Kuningatar silmäili häntä kiinteästi kirkkaalla katseellaan.
»En ketään», vastasi hän.
Ja hän vaati, että kuningas ja lapset lähtisivät vaunuista ensimmäisinä.
Seuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat — emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi mestauslavalle.
Hän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi mitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai että hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi päästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.
Kun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin, jonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet muodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.
Mutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä tuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä edessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli niin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon, miehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista lähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa ennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.
Vasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti vakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen silmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki tosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon synkän näyn todetessaan.
Hän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut, tuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen ympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi, että häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli kuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä kansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle. Hän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan alas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina, taistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään, huulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen, joka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän tunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.
»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä käsillään.
»Minä, minä», kuiskasi toinen hänen korvaansa. »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut…!»
Nyt kuningatar ei kestänyt enempää. Hän parahti ja pyörtyi. Sillävälin kansa koetti repiä palasiksi Charnya, Maldenia ja Valorya ja kantoi riemukulussa Drouetia ja Billotia.
X
Kalkki
Toinnuttuaan kuningatar huomasi olevansa omassa makuusuojassaan
Tuileries-palatsissa.
Rouva de Misery ja rouva Campan, hänen ensimmäiset hovinaisensa, seisoivat hänen vieressään.
Hänen ensimmäiset sanansa koskivat kruununprinssiä.
Kruununprinssi oli huoneessaan makuulla, kotiopettajattarensa, rouva de
Tourzelin, ja hovinaisensa, rouva Brunierin, hoidossa.
Tämä vakuutus ei riittänyt kuningattarelle: hän nousi heti ja riensi, puku epäjärjestyksessä, poikansa huoneeseen.
Lapsi oli pelännyt kauheasti ja itkenyt haikeasti, mutta oli sitten rauhoittunut ja nukkui nyt.
Mutta heikot puistatukset häiritsivät hänen untansa.
Kuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli häntä kyynelten välistä.
Hänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen mies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»
Oliko se siis totta? Hänkö se siis veisi kuninkuuden perikatoonsa?
Niin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien hänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.
Sulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten kun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko siihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin uskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?
Jehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut
Jeftan uhrin täyttyä.
Ne olivat synkkiä ajatuksia kuningattarelle, vielä synkempiä äidille.
Sitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan huoneeseensa.
Siellä hän tuli silmäilleeksi epäjärjestyksessä olevaa ulkoasuaan.
Hänen vaatteensa olivat kurttuiset ja monesta kohden repeytyneet, hänen kenkänsä olivat puhjenneet teräviin kiviin ja karkeaan katuun, joilla hän oli kävellyt. Ja hän oli kokonaan pölyn peitossa.
Hän pyysi uudet jalkineet ja käski valmistaa kylvyn.
Barnave oli käynyt kahdesti tiedustelemassa kuningattaren vointia.
Ilmoittaessaan näistä käynneistä rouva Campan silmäili kuningatarta ihmeissään.
»Kiittäkää häntä kohteliaasti, madame», sanoi Marie-Antoinette.
Rouva Campan kummasteli yhä enemmän.
»Me olemme sille nuorelle miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa, madame», sanoi kuningatar vastoin tapaansa selittäen tekojensa syyt.
»Mutta minusta tuntui, madame», uskalsi hovinainen huomauttaa, »että herra Barnave on demokraatti, kansanmies, jolle kaikki keinot ovat kelvollisia, kun hän pyrkii päämääräänsä».
