Halla rupesi sitten jokavuotiseksi vieraaksi. Uutinen oli lopussa jo ennen kuin ensi lumi oli langennut. Puute toi mukanaan taudin ja lasten parvi yhä lisääntyi. Miehellä ei, kun hän meni taloon suorittamaan veropäiviään, koskaan ollut kontissaan muuta evästä kuin leipä, kuiva reikäleipä. Olihan Koivulassa lehmä, mutta lapset tarvitsivat maidon, eikä sitä niin paljon tullut, kun ei ollut, mitä syöttää lehmäraukalle.
Yhteen aikaan oli Koivulassa hevonenkin, Tähti niminen, koska sillä oli valkea pilkku otsassa. Malakia oli ostanut sen pienenä varsana eikä siitä koskaan tullut täysikasvanutta hevosta. Se surkastui ennenaikojaan, sillä siinä iässä, jolloin muut hevoset viettävät aikansa syömisellä ja huolettomalla kisalla, kynti Tähti jo kangasta ja kuljetti jyviä myllyyn. Koivula ei ollut paha mies ja häneen koski, kun hän näki Tähden kokonaan seisahtuvan kehityksessään ja vanhan takun aina rehoittavan sen selässä. Mutta mitä tehdä, köyhällä ei ole varaa pitää joutilasta karjaa!
— Heitä sinä koko Koivulasi, sanoi isäntä, — ja rupea muonamieheksi taloon. Saat asua lämpimässä pirtissä eikä ruo'asta tule koskaan puutetta. Paljon huolettomammille päiville pääset.
Koivula kyllä ymmärsi, että isäntä tarkoitti hyvää. Mutta mikä lienee vetänyt yhä vain kuokkimaan sitä sarkaa, jonka itse korvesta oli raivannut…
— No, vieläkö se Malakia yhä on Koivulassa? kysäisee neiti tervehdittyään.
— Siinähän minä vielä, vastaa mies, vieden työssä kangistuneen käden silmäkulmaansa kohti. — Eihän siitä tahdo hennota luopua niin kauan kuin isäntä vain pitää…
— No, joko pelto kasvaa niin että elättää?
— Ei, ei elätä.
Mahtaa tuntua toivottomalta tehdä tällainen tunnustus kymmenen vuoden hien ja työn jälkeen. Mutta loistaahan tunnustus, sanoittakin, hänen kasvoistaan, jotka ovat harmaankarvaiset ja täynnä uurteita, hänen käsistään, jotka ovat kovat kuin kuivettunut nahka…
On se kummallinen luonnonlaki, joka kytkee ihmisen turpeeseen, josta hän on elatuksensa irti raastanut. Maa vetää häntä puoleensa niinkuin magneetti rautaa. Sekö salaisuus siinä on, että ihminen maasta on tullut ja maaksi jälleen on tuleva?
Siinä korven laidassa myyrii Malakia, kokee pettymyksen toisensa perästä, puute ei lopu häneltä koskaan, leipähuolet eivät koskaan heitä. Hän tekee työtä veriin asti, vuoroin talossa, vuoroin kotona. Lapset eivät saa jäädä jatkamaan siitä, missä isä väsyi, he hajoavat kuin akanat tuuleen ja isä ja äiti päättävät päivänsä vaivaistalossa tai toisen pirtinnurkassa. Tämän tietää Malakia, tietää, että isäntä voi ajaa hänet pois, koska vain tahtoo, ettei hänen poikansa saa periä Koivulaa, tietää, että siihen tulee vieras. Ja kuitenkin riippuu hän kiinni turpeessa, jolla hänen mökkinsä seisoo. Mutta hänen työnsä on ilotonta, häntä ei elähytä tulevaisuudentoivo eikä luottamus onnellisempiin aikoihin.
Kuinka toisin olisi, jos turve olisi hänen omansa! Olisipa joku rikas mies, joka toimittaisi hänelle mahdollisuuden päästä sen omistajaksi, miten toisenlaiseksi muuttuisi hänen elämänsä, miten paljon valoisammaksi! Olisi siinä huolia kuten ennenkin ja kysyisi se työtä, mutta olisihan luottamus tulevaisuuteen ja toivo parempien päivien koittamisesta, ei tosin itselle vaan pojalle. Ja tällaisia ihmisiä on niin paljon. Suuri osa Suomen kansaa, pohja, jolle koko kulttuuri on perustettu…
Näiden nurjien ja kurjien olojen täytyy muuttua!
Tällaiset ajatukset hyörivät Iidan päässä, hänen ajaessaan Tuuloisista Ahokankaalle, jonne kokous on kuulutettu iltapäiväksi. Tässä kyllä on harkitsemista kaupunkilaisneitoselle, jonka piti lähteä ulkomaille. Hän tulee nyt keskelle suurten kartanoiden torpparialuetta.
Aikoja sitten pakeni päivä pilveen ja tuuli alkoi käydä. Se kiskoo lunta irti hangesta nostaen taivaan ja maan välin ainoaksi lumiryöpyksi. Tiet ovat tukossa, asuntojen nurkissa vinkuvat vihurit kierrellen solia, siirrellen kinoksia paikasta toiseen.
Kun Iida astuu Ahokankaan pirttiin, on avara huone väkeä täynnä. Se on varakkaamman näköistä kuin Tuuloisissa, mutta sille on tavattoman vaikea puhua. Iida tuntee, ettei yleisö hänen sanojaan usko, ettei se häneen luota. Ihmiset istuvat jäykkinä kuin patsaat, liikkumattomin kasvonpiirtein. Heissä on jotakin aivan tylsää ja välinpitämätöntä, epäluuloista…
Iida koettaa puhua heidän tunteilleen, hän käyttää sanoja, jotka muualla ovat saaneet mielenliikutuksen heräämään kyyneliin asti. Hän rupeaa ankaraksi, vakavaksi, heltyy siitä ystävälliseksi, laskee leikkiä — ei mikään vaikuta, ilmeet kuulijain kasvoissa pysyvät liikkumattomina. Joku lähtee pois kesken. Ja kokouksen lopussa ei kukaan osta kirjaa.
Iida on jo tottunut siihen, että esitelmien jälkeen syntyy jonkinlainen seurustelu. Hänen ympärilleen on tavallisesti kerääntynyt kansaa kiittämään tai kyselemään kirjoista. Se tapahtui sillä puolen pitäjää, jossa hän oli vähemmin tuttu. Täälläpäin, joka on likempänä hänen entistä kotiaan, eivät tule. Yleisö Ahokankaan suuresta tuvasta hajaantuu sanaa lausumatta, kirjaa ostamatta. Iida yrittää paria miestä pidättää tehden jonkun kysymyksen, mutta vastaukset ovat niin lyhyitä, ettei hän voi jatkaa.
He epäilevät häntä… Miksi? Eivätkö he tiedä, eivätkö he näe, että hän rakastaa heitä ja tahtoo heidän parastaan? He ovat nähtävästi tottuneet siihen, ettei "herroilta" ole odotettavissa mitään hyvää, heidän puheensa tarkoittaa vain heidän omia etujaan, ovat ehkä palkanneet tuon Kalliolan entisen neidin ja käyttävät nyt pitkin pitäjää…
Sitäköhän he todella ajattelevat?
Häntä hullua tyttöä, joka tänne läksi, noiden katkerien ihmisten joukkoon, pois lämpöisestä kodistaan, itseänsä kiduttamaan, saamatta aikaan mitään hyvää!
Hänestä tuntuu äkkiä pelottavan kolkolta. Hän on yksinään, vieraana, orpona keskellä omia kansalaisiaan, syntymäpitäjässään. Pirttiin on vielä jäänyt kymmenkunta henkeä, talonpoikaa, ja hän, herrasnainen. Nurkissa vinkuu ja rytisee, piipunreiässä humisee ja soi. Myrsky tärisyttää huonetta, röykyttää kattoa ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan ja sitten hajoittaakseen kaikkiin ilmansuuntiin ne, jotka huoneessa ovat… Heidän täytyy käydä käsi käteen ja lujasti pitää kiinni…
Hänessä herää mielikuva, että he kaikki ojentavat toisilleen kätensä ja liittyvät piiriin, ainoastaan hän, herrasnainen, jää ulkopuolelle…
— Mikset liittynyt meihin silloin kun päivä paistoi, kuulee hän äänen puhuvan, — miksi silloin pysyit erilläsi? Nyt on meidän vuoromme…
Hän on seisonut selin pirttiin, painuneena järjestämään kirjoja matkalaukkuunsa. Hän herää ajatuksistaan siitä, että joku tönäisee häntä olkapäähän.
Se on keski-ikäinen mies siistissä puvussa.
— Kiitoksia, ryökinä, lausuu hän, ojentaen Iidalle kouransa, jää hetkeksi häneen katsomaan ja poistuu sitten hitaasti.
Mutta kyyneleet nousevat Iidan silmiin ja hänen tekisi mieli langeta polvilleen kiittämään tuota miestä hänen sanoistaan. Sillä ei hän vielä koskaan ole ollut niin ystävällisyyden tarpeessa kuin tänä hetkenä…
Ei ole tämä kansa niin kovaa ja luoksepääsemätöntä kuin miltä se näyttää. Siltä on riistetty luottamus parempiosaisiin… Ja voi heitä, jotka sen ovat riistäneet!
