi hävinnyt yöpimeään. Hän olisi tahtonut pidättää tuon katseen, joka vakavana ja luottavana oli häneen kiintynyt ja tuon lämpimän, hienon käden, jonka puristus oli luja. Hän olisi tahtonut rientää hänen jälkeensä, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet kauas pois, jossa ei mikään olisi voinut eroittaa heitä ja jossa vain heidän sydämensä sykintä olisi häirinnyt hiljaisuutta. Veri tulvi hänen sydämeensä, hän hengitti kiivaasti. Hän tunsi kovaa tuskaa ja samalla huumaavaa onnea rinnassansa. Miksi hän nyt vasta oli saanut nähdä noiden tummien silmien syvän katseen, miksi nyt vasta silmätä tuohon herkkään sieluun? Miksi hän itse oli sidottu, miksi hän ei voinut katkoa niitä kahleita, jotka painostivat häntä?
Anttia värisytti. Kylmä ilma tunkeutui ohuen frakkipuvun lävitse. Hän astui nopeasti saliin. Siellä oli tukehduttavan kuuma ja ahdinko hirveä. Nopeassa tanssin tahdissa pyörähtelivät parit toistensa ohitse, hiki valui herrasmiesten ohimoilla ja neitosten posket punoittivat.
Kuinka järjettömältä tuo hyppeleminen Antista nyt näytti. Mikä hirveä voimien ponnistus ja tuhlaus ilman minkäänlaista tarkoitusta. Se oli kai nuoruudenilon purkausta, mutta kaukana siitä oli liikkeiden sulavuus ja hempeys, joka olisi antanut jonkinlaisen aateluuden tarkoituksettomille hypyille.
Antti astui edelleen. Lavalla istuivat rouvat pitkässä rivissä. Kriitillisin katsein he seurasivat nuorisoa ja tekivät havaintojaan. Heidän tarkoilta silmiltään ei jäänyt huomaamatta kenen kanssa huomatuimmat tytöt tanssivat. He heittivät salavihkaisia katseita ympärilleen ja puhelivat puoliääneen keskenänsä. — — —
Kuusimajassa, lavan sivustalla, istui Elli Löfberg ja löyhötteli viuhkallansa. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Luutnantti Taube istui hänen rinnallansa. Hänen katseensa oli surumielinen.
— Neiti Elli, sanoi hän hiljaisella äänellä, — minä näen teidät nyt viimeisen kerran. Huomenna minun täytyy lähteä. Pidennettykin loma-aikani on loppuunkulunut.
Elli asetti viuhkan kasvojensa eteen ja odotti ääneti.
— Täytyykö minun erota teistä, ilman — — —
Elli säpsähti ja loi häneen ankaran katseen. Mutta ankaruus vaihtui heti hilpeään hymyyn, ja hän sanoi veitikkamaisesti:
— Rupeatteko tekin hempeämieliseksi? Se ei lainkaan sovi teille.
— Neiti Elli, te olette julma. Te tiedätte varsin hyvin, minkä sijan te olette anastanut minun sydämessäni, ja kuitenkin te voitte tehdä pilkkaa minusta.
— Herra luutnantti, älkää koettako uskotella minulle turhia. Yhtä pian kuin loma-aikanne loppuu, yhtä pian te myös unohdatte sen tuottamat pienet huvit.
— Te olette sydämetön. Millä oikeudella te herätätte minussa tunteita, joita itse sitten pilkkaatte?
— Mitä minä olen herättänyt, ja mitä oikeutta minulla olisi herättää teissä sellaisia tunteita? Tiedättehän että minä olen sidottu.
Luutnantti Taube hymähti.
— Sanokaa minulle, voiko jalostettu ruusu kasvaa muokkaamattomassa maassa? Se tarvitsee puutarhan, jossa se auringonlämmössä puhkeaa täyteen kukoistukseensa. Metsässä se kituu ja kuihtuu.
— Minä en ymmärrä teitä, herra luutnantti.
Elli oli sekä hyvillänsä että suuttunut. Mutta huolimatta vähäisestä närkästyksestänsä hän tarttui Tauben tarjoamaan käsivarteen ja seurasi häntä tarjoiluhuoneesen. He istahtivat pöydän ääreen ja Taube kohotti korkeajalkaista lasiansa, jossa poreili vaalea, huumaava neste.