»Kaikki keinot, joita nero tarjoo käytettäväksi, madame», sanoi kuningatar, »mutta pitäkää omana tietonanne, mitä nyt sanon teille. Puolustan Barnavea, sillä ylpeyden tunne, jota minä en voi soimata, on saanut hänet hyväksymään kaikki, mikä tasoitti tien kunniaan ja maineeseen sille säädylle, jonka keskuudessa hän on syntynyt. Minkäänlaista puolustusta ei ole niiden aatelisten varalle, jotka ovat liittyneet vallankumoukseen. Mutta jos meidän valtamme palaa, myönnetään Barnavelle jo ennakolta anteeksianto… Menkää tiedustelemaan, kuinka on käynyt herrojen de Maldenin ja de Valoryn…»
Kuningattaren sydän liitti näihin kahteen nimeen myöskin kreivi de
Charnyn nimen, mutta hänen huulensa kieltäytyi sitä lausumasta.
Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kylpy oli kunnossa.
Sillävälin kun kuningatar kävi katsomassa kruununprinssiä, oli vartijoita sijoitettu kaikkialle, hänen pukeutumishuoneeseensa, vieläpä hänen kylpyhuoneessakin oven eteen.
Kuningatar sai työläästi aikaan sen, että ovi pantiin kiinni siksi ajaksi kun hän kylpi.
Se seikka johti Prud'hommen kirjoittamaan sanomalehteensä Pariisin vallankumoukset:
»Jotkut kunnon isänmaanystävät, joissa kuninkuuden tunne ei ollut sammuttanut säälin tunnetta, näyttivät huolestuneen Ludvig XVI:n ja hänen perheensä siveellisestä ja ruumiillisesta tilasta matkan jälkeen, joka oli niin onneton kuin matka Saint-Menehouldiin oli.
Rauhoittukoot! Meidän entisemme oli viime lauantai-iltana huoneistoonsa palattuaan juuri siinä tilassa kuin väsyttävältä metsästysretkeltä kotiuduttuaan, ei siis mitenkään huonossa kunnossa: hän hotaisi kanansa kuten ennenkin ja seuraavana päivänä, päivällisen loputtua, leikki poikansa kanssa.
Äiti puolestaan vaati kylvyn heti kun pääsi palatsiin. Hänen ensimmäiset määräyksensä koskivat jalkineita. Hän näytti perin tarkoin, että hänen matkakenkänsä olivat rikki. Hän kohteli ylen arastelemattomasti upseereja, jotka oli määrätty hänen erikoisvartijoikseen. Hän piti naurettavana ja loukkaavana, kun hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi tahdottiin pitää auki.»
* * * * *
Katsokaa kummitusta, joka ei häpeile syödä kanaa matkalta palattuaan
eikä leikkiä seuraavana päivänä poikansa kanssa!
Katsokaa nautiskelijaa, joka ottaa kylvyn istuttuaan viisi päivää
vaunuissa ja vietettyään kolme yötä majataloissa?
Katsokaa tuhlaria, joka pyytää uudet jalkineet, kun hänen
matkakenkänsä ovat kuluneet rei'ille.
Katsokaa irstailijaa, joka pitäessään naurettavana ja loukkaavana, että hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi jätettiin auki, pyysi vartijoilta lupaa saada sulkea ovet!
Ah, herra sanomalehtimies, minkälainen olisikaan ilmeenne, jos saisitte syödäksenne kanaa vain neljänä suurena juhlapäivänä, eikä teillä olisi lapsia, ettekä pääsisi kylpyyn ja teidän täytyisi mennä rikkinäisin kengin kansalliskokouksen sanomalehtimiesaitioon!
Silläkin uhalla, että herättäisi julkista pahennusta, kuningatar meni kylpyyn ja vaati, että kylpyhuoneen ovi suljettiin.
Vartija ei malttanutkaan olla sanomatta rouva Campania aristokraatiksi, kun tämä, tiedusteluretkeltä palattuaan, meni kylpyhuoneeseen.
Uutiset eivät olleet niin huonoja kuin oli ollut syy pelätä.