Matkalla kirkonkylään muistuvat Iidan mieleen taas entiset ajat… Tuleeko hänen huomisessa kokouksessa kirkonkylän kansakoululla paljastaa kaikki, sekä tahalliset että laiminlyömisen synnit? Tuntuu siltä että täytyy…
Hän on mieletön! Kuka hänelle olisi määrännyt sellaisia velvollisuuksia, hänellä ei edes ole oikeutta kajota yksityisten elämään! Onhan se kunkin oma asia, kuinka hän tulee toimeen alustalaistensa kanssa, hänen oma vahinkonsa, jollei häntä rakasteta eikä kunnioiteta… Ei ole hän, Iida, pitäjän sielunpaimen, hyvä kunhan hän pitää puhtaana omankin kynnyksensä.
Niin! Jospa seuraukset yksityisen elämästä kohtaisivatkin vain häntä itseään! Silloin olisi hänellä oikeus elää miten hyvänsä. Mutta hänen tekonsa tulevat koko hänen kansansa teoiksi, sille joko kunniaksi tai häpeäksi, siunaukseksi tai kiroukseksi. Suomen kohtaloa kantaa käsissään jokainen yksilö tässä maassa. Sentähden täytyy yksilöltä vaatia nuhteetonta elämää…
Tähän saakka on nukuttu. Vaaran hetki on useita herättänyt. Täytyyhän heidän huutaa niille, jotka vielä ovat ummessa silmin…
Ei! Hän ei sano heille mitään, hän ei saata sanoa. Heillä on silmät nähdä, korvat kuulla ja omatunto, kuten hänelläkin…
Hän arvostelee asioita liian yksipuolisesti. Hän syyttää yksin herrasluokkaa. Yhteiskunnallisia epäkohtiahan on kaikissa maissa, Suomi on sentään onnellisempi kuin monet muut siinä suhteessa…
Hän ei pääse selvyyteen, hän ei tiedä mitä tehdä. Hän vain tuntee avuttomuutensa, mitättömyytensä. Ei olisi pitänyt näin kykenemättömänä lähteä tällaiselle matkalle.
Yöllä ei hän saa unta ja seuraavana päivänä täytyy hänen panna parastaan pysyäkseen levollisena ja kootakseen ajatuksensa.
VI
Päivä on kirkas ja kylmähkö, toinen pääsiäispäivä. Kirkkoväestä on suuri osa ajanut koululle, ollakseen läsnä kokouksessa. Tuuli nuolee peltoja, jotka siellä täällä ovat paljaina, ja kohisee hautausmaan puissa, vastapäätä kansakoulua. Kellastunut heinä kiviaidalla nuokkuu, hiljaa kahisten.
Koulusalissa on koolla paljon kansaa. Herrasväet istuvat ensimmäisissä penkeissä. Ystävällisesti tulevat he tervehtimään Iidaa ja kyselemään, miten äiti jaksaa ja mitä Helsinkiin kuuluu. Itse Kullan patroonakin on saapunut kunnioittamaan kokousta läsnäolollaan. He eivät näe, miten hänen sydämensä vapisee, mikä tuska täyttää hänen rintansa. Hänestä tuntuu siltä kuin hänet olisi raastettu oikeuden eteen tekemään tiliä omista ja kaikkien näiden ihmisten pahoista teoista.
Hän kuulee virttä veisattavan, kuulee kirkkoherran alkavan pitää hengellistä puhettaan. Hän tahtoisi seurata sitä, mutta hän ei saa selvää sisällöstä, sillä hän erottaa vain yksityisiä sanoja. Kirkkoherra lukee puheensa paperista, tuon tuostakin luoden kuulijoihinsa katseen. Hän puhuu selvällä, yksitoikkoisella äänellä ja lauseen lopussa on omituinen, unettava nuotti.
Hänen lopetettuaan astuu puhujalavalle Iida. Hän vapisee, jalat tuskin häntä kannattavat. Mutta ensi sanojen kanssa katoaa pelko, hän saa takaisin mielenmalttinsa ja ensimmäinen esitelmä menee vallan levollisesti.
Sittemmin kiihtyy hänessä tarve saada puhua ja tuntuu helpotukselta sanoa kaikki, mikä viime aikoina on kalvanut mieltä.
Hän puhuu entisistä ajoista, miten oli ja miten olisi voinut olla.
Ihminen huomaa usein vasta onnen menetettyään, että hän sen omisti.
Vasta sittenkö, kun suomalaisilta vapaus on viety, he käsittävät, että
heillä se oli, sittenkö vasta, kun on myöhäistä?
Ihmiset ovat käyneet vakaviksi, salissa ei kuulu hiiskahdustakaan. Puhuja on riistänyt kuulijat mukaansa ja tuntee, että he uskollisesti häntä seuraavat. Hetki tuo sanat hänen suuhunsa, hän innostuu, hän leimahtaa liekiksi, hän nöyrtyy, tunnustaa, paljastaa itsensä ja kaikki nuo muut. Hän manaa esiin vainajat, isät ja äidit, jotka nukkuvat ikiuntaan tuolla tien toisella puolella, hautausmaassa. He jättivät lapsilleen vapaan maan ja vapaana täytyy nykypolven tämä maa jättää lapsilleen. Missä tähän asti on nukuttu, siellä on nyt noustava, missä tähän asti on laiminlyöty, siellä on nyt kaksinkertaisin innoin käytävä työhön. Kouluja kyliin, valoa pimeimpäänkin pirttiin! Pois raja-aidat erottamasta veljiä — ovathan kaikki suomalaisia ja tarvitsevat toisiaan. Anteeksi mitä on rikottu — sillä paljon on rikottu ja paljon laiminlyöty molemmin puolin. Ja pyyhkiköön taivaan pyhä Herra pois Suomen kansan pahat teot niinkuin hän pyyhkii pilven pimittämästä taivaan lakea, siunatkoon hän Suomea ja varjelkoon sitä…
Puhuja on joutunut mielialan valtaan, jommoisessa ei hän ikinä ennen ole ollut. Hän ei ole maan päällä eikä ihmisenä, joka erehdyksissä vaeltaa elämän tietä. Hän on ulkopuolella itseään, toinen puhuu hänen suunsa kautta, toinen häntä aseenaan heiluttaa. Tuntuu siltä kuin häntä nostettaisiin pilven laidan päällä, kuin ei hänellä olisi ruumista. Sinä hetkenä on hänestä väistynyt paha, hänessä on päässyt vallalle hyvä, henki Jumalan hengestä. Se häntä johtaa, sitä hänen täytyy totella. Hänellä ei ole omaa tahtoa.
Mieliala katosi samassa hetkessä, jolloin hän astui alas puhujalavalta.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt toisesta maailmasta toiseen.
Hän tunsi itsekin, että hänen armoitettu hetkensä oli ollut, ettei se enää palaja.
Miten saattaa ihminen, intohimojen, mielitekojen ja muiden tuulten ajama lapsi sellaisen pyhyyden hetken saavuttaa? Miten saattaa hänen sydämessään asuva perkele niin kokonaan väistyä enkelin tieltä, vaikkapa vain hetkeksi? Hän mietti sitä monesti jälkeenpäinkin, voimatta sitä selittää.
Tunne hävisi häneltä äkkiä, niinkuin päivä peittyy pilveen. Mutta se oli kuulijoihin ehtinyt vaikuttaa. Ihmiset olivat vesissä silmin.
He, varsinkin herrasnaiset, tulivat painamaan hänen käsiään ja kiittämään häntä. Iidasta tuntui pahalta. He kiittävät häntä, he luulevat, että hän puhui, eihän hän sitä tehnyt. Toinen, toinen…
Kansakoulunopettajatar, joka oli syntyisin pitäjän hienoston tunnustamasta perheestä ja joka sentähden aina oli saanut vapaasti seurustella herrasväkien kanssa, oli pyytänyt muutamia tuttavia luokseen kahvia juomaan. Suuresta salista oli siirrytty hänen kamariinsa, istuttiin siellä höyryävien kuppien ääressä ja puheltiin päivän tapahtumista.
Rouva Hellman oli harvinaisen levottoman näköinen. Hänen poskensa paloivat ja liikkeet olivat hermostuneet. Vihdoin puhkesi hän selittämään syytä mielialaansa.
— Tiedättekö, kun Kullan patroona oikein suuttui. Hän tuli minun luokseni tulipunaisena kasvoiltaan, teki kumarruksen ja sanoi: "Minulla on kunnia kiittää puheesta. Mitään niin hävytöntä en iässäni ole kuullut." — "Pitäkää hyvänänne! Se koira vinkaisee johon kalikka sattuu!" vastasin minä. Ja puhkuen kuin vihainen kalkkuna läksi patroona luotani.
Seura purskahti nauruun.
— Tietäähän sen, ettei se Kullan patroonasta hauskalta tuntunut, kun sanottiin, että hengen-aateliuteen kuuluu muutakin kuin peritty nimi!
— Ja että piikoja ja renkejä tai torppareita tulee kohdella vertaisinaan! Ja toimittaa kaikille kouluja.
— Ja että juomatapa olisi hyljättävä.
— Mutta, lausui Iida vihdoin, — sellaistahan elämä täällä oli — ainakin muutamia vuosia sitten.
— Oli ja on vieläkin, virkkoi kansakoulunopettajatar. — Mutta sitä ei heidän mielestään saisi lausua julkisesti.
— Herrasväet eivät edes osanneet eivätkä tahtoneet oppia kansan kieltä, me emme tehneet mitään kansan hyväksi, jatkoi Iida. — Me näytimme sille vain huonoa esimerkkiä.
— Niin, se on totta.
