— Painukaa järveen!
Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.
Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta. Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.
Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää, että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen halu.
Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet, syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat, kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti, oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti, vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko vihelletäänkö hänen sivuillaan.
NUORI DOMINIKAANI.
Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka, pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri, kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen kievarissakäyntiä muistellessa.
Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa voi.
Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä, minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio, että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat korjaantuneet.
Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.
Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan. Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.
Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään sanaa.
Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille, ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti. Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden, nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.
Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan. Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä. Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.
Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.
Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.
Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja pelokkaalta.
— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.
— Minun syyni oli… Martti teki oikein… en parempaa kohtelua ansainnutkaan… en ymmärtänyt sinua vielä silloin.
Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään. Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua rehellisesti silmiin:
— Miltä tuntuu elämä?
— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu vastaus.
— Mikset yritä nousta pientarelle?
— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.
— Jos tehtäisi koe.
— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo ainakin tusinan.
— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.
— Minne?
— Taivos-ukon luo.
— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen isäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.
— Mutta jos lasket väärin.
— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin sitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön kaikki.
— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.
— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.
Se oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa silmänräpäystä käyttämättä.
— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.
— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.
— Selvitään velat pois.
He kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui Jullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne vasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta. Ensimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja vaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta askeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin yllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän kestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä tuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen ukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta pysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?
Mielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli vielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi äkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin kädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia nauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.
Jos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu kiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja potkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa hän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin aamu iltaa.
Kestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä nousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki kauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta pikarin pohjasta. Kestääkö hän?
Hän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa salaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi kuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja ja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä ryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka tunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti että jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili apteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta aina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se kiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli ja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja konttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja työnsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi, jossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.
Kaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei tietänyt hänen salaisuuttaan.
Äiti! Äiti!
Äkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine katseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo semmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan. Ennenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti seuraavat rivit:
Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen. Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.
Jullu.
Nuori dominikaani.
Makuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli ollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta minne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia. Vasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään näki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti unennäkijää kohti.
— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.
Iltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja syystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja jonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo lähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi naapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun tulevaisuus.
— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä aikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa sinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan riskisti.
Eikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen, kaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia sopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat myöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin, niiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki kirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä pilvisestä yhä kirkkaammaksi.
Jonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä. Hän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien kanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja poikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä puolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa. Täten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi ympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät ja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään muodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen, tutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen eteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta sattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka litisti hänet asianomaisten rintoihin.
Kaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä pukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan, talvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta ja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta hänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka vuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa erittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää oli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat, otsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta kasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi, kuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.
Hänessä oli jotakin, joka lähensi ihmiset häneen ja vaikutti heihin, ei repäsevästi eikä äkki voimakkaasti, mutta juoheasti ja lämmittäväsi, samalla yhä paisuen ja vetäen puoleensa. Hän oli puoleksi mies, puoleksi vielä koulupoika, ja kuitenkin tuntui kuin olisi jokainen hänessä keksinyt jotakin omasta itsestään, semmoista että se herätti yhtaikaa mieltymystä ja ihailua.
Hänen tietonsa ja taitonsa eivät olleet suuret, mutta niiden puutteen ja vaillinaisuuden painoi varjoon hänen henkilönsä, ääni, jolla hän puhui, nauru, jota hän nauroi, avoimet ja leveähköt kasvot, jopa pitkän vartalon hauska ja ystävällinen leimakin.
Monesti nousikin pulma hänen eteensä. Ilman isänsä lautamiesviisauksia olisi hän, varsinkin pitäjällä vierimisen alkuaikoina, pulmaan istunut. Vanhojen, tomuttuneiden ja haalistuneiden asiapapereiden selaileminenkaan ei aina auttanut, piti lähteä joskus Vipusissa käymään, jopa kerran tuomarin luo toiseen pitäjäänkin, kun oli sekavan perintöjaon syntysanat keksittävät. Tuosta kievarin piiri takoi kompasanan, jota ahkeraan käytettiin maljojen ääressä istuessa. Kun sattui joku ymmälle käyvä kysymys, tokaistiin aina: pitääpä kyytiä Kaislan sihteeri tuomariin.
Mutta työ opetti tekijänsä. Käytännöllinen taito edistyi käsi kädessä henkilöllisen kehityksen kera, ja niin kävi, että jonkun ajan kuluttua Kaislan poika oli pitäjän tunnetuin ja suosituin mies, jota kaikki tavatessa lyöttäytyivät kädestä tervehtimään ja jonka luo ensi sijassa käännyttiin, kun sattui asia, johon ei oma äly ylettynyt.