— Kylmän kuningattareni malja!
Elli hymyili hänelle valoisinta hymyään ja Tauben silmässä paloi outo hehku. — — —
Tanssi oli Ylioppilastalolla loppunut, valot sammuneet. Antti saattoi rouva Löfbergin ja Ellin kotiin. He astuivat ääneti, kukin ajatuksiinsa vaipuneina. Heidän välilleen oli äkkiä avautunut syvä juopa, Antti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Ellin hymyilevä katse ei jäänyt puolipimeässäkään häneltä huomaamatta, mutta tuo hymy oli hänelle outo, eikä hänelle aiottu. Kotiportilla he erosivat äänettöminä.
Antti astui vitkalleen kotiinsa. Kepeät lumihiutaleet laskeutuivat maahan niin hiljaa ja äänettömästi kuin salaiset ajatukset, jotka sydämen pohjalle painuvat. Ne laskeutuivat maahan tuhansittain ja taas tuhansittain, kasvaen ja kasaantuen ja peittivät yhä suuremman alan. Selittämättömällä voimalla äänettömät ajatuksetkin liittyivät toisiinsa, ne paisuivat ja kasvoivat; yhä äänekkäämmin ne rinnassa riehuivat ja vaativat oikeuttansa.
X.
Kaukana salomaalla, jonne tie kulkee synkkien metsien ja asumattomien kankaiden kautta, ponnisteli hevonen eteenpäin lumikinosten keskellä. Pitkien taipaleiden varrella ei näkynyt ainoatakaan mökkiä, ei pienintäkään ihmisjälkeä. Sinervä savu ei kohonnut missään talvista taivasta kohti eikä ystävällinen tuli tuikkinut yksinäiselle kulkijalle lumenpainostamien oksien lomitse.
Hitaasti matka edistyi. Vähä-väliä hevonen pysähtyi puhaltamaan. Keli oli raskas, lunta oli satanut yhtämittaa ja tie oli pehmeä ja upottava.
Päivä kallistui jo iltaa kohti. Lumituisku oli laannut ja hienoja hiuteita lenteli vain ilmassa. Ilma oli tyyni, ei vähintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Pakkanen oli lauhtumiseen päin.
Hertta Ek istui reen perällä. Hän oli kokonaan turkkien ja vaippojen peitossa. Karvalakki oli painettu alas otsalle ja huivi peitti poskia ja kasvojen alaosaa. Pakkasen punaama nenä pisti vain huivin lomasta esiin ja silmät loistivat kirkkaina karvalakin alta. Toista päivää oli Hertta istunut reessä ja ajanut lakkaamatta eteenpäin. Reen tasainen liikunto, hiljaisuus ja raitis, virkistävä ilma vaikutti rauhoittavasti hänen mieleensä. Se oli ikäänkuin säestyksenä hänen ajatuksillensa, jotka milloin riensivät hänen edellänsä hänen tulevalle työmaallensa, milloin palasivat takaisin hänen kotiinsa ja ystäväpiiriinsä.
Jonkunmoisella huolella ja pelolla oli Hertta lähtenyt kotoansa. Kun hän jäähyväisiksi oli puristanut ystäviensä kättä, jotka olivat saapuneet häntä asemalle saattamaan, ja yksinänsä istui rautatievaunussa, joka vei hänet yhä lähemmäksi matkan määrää, niin hän tunsi edesvastuun raskaasti painavan hartioitansa. Hän oli niin kokematon, niin kyvytön, tähän asti hän oli katsellut maailmaa vain oman huoneensa ikkunaverhojen takaa, ja nyt äkkiä hänen täytyi seisoa omilla jaloillansa, yksinänsä keskellä elämän todellisuutta.
— Tarttukaa rohkeasti työhön kiinni, oli kenraali Löfberg hänelle jäähyväisiksi lausunut, — — älkääkä antako mielenne masentua. Hän joka koko luomakuntaa johtaa, hän antaa teillekin voimia ja ymmärrystä. Jumala kanssanne, nuori ystäväni.
