ENEMMÄN RAKKAUTTA
Tyttö oli heleä kuin ruusu ja löi varjoon kaikki toiset morsiustytöt. Hänen kaulansa oli valkoinen kuin valkoisin posliini, pitkät silmäripset loivat silmien säihkyyn salaperäisen sulon ja kasvoilla näkyi mielenvivahduksien vaihdellessa suloinen punastus, johon sekausi joko luontainen tai teeskennelty hämin ilme.
Ja vartalo uhkui kukoistusta, joka juuri oli puhkeamaisillaan täysimpään hempeyteen, vartalo, jossa kaikki oli pyöreätä ja sopusuhtaista.
Häiden alkupuolella ei Jonni vaihtanut sanaakaan tytön kanssa eikä lähennellyt häntä, mutta kuitenkin oli tyttö aina hänen silmiensä edessä, siirti hän katseensa minne tahansa. Hän näki hänet nauravan ja hämillään, luonnollisen kauniina ja teaatterimaisen kauniina hän näki hänet rakastettavana ja vastenmielisenä, suloisena ja epämiellyttävänä, ja hän tunsi huimauksen mm voimakkaan ja tulisen, kuin pyrkisi veri rikkomaan suonet, tulikuuma veri, jota poltti hurmaavasti.
Vihdoin vaihtoivat he ensimmäisen silmäyksen. Se ei ollut pitkä, tyttö käänsi samassa katseensa pois, mutta Jonni luuli huomanneensa, että hän joutui hämille ja että hän suloisena tuijotti tuokion eteensä unhottaen pikku teeskentelynsä. Toinen silmäys oli rohkeampi ja tulisempi, se vaikutti Jonniin hurmaavasti ja pian sen jälkeen seisoi hän tytön, Suursalmen Immen edessä.
— Nimeni on Kaisla, esitti Jonni itsensä.
— Suursalmi, vastasi tyttö, ojentaen kätensä.
Esittelyn jälkeen erosivat he heti, mutta hetkisen kuluttua veti heidät taas yhteen. Immen esityksestä suostuivat he sinuttelemaan toisiaan, sitte he erosivat, ajautuakseen jälleen yhteen pikku hetken kuluttua.
— Kumma, kun me naapurikylien kasvut olemme pysyneet niin vieraina toisillemme.
— Enhän minä ole nähnyt sinua ikänäni, vastasi Jonni, nauraen omalle liioittelulleen.
— Tottahan toki.
— En ainakaan kolmeen vuoteen.
— Mahdollista kyllä, viime kesinä olen vain käymältä pistäytynyt kotona.
— Merkillinen mieltymys kaupunkilaisoloihin.
— Ei se niin merkillistä ole, siihen tottuu pian. Setäni asuu
Kaivopuistossa, siellä ollaan kuin ainakin maalla.
Jonni ei malttanut olla nauramatta.
— Oliko tuo niin tuhmasti lausuttu.
— Entäs karjankellojen kilkutus kesäilloin ja kaihokkaat elokuun illat, kun kuhilaat seisovat pellolla ja taivas tummenee syysväreihin.
— On soittoa niiden sijaan.
— Yhden kesän muistan läpi elämäni. Olin päässyt viidenneltä luokalta, joku suuruuden hengen kiusaus vei minut kotiopettajaksi koulukaupunkiin mukamas, lukemaan parin leipurin pojan kanssa, jotka olivat ehdoilla päässeet kolmannelle luokalle. Kesäkuun alkupuoli meni mainiosti, mutta kuun lopussa olin jo suuttunut elämääni ja minä kärsein kauheasti. Kaipasin ja ikävöin karjankelloja, heinäväkiä ja piimälekkereitä. Muutamana heinäkuun päivänä paiskasin kirjan oppilaani päätä kohti, ryntäsin ovesta ulos ja jatkoin matkaani Kaislaan saakka.
— Muistan kuulleeni tuon jutun. Kuljit jalkapatikassa ja syömättä noin kahdeksan penikulmaa.
— Rahakukkaroni unohtui pöytälaatikkoon, mutta pyörtäminen ei tullut kysymykseen. Hulluinta kuitenkin oli, kun luulivat tulleeni äkkiä mielenvikaan ja lähtivät takaa-ajamaan.
— Jo oli hurjaa.
— Saavuin läpi yön kotiin, olivat juuri lähdössä alottamaan heinäntekoa. Piimälekkerin kantaminen kuului aina vasituisiin tehtäviini, lekkeri kasvoi suuremmaksi sitä mukaan kuin kantajakin. Heitin lekkerin selkääni ja lähdin muiden mukana niitylle, söin siellä ja syötyäni kellistyin varjoiseen paikkaan vetämään unta.
Impi nauroi lumoavata naurua.
— Setäsi löysi onnensa Helsingissä.
— Niin löysi. Asuu omassa talossaan, vuosikymmenen rakenneltuaan muille taloja.
— Siellä on kai hauska talvisin, kun on teatterit, konsertit..
— On yleensä, mutta joskus kaivelee ikävä. Luulen sentään että se kaivelee, asuupa missä tahansa.
Viimeisiä sanoja lausuessaan näytti Impi rakastettavalta. Kasvojen kaipaava ilme ja surumielinen ääni oli todellista ja luonnollista. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen aikaa. Todelliseen ja luonnolliseen sekaantui heti jotakin vierasta, joka teki teatterimaisen vaikutuksen. Oli vaikea eroittaa, mikä ele ja värähdys oli mitäkin lajia, mutta kaikki ne yhdessä vaikuttivat, että Jonni syttyi yhä kuumempaan paloon.
Tuon tuostaki ajautuivat he yhteen, nauraakseen vähäpätöisille seikoille ja loruillakseen tyhjiä. Mutta jota useammin he yhättivät, sitä lemmekkäämpää kieltä alkoivat molempien silmäykset puhua, sitä hillittömämmin hurmaus kiehui. Sydän yön tienoissa se purkihe. He olivat tanssineet ja juoneet lempeä toistensa silmäyksistä ja ties miten he olivat tulleet jäähdyttelemään puolihämärään huoneeseen, joka oikeastaan kuulu tarjoilijain rauhoitettuun piiriin. Siellä Jonni äkkiä otti Immen syliinsä, suuteli häntä rajusti ja virkkoi.
— Minä rakastan sinua. Oi Jumala, minä rakastan sinua.
Impi teki heikkoa vastarintaa, mutta Jonni suuteli häntä yhä ja toisti:
— Minä rakastan sinua. Oi Jumalani, minä rakastan sinua.
— Minäkin rakastan sinua, kuiskasi Impi, irrottaen itsensä ja kiirehtäen pakoon.
Häistä palattua oli Jonnin mieli omituinen, oli kuin vieras omalle itselleen, ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt sekavaa ja pyörryttävää unta jolle ei vastinetta löytynyt todellisuudessa. Henkilöt toimivat kuin satunäytelmässä, äkkiä ilmeten ja äkkiä taas häviten. Mutta kun satunäytelmä loihti silmien eteen posliinivalkoisen kaulan, pitkät silmäripset ja hempeyttä uhkuvan vartalon, silloin ei se enää ollutkaan unikuva, vaan todellisuus, pätevä ja ihmeellinen todellisuus. Hän oli rakastunut Suursalmen Impeen, pitäjän kauniimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, rakastunut hurjasti, kuin tuli liekkeihinsä, koski kuohuihinsa.
Häiden jälestä kirjoitti Impi Jonnille; isä ja veikko menevät huomenna hautajaisiin, äiti ja minä jaamme kotiin. Tule luokseni. Sinä olet vuoren haltia, minä olen linnavankisi. Tule sanomaan, että rakastat minua, muuten itken sydämmeni ilot mustiksi suruiksi, itken aamunkoiton sammuksiin.
Jonni meni. Tästä käynnistä saakka värittyivät mielikuvat entisestään toisenlaisiksi. Niihin kasvoi huikaisevampaa sineä. Hän oli tähän saakka elänyt aivan sydänmaalaisen elämää, hän oli happautunut ja maalaistunut karkeaksi, eikä hänen mielensä kyennyt milloinkaan nousemaan korkeammille töyräille katselemaan sieltä laaksojen elämää. Mutta Impi ikäänkuin olennollaan johti nuo töyränteet esiin ja nosti hänet niiden huipuille. Immen seurassa tuntui hänen asemansa kunnallisien harrastuksien vaunuhevosena, nuorison kasvattajana ja maailmanparantajana hiukan naurettavalta. Olla jotakin, soitti houkuttelevaa säveltään hänen korviinsa tuon vanhan sijaan: tehdä jotakin.
Kahdentoista vanhasta saakka oli Impi asunut enimmäkseen setänsä, rakennusmestarin ja vanhanpojan luona Helsingissä, pistäytyen vain joskus kesäisin viikoksi ja kahdeksi kotiinsa Suursalmeen. Hän oli käynyt tyttökoulun, osasi nauraa viehättävästi, oli lukenut uudempaa kirjallisuutta ja käynyt teattereissa ja konserteissa ja niistä kaikista kykeni hän puhelemaan kevyesti ja vilkkaasti, kuten hienomman kasvatuksen saanut ainakin. Teaatteri varsinkin kuului Immen maailmaan, näytelmistä kertoessaan hän aina vilkastui ylimmilleen. Hän tunsi näyttelijät henkilöllisestikin yksityispiirteitä myöten ja tiesi kertoa heidän elämänsä valoista ja varjoista, kaikki uutta Jonnille, jonka maalaisveri oli viehtynyt pelkkiin jokapäiväisyyksiin.