Jo tulliportilla Charny ja hänen toverinsa olivat valmistaneet suunnitelman: suunnata itseensä osan siitä vaarasta, joka uhkasi kuningasta ja kuningatarta. He sopivat niin, että heti kun vaunut pysähtyisivät, yksi syöksyisi oikealle, toinen vasemmalle ja keskellä istunut suoraan eteenpäin. Siten hajoitettaisiin salamurhaajien voimat ja kun näiden täytyisi ajaa takaa kolmea eri tahoilla liikkuvaa saalista, syntyisi kolme saalistuskenttää. Tällöin kuningas ja kuningatar kenties voisivat löytää vapaan väylän, jota pitkin pääsisivät palatsiin.
Olemme maininneet ajoneuvojen pysähtyneen ensimmäisen vesialtaan kohdalle, palatsin ison pengermän kupeelle. Murhaajilla oli sellainen hoppu, että heidän syöksyessään vaunujen eteen kaksi haavoittui vaikeasti. Hetken vielä istuimen vierillä seisseitten krenatöörien onnistui suojella kolmea henkivartijaa, mutta kun heidät oli temmattu alas, täytyi heidän jättää upseerit oman onnensa nojaan.
Sen hetken he valitsivat. Kaikki kolme syöksyivät paikaltaan, mutteivät niin nopeasti, etteivät olisi ehtineet kaataa kumoon viittä tai kuutta miestä, jotka olivat kavunneet pyörille ja astinlaudalle riuhtaistakseen heidät alas istuimelta. Kuten he olivat suunnitelleet, kansan kiukku suuntautui nyt kolmelle taholle.
Maahan hypättyään Malden huomasi olevansa kahden vallinkaivajan kirveitten uhkaamana. Kirveet olivat koholla ja odottivat vain tilaisuutta päästä iskemään häneen. Hän teki nopean ja jäntevän liikkeen ja hänen onnistui riuhtaista itsensä irti miehistä, jotka pitelivät häntä kauluksesta. Sekunnin ajan hän oli yksin.
Hän pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi:
»Iskekää!»
Vain toinen kirves jäi koholle. Uhrin rohkeus herpaannutti murhaajan käden.
Toinen kirves iski verenhimoisena. Mutta pudotessaan se osui erääseen musketinpiippuun, kilpistyi siitä sivuun ja vain sen terän nirkko raapaisi Maldenin kaulaan lievän haavan.
Silloin hän syöksyi suin päin väkijoukkoon, joka aukaisi rivinsä, mutta parin askelen päässä hänet otti vastaan ryhmä upseereja, jotka halusivat pelastaa hänet ja työnsivät hänet sitä kansalliskaartilaiskujaa kohden, joka muodosti kuninkaalle ja kuningattarelle esteettömän kulkutien vaunuista palatsiin. Kenraali Lafayette huomasi hänet, kannusti hevosensa hänen lähelleen, tarttui hänen kaulukseensa ja painoi hänet jalustimiensa suojaan yrittäen pelastaa hänet kansanomaisuudellaan. Mutta tunnettuaan hänet Malden huusi:
»Päästäkää minut, herra, huolehtikaa kuninkaallisen perheen turvallisuudesta ja jättäkää minut roskaväen armoille!»
Lafayette päästi hänet todella ja huomatessaan erään miehen kantavan kuningatarta karautti sitä miestä kohden.
Malden syöstiin kumoon, nostettiin pystyyn, yhdet häntä ahdistivat, toiset puolustivat, ja näin hän vieri edelleen, mukiloituna, haavoittuneena, verissään, aina palatsin portille asti. Siellä muuan palvelusvuoroinen upseeri, joka huomasi hänen olevan menehtymäisillään, tarttui häntä kaulukseen, veti hänet lähelleen ja huusi:
»Olisi vahinko, jos mokoma lurjus kuolisi näin lempeällä tavalla.
Tämänluontoiselle ilkiölle on keksittävä erikoinen rangaistus.
Luovuttakaa hänet siis minulle, minä kyllä pidän hänestä huolen!»
Ja hän jatkoi sättimistään sanoen Maldenille: »Tule, lurjus, tätä tietä, olet nyt joutunut asioihin minun kanssani!»
