Mitä tehdä? Mistä apu yksinäiseen metsätorppaan, ja kuka avuksi? Kuu ja taivahan tähdet.
Välähti neuvo Jonnin mieleen.
— Käyn noutamaan äidin tänne, äiti on tottunut ja ymmärtää.
Siihen korteen tarttui Eliinakin.
— Lähde joutuin, ehdit yön seutuvissa kotiin.
Hukkaamatta enää silmänräpäystäkään lähti Jonni ajamaan Kaislaa kohti. Toivon kipinä alkoi lämmittää pelkojen kylmettämää mieltä ja se toivon kipinä pani kiirehtimään. Tasaiselle maantielle saavuttua lisättiin kulun nopeutta. Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan vuoksi, juokse. Äiti kyllä keksii avun. On tottunut ja ymmärtää. Ei ole hätikkö, näkee heti, mitä lajia kipu on. Ja ehkei olekaan vaarallista lajia, kun niin äkkiä yltäsi. Eiköhän ne vaarallisemmat tule vitkemmin? Hei, harmaja, juokse, harmaja, pikku Eliinan tähden, juokse.
Juoksi harmaja, taival lyheni ja loppui. Ja alkoi uudestaan Kaislan rapun edessä ja päättyi puoliyön aikana Seppolan tanhualla.
Eliina kiirehti vastaan.
— Mitenkä nyt on? Onko huonommin tai paremmin?
— Ei kumminkaan, luullakseni.
Ennallaan olikin pikku potilas, ennallaan poskien hohde, silmien tuijottava ja terävä katse, ennallaan olivat valituksetkin, jotka huohottavan hengityksen kera työntyivät kuuluviin.
— Onko nukkunut lainkaan?
— Ei, mutta väliin valitukset väsyvät.
Pantiin etikkakääreet pikku potilaan otsalle ja annettiin joku tippa punaista rohtoa veden kera. Ne vaikuttivat rauhoittavasti, valitukset väsyivät, silmien tuije pehmeni.
— Jonni menköön nukkumaan ja menkää te muutkin, kyllä minä valvon ja hoivailen, puheli Kaislan emäntä, asettuen kehdon ääreen.
Keventynein mielin paneutui Jonni makuulle, herätessään oli päivä jo korkealla.
— Miten nyt on laita?
Eliinan ja äidin silmäys puhui totuuden.
— Nyt on huonommin.
Päivemmällä rauhoittui lapsi, valitukset vaikeni heikommiksi, poskien puna laimeni ja pään liikkeet herkesivät.
— Käyn hakemaan lääkäriä, virkkoi Jonni.
Lääkäriin oli neljä penikulmaa.
— Lähde pian, kehoitti Eliina.
Jonni riensi silaamaan harmajata ja oli jo nousta rattaille, kun äiti ilmaantui estämään.
— Jätä lähtö, pikku Eliina kuolee, ennenkuin ehdit palata.
Lähtijä taipui äidin tahtoon.
Illalla kävi tuoni lujemmin käsiksi hentoon saaliiseensa. Pieni ruumis vavahteli, kätöset puristausivat nyrkkiin, katse terästyi läpitunkevaksi, ja silloin tällöin kuului voimaton valitus. Neljännestunnin teki tuoni päättäjäistyötä, sitte hento ruumis ojentihe suoraksi, kuului pitkä, voimaton valitus, ja pikku Eliinan silmä oli sammunut ainiaaksi.
Kalpeana seisoi Jonni kehdon ääressä, äiti, Naimi ja Eliina itkivät.
Kehto nostettiin illalla Naimin huoneeseen. Yöllä alkoivat salamat käydä, liekit kulkivat ristiin rastiin, ja toisin silmänräpäyksin oli ilma suurena tulimerenä, jossa salamankielet sähisten välähtelivät joka suunnalle.
Sydänyön vaiheilla heräsi Jonni. Ensi tuokiona ei hän muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta sitte tuonen päättäjäistyö kuvastui kaikkine vivahduksineen hänen silmiensä eteen. Tieto, että pikku Eliinan tuskat nyt olivat loppuneet, synnytti sanomattoman rauhantunteen, joka, vaikka olikin hetkellinen, oli siksi luonnollinen ja todellinen, että se työnti syrjään muut ristiriitaisemmat tunteet. Pikku Eliina ei kärsi enää tuonen kourissa, tuo ajatus risteili yhtä valoisana Jonnin mielessä, kuin salamat syyskesän yössä, ja siihen ajatukseen upposi ensi hetkien suru ja katkeruus.
Hautaus aiheutti puuhia, jotka nekin osaltaan häiritsivät tunteiden valtaanpääsemistä. Martti rupesi höyläämään kirstua, Jonni tuppautui apumieheksi, mutta sai mestarilta lyhyen käskyn siirtyä etäämmäksi.
— Pane harmaja aisoihin, aja kirkonkylään ja tuo väriaineita, komenteli
Martti.
— Ja harsoa ja liinakangasta, puuttui Eliinakin komentamaan. Pitää myöskin käydäksesi pappilassa, lukkarilassa ja…
— Ymmärrän, vastasi Jonni, suoriutuen matkaan.
Toimitettuaan kaikki hautausta koskevat seikat reilaan, meni hän viimeksi Alpon puotiin ostamaan harsoa ja liinakangasta. Puhelu johtui meijerin toimintaan. Jonnin ennustukset olivat käyneet toteen, koko meijeriliike oli taantumaan käsin. Maidonmyyjät rettelöivät pikku syistäkin. Joku nureksi maidonajon epätasaista jakoa — ja erosi. Toinen moitti tehtävän vääryyttä maidon rasvapitoisuuden määrittelemisessä — ja erosi. Kolmas väheksyi yleensä maidonhintoja, väittäen hyötyvänsä vasikkain juottamisella ja voinmyynnillä enemmän — ja erosi Aina vaan kuului moitteita ja tyytymättömyyttä.
— Luovuttaisin kernaasti meijerin osuuskunnalle, pyytämättä penniäkään voittoa. Mitä arvelet? Noinkohan käy laatuun?
— Miksei käy? Ala vain kääntämään.
— Olen tylppäkielinen, en osaa esittää asiaa niin, että kukaan viitsii kuunnella.
— Kyllä työ kielen kouluuttaa.
— Ajattelin että jos sinä… sitte tuonnempana, kun tuut unhottamaan surusi.
— Minähän asun erämaassa, ei minun sovi. Vasikkain juottaminen ja voinmyynti on minullakin pisimpänä sormena suussa. Täytyypä rientääkseni, taival on pitkä.
Ja Jonni jätti Alpon suoriutumaan meijerivaikeuksistaan miten parhaiten taisi.
Huomisen takaa kätkettiin pieni kirstu maan poveen. Pastori puhui ihmistoiveiden raukenemisesta, hauta luotiin umpeen ja seppolaiset lähtivät paluumatkalle.
Sitte vasta heräsi kaipaus. Yöllä ja päivällä, aamulla ja illalla muistui pikku Eliina mieleen. Tyhjä kehto pisti sydämmeen kuin terävä ase, pisti jotta kipu silmänräpäyksen jälestä tuntui ohimoissa. Viiltävimmin tuntui kipu, kun kaipuu sattui unhottumaan hetkeksi ja sitte törmäsi äkkiä rauhaisaan mieleen jonkun ajatuskäänteen kautta. Silloin tuntui kuin olisi puristanut henkeä ja ruumista niin lujasti, että veri oli pysähtyä kierrossaan.
Eikä näyttänyt Seppola enää entiseltä. Se oli kuin syynalainen, joka oli salassa ollut tuonen liittolaisena. Sille ei enää voinut hymyillä entistä ensimmäisen rakkauden hymyilyä, sillä se oli sydämmensä syvään suohon varistanut silloin, kuin pikku Eliinan poskilla punaruusut lumivalkoisiksi kylmenivät.
Kului aika, päästiin tummien syksyöiden ja usvailmojen sivu talveen, saatiin pakkasia ja tuiskuja. Virkeni veri, elpyi ajatus nousemaan surusta. Eräänä iltana palasi Jonni kirkonkylästä. Oli ollut pankkipäivä. Aamulla tuiskutteli, mutta iltapuoleen seesti ja laati pakkasen. Näkyivät tähdet, näkyi kuu. Kotitaivalta tehdessä ajautuivat Jonnin ajatukset tähtitarhoihin, harmajan juosta hölkytellessä omia aikojaan niemien ja lahtien poikki. Seppolaan saavuttuaan virkkoi hän Eliinalle:
— Emme enää sure pikku Eliinan kuolemaa, minä löysin tähden, jossa hän asuu.
Eliina naurahti. Jonni oli aivan kuin muuttunut, vaikka kasvot näyttivätkin mielen riehujen rääkkäämiltä.
— Tulehan katsomaan.
Jonni tarttui Eliinan käsivarteen, he menivät yhdessä rapulle.
— Katsohan Otavan sarvesta oikeaan, tuo pieni ja kirkas tähti on pikku
Eliinan uusi koti, sieltä hän näkee meidät.
— Hän näkee meidät, toisti Eliina. Olipa matkasi onnellinen.