— Mutta nyt tehdään pyhä päätös, että tapain tulee muuttua. Päätetään ryhtyä oppimaan suomea ja seurustelemaan kansan kanssa. Aletaan käydä talonpoikaiskodeissa, pannaan toimeen iltakouluja…
Erittäin innokas oli pikku postineiti. Hän on haaveksiva tyttönen, ilman omaisia ja likempiä ystäviä. Häntä huolestuttaa pitäjän herrasväkien riitainen suhde. Kaikkihan täällä riitelevät ja rettelöivät, kaikki panettelevat toisiaan eikä harrastuksia löydy ensinkään. Hän tahtoisi niin sanomattoman mielellään tehdä jotakin synnyinmaansa ja kansansa hyväksi…
Iida sulkee hänet syliinsä, kuultuaan hänen sanansa, sillä hänen käy häntä niin sääli. Kuinka yksin hän on täällä, tyttö raukka! Hän on niin hentoinen ja niin avuton, vaikka kasvoista kyllä näkee, ettei hän enää ole lapsi, että hän likenee kolmattakymmentä ikävuottaan… Iidasta tulee hänelle äkkiä neuvonantajatar, ja vanhempi sisar, jolle hän kirjoittaa kirjeitä, täynnä ihailua ja myötätuntoisuutta.
Myöskin Kullan patroonan rouva ottaa lämpimästi osaa neuvotteluihin, miten kansansivistystyö olisi järjestettävä. Häneen ei siis ole vaikuttanut hänen miehensä loukkaantuminen, ehkä päinvastoin hän on sovinnollisesti vaikuttanut patroonaan.
Kirkonkylän opettajatar ottaa levittääkseen laulukirjaa, joka hänen mielestään on erittäin hyvä. Jokainen on innoissaan, kaikki myöntävät, että tähän asti on nukuttu, ja päättävät että nyt on herättävä.
Samaa mieltä Kullan patroonan kanssa on ainoastaan herra Hellman. Hän on viime kokouksesta asti ollut kuin ukkospilvi. Hän näyttäytyy ainoastaan ruoka-aikoina, tuijottaa silloin äreänä eteensä, vaikenee itsepintaisesti ja jos hän suunsa avaa, paitsi syödäkseen tai juodakseen, niin päästää hän ilmoille pistosanoja tai kiukkuisia vastauksia.
Iida tuntee, että syynä hänen suuttumukseensa oli se viime puhe siellä koululla. Hän soisi mielellään, että herra Hellman suoraan hänelle purkaisi ajatuksensa. Mutta sitä ei hän tee. Ehkä sensijaan rouva saa vastaanottaa koko tulvan…
Herra Hellman nukkuu kauan, syö paljon, juo vielä enemmän, lukee sanomalehdet, hoitaa ampumavehkeitään, silittelee koiriaan — siinä koko hänen työnsä. Iidan ei ole vaikea saada siitä selvää, sillä sen tietää koko pitäjä, vieläpä naapuripitäjätkin. Hänellä on komea ulkomuoto, sangen paljon älyä, hän saattaa olla käytöksessään miellyttävä ja kaikin puolin rakastettava. Hänellä on paljon velkoja, hän elää rouvansa kustannuksella, juo hänen varoillaan, kohtelee häntä häijysti eikä koskaan tee mitään, jota ihmiskielellä työksi kutsutaan.
Muhkeaan ulkomuotoon nuori leski tietysti rakastui. Mutta kuinka kamalaa elää terveen, rotevan miehen kanssa, joka ei tee muuta kuin syö, juo, nukkuu!
Kuinka hän on saattanut sellaiseksi tulla? Onko häneen vaikuttanut perinnöllisyys vaiko kasvatus kodissa, toveritko…? Ja eikö hän vielä voisi muuttua, mies parhaimmassa iässään? Varmaankin on hänen elämässään hetkiä, jolloin hän tuntee asemansa koko häpeällisyyden, jolloin hän kärsii, katuu, on epätoivoissaan. Maailma, joka tuomitsee ja pilkkaa, näkee hänet tyynenä ja näennäisesti elämään tyytyväisenä, se ei tiedä, ei aavista miten kamalat voivat olla hänen sieluntuskansa! Jos tuollaisena pimeänä hetkenä joku voisi puhaltaa häneen parannuksen toivon, jos vaimo, toverit, ystävät yhtyisivät liittoon häntä tukeakseen, niin eiköhän hän voisi nousta! Jollei hän juominkeihin saisi seuraa, jos yleinen mielipide tuomitsisi hänen työttömyytensä ja pakottaisi hänet työhön, jos kanssaihmiset hienotunteisesti auttaisivat häntä joka askeleella, niin täytyisihän hänen muuttua!
Mutta yleinen mielipide ei häntä tuomitse, kanssaihmiset eivät häntä auta, ystävät ja toverit pitävät hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Selän takana nauretaan, ei kukaan lausu hänelle itselleen totuutta. Hän on juomingeissa hauska toveri ja jos häntä huvittaa elää työttömänä, niin eihän se keneenkään kuulu.
Siinä se on. Jos hän yrittäisi nousta, niin olisivat kaikki kädet pitelemässä häntä entisessä loassa. Hän ei yritäkään.
Jäljellä oli nyt kaksi kokousta vastaisessa päässä pitäjää. Toisessa — klo 11 aamupäivällä — astui kansakoulunopettaja Iidaa vastaan aivan humalassa, silmä korkealle turvonneena. Hänen vapisevat kätensä eivät kykene soittamaan virttä loppuun. Yleisön joukossa istuvat koululaiset, hänen omat oppilaansa.
Hän on lahjakas mies ja ensimmäisenä vuonna täällä asuessaan eli hän säännöllisesti, johti paikkakunnan henkisiä harrastuksia, jopa raittiusseuraakin. Mutta sittemmin on hän juonut ja kylä hänen kanssaan. Monta monituista kertaa on hän juopuneena astunut luokkansa eteen. Lieneehän hänelle siitä muistutettu, mutta seurauksitta.
Samana iltana on kirkonkylän herrasnaisia koolla Hellmanilla. Kuinka he ovat ystävälliset ja rakastettavat Iidan kohtaan.
— Minä niin sinua odotin päivälliselle, sanoo ruustinna, — lapset niin olisivat tahtoneet sinua nähdä.
— Te ette ollenkaan säästä itseänne, livertää postineiti, — mahdatte olla hyvin väsyksissä.
— Ikävä, ettei se kansakoulunopettaja nyt edes kokouksen ajaksi voinut pysyä selvänä, huomauttaa kirkonkylän opettajatar.
— Kyllä minä aioin sinulle jo edeltäkäsin sanoa, virkkaa taas ruustinna, — ettet pahasti pelästyisi, jos hän olisi vähän noin… Sillä hän on niin harvoin selvänä. Mieheni on kyllä häntä nuhdellut, mutta…
— Hän on niin osannut päästä piiritarkastajan suosioon, että tämä häntä suojelee, eikä hän pelkää mitään…
— Olisi se vain hyvä, jos sinä Helsingissä voisit käydä tarkastajalle siitä valittamassa…
Iida ottaa esiin paperin, jonka toinen sivu on täyteen kirjoitettu, ja merkitsee siihen: "mennä valittamaan juoposta opettajasta". Hän on siihen kirjoittanut kaikki mitä pitäjäläiset ovat uskoneet hänen tehtäväkseen, kun hän Helsinkiin tulee: hankkia pitäjän uusille yhdistyksille sääntöjä, sanomalehtiä lukutupiin, laulukirjoja, opetusryhmänpitäjiä ym.
— Kun sinä kesäksi voisit asettua tänne! huudahtaa Alma tuontuostakin.
— Minä olen aikonut lähteä ulkomaille!
— Ulkomaille! Älähän nyt. Onhan siihen aikaa tulevaisuudessakin. Asettukaa te koko perhe kesäksi tänne! Onko nyt aikaa ajatella ulkomaanmatkoja!
— Niin auttaisitte meitä suuren kansanjuhlamme toimeenpanossa…
— Kyllähän se kovin hauskaa olisi. Joka tapauksessa koetan hankkia esitelmänpitäjät…
He ovat kaikki hänelle niin kiitolliset ja jäähyväiset heidän välillään ovat mitä sydämellisimmät.
Iidaa väsyttää. Hän on viikon aikana lakkaamatta antanut hengestään, pusertanut aivoistaan, langennut mielialasta toiseen, mielenliikutuksesta mielenliikutukseen. Tuntuu siltä kuin ajatuskyky olisi kulunut loppuun, kuin ei hänen henkensä enää pystyisi mihinkään. Päätä pistelee, aivoissa polttaa, jäsenissä kiertelee äkäinen särky, siirtyen milloin käsivarsista jalkoihin, milloin päinvastoin. Ääni on vallan lopussa, kurkku on kuin kiinni turvonnut.
Häntä alkaa pelottaa, ettei hän pääse kotiin, vaan että hän sairastuu matkalla. Hän pyörtyy ehkä eikä enää jaksa nousta, hän jää ehkä tänne vieraitten ihmisten joukkoon sairastamaan pitkäksi aikaa.
Ei! Hänen täytyy päästä kotiin.
Hän jännittää tahtonsa äärimmilleen, hän keskittää kaikki halunsa siihen, että pysyisi pystyssä Helsinkiin asti.
Onnellisesti hän saapuukin kotiin.
Siellä on sillaikaa tapahtunut yhtä ja toista: sanomalehtilakkautuksia, kotitarkastuksia, vangitsemisia.