Näin hän laahasi henkivartijan pimeämpään soppeen ja sanoi hänelle:
»Pian nyt pakoon, hyvä herra, ja suokaa minulle anteeksi kepponen, johon minun täytyi turvautua pelastaakseni teidät noiden heittiöiden käsistä.»
Malden pujahti palatsin portaille ja katosi sitä tietä.
Jotenkin samoin oli käynyt Valoryn. Hän oli saanut pari pahaa haavaa päähänsä. Mutta juuri kun kaksikymmentä pistintä, kaksikymmentä sapelia, kaksikymmentä puukkoa kohosi hänet lävistämään, syöksyi Pétion paikalle, työnsi murhamiehet kaikella voimallaan syrjään ja huusi:
»Kansalliskokouksen nimessä minä julistan teidät kelvottomiksi lukeutumaan ranskalaisiksi, ellette heti väisty tieltä ja luovuta minulle tätä miestä. Minä olen Pétion.»
Ja Pétion, jonka tylyhkön pinnan alla oli paljon rehtiyttä, sykki urhea, vilpitön sydän, huikaisi näillä sanoillaan murhaajat niin, että he väistyivät ja luovuttivat Valoryn hänelle.
Pétion vei hänet, häntä tukien — sillä saamistaan iskuista Valory oli niin pökerryksissä, että tuskin pysyi jaloillaan — vei hänet kansalliskaartilais-rivien luokse ja jätti hänet ajutantti Mathieu Dumasin haltuun, joka lupasi vastata hänestä päällänsä ja opasti hänet todella palatsiin saakka.
Pétion oli tällöin kuullut Barnaven äänen… Barnave kutsui häntä avukseen, sillä hänen voimansa eivät riittäneet puolustamaan Charnyta.
Kreiviin oli tarttunut parikymmentä käsivartta, hänet oli syösty kumoon ja häntä oli raahattu tomussa. Hän oli päässyt jaloilleen, oli riuhtaissut eräästä pyssystä pistimen ja jakeli nyt hirveitä iskuja hyökkääjille.
Mutta hän olisi pian sortunut epätasaisessa taistelussa, elleivät
Barnave ja Pétion olisi rientäneet hänen avukseen.
Kuningatar kuunteli tätä selostusta kylpyammeesta. Mutta rouva Campan, joka sen esitti, tiesi tarkasti vain, kuinka Maldenin ja Valoryn oli käynyt, sillä molemmat oli nähty palatsissa menehtyneinä, verissään, mutta vain lievästi haavoittuneina.
Charnyn kohtalosta ei tiedetty mitään varmaa. Barnave ja Pétion olivat kuulemma hänet pelastaneet, mutta hänen ei ollut nähty tulleen palatsiin.
Nämä sanat kuullessaan kuningatar kalpeni kuolemanvaljuksi. Rouva Campan arveli tuon kalpeuden johtuneen pelosta, että kreiville oli sattunut jotakin ikävää, ja huudahti:
»Hänen majesteettinsa ei tarvitse joutua epätoivoon sentakia, ettei kreivi de Charny ole tullut palatsiin. Kuningatar tietää, että kreivitär de Charny asuu Pariisissa. Kreivi on kenties mennyt vaimonsa luokse.»
Sama ajatus oli juolahtanut Marie-Antoinetten mieleen ja se juuri oli pannut hänet kalpenemaan.
Hän syöksyi kylpyammeesta ja huudahti:
»Pukekaa minut, Campan, pukekaa nopeasti. Minun täytyy saada heti tietää, kuinka kreivin on käynyt!»
»Kenen kreivin?» kysyi rouva de Misery astuessaan kylpyhuoneeseen.
»Kreivi de Charnyn!» vastasi kuningatar.
»Kreivi de Charny on hänen majesteettinsa odotushuoneessa», sanoi rouva de Misery, »ja pyytää kunniaa päästä teidän puheillenne».