— Minä piirrän pikku Eliinan kuvan, jotta mekin näemme hänet.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi Jonni työhön. Hänellä oli vahva taipumus piirtämiseen, liitukyniä ja piirustuspaperia oli hänellä kouluajoilta. Häilyttyään monen vaiheilla, päätti hän piirustaa pikku Eliinan kehdossa istuvana ja juuri sinä silmänräpäyksenä, kun tämä on herännyt ja hieronut unen silmistään.
Piirroksen valmistuttua silmäili Jonni siihen tyytyväisesti. Hän oli onnistunut luomaan kasvoihin jonkun piirteen, joka puhui ja eli ja samalla muistutti johonkin määrin kuvan alkuperää, ainakin hänen ja muiden seppolaisten mielestä. Puitteineen kuva sitte pantiin tuvan seinään, jossa se, etäämmältä katsoen, teki onnistuneemman vaikutuksen. Tyttö silmäili oveen päin tyhjämäisesti, kuten ainakin, kun kaikki aistit eivät vielä olleet valveilla, toinen käsi piteli kehdon laitaa, toinen, jolla oli unet hierottu, oli viety niskaan. Leuan alta oli paidannapit auenneet, paljastaen toisen olkapään, jota hajallaan olevat suortuvat tavoittelivat koskea —
Ankaraa tuisku- ja pakkastalvea seurasi lämmin kevät ja kesä. Pääskysien rakennellessa pesiä syntyi Seppolaan poika, joka ristittiin Toivoksi. Toinenkin tärkeä tapaus oli lähellä, nimittäin Martin ero. Kolme vuotta oli saanut kuluneeksi umpeen, omintakeisen elämän perustaminen, vuosia suunniteltu ja uneksittu, piti vihdoinkin toteutua. Hosun kylän mailta vuokrasi Martti pikku talon, tulentekijä oli valmiiksi silmitelty, Kaislassa kasvoi hänen varalleen hevonen, joku lehmä ja lammaskin, löytyipä siellä muutakin pientä pötyä, joka oli hänen nimellistään ja tervetullutta alkavan miehen talouteen.
Ennen Martin lähtöä maalattiin, Toivon syntymisen kunniaksi, Seppolan kaikki rakennukset punaisiksi. Metsänhelmoissa sijaitseva torppa sai siten iloisemman leiman, ja leiman vaikutusta lisäsi taustassa seisova synkkä ja juhlallinen korpimetsä, joka monien kilometrien laajuisena lähti levenemään katajikkomäen niskoilta naapuripitäjän viljelysmaihin saakka.
Kaislan isäntä piti Martille häät, häiden jälestä seurasi muutto Hosun kylän maille, pientä taloa viljelemään ja omatakeista elämää alottamaan.
Noin Maltin askeleet olivat vieneet eroon Jonnista ja kaislalaisista.
RISTIINNAULITUN KUVA.
Martti jätti jälkeensä aukon, joka ei hevin täyttynyt. Jonni varsinkin tunsi monesti itsensä avuttomaksi, tottunut kun oli kaikissa tärkeimmissä töissä mukaantumaan renkinsä esityksiin. Martin sijainen, Manu nimeltään, oli pehmytluonteinen, sitkeä työntekijä, mutta henkisesti kokonaan alaikäinen sekä semmoisena opastettava ja melkein kädestä ohjattava. Nuo ominaisuudet, vaikka vähemmän hauskat, alkoivat Seppolan yksinäisyydessä vähä vähältä huvittaa Jonnia, joka johdettavan asemasta nyt keikahti johtajan ja opastajan asemaan. Tähän saakka oli kaikki työt tehty Martin vastuusen, mutta tästä puoleen ne tehtiin isännän laskuun. Kävi työ näin tai noin, aina oli Manu yhtä pehmeätuulinen, yhtä harras ja tyytyväinen, jotta Jonnin toisinaan kävi oikein kateeksi miehen pehmeä luonne.
Naisapulainenkin heillä oli veres. Omavaltainen Naimi tuli Seppolaan Eliinan avuksi, milloin häntä huvitti ja lähti taasen toviksi kotiinsa, kun häntä niin huvitti, ja siitä sukeusi talouskomennon koneistossa ratina, jota ei voitu vaiettaa muuten, kuin vakituisen apulaisen hankkimisella. Kaislan emännän välityksellä onnistui valinta hyvin. Tyttö, Silja, oli iloinen kuin västäräkki kynnöksellä, vaikka oli kovia kokenut äitipuolen komennossa. Ja niin kirkassilmäinen, ettei sille voinut syyn sattuessa edes harmistuakaan.
— Silja, sanohan yksi asia, virkkoi Jonni, kun tyttö Eliinan kera leipoi joululeipiä.
— Sanon kaksi ja kolmannen kaupanpäälliseksi.
— Oletko milloinkaan itkenyt?
— Minäkö itkenyt? Sepä kysymys.
— Niin, muistatko milloinkaan itkeneesi?
— Malttakaahan kun muistuttelen. Jo muistan. Itkin minä kerran.
— Mutta siitä lie enemmän kuin eilispäivä.
— Siitä on vuosia ainakin sen verran, kuin kädessäni on sormia.
— Ja minkä vuoksi silloin itkit?
— Vieras äiti sanoi minua rupisammakoksi. En tahtonut mielelläni olla ruma. Menin isän polvien väliin ja intin, ettenhän ole rupisammakon näköinen. Kun isä ei mitään vastannut, rupesin itkemään. Se kerta oli ainoa ja olisinpa tahtonut silloin nähdä suutani.
— Sitä minäkin olisin tahtonut nähdä.
Siljalla oli kaunis ääni, lauluja taisi hän paljo, varsinkin toisarvoisia ja siitä alempia. Luonnon lapsena ei hän laulujensa laatua kyennyt käsittämään, vaan lauloi yhtä hauskasti ja heleästi huonot kuin hyvätkin. Pian kuitenkin asiat kääntyivät siksi, että Silja, ahkera heläyttelijä, sai tirkistää arvottomien rekilaulujen maailmasta ylemmille rinteille. Jonnin palatessa erään kerran kirkonkylästä oli hänen reessään kansakoulun vanha harmooni, joka oli hylätty nurkkaan uuden ja komeamman tieltä. Kone ei ollut korea muodoltaan eikä ääneltään, mutta Seppolan tuvassa se menetteli mainiosti. Jonnin mieleen juolahti, kansakoululla käydessään, että tomuihinsa unhotettu kone jouti huvittamaan metsätorpan asujamia, ja hän hankki sen rekeensä.
Alkoivat ankarat harjoitukset, tuottaen monta hupia sydäntalven iltapuhteisiin. Tavoiteltiin laulaa neliäänisesti, Silja pantiin sopraanoon, Eliina alttoon. Jonni lauloi ensi bassoa, Manu toista. Viimemainittu lystit laati kovaoppisuudellaan. Toista bassoa hangattiin kuin kiven kylkeä, väsyttiin väliin, alettiin uudelleen, naurettiin ja harmistuttiin, mutta aina Manu »toimessa ja leikissä oli yhtä totinen». Harjoituksien ja hankaamisien ensimmäinen hedelmä oli »Honkain keskellä», jouluna kypsyi »Luostarikellot», jonka romanttinen tunnelma viehätti laulajia suuresti.
Uuden vuoden vaiheilla tuli Naimi käymään Seppolaan. Lauluista ja lauluharjoituksista ei virkattu sanaakaan. Vasta sinä iltana, jonka huomenissa Naimin oli määrä liukua jälleen kotiinsa, virkkoi Jonni aivan kuin sivumennen:
— Lauletaanpa laulu illan kunniaksi.
— Lauletaan, kannattivat Silja ja Eliina esitystä.
— Mikähän otettaisi?
Alkoi neljännestunnin kestävä valikoiminen. Joku oli vähemmän kaunis, toista ei suosittu, kolmas oli mitätön rallatus j.n.e.
— Mutta lauletaanpa »Honkain keskellä», siinä on jotakin reipasta ja kuitenkin aito suomalaista.
— Lauletaan se.
Köörin jäsenet tulivat harmoonin lähelle; Jonni antoi äänet ja laulu helähti raikkaana ilmoille. Toinen basso oli syöpynyt Manun veriin eikä enää tippunut tielle.
Naimi oli kummissaan, seikka joka kyllä huomattiin. Lystiä aiottiin jatkaa hänen kustannuksellaan. Kun oli pieni väliaika kulunut, kysyi Jonni aivan vakavasti:
— Olisiko vielä laulaa toinenkin sävel?
— Mutta mikä? arveli Eliina.
Alkoi taasen kirjan selaileminen ja laulun etsiminen uusien verukkeiden perusteella.
— Jos lauletaan »Luostari kellot», virkkoi Jonni vihdoinkin äkkiä, kuten juolahduksen yllättämänä.
— Tosiaankin, lauletaanpa se,
Jonni otti taasen äänet ja antoi merkin. Romanttinen laulu loihti hentoiset ilmeet Naimin kasvoille, silmäterät pyöristyivät ja laajenivat kummastuksesta ihmettelyyn.
Toisen värssyn keskivaiheilla katsoi Eliina siskoonsa, pulahti nauramaan, Jonni ja Silja lankesivat mukaan, ainoastaan Manu pysyi jaloillaan, laulaen yksin äänensä värssyn loppuun saakka.