Usein lausui Impi kohtauksia »Saiturista», »Kavaluudesta ja rakkaudesta», »Hamletista» ja muista klassillisista näytelmistä. Jonni, joka teatterialalla oli outo ja melkein muokkaamaton, nautti Immen esityksistä, äänensoinnusta ja kasvojen ilmeestä, kuten hurmautunut ainakin. Joku kohta oli mainiosti osattu, jonkun esittäminen oli kerrassaan suuremmoista, joku värähytteli sydäntä j.n.e.
Toisin kerroin johtui Impi puhelemaan suuren maailman henkilöistä. Nekin vähät, mitä kertoja tiesi, olivat kylliksi Jonnille, jonka huomio aina oli kiintynyt pieniin ja vähäpätöisiin, hän ahmi ne erinomaisina makupaloina, kutistuen mitä ahmiessaan maalaispojaksi, joka heinäsirkan tavoin ponnistelee ylös luulotellen jo nousevansa korkeuksiin pääskyn rinnalle.
Mutta mitättömyyden tunne piinasi vain Immen läheisyydessä, etäämpänä ollessa kukkivat ajatuksissa koreammat kuvat. Suursalmen suku oli kenties kunnan mahtavin ja siihen sukuun liittyen astui Jonni portaille, jotka johtivat suorastaan valtaan ja rikkauteen. Se oli hurmauksen päivänpaisteinen puoli.
Suursalmelaisistakin oli nuorien lähenteleminen mieleistä, sillä kaislalaisetkin kuuluivat arvokkaimpien parveen ja Jonni oli sitäpaitsi huomattu nousukas, joka kaikesta päättäen anastaa piankin johtavan aseman pitäjän mahtimiesten joukossa.
— Se naiminen sopii kuin peukalo piippuun, virkkoi Suursalmen isäntä emännälleen, kun nuorien välit alkoivat käydä ilmi.
Sopivaisuutta lisäsi vielä sekin asianhaara, kun Jonni oli innostunut talonpojaksi, mutta Immen veli Alpo sitävastoin mieli liikemieheksi. Sedän menestys ehkä he vaikuttanut Alpoon, joka suunnitteli suuria, pääsemättä kuitenkaan suunnitelmiinsa käsiksi. Vihdoin äilähti hänen päähänsä ruveta kirkonkylään kauppiaaksi, äilähdys, joka oli helppo toteuttaa hänen varoissaan olevalle miehelle. Kauppiaita löytyi kirkonkylässä entiseltään jo kolmekin, mutta ne olivat kaikki vähäväkisiä ja liiaksi pelkureita, ryhtyäkseen suurempiin yrityksiin. Niiltä puuttui ammattiveri ja ne myivät kehnoa tavaraa korkeista hinnoista, siten ehkäisten liikkeidensä vaurastumisen. Alpo punnitsi kaikkia noita asianhaaroja, johtuen tulokseen, että kirkonkylään sopi perustaa suuri kauppa, jossa myydään paljo ja siis voitetaankin paljo, vaikka tavaran laatu onkin parempi ja hinnat kohtuullisemmat.
Toinenkin tuuma iti ilmoille kauppaliikkeen perustamisen kera. Se oli meijerihomma, ja se lupasi kultaa ja hopeata kukkuramitoin, sillä kirkonkylä oli melko suuri ja lähikylistäkin voitiin ostaa maitoja meijeriin. Siihen yritykseen onnistuttiin kietoa Jonnikin, vaikka homma sellaisenaan ei lainkaan häntä miellyttänyt Hyötyä muiden kustannuksella oli kuitenkin kaiken pohjana, vaikka sitä voitiin silata yhteishyvän kissankullalla ja väittää, että meijeriliike nostaa karjanhoidon ja parannettu karjanhoito taasen vie eteenpäin maanviljelystä j.n.e.
Kuitenkin antoi Jonni kietoa itsensä yritykseen. Hän otti isältään useita tuhansia meijerihommaa varten, hän kävi taloissa, torpeissa ja jopa mökeissäkin hankkimassa maitositoumuksia, ja hän juuri viritti innon homman eduksi. Näillä matkoillaan tapasi hän odottamattaan Eliinan. Tyttö tuli häntä vastaan viidakon polulla, kumpikaan ei enää voinut sivuuttaa toisiaan. Lyhyen silmänräpäyksen seisoivat he äänettöminä. Tytön kasvot näyttivät ensi silmäyksellä surun kalvettamilta, mutta samassa ne jo ilostuivat ja vilkastuivat.
— Toivotan onnea, virkkoi hän kevyen iloisesti.
Ei ole ansiota, vastasi Jonni, joka oli jonkinlaisessa masennuksen tilassa.
Taasen olivat he vaiti.
— Eliina, ethän ole loukkaantunut?
— Miksikä olisin? Miten saatat semmoista kysyä?
— En tiedä, miten sattui mieleeni. Eihän meidän välillämme ole ollut..
— Ei tietystikään ole ollut, keskeytti tyttö, ponnistaen viimeiset voimansa.
— Voidaan hyvin.
— Voidaan hyvin.
Eliinan käsi vapisi tuntuvasti hyvästelyssään Jonnia, nopeasti läksi hän jatkamaan matkaansa. Vasta ennätettyään koivikon takaiselle aholle, istahti hän kannolle ja kätki kasvot käsiinsä.
Tämän tapaamisen jälestä kuvastui Jonnin silmien eteen usein pienet, lapsekkaat ja surun kaivertamat kasvot, ja silloin hän aina tunsi jotakin viiltävää ja vihlovaa sydämmessään. Eliinan äänessä, vaikka siinä oli kuuluvinaan entinen väre, joka oli hauska kuin haavanlehtien lipatus, särähti jotakin särkynyttä, lausuessaan erotessa helakasti ja iloisesti: voidaan hyvin.
Noiden sanojen kaiku toisiutui usein yksinäisinä hetkinä Jonnin korviin. Ja kaiun vaikutus oli aina sama, se synnytti tuskaa ja tunteitten kuohua, joista hän ei suoriutunut muuten eroon, kuin muistelemalla Immen valkoista kaulaa, silmäripsiä ja hempeätä vartaloa.
Nuorien seuran kokouksillakaan ei enää ollut entistä vetovoimaa. Milloin Jonni sinne eksyikin, tunsi hän halun päästä pian pois. Seuran ja hänen välille oli kohonnut jotakin vierasta, joka etäännytti hänet. Hän oli kuin hukkunut seuralta ja omalta itseltäänkin. Hän saattoi tarkkaavaisen näköisenä ja hymyilevänä istua seuran iltamissa, mutta hän ei silti kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hänen ajatuksiaan joko poltti Eliinan muisto, tai uivat ne lemmen nautinnoissa.
Tätä ei kuitenkaan kauan jatkunut. Jo meijerihomman toteuttamisaikoina koki Jonni ensimmäiset ikävystymiset Immen seurassa. Viimemainitun kävi mahdottomaksi toistaa samoja näytelmäkohtauksia ja hienon maailman perhesalaisuuksia, ja siten puheluaineet kävivät vähiin. Syntyi ikäviä äänettömyyden hetkiä, jolloin kumpikin tarmonsa takaa mietti, mitä sanoa ja puhua toiselleen. Impi alkoi näyttää tuollaisina hetkinä avuttomalta ja Jonni rupesi aavistamaan, että Immen maailma ei ole hänen maailmansa eikä voi koskaan siksi tulla. Sen takaa tirkisti tyhjyys, kuolettava tyhjyys ja se, mitä se tarjosi, oli kuorta ja kuoren silausta, kelpoisata kylläkin sille, joka ei aseta elämälleen korkeampia vaatimuksia, mutta tykkänään ala-arvoista kansan lapselle, jonka mielessä väikkyivät rohkeat unelmat ja rohkeat elämänvaatimukset.
Avuttomana ollen turvautui Impi tavallisesti puhumaan rakkaudesta. Kun kaikki muut yritykset saada kumpaisenkin mieleen sähköä menivät myttyyn, hyväili hän Jonnia ja virkkoi samalla rukoilevasti:
— Rakastathan minua? Rakastathan?
— Rakastan, rakastan, vastasi aina Jonni, vaikka ainainen vakuutteleminen alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä ja mauttomalta.
Kerran pitäjällä vieriessään veti Jonnia joku vastustamaton voima Suursalmeen. Hänen tulonsa oli aivan odottamaton, sillä oli suostuttu, että Impi ja hän menisivät seuraavana pyhänä naapuripitäjään arpajaisiin ja kävisivät siellä Immen äidin sukulaisissa, joilta erityisiä pyyntejä oli lähetetty Suursalmeen. Tanhualla tulivat Jonnia vastaan Suursalmen torpparit, joita oli puoli tusinaa. Ne näyttivät kaikki kolkoilta. Äänettömästi tervehtien vastaantulijata etenivät he pihan portille, hajaantuakseen siinä eri suuntiin.
Tuntui tuvan ilmassakin, että pahat tuulet olivat puhaltaneet. Suursalmen isännän kasvoilla vielä välähti suuttumus, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Tervehdykseksi hän vain nyökkäsi päätään Jonnille ja poistui, mutta Impi ilmaantui samassa tupaan. Hänenkin kasvonsa olivat mielenkuohun ilmeissä.
Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Jonni, kun olivat ehtineet Immen kamariin.
Kävivät solvaamassa isää, äitiä ja minuakin, kuului melkein kyyneleinen vastaus.
— Torpparitko?
Ne juuri. Oh, miten raakoja ne ovat. En ole moista ennen kuullut.
— Entä syy?
Impi kertoi syyn. Olivat tulleet vaatimaan työpäivän lyhennystä. Joku oli yllyttänyt. Isän ja torpparien välillä oli näihin saakka vallinnut sopu. Torpparit olivat kaikkivoipia, olipa eräällä säästöjäkin.
— Aivan niin, huomautti Jonni, jolla oli selvillä torpparien talletukset. Miten pitkä niiden työpäivä on kesäisin?
— Neljästä kahdeksaan, jommoinen se aina on ollut. Vaativat lyhennettäväksi tunnin molemmista päistä.
— Ja isäsi ei suostunut.
— Ei, kun esiintyivät niin pönäkästi. Sanoivat olevansa orjia ja työjuhtia, mutta me, heidän isäntäväkensä, olemme ruhtinaita ja ruhtinattaria, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. Erään hevonen oli tapaturmaisesti kuollut, toinen oli kylvänyt peltoonsa itämättömiä siemeniä, molemmat vaativat veron huojennusta, aivan kuten vahingot olisivat sattuneet meidän toimestamme.
— Erottiinko riidassa?
— Erottiin. Isä sanoi ettei hänellä tietääkseen ole orjia, jokaisella on valta mennä ja valta jäädä paikalleen. Minkä hän vaatii veroa ja työtä, sen hän vaatii ja sillä hyvä.
Seurasi äänettömyys. Impi toivoi Jonnin lausuvan heitä puoltavan sanan, Jonni taasen olisi riemuinnut, jos Impi olisi ilmaissut pienimmänkin myötätunnon raskaan työn tekijöitä kohtaan. Kumpikin odotti turhaan. Heidän välilleen tuntui muodostuvan laaja selkä, joka kasvoi ja suureni jokaisena silmänräpäyksenä, joka kului. Immen huomio oli kiintynyt tapahtuman kuoreen eli torpparien esiintymistapaan, Jonni katsoi syihin ja punnitsi tapahtumaa niiden mukaan.
Naisen herkällä sielulla vainusi Impi Jonnin ajatuksien värin ja sen vainuttuaan virkkoi hän hellällä äänenpainolla:
— Rakkaani, sano olemmeko me kokonaan väärässä ja he kokonaan oikeassa.
Minun on vaikea ymmärtää tämmöisiä asioita.
— Ja minun vielä vaikeampi ruveta tuomariksi.
— Mutta sydämmesi, mitä sanoo sydämmesi?
Asettuu torpparien puolelle.
Immeltä pääsi huudahdus ja hänen silmänsä, jotka viime tuokiona jo olivat kirkastuneet, kyyneltyivät jälleen.
— Hämmästytät minua. Loukkasivat niin raa’asti isää, äitiä ja minuakin, vaikka en ole ikinä kylmää sanaa heille lausunut. Tämmöisiä asioita on vaikea ymmärtääkseni. Ethän toki ikävysty minuun? Rakastathan minua? Rakastathan?
— Rakastan, myönsi Jonni kuiskaten, mutta tuon myönnettyään vaipui hän äänettömyyteen eikä Impikään enää puhunut monta sanaa.
Jonni tunsi mielensä painuvan raskaaksi, teetä juotuaan nousi hän lähtemään.
— Minä käyn saatolle.
Impi sitoi huivin päähänsä ja lähti saattelemaan. Kävellessä keveni hänen mielensä, hän vilkastui puhelemaan kesällä nauttimistaan riemuista, Alpon naimahommista ja muistakin päivän tapahtumista. Siten kulkivat he kesäpolkuja ja oikoteitä ja saapuivat maantielle, jossa oli määrä erota. Hyvästellessä rupesi Impi, vallattomasti nauraen, äkkiä juoksemaan Jonnin ympäri.
— Toivon ettet kasva enää, kun olet niin suuri. Otahan kiinni, koetahan ottaa. Ei, minä otan kiinni ja sinä juokset. No, koetetaan pian. Olin tyttökoulun paras juoksija.
Jonni oli juoksevinaan, Impi pysyttelihe melkein tasalla, mutta sitte ensimainittu rupesi oikein toden takaa harppailemaan ja takaa-ajaja jäi kuin seisomaan.
— Jonni, hyi, elä ole häijy, huuteli Impi, välimatkan kasvaessa nopeaan.
Huudettu pyörtihe takaisin, nauraen remakasti.
— Paha poika, pelkäsin että eroot hyvästiä sanomatta.
Jonni suuteli häntä, tietämättä että se kerta oli viimeinen.
— Hyvästi. Sitte sunnuntaina…
— Hyvästi. Sitte sunnuntaina…
Lauantaina kohtasi Kaislan emäntää äkkinäinen taudinpuuska. Se alkoi ankaralla päänsäryllä, pitäen potilaan ja osan talonväkeä valveilla koko yön. Jonni lähetti aamulla sananviejän Suursalmeen ilmoittamaan olevansa pakotettu pysyttelemään kotona äitinsä sairauden vuoksi.
Melkein kokonaisen viikon kiusasi tauti potilasta, ennenkuin hellitti ja luopui.
Viimekäynnin jälestä Suursalmessa painui Jonnin mieli usein mustaksi ja raskaaksi. Hän harvoin hymyili, harvoin nauroi, hän oli kuin riidoissa oman itsensä kanssa, joka hurmauksen kestäessä oli ollut kadoksissa, vaan nyttemmin ahdisti myötäänsä tilintekoon.
Meijeripuuhakin irvisteli ilkeästi. Asettelipa sen puuhan numeroita mihin järjestykseen ja asentoon tahansa, aina jäi vastaavan puolelle oma hyöty muiden kustannuksella. Se oli itsensälihottamispuuha eikä kerrassaan muuta. Alpon kera tulevat he korjaamaan voitot omiin taskuihinsa, voittojen kartuttajiksi oli ongittu yksilehmäiset mökkiläisetkin eli kaikki, joilta vain riitti myydä maitotilkka meijeriin.
Maitotilkka heidän kahden onnekseen ja menestyksekseen! Miten itsekästä ja alentavaa, miten maassa matelevaa. Missä oli hänen parempi oma itsensä silloin majaillut ja asuskellut, kun hän moiseen lihotuspuuhaan viehtyi. Kuun kupeilla, päivyen poluilla, kahdeksan kauniin lainehilla.
Mutta vielä oli aika laskeutua kuun kupeilta alaisiin maaemoihin.
Ja Jonni meni suoraa päätä tekemään peruutusta.
— Eroon koko hommasta, lausui hän jyrkästi Alpolle, joka suurin silmin katseli häntä.
— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi Alpo. Puuha on sellainen, ettei se sinutta menesty. Ei kukaan voi kesyttää ihmisiä niinkuin sinä.
— Eräillä ehdoilla kuitenkin suostun jäämään.
— Millä ehdoilla?
— Muutetaan koko liike osuuskannalle ja jaetaan voitto maidonmyyjille, paitse liikkeesen sijoitetun pääoman korkoa, joka kuuluu meille.
— Mitä hyötyä minulle moisesta liikkeestä?
Ei muuta kuin se, että edistät hyvää asiaa.
— Meijeri edistää maitotalouden kehitystä, eikö se riitä?
— Ei, jos voitot valuvat meidän kukkaroihimme.
— Ihme, kun vasta nyt keksit tuon valumisen. Ja ikävä samalla.
— Ikävä kyllä, mutta en sille voi mitään. Kuten sanottu, eroon koko hommasta. Muuten luulen, ettei se kauan menestykään, sillä siitä puuttuu yhdistävä voima. Myyjä ja ostaja rakastavat harvoin toisiaan. Usko minua, syntyy erimielisyyksiä, yllytystä…
— Minä niistä viisi, kun liike vain kannattaa.
— Ei liene vaikea saadaksesi minun sijaani joku toinen, jollet suostu liikkeen perusteita uudestaan järjestämään. Luulen, että Pälsy esim. rupeaa kernaasti yhtiömieheksi.
— Koetan sitte Pälsyn kanssa, sillä luotan onneeni. Muuan kauppakoulutoverini on hiljattain perustanut meijerin ja hän kirjottaa, että liike käy kuin voideltu.
— Alussa voi käydä, mutta olen varma, että jonakuna kauniina päivänä maidonmyyjät tekevät lakon ja perustavat osuusmeijerin.
Alpo katsoi epäilevin silmäyksin Jonnia.
— Ethän vain yhteishyvän nimissä rupea hautomaan salajuonia oman sikiösi henkeä vastaan.
— Ole huoletta, toivon liikkeellesi onnea, sillä se aukaisee tavallaan uraa. Mutta kehityksen kulkua en tietysti voi seisauttaa, ja jos asia joutuu alkuun, yhdyn minäkin sitä kannattamaan.
— Lupaatko kuitenkin, ettet itse pane alotteesen.
— Mitään varmoja lupauksia en tee, mutta luulen toki että ehdit kymmenesti suuttua meijeriisi, ennenkuin uuden perustamisvaara sitä uhkaa.