»Ah», mutisi kuningatar, »hän on siis pysynyt sanassaan!» Hovinaiset silmäilivät toisiaan, käsittämättä, mitä kuningatar tarkoitti. Läähättäen, kykenemättä puhumaan enempää Marie-Antoinette viittasi heitä kiirehtimään pukeutumista.
Milloinkaan ei pukeutuminen ollut käynyt rivakammin. Kuningatar tosin tyytyi vain palmikoimaan hiuksensa, jotka hän oli pesettänyt tuoksuvedellä puhtaiksi pölystä, ja kietomaan ympärilleen valkoisen musliinikankaisen aamunutun.
Astuessaan huoneeseensa ja annettuaan määräyksen opastaa kreivi de Charnyn sisälle hän oli kasvoiltaan yhtä valkoinen kuin hänen aamunuttunsa.
XI
Keihäänpisto
Tovin kuluttua kamaripalvelija ilmoitti herra kreivi de Charnyn ja tämä ilmestyi oviaukkoon laskevan auringon kultaiseen säteitten luomaan hohteeseen.
Hän, kuten kuningatarkin, oli käyttänyt hyväkseen palatsissa viettämänsä ajan poistaakseen ulkoasustaan pitkän matkan aiheuttamat jäljet ja sen hirveän taistelun merkit, jonka hän oli saanut kestää perille tultuaan.
Hänen yllänsä oli hänen tuttu asetakkinsa, toisin sanoin fregatti-kapteenin virkapuku, jossa oli punaiset päärmeet ja pitsiliepeet.
Sama puku oli ollut hänen yllään silloin kun hän tapasi kuningattaren ja Andrée de Taverneyn Palais-Royal-aukiolla ja saattoi heidät ajurinrattailla Versaillesiin saakka.
Milloinkaan hän ei ollut näyttänyt näin komealta, näin tyyneltä, näin kauniilta, ja häntä katsellessaan kuningattaren oli vaikea uskoa, että hän oli sama mies, jonka kansa oli tunti sitten ollut repiä palasiksi.
»Ah, hyvä herra», huudahti kuningatar, »teille on varmaankin sanottu, kuinka levoton olen ollut takianne ja että olen tiedustellut teitä kaikkialta».
»Niin, madame», sanoi Charny ja kumarsi, »mutta uskokaa minua, en minäkään astunut huoneeseeni, ennenkuin olin hovinaisiltanne kuullut, että olitte hyvässä turvassa».
»Te saatte kuulemma kiittää pelastuksestanne herroja Pétionia ja Barnavea. Onko se totta ja joudunko minä uuteen kiitollisuudenvelkaan viime mainitulle?»
»Se on totta, madame, ja minä olen herra Barnavelle kaksin kertaisessa kiitollisuudenvelassa, sillä hän ei halunnut jättää minua, ennenkuin olin huoneessani; hän suvaitsi tällöin mainita, että te olitte ajatellut minua matkalla.»
»Teitä, kreivi? Entä millä tavalla'»
»Mainitsemalla kuninkaalle, että teidän entinen ystävättärenne oli varmaankin syvästi huolissaan minun viipymiseni johdosta. Minä puolestani en usko, kuten te, madame, sen levottomuuden syvyyteen, mutta…»
Hän vaikeni, sillä hän oli huomaavinaan, että kuningatar kävi entistäänkin kalpeammaksi.
»Mutta…?» toisti kuningatar.
»Mutta», jatkoi Charny, »hyväksymättä mitenkään kaikessa laajuudessaan teidän majesteettinne minulle tarjoamaa lomaa, arvelen silti, että nyt, kun olen vakuutettu kuninkaan turvallisuudesta ja teidänkin, madame, sekä korkeitten lapsienne, on paikallaan minun viedä uutiset henkilökohtaisesti rouva kreivitär de Charnylle».