Hyvää tahtoa ei häneltä puuttunut eikä hän työtäkään pelännyt. Mutta sittenkään hän ei voinut irtautua tuosta painostavasta mielentilasta. Se oli kuin epämääräinen aavistus jostakin salaisesta, kaukaisesta voimasta, joka hävittäisi hänen työnsä ja tuhoaisi hänet itsensä.
Vasta sitten kun rautatiematka oli loppunut ja hän istui yksinään luonnon suuren hiljaisuuden ympäröimänä, hänen omaan sydämeensäkin vähitellen rauha valautui. Ja rauhan mukana sisällinen tyydytys ja ilo. Hänen työnsä astui niin selvänä hänen eteensä. Lievitystä hän saisi kylvää ympärillensä ja herättää uutta toivoa siellä, missä se oli jo ehtinyt sammua.
Hertta heräsi mietteistänsä. Mies ajopenkillä uhutti hevostansa parempaan vauhtiin. Hän oli turkkitamineissaan ja huopasaappaissaan. Parta ja turkinkaulus olivat huurteessa.
— Ollaanko sitä pappilan mamseleita? kysyi mies kääntyen Hertan puoleen.
— En ole, sanoi Hertta, — en ole koskaan ennen tällä paikkakunnalla käynyt.
— Ka, kun on niin yhteen muotoon.
— Onko hän hyvä saarnamies, se teidän rovasti?
— Kyllä se Jumalan sanan selvästi selittää, mutta ankara mies se on, ja pitää tarkan luvun kirkossa kävijöistä.
— Entä ruustinna?
— Hän on hyvin alhainen. Pappilaanko sitä ajetaan?
— Ei vaan nimismiehen luo. Onko sinne vielä pitkältä?
— Eihän sitä enää kuin runsas pitkä virsta. Kaukaako sitä ollaan?
— Helsingistä.
— Vai Helsingistä asti. Viime pyhänä rovasti kirkossa kuulutti, että
Helsingistä tullaan koulua perustamaan kirkonkylään. Sanoi vielä, että
ruoka ja vaatteetkin siellä annetaan kolmellekymmenelle lapselle.
Tulisiko vieras siinä asiassa?
— Juuri siinä. Täällä taitaa hätä olla hyvinkin suuri?
— Suuri se on. Vuodentulo meni aivan hukkaan. Ei talollistenkaan kannata puhdasta leipää syödä.
— Oletteko te isäntämies?
— Siksihän ne kuuluvat minua sanovan.
Tie teki polvekkeen ja metsän takaa avautui lakeus. Yksinäisiä tulia loisti sieltä täältä. Erillään muista seisoi suuri rakennusryhmä ja sen päätypuoli oli kirkkaasti valaistu. Mies osoitti sitä kädellänsä.
— Tuolta loistaa tulet pappilan laseista.
He ajoivat aivan pappilan ohitse, se oli yksikerroksinen, matala rakennus. Säle-aita ympäröi pihamaata, jossa kasvoi yksinäinen koivu.
Kilometrin päässä pappilasta oli kirkko. Se seisoi keskellä kirkonkylää. Kauppapuoti kyltteineen ja suurine nimikirjaimineen, vilja-aitta, vasta rakennettu kunnantalo, sekä muutamat yksityiset talot seisoivat sen kummallakin sivulla. Kirkon takana, pienellä kummulla oli nimismies Korhosen asunto.
Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Hertta nousi ylös reestä, hänen jalkansa olivat aivan kankeat pitkästä ajomatkasta. Hän astui ylös lumisia portaita ja avasi eteisen oven.
Nuori nainen kiiruhti häntä vastaan.
— Neiti Ek, eikö niin? Tervetultuanne. Rouva Korhonen ojensi ystävällisesti hänelle kätensä ja auttoi turkin hänen päältään.
— Te olette varmaan kovin viluissanne, neiti Ek, ja väsynyt pitkästä matkasta.
Hän saattoi Hertan saliin ja pyysi häntä istumaan.
Huone teki hauskan vaikutuksen. Ikkunauutimia koristivat käsintehdyt pitsit, pöydällä ja lattialla oli taidokkaasti ommeltuja liinoja ja mattoja ja ovissa kotikutoiset verhot. Huonekalut olivat yksinkertaiset ja aistikkaat ja kasvit ikkunan ääressä hyvin hoidetut. Kaikkialla ilmeni taitavan ja työteliään naiskäden jäljet.