— Siinä tapauksessa ryhdymme kirnuamaan Pälsyn kanssa voita, jotta jymisee, ja kun oomme aikamme kirnunneet, myymme koko hökötteet uudelle alottelijalle.
— Vaikka osuuskunnalle, jos semmoinen herää.
— Vaikka mustilaiselle.
He nauroivat molemmat.
— Sinä olet kumma mies. Kun sinua juuri on oppinut ymmärtämään ja päässyt sinuun käsiksi, silloin sinä puhallat sumun silmille. Sinä olet kumma mies.
He nauroivat taasen.
Vieri viikko, vieri toinenkin eikä Jonni joutunut käymään Suursalmessa. Pian kävi ilmi, että torpparien kiihoittaminen oli lähtöisin nuorien seuran kokouksessa pidetyistä keskusteluista, joita oli väärin ymmärretty. Torpparien asemaa oli siellä käsitelty tyynesti ja asiallisesti. Keskustelun ponneksi oli muodostunut, että kituvainen torppari tuottaa tappiota isännälleen eikä liian pitkä työpäiväkään hyödytä häntä. Se vain kiduttaa tekijäänsä. Torpparien ja isäntien asia oli sopia keskinäiset välinsä ystävyydessä, ollen torpparien oikeus ja velvollisuuskin tuoda isäntiensä kuuluville näkökohtansa ja esittää parannuksia.
Toisella viikolla jo tuli Immeltä kirje. Siinä puhuttiin yleensä rakkaudesta, mutta kirjeen lopussa kosketeltiin torpparijuttua. Isä on hirmuisesti suutuksissaan nuorien seuralle, kirjoitti Impi, mutta minä puolustin Sinua ja todistin, ettet ollut kokouksessa saapuvillakaan silloin, kuin yllyttäviä puheita pidettiin. Isä on tulinen ja leppyy pian — — — Ikävöin kauheasti Sinua. Riennä luokseni — — —
Immen kirjeet olivat aina ennen panneet Jonnin veren riehumaan ja liekehtimään. Niitä lukiessaan näki hän valkoisen kaulan, näki nuoruutta uhkuvan vartalon, ja ne kerran nähtyään, menetti hän isännyysvallan oman itsensä yli. Syntyi aina huumaus, joka sammuttuaan ja laimettuaan jätti sydämmen tyhjäksi ja sairaaksi.
Mutta nyt ei kirje enää riehuttanut vertä. Jonni luki sen aivan tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi ja lopetettuaan lukemisen, teki hän ensi kerran itselleen kysymyksen: rakastanko minä Impeä?
Siinä kysymys, rakastiko vai eikö. Jos se mitä hän tunsi Impeä kohtaan, oli rakkautta, miksi se vaihteli, miksi se kiihtyi toisinaan, jälleen taantuakseen melkein vastenmielisyydeksi. Immen kuva ei milloinkaan synnyttänyt hänen rinnassaan hiljaista ja ihanaa onnea, kuten erään toisen naisen lapsekas kuva, vaan aina semmoista kuohuvaa, tulista, joka kuluttaa ja polttaa itse itsensä ja jonka jälestä sydän tuntuu rauhattomalta ja rikolliselta.
Se ei ollut rakkautta, se oli hurmausta ja veren leikkiä.
Impi puhui ja kirjoitti aina rakkaudesta, kuten voitaisi sanoilla pitää vireillä rakkautta. Huumauksen tilassa ensi kirjeitä lukiessaan tunsi Jonni ihanan palon suonissaan yltyvän hurjasti, kun Impi kirjoitti rakastavansa häntä, mutta sittemmin ja kylmässä mielentilassa lukiessaan yhä jatkuvia rakkausvakuutteita, tuntuivat ne mauttomilta ja kuluneilta, ja lopulta kävi niin, että juuri kirjeiden rakkauskohtia oli vaikein sietää.
Sen toisen kanssa, jolla oli vaalea tukka ja lapsekkaat kasvot, eivät he ikinä olleet maininneet rakkaus-sanaa. Rakkaus tuntui salaisena niin ihanalta ja hennolta, ettei siihen julennut koskeakaan. Se oli kuin tummien havupuiden lomitse paistava auringonsäde, puhdas, iloinen ja valkoinen, se oli kuin kotilieden iltavalkea, jonka lepattavat liekit hiljaa hyväilevät aatoksia.
Ratkaisun lähetessä sai Jonni vielä ulkoapäinkin voimakkaan töytäyksen. Tapasi kylillä sattumoilta ikäisensä tuttavan, köyhän talon pojan, joka naimisen kautta oli tupsahtanut rikkaampien rinnalle. Mies oli muuttunut ja muovaantunut kokonaan irti entisistä nahoistaan. Esiintyminen oli itsetietoista, ulkoasu, ajopeleihin ja tamineihin saakka, silmiinpistävän upeata.
— Aion syksystä ottaa maanviljelyskoulun käyneen voudin, puheli hän viisaasti, kuin harmaapäinen vanhus. Ei sitä maanviljelystä tule oikein harrastettua. Eiköhän tapa olisi yleisesti käytäntöön otettava meikäläisten kesken?
Hän lausui sanat »meikäläisten kesken» erityisellä äänenpainolla. Kun ei Jonni vastannut ehdotukseen tuota eikä tätä, rupesi hän kertomaan rakennushommistaan. Hänellä oli rakenteilla talonpoikaispalatsi, joka tuli sisältämään kymmenkunta tulisijaa.
— Ne tehdään kaikki kaakelista. Mitähän numeroa olisi ottaa?
Ensimmäistäkö?
— Hyvä parasta, vastasi Jonni.
— Tietysti hyvä parasta. Pistäyhän sitte näkemään.
Sanat »meikäläisten kesken» jättivät hauskan sointunsa Jonnin korviin. Hän usein muisteli niitä sanoja ja ne panivat hänet aina hauskalle tuulelle. Mutta pian ne kääntivät kärkensä muistelijaa itseä kohtaan, koskapa hänkin pyrki naimisella meikäläisten riveihin. Itse asiassa ei ollut suurtakaan eroa hänen ja sanojen lausujan välillä. Ehkä korkeintaan se, että hän, perittyään Alpon kera Immen sedän ja kaapattuaan koko kylän Suursalmen aitouksien piiriin, ottaa voudin verosta pehtoorin. Ehkä ei juuri muuta eroa!
Viikon vierittyä tuli Immeltä taasen kirje, Jonni luki sen hätimmiten ja päätti tehdä ratkaisun oitis. Hän istui kirjoittamaan, pyörähytti lauseen, pyyhki sen, pyörähytti toisen, pyyhki senkin ja jatkoi sitä menoa arkin loppuun.
— En ole nyt semmoisella mielellä, jotta voisin kirjoittaa, virkkoi hän itsekseen, työntäen töhrimänsä arkin pesään. Kirjoitan sitte illempänä.
Illempänä samat vaikeudet. Jota uhammin hän yritti, sitä vaikeammaksi ja aremmaksi muodostui tehtävä. Sydän vaati ratkaisuun, tehty lupaus ja kunniantunto vastustivat. Vuoroin oli toinen voitolla, vuoroin toinen. Iltana kolmantena voitti sydän, käsi piirti paperille vapisematta seuraavat rivit: ollakseni rehellinen Sinua ja itseäni kohtaan, ehdotan välimme purkamista. Elä tuomitse minua. En voi toisin menetellä, sillä tunteistani Sinua kohtaan puuttuu syvempi ja rauhaisampi lämpö, mielisin sanoa, että niistä puuttuu pyhyys. Kiitos kaikesta! Anna minulle anteeksi!
Immen vastine tuli pian. Se oli kauttaaltaan kylmä ja loukkaantumisen värittämä. Mutta loppuriveissä varastihe esiin luonnollinen ja teeskentelemätön Impi, jonka Jonni oli joskus muulloinkin vilaukselta nähnyt. Vastineensa lopussa kirjoitti Impi; haluaisin nähdä sitä ihmistä, joka nyt voi kadehtia minua, rikkaan Suursalmen tytärtä — — —
Satunäytelmän esirippu oli laskeutunut alas. Kun Jonni eräänä aamuna heräsi, tuntui näytelmä kaukaiselta ja sen tapahtumat leijailevilta utukuvilta, joiden keinotekoiset valot häipyivät ja sammuivat tyhjyyteen ja pimeyteen.
Alpon kauppahommat menestyivät hyvin ja meijeriliikekin lähti loistavasti alkuun. Tarkemmin mietittyään asiaa, ei hän huolinutkaan ottaa Pälsyä yhtiömiehekseen voittoja jakamaan, vaan korjasi ne ennemmin kokonaisina omaan kukkaroonsa. Hyvillä mielin ja salaa nauraen Jonnia, joka siirtyi syrjään juuri parahiksi, kun meijeri alkoi lypsää kultaa, maksoi hän takaisin ne rahat, jotka tämä oli osaltaan meijerirakennukseen sijoittanut. Kuiva ja asiallinen oli heidän puhelunsa. Jonnin ja Immen välien purkautuminen muutti heidänkin väliset suhteensa aivan toisiksi, kuin mitä ne ennen olivat olleet. Alpo ei ennenkään liioin ihaillut Jonnia, vaikka kyllä itselleen tunnusti tämän henkisen etevämmyyden ja suuruuden. Kun välit sitte siskon kanssa särkyivät, loppui entinenkin pieni ihailu, muuttuen puoliviralliseksi ystävyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, jonka alta kuulosti ajatus: koeppa miten paljo tahansa, et sinä kuitenkaan maailmaa kumoon kaada.