Se paljasti petoksen.
— Laulakaapa vielä kolmaskin laulu, pyysi Naimi, saatte viisi penniä.
— Ei me palkan eteen… kolmannen jälestä ruikuttaisit neljättä.
— Omiksi iloiksemme vain…
Päivien pehmetessä keväisemmiksi ja puhteitten lyhettyä laimeni neliäänisen laulun into, lumien hävitessä se oli kokonaan syrjään joutunut.
Sen vuoden kevät ja alkukesä oli omituinen. Oli sekaisin kuivaa ja kosteata, kylmää ja lauhkeata, halla ja kato aivan kuin vaani joka hetki viedäkseen viljat ja touot. Mutta kaikki säästyivät. Hallat olivat maahalloja ja vaikka aamuisin monesti ruoho oli huurteinen ja vesi jäätynyt pellonojan pohjissa, nyökkäili tähkä koskematonna, ja kun Juhanina teki käänteen kesäisiin väreihin, huojuivat pellot satoa täynnä, apilas levitti tuoksuaan ja touot kasvoivat kilvan apilaan kera.
Sinä kesänä olivat Seppolan kaikki maat ensi kerran kasvussa. Aitovarret ja valtaojaksimien nurmikot olivat sulautuneet sarkoihin, kaikki savikot oli aura repinyt auki, kaikki lepikot olivat perkkautuneet pelloiksi, ja siten viljeltävän maan pinta-ala oli kasvanut ainakin kolmanneksen suuremmaksi entistä. Karjaakin oli kasvatettu. Eliinan taitavan käden jäljet alkoivat tuntua talouskomennossa, riitti myydä tuota ja tätä, joka aiheutti kaupunginmatkoja ja valutti hopeoita isännän kukkaroon.
Se oli kaikki torpparin onnea, jo koulupoikana uneksittua.
Elettiin kesä, elettiin syksy, saavuttiin talven rajoille. Ja sairastui Toivo. Heitti tänään syönnin, huomenna jäi makuulle, ylihuomenna jo vaikeroi taudin käsissä.
Tapaus kävi Jonnin voimien yli. Hän ei nukkunut eikä kyennyt muuta ajattelemaan kuin kuolemaa. Pikku Eliinan viimeiset silmänräpäykset ja heikot taistelut, joihin tuonen täytyi ryhtyä, ennenkuin voitti saaliinsa, ne uudistuivat, hänen mieleensä joka askeleella, ne olivat päivänä, iltana, yönä, ne olivat silmien mustana merenä, josta ei voinut katsetta kääntää minnekkään muuanne. Kun pojan poskiin nousivat punaiset kukat ja kun Jonni ajatteli, että ne jäätyvät lumivalkeiksi ja että sairauden kaikkena loppuna on vain pienen vartalon suoristus, silloin hänen päänsä tuli kuumaksi eikä hän enää nähnyt eteensä.
Ja hän kaatui vuoteen omaksi ja rupesi hourailemaan. Ensimmäisenä päivänä hoputti hän harmajata juoksemaan Toivon hengen tähden, sitte hän puhui useimmiten pikku Eliinan tähdestä. Viruttuaan jonkun päivän taudin käsissä, lähti Toivo toipumaan, mutta Jonnin kanssa tuoni alkoi vakavammat leikit.
Tuli synkkä joulu Seppolaan. Nuori, elonvoimainen mies riuhtoilihe tuonen kourissa, toisinaan hoputtaen harmajata juoksemaan, toisinaan puhuen Eliinan tähdestä. Tähti tuikki kirkkaammin kuin muut. Ja tähdessä asui pikku Eliina, isää odotellen ja viittaillen luokseen. Pois verhot ikkunoista, pois pilvet taivaalta, että näkyy pikku Eliinan tähti, ettei eksy maan asukas tähteen taivaltaessa. Avaruus oli pimeä. Maailma oli pimeä. Kaikki oli pimeätä. Mutta pikku Eliinan tähti loisti kirkkaasti. Loisti! Loisti!
Langat, jotka sairasta yhdistivät elämään, olivat enää tuiki heikot, lääkärin saapuessa Seppolaan pitkän taipaleen takaa. Eliina kysyi arasti:
— Onko enää toivoa?
Lääkäri viivytteli vastausta.
— Elkää luottako minuun, luottakaa Jumalaan. Jos miehenne elää viiden lyömään aamulla, jää hän eloon.
Kului ilta yöhön, yö aamupuoleen, kello löi kolme, löi neljä, mutta yhä riuhtoili sairas.
— Eliinan tähti loistaa kirkkaasti. Loistaa! Loistaa! Avaruus on pimeä.
Taivas on pimeä. Pois pilvet, pois pilven varjot, pois.
Kului puoli tuntia, sairaan hengitys helpponi, rinta rauhoittui, viittä lyödessä painuivat silmäkannet umpeen ja sairas raukeni uneen.
— Miehenne jää eloon, virkkoi lääkäri Eliinalle. Minun apuni ei auttanut, avun antoi Jumala. Menkää nyt nukkumaan.
Eliina meni tuvantakaiseen huoneeseen, jossa Toivo nukkui, asettui polvilleen kehdon ääreen ja itki ja hymyili nukkuvalle pojalleen.
Päivällä lähti lääkäri pois, annettuaan ohjeet, miten sairasta tuli hoivata, ja pois lähtivät Eliinan omaisetkin ja Kaislan isäntä, mutta Kaislan emäntä jäi Seppolaan muutamaksi päiväksi poikaansa vaalimaan.
Toipuminen edistyi vitkaan. Ensi päivinä sairas enimmältään nukkui, ollen hereillä vain moniaita minuutteja kerrallaan eikä silloinkaan täysin tajuissa.
Viikon näin vierähdettyä seestyivät ajun voimat ensin ja erään kerran valveuduttuaan kysyi sairas:
— Elääkö Toivo?
— Elää.
— Sitte se olikin unta. Tuohan nähdäkseni.
Eliina riensi noutamaan Toivoa, mutta ennen hänen paluutaan ehti Jonni jo nukkua.
Kului viikko, toinenkin, valveilla oloajat venyivät vähitellen pitemmiksi, ajun voimat virkenivät nääntymystilastaan..
— Tunnen että kuolen.
— Elä ajattele sitä nyt, pyysi Eliina ja Kaislan emäntä, joka viivähti yhä olemaan sairaan poikansa luona.
— Kuolema kauhistuttaa.
Ja se kauhistutti häntä. Toipumisen ensiaikoina ajatteli hän sitä lyhyemmin ja satunnaisemmin, mutta ajun virketessä ja voimien palatessa ryntäsi kuoleman tunne lujemmin ajatuksiin. Ja sen rynnätessä tuli sen keralla kerran semmoinen silmänräpäys, jolloin kuoleman takaa ammotti kauhistuttava tyhjyys, pimeys, pohjattomuus. Teosoofiset mietelmät olivat olleet Jonnin lemmikkejä nuorukaisvuosista saakka ja nyt, kuoleman tunteen ahdistaessa, koetti hän turvautua entisiin lemmikkimietelmiinsä. Kuolema oli niiden mukaan vain yksi kehityksen askel täydellisempää kohti, alkuideaa kohti, johon sielu lopulta sulautuu monen inkarnatsioonin kautta. Mutta mikähän inkarnatsiooni oli hänen ensimmäisensä? Joka solmutta sulaisi jatkoksi hänen puuhilleen Seppolan viljelijänä ja kunnallisien edistyspyrintöjen harrastajana. Kuoleman tunteen ahdistaessa ei kysymys lainkaan tuntunut naurettavalta, päinvastoin. Elämä tämän elämän jälestä eli ensimmäinen inkarnatsiooni, toinen, kymmenes ja sadas inkarnatsiooni. Ja sitte? Alkuidea, maailman sielu, kaiken kaikkeus eli Jumala itse. Minkämoinen maailman sielu. Suuri ja mahtava, täydellinen ja käsittämätön. Ja kylmä! Niin kylmä, että sielua ja ruumista väristi sitä ajatellessakin. Terveyden tilassa järkeilevä mieli teki maailman sielusta eli alkuideasta (sitä yhtä hyvällä syyllä saattoi kutsua loppuideaksikin) vain piirteettömän oletuksen ja käsitteen sekä tyytyi siihen kylmään pelastukseen, jonka se tarjosi, ja sen se teki tuntematta mitään pelastuksen tarvetta. Siinä syy, miksi se tyydytti. Mutta kuoleman kauhistaessa ei alkuidea avaunutkaan pelastavaa syliä, järjen rakentamana piirteettömänä oletuksena katseli se välinpitämättömästi sairaan tuskia ja sielun riehuja jossakin kaukana, äärettömän kaukana. Huutoon: »auta, pelasta», esitti se inkarnatsioonejaan, ja kun Jonni toden teolla yritti niihin tarttua, huomasi hän kauhukseen, että se mikä terveenä ollen ja pelastuksen tarvetta tuntematta tyydyttää järkeilevää mieltä, se voikin ahdistuksien ilmoissa tuntua narrin peliltä ja sokean tanssilta kuilun partaalla. Tuskan hetkenä työnsi alkuidea hänet kylmästi luotaan ja hän painui inkarnatsiooneineen johonkin tyhjään, pimeään, pohjattomaan.