— Kuinka kodikasta täällä on, sanoi Hertta, silmäillen ympärilleen. —
Varmaan kaikki teidän omaa työtänne.
Rouva Korhonen hymyili hiukan itsetietoisesti. Hän oli vielä varsin nuori nainen, noin kolmenkymmenen vaiheilla. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, silmät harmahtavat, kasvojen väri terve ja punakka. Vartaloltaan hän oli keskikokoinen, hiukan täyteläinen.
— Täytyyhän sitä jollakin tavalla saada aikansa kulumaan. Kun ei ole lapsia, eikä seurustelua juuri nimeksikään.
— Mutta te viihdytte hyvin maalla? Rouva Korhonen kohautti olkapäitään.
— Olen jo tottunut tähän elämään. Ja tottumuskin voi vähitellen käydä toiseksi luonnoksi.
Palvelustyttö avasi ruokasalin oven.
— Olkaa hyvä, neiti Ek, ja tulkaa teetä juomaan. Olen yksin kotona, mieheni on virkamatkoilla.
He astuivat ruokasaliin, jota kattolamppu kirkkaasti valaisi. Pöytä seisoi katettuna keskellä lattiaa. He kävivät sen ääreen istumaan.
— Mieheni on hankkinut teille huoneet Tähtälän talosta, sanoi rouva
Korhonen, ojentaen Hertalle leipäkoria. — Se on aivan kirkon vieressä.
Tuvan ja kolme kamaria. Voimme huomenna käydä siellä katsomassa.
— Ajomieheltäni kuulin että rovasti jo on kuuluttanut tulostani.
— Niin, viime pyhänä. Hän ilmoitti että perjantaina otettaisiin lapset vastaan. Meillä on siis kolme päivää valmistuksia varten.
— Huomenna odotan tavarakuormien tuloa. Ja apulaisvaimo, josta minulle kirjoititte…
— Hänet voitte saada vaikka heti paikalla. Hän on leski ja hyvin kelpo ihminen. Jos muuta apua vielä tarvitsette, niin olen kokonaan teidän käytettävänänne.
— Te olette ystävällinen, rouva Korhonen. Opetusta varten tarvitsisin apulaista. Lapset ovat tietysti eri-ikäiset, ja parasta olisi jakaa heidät useampiin osastoihin. Mutta eikö rovastillakin ole tyttäriä, jotka mahdollisesti haluaisivat — —
— Vanhempi on kyllä kotona, mutta epäilen suuresti tokko hän — — Rouva Korhonen kaatoi teetä kuppiin ja tarjosi Hertalle. — Rovasti on hiukan omituinen mielipiteiltänsä, lisäsi hän, — ei siltä taholta voi suuria toivoa.
— Entä ruustinna?
— Hän on hyväntahtoinen nainen, ja hän auttaa teitä mielellään, siitä olen varma. Mutta, ymmärrättehän — —
— Olin aikonut käydä huomenna pappilassa, mutta jos te arvelette — —
— Ei mitenkään, neiti Ek, te voitte huoleti siellä käydä. Ja ken tietää, ehkä tuuli puhaltaa hyvinkin suotuisalta puolelta. Suvaitsetteko lisää teetä?
— Kiitos. Olen aivan ravittu.
Rouva Korhonen saattoi Hertan vierashuoneesen.
— Pitäkää hyvänänne mitä talo voi tarjota, neiti Ek. Te olette varmaan hyvin väsynyt, ja haluatte varhain maata.
Hertta jäi yksin huoneesensa. Rouva Korhosen ystävällinen ja reipas käytös vaikutti virkistävästi häneen. Hän oli saanut hänestä varmaan hyvän työtoverin ja täynnä luottamusta ja toivoa hän nukahti vuoteellensa.
XI.
Hertta seisoi paljain päin Tähtälän portailla. Hän varjosti kädellä silmiään ja antoi katseensa kulkea yli talvisen maiseman. Loistavana tulipallona kohosi aurinko taivaan rannalla. Se valoi hehkuansa laajoille lumikentille, jotka kimaltelivat tuhansin värein ja vivahduksin ja sen säteet kisailivat härmän peittämässä puissa, jotka seisoivat kuin morsiot vihkipuvussansa.