Karsain silmin ja jatkuvia yhteentörmäyksiä aavistaen katseli kievari nousukkaan askeleita ja kasvavan suosion merkkejä, joita alkoi nousta näkysälle tuolla ja täällä. Haltioissaan hän jo uhitteli taistelua herra poikaa ja sihteeriä vastaan. Ehkä juuri hänen kiusakseen ja ärsytyksekseen alettiin kievarista päin punoa halpamaisia vehkeitä Jullun sortamiseksi. Väliin vehkeet onnistuivat, väliin sivuuttivat syrjään. Kun nuorella dominikaanilla vain oli työtä, vältti hän astua viritettyihin pyydyksiin. Kuitenkin saattoi sattua että meritauti, saatuaan kiihottavan töytäyksen jostakin ulkoa päin, heräsi äkkiä ja muuttui raivoksi, joka vivahti mielipuolisuuteen ja jota vastaan Jullu itsekin oli voimaton. Onneksi toki sattui raivokohtauksia harvoin ja jolleivät töytääjät olisi toimineet, niitä tuskin olisi sattunut lainkaan.
LUPAUS.
Lokakuun päivä oli leuto ja siintävä ja lehtimetsien kirjavat värit olivat hohtoisimmillaan.
Jonni oli matkalla muutamaan syrjäkylän torppaan toimittamaan huutokauppaa. Hän astui tapansa mukaan reippaasti metsäpolkua, takki käsivarrella, olkihattu takaraivolle työnnettynä ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Varjokkaita metsäpolkuja oli hauska polkea, mutta ahoilla ja aukeilla pyrki ruumis hiostumaan.
Sivuutettuaan pienehkön suon, joutui hän pensoittuneesen niitynlahdelmaan, jonka poikki kulki hidasvirtainen ojaksin. Jonni pysähtyi ojaksimen rannalla, sillä se oli osoitettu hänelle viittapaikaksi, josta polun piti viedä suoraan metsän halki torppaan. Mutta oikeaanko vaiko vasempaan polku kävi, sen oli hän unhottanut. Hetkisen aprikoituaan, päätti hän kääntyä onnenkaupassa vasempaan suuntaan. Astuttuaan edelleen, perkkaantui hän ajotien tapaiselle, mutta salaman sirpomaa puuta ei ilmaantunutkaan, kuten hänelle oli neuvottu, seikka joka herätti hänessä levottomuutta. Ennätystä lisättyä ja polettua tietä hetkisen, loppui harvakasvuinen metsätaival, aukeama levisi hänen eteensä ja siinä torppa pikkupeltoineen ja saunapolkuineen ja alempana järvi kaislikkorantoineen. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus, kun astui kiviaidan yli torpan tanhualle. Mutta asuinrakennuksen lähelle ehdittyä, kummastutti häntä kaikkialla vallitseva hiljaisuus. Ei missään ihmisolentoa, ei ääntä eikä liikahdusta. Torpan eteisen ovi näytti toki olevan auki, Jonni astui rappuja ylös ja työntyi tupaan. Tupa oli suuri, mutta näytti sekin ensi silmänräpäyksellä tyhjältä. Silmät saatuaan, keksi Jonni kuitenkin tuvan loukossa sängyn ja siinä ihmisolennon, puolittain makaavassa, puolittain nojaavassa asennossa. Jonni lausui hyvän päivän ja läheni loukkoa.
— Käykää istumaan, vastasi ääni sängystä.
Jonni ei noudattanut kehoitusta, sillä hän huomasi lopultakin joutuneensa harhaan.
— Entä tämän talon haltijaväki? kysyi hän hätimmiten ja hajamielisesti.
— Läksivät huutokauppaan. Mistä vieras on?
— Kirkonkylästä ja huutokauppaan myöskin menossa.
— Olette siis eksynyt?
— Siltä näyttää.
— Kuka te olette?
— Olen Kaislan Jonni.
— No, jopa on sattunut hullusti, kun huutokaupanpitäjä on eksynyt.
Olette outo näillä mailla ja outo voipi eksyä.
Sanoja seurasi nauruntapainen äännähdys.
— Kuka te sitte olette? kysyi Jonni vuorostaan.
— Heimon Hiskias, huutolainen. Isänne kyllä tuntee minut. Vai olette maar te Eerikin poika. Isänne on paljo lyhempi teitä. Olette tulleet äitiinne, äitinne suku on pitkää.
Syviin kuoppiin painuneet posket, paljaat kaulasuonet, laihat kädet, sysimusta tukka, silmien kärsivä ilme, nuo kaikki alkoivat vaikuttaa tuskallisesti Jonniin.
— Ette näy jaksavan hyvin, virkkoi hän, läheten aivan sängyn ääreen.
— Eihän sitä tämmöisenä jaksa hyvin.
— Onko teissä ruumiin vammaa?
— On jaloissa. En voi astua, pitää istua tai maata.
— Miten kauan olette ollut tuommoisessa tilassa?
— Neljänkymmenen vanhasta saakka. Kipu iski ensin vasempaan jalkaan, sitä vihlasi äkkiä, kuten olisi luun lävitse työnnetty raudalla, ja sitte sitä alkoi kolottaa yöt ja päivät, siksi että se rampautui. Vasemmasta jalasta muuttui kolotus oikeaan jalkaan, seuraukset samat. Mikä siinä muu lopuksi, kuin huutolaisen leipä. Onneksi toki olen perheetön mies.