— Olen hukassa. Oi Jumala, auta, auta.
Silloin pimeydessä näkyi valopilkku, joka suureni suurenemistaan ja läheni häntä niin lähelle, että hän saattoi eroittaa ristiinnaulitun lempeän silmäyksen ja kuulla hänen äänensä: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani.
Mitä riemua tunsikaan sydän, joka vielä äsken vapisi ja voivotteli pimeässä, kylmässä ja pohjattomuudessa, kuullessaan galilealaisen lempeän äänen: minä olen tie, totuus ja elämä. Mitä rauhaa ja tyyntymystä tunsikaan tuskien repimä mieli, kun ristiinnaulittu riensi vastaan, tyynnyttäen myrskyt ja tarjoten elämää juuri silloin, kun kaikkialla muualla ammottivat kuoleman kauhut, epäilykset, toivottomuus.
— Ei kuolema enää kauhista.
Eikä se kauhistanutkaan. Se suli elämään, niinkuin aamu sulautuu yöhön, kukka korteen, aalto rantaan. Eikä siinä värjöttänyt pimeys, toivottomuus, ahdistus, epäilys eikä pelko. Ne olivat järjen rakentelemien ja inkarnatsioonien kera halenneet kuin tyhjät kuplat ja hukkuneet omiin pohjattomuuksiinsa ja syvyyksiinsä. Ja niiden sijaan oli tullut ristiinnaulitun lempeä katse, lempeä ääni, lempeä syli — —
Viimeisien keväthankien riutuessa norojen pohjista ja sokkeloista jätti Jonni tautivuoteen. Seppolan vainiot hymyilivät hänelle tuttua hymyilyään ja tuuli kohahteli tuvantakaisessa metsässä vanhaan nuottiinsa.
Hänen ulkopuolellaan oli kaikki ennallaan.
SATOA.
Kievaria rahaseikat kiristivät, rautaa työntyi tuleen toinen toisensa joutui semmoiseen liemeen, ettei ennen eikä jälkeen. Ensimmäinen koski holhottavan varoja, summa nousi vain kolmeen neljään tuhanteen, mutta sen maksaminen nosti niin monet tuulet ja tuimat, että kievari ei toisinaan muistanut mitä viikon päivää elettiin.
Kymmenet kynnykset kokeiltuaan ja lopultakin suoriuduttuaan eroon holhottavastaan, sattui uusi isku, edellistä kovempi ja säälimättömämpi. Viidentuhannen markan suuruisen säästöpankkivelan toinen takaaja kuoli, elossa oleva takaaja käytti tilaisuutta edukseen ja rupesi pyrkimään kaikin voimin eroon takuusta, vierittäen kaiken syyn emäntänsä niskoille, kun ahdinkoon joutunut kävi asiaa tolalle ohjaamaan.
Onhan mulla talo, jonka pitäisi näkyä silmään. Vai luuletko sen Kymiin juoksevan, kun hätä nousee. Pari pientä kiinnitystä kyllä on.
Veikkonen, tunnethan minut, etten minä kernaasti koiran jälkiä juokse, mutta minkäpä akkaväelle kykenee? Kun ne kerran asian kerään kerivät, niin laula ja läiky, jos ei se kerässä pysy ja aina jaloissa vieri, astutpa tuonne tai tänne. Ei ole aamu eikä ilta vanhalla paikallaan, ennenkuin olet suoriutunut kerästä eroon ja tehnyt rauhan. Ymmärrä se, eläkä syytä minua.
Minkä tuohon voi? Piti koettaa toisia miehiä, jotka olivat tähän saakka olleet olevinaan itsenäisempiä ja rohkeampia. Ne kuuntelivat tarkkaavaisesti, hymähtelivät, mutta eivät vastanneet myöntävästi eikä kieltävästi. Lupasivat miettiä asiaa, mutta lähettivät tavallisesti jo seuraavana päivänä epuutuksen, ettei heidän sovi. Ja kerran sitte muuan syttyväinen emäntä luki semmoiset luvut, ettei takuiden hakija enää kehdannut niiden asioiden vuoksi varsaa valjastaa. Kun kievari matalalla äänellä ja hieman kuin salamyhkäisesti esitti isännälle asioitaan vieraskamarissa, tulla tuiskahutti sinne emäntäkin ja kysyi, joko vieras heidän Mattiaan takuihin pelaili.
— Vähän siihen lajiin, vastasi kievari nolon näköisenä.
— Matti ei saa taata yhtään penniä.
— Onpa emäntä kova.
— Mutta kova kivi ja pehmeä kivi jauhoja tekevät.
— Niin sanotaan.
— Matti on köyhästä alottanut, te olette oitis latvaan lentäneet. Teidän sijassanne minä en kehtaisi pyytää Mattia takuihin enempää kuin muitakaan.
— Oikeinko totta? kysyi kievari, koettaen väkinäisellä naurulla lyödä leikiksi uhkaavan pilven.
— Totta ja oikein vietävän totta se on. En kehtaisi ilmaiseksi myötänään kuluttaa pitäjän maanteitä ja ahdistella ihmisiä. Muistaisin että olin köyhä mies ja pääsin rikkaan Ainolan isännäksi.
Tuota ei kestänyt kuulla sydän eikä järki, piti sanoa hyvästit Matille ja kiirehtiä korjahan unhottamaan tuiman vaimon luvut. Mutta vaikka niitä miten koetti unhottaa ja torjua, tuprusivat ne pahan ilman tavoin ajatusten kimppuun, milloin vitsoen sydäntä, milloin järkeä, jotta koko elämä riekalehti pyrynä, purevana ja ilkkuvana pyrynä, joka lannisti, masenti, kirveli ja painoi häpeään.
Paluutaivalta tehdessä syntyi kuin itsestään päätös, ettei sentapaisiin kulkuihin sovi enää antautua, ei, vaikka maailma ympärillä hypähteleisi viitenä kappaleena.
Mutta säästöpankin velka ei joutunut reilaan. Johtokunta sai kyllä lupauksia, mutta ei rahaa eikä uutta velkakirjaa. Näin kului aika talveen, pankkipäivä oli taasen lähellä. Oli ollut purevia kylmiä, sitte mietoni ja laski lumet hyväksi keliksi. Kuten ainakin, pirteni seppolaisten elämä, unteloisuus hautautui hankiin lumien kera.
— Pääsen reellä huomenna kirkonkylään, puheli Jonni innoissaan
Eliinalle. Tulethan mukaan.
— Tulenpa hyvinkin.
Iltamyöhällä ajoi joku tanhualle, ruuvasi hevosensa aitaan ja astui Seppolan tupaan. Mies tunnettiin kievarin Kalleksi. Kun oli tervehditty ja puhuttu sitä ja tätä, virkkoi hän:
Ettepä arvaa missä asioissa liikun.
— Arvataan toki, vastasi Jonni. Huomenna on pankkipäivä.
— Alun arvasit, arvannet lopunkin, mutta keskivaihe on salassa.
Loppu on se, että velkakirja reilataan.
Seurasi hetkisen vaitiolo, mutta Kalle sen lopetti, virkkaen painokkaasti:
— Paljoko maksat Ainolasta semmoisenaan ilman irtainta.
Jonni mietti silmänräpäyksen, toisenkin.
— Neljäkymmentä tuhatta.
Kallen kasvoilta katosi huolien varjo.
— Ethän syö sanaasi?
— Enhän toki.
— Lähtäänpä ajamaan kirkonkylään.
— Aivanko kohta?
— Aivan, sillä minun pitää aamulla ehtiä paluumatkaan.
Manun valjastaessa harmajata pukeusivat Eliina ja Toivo, ja pian istuttiin rekeen. Viimemainittujen tie vei Kaislaan, mutta Jonni meni Kallen kera kievariin. Emäntä opasti häntä vierailuhuoneesen, tarjosi kahvit ja katosi sitte. Kului pitkä hetki, koko talossa tuntui vallitsevan kuoleman hiljaisuus. Vihdoin kuului ääniä ja katkonaisia, kiihtynein äänin lausuttuja lauseita, joiden väliin sekautui Kallen ja emännän pehmeämmät ja kesyttelevämmät äänet.
— En suostu, en. Myyn taloni ennen vaikka mustilaiselle.
— Mutta johan se oli suostuttu asia.
— En minä suostu. Sen kuulet nyt, että en suostu. Elkää kiusatko minua, menkää…
— Olehan toki intoilematta, kuului emännän tyynnyttelevä ääni.
— Vieritän taloni ennemmin järveen.
— Sinne se vierii vierittämättäkin.
Harmistuneen näköisenä tuli Kalle vierashuoneesen ja virkkoi:
— Isä sai päähänpiston, mutta aamuun se kyllä menee ohi. Sinähän jäät
Kaislaan yöksi.
— Jään, vastasi Jonni. Mutta en minä kärttäile isältäsi taloa.
Eihän siitä ole kysymyskään, mehän kärttäilemme sinua ostajaksi. Ethän syö sanaasi?
— Enhän toki.
— Ryhdyn muokkaamaan isääni ja aamulla käyn hakemassa sinut, sillä kaupan täytyy tapahtua.