Vasta parin päivän perästä saattaa hän alkaa muistella, mitä hän matkallansa sai kokea, ja alkaa täyttää lupauksiaan. Hän joutuu nyt mitä vilkkaimpaan kirjeenvaihtoon pitäjäläisten kanssa, hän viettää tuntikausia telefonin ääressä, kulkee kirjakaupasta kirjakauppaan ja miettii yöt ja päivät, miten hän parhaiten saattaisi tulla sen luottamustoimen arvoiseksi, jonka kotiseutu hänelle on uskonut.
Se tuottaa hänelle suurta iloa, hän on siitä niin ylpeä!
Sinne menee kirjoja suuret määrät, laulukirjojakin satoja kappaleita, ja aina vain tilataan lisää. Ruotsinkieliset lehdet tietävät kertoa, että Kullan herra on Ahokankaan uudelle koululle lahjoittanut 300 mk. On siis leppynyt hänkin!
Eräänä päivänä tapaa Iida kadulla maisteri Airasen.
— No neiti, alkaa hän heidän tervehdittyään, — koska te lähdette?
Iidan silmät lentävät selälleen ja hymyillen vastaa hän:
— Olen jo palannut kotiin!
— Ulkomailtako?
— Ei, mutta kotipitäjästäni.
— Vai olette te käynyt siellä. Mikä tuulenpuuska teidät sinne vei?
Iida alkoi kertoa hänelle matkastaan ja miksi hän läksi…
— Miksi te nauratte? keskeyttää hän äkkiä puheensa ja veri nousee hänen kasvoilleen.
— Etteköhän te nyt liioittele…? Mahtaako se sivistyneen säädyn "juominen", kuten te suvaitsette sitä nimittää, ja sivistymättömyys nyt todellakin olla niin vaarallista?
— Mutta minähän olen viettänyt koko nuoruuteni ajan paikkakunnalla! kiihoittuu Iida puhumaan. — Luuletteko, että minä ilokseni puhun pahaa syntymäseutuni herrasväistä, joihin aikoinaan itse kuuluin…
— Te puhutte kuin vähintään olisitte seitsemänkymmenen vuoden vanha eukko…
— Olkaa huoleti, en enää sano mitään.
— Te loukkaannutte, neiti. Älkää sitä tehkö, vaan puhukaa nyt kärsivällisesti eteenpäin. Näettehän tässäkin edessänne pakanan, jota ehkä sentään kannattaisi kääntää… Kuulkaa nyt, neiti, te raittiusväet, te ette käsitä, että juomatapa kyllä lakkaa itsestään, kunhan kansa enemmän sivistyy…
— Sivistyksen puutteestako useimmat niistä nuorista juristeista, jotka istuvat käräjiä siellä maaseudulla, viettävät yönsä pelipöydän ja lasin ääressä, sieltä suoraan astuakseen käräjätupaan? Sivistyksen puutteestako kaupungin piirilääkäri eräänä iltana saapui sinne maalle vieraisiin niin humalassa, että kaatui pitkäkseen keskelle salin lattiaa kaataen mennessään kukkaruukun? Sivistyksen puutteestako…?
— Epäilemättä sivistyksen puutteesta.
— Niin, ehkä sivistyksen, sydämensivistyksen, mutta ei tietojen…
— Koska tuo kaikki nyt tapahtui, neiti?
— Ei siitä valitettavasti ole kauan.
Molemmat vaikenevat hetkisen ja astuvat kiireesti alas katua.
— No niin, saarnatkaa te vain, koska te noin saatte koko pitäjiä nousemaan, sanoo maisteri vihdoin.
Iida katsoo häneen pitkään, saadakseen selville, mitä hän ajattelee.
— Luuletteko, että minä huvikseni sen matkan tein?
— Teillä naisilla on niin omituiset huvit… Teille on itsekidutuskin huvia.
— No niin. Onhan siitä jonkinlainen tyydytys, jos sillä on saanut aikaan jotakin hyvää.
— Mutta minun tarkoituksenihan ei laisinkaan ollut keskustella tästä.
Tahdoin kysyä, lähdettekö ulkomaille?
— En kai lähde. Kotipitäjässäni on kesällä suuret kansanjuhlat ja minä luultavasti asetun sinne valmistamaan niitä.
— Vai niin.
He eroavat. Iida tuntee, että he ovat joutuneet kauaksi toisistaan. Hän tahtoisi huutaa, pidättääkseen häntä vielä menemästä… Samassa kääntyy maisteri, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten, ja katsoo taakseen. Iida näkee hänen hymyilevän tavalla, joka häneen koskee, avaa kiireesti oven, astuu sisään ja paiskaa sen kiinni jälkeensä.
Mitä hän siitä välittää, mitä tuo maisteri sanoo! Tietäähän hän itsekin, että se mihin hän näin vakavissaan yrittää, on peräti lapsellista. Mutta kun ei nyt vielä käsitä, mihin kelpaisi. Onhan hänellä sentään puhdas omatunto.
VII
Mutta kotipitäjässä on mieli äkkiä tehnyt kokokäännöksen. Kirkonkylän herrasväet ovat alkaneet tarkemmin miettiä asiaa ja huomanneet, että heidän arvolleen on alentavaa antaa tuollaisen tytönletukan tulla neuvomaan itseään. Ikäänkuin eivät he tietäisi oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan…
Varmaankin se on se rouva Hellman, joka on usuttanut tuon neidin tulemaan tänne Helsingistä asti. Häntä pitää pistellä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa…!
He päättävät lakata seurustelemasta Alman kanssa, he tervehtivät häntä kylmästi ja kankeasti, he ilmoittavat, etteivät he tahdo olla osallisina missään yrityksissä, joissa hän on mukana.
Alma taas puolestaan käy kovaksi ja katkeraksi. Olkoot vain poissa hänen yrityksistään, tulee hän toimeen ilman heitäkin. Hän liittyy kansakoulunopettajiin — niihin tietysti, jotka eivät kuulu hienoston seurustelupiiriin, kansanopistolaisiin, lukkariin ym. Heidän seuransa itse asiassa antaa paljon enemmän tyydytystä…
Ennen pitkää on pitäjä kahtena leirinä, jotka eivät suvaitse toisiaan.
Kun Iida saa siitä tiedon, niin koskee se häneen kipeästi.
Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hänestä ole menemään kotiseudulle lähetyssaarnaajaksi. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Nuo herrasväet ovat nähneet hänen kasvavan joukossaan, hän ei missään suhteessa ole ollut heitä etevämpi ja äkkiä nousee hän mestaroimaan tekoja, joihin hän itse otti osaa!
Mutta mikseivät he heti, hänen siellä ollessaan, ilmoittaneet närkästystään? Miksi kohtelivat he häntä niin kaikin puolin ystävällisesti? He tapasivat toisensa useina päivinä, heillä olisi ollut aikaa punnita hänen puheitaan ja miettiä, ansaitsiko hän heidän ystävällisyyttään. Täytyihän heidän huomata, missä hengessä hän toimi. Ja jos heidän mielestään olisi ollut muistuttamisen varaa, niin mikseivät sanoneet suoraan, mikseivät oikaisseet? Hän olisi ollut heille niin kiitollinen…
He eivät vieläkään käsitä, ettei nyt ole aika veljesten riidellä, vaan että yksimielisyydessä on ainoa pelastus. Tuntuu siltä kuin tehdyt synnit sittenkin olisivat tahallisia…
Tai hänkö teki väärin, kun kotipitäjään läksi? Sinne olisi ehkä pitänyt lähettää toinen. Mutta kuka olisi lähtenyt? Ei ehkä olisi pitänyt kaivaa päivänvaloon vanhoja syntejä — mutta kun ne yhä kestävät. Ja kuinka taitaa joku tehdä parannusta, jollei hän ensin näe ja tunnusta rikkoneensa?
Ajatukset kalvavat Iidaa yöt ja päivät ja kirjeet, jotka kotipitäjästä tulevat, ikäänkuin valavat öljyä tuleen. Kuinka he mahtavat häntä panetella, nuo samat rouvat ja neidit, jotka vasta olivat hänelle niin rakastettavia? Ja joka heidän hampaisiinsa joutuu, kyllä se on kuin piikkitynnörissä!
Valoisampina hetkinä sanoo hän itselleen, että kaikki on mielikuvitusta ja että Alma Hellmankin liioittelee. Se nyt on ihmisten tapa, että heidän pitää saada haukahtaa, eivät he sillä pahaa tarkoita ja kyllä he pian leppyvät. Ihmiset tarvitsevat keskustelunaihetta — niinkuin ei sitä tähän aikaan olisi ollut! — Ei tuollaisista pikkuasioista pidä välittää, ei olla niitä huomaavinaankaan.
Hän päätti toimia ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kirjoittaa pikku postineidille, kertoo hankkineensa hyvät esitelmänpitäjät kesäiseen kansanjuhlaan, tekee kaikenlaisia ehdotuksia ohjelmaan ja kansansivistystyöhön nähden, hän valikoi parhaimmat seuranäytelmät, mitä käsiinsä saa, ja lähettää ne pitäjään. Mutta hänen kirjeisiinsä ei tule mitään vastausta. Postineiti, joka pari viikkoa sitten vielä kirjoitti mitä alttiimpia kirjeitä, ei nyt hiiskahda sanaakaan.
Eikä vastaa ruustinnakaan, jolta hän pyytämällä pyytää selitystä.