Kuningatar painoi vasemman käden sydämelleen, ikäänkuin olisi tahtonut saada varmuuden, ettei sydän herennyt sykkimästä moisesta iskusta, ja sanoi äänellä, joka oli tukehtua hänen kurkkunsa kuivuuteen:
»Se on enemmän kuin kohtuullista, herra kreivi. Mutta minä haluan kysyä, miksi olette odottanut näin kauan, ennenkuin täytätte sen velvollisuutenne.»
»Kuningatar unohtaa, että olen antanut teille kunniasanani, etten tapaa kreivitärtä luvattanne.»
»Ja sitä lupaa olette nyt tullut pyytämään?»
»Niin, madame», vastasi Charny, »ja minä rukoilen teidän majesteettianne suomaan sen minulle.»
»Ja vaikkette sitä saisikaan, te lähtisitte kuitenkin, niin polttava on teissä halu tavata rouva de Charny, eikö niin?»
»Kuningatar on minun nähdäkseni nyt kohtuuton», sanoi Charny. »Pariisista lähtiessäni luulin joutuvani pitkälle matkalle, ehkä ainiaaksi pois pääkaupungista. Matkalla tein kaikki, mitä ihminen suinkin voi, jotta se matka onnistuisi. Ei ole minun vikani, kuten teidän majesteettinne muistanee, etten minä veljeni lailla joutunut uhraamaan henkeäni Varennesissa tai ettei minua herra de Dampierren-lailla revitty palasiksi matkalla tai Tuileriein puutarhassa… Jos minulle olisi suotu ilo opastaa teidän majesteettinne rajan tuolle puolelle tai kunnia kuolla puolestanne, olisin mennyt maanpakoon tai kuollut tapaamatta enää kreivitärtä. Mutta minä toistan, mitä jo olen sanonut teidän majesteetillenne: Pariisiin palattuani minä en voi osoittaa välinpitämättömyyttä naiselle, jolla on minun nimeni — ja te tiedätte, madame, että hän on sen nimen arvoinen! — enkä olla viemättä hänelle tietoja itsestäni, varsinkaan kun veljeni Isidor ei enää ole välittäjänäni… Muuten, mikäli herra Barnave ei ole erehtynyt, se oli vielä toissa päivänä teidän majesteettinnekin mielipide.»
Kuningattaren käsivarsi luisui nojatuolin käsipuulle ja seuraten koko ruumiillaan tätä liikettä, joka työnsi häntä Charnyta kohden, hän sanoi:
»Te rakastatte siis syvästi vaimoanne, herra kreivi, koska voitte noin kylmästi aiheuttaa minulle tällaisen tuskan?»
»Madame», vastasi Charny, »kohta kuusi vuotta sitten te itse — hetkellä, jolloin minä sitä en ajatellut, koska minulle oli maan päällä vain yksi nainen ja tämän naisen Jumala oli pannut niin korkealle, etten minä voinut häntä tavoittaa — kuusi vuotta sitten te itse naititte minut neiti Andrée de Taverneylle ja tyrkytitte hänet minulle vaimoksi. Kuuden vuoden aikana minun käteni ei ole kahtakaan kertaa koskettanut hänen kättänsä pakottavatta syyttä, en ole häntä kymmentäkään kertaa puhutellut eikä kymmentäkään kertaa katseemme ole yhtynyt. Koko minun elämäni on ollut täynnä toista rakkautta, täynnä tuhansia huolia, tuhansia puuhia, tuhansia taisteluja, jotka ovat oleellisia miehen elämälle. Olen elänyt hovissa, taivaltanut pitkiä matkoja, punonut kuninkaan minulle uskomasta langasta sitä jättiläishanketta, jonka kohtalo nyt on purkanut hajalle. Minä en ole laskenut päiviä, en kuukausia, en vuosia. Aika on kulunut sitäkin nopeammin, kun olen askarrellut niissä sydämen tunteissa, niissä toimissa, niissä salahankkeissa, joista juuri mainitsin. Mutta niin ei ole ollut laita kreivitär de Charnyn, madame. Siitä lähtien kun hän surukseen joutui jättämään teidät varmaankin senvuoksi, että hän onnettomuudekseen oli pahoittanut mielenne, hän on elänyt yksin, eristettynä, tuomittuna asumaan Cop-Héron-kadun paviljongissa. Hän on nurkumatta hyväksynyt tämän yksinäisen, eristetyn, hylätyn elämäntavan, sillä — sydän vailla rakkautta — hän ei ole kaivannut samaa hellyyttä kuin muut naiset. Mutta sensijaan hän ei kenties ole nurkumatta hyväksynyt minun välinpitämättömyyttäni, joka on unohtanut alkeellisimmatkin velvollisuudet, rahvaanomaisimmatkin sovinnaistavat.»