Alpon naimapuuhista tuli pian tosi. Suursalmessa vietettiin komeat häät, joihin Impikin saapui Helsingistä. Häiden jälestä tuli hän Jonnia vastaan Alpon puodin lähellä. Viimemainittu aikoi lähetä paiskaamaan kättä, mutta Impi käänsi päänsä toisaanne, jatkaen matkaansa pysähtymättä.
Kievarin Kallekin, entinen rikkaiden ahtailija, löysi omansa naapuripitäjästä ja sai sen mukana talonkin, mutta lunnasrahoista tuli toiset tekemiset. Kievari yritti hakea lainaa, mutta sai eittäviä vastauksia oikealta ja vasemmalta. Pari emännän sukulaista takasi toki hänelle pankista kolmetuhatta ja samalla alkoi käydä juttu, että kievari oli halukas myymään Seppola-nimisen torpan, joka sijaitsi naapurikylän takamailla ja oli ensin oston kautta joutunut emännän suvulle ja sitte perintönä kulkenut talon mukana. Seppola oli rahaverolla, vuokraaja, vanha ja lapseton mies, oli jäänyt leskeksi eikä yksinäisenä enää halunnut jatkaa entistä eloaan, vaan luovutti isännälleen torpan, jossa hän ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli koonnut itselleen pienen omaisuuden. Kuusituhatta kuului kievari Seppolasta vaativan, viisituhatta oli jo tarjottu, vastaanottopäivä oli Maarian vaiheilla.
Kuultuaan Seppolan myyntiä mainittavan, ajautui Jonnin mieleen jotakin, joka ei enää ottanut erotukseen. Lapsuudenaikaiset unelmat heräsivät eloon, kasvoivat väkevästi ja panivat rinnan uneksimaan onnea, torpparin onnea.
Torppa oli Jonnin lapsuusaikaisien mielikuvien suurin ja korkein, torppa ja torpan tupa, pellot, savuava riihi ja torpan isäntä ja emäntä. Kaislaan kuului kaksi torppaa, toinen voimaperäisempi, toinen vähäpätöisempi. Jonnin lapsuusaikoina isännöi viimemainittua Tani-niminen, pitkä mies, voimaperäisemmässä torpassa asui lyhyt ja tanakka Pietari. Kun oli milloin härkä tapettava tai muu suuri työ tehtävä, haettiin aina Tani taloon. Pietari työnnettiin kaupungin matkoihin ja muihin luottamustoimiin. Kaikki mikä oli miehekästä ja arvokasta, kaikki se sisältyi torppariin, kaikki mikä oli voimakasta ja yli muiden kohoavata, kaikki se käsittyi torpparin henkilöön.
Lyseossa oli Jonnin vierustoverina Veikko-niminen torpan poika. Kolmannella luokalla kirjoittivat he kerran vapaa-aineen. Veikon aineen nimi oli »Torppa». Opettaja luki sen ääneen luokalla, kiitoksen merkki häneltä. Aineen alkupuoli kuului: minun isäni on torpan isäntä, minun äitini on torpan emäntä, molemmat ovat torpparien lapsia Minä olen kasvanut torpan lehmän maidolla ja torpan pellon leivällä, minä rakastan kaikkia torpan poikia ja torpan tyttöjä. Isäni kuoltua rupeaa vanhin veljeni torppariksi ja joku torpan poika nai minun siskoni. Minusta tulee pappi, mutta minä en koskaan unhota kotitorppaani, jonka riihen takana teeret kukertavat pyryjä ja jonka pihalle kuuluu alhaalta lammen rannalta sorsien pehmeä rupatus. Kun minä tulen ylioppilaaksi, vien minä torpan pojille ja tytöille hauskoja ja hyödyllisiä kirjoja, minä opetan heille uusimpia kansanlauluja ja minä kerron heille kaikki, mitä minä tiedän. Kun Jumala lähettää hallan, joka vie viljan, on torppareilla ja heidän lapsillaan surun ajat, mutta silloin minä, joka olen heidän pappinsa, menen lohduttamaan heitä — — —
Jonni muisti, miten he vielä samana iltana menivät yhdessä tullintakaiseen männikköön lukemaan Veikon ainetta. Jonnin oli lukiessaan vaikea pidättää kyyneleitään, sillä aineen jokainen lause löysi vastakaiun hänen sydämmessään. Hän jäljenti aineen, opettelihe sen ulkoa ja kantoi sitä vuoden kaksi povilakkarissaan, kuin mitäki pyhää taikaesinettä.
Ja nyt, vuosien takaa, alkoi lapsuusajan mielikuva hehkua ja lämmittää, tarjoten unhotusta veren leikin mainingeille ja luoden metallilta helkkyvän soinnun aamun ja illan lauluihin.
Ennenkuin Jonni oikein ehti tajutakaan mistä oli kysymys, löysi hän itsensä astelemassa kievariin torpan kauppoja tekemään. Kievari loi häneen sydämmystyneen silmäyksen, aprikoiden samalla, mikä tuuli miehen taloon toi.
— Huomaan että kummeksitte tuloani, virkkoi Jonni teeskentelemättömästi, kun olivat tervehdykset vaihtaneet ja käyneet istumaan tupakamariin.
Kummeksin kyllä, sillä otaksun, ettei käyntisi ole tavallinen vierailukäynti.
— Ei olekaan, asiantapainen minulla on.
— Annahan kuulua.
— Minulle on kerrottu, että haluatte myydä Seppolan.
— Haluan kyllä. Kalle hankkii asettumaan omille teloilleen, tarvitsen hänelle rahaa, ajat ovat huonot. Mutta ethän toki sinä Seppolaa osta.
— Ostanpa kylläkin.
— Kenelle?
— Itselleni.
— Elä piloja puhu, olenhan minä vanhempi sinua.
— En puhu piloja, ostan Seppolan ja maksan siitä kuusituhatta.
Kievari joutui ymmälle, mutta hän selviytyi pian.
— Aiot tehdä voittokauppoja. Sinulla on ostaja olkasi takana.
— Erehdytte, aivan erehdytte. Asia on kuten sanoin, ostan sen itselleni.
— Ruvetaksesi torppariksi. Jopa olen sinusta narri. Luulet kai pääni olevan tuohikontissa.
— Aivan ruvetakseni torppariksi. Päästänne en luule sitä enkä tätä.
Kievari joutui avuttomasti ymmälle. Hän vuoroin silmäili Jonnia, vuoroin hymyili paljontietävää hymyilyä, kuten vaanisi hän olevan tekeillä jonkin vaarallisen salajuonen hänen omaksi vahingokseen. Hetkisen hymyiltyään ja silmäiltyään virkkoi hän:
— Minä en ymmärrä sinua, en ensinkään ymmärrä.
— Enkä minä ymmärrä teitä. Haluatte myydä Seppolan, minä haluan ostaa sen. Asia on selvä ja suora kuin etusormi.
Kievari vaikeni.
— Etkä osta voitonkaupalla.
— Annan miehensanan, en osta voitoikseni.
Taasen äänettömyys.
— Tulehan huomenna kerta toinen, mietin sillä aikaa asiaa.
Seuraavana huomenna samat epäilykset, samat sananvaihdot, mutta ne päättyivät siten, että setelit luettiin pöytään ja kauppakirja allekirjoitettiin.
Illalla oli raitis pakkanen, oli kuutamo ja tähdet. Jonni hiihti Jullun luota kotiinsa. Kaislan pelloille jouduttuaan hän äkkiä pysähtyi, joku tuuma lennähti hänen ajatuksiinsa, hän aprikoi tuokion, hän katseli kuun etäisyyttä metsänrannasta, sitten hän naurahti ääneen ja alkoi samassa painaltaa tummaa metsää kohti. Tuimasti polki suksi norojen niskoja ja metsän aukeamia, polki puolituntisen, polki toisenkin, ja jopa törmäsi vastaan tanhua ja talo. Jonni asetti suksensa luhtirakennuksen seinämälle ja asteli tanhuan polkua taloa kohti. Astuessaan kuuli hän naisääniä, jotka lähenivät navetan puolelta. Kaksi naista kantoi suurempaa maitoastiaa, kolmas asteli jälemmässä pienemmän astian kera ja sillä kolmannella oli toisessa kädessä soihtu. Ja vaaleat hiukset sillä oli ja lapsekkaat kasvot. Niitä oli Jonni viimeaikoina katsellut usein. Noiden kahden, jotka puhelivat ääneen ja nauroivat, huomaamatta outoa kuulijaa, antoi hän mennä rappuja ylös, sitte hän kiirehti vaaleatukkaista vastaan.
— Eliina, hyvää iltaa.
Hämmästyi vaaleatukkainen pahanpäiväisesti, hämmästyi jotta maitoastia kallistui arveluttavasti. Oli luullut vastaantulijaa veljekseen.
— Elä kaada maitoa maahan. Ole järkevä.
Nauraen asteli Jonni tytön jälessä taloon.