Iidan täytyy jo alkaa uskoa, ettei rouva Hellman ole liioitellut, vaan että kaikki on totta: herrasväet eivät tahdo olla missään tekemisissä aiotun kansanjuhlan kanssa, koska siellä tulee esiintymään sama "hävytön puhuja, joka pitäjässä hiljan kävi". Eivät muut puhujat myöskään ole heidän mieleensä, näytelmäkappaleen ovat he jo itse valinneet eivätkä kaipaa "helsinkiläisiä arvostelijoita". Ruustinna ehdottelee, että tästä lähin tarkastettaisiin kaikki puheet ja esitelmät, ennenkuin ne saadaan kansan kuullen esittää… Laulukirjat, joihin mitä tarkimmalla valinnalla on otettu ainoastaan virsiä, raittius- ja isänmaallisia lauluja, on äkkiä huomattu vahingolliseksi, sillä kansa käyttää niitä sellaisella innostuksella, että ne — voivat ruveta kilpailemaan virsikirjan kanssa!
Nämä uutiset saavat Iidan vallan ymmälle. Hän ei käsitä mitä uskoa.
Luulevatko he, että hän puuhaa tuota juhlaa vain saadakseen itse loistaa siellä ja niittääkseen kunnian sen onnistumisesta? Sehän on autettu sillä, että hän jää pois sieltä… Tosin hän on siitä juhlasta suuresti iloinnut, tosin hän tekee parastaan, jotta siitä tulisi isänmaallisen innostuksen juhlahetki, joka kauan aikaa säilyisi läsnäolijain muistossa… Onko se väärin? Eikö hän saisi sitä toivoa?
Pitäjäläiset ovat näytelmäkappaleeksi valinneet kohtauksen käräjätuvasta. Se on koko raakuudessaan esitettynä sattuva, samanlaisia tapauksia kokee kansa keskuudessaan usein. Mutta siinä ei ole mitään mieltä ylentävää eikä kaunista. Hän ehdottelee, että sijaan otettaisiin joku toinen kappale, mutta herrasväkien ylpeys ei salli, että niin tapahtuisi.
Muutamia päiviä senjälkeen, kun Iida oli pitäjästä lähtenyt, oli Kullassa vietetty nimipäiviä. Lapset olivat alkaneet tanssia ja vanhemmat olivat yhtyneet tanssiin… Juominkeja oli jo ollut useita…
Isku, joka kohtasi isänmaata, ei siis ole noihin herrasväkiin vaikuttanut. Miten paljon vaaditaan, jotta he heräisivät? Siellä he nyt kuluttavat voimiaan keskinäisessä riidassa, sensijaan että kilvan kiirehtisivät sitä suurta suota viljelemään, joka aina on hallaöiden paras liittolainen. He lahjoittavat koululle satasen ja ovat silloin mielestään tehneet suuren uhrauksen kansan hyväksi. Se mitä kansa kipeinten kaipaisi — että sivistynyt, esimerkillään, persoonallisella seurustelullaan ja olojen parantamisella nostaisi sen täyteen ihmisarvoon — sitä ei herra sille anna. Hän ei ajattele eikä tunnusta, että hän on kansan jäsen ja kansasta riippuvainen. Hän heittää sille rahasumman kuten kerjäläiselle leipäpalasen — se on mukavinta — ja on mielestään tehnyt enemmän kuin velvollisuus olisi vaatinut.
Hän, Iida, on häijy! Minkä tähden hän aina edellyttää pahinta, minkä tähden ei samalla parasta? Minkä tähden ei esimerkiksi Kullan patroonan lahjoitus olisi voinut aiheutua vilpittömästä tarpeesta saada tehdä hyvää ja sovittaa?…
Sehän on mainio asia, että kouluille lahjoitetaan rahaa. Se on itse asiassa paljon hyödyllisempi tapa sovittaa kuin se tapa mitä hän, Iida, käyttää — sovittaessaan tuskillaan.
Sillä hänen kärsimyksistään ei hyödy kukaan ihminen, kun sensijaan Kullan herran rahoilla viedään uutta koulua eteenpäin aika lailla. Mitä jos tästä tekisikin kokokäännöksen — lahjoittaisi vähän rahoja kansansivistykselle ja lähtisi itse huilaamaan ulkomaille! Se ammatti, johon hän viime aikoina on ruvennut, on totisesti ikävä: keksiä kaikkialla puutteita ja vikoja, kärsiä jokaisesta epäkohdasta. Ei maailmaa paranneta paljastamalla pahaa. Pitää selittää asiat parhain päin. Ei pidä vetää esiin varjoja, vaan nostaa valon soihtua korkealle!
Ulkomaille! Heittää kaikki tyynni! Palkatkoot hänen rahoillaan väkeä, joka opettaa kansaa. Niin sanoo äitikin ja ystävät…
Mutta Iida ei sittenkään pysty tekemään varmaa päätöstä. Hän ei jaksa ajatella, hermot ovat kipeät.
Hitaasti edistyy kevät. Pilvisenä, kylmänä koittaa Vapunpäivä.
Jo varhaisena aamuna alkaa liike kadulla: työmiehiä ja naisia, punaiset merkit rinnassa, ylioppilaita, valkeat lakit päässä, ruusu napinlävessä. Heitä katsellessa valtaa hänet halu lähteä mukaan, viettämään kevään päivää, olemaan nuori ja iloinen.
Pannako päähän kesähattu? Tekisi mieli. Mutta ei, mieluummin vaikka karvalakki! Hän panee huopahatun ja lähtee.
Kadulla tapaa hän kaksi tuttua naisylioppilasta. He ovat iloiset, naureskelevat ja kävelevät miltei puolijuoksua. He ovat menossa kukkia hankkimaan. Onhan tämä heidän vaikeitten lakkiensa ensi Vappu.
— Olisi sietänyt tulla vähän kauniimpi ilma, huomauttaa toinen.
— Kunhan ei alkaisi sataa!
Siellä täällä näkyy vielä kappale koleata taivasta, mutta pilvien laumat lisääntyvät lisääntymistään.
— No Iida, sanoo toinen tytöistä, — sinähän olet liikkunut siellä maalla pitämässä vaarallisia puheita…
— Sanopas muuta! Mutta mistä sinä sen tiedät?
— Huhu kertoo… Ei, ei. Tätini, joka on "äitien yhdistyksen" puheenjohtaja, kuten tiedät, sai tässä jokin päivä sitten kirjeen eräältä rouvalta sieltä sinun kotipitäjästäsi… Mikä kumma hänen nimensä nyt oli? Joku von… von…
Iidan posket ovat käyneet tulipunaisiksi.
— Kyllä minä tiedän, ketä tarkoitat. Jatka nyt vain!
— No niin. Hän kirjoittaa siinä, että pitäjäläiset ovat esiintymiseesi hyvin tyytymättömät ja että sinä olet yllyttänyt kansaa herrasväkeä vastaan ja että yhdistys pitäisi siitä huolta, ettet enää tule pitäjään…
Hän purskahtaa nauruun ja jatkaa:
— Et usko, kuinka se kirje oli kiukkuinen ja hullunkurisesti kirjoitettu!
— Mutta, alkaa Iida, — kuinka he juuri sinun tädillesi tuon kirjoittavat. Mitä hänellä on asian kanssa tekemistä?
— He luulevat, että meidän yhdistyksemme oli sinut lähettänyt, sinä kun levittelit yhdistyksen toimittamia kirjasia…
— Mutta ovatko he vallan hulluja!
— Mahtavat olla. Niin, ja sitten sinä olit suututtanut piiritarkastajan pahanpäiväisesti, kun menit kajoamaan hänen alaansa.
— Mitä sinä nyt tarkoitat? En ymmärrä mitään…
— Sinähän tapasit siellä jonkun kansakoulunopettajan humalassa ja menit siitä kantelemaan…
— Niin… No?
— Niin no, siitä ei piiritarkastaja pitänyt eivätkä pitäjäläisetkään.
— Itsehän he minua kehoittivat…
— Vai niin. En minä sitten ymmärrä.
Kadunkulmassa on pieni tyttö kukkakimppuja kauppaamassa. Parhaat on jo viety, jäljellä on vain surkastuneita. Tytöt tarkastavat niitä ja tinkivät hiukan, mutta eivät sitten huoli, vaan päättävät mennä kukkakauppaan.
Iidalta on kadonnut kaikki halu lähteä mukaan.
— Tule nyt vain, kehoittavat tytöt. — Mitä sinä heistä välität.
Tietäähän sen, kummoisista maalaisherrasväet ovat. Pikkumaisia ja…
Iida lähtee kotiin.
Kenenkään huomaamatta pääsee hän huoneeseensa ja viipyy siellä ääntä antamatta, voimatta selvästi ajatella mitään.
— Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi? utelee äiti huolestuneena ja jatkaa, kun ei Iida vastaa: — sinä olet niin muuttunut sen matkasi jälkeen, ettei sinua ensinkään tunne. Puhuisit kerran äidillesi suoraan…
— Ehkä äitikin suuttuisi kuten kaikki muut, pääsee Iidalta hiljaa.
— Olethan sinä taitanut olla vähän varomaton, lapseni, sillä eivät ihmiset syyttä suutu. Ne ovat arkoja asioita, ei niihin pidä koskea. Mutta älä nyt itke, kyllä he siitä unohtavat ja leppyvät.
Iida irroittautuu äidin sylistä, painaa otsansa pöytää vasten ja itkee yhä katkerammin. Häntä ei ymmärrä äitikään. Hän luulee hänen itkevän siksi, että on kadottanut kotipitäjänsä herrasväkien suosion.
— Sinä olet kipeä, Iida lapseni, puhelee äiti hyväillen. — Sinun pitää lähteä ulkomaille. Siellä haihtuu mielestäsi koko tämän talven ikävät… Onhan nuorella tytöllä nyt muutakin tekemistä kuin istua suremassa ja itkemässä. Nyt minä telefonoin!
Hän telefonoi eräälle tuttavalle neidille, joka myöskin lähtee ulkomaille ja joka on tahtonut Iidaa matkakumppaniksi. He kuuluvat sopivan, että neiti illalla tulee heille.
Iida ei pane vastaan. Ehkä sillä lailla on parasta. Illansuussa, ennen vieraan tuloa, lähtee hän hiukkasen kävelemään, selvittääkseen särkevää päätään.
Ulkona yhä sataa lumensekaista vettä, mutta siitä huolimatta on liikkeellä paljon ihmisiä. Toiset yrittävät pysytellä sateenvarjojensa alla, toiset ottavat, leikkiä lyöden, vastaan taivaan kuurat suoraan kasvoihinsa. Esplanaadi vilisee sunnuntaipukuista nuorta väkeä, joka nauraa hihittää. Toiset ovat juovuksissa, toiset selvinä. Suomalaisten joukossa luikkii kalpeita sotamiehiä ja santarmeja, silmät auki, korvat pystyssä.
Iidaa hävettää, että he näkevät suomalaisia humalassa. Hän ei soisi heille sitä aihetta vahingoniloon. Hän kuvittelee, että he siinä astuvat näennäisesti välinpitämättöminä, mutta mielissään mutisten: juokaas, pojat, juokaa! Sitä parempi meille, sitä helpommin me teidät nutistamme — ja sitä helpompi teille itsellenne alistua!
Yleisö ei ole arkatuntoista, ei väistetä syrjään, kun toinen tulee vastaan, vaan kyynärpäillä tuuppien tunkeudutaan vastaantulijain ohi.
Iida rientää, minkä pääsee, pois heidän joukostaan. Hänet on vallannut inhon tunne, josta hän turhaan koettaa päästä. Hän suuntaa askeleensa yli Rautatientorin Kaisaniemen porttia kohti.
Villensaunan hotellin edustalla kävelee kolme herraa, valkeat lakit päässä, kaulatusten. He hoipertelevat, laulavat ja näyttävät olevan valmiina sulkemaan syliinsä koko maailman. Iida tekee kaaren ja pääsee heidän huomaamattaan sivuitse.
Puistosta kuuluu laulua. Hän miettii jo, kääntyäkö takaisin, mutta eihän vielä ole myöhäistä ja Kaivopuistossahan tänään vietettiin Vappu.
Alastomina ovat puut, ruohotonna maa, sohjona asettuu lumiräntä lammen pinnalle, jaksamatta sulaa. Ylempää tietä astelee joukko valkolakkisia. Iida pelkää katsahtaa heihin, sillä jos… Mutta miksi aina edellyttää pahinta? Ehkä he vain muuten ovat noin iloissaan. Onhan tänään kevään päivä.
Suurelle kentälle on penkin ympärille kerääntynyt lauma poikia. Heidän keskellään on jotakin, joka näyttää olevan heidän ilveilynsä aiheena, ja heidän rähinänsä kajahtelee pitkin puistoa.
— Mikäs herran nimi on? kuulee hän heidän kysyvän ruotsalaisella helsinkiläismurteella.
— Entä missäs herra asuu? Vai tässäkös yö vietetään…
— Mikäs herra on ammatiltaan?
Penkillä istuu mies, valkea lakki päässä. Pojat nyppivät häntä käsivarsista, tanssivat hänen edessään, näyttävät hänelle pitkää nenää. Hän yrittää tuon tuostakin häätää heitä luotaan, mutta ei saa käsivarsiaan taipumaan kuin kömpelöön liikkeeseen, joka panee pojat täyttä kurkkua nauramaan.
— Helkkarissa sentään, kuinka korea lakki! Lainaapas vähän minulle!
— Ja minulle!
Pojat riitaantuvat lakista, se kulkee päästä päähän ja singahtaa vihdoin lyyrineen päivineen penkin alle.
Iida kääntyy ja alkaa juoksujalkaa paeta. Pois täältä, niin kauas kuin suinkin!
Mitä tässä auttaa taistella vastaan? Paras antaa mennä myötävirtaa!
Hän purskahtaa kipeään nauruun ja nauraa hyvän aikaa seisten keskellä
Rautatientoria.
Hänen tulee kylmä ja kyynelet virtaavat silmistä, mutta täytyy vain nauraa.
Sillä tämä tuntuu niin mukavalta. Hän katselee nyt maailmaa vallan toisin silmin kuin äsken: kaikki tuntuu luonnolliselta, on kuten olla pitää! Iloitkoot ihmiset kevään päivänä. Ylioppilaat ennen kaikkea! Palatkoot entiset ajat. Sillä ennen oli ylioppilaselämä rikasta ja se kasvatti suuria miehiä. Ja silloinkin juotiin. Nyt kun ylioppilaat ovat siivompia ja raittiimpia, niin ovat he käyneet tyhjiksi ja köyhiksi.
Juokaa, pojat, juokaa! Sitä helpompi on teitä nutistaa ja sitä helpompi teidän — alistua! Ehkä te sitä paitsi tulette intelligentimmiksi. Niinhän väitetään…
Sinä iltana suunnitellaan ulkomaanmatka valmiiksi.
— Muista, ettet saa peräytyä, huomauttaa Iidan tuleva matkatoveri, kotiin lähtiessään.
— En, en. Mitä minä täällä Suomessa turhaan kiduttaisin itseäni!
— Se on siis päätetty asia: kesäkuun ensi päivinä lähdetään!
VIII
Suomessa oli vielä kylmä, turhaan yritti lehti puihin puhjeta. Mutta Itämeren takana jo kukkivat sireenit ja etelämpänä ovat lehmukset, ruusut ja jasmiinit täydessä kukassa.
Mikä hyörinä kaduilla ja toreilla ja kaupoissa, mikä loisto, alkaen kirkoista ja palatseista puoteihin ja ulkoravintoloihin! Täällä eivät paina päivän huolet, täällä ei eletä kitumalla, täällä nautitaan täysin siemauksin. Täällä ehkä todellakin unohtuvat talviset tunteet.
Iida tahtoo ne unohtaa, hän tahtoo heittää kaikki huolet, hän tahtoo kerrankin elää!
He ovat joutuneet hauskaan pensionaattiin, he saavat joukoittain tuttavia, he käyvät oopperoissa, teattereissa, huviretkillä kaupungin ympäristöissä. Illoin on puistoissa musiikkia ja ilotulitus muuttaa seudut satumaailmoiksi.
Suloiselta tuntuu tuon tuostakin paeta koko tästä elämästä, astua viileään kirkkoon, painua penkin pohjaan, sulkea silmät, kuunnella soittoa ja laulua ja tuntea tuoksua pyhästä savusta. Soittajia ei näy eikä tiedä mistä päin laulu kuuluu, mutta sävelet soivat miltei yliluonnollisina ja kun joskus silmiä raottaa, niin näkee leijailevan savun takaa pappien ja kuoripoikien liikkuvan ja korkeitten vahakynttiläin palavan alttarilla, joka hohtaa kullalta ja hopealta. Siinä rauhoittuu, siinä unohtaa…
Ja työ — kielenoppiminen ja soittotunnit — on kuin leikintekoa.
Mutta eräänä päivänä tulevat sanomalehdet Suomesta, paksu tukku lehtiä, parin viikon numerot. Siellä kotona on yhä kylmää, jäitä järvissä ja tulvat nousevat nousemistaan.
Senjälkeen käy huolettomuus Iidalle mahdottomaksi.
Vähän ennen juhannusta saa hän kirjeen, joka on osoitettu Helsinkiin ja sieltä lähetetty tänne. Se on hänen kotipitäjästään. Tuuloisten nuori seura panee toimeen juhlat ja pyytää häntä hartain sanoin juhlapuhujaksi.
He siis vielä välittävät hänestä, kaikesta huolimatta! He eivät tuomitse eivätkä hylkää… Kuinka hän on heille kiitollinen.
Hänen silmäinsä eteen nousee kaukainen kylä ja ihmiset, joiden käsi on kovettunut auran kurjessa. Onpa heillä nyt puuhaa, kun heidän tulee valmistaa kokonaiseen iltamaan ohjelma! Pitkät ovat matkat, mutta kokoon tullaan ja yhdessä tuumitaan. Siinä on huolestuneita, kesää odottelevia miehiä ja tirskuvia, tanakoita tyttöjä… Päätetään ottaa näytelmäkappale. Sehän täälläpäin on vallan uutta… Ja Iidan he ottaisivat mukaansa, nuo hyvät ihmiset!
Kuinka mielellään hän menisikin, jollei matka olisi näin pitkä. Mutta näin ollen täytyy heille kirjoittaa, ettei hän voi tulla.
Kirjeen lähdettyä syntyy hänessä ajatus:
— Mitä merkitsee matkan pituus sille, joka oikein tahtoo!
Ja siihen hän vastaa:
— Niin, mutta tuottaahan sekin hyötyä isänmaalle, jos minun henkeni täällä rikastuu. Olisihan hullutusta lähteä, kun on pitkän, kalliin matkan päässä.
— Sinun isänmaanrakkautesi on savua, suitsutusta, tyhjää sanahelinää. Sinä palvelet isänmaatasi silloin, kun se sinulle on mukavaa, kun se kunnianhimollesi voi tuottaa jonkun voiton. Uhrata et voi, luopua nautinnosta et tahdo. Ja sinä puhut isänmaanrakkaudesta!
Iida vaipuu mietteisiin.
Niin, se on aivan totta: täällä on huoletonta ja hauskaa ja siksi hän ei tahdo lähteä… Hän tuomitsee kotipitäjän herrasväkeä siitä, etteivät he tahdo luopua tanssiaisista ja juomingeista, edes tällaisina aikoina. Onko hän nyt itse parempi — huvittelee niinkuin hekin!
Ei! Pois täältä, kotiin! Älköön olko isänmaanrakkaus sanahelinää, vaan työssä ja toimessa se on toteutettava.
Taas pakenee uni hänen vuoteensa äärestä… Suomessa on niin kylmä. On ehkä tulossa nälkävuosia ja kovia aikoja.
Hänen täytyy lähteä. Täällä ei hänelle enää ole rauhaa.
He eivät häntä odota. Sitä suuremmaksi tulee heidän ilonsa, kun hän ilmestyy heidän joukkoonsa.
Hän ilmoittaa jo tuttavilleen, että hän lähtee. He eivät ota sitä uskoakseen ja pitävät hänen sanojaan leikkinä. Matkatoveri nostaa pienen toran, mutta lopettaa pitämällä hänen puhettaan pilantekona. Hän ei huoli kiistellä heidän kanssaan, luulkoot mitä tahansa. Hänen päätöksensä on valmis.
Puhe syntyy aivan kuin itsestään. Yön hetkinä ja yksinäisyydessä puistossa liittyvät lauseet toisiinsa.
Mutta äkkiä katkeaa ajatus, silmissä hiukaisee omituisesti ja tuntuu siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta. Hän kaatuisi, jollei saisi kiinni toverinsa käsivarresta.
Vähitellen hän siitä tointuu, mutta kohtaukset alkavat uudistumistaan uudistua. Hän kadottaa kaikki säikeet puheestaan, hän ei kykene pitämään koossa mitään. Ainoastaan lähtö hänellä on selvillä: hänen täytyy lähteä. Se on välttämättömyys, se on hänen kohtalonsa, josta ei hän pääse mihinkään. Eihän häntä kukaan odota ja osaahan puheen pitää kuka tahansa. Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hänen pitää lähteä. Tuntuu vain siltä, että täytyy.
Mutta jos häntä, hänen yksin ollessaan matkalla, alkaa tuolla lailla pyörryttää? Jos hän horjahtaa ja putoaa junan alle?
Vaistomaisesti valtaa hänet jo sitä ajatellessa kamala tunne: olla astumassa toisesta vaunusta toiseen, pyörtyä, retkahtaa vaunujen väliin, hetkeksi jäädä riippumaan kiinni vaatteista, mennä murskaksi, kädet ja jalat irti ruumiista, hengen sentään lähtemättä…
Mielikuvitus luo vähän väliä hänen eteensä tämän kuvan ja hän tulee lopulta vakuutetuksi sen toteutumisesta. Valoisina hetkinä sanoo hän itselleen, että nuo tuollaiset hullutukset ovat heitettävät ja voitettavat, mutta toisena hetkenä riistävät ne hänet mukaansa eikä hän pääse niistä.
Hänen täytyy luopua matkastaan.
Tuttavat vakuuttavat kaiken aikaa tietäneensä, että hän laski leikkiä… Mutta hänpä näyttää heille, että se oli täyttä totta. Hän lähtee kotipitäjään, koska siellä vielä on niitä, jotka tahtovat häntä nähdä. Ja ehkä herrasväetkin jo ovat leppyneet. Hän lähtee niihin suuriin juhliin. Heinäkuuksi täytyy hänen tulla terveeksi.
Miten ne herrasväet hänet ottavat vastaan, kun hän tulee? Kohtelevatko ehkä ystävällisesti ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin eivät he ikinä olisi hänestä pahaa sanaa langettaneet. Ja hän, mitä hän vastaa heille? Sanooko, että he häneltä ovat hävittäneet kuukausien rauhan sensijaan, että he kaikki yhdessä olisivat työskennelleet saman asian eteen? Ei, hän ei sano mitään. Heidän ei tarvitse sitä tietää. Ja unohtaa sen tahtoo hänkin, kunhan he vain ovat muuttaneet mieltä.
Tuttavat alkavat suosittaa hänelle vuoristoa, joka ei ole kuin muutaman tunnin rautatiematkan päässä. Siellä iäisten lumien varsilla on moni ennenkin saanut takaisin terveytensä.
Hän joutuu kahden vaiheille.
Kiipeillä kukkuloita, kädessä koukkusauva ja jalassa piikkipohjakengät! Samota laaksonpohjia, pitkin vuoristopurojen laitoja! Pysähtyä kylään lepäämään ja juomaan viiniä viinitarhan äärestä, sitten taas alkaakseen retkeä ylöspäin, kohti edelweisskukkaa ja alppiruusua. Siellä hengittää läpikuultavaa, keveää ilmaa, joka on puhdasta kuin terveys. Ympärillä huippu huipun vieressä, metsää, kivilouhikkoa, äkkijyrkkiä seinämiä ja niiden välillä laaksoja kukoistavine kylineen…
Tätä ajatellessa alkavat veret hänen suonissaan nopeammin kiertää, hermot takovat ja hänet valtaa suuri kaiho päästä sinne ylös, pois ihmisten ilmoilta luonnon vapauteen…
Nähdä auringon nousevan alpeilla, nähdä iltaruskojen sytyttelevän lumia, nähdä päivän vaihtuvan yöksi ja sieltä korkealta, pienen alppimajan kynnykseltä katsella tähtitaivasta!
Hän jää tänne. He eivät häntä tarvitse kotona…
Eräänä päivänä istuu hän tavallisella paikallaan puistossa, kädessä kirja. On tavattoman kuuma. Ihmiset liikkuvat väsyneesti, herrat pitäen hattua kädessään ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Miekkonen, joka täältä kuumasta pääsee vuoristoon!… Hän hankkii sellaisen mukavan vuoristopuvun ja pienen hatun, jonka reunojen alta aurinko mielin määrin pääsee paahtamaan…
Hänen silmänsä ovat sattuneet puuhun, joka seisoo toisella puolen tietä ja joka kai aina on seisonut siinä, vaikkei hän ole tullut sitä huomanneeksi. Se on valkorunkoinen puu, oksat riipuksissa. Koivuhan se on! Mutta toisenlainen kuin koivut Suomessa. Eiköhän täältä mistään tapaisi samanlaista? Hän nousee ja alkaa etsiä, mutta ei löydä. Ja siinä, puolihorroksissa kuumasta, kiertäessään puistoa, luo hän eteensä suomalaisen maiseman järvineen, valkorunkoisine koivuineen.
Laskeutua nurmelle koivun alle, avopäin, avojaloin, yllä kevyt puku! Tuntea heinähelpeitten karistelevan pölyään kasvoihin, katsella lehvien läpi pohjoista taivasta… Saada riisuutua ja paiskautua veteen, jonka alla on hiekkapohja!
Hänen sydämeensä koskee. Taas on hän tienhaarassa eikä tiedä kunne kulkea.
Kunhan sieltä kotoa tulisi kirje, joka kehoittaisi joko lähtemään taikka jäämään! Mutta kirjettä ei tule.
Kunhan hän vain tietäisi tekevänsä jotakin hyötyä. Mutta jos herrasväet ja talonpojat nyt ovat sopineet keskenään ja yhdessä puuhaavat ja hän tulollaan taas heidät erottaa… Mutta jos taas ne, jotka ovat hänen ystäviään ja tarvitsisivat hänen apuaan, luulevat että hän vain huvinhalusta viipyy siellä ulkomailla.
He eivät saa sitä luulla. Hän ei siedä, että he sitä luulevat. Hänen täytyy lähteä. Tällä kertaa ei hän kallista korvaansa millekään ehdotuksille, sillä jos hänen päätöksensä alkaa horjua, niin sitä taas seuraa uudet epäilykset ja niitä pelkää hän enemmän kuin mitään muuta.
Sattumalta saa hän matkaseuraa Ruotsiin asti ja miltei sairaana lähtee hän matkaan. Mutta vähitellen tyyntyy hän. Hän ei ajattele mitään, ei taistele vastaan, hän kulkee kohtaloansa kohti, olkoon se mikä tahansa.
Suomessa on sillaikaa ehtinyt tapahtua paljon. Siellä on käynyt lähetystö Euroopan oppineita. He ovat Suomelle lausuneet sivistyneen maailman myötätuntoisuuden tunteet, he ovat innostuttaneet rohkeuteen ja kestävyyteen. Lukiessaan lehdistä kertomuksen lähetystön kulusta läpi Suomen saa Iida kuin uutta elämää ja hänen rintansa laajenee onnesta ja kiitollisuudesta.
Yleisenä keskusteluaiheena rautatievaunussa on Euroopan lähetystön matka. Mistä muusta sitten voitaisiin puhua! Onhan se suloinen lohdutus suruisille mielille, paras tunnustus työntekijöille — mutta tunnustus joka velvoittaa.
Suomessa on kesä nuorena, lehti puussa vielä kehittymättömänä, yö valoisa. Tuntuu oudolta tietää, ettei Helsingin asemalla ole ketään omaista vastassa.
Äkkiä herättää Iidan puolihorroksista tuttu ääni:
— Hyvää iltaa! Pitääkö minun uskoa silmiäni, onko se todella neiti Iida
Strömmer ilmi elävänä?
— Maisteri Airanen, todellako! Oikein hauska nähdä edes joku tuttu.
Maisteri on polkupyöräpuvussa, lippalakki päässä. Hän hoitaa täällä
Helsingissä viransijaisuutta ja on vain ollut käymässä maalla, pari
peninkulmaa viime asemalta. Ei hän ole odottanut tapaavansa neiti
Strömmeriä täällä. Kuinka tämä oikeastaan on selitettävä?
Iida kertoo hänelle kaikki.
Hetkisen maisteri vaikenee.
— Olette siis, alkaa hän vihdoin, — tullut sieltä Alppien rajoilta asti — pitääksenne puheen kotipitäjänne kansanjuhlassa?
Veri nousee Iidan kasvoihin.
— Onko se sitten niin hullua?
— Menkää te nyt mieluummin johonkin kylpylaitokseen hermojanne parantamaan, sillä tämä ei enää ole terveen ihmisen teko… Tulla tänne sieltä… ja sellaisen asian takia!
— Kun minä en saanut rauhaa.
— Olisinpa tietänyt sen, niin en olisi kehoittanut teitä lähtemään ulkomaille!
— En minä lähtenyt siksi, että te kehoititte. Olisin minä muutenkin mennyt. Ja onhan se retki nyt hyvä tehtynä. Tiedän ainakin, etten ensi hetkessä tee sitä uudelleen.
— Senkö vain te sillä retkellä olette oppinut?
— Muun maassa sen.
Maisteri hymähtää.
— Te naiset, te naiset, olette te omituista väkeä. Itsekidutus se on teidän nautintonne. Se on se sunnuntaikoulutunnelma tai miksi sitä nimittäisin, sittenkin pohjasävelenä teissä kaikissa!
Hetkisen kuluttua muistuu Iidan mieleen jotakin ja hän virkkaa hymyillen:
— Muistatteko vielä, teidänhän piti kasvattaa minusta pirteä ja monisärmäinen nainen…
— Niinhän piti! Teihin tuntuu nyt tulleen muutama särmä lisää. Se on erittäin hyvä, jollei se ole tapahtunut entisten särmäin kustannuksella. Tunnenhan minä oikeastaan tuon innostuksen. Jos tässä rupean avomieliseksi, niin jo tässä muutamana päivänä olin lupautumaisillani pitämään esitelmää eräässä raittiusiltamassa… Ja kyllä ne meidän nuoremme läksivät täältä kesälaitumelle niin ladattuina että… Kuinka kauan se sitten kestänee! Isänmaallinen innostus kuuluu aikaan — teillä myöskin!
— Arvelette sen olevan ohimenevää laatua!
Iida säpsähtää. Olisiko tuo oikeassa? Totuttaisiinko tähänkin, väsyttäisiinkö suremaan ja — innostumaan?
Hän huomaa maisterin olevan sanomaisillaan jotakin myrkyllistä. Hänen ajatuksensa juoksu katkeaa ja hän huudahtaa, torjuakseen sitä, mitä hän mahdollisesti sanoisi, rukoilevalla, puoleksi surumielisellä äänellä:
— Olkaa hyvä, vaikkapa vain hetkisen ajaksi ja sanokaa minulle, ovatko ajatukseni todella olleet teidän mielestänne niin… niin mielettömät?
— Tjaa… olkoon se minusta kaukana, että rupeaisin tuomitsemaan viattomia pieniä privaattihuvejanne…
Iida puraisee kokoon huulensa ja tuntee ikäänkuin jäykistyvänsä. Senjälkeen ei keskustelu heidän välillään enää tahdo luistaa ja molemmat tuntuvat toivovan, että matka loppuisi.
Iida tapaa kodin kesäkunnossa: ikkunat ja huonekalut ovat peitossa, naftaliininhajua kaikkialla.
Varhain seuraavana aamuna telefonoi hän äidilleen maalle. Äiti pelästyi pahanpäiväisesti eikä käsitä, mitä tämä nyt taas tietää. Tulla kesken pois!
— Ethän vain aio lähteä sinne kansanjuhlaan, rakas lapsi!
— Aion, äiti. Juuri siksi tulin kotiin.
— Et saa mitenkään lähteä sinne, hätääntyy äiti. — Muista se! Äiti on pyhästi luvannut, ettet sinä sinne tule, että olet ulkomailla…
— Kuinka äiti on voinut mennä sellaista lupaamaan! Kun minä sieltä asti olen tullut varta vasten, äiti rakas…
Äidin ääni melkein itkee, hänen jatkaessaan:
— Sieltä on kirjoitettu minulle… on kerrottu mitä sinä puhuit… kaikki ovat sinulle vihoissaan… ja minulle myös, joka olen sinun äitisi ja aivan viaton…
— Mutta äiti, ei äiti toki noin… Koska se kirje tuli? Johan he toki ovat leppyneet.
— Ei siitä ole kuin pari päivää. Minun syykseni panivat kaikki. Kuinka sinä, rakas Iida, menet sellaisia asioita puhumaan! Kansan kuullen, renkien ja piikojen kuullen sanot, että herrasväet ovat juoneet eivätkä ole osanneet suomea! Siitäkös se alhainen kansa oikein pöyhistyy! Jo nyt ovat niin ylpeitä, etteivät tiedä mitä tahtovat! Kyllä sinä tällaiset paljastuksesi saat tuntea läpi elämäsi.
— Kaikki oli totta, mitä sanoin, äiti…
— Mutta sinulla ei ole oikeutta mennä tuomitsemaan muita. Vastatkoon kukin teoistansa. Kansa on niin sivistymätöntä, että tuollainen puhe vaikuttaa suorastaan yllytyksenä…
— Kiirehtikää! muistutetaan ruotsinkielellä telefonisentraalista.
— Sinä lupaat siis, lapseni, ettet lähde! Toki äidillesi sen teet mieliksi…
— Teen, teen, äiti. En lähde…
Hän ei enää saa mitään sanotuksi, vaan hoippuu huoneeseensa, koettaa niellä nyyhkytystään ja vaipuu vihdoin permannolle. Tuntuu siltä kuin jokin hänen sisässään olisi särkynyt.
Hän tuntee olevansa niin yksin — ei ketään ystävää. Hän on alakuloisena, lamassa, häntä pelottaa.
Kunhan hän edes voisi katua sitä mikä on hänet tähän yksinäisyyteen syössyt! Kuinka suloista olisi lähteä sinne maalle tunnustamaan rikkoneensa, peruuttamaan sanansa ja saamaan anteeksi! Äidinkin tähden. Mutta mitä on hän tehnyt, mitä rikkonut, miksi ovat he häneen suuttuneet?
Hän ei voi katua. Hän on puhunut totta.
Alastomana tosiasiana pysyy, ettei vaaran hetki ole liittänyt yhteen, vaan että vielä löytyy sijaa veljesvihalle. Koska avautuu joka silmä, koska herää joka mieli? Eikö tämä isku riitä, tarvitaanko vielä enemmän?
Olisipa nyt kotitalo heidän hallussaan! Kyllä hän tietäisi, miten elämänsä asettaisi. Ei pitäisi häneltä seuraa puuttuman eikä työtä!
Mutta entä jos äiti, se hyvä äiti, suostuisi ottamaan Kalliolan takaisin. Se on myytävänä ja äitihän aina on ikävöinyt sitä… Ei, ei, ei! Se on ränstynyt ja rappeutunut eikä äiti jaksaisi kestää nähdä sitä sellaisena. Naisten hoidettavaksi on se liian suuri. Eikä sitä tarvitse lähteä sinne asti kansaa etsimään. On sitä Helsingissäkin!
Siinä kotiseudussa on sentään omituinen tenho, sinne hän ikävöi… Kuinka siellä nyt on puuhaa! Seppeleitä sidotaan, lipputankoja nostetaan. Ympärillä aaltoavat järvet, viljavainiot, metsät… Miksei hän saanut olla siellä mukana!
Kuinka hänen tekisi mieli lakata ajattelemasta ja muistamasta, paeta luontoon, kuten ihminen, joka on kaikki koettanut ja kaikkeen kyllästynyt! Mutta ei tässä nyt auta. Selvyyteen tässä on päästävä, valittava tie, jonka päässä viittaa omantunnonrauha. Ei kelpaa syytää syytä toisen niskoille. Omasta itsestä on alettava.
Mutta miten?
Elinehto Suomelle on sisällinen sopu. Sitä täällä ei ole. Täällä raivoavat yhä kieliriidat, täällä taistelee kourallinen ihmisiä heikkojen ja kovempiosaisten oikeuksien puolesta — parempiosaiset, "yläluokka", pitelee kourin kynsin kiinni entisistä eduistaan. Se tekee sen osaksi ymmärtämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta, mutta pääasiallisesti itsekkyydestä. Ja se osa alaluokkaa, joka on herännyt ymmärtämään, että sille tehdään vääryyttä, käy kovaksi ja katkeraksi eikä tahdo tunnustaa muuta vihollista kuin — yläluokan.
Siinä se on arka paikka, siinä sopiva haavan kohta. Eikä täällä sopua synny ennen kuin kaikki ovat saaneet oikeutensa. Ja vasta sitten Suomi on väkevä ja voittamaton.
Iidasta tuntuu siltä kuin hänen edessään olisi suuri vuori… Naisen voimilla käydä sitä vastaan! Se on mielettömyyttä…
"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te…"
— Niin Jumala, minä uskon, ettet hylkää Suomea, että autat meitä siirtämään vuoriakin…