»Oh, hyvä Jumala, te olette, herra kreivi, tosiaankin syvästi huolissanne siitä, mitä rouva de Charny ajattelee tai ei ajattele, tapaako hän teidät vai eikö tapaa! Ennenkuin noin huolestutte, olisi hyvä tietää, onko hän ajatellut teitä lähtönne hetkellä ja ajatteleeko hän teitä paluunne hetkellä?»
»En tiedä, ajatteleeko kreivitär minua paluuni hetkellä, madame, mutta lähtiessäni hän on ajatellut minua, siitä olen varma.»
»Olette siis tavannut hänet lähtiessänne?»
»Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, etten ole nähnyt rouva de Charnyta sen jälkeen kun lupasin kuningattarelle kunniasanallani, etten tapaa häntä.»
»Hän on siis kirjoittanut teille?
Charny oli vaiti.
»Kas niin», huudahti Marie-Antoinette, »tunnustakaa, että hän on kirjoittanut teille!»
»Hän on antanut veljelleni Isidorille kirjeen, joka on osoitettu minulle.»
»Ja te olette lukenut sen kirjeen?… Mitä hän sanoi teille, mitä hän voi kirjoittaa teille? Ah, hän oli vannonut… Kas niin, vastatkaa pian… No, mitä hän sanoi teille siinä kirjeessä? Puhukaa toki! Näettehän, että minä ihan kiehun!»
»En voi sanoa teidän majesteetillenne, mitä kreivitär sanoi minulle kirjeessään, sillä en ole sitä lukenut.»
»Olette siis sen repinyt!» huudahti kuningatar riemastuneena. »Olette heittänyt sen tuleen lukematta sitä? Charny, Charny, jos olette sen tehnyt, olette maailman vilpittömin mies, ja minä olen turhaan valitellut. En ole mitään menettänyt!»'
Ja kuningatar ojensi molemmat kätensä Charnylle kuin kutsuakseen hänet lähelleen.
Mutta Charny pysyi paikallaan.
»En ole sitä repinyt enkä heittänyt tuleen» sanoi hän.
»Mutta miksette siis ole lukenut sitä?» sanoi kuningatar ja vaipui takaisin nojatuoliinsa.
»Veljeni sai luovuttaa kirjeen minulle vain, jos haavoittuisin hengenvaarallisesti. Mutta ah, minä en kuollutkaan, vaan hän!
Hänen kuolemansa jälkeen minulle tuotiin hänen paperinsa ja niiden papereitten joukossa oli kreivittären kirje ynnä tämä paperilippu… lukekaa, madame.»
Ja Charny ojensi kuningattarelle Isidorin kyhäämän kirjelipun, joka oli ollut kiinnitettynä kreivittären kirjeeseen.
Marie-Antoinette otti kirjelipun vapisevin käsin ja soitti.
Kuvailemamme kohtauksen aikana oli tullut pimeä.
»Valoa», sanoi hän, »heti!»
Kamaripalvelija poistui. Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta ääntä kuin kuningattaren huohottava hengitys ja hänen sydämensä kiihkeä sykintä.