Pohdittiin isän ja veljen kanssa kunnallisista ja taloudellisista kysymyksistä. Tunti kului pian, kului toinenkin. Eliina toi teetä, mutta katosi pian. Isäkin poistui nuoremman pojan kera, Jonnin seuroiksi jäi vain Antti, vanhin poika, mutta Eliina ei sittekään ilmaantunut. Vierailijaa alkoi epävarmuus pyöräytellä. Miksi ei tyttö lopultakaan tullut hänen kanssaan naurelemaan? Entä jos ei voinutkaan tulla. Entä jos ei ollutkaan enää tallessa nauruja hänen varalleen. Jos olikin halla niittänyt naurut silloin, kuin veren leikit viettelivät hänet juoksemaan toisen tytön jälessä.
Epävarmuuden kasvaessa riensi aika, kuu alkoi aleta metsän rantaa kohti, Jonnin täytyi ruveta ajattelemaan paluuta. Ennen lähtöään hän vielä teki lyhyet laskut, joiden pätevyyttä hän tahtoi kokea, ennenkuin tyhjintoimin lähti takaisin kirkonkylää kohti.
— Onko sinulla suksivoidetta? kysyi hän vilkkaasti Antilta.
— On, vastasi Antti, ja he menivät yhdessä luhtirakennukseen päin.
— Käyn sanomassa Eliinalle hyvästit, virkkoi Jonni pyörtäen sivakasti takaisin. Pyyhkielehän sillä aikaa…
Jonni oli laskenut oikein. Avattuaan kamarin näki hän Eliinan istuvan Antin äskeisellä sijalla, näkyi johon näkyi tanhua ja tanhuan polku, joka vei luhtirakennukseen. Eliina säpsähti Jonnin astuessa sisään. He katsoivat toisiinsa, mutta kumpainenkaan ei kiirehtänyt alottamaan puhelua. Jonnin valtasi omituinen häiriö, leikkisät sanat, jotka hänellä olivat valmiina, tahkoutuivat kurkkuun. Jotakin lausuakseen hän sitte virkkoi:
— Sinua ei näkynyt jouluna arpajaisissa. Minä en ainakaan nähnyt.
— Ja sitäkö nyt tulit muistuttamaan?
Jonni jäi sanattomaksi. Surun kaivertamat kasvot vaikuttivat häiritsevästi.
— Olet tänä iltana pikkuisen myrkyllinen, mutta minä annan sinulle anteeksi.
— Minäkö anteeksiantoa tarvitsen? Eliinan ääni kuului suuttuneelta ja katkeralta.
— Ei, minä sitä tarvitsen. Sinulla on syytä olla myrkyllinen. Olen menetellyt kehnosti, mutta otahan toki huomioon, että minä nyt kadun ja pyydän anteeksi.
Se oli veren leikkiä ja se opetti minulle, miten paljo sinua rakastan.
— Kävit siis rakkauskoulun.
— Aivan alusta loppuun, vastasi Jonni, ollen huomaamatta sanojen pistelijäisyyttä. Ja jollen olisi oppinut tuntemaan eroa hurmauksen ja rakkauden välillä, en totisesti seisoisi nyt edessäsi armoa pyytelemässä. Eliina, minä tiedän että rakastat minua.
— Mistä sen tiedät?
— Tunnen sen. Katsohan minun silmiini. Et voi. Silmäyksesi ilmaisisi sinut.
Tyttö rupesi nyyhkyttämään. Jonni asettui hänen viereensä, puheli kuiskaellen jotakin ja mainitsi tuostakin Seppolaa.
— Seuraatko minua, sano.
— Seuraan.
— Seppolaankin.
— Vaikka Seppolaankin, vaikka tähtien taa.
Oli jo aika kiirehtiä paluumatkalle, sillä kuu painua kohti metsän rantaa ja tie kulki tummia Edistyi taival nopeaan suksen polkiessa kimeltävää hankea ja sydämmen sykkiessä riemuissaan. Seuraan sinua vaikka tähtien taa, lauleli noron hopeahuurteinen leppä, seuraan sinua vaikka tähtien taa, kohahteli aukean lumipukuinen kuusi ja niiden laulua säesti torpan tuvan iltavalkea, joka tuikki torpan peltojen yli metsän rantamiin saakka.
Aamulla nukkui Jonni myöhään, herätessään kuuli hän pastorin lausuvan:
— Nousehan järjestämään ajatuksiasi, olen hyvän neuvon tarpeessa.
— Ketä koskee asia?
— Itseäni, virkkoi jänis, kun päänsä pensaikkoon pisti. Aion pyörtää hakemukseni H:n kappalaisvirasta.
Pastori oli edellisenä syksynä suorittanut vakinaisen papin tutkinnon ja hankki muuttaa seurakunnasta taloudellisten asianhaarojen pakotuksesta.
— Voit pyörtää, mutta voit jättää pyörtämättäkin.
— Miksi?
— Mainitsit kilpailijaisi joukossa löytyvän myöskin Aatto S:n. Hän on lyseotoverini. Häntä tavattiin kutsua vapaaherraksi komean ulkonäkönsä vuoksi. Hän saa äänet.
— Oletko asiasta varma?
— Varma kuin tämän päivän valkenemisesta. Aatto on niitä miehiä, joille nousu on leikkiä.
— Näetkös, ihminen, kun vain ajattelenkin eroa..
Ja pastori kertomaan, miten hän oli erhettynyt omaan itseensä nähden. Luuli etteivät juuret ole tunkeutuneet kamaraa syvemmälle, mutta eroa suunnitellessa huomasikin niiden syöpyneen pohjamutiin saakka.
— Ero käy vaikeaksi, mutta taloudellinen asemani on tukala. Jos kuolen, joutuvat takuumieheni kärsimään.
— Tuon voi helposti auttaa, käyt Jullun luo ja vakuutat henkesi.
— Sen minä teen.
— Ja kirkkoherran kuoltua valitsemme sinut hänen seuraajakseen.
Pastori ei kuunnellut Jonnin viimeisiä sanoja, vaan alkoi mittailla lattiaa, hokien myötäänsä: sen minä teen, sen minä teen —
Kummana uutisena levisi yli pitäjän tieto, että Jonni oli ostanut Seppolan ja hankki lähteä torppariksi. Itsessään vähäpätöinen tapaus kasvoi niin suureksi ihmeeksi, että sen edessä typerryttiin. Suursalmen isännästä äkkiä torppariksi, kenen äly moisen ihmeen lävitse enää voi tunkeutua, ken siitä enää löysi alkua tai loppua tai keskikohtaa.
Jos siinä sellaisia oli olemassakaan!
Talven taittuessa kevätpuoleen kuulutettiin Jonni ja Eliina avioliittoon. Vihkimys tapahtui kirkossa, hääsaattueessa oli nuorien seura sekä sulhon ja morsiamen lähimmät omaiset.
Heti vihkimisen jälestä ruvettiin hommaamaan muuttoa. Martti lupautui palvelemaan kolme vuotta Seppolan uutta isäntää ja hän lähetettiin perille viikkoa ennen nuoren parin tuloa. Viimeisen kelin aikoina ajoi Jonni nuorikkonsa kera Seppolan pihaan, Martti oli tulijoita vastassa, tuvan takassa leimusi tuli ja huhtikuun aurinko paistoi peräikkunasta lattiaan valkoisen valojuovan, johon ruskea kissa, perintö torpan entisiltä haltijoilta, oli asettunut lepäilemään.
PIKKU ELINAN TÄHTI.
Seppola oli tavoiltaan ja naamaltaan sukunsa lajinen, mutta riihitanhualla kasvoivat korkeat, tyviltään mustuneet ja rosottuneet koivut, haastellen sukupolvien elämän tarinoita. Asuinrakennuksen takana oli katajikkomäki, jonka lumi kevään tullessa ensimmäisenä hikousi ja riensi juoksemaan mäen rinteeltä lähtevää nurmikkoa kohti, alempana levisivät pikkupellot ja niityt, loppuen metsäkaistaleesen, joka vasempaan suuntaan soukkeni ja työnsi kärkensä järveen saakka. Kärjen takaa ja sen nokan sivulla siinti järvi ja sen etäisimmällä rannalla joku talo ja talon mökki.
Seppolan asuinrakennuksessa oli vain kaksi huonetta, tupa ja pieni kamari, johon viimemainittuun käytiin eteisestä. Ensi töiksi ruvettiin rakentamaan kolmatta huonetta, joten rakennus venähti jonkun kyynärän pitemmäksi. Kesällä huone valmistui. Martti sai asuakseen pienen kamarin, isännän ja emännän hoteisiin jäi tupa, vastarakennettu huone, joka oli tuvan jatkona, kuului aluksi emännän käsialoihin.
Omintakeinen isännyys vaikutti Jonniin terveellisesti. Pienen torpan oloissa täytyi hänen pilviä tavoitteleva mielensä aleta maata lähemmäksi ja tottua pitämään silmällä käytännöllisyyttä. Joskus sai hän maksaa oppirahojakin. Niinpä hän, vastoin Martin kiivaita vastaväitteitä, heti ensi keväänä kylvi ostolannan kera kauraksi muutaman uuvutetun pellonkappaleen, joka lisäksi oli töyräsluontoinen. Kevään alkupuoli oli poutainen, kylvö ei laihassa maassa päässyt kunnolliseen alkuunkaan, vaan kuivui ituihinsa, mutta alavammissa ja kosteammissa maissa kasvoi kaura sakeana kuin korpi.
— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja mikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.
Nopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan. Eliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla ja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti aina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen mukaisesti.
Pitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään, vaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo, avustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi tehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli kovin arka hoidettava.
Koko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse hyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta semmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä joka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka päivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli hankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka tavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko tukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä silmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi kokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei tietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan kuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista kysymyksistä.
Mutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän tuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla ja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä. Ankara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti Jonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat tuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen alussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää sen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä ja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun ajoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja kypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka silmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut käsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä päivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea kohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan pojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ, työ kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin työssä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan pojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —
Painui kesä syyspuoleen, tummenivat illat, tuprusi ahkeraan savu Seppolan riihestä. Kun kaikki oli puitu ja korjattu, tehtiin tulojen yhteenlaskut. Numerot olivat masentavia, sommitteli niitä miten tahansa, aina jäi tulokseksi, että maanantimet jyvineen, korsineen ja kaikkineen kipin kapin riittävät heidän elääkseen seuraavaan uutiseen.
— En voi tätä käsittää, virkkoi Jonni rengilleen. En tarvitse maksaa vuokraa, kun torppa on omani, mutta edeltäjäni maksoi vielä verotkin. En käsitä, miten voitiin tulla toimeen.
— Minäpä käsitän, pantiin kitua toimeentulon rinnalle.
— Selitähän se tarkemmin.
— Kyllä selitän. Näes, kuu keitettiin kahvi, pantiin sikurin höysteeksi vain pari papua jaloa viljaa, tupakkiin leikattiin pyörtänekärsämön kukkia muka hauskan hajun vuoksi, jokainen voinaula, jokainen muna vietiin kaupungin torille. Ja sinne vietiin vasikat, porsaat ja kananpojat, sinne vietiin teeret ja metsot, joita väsymätön mies syysaamuin pudotteli kuvilta ukkovaarin vanhalla luotipyssyllä, sinne vietiin kaikki, mikä vain kykeni lantiksi muuttumaan.
— Ja mitä jäi heille itselle?
— Jäi jouluksi silavaa, kesäksi kirnumaitoa ja järven kaloja.
— Muistan tämän talon entisen isännän aina ajaneen kirkolle hyvällä hevosella.
— Sillä oli silkkimusta. Mutta kylläpä kerrotuinkin, että hän, kyntäessään näitä peltoja silkkimustallaan, itse työnsi aatraa, jotta selkä oli mykkyrässä.
Jonnilta pääsi nauru, mutta hän heti katui sitä.
— Ei sopisi nauraa, koetti hän puhdistautua. Ei sopisi.
— No, ei ole itkunkaan syytä. Toimitithan itse täällä perukirjoituksen ja huutokaupan, rahoja tuli riski tuhat, toinen sen verta kuuluu olevan säästöjä.
— Kyllähän niin, mutta ajattelehan myöskin, että niiden eteen on ponnisteltu koko miehuuden elämä.
— Koko miehuuden elämä kyllä, mutta ajattele myöskin, että mies oli oma herransa, kun vain kykeni vuokran suorittamaan. Ajattele kun hän silkkimustallaan ajoi Seppolan tanhualle ja silmäili alas järvelle päin. Laihot olivat hänen laihojaan, hän alotti leikkuun milloin tahtoi, hän nousi ylös ja meni makuulle milloin tahtoi, hän lähti kuville teeriä ampumaan milloin tahtoi, hän teurasti vasikkansa ja lähti kaupunkiin milloin tahtoi, hän oli Seppolan isäntä ja semmoisena miehen veroinen yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Siitä ihmisen henki vasta elää ja sen vuoksi hän antaakin kaikki alttiiksi sielua myöten, kun vain pääsee riippumattomaksi maatilkun omistajaksi.
— Onhan tuo niinkin. Luuletko Seppolan minun käsissäni ruokkivan väkensä?
— Sen se tekee jo vuotena kolmantena ennenkuin palvelusaikani loppuukaan, ja sitte tuonnempana se kasvaa hintansa korotkin, kunhan kaikki joutilaat nurmet, aitovarret ja ojaäyräät palkataan työhön muiden mukaan.
Valoisan ajan mentyä ohi ja iltojen venyttyä pitemmiksi, ruvettiin Seppolassa tarkemmin seuraamaan maailman tapahtumia. Toisen veistellessä tai sahatessa luki toinen ääneen ja Eliinakin silmäili lehtien viivanalaisia rakkausjuttuja tai kuunteli pääkirjoituksia ja aikakauslehtien vakavampia selontekoja, joita Jonni aina hankaili.
Talventulo oli uutuus, koko Seppolan elo ja elämä muuttui kuin taikalyönnillä.
— Nyt luistaa jo reki, virkkoi Martti, kun oli puolituntisen heitellyt lumia, virkkoi ja riensi ulos, silasi harmajan ja ajoi hakemaan sanomalehtiä.
Seuraavana päivänä ajoi Eliina kotiinsa järven jäitä ja niittyjä pitkin ja toi Seppolaan siskonsa Naimin.
Aika riensi, läheni joulu, saapuen perille kuutamon ja helkkyvän pakkasen kera, jotka vain kohottivat tunnelmia. Seppolan tuvan lattialle oli levitetty olkia, liedessä leimusi hulmuisa pystyvalkia, Eliina kattoi pöytää siskonsa kera. Kuului tanhualla kulkusien ääni. Martti ryntäsi ulos, Jonni aikoi seurata jälessä, mutta tuvan ovi jo avautui ja sisään astui mustiin ja suruharsoon puettu rouva, taluttaen kädestä pientä, kahdeksan tai seitsemän vuoden vanhaa tyttöä. Ensi hämmästyksen mentyä ohi, tunsi Jonni tulijan Jullun äidiksi. Vaihdettiin tervehdykset ja toivotettiin iloista joulua. Istuttuaan pystyvalkean ääreen lämmittelemään, virkkoi rouva:
— Jopa olette muuttuneet sitte viime näkemän, mutta semmoinen te yleensä olette, jommoiseksi olen ajatuksissani kuvitellutkin teitä Jullun kuvauksien perusteella. Tahdoin kuitenkin nähdä teitä. Mitä minä nyt tunnen teitä kohtaan, sitä voitte vaan aavistaa.
Rouvan katse suli pehmeäksi ja ääni värähteli, mutta kasvot loistivat valkeata mieltä.
— Sallitteko että sinuttelen teitä molempia? Kutsukaa te minua tädiksi.
— Kernaasti, vastasi Jonni.
Martin ja Jullun ehdittyä tupaan, käytiin jouluillalliselle.
— Eikö kenenkään uteliaisuus herää kysymään, miten minä näin yksin kuljen, kysyi rouva.
— Epäilykseni ovat heränneet, vastasi Jonni.
— Minun myös, lisäsi Eliina. Täti on leski.
— On se kai nähty lehdissäkin.
Seppolaiset katsoivat kysyvästi toinen toisiaan silmiin. Vihdoin Martti tunnusti:
— Minä kyllä näin, mutta satuin unhottamaan.
— Kuolema tuli aivan äkkiä. Vainaja istui keinutuolissa ja poltteli piippuaan, puhe oli käymässä Jullusta. Hän tuumaili huomispäivänä kirjoittaa Jallulle ja pyytää kotiin joulua viettämään. Huomenna kirjoitan, ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne sanottuansa pudotti hän piippunsa ja makasi keinutuolissa hengetönnä.
-— Entä tämä pieni eläjä, kuka hän on?
Rouva silitti tytön kiharoita ja virkkoi:
— Liisillä on oma tarinansa, kun uni-Matti kerkii tupaan, sitte Liisin tarina kerrotaan.
Jouluillallinen päätettiin virrellä.
— Olen isän kodissa siihen tottunut, lausui Jonni, enkä osaa ajatellakaan jouluiltaa ilman jouluvirttä.
He lauloivat kaikki yhdessä. Jonnilla oli pehmeä ja matala ääni, jossa oli kyllä tunnetta ja sydämmellisyyttä, mutta hänen kookas vartalonsa vaikutti, että äänen kokonaisvaikutus oli vallan erityinen, melkein samanlainen, kuin olisi valtava koski lorissut pienen puron lailla.
Valvottiin yötä myöhään, vihdoin Eliina virkkoi:
— Minne teemme tädille sijan?
— Tähän lattialle.
Jullu ja Liisi nukkuivat jo raskaasti, kun rouva alkoi kertoa viimemainitun pikku tarinaa. Tyttö oli isätön, äiti oli joutunut naimisiin viinaan menevän ja kierosilmäisen suutarin kanssa. Asuivat kivenheiton päässä heistä. Naimisiin mennessä oli mies vannonut julkiset valat kohtelevansa Liisiä, kuten omaa lastaan. Ne valat tiedetään. Jo vihkijäispäivän huomenissa, häähumalan uudistuttua, potki isä tyttöä. Silmät turvoksissa ja parkuen juoksi tyttö raukka aina rääkkäyskohtauksien jälestä heidän kyökkiinsä, jääden väliin yöksikin, kun oli oikein suunniltaan säikähtynyt. Sitä kesti melkein vuoden. Oli kesäpäivä, ilon päivä, illalla tuli postissa kirje Jullulta, jossa kerrottiin, että uusi Väinämöinen oli laulanut hänet kievarista Taivos-ukon luostariin. Postin kintereillä seurasi Liisi, hiukset hajalla, mustelmia kasvoissa ja käsivarsissa. Jäi yöksi, jäi päiväksi, jäi heille ainiaaksi.