Jonni lähti Kaislaan ja Kalle ryhtyi toistamiseen työhön emännän ja
Aarnen avustamana. Kievarin velat nousivat viiteenkolmatta tuhanteen.
Kallen olin sijoilla löytyi sattumalta hyvä talo kaupaksi viidestätoista
tuhannesta, ja se juuri syyhytti Kallea toimintaan.
— Neljäkymmentä tuhatta on semmoinen hinta ettei sitä tarjoa toinen eikä kolmaskaan ostaja. Jos menee pakkomyyntiin, niin.
— Mika hätä tässä on pakkomyyntiin? Myyn irtainta ja halkometsää.
— Metsään jos kosket, ryntäävät kaikki velkojat silmille ja vaikka eivät ryntäisikään, on lusikka neljän viiden vuoden jälestä taasen samassa kupissa: maksamattomat korot ovat kasvaneet tuhansiksi. Menee metsään tai metsän taakse, aina sama lysti vastassa. Nyt on aika paikata Aarne velattoman talon isännäksi.
— Kunhan ostaja olisi joku toinen, mutta Kaislan poika…
— Isä katsoo kaivoon siinä, missä pitäisi katsoa ylös pilviin.
— On aina kaatanut minua.
— Ken asettuu kannattamaan kaatuvia asioita, kaatuu itse niiden kera.
— Kaislan poika Ainolan isäntänä, sieluni ja nyrkkini nousevat vastaan.
— Mutta painuvat alas, kun ajattelette Aarnea. Koko tämä kauppa koskeekin vain häntä, koskee kysymystä, josko poikueen nuorin jää osattomaksi. Pankin velka ei nuolase Ainolaa, mutta sen hivuttelee aika.
Kievari huokasi, hänen vastarintansa alkoi murtua.
— Aika tekee työtään väsymättä.
Aamulla tuli Kalle uudelleen hakemaan Jonnia kauppakirjan tekoon.
Ehdoista sovittiin pian. Vastaanottopäivä määrättiin Mariaksi.
Suullisiin ehtoihin kuului myös molemminpuolinen kaupan purkamisoikeus
kuukauden kuluessa. .
Kun kaikista ehdoista oli sovittu, kirjoitti kievarin emäntä nimensä kauppakirjan alle, Jonni luki viisitoista tuhatta pöytään ja Ainolan talo oli vaihtanut omistajaa. Mutta sinä iltana ei uni tahtonut tulla Eliinan silmään ja Jonnikin oli vilumielissä, sillä ensimmäinen, kauppaa seurannut uljuuden tunne oli ehtinyt painaa päänsä piiloon ja sen sijaan tulevaisuuden varalle tanssivat vain huolien keijukaiset.
— Paljoko sitä jääkään velkaa meille, kysyi Eliina äänellä, josta kävi ilmi, että hän oli huolissaan.
— Kaksikymmentä tuhatta ja se pyörii minunkin silmissäni.
— Olisi ostettu pienempi talo, jatkoi Eliina, punniten asiaa naisen käytännöllisellä älyllä, ei olisi tarvittu soutaa huolien venettä aamua ja iltaa.
— Niinpä niinkin, mutta minua vetää kirkonkylään ja toiseksi Ainola tarjoo miehelle työn.
— Ja tarjoo naisellekin. Mutta meiltä puuttuu karjaa ja joka lajia. Jos köyhdymme.
— Pelkäätkö köyhyyttä?
— En sitä niin paljo kuin köyhtymistä. Täällä Seppolassa viihtyisin hyvin, mutta pelkkä ajatuskin, että talollisesta köyhtyä jälleen torppariksi, tuntuu kauhealta.
— Taitaa siltä tuntua, mutta pitää luottaa ja toivoa. Haetaan kuoletuslaina, hommataan meijeri käyntiin, kasvatetaan karjaa.
Ja Seppola piti kuuluuttaa myyntiin. Homma ei tahtonut ottaa luonnistuakseen, sillä ostohaluisia kyllä löytyi, mutta ei kykyisiä. Vuokraajia olisi työntynyt ehdolla millä tahansa. Jonnin sydäntä oikein karvasteli, kun tuli munankin känsäkourainen kannon vääntäjä ja tarjosi vuokraa kymmenentuhannen korot, vieläpä lisäksi luonnon antimiakin. Jonni koetti selittää, ettei hänen sopinut ruveta imemään vuokralaisen mehuja, mutta sitä ei mies ollut ymmärtääkseenkään. Asiahan oli hänen asiansa eikä koskenut torpan omistajaa enempää kuin juhannus koskee joulua.
Vasta maaliskuun alkupäivinä löytyi rahallinen ostaja ja Seppola siirtyi hänen omakseen seitsemäntuhannen markan hinnasta. Ja aivan muuttopäivien edellä synnytti Eliina tyttären, joka tapaus vaikutti Jonniin valtavan iloisesti. Kirkkaana maaliskuun päivänä lähti sitte viimeinen muuttokuorma Seppolasta. Siihen kuului Eliina, Toivo ja uusi tulokas. Jonni istui seville, harmaja alkoi ravata, valkoisen koivikon rannassa, jossa tie teki äkkimutkan järvelle, loi Eliina vielä silmäyksen taakseen. Torpan punaisiksi maalatut rakennukset tuntuivat nyökkäävän iloisesti:
— Kiitos kaikesta! Onnea matkaan!
Mutkassa Jonni katsoi Seppolaan ja kohotti lakkiaan torpan rakennuksille.
— Kymmenen vuotta olin suunnitellut elää täällä, mutta lähtö joutuikin äkkiä. Vasta nyt eron hetkellä tuntuu, miten lujaan olin jo ennättänyt kasvaa Seppolaan. Oikein tuntuu haikealta.
— Tuntuu, vaikka tänne muuttaessa luulin, että kuolen ikävään, ennenkuin yksikään vuosi ehtii umpeen.
Harmaja juoksi taivalta, taakse jäivät niityt, norot ja lahdelmat, levisi vastaan kirkonkylä peltoineen ja taloineen ja ehti eteen punaiseksi maalattu kievaripylväskin, josta tie kääntyi Ainolaan. Oli saavuttu perille.
Jo seuraavana päivänä tuli pastori tervehtimään. Hänestä oli tullut pitäjän kirkkoherra, ja häntä kaikki omaa etua tavoittelemattoman ja puhtaan luonteensa vuoksi.
— Terve tuloa ihmisten ilmoille, puheli hän iloissaan. Todet sanoakseni on minusta tuntunut koko ajan, ajan, jonka olit Seppolassa, kuten olisi puoli pitäjää ollut hukassa. Terve tuloa ihmisten ilmoille, sanon toisenkin kerran, ja sen teen sitäkin suuremmalla syyllä, kun tärkeiden kunnallisien kysymysten ratkaisu on aivan ovella.
— Tarkoitat kansakoulujen piirijakoa ja kunnan lääkärin hankkimista.
— Niitä juuri, ne ovat molemmat tärkeitä, mutta toinen on tärkeämpi.
— Nimittäin lääkärin hankkiminen. Et usko miltä tuntui, kun kuoletin pikku tyttöni, enkä saanut lääkärin apua mistään.
— Henki on aina tärkeämpi kuin ruumis, pannaan piirijako ensin toimeen. Minulla on ehdotus valmiina lukkarissani, tuli on kytenyt jo pienen aikaa tuhassa, joten luulen että koko kysymys menee kuin huilulla soittaen. Kunnan lääkärin hankkiminen seuraa sitte edellisen kantapäillä. Jos naapurikunnista ilmaantuu siihen osanottoa, kuten toivotaan ja otaksutaan, menee sekin puuha perille.
— Olkoon menneeksi sitte piirijako eellimäisenä.
Kuulutettiin kuntakokous, äänivaltaisia tuli kokoukseen tihein parvin.
Ja kaikki vaativat kouluja, Hosun kyläläiset etukynnessä.
— Meillä on oikeus ensiksi saada koulu, sanoivat he. Me olemme kuin eri maailmaa, kaikilta hyljättyjä ja oman onnemme nojaan jätettyjä. Muista kylistä päästään mukavasti kirkonkylään minä vuoden aikana tahansa, mutta Hosun mailta ei syksyn ja keväin päästä muuten kuin lintuna lentäen. Koulu meidän kylään, me olemme kaikessa orvon osalla.
— Ja meidän kylään, vaativat eri kulmakuntien miehet. Pannaan kakku koreesti tasajakoon.
Jonni oli vaiennut kokouksen alkumenon aikana, hän ei tahtonut uskoa silmiään eikä korviaan. Hän muisti kuntakokouksen noin kymmenen vuotta sitte, jossa hän ehdotti vaivaishoitojärjestelmän parantamista, ja nyt nuo samaiset miehet, jotka silloin äänestivät kumoon hänen esityksensä, vaativat kouluja valittelematta markkojen menoja.
Keskustelun alkaessa käydä sekavaksi ja syrjäytyessä pois pääasiasta turhanmoiseen kinailuun, pyysi Jonni puhevuoroa. Silloin paraikaa luiseva torppari huitoi käsiään ja kertoi juhlallisella äänellä, miten Josua jakoi Kaanaan maan arvan kautta kahdentoista sukukunnan kesken. Luisevan lopetettua, rupesi Jonni puhumaan, hiljaisuus syntyi oitis.