Hertta kohotti ylös turkinkauluksensa. Hänen poskensa punoittivat pakkasesta. Talo seisoi korkealla törmällä, joka eroitti kaksi vesijaksoa toisistansa. Loppumattomina lumikenttinä ne lepäsivät hänen silmiensä edessä, siellä täällä vain yksitoikkoisuutta katkaisi pienet puuryhmät, jotka kohosivat tasaisella lakeudella pienten kumpujen keskeltä. Mikä ääretön yksitoikkoisuus tuossa maisemassa, jossa lumi oli kaikki epätasaisuudet peittänyt ja hävittänyt kaiken eloisuuden! Mikä kuolemanhiljaisuus koko luonnossa!
Hertta ei voinut irroittaa katsettansa tuosta loppumattoman yksitoikkoisesta maisemasta. Hän koetti kuvailla kevät-aikaa mielessänsä, jolloin lumikentän valkoiseen pintaan ilmaantui ruhjoja, jolloin laine vapautuneena läikkyi ja rehevät saaret järven pinnalla kelluivat. Lumenpainostamat oksat karisuttaisivat taakkansa maahan, vihertävä lehti puhkeaisi puuhun ja pääsky pesisi räystään alle. Luonto heräisi talviunestansa ja tuhansin kielin se kajahuttaisi ilmoille uhkuvan elämänriemunsa.
Mutta voisiko luonnon mukana kohota erämaan asukkaankin rinnasta uhkuva riemu? Eikö talven valta musertaisi hänen voimansa ja masentaisi elämänhalua hänen rinnassansa? Eikö uhkaava kurjuus painaisi häntä maahan, niin ettei hän koskaan kykenisi nousemaan? Murtuihan hongankin vahva varsi lumipainon alla ja taipuihan koivunkin notkea runko maata myöten.
Herttaa värisytti. Hän astui tupaan, heitti turkin yltään ja lämmitteli käsiään pystyvalkean edessä. Räiskien puut paloivat takassa ja loimu levisi tuvan lattialle. Pitkät penkit reunustivat seiniä ja tuvan perällä seisoi jykevä pöytä. Ovennurkassa kaksikerroksinen vuode kirjavine verhoineen.
Tupa oli mustunut ja matala ja poikkihirret katossa tekivät sen vieläkin matalammaksi. Pienet ikkunat päästivät vain niukalta päivän valoa huoneesen.
Vanha vaimo astui sisään.
— Hyvää huomenta, neiti, hän sanoi ja hänen ryppyiset kasvonsa ilmaisivat ystävällisyyttä. — Minä luulin että neiti vielä nukkui, enkä pitänyt mitään kiirettä.
Puhellessaan hän hääri edes-takaisin tuvassa, otti kahvikupit seinäkaapista esille ja leikkasi lautaselle leipää. Nokisen kahvipannun hän nosti liedeltä ja kaatoi kahvia kuppiin.
— Tänään on kova pakkanen.
Hertta kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kuulkaapas, Annastiina, ei meidän kannata juoda kahvia joka aamu. Ainoastaan sunnuntaisin. Arkipäivinä me juomme maitoa, niinkuin lapsetkin.
— Montako lasta neiti ottaa tänne?
— Kolmekymmentä. Ja päivälliseksi Annastiina keittää velliä tuossa suuressa padassa.
Hertta astui ikkunan luo. Kivenheiton päässä talosta oli valkoiseksi maalattu kirkko. Sen takana kohosi korkea vaara; vuoren loivalla rinteellä siinsi lumi havupuiden lomista, mutta sen toinen jyrkkä kylki seisoi harmaana ja alastomana. Se oli kuin jättiläisvanhus, joka katsahti korkeudestaan alas maahan ja paljaalla rinnallansa suojeli sitä pohjoistuulen iskuilta.
Kirkkoa ympäröi matala kiviaitaus ja kinosten keskeltä kohosi siellä-täällä yksinkertainen puuristi. Tie kirkolle oli tuiskunnut umpeen ja portaat olivat kokonaan lumen peitossa.
Maantie kiersi kirkon alapuolelta. Repaleinen vaimo astui tietä myöten vetäen kelkkaa perässänsä. Hänen jäljessään kulki toinen kantaen lasta sylissään. He astuivat yhä lähemmäksi taloa ja jäivät pihalle seisomaan.