— Tahdoin pelastaa poloisen muistoksi ensimmäisestä valontuikkeesta surujen yössä.
— Tädin ja Jullun luonteet vetävät aivan samaan, huomautti Jonni.
— Ehkä, ainakaan ei ole Jullu kovaluonteinen.
— Ei, sen mieli on hellä ja herkkä kuin kanteleen kieli.
— Huomenna lähdemme hautaamaan isää.
— Ja sitte palaatte yksissä tänne.
— Oikein arvasit. Esitin tänään Jullelle, että vuokraisimme asunnon muualla, mutta hän ei suostu. On kiintynyt siihen ukkoon, tupaan ja ties mihin kaikkeen. Kertoi maanneensa ensimmäisen yön vuoteella, joka oli tehty tyhjille laatikoille. Nykyään siellä on jo vähän kodikastakin. Jullu ehkä ansaitsee paljo.
— Paljo se ansaitsee ja ansiot kasvavat yhä. Pian aiotaan tehdä hänestä kunnallislautakunnan esimies.
Painuivat levolle viimeisetkin valvojat. Jonni näki, miten rouva, makuulle kallistuttuaan, otti Jullun käden molempiin käsiinsä. Hän ei ollut saanut hyväillä eikä koskea sitä kättä monen moneen vuoteen.
Loppujouluna tuli pastori vierailemaan Seppolaan. Nuorien seuran johto oli joutunut hänen ja uuden opettajan hoteisiin, iltaseuroja oli pidetty ahkeraan, olipa ryhdytty tykkänään uudemmoisiin puuhiin, nimittäin lukutupien perustamiseen kunnan kaikille tahoille. Oli alotettu Hosun kylästä.
— Kummat kuulet, Pesähosussa on nyt lukutupa.
— No kissan viikset, miten kesytitte miehen?
— Nuorempien tyttärien avulla. Tärppäsi oitis.
— Se oli mainiota.
— Mutta rahoista ollaan tiukalla, ei auta muu, kuin hommata iltamia, keräyslistat eivät tuota suurin.
Puhuttiin muistakin edistyspyrinnöistä, kunnes pastori kesken kaikkia tokasi:
— Voiko tämä elämä tyydyttää sinua? Etkö tunne toisinaan painostusta?
— Totta puhuakseni en ole tuntenut, paitsi parina kertana, jolloin tapasin Eliinan itkemässä.
— Ei huoli uskoa, väitti Eliina.
— Mutta se meni ohi. Syksyn ja talven rajoissa täällä tuntuu suvantoiselta, mutta annahan, kun lyö lumet alas taivaasta, niin ollaan kun jossakin etukaupungissa, josta milloin tahansa pääsee suuren maailman keskukseen. Hosulaisten ja naapuripitäjäläisten tiukukellojen ja kulkusien kilinä kuuluu alituiseen tuolta metsänkärjen tienoilta. Eliina, mehän asumme jossakin Lontoon tai Pariisin etukaupungissa. Eikö niin?
— Asumme hyvinkin.
— Ja meillä on naamiohuveja ja tanssiaisiakin, kuten suuren maailman yhteydessä olevilla ihmisillä ainakin. Näes, kun milloin Eliinan silmät eivät ole yhtä kirkkaat kuin jänönkin, niin mitä luulet minun tekevän? Minä rupean tanssimaan. Minusta on tullut mainio soolotanssija. Tahdotko että näytän?
— Annahan tulla.
Jonni meni ovensuuhun, asetti päähänsä lammasnahkalakin kallelleen ja takaraivolle, sekä alkoi tanssia. Se oli alussa vain jalkojen ja käsien heilutusta, mutta vähä vähältä siihen yhtyi vartalo, silmät, kasvojen ilmeet, ja sitte se muuttui niin lystikkääksi ja hullunkuriseksi, että sitä olisi maantierosvokin pysähtynyt katsomaan. Pastori ja Naimi nauroivat aivan tukehtuakseen.
— Nyt se on tehty, nyt ovat Seppolan emännän kaikki keijukaiset kotona, virkkoi Jonni, joka tanssiessa oli tullut Eliinan eteen.
Kevättalvella ryhdyttiin Seppolassa uuden navetan rakentamiseen. Ja viimeisen kelin vaiheilla syntyi Jonnille tyttö, joka ristittiin äidin mukaan Eliinaksi.
Kevätkesällä, kaupunginmatkalta palatessa, osti Jonni, emäntänsä ja renkinsä mieltä kuulustelematta, kaksi kallista rotulehmää muutamasta naapuripitäjän herraskartanosta, jonka omistajan kanssa hän, ties millä tavalla, oli joutunut tuttavuuteen. Illan suussa saapui hän kotiin lehmineen ja lehmänajajineen. Martti istui rappusilla, Eliina kasteli kukkalavaa ja Naimi hyssytteli tuvassa pikku Eliinaa. Nähtyään tulijat, sylkäsi Martti jalkojensa väliin, Eliina varjosti kädellään silmiään, kuten olisi hänen ollut vaikea tuntea tulijoita. Mutta Jonni oli innoissaan.
— Nähkääs näitä, sanoi hän komealla äänenpainolla. Tuon suuremman nimi on Isabella, tuon toisen Amalia, molemmat lypsävät kahdeksan yhdeksän kannua. Mitä sanot, Eliina? Mitä sanot, Martti?
— En antaisi Tähdikkiä molemmista yhteensä.
— Enkä Punakorvaakaan.
Jonni mainitsi uudelleen kahdeksasta ja yhdeksästä kannusta.
— Eivät ne lypsä Seppolan eväillä yhdeksää kannua. Syötä niillä turnipsit, kakut..
— Ja maito ei ole Tähdikin eikä Punikin maidon arvoista.
— Oma paras, sanoi akka, kun pellavaa perkkasi. Teit huonon kaupan.
— Sittepä tuo nähdään.
Sinä kesänä antoi maa runsaan sadon, kasvoi kaura ja heinä, kasvoi ruis ja kaikki mikä oli vakoon laskettu. Onni hymyili seppolaisille tuvassa ja tuvan ympärillä. Pikku Eliinan ilmaannuttua ei Jonnilla enää milloinkaan ollut aihetta tanssia silmän keijukaisia kotiin, sillä emäntä oli iloinen kuin leikkivä lapsi ja onnellinen kuin sirkka poutasäällä.
Mutta Isabella ja Amalia myytiin Kaislaan.
— Täällä haisikin jo niin ylimykseltä, ivaili Martti, kun ajajat katosivat lehmineen Seppolan portista. Meikäläistä alkoi oikein hävettää omissa silmissään.
Muut nauroivat, mutta Jonni näytti vakavaa naamaa.
Elettiin talvi, jouduttiin kevääsen ja kesään, vuodentulon toiveet alkoivat näyttää harmailta. Kevätkesällä ehkäsi kuivuus kasvullisuuden kehitystä, heinänteon alussa alkoi sataa, ensin harvoissa ja lyhyissä kuuroissa, sitte roiskahutteli joka päivä ja useitakin kertoja päivässä. Kävi tukalaksi suorittaa kunnolla minkäänmoista työtä. Sen lisäksi yhtämittaiset sateet painostivat mieltä, ilo ei ilolta tuntunut, riemu ei riemulta maistunut. Jonni varsinkin oli masentunut. Seppolan kannattavaisuus pyöri hänen päässään aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi. Edellisen vuoden runsas sato oli nostatellut hänen itseluottamustaan ja herättänyt hänessä toivoa, että Seppola vaivojaan valittamatta hyvinkin voi elättää asujansa, mutta toinen kesä jo horjautteli elämän koulussa karaistumatonta luonnetta, joka lisäksi vielä oli tuliverinen ja herkkä pilvilinnoja rakentamaan.
— Tämä vuosi vie taaksepäin, ei auta mikään, virkkoi hän rengilleen, rukiinkylvöä alottaessaan märkään maahan.
— Vie väkisinkin, myönteli Martti. Ne olivat kevätkesän poudat, jotka turman tekivät, sateista ollaan kyllä vahingoitta suoriuduttu.
Päivänä muutamana, Jonnin kaivaessa vastaraivattuun peltoon ojaa, tuli Eliina hätäilevän näköisenä kaivuulle. Oli paisteenkuuro, aurinko hymyili herttaisesti pilvien lomista.
— Mikä nyt on?
— Pikku Eliina on sairas.
Jonnilta oli lapio pudota ojaan, mutta hän hillitsi mielensä.
— Ei se toki lie mitään vaarallisempaa, elähän huoli hätäillä.
He lähtivät yhdessä Seppolan tupaa kohti.
— Tyttöhän on ollut viime aikoina virmempi tavallista.
— Ei se ollut enää eilen illalla ja tänä aamuna oikeissa ruuveissaan, mutta vasta tunti sitte tuli kipu piilostaan esiin.
— Elähän sentään huoli hätäillä, tyynnytteli Jonni, vaikka tunsi selvästi, että hän itse enimmän oli tyynnytyksen tarpeessa. Usein pikku lapset sairastavat.
Kehdosta kuului valitus Jonnin korviin jo tuvan ovea avatessa. Posket hohtavina vaikeroi pikku Eliina, käännellen tuskissaan päätään oikeaan ja vasempaan, ja kun se katsoi isään, oli katseessa jotakin, tuijottavaa ja terävää.