— Ensi sijassa on otettava ehdotetusta piirijaosta johtuvat rahalliset menot huomioon, alkoi hän matalasti, huomaten miten hullunkurisesti asemat olivat muuttuneet. Emme voi ruveta rakentamaan yhtä aikaa neljää uutta kansakoulua, siihen yritykseen tarvittaisi tasaluvuissa noin kuusikymmentä tuhatta.
Tahallaan katkaisi Jonni esityksensä tuohon, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kylmiä yskähdyksiä kuului eri tahoilta.
— Mutta sovittelujen ja uhrauksien avulla voidaan piirijako panna toimeen vaikka jo ensi syksynä. Jokaisessa piirissä löytyy joku joutilas ja tyhjä rakennus, johon koulu voidaan aluksi sijoittaa. Valitaan vain joka piiriin johtokunnat, jotka järjestävät asian. Tuonnempana sitte haetaan kuoletuslaina uusia kansakoulurakennuksia varten. Piiri, joka tekee suurimmat uhraukset vuokrakoululle, saa ensimmäiseksi uuden koulurakennuksen.
Ehdotus palkittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Kohinan tyynnyttyä astui Pesähosu ryhmästään eroon, kohenteli ukkovaarin aikuisia sankalasejaan ja virkkoi:
— Tarjoan ilmaiseksi Hosun kylän koululle tuvan, tulen tuvan takkaan, kesäruuat opettajan lehmälle ja perunapellon. Eivät ole antimeni suuret, muut antakoot kouluilleen enemmän.
Innokkaat hyvähuudot seurasivat Pesähosun lahjoituksia.
Pitkän ja uuvuttavan kokouksen vihdoinkin loputtua, pyysi pastori
Jonnia pappilaan. Kahvia juodessa virkkoi viimemainittu:
— Tämänpäiväinen kokous käy ajuni yli, en vieläkään oikein käsitä…
— On aivan luonnollista ettet käsitä, kun olet elänyt Seppolassa kuusi vuotta. Keitä olivat kiivaimmat koulujen vaatijat? Sanohan.
— Kuntalaisia, isäntiä.
— Nuijamiehet olivat järjestään lukutupien haltijoita. Tiedä että on tehty työtä näinä kuutena vuotena. Joka sunnuntai-ilta olen ollut kuljossa, väliin viikollakin. Sanomalehtiä on tilattu ja levitetty, kirjat ovat kierrelleet lukutuvasta toiseen, ja kuuden vuoden kuluessa ovat poikaset ja tyttöset kohonneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Tänään isien suut purkivat ulos sen, mikä nuorukaisten ja neitosien eli heidän poikiensa ja tyttäriensä sydämmissä sykkii. Sydämmiin kylvit sinä ensimmäiset jyvät. Vereni lämpenee vielä nytkin, kun muistelen alkua. Muistan syksyn, jolloin paiskausit koulusta kotiisi Kaislaan. Seuraavana kesänä ehätti korviini uutinen, että keräilit ympärillesi kotikyläsi nuoria ja aloit jakaa heille sitä, mitä sinulla oli jaettavaa. Kuinka minun rintani lämpeni silloin. Tunsin että minussa heräsi eloon jotakin, jonka olemassa oloa en ennen ollut tuntenut, jotakin, joka loi valoa koko olentooni, samalla kun se vavahutti veriäni. Halusin tavata sinua, tutustua sinuun…
— Jo riittää.
— Elä minua keskeytä, anna minun puhua. Olin kärsinyt niinä aikoina hengen masennusta. Peittyi pimeään se, mikä minussa mahdollisesti oli jaloa, ja minä näin omassa itsessäni vain kätyrin, Arne Garborgin kuvaaman talonpoikaisylioppilaan, joka toimii alhaisien vaistojensa mukaan. Nyt käsität, miltä elämän laululta tuntui minun korvissani viesti, että sinä olit ryhtynyt esitelmiä pitämään kylän pojille ja tytöille. Kerran olin jo lähtemässä Kaislaan, mutta samassa tultiin hakemaan minua sairaan luo. Syntyivät sitte selkkaukset Kaunon ja Aliisan lemmenvehkeiden vuoksi ja seuraltasi suljettiin Kaislan renkitupa. Aioin hyökätä isäsi kimppuun, mutta onneksi maltoin mieleni. Asetuin odottavalle ja tarkastelevalle kannalle. Jos on syvemmät lähteet, ajattelin, ei se kuivu ensimmäisen kylmän tuulen vuoksi, vaan se elää, porisee ja nousee taasen rinteille, kastellakseen ja vihannoittaakseen ympäristöään. Ja niin se tekikin. Syyskesällä sattui Taivos-ukko vastaani, hän ilmoitti minulle, että joukkosi kohdakkoin keräytyy hänen tupaansa. Vereni ajoi minut mukaan ja siitä päivästä saakka alkoivat siteet kasvaa minun ja seurakuntalaisteni välillä. Samassa määrässä kuin minä olen lähentynyt heitä, ovat he lähentyneet minua. Minä olen ollut heidän opettajansa, mutta he ovat yhtä paljo opettaneet minua…
Tänään niitimme työmme satoa. Kohdakkoin on meidän astuttava syrjään nuorempien tieltä. Opettajat jatkavat sitä, minkä me olemme alottaneet. Se on kehityksen kulku. Kehitys hakee itselleen uusia muotoja, uudet muodot vaativat uusia miehiä —
Noin puhui pastori, kävellen huoneensa lattialla edestakaisin ja aina väliin haraten tukkaansa, kuten hänen tapansa oli tehdä innostuksen hetkenä.
Syksyllä avattiin kunnassa neljä uutta kansakoulua. Tuo herätti niin suurta huomiota, että paikkakunnan lehti puhui johtavassa kirjoituksessaan sydänmaan pitäjästä, jonka asukasluku oli kolmentuhannen vaiheilla, mutta jossa silti avattiin yhtä aikaa neljä uutta kansakoulua. Kirjoitus päättyi huutomerkillä varustettuun lauseesen: seuratkaapa muuallakin esimerkkiä!
KUNNIAVIERAANA.
Nuorien seura eleli yhä, olipa sen toiminta tavallaan ehostunutkin. Pimeinä vuoden aikoina oli sillä omat illanviettonsa, joihin elähtäneemmätkin kuuntelijoina ja katselijoina ottivat osaa. Ensimmäiseen illanviettoon syyspuolella kutsuttiin Jonni kunniavieraaksi. Ehkä sekin vaikutti houkuttelevasti yleisöön ja ehkä oli muitakin syitä, mutta väkeä ainakin kertyi avaraan seuratupaan tavallista tiheämmin.
Seuran johtavina henkilöinä olivat pastori, opettajatar ja opettaja. Jonnin silmä heti keksi, että johtajien ja johdettavien keskinäiset välit olivat sulat. Nuorien käytös oli vapaata, mutta samalla luontevaa, ja siinä kyllä ilmeni kunnioitus, mutta ei kömpelöin muodoin eikä suosion silmäystä etsien. Näkyi että opetusta oli annettu ja nautittu molemmin puolin, kuten pastori Jonnille tunnustikin innostuksen hetkenä.
Mutta nuoret kasvot pyrkivät joka taholla olemaan outoja. Polvi, joka Jonnin muuttaessa Seppolaan vielä kuului lapsilaumaan, oli kuuden vuoden kuluessa vehmastunut nuoruusikään ja muodosti nyt seuratuvassa yleisön enemmistön. Kasvonpiirteitä lähemmin tutkimalla saattoi kuitenkin päästä suvun perille, työ, joka tarjosi omituista hupia Jonnille ja jota hän ahkeraan harjoitti nuorien parvea silmitellessään.
Kaislan iltamien aikuista kantajoukkoakin oli vielä tallella. Oli Kauno, Aliisa ja joku muukin heidän ikäisensä ja oli Taivos-ukko, yhtä vakavana ja lämminsilmäisenä kuin konsanaan Kaislan renkituvan loukossa istuessaan.
Ohjelmaan kuului sekakuoron laulua, lausuntoa, satuja j.n.e. Erittäinkin huvitti Jonnia parin kansakoulunoppilaan, pojan ja tytön, esiintyminen vuorokeskustelijoina. Poika etsi rikkautta, saavuttaakseen onnen, tyttö väitti onnen toki olevan siksi hienotunteisen, ettei se sokeasti seuraa lompakkoa povilakkariin. Kappale oli kypsäksi harjoiteltu ja suuressa seuratuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun tyttö punakkana ja säihkyvin silmin lausui lopussa voitokkaasti:
siis kultasi, hopeasi hylkää ja hankkios sydämmeesi kultaa: maatasi rakastaos hielläsi, työlläsi, nuo kultasi, hopeasi olkoon.
Ohjelman lomissa painautuivat Jonnin ajatukset Kaislan ensimmäiseen iltamaan. Komeasti valaistu, avara seuratupa hyvin harjoiteltuine kuoroineen, esiintyjineen ja yleisöilleen vaihtui seiniltään mustuneesen renkitupaan, jonka takassa tuli oli hälvennyt hiiloksiin, kaamean kuutamon valon kajastaessa ikkunasta tupaan. Ja tuvassa haaveilmeisiä kasvoja, jotka tuijottaen ja henkeä pidättäen seurasivat ja kuuntelivat puolen tunnin mittaista esitelmää Svedenborgista, hypnotismista ja sielujen välillä tapahtuvasta sähkösanomien vaihdosta. Muistot synnyttivät makean hymyilyn Jonnin kasvoille ja hymyily häipyi vasta sitte, kun pastori tuli pyytämään, että kunniavieras laatisi jonkun lauseen illan kunniaksi.