Kamaripalvelija toi kaksi kynttelikköä ja asetti ne takan reunalle.
Kuningatar ei malttanut odottaa hänen poistumistaan, vaan, lähti kirjelippu kädessä takan luo palvelijan sulkiessa ovea.
Kahdesti hän silmäili kirjelippua näkemättä mitään.
»Voi», mutisi hän, »tämä ei ole paperia, vaan tulenliekkiä!»
Ja hän nosti käden silmilleen, ikäänkuin olisi halunnut palauttaa niihin näkövoiman, jonka ne tuntuivat kadottaneen.
»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi hän ja polki kärsimättömänä jalkaa.
Lopulta hän masensi kätensä värähtelyn ja hänen silmänsä alkoivat nähdä.
Hän luki käheällä äänellä, joka ei ollenkaan tuntunut hänen tavalliselta ääneltään:
»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier
de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.»
Kuningatar keskeytti lukemisen hetkeksi ja jatkoi sitten:
»Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se kreivittärelle.»
Kuningatar pysähtyi toistamiseen, ravisti päätänsä ja jatkoi:
»Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin.»
— Ah, lukekaamme nyt ehdot! — mutisi kuningatar.
Ja hän nosti jälleen käden silmilleen.
»Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana, palautettakoon kirje kreivittärelle.»
Kuningattaren ääni muuttui sitä käheämmäksi, mitä pitemmälle hän luki.
Hän jatkoi:
»Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti, kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.»
— Oh, se on selvä asia, se! — sopersi kuningatar.
Miltei kuulumattomalla äänellä hän luki edelleen:
»Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.»
Marie-Antoinette loi kreiviin liekehtivän silmäyksen ja huudahti:
»Kiellättekö sen nytkin?»
»Minkä?»
»Oh, hyvä jumala… sen, että hän rakastaa teitä…!
»Kuka? Minua? Kreivitär rakastaa minua? Mitä te sanotte, madame?» huudahti Charny vuorostaan.
»Voi minua onnetonta, minä paljastan totuuden!»
»Kreivitär rakastaa minua! Minua? Mahdotonta!»
»Miksei? Rakastanhan minäkin teitä!»
»Mutta jos kreivitär rakastaisi minua, olisi hän sen sanonut minulle kuuden vuoden aikana, olisi antanut minun sen huomata.»
Poloiselle Marie-Antoinettelle oli tullut hetki, jolloin hän kärsi niin syvästi, että hänen täytyi työntää tämä tuska puukon lailla syvälle sydämeensä.
»Niin, niin», huudahti hän, »hän ei ole antanut teidän huomata mitään, hän ei ole sanonut teille mitään, sillä hän tietää hyvin, ettei hän voi olla teidän vaimonne!»
»Kreivitär de Charny ei voi olla minun vaimoni?» toisti Oliver.
»Niin», jatkoi kuningatar haltioituen yhä enemmän omasta surustaan, »hän tietää hyvin, että teidän välillänne on salaisuus, joka surmaisi teidän rakkautenne».
»Salaisuus, joka surmaisi meidän rakkautemme?»
»Hän tietää hyvin, että hetkellä, jolloin hän puhuisi, te halveksisitte häntä!»
»Minä, minäkö halveksisin kreivitärtä…?»
»Niin, ellei halveksita nuorta tyttöä, joka on vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää!»
Nyt oli Charnyn vuoro kalveta kuolemanvaljuksi ja hakea tukea lähinnä olevasta nojatuolista.
»Ah, madame, madame», huudahti hän, »olette sanonut liian paljon tai liian vähän, ja minulla on oikeus vaatia teiltä selitystä!»
»Selitystä, hyvä herra! Selitystä minulta, kuningattarelta?»
»Niin, madame», sanoi Charny, »ja minä vaadin sitä teiltä». Tällöin aukeni ovi.
»Mitä nyt?» huudahti kuningatar kärsimättömästi.
»Teidän majesteettinne on kerran sanonut