Salaman nopeudella oli tieto levinnyt Hertan tulosta talosta taloon, ja mökistä mökkiin. Se oli herättänyt iloa ja riemua kaikkien rinnoissa, ja jokainen oli toivonut saavansa apua ja lievitystä hätäänsä. Joka mökistä oli vaimo laittautunut matkaan, kullakin oli kuljetettava mukanansa, ketkä kantoivat lastansa selässään, ketkä kädestä taluttivat.
Hertta katseli ikkunasta tuota joukkoa, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Yhä uusia ryhmiä ilmaantui tien polvekkeesen, kun se kirkon luota kääntyi talolle. Yhä uusia laihoja, kelmeitä kasvoja ja repaleisia ryysyjä. Kaikki he suuntasivat askeleensa taloa kohti ja täyttivät koko pihan ja eteisenkin.
— Annastiina, käskekää sisään niin monta kuin mahtuu, antakaa heidän tulla tupaan ja kamareihin.
Eteisestä kuului tavatonta liikettä. Vaimot kopistelivat lunta jaloistansa, lapset yskivät ja pienimmät itkivät.
Hertta avasi tuvan oven.
— Astukaa sisään lämmittelemään.
Tupa täyttyi silmänräpäyksessä. Toiset tunkeutuivat kamareihin. Suuri joukko jäi vielä pihalle odottamaan.
Hertan mieli tuntui niin oudolta. Hän seisoi yksin keskellä tuota joukkoa, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän näki ympärillään kaikki katseet tähdättyinä itseensä; ne ilmaisivat niin paljon toivoa, niin suurta luottamusta. Mutta tuo luottamus peloitti häntä. Hän tunsi tuskan kohoavan yhä korkeammalle rinnassansa ja kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen liikutustansa, joka pyrki päästä hänessä vallalle.
Mitä hän voisi, heikko, voimaton nainen, tuolle suurelle ihmisjoukolle? Millä hän tyydyttäisi heidän kaikkien toiveet, millä lieventäisi tuskaa, joka niin selvästi kuvastui jokaisen kuihtuneilla kasvoilla? Ei toista puoltakaan hän kykenisi vastaanottamaan ja miten valita enemmin tarvitsevat ja hädänalaisimmat?
Hertta astui keski-ikäisen vaimon luo, joka seisoi etumaisimpana pidellen pientä poikaa kädestä.
— Meillä ei ole mitään mistä elää, hän sanoi nyyhkyttäen. — Ainoan lehmän me möimme jo syksyllä. Eikä ole särvintä minkäänlaista, jossa kostuttaisi karvasta leipäänsä.
— Elääkö teidän miehenne?
— Eläähän se, mutta ei ole ollut työansiota moneen viikkoon. Aina sitä jollakin tavalla eteenpäin pujottelisi, kun poika vaan pääsisi tänne.
— Minun lapsillani ei ole vaatteita, sanoi nuori vaimo, jolla oli rintalapsi sylissänsä. Isompi tyttö piteli äitiä hameesta kiinni.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi Hertta kumartuen tytön puoleen.
— Liisa. Tyttö painoi päänsä äidin hameesen. Hänen pieni vartalonsa upposi kokonaan röijyyn, joka oli nuoralla sidottu vyötäisiltä kiinni. Paljaat jalat pistivät sen alta esiin.
— Kesällä meillä oli hevonen, sanoi nuori vaimo, — mutta emme voineet sitä pitää, kun ei saatu rehuja kokoon. Ja tämä lapsi raukka, hän osoitti pienokaista käsivarrellansa, — se nääntyy nälkään, sillä minulla ei ole mitään sille antaa. Rintani ovat aivan ehtyneet.
Hän purskahti itkuun.
Lattialla, kokoonkyyristyneenä istui vaimo, pidellen sairasta lasta sylissänsä.
Hertta kääntyi hänen puoleensa.
— Onko teidän lapsenne sairas? kysyi hän osaaottavasti.
— Toista viikkoa se on potenut. Mieheni läksi syksyllä työnhakuun ja jätti minut kolmen lapsen kanssa. En ole kuullut hänestä mitään, liekkö enää hengissäkään. Ottakaa edes tämä, joka on sairas, ettei hänen tarvitsisi nähdä nälkää ja vilua.
Vaimo kiinnitti häneen suuret silmänsä. Ne ilmaisivat sanomatonta tuskaa ja epätoivoa.
Hertan rauhattomuus yhä lisääntyi. Ruustinna oli luvannut tulla hänen avuksensa, hän tunsi pitäjäläisensä ja tiesi, kuka lähinnä oli avun tarpeessa. Mutta häntä ei kuulunut.
Ilma tuvassa tuli sietämättömän kuumaksi ja hikisten ja likaisten vaatteiden haju teki sen tukahduttavaksi. Hertta astui portaille raitista ilmaa hengittämään. Hänen ohimoltansa poltti ja päätänsä pyörrytti.
Kulkusten kilinää kuului tieltä, ja hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Ruustinna Forsberg nousi reestä. Hän oli vanhanpuoleinen, lihava nainen
ja hänen kasvojensa ilme oli hyvänsuopa. Ystävällisesti hän tervehti
Herttaa sekä kokoontunutta kansanjoukkoa.
— Jumal'antakoon, kuului ääniä usealta taholta.
Ruustinna puhutteli vaimoja. Melkein kaikki olivat hänelle ennestään tuttuja. Hän tunsi heidän olosuhteensa, lukemattomia kertoja he olivat käyneet pappilassa avun ja neuvojen pyynnössä.
Ruustinna kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa, hän sanoi Hertalle. — Mistä täällä tilaa saisi niin suurelle joukolle. Sitä paitsi eivät kaikki ole yhtä suuressa avun tarpeessa. Jos annatte kynää ja paperia, neiti Ek, niin koetamme merkitä, ketkä voivat tulla kysymykseen.
— Emmekö voi ottaa ainakin kymmentä lasta enemmän, kuin mitä alkujaan olimme aikoneet, sanoi Hertta. — On niin sydäntä särkevää lähettää heitä pois.
— Voimmehan koettaa. Ruustinna merkitsi nimiä paperille.
— Olisi ehkä parempi ottaa vain yksi lapsi joka perheestä, siten auttaisimme useampia, hän sanoi. — Mutta toiselta puolen on muutamien tila niin tukala, että jollemme ota kaikkia, niin apu ei myöskään ole tuntuva. Mitä arvelette, neiti Ek? Tähän olen nyt merkinnyt neljäkymmentä nimeä, mutta voisittehan te itsekkin koettaa vielä ottaa selkoa — —
— Enhän minä tunne heitä, en ainoatakaan. Minä luotan täydellisesti teidän arvostelukykyynne, hyvä rouva.
Hertta ilmoitti joukolle, ketkä saivat jättää lapsensa turvakotiin.
— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa vastaan, hän sanoi, — senhän te itsekin voitte nähdä. Niin vaikealta kuin minusta tuntuukin, etten voi teitä kaikkia auttaa, niin täytyy minun kuitenkin pyytää, että te toiset lähdette kotiinne.
Kansanjoukko ei liikahtanut. Ne, jotka saivat jättää lapsensa turvakotiin, kokoontuivat yhteen joukkoon tuvan perälle. He riemuitsivat ääneensä ja puhelivat lastensa kanssa. Toiset katsoivat jäykästi Herttaan ja heidän silmissään kuvastui pettymystä ja surua.
— Armahtakaa meitä, älkää jättäkö meitä avutta, kuului ääniä joka puolelta. Heidän pyyntönsä ja rukouksensa tulivat yhä kovaäänisemmiksi. Heidän tuskansa oli sydäntäsärkevä. Lopulta he huusivat kaikki yhteen ääneen.
Hertta oli aivan neuvoton. Hän kiiruhti Annastiinan luo, joka takan ääressä hämmensi vellipataa.
— Antakaa heille kaikille ruokaa, sanoi Hertta, — ehkä he sitten tyyntyvät.
He kaatoivat höyryävän keiton kivikuppeihin ja tarjosivat nälkäiselle ihmisjoukolle. Kiihkeästi he tarttuivat ruokaan käsiksi ja antoivat kuppien kulkea kädestä käteen. Kun pata oli tyhjennetty, lisäsi Annastiina uutta kiehumaan.