Jonni oli pyynnön varalle vähin valmistautunutkin, ja kun kuoro oli esittänyt hengellisen motetin, alkoi hän puhua pehmeällä ja lämpöisellä äänellä tulevaisen elämän toivosta ja sen merkityksestä inhimillisessä elämässä. Yksinäisessä metsätorpassa asuessaan oli hän sairastunut ankaraan tautiin, ja kun kuolema katsoi häntä silmiin, nousi hänen sielustaan ankara hätähuuto: minne tämän elämän jälestä? Silloin järkeä tyydyttävä uskonto petti hänet, näyttäen pelastuksen sijaan kylmiä korpia ja pimeitä syvyyksiä, kunnes pimeydessä näkyi valopilkku: ristiinnaulitun kuva. Hädän tultua järjen rakentamat pelastuskeinot pakenivat, mutta ristiinnaulittu riensi avoimin sylin vastaan. Riemuiten ja vapisten, iloiten ja huoaten, rakastaen ja jumaloiden läheni sielu pelastajaansa.
Niinkuin meri imee ja vetää itseensä virtojen vedet, samoin tulevaisen elämän toivo on kaikkina aikoina vetänyt ja vetää kaikkina aikoina puoleensa ihmisajatukset. Kysymystä voi kiertää ja kaartaa ajan, sen kanssa voi järkeillä hyvinvoinnin hetkinä. Kun ei kuolema ahdista, tyydyttää kun sanotaan: mikä on kerran olemassa, ei voi hukkua eikä kadota olemattomiin. Lehti putoaa maahan, mutta se ei huku eikä katoa, se muuttuu maaksi, kasvattaakseen neularuohon tai noustakseen mehuna jälleen puun suoniin ja ehkä puhjetakseen uudelleen lehdeksi. Elämän jatkona voi yhtä vähän olla kuolema, kuin valkeuden jatkona pimeys. Elämä luo ja synnyttää ainoastaan elämää, sen voi todistaa yhtä helposti kuin todistetaan, että yksi ynnä yksi on kaksi. Ja järkeilevä, ahdistusta tuntematon mieli tyytyy tuohon. Minä en huku, minä elän, se riittää, siinä on kylliksi niinkauan kuin eletään haudan tällä puolen. Haudan tuolla puolen selviää kaikki itsestään.
Mutta pelastuksen tarpeen yllättäessä eivät tyydytäkään järkeilemiset, sillä sielu alkaa hädissään parkua: minne minä? Puun lehden tulevaisen elämän minä tiedän, se kasvaa neularuohoksi tai jälleen uudeksi lehdeksi, mutta minä, ihminen, minne minä ja miksi minä? Ylemmäksikö vaiko alemmaksi? Paremmaksiko vaiko huonommaksi? Onneenko vaiko onnettomuuteen minä? Järki vaikenee. Taivas vaikenee. Ja kaikki peittyy pimeään. Ei näy aurinkoa. Ei näy tähtiä. Ei näy kuuta. On vain pimeyttä. On vain toivottomuutta.
Silloin kuuluu lempeä ääni: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani.
Nuo lempeän äänen lausumat sanat puhaltavat pois toivottomuuden ja pimeyden. Siinä missä ennen oli tuskaa, pelkoa ja kauhua, siinä on nyt uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuolema on kadottanut kauhunsa, syvyydestä ja pimeydestä on noussut pelastaja: ristiinnaulittu, joka avoimin sylin rientää ahdistettua vastaan.
Inhimillinen elämä pyrkii näännyttämään ja rikki repimään. Kaiken sen minkä se särkee, hajoittaa ja murskaa, kaiken sen tulevaisen elämän toivo tekee ehjäksi, kaikkeen ahdistukseen, surmin ja tuskaan luo se henkilökohtaisen merkityksen, jolla on kasvattava ja jalostava tarkoituksensa: kypsyttää ihmistä tulevaista elämää varten.
Tämä koskee yhtä hyvin vankilan koppia kuin komeata kartanoakin. Ihminen, jonka sielu todella elää, kärsii kaikissa asemissa siitä, mikä hänen ympärillään, joko lähempänä tai etäämpänä, on särkynyttä ja huokausten hyväilemää. Iloisimpienkin tunteitten valloissa ollessa nousee rinnasta äkkiä ja lupaa kysymättä huokaus, onnellisinkin tuntee toisinaan elämän näännyttävää painoa ja kaihoisina hetkinä mieli oikein ui kyynelissä, tietämättä mitä varten ja mistä syystä.
Tulevaisen elämän toivo luo inhimilliseen elämään korkeuden ja suuruuden, jota ei voi mitata, se luo siihen pyhyyden ja kirkkauden, jota ei käy yrittäminenkään määritellä. Se antaa kaikki eikä vaadi mitään. Ihminen, surun lapsi ja ilon nauttija, onnellinen ja onneton, kaikki tarvitsevat haudantakaisen elämän toivoa, tarvitsevat sitä myrskyssä ja kirkkaalla säällä, elämässä ja kuolemassa.
Tuohon tapaan puhui Jonni ja puhujan olento oli kuin sinetti jokaisen lauseen alla. Suuren vartalon niska oli painunut Seppolassa ollessa yhä tuntuvammin kyyryyn, mutta kaarevan otsan ja ystävällisien, aina hymyilevien kasvojen ilmeessä heijasti jotakin korkeampaa, joka vaikutti väkevästi.
KANSAN MIES.
Ainolan isännöiminen veti alussa Jonnin kovalle. Hän hapuili kuin hämärässä, talonpidon komennon eri haarat tuntuivat olevan irti toisistaan, ja vaikeaksi kävi löytää kulloinkin monien ohjien kimpusta juuri se ohja, jota piti käsitellä ja jolla piti suunnata toisia ohjia. Mutta Eliina pystyi antamaan neuvon ja vasta nyt Jonni oppi ymmärtämään, mitä käytännöllinen ja taitava vaimo merkitsee. Kun Jonni avutonna tähtäili laskujaan vuosien taakse, sormitteli Eliina huomista päivää ja tulevaa viikkoa ja mittaili puuhat niiden mukaan niin täsmälleen ja selvästi, kuin olisi ollut kysymys vain kahden vaskilantin yhteenlaskemisesta.
Kuoletuslainan homma onnistui laskujen mukaan. Ainolasta myönnettiin kaksikymmentätuhatta markkaa, mutta moinen summa nieli korkoihin ja kuoletukseen sata markkaa kuuta kohti. Ja sen sadan markan kokoon haaliminen häiritsi monesti Ainolan haltijaväen yöunia, tuppasipa päivinkin pitämään pientä peliä naurun ja hymyn pohjissa.
Lainahomman jälestä tuli meijerin vuoro. Keskinäisien riitojen vuoksi oli meijeriliike kokonaan tauonnut, mutta tavallisella tarmollaan puhalsi Jonni sen jälleen toimintaan, perustaen samalla isäntäyhdistyksen yhteisostoja ja muita yleisiä käytännöllisiä pyrintöjä varten. Tulevaisuus siten lupasi hyvää ja kaunista, mutta nykyisyyden kanssa oli laita vähän noin ja näin. Ensimmäinen vuosi Ainolassa veti velkaantumiseen, ja toinen vuosi oli ensimmäistä karmeampi. Kevät ei ollut erin tavallisuudesta poikkeava eikä liioin kesäkään. Satoi lajikseen ja piti seestäkin, mutta luonnon niityt eivät havahtuneet kasvuun, vaan muljottivat osiltaan paljaina, osiltaan työnsivät korkeintaan keskinkertaisen sadon. Peltoheinä kyllä yleni, jotta humusi ilmassa, mutta se oli huono lohdutus Ainolan isännälle, jonka maitotalous nojautui vielä melkein pelkältään luonnon niittyjen anteliaisuuteen.
Ja elokuu läheni, jonka alkupäivinä puoli kuoletusvelan korkoa oli suoritettava. Eliina laski maitotalouden säästöt, mutta vaikka niissä keksittiinkin tasamittainen kohoaminen, eivät ne likipitäinkään nousseet tarvittavan summan tasalle. Jonni oli suunnitellut myydä maitotulojen lisäksi peltoheinää, mutta sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, kun luonnon niityt olivat osittaisen kasvamislakon tehneet sinä kesänä. Kipin kapin heinät kaikkineen tulivat riittämään Ainolan elukoille uuden nurmen vihannoimiseen saakka. Ja velan teko vilutti niin mielen, että siitä luovuttiin heti.
— Ei velkaa enää, ei missään nimessä, virkkoi Eliina. Pannaan ennemmin hengellisiä alttiiksi.
— Se kostaa vasta käsin.
— Kyllä, mutta velka kostaa myöskin. Pannaan toinen härkä, lampaita, sika…
— Tehdään niin. Ehkä siten valitaan kahdesta pahasta vähemmin paha.