Hiskian puhellessa oli Jonni tullut aivan sängyn lähelle, josta inhottava löyhkä levisi häntä vastaan ja jossa oli vain likaisia ja mustuneita rääsyjä olkien peitteenä. Pienellä jakkaralla oli leivän neljännes, kaljalla täytetty saviruukku ja joku silakka, nähtävästi huutolaisen päivällinen. Epäilyttävistä liikkeistä, joita viheliäinen teki ruumiillaan ja käsillään, päätteli Jonni riekaleissa löytyvän syöpäläisiä, päätelmä, jonka perusteellisuuden varmensi lähempi silmäys riepuihin.
— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?
— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.
Jonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme vuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.
— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?
Kysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen lausunut.
Hiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.
— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten, hilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti. Huutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan puute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te olette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut, mutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja silmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.
Koetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.
Pää kääntyi jälleen seinään käsin.
— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani poika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän. Kunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.
— Paljoko teistä nykyään maksetaan?
— Ei ole tullut kysyttyä. Ennen oli seitsemänkymmentä ja kahdeksankymmentä markkaa, niillä vaihein tuo lie nytkin.
— Onko teillä ketään tuttavaa tai läheistä, joka halusta ottaisi teidät luokseen.
— On kirkonkylässä Pälsy, se kyllä ottaa, kun maksetaan satakaksikymmentä.
Jonni tunsi pälsyläiset hyvin, poika ja tyttö olivat Kaislan iltamien kantajoukkoa, isäntä ankara työntekijä, talo pieni, mutta toimeentuleva.
— Koetan tehdä jotakin hyväksenne.
Aika kiirehti, Jonnin täytyi rientää.
— Pääsette järven poikki Sysi-Matin veneellä, avain on tuolla ikkunanpielessä. Puolessa tunnissa joudutte perille. Vielä yksi asia, jollette pahastu.
— En, sanokaa huoletta.
— Ettehän unhota minua?
— En unhota.
Puheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi Jonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle, josta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan pidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut ajatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.
Seuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja kertoi antamastaan lupauksesta.
— Jotakin on tehtävä.
Pastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä niidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku kerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti avunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä avunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli nuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton tyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.
— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?
— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni aamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito, jos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja kolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.
— Miten?
— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen käsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain kuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan poistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset, pitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa makson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.
— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.
Väliaikainen kuntakokous kuulutettiin nimenomaan köyhäinhoidon uudestaan järjestämistä varten. Kievari, kunnan mahtimies, pikkuisen hämmästyi, pilven äkkiä ilmaannuttua kirkkaalle taivaalle häiritsemään hänen suuruuttaan. Siltä taholtako ryntäys, jota hän oli aavistanut, alkaakin, kysyi hän itseltään. No, sopii koettaa. Pikku hämmästyksen mentyä ohi, rupesi hän varustautumaan otteluun kynsin hampain, haalien kokoon kaikki vanhan järjestelmän puoltajat ja selitellen niille yksityisesti vanhan edut ja uuden, tarjolla olevan vaarat.
Pastori ja Jonni, kaksi kunnallisen johdon salaisuuksiin perehtymätöntä, menivät kokoukseen vallan varustautumattomina, omaamatta muuta tukea kuin sen, minkä hyvän asian puolustaminen tarjoo. Kokouksen alettua, pyysi Jonni ensimmäisenä puheenvuoron. Sujuvasti ja lämpimästi esitti hän kunnan velvollisuudet köyhäinhoitolaisia kohtaan, huomauttaen miten ajan vaatimukset silläkin alalla kasvavat ja miten välttämättä on seurattava edistyksen mukana, jollei mielitä vasite taantua ihmisyyden ulkopuolelle. Aika, edistys ei milloinkaan vietä vapaamaanantaita, se rientää aina eteenpäin. Mikä ennen on välttänyt ja tyydyttänyt, käy ajan kera tarkoitustaan vastaamattomaksi, jopa kehnoksikin. Lopuksi teki hän ehdotuksen erityisen vaivaishoitohallituksen perustamisesta.
Toisen puheenvuoron käytti kievari, ja se muodostui pelkältään sananvaihdoksi ensimmäisen puhujan kanssa. Kievari teki kysymyksiä, Jonni vastaili.
— Miksi nykyinen järjestelmä on kehno ja kelvoton?
— Siksi, että se pitää silmällä ainoastaan hoitolaisista johtuvia kulunkeja eikä lainkaan hoidon laatua.
— Todistus?
— Hoitolaiset sijoitetaan aina sen luo, joka vaatii vähimmän eikä sen luo, jonka hoidosta olisi jotakin takeita. Omaisille ei anneta mitään etusijaa, vaikka se oikeastaan kuuluu asian luontoon.
— Esimerkiksi?
— Heimon Hiskia. Sillä on voipa sukulainen täällä kirkonkylässä, joka ottaisi Hiskian hoitoonsa, mutta siitä huolimatta on mies sijoitettu vasta-alkavaan torppariperheesen. Riittääkö tämä yksi esimerkki, vai levitetäänkö lautaselle enemmän sitä lajia.
Kievari nolautui tuokioksi, mutta pian hän, tuntien selkänsätakaisien voimien suuruuden, terhenteli entistä voimakkaammin. Hän oli tähän saakka leikitellyt Jonnin kanssa hakuilla, mutta vasta nyt hän löi valttinsa esiin. Se valtti oli kunnan varojen säästäminen.
— Kunnan palvelijana on kunnallislautakunta käsittänyt velvollisuudekseen hoitaa kunnan varoja niin, että kykenee hyvällä omallatunnolla tilintekoon milloin tahansa, virkkoi hän ylpeän hymyilevästi. Penni ja markka on säästetty siinä, missä ne on voitu säästää. Hoitolaisista ei ole tähän saakka yksikään kuollut nälkään eikä tule vastedeskään kuolemaan, sen voin vakuuttaa. Jos yhdellä hoitolaalla on pikkuisen paremmin, toisella pikkuisen huonommin, ei merkitse mitään, niinhän on meillä kaikilla, vaikka olemme omintakeisia miehiä. Jos kuntakokous hyväksyy ehdotuksen köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä, avaa se samalla kunnan rahakirstun jokaisen kourijan vapaasti käytettäväksi ja saadaanpa nähdä, että köyhäinhoito vastaisuudessa tulee nielemään yhtä paljo tuhansia, kuin minkä se nyt nielee satoja. Johtaa kunnan asioita, on eri asia, kukkua poika- ja tyttöparvissa, on eri asia. Esitän ehdotuksen hylkäämistä. Kunnalla ei ole varoja ruveta tekemään kalliita kokeita ensimmäisen mahtiinpyrkijän tyrkkäyksestä.
Valtti oli taitavasti lyöty.
— Ei ole varoja kuului usealta taholta.
Jotkut yrittivät kannattaa ehdotusta, mutta toiset huusivat kannattajilta suun tukkeen, joten sekasorto kävi yleiseksi. Jonni pyysi turhaan sananvuoroa. Hän olisi iskenyt murhaavasti kiinni kievarin ylpeästi lausuttuun väitteesen, ettei tähän saakka kukaan huutolainen ole kuollut nälkään eikä tule vastaisuudessakaan kuolemaan, mutta hän ei saanut ääntään kuuluville. Muuan pinteänaamainen, lyhyt ja luiseva torppari, jonka päälaki oli kiiltävän kalju, ilmaantui hänen eteensä, takoen koroillaan lattiaan ja huitoen käsillään, kuten olisi taistellut pakkasen kynsissä. Jonni kuuli miehen puhuvan Juudas Iskariotin rahakukkarosta ja muista raamatullisista seikoista, joilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä keskenään ja joita ei mitenkään voinut sovittaa kyseessä olevaan kunnalliseen uudistukseen. Aikansa huitoiltuaan, nakkasihe mies kievarin eteen, alkaen siitä, mihin oli lopettanut sekä huitoen ja korkoa polkien äskeiseen tapaan. Jonni kuuli hänen mainitsevan ensimmäisen seurakunnan yhteistä rahainhoitoa, pellonmyyntiä ja Ananiaksen petosta, ja sen jälkeen nakkautui mies pastorin kimppuun.
Sekasorron ja melun asetuttua ruvettiin äänestykseen vanhan. järjestelmän ja uuden ehdotuksen välillä. Varsinkin alussa oli kievarin joukko sankka. Hosun kylä oli ääniluettelon ensimmäinen. Kylä, pitäjän suurin, oli vesien ja vaikeiden teiden takana ja käsitti puolitoistakymmentä taloa, ja se oli salapolton pesä, jossa aina keväisin jäiden lähtiessä ja syksyisin jään heikkona ollessa kohosi korpimailta salapolton savu, todistuksena ettei hosulaiset olleet herkkiä ajan vaikutuksille. Pitäjällä kutsuttiin heitä Hosunpakanoiksi, ja heidät tunsi helposti kesyttömästä ulkomuodosta ja punaraitaisista pukimista. Paitse salapolttoa kuului heidän erikoismaineesensa vielä erinomainen käräjöimishimo. Hosulaiset olivat tuomiokunnan pahimpia käräjäsankareita, jotka olivat aina tekemisissä lautamiesten, tuomarien ja pöytäkirjojen kanssa. Pitäjällä sanottiinkin, että jos hosulaista vahingossa sylkee varpaille, on linna ja sakko valmis.
Heidän kuninkaansa ja komentajansa oli rikas Pesähosun isäntä. Hän oli heidän lainopillinen neuvonantajansa, heidän asianajajansa, joka »supliikit» laati ja lakipykälät selvitti. Pesähosu liikkui aina käräjillä sekä omien juttujensa, että muiden käräjöimisien vuoksi. Varsinaisen kuuluisuutensa saavutti tämä mies jo viidenkolmatta vuotiaana jolloin haastatti käräjiin pitäjän kirkkoherran, syystä kun se vastaanajaessa maantiellä ei antanut täsmälleen puolta tietä Pesähosulle. Jutun todistajiksi sai hän kaksi miestä, jotka sattuivat olemaan aidanpanossa juuri sillä kohden, jossa kirkkoherra ja Pesähosu ajoivat toisiaan vastaan. Oli syys, oli satanut ja maantiet olivat pehmeät, joten pyörien jälet näkyivät hyvin. Sillä puolella, jota Pesähosu oli ajanut, näkyi oikean pyörän ura aivan maantien reunassa, jota vastoin kirkkoherran ajoneuvojen oikea pyörä oli kulkenut loitolla nurmesta. Etäisyys mitattiin tuppivyöllä ja oli se noin kolmen korttelin veroinen. Pesähosu väitti oikeuden edessä, että hänelle kuului puolet noista kolmesta korttelista, vaatien kirkkoherraa edesvastuusen laittomasta maantienanastuksesta. Vain vaivoin pelastui kirkkoherra sakotta syyttäjänsä käsistä.
Tämä kuuluisa mies äänesti ensimmäisenä kievarin eduksi, vetäen jälessään kaikki hosulaiset, kuten kellokas muut lampaat. Muissa kylissä sai Jonnin ehdotus kannatusta melkein tasan vastustajan kanssa, mutta vanhan ehdotuksen puolustajat pääsivät kuitenkin loistavaan enemmistöön. Kievarin puolella oli melkein kolmesataa ääntä enemmän.
— Mieleni on paha, virkkoi Jonni pastorille, kun he astelivat kuntakokouksesta, Heimon Hiskialle antamani lupauksen vuoksi, jota en voikaan täyttää. Vaan jos olen suruissani, olenpa iloissanikin, sillä huomasin tänään muutamia merkkejä, jotka ennustavat, ettei päivän nousuun ole kauas.
— Minä myös huomasin.
— Kievarin käly ei äänestänyt vanhan eikä uuden puolesta ja se merkitsee paljo.
— Niitä oli ainakin puoli tusinaa, jotka menettelivät samoin, puoli tusinaa kievarin läheisimpiä ja vankimpia tukimiehiä, jotka milloin tahansa ovat kypsät astumaan meidän riveihimme.
— Ja kun ne kerran luopuvat, vetävät ne mukanaan kymmenittäin muita.
Joulun loppupäivinä myytiin taasen huutolaiset. Jonni meni Pälsyn isännän kera huutokauppaan ja vaati, että Heimon Hiskia piti sijoitettaman Pälsyn luo, joka oli ensimainitun läheistä sukua.
— Ei tule kysymykseen suku, vaan laki, rehenteli kievari. Ja meidän kunnassamme on voimassa semmoinen laki, että huutolaiset sijoitetaan vähimmän vaativalle.
Hiskian vuoron tultua, teki Pälsy tarjouksen sadastakahdestakymmenestä markasta, mutta joku muu otti helpommasta, ja kievari määräsi Hiskian helpomman huutajan hoitoon.
Ja sillä hyvä.
KOLME KIRJETTÄ.
Jonni viivähti tavallista myöhempään pastorin luona, nousten lähtemään vasta kellon mennessä yhdeksään. Oli toukokuu alussa, taivas oli illan kuluessa vetäytynyt ohueen pilveen, valaen hienoa tihkusadetta lumipeitteestään tuonottain vapautuneesen maahan. Sateen vuoksi valitsi Jonni kylätien, sillä pellon polut olivat kevätkosteudenkin tähden niljakkaita käydä ja sade teki ne vieläkin liukkaammiksi.
Taivos-ukon kohdalle ehdittyään, näki hän työpajassa tulen tuikkivan, mutta tuvan puolella vallitsi hämärä, seikka, joka pani Jonnin arvelemaan ja ihmettelemään, sillä tuvan asukkaalla oli kiireellisiä töitä pareillaan tehtävänä. Tapansa mukaan asteli Jonni reippaasti ja kotvasen vielä asteltuaan, keksi hän edellään astujan, joka niinikään polki tulisesti eteen käsin. Välimatkan vähitellen lyhettyä, luuli Jonni tuntevansa polkijan Julluksi. Vartalon koko oli sattuvasti sama, samoin astuntakin. Varmin tuntomerkki oli kuitenkin vartalon kallistuminen oikeaan, Jullun omituisuus, josta hänet jo etäämmällekin voi tuntea. Kerran edelläpolkija silmäsihe taakseen, mutta lisäsi sen tehtyään vieläkin nopeutta. Ei ollut enää epäilystäkään, nopea astuja oli kuin olikin Jullu. Jonni huusi häntä nimeltä. Ei vastausta. Toistamiseen huusi Jonni, mutta Jullu vain paransi nopeuttaan. Noin hilkkasivat he kilpaa kappaleen matkaa, välin käydessä yhä lyhyemmäksi. Jonni alkoi aavistaa, mistä oli kysymys, ja hänen aavistuksensa osoittausi oikeaksi Jullun kääntyessä kievariin vievälle tielle. Kievari sijaitsi kylän kauniimmalla paikalla, pienellä töyränteellä peltojen keskessä. Komean talon tupakamarista loisti tuli.
— Jullu, huusi Jonni vielä kerran, mutta nähtyään huutonsa jääneen vaikutuksetta, pani hän juoksuksi, saavuttaen Jullun muutamalla harppauksella.
Kuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi hengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.
— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman ystävälliseltä.
— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene.
Ankka, määkivä piru, mene.
Jullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri hammasta, jotta narskui.
— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.
Jullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria kohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen takinpielustaansa.
— Ei askeltakaan enää tätä tietä.
— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.
Samassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.
— Naaraspässi.
Toinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.
Tukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti
Jonni toisella kädellään Jullun nurmeen.
Kului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen silmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja ruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia kohota ylös.
Mutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän kumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla kädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät syytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.
— Miksi kuristat minua?
Jonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.
— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?
— Nousehan ylös käymme Kaislaan.
Hajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten se, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä astelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän astuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.
— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.
Laati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa putosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti sitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.
— Näytähän sitä.
Jonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän:
Louhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.
Kirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa, jonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka oli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta ja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön. Nimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi asianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön sommittelema.
Nimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.
Tuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen vaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi tunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin myötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus mielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko mies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin, vaikka näki tekevänsä väärin.
Noihin ajatuksiin nukkui Jonni.
Mutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen mielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään, johonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta, paloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.
Sydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat pakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi Jullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä istuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi ja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin, mutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä silmiin ja virkkoi: rukoile.
Jullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten hyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka olet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä johdata meitä kiusaukseen — — — Amen.
Lopetettuaan asettui hän makuusijalleen, veti peitteen päänsä yli ja hetkisen jälestä hän nukkui.
Herätessään kuului hänen korviinsa Taivos-ukon ääni.
— Tulin levottomaksi… aavistin että jotakin on tapahtunut.
Ukon ja Jullun lähtiessä liittyi Jonni heidän seuraansa kievariin johtavan tienristeykseen saakka. Siinä hän erosi. Perille saavuttuaan pyysi hän tavata Kallea. Emäntä vei hänet saliin, jonne Kallekin pian ilmaantui. Jonni tervehti häntä ystävällisesti, ja kun olivat vaihtaneet muutaman sanan, virkkoi ensimainittu:
— Näytän sinulle kolme kirjettä. Tässä on ensimmäinen.
Jonni ojensi Kallelle nimettömän parjaus- ja uhkauskirjeen. Kalle loi siihen pikaisen silmäyksen ja väkevä puna kohousi hänen kasvoihinsa.
— Tässä on toinen kirje.
Kallen kasvot kävivät yhä punakammiksi. Hän loi toiseenkin kirjeesen eli eilisiltaiseen ristiäiskutsuun, hätäisen silmäyksen.
— Ja tässä on kolmas, luehan sekin.
Kalle otti kirjeen vastaan ja luki seuraavat, naisen käsialalla kirjoitetut rivit: Siunaan teitä. Tiedän ettette kiitosta kaipaa. Kuitenkin näette, että tämä paperi on kostunut. Ilon kyyneleet ovat sen kostuttaneet, ja ne kyyneleet kiittävät Teitä. Jullun äiti.
Kalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti.
Vihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.
— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?
— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.
— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.
— Niin.
— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata sanaa.
— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.
— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten seurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan. Jullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta sitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka itkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian ankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin semmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka. Mutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen Jullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä nousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse kaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.
— Totisesti, tuota en ole ajatellut.
— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin varma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse erhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi minua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy, jonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se ei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.
— Soisin olevasi oikeassa.
Nyt vasta rohkeni Kalle luoda katseen Jonniin.
VOITTOJA.
Läheni kuntakokous, jossa kunnan virkailijat piti valittaman kolmivuotiskaudeksi. Puolella sekä toisella valmistauduttiin otteluun, joka pääasiallisesti tuli koskemaan lautakunnan puheenjohtajan vaalia. Rauennut ehdotus köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä oli jakanut kunnan äänivaltaiset kahteen puolueesen, edistys- ja vanhoillispuolueeseen, viimemainittujen johtajana kievari, ensinmainittujen johtajana Kaislan Jonni. Vetoamalla kunnan varojen säästämiseen onnistui kievari kokoomaan vankan ja horjumattoman enemmistön kannattamaan itseään vaalissa. Hänen valitsemisensa merkitsi samaa kuin säästäminen, vastapuolueen leimaksi jäi kunnan varojen tarpeeton ja kevytmielinen tuhlaaminen.
Oltiin ahkerassa voimien keräämispuuhissa. Viestit kulkivat ristiin rastiin, luopioita siirtyi rivistä ja toisesta riviin ja toiseen, laskuja laadittiin, mutta aina jäi kievarin puolueelle kahden — kolmensadan suuruinen äänten enemmistö.
Ja kuitenkin oli vastapuolue voitosta varma!
Ehti vaalipäivä, mentiin kokoukseen, alotettiin toimitus. Hosun miehet seisoivat sankkana parvena omassa nurkassaan, kuninkaansa ja supliikien kirjoittajan ympärillä. Lautakunnan puheenjohtajan vaali oli listan ensimmäinen.
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Kaislan lautakunnan puheenjohtajaksi, kuului ensimmäinen ehdotus.
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pälsyn, kuului toinen ehdotus.
Sen kintereillä seurasi heti vaatimus:
— Ryhdytään äänestykseen.
Tämä oli vastapuolueen ensimmäinen vaalimanööveri. Tarkoitus oli hypnotiseerata äänivaltaiset työntämällä joutuin ehdokkaat esiin ja vaatimalla yhtä joutuin äänestystä, jotta voimapuolueen ehdokas kokonaan unhottuisi.
Ääniluetteloa avattaessa Jonni jo salaa nauraa hiperteli, mutta niin lyhytnokkainen ei toki puolue ollut, sillä kuuluikin kolmas esitys:
— Joukko äänivaltaisia esittää lautakunnan puheenjohtajaksi viran nykyisen hoitajan.
Esittäjä höysti vielä esityksensä imelillä kiitoslauseilla, miten kunniakkaasti ja taitavasti viran nykyinen hoitaja oli tehtävänsä tehnyt yhdeksän vuoden aikana.
Vähemmistöpuolue löi nyt korkeimman valttinsa pöytään. Kuului yllätyksenä esitys:
— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pesähosun lautakunnan puheenjohtajan toimeen. Valitsemalla hänet toimeen kunnioittaa kunta itseään yhtä paljon kuin valittuakin.
Syntyi tuokion kestävä äänettömyys, jolla ajalla Jonni piti tarkasti silmällä Hosun kylän miehiä. Heidän kesyttömillä kasvoillaan ilmeni ensin jonkinlainen tyhmistymisen pilvi, mutta se vaikeni pian makeaksi ja voitolliseksi riemuksi. Toivo että heidän suurmiehensä valitaan kunnan isännäksi, souti hunajaväreilynä heidän sydämmissään, he pyörähtelivät kantapäillään, lipsauttelivat sormillaan ja itse heidän kuninkaansa, isoisän silmälasit nenällä, hymyili niukasti, kuten etevä lakimies ainakin, nähdessään, että juttu äkkiä kääntyykin odottamattomaksi voitoksi.
— Ryhdyttäköön äänestykseen, kuului taasen vaatimus.
Huudettiin esiin Hosun kylä, ääniluettelon ensimmäinen. Pesähosu ei liikahtanut paikaltaan, hymyili vain niukasti ja katseli isoisän silmälasien takaa äänivaltaisien joukkoon. Alihosu liikahti ensimmäisenä äänestämään.
— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me muut kaikki olemme lapsia.
Pidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla suutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset ja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät kuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän kunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen viisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni vilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli aivan punainen kasvoiltaan.
Kahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän lähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:
— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille…
— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa pöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.
Mutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.
— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.
Mutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että
Jonni ja pastorikin säpsähtivät.
— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.
Tuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin mieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen mainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen varman voittonsa tappioksi.
Toisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi tukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus. Molempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät ymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta molempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät huomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn myrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi omalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.
Toimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden puolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran, kolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin kievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes päästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen. Tulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan suuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin. Jonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle antamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli karvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva huutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet riekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi, leivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.
Jonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva torppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten Mooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi. Puhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui jälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui kahden kannattajansa välissä.
Muut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään. Kokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän eteensä ja virkkoi:
— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset. Viinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla hajautumatta, te Saksan pässit.
— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti, joka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.
— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn teiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin nähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka piti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin tupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit määkivät päin mäntyyn.
— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun mies aina on miehen veroinen.
— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.
Jonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne kievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.
Saadulla voitolla oli suuri merkitys. Edistyspuolue oli potkinut kapalovyönsä rikki, se oikoili nuorteata vartaloaan, syöksyäkseen uusiin valloituksiin ja voittoihin, se imi itseensä veriä vastapuolueen riveistä ja sulatti ne tuota pikaa, sillä ihmisillä on yleensä hyvä vaisto huomata, mikä voima on paisumaan päin, mikä vanhuuteensa nääntyy.
Kunnan suurkysymyksiä oli kansakoulukysymys. Koulu kyllä löytyi, mutta se oli kehnossa kunnossa. Muuan kirkonkylän syrjätalo oli maineen ja mantuineen ostettu koulutaloksi, maat olivat vuokratut koulutalon naapurille ja vuokratuloista suoritettiin kaikki koulun juoksevat menot. Huoneet olivat epämukavat ja hatarat, opetusvälineet, sen verran kuin niitä löytyi, vanhaa romua ja kaiken muun kukkuroiksi olivat opettajan palkkaedut niin huonot, ettei kukaan pätevä ja toimeensa pystyvä opettaja viihtynyt paikassa vuotta kauemmin. Alituiset opettajamuutokset pilasivat lopunkin. Väliaikaisien ja toimeensa pystymättömien opettajien kera laahustettiin vuosi kerrallaan eteenpäin, väliin jouduttiin opettajavaihdokseen kesken lukuvuottakin. Huolimatta kirkonkylän melko suuresta asukasluvusta, pysyi oppilasluku alhaisena, itsestään seurasi että opettajan arvo kieppui tasapainossa oppilasluvun rinnalla.
Näinä aikoina toimi koulun väliaikaisena opettajana joku entinen kaartin aliupseeri ja kiertokoulun opettaja. Jonni ja pastori pistäysivät muutamakseen kuulemaan opetusta. Sattui olemaan historiatunti, suuren Napoleonin vaiheet olivat esillä. Opettaja oli sotaisen innostuksen valloissa. Luodakseen oppilaiden nähtäväksi oikein havainnollisen kuvan suuren keisarin sankariudesta, syöksähti hän äkkiä alas opettajatuolilta, marssi luokan edessä lattian poikki pari kertaa, pysähtyi sotilaallisesti, löi vasemman käden nyrkillä rintaansa, mulkoili silmiään, kaaristihe takanojaavaan asentoon ja karjasi, leuat vinoon vääntyneinä, oikealla korpraali-innostuksella:
— Ja näin virkkoi Napoleon: kuulkaahan te viidennen linjarykmentin pojat, kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?
Vaikutus oli niin hullunkurinen, että Jonni ja pastori purskahtivat väkisenkin nauruun. Opettaja käsitti naurun mieltymyksen osoitukseksi, jatkaen opetusta raa'alla korpraali-innostuksella, joka ei ensinkään soveltunut aineen esittämiseen eikä liioin kyennyt herättämään kasvattavia mielteitä oppilaiden sydämmissä.
Koulussakäynnin jälestä joudutti Jonni vielä samana syksynä kansakoulukysymyksen kuntakokoukseen, esittäen tykkänään uuden koulun rakentamista kirkon vaiheille. Kievari saapui vielä kuntakokoukseen, taistelemaan oman rakennelmansa puolesta, mutta koulun toimintaan oltiin laajoissa piireissä tyytymättömiä — viime vuosina olivat varakkaammat syrjäkyläläiset käyttäneet lapsiaan naapurikuntien kansakouluissa — esitystä kannattivat kaikki muut, paitse Hosun miehet ja joku kourallinen kievarin läheisempiä tuttavia. Ja niin päätettiin entinen koulutalo myytäväksi, uusi koulu rakennettavaksi, opettajan palkkaedut korotettaviksi ja opetusvälineet hankittavaksi. Kievarin kälykin ja ne, jotka hänen mukanaan olivat loistaneet poissaolollaan syyskuun kuntakokouksesta, kannattivat esitystä.
— Tekin julkeatte nousta minua vastaan, lausui kievari katkerasti.
— Emme me nouse sinua vastaan, huomauttivat puhutellut, se on aika, joka nousee sinua vastaan.
Koulukysymyksen jälestä tuli säästöpankin vuoro. Ominaisella tarmollaan ajoi Jonni kuukaudessa asian alulle. Sattui olemaan pyhäinpäiväin tienoo, jolloin palvelusväellä oli runsaasti rahoja. Jonni ja pastori lähtivät kiertämään pitäjää, saaden saaliiksi kauniita summia talletettavaksi perustettavaan säästöpankkiin. Varakkaammat toivat suurempia panoksia ja kaikki sujui niin liukkaasti, että pankki alotti toimintansa uudelta vuodelta.
Nuorien seurassa oli näinä aikoina herännyt tuuma oman tuvan hankkimisesta. Tuuma kypsyi työksi, pidettiin hirsitalkoot, hommattiin arpajaiset, otettiin säästöpankista tuhannen markan suuruinen laina ja kunnalta pyydettiin toinen tuhat apurahoiksi. Kun kunnantupa oli ahdas ja muutenkin tarkoitukseensa kelpaamaton, suostui kunta antamaan apurahat ehdolla, että kunnan viralliset kokoukset saadaan pitää maksutta uudessa seuratuvassa, jonne säästöpankkikin pyydettiin sijoittaa. Siten seuratupa pääsi syntymään rinnan uuden koulun kanssa. Sen syntyaikoina herkesi kievari käymästä kuntakokouksissa. Kuiskailtiin, että hänen omissa taloudellisissa asioissaan alkoi olla pitelemistä molemmin käsin ja vähän ylikin. Tyttäret olivat edellisenä vuonna joutuneet miehelään, kumpikin oli saanut viisi tuhatta myötäjäisiksi ja entisiä velkoja löytyi myöskin. Jo alkutalvena myi kievari nuorta halkometsää usean tuhannen markan edestä ja kevätpuolella otti hän säästöpankista viidentuhannen markan suuruisen lainan. Hänen varvastaan puristi jostakin. Muutamat sukulaisuudet ja tuttavuudet näyttivät vaihtuneen vihollisuudeksi, sillä molemminpuoliset vierailut lakkasivat äkkiä. Velkakirjassa, jolla rahat otettiin pankista, olivat takuumiehet ystäväpiiriin kuulumattomia. Kuiskailtiinpa, että parin muunkin paperin takuunimet olivat tuonottain olleet muutoksien alaisina ja siitä juuri vierailujen lakkaaminen ja ystävyyden kylmeneminen.
Ajat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien myynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa, mutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus, joka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras, mutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi. Elettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa naapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui työnteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon ja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa kasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset. Kievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa, nimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin Kalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma lahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella onneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen kaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat valat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta nuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä, ja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai, ja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta tokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.
Rakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle koukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti Kaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja eläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen. Kauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat taivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt käsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen vaimonsa.