Päästiin pulmasta puolen vuoden ajaksi, mutta kynttelinä nauroi taasen räystäällä sama harakka. Eliina laski maitotalouden säästöjä, Jonni istui mykkänä. Hän pystyi kyllä suuriin tehtäviin, mutta tämmöiset pienet seikat pyörittivät hänet tolkuttomiin. Jos olisi ollut kysymys taivuttaa kuntalaiset yksissä miehin hankkimaan navettoihinsa ja asuntoihinsa sähkövalot, ei hän olisi moisen tehtävän edessä joutunut silmänräpäykseksikään ymmälle, mutta pikku seikka, kuoletusvelan koron suorittaminen, se pieksi hänet aivan avuttomaksi.
— Hulivili rahaksi, muu ei auta.
Jonni säpsähti.
— Tarkoitatko täyttä totta? kysyi hän pyörein silmin.
— Täyttä totta tarkoitan, ei löydy meillä muuta joutilaampaa muuttumaan rahaksi.
Hulivili oli kolmitalvias varsa, joka äitinsä Tipan kera oli tuotu Eliinan kotoa Ainolaan heti, kun Seppolasta oli muutettu. Varsan nimestä riiteli Jonni viikkokausia Eliinan kanssa, väittäen ettei Hulivili sovi tammavarsan nimeksi, mutta Eliina nauroi sen sopivan aivan ihmeesti, vieläpä paremmin kuin mikään muu nimi.
— Se on loukkaus Tippaakin kohtaan, kun tyttärelle asetetaan nimi, joka suorastaan syyttää nimen omistajaa kevytmieliseksi.
— Tippa tietää, ettei nimi miestä pahenna.
Toivo, Silja, Manu ja koko Ainolan väki kutsui, isännän vastaväitteistä huolimatta, varsaa Huliviliksi ja se nimi sille jäikin pysyväksi. Ajan mukaan Jonnikin tottui nimeen.
Mutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja kookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.
— On raskas luopuakseni siitä.
— Varsoohan Tippa keväällä.
Myytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä vuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet, panemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.
Noin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun, ja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan pulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja terästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä lujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän tuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän kanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana. Häntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä niinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään. Se oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti Jonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa ja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli heidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren puolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun puolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika. Veriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena kuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina ajoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan etäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan. Ja kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi. Oli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta hinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin turhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin puolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa yhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.
— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri velka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa vanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon pöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä ja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.
Avunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo valmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin sitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni pian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä heihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin antaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä varovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden sulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja Jonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä muori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.
Viimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä vireillä.
Neljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien kellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä työnsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut tasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta. Kehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja pikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto epäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys ja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä tarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi muutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti suorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään kaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen lisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia, villoja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja juoksemassa.
Eliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen tottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen elävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa viljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa kuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä asteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo ollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni tuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan isä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja kaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita ikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari semmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan laulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat varakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta olivatkin toisarvoisia.
Viisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean laihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan kiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset maat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.
Jonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan talouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan, hentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja järjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan, jokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi hän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa aamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa jokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —
Eliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla tunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion palkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa kunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni pääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo. Hallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin liepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä kaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen kutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia kysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.
Komitean lopetettua työnsä läheni tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali. Jonnista tuntui heti, että jotakin salaperäistä liikkui ilmassa. Tuomiokunnan entinen, monivuotinen edustaja, joka oli kunnialla paikkansa täyttänyt, oli kuollut, hänen tyhjä sijansa oli lähestyvässä vaalissa täytettävä. Ehdokkaaksi ilmaantui naapuripitäjän kuntakokouksen puheenjohtaja, upporikas rusthollari, joka metsäkaupoilla ja talojen ostoilla oli hankkinut itselleen puolen miljoonan omaisuuden. Maanviljelijänä oli mies nolla, valtiopäivämiehenä vallan mahdoton. Kuultuaan hänen pyyteistään, rupesi Jonni vakavasti harkitsemaan edusmieskysymystä. Mikäli vaali hänen vallassaan oli, ei hän ikinä aikonut päästää moista tukkijunkkaria ja yksinkertaisien petkuttajaa valtiopäivämieheksi. Kykenevämpi ja sopivampi ehdokas oli saatava, ja semmoinen löytyikin toisessa naapurikunnassa. Vähävarainen talonpoika, kolmenkymmenen vanha, käynyt vain kansakoulun, mutta hankkinut tietoja kirjoista ja elämästä enemmän kuin moni korkeammat koulut käynyt. Häneen oli Jonni tutustunut muutamissa kokouksissa, joita pidettiin kuntien edustajain kesken paikkakunnalle perustettavan kansanopiston vuoksi. Talonpojan nimi oli Heikki Vasu ja johtui sukunimi talosta, jonka nimi myöskin oli Vasu. Jonnista ja hänestä tuli ystävät, he olivat kirjevaihdossakin keskenään, kun milloin vain toinen tarvitsi toiselta neuvoa. Sopivin kunnan valtiopäivämies oli epäilemättä Heikki Vasu, mutta mies tarvitsi vetää esiin piilostaan.
Jonni kirjoitti asiasta Veikolle, joka oli naapuripitäjän kirkkoherrana ja perusteli Heikki Vasun ehdokkuutta niin pätevästi, kuin hänen luonteisensa henkilö konsanaan voi perustella. Ei ole epäilemistäkään, ettei hänen ehdokkuutensa saa kannatusta, kirjoitti hän lopuksi. On melkein varma, että minä joudun valitsijamieheksi, joten meidän äänemme ovat taatut. Kypsytä sinä miehesi. Jos ei kummempia satu, tulee muiden kuntien valitsijamiehissä löytymään semmoisiakin, joihin minä voin vaikuttaa. Muut mahdollisesti mukaan joutuvat ainekset sulatetaan vaalitilaisuudessa.
Parille muullekin henkilölle kirjoitti Jonni Heikki Vasun ehdokkuudesta; mutta ne eivät vastanneet lainkaan. Veikko kyllä vastasi, mutta jotenkin hämärästi. Heikki Vasun kannattamisesta ei mainittu sanaakaan, vakuutettiin vain, että heidän kunnastaan kyllä lähetetään valitsijamiehiksi potrat pojat.
Koitti valitsijamiesten vaalipäivä, Jonni asteli kuntakokoukseen, varmana ettei hänen ohitseen ajeta missään tapauksessa. Muuan nuori isäntä, Pälsyn sukulainen, esitti valitsijamiesehdokkaat, ne hyväksyttiin äänestyksettä, pöytäkirja tarkastettiin ja allekirjoitettiin heti, koko toimitus kesti tuskin puoli tuntia.
Nolon näköisenä silmäili Jonni äänivaltaisiin, jotka noin yksimielisesti sivuuttivat hänet, mutta kenenkään kasvojen ilmeistä ei käynyt selville mitään huomattavampaa. Kaikki näyttivät tyyniltä ja tyytyväisiltä, kuten olisi päätetty jostakin aivan luonnollisesta ja jokapäiväisimmästa asiasta.
Kokouksen hajotessa pyydysti Jonni kiinni kaksi valitsijamiestä, ruveten keskusteluihin heidän kanssaan, kysyen painavasti:
— Ketä aiotte äänestää?
— Riippuu sovitteluista toisien valitsijamiehien kanssa.
— Ettehän vain tukkiherraa ja puolen miljoonan omistajaa?
— Sitä ei kannateta edes omassakaan kunnassa.
— Mistä sen tiedätte?
— Siellä oli toissapäivänä valitsijamiesvaali ja tukkiherran ehdokkuuteen nähden se meni aivan maantien ojaan.
— Heikki Vasua on äänestettävä, hänen omat kuntalaisensa kannattavat häntä. Se on tietomies ja taitomies.
— Kyllä mies tunnetaan.
Kului pari viikkoa. Oli aamu, Jonni kengitti tanhualla Tippaa. Hevosen kengittäminen oli hänen mielitöitään ja siinä työssä hän omasi mestarin taidot. Etevimmän ammattimiehen tavoin kykeni hän muutamassa silmänräpäyksessä veistämään kavion semmoisen tasoon, jotta kenkä siihen sopi kuin syletty. Lyseoajoilta oli hänellä monta muistoa kengitystaituruudesta. Samassa talossa, jossa hän asui lyseota käydessään, asui myöskin ajuri. Jonni kärtti kärttämätään saada kengittää tämän hevosta, johon hän oli muutenkin rakastunut. Vihdoin ajuri suostui, koe onnistui mainiosti ja siitä pitäin oli Jonni ajurin vakituinen kengittäjä. Pikku kaupungissa seikka levisi muidenkin tietoon eikä kestänyt kauan, ennenkuin Jonni oli kaikkien ajurien tuttu ja heidän hevosiensa palkaton kengittäjä. Vielä nytkin hän hevosen nähdessään aina silmäsi ensiksi sen jalkoihin, olivatko ne kengässä tai ilman. Koulupoikana olivat hänen korvansa tottuneet niin herkiksi, että hän kesäisin kuuli jo monen kymmenen sylen päähän, jos hevosen yksikin kenkä oli höllääntynyt ja vähääkään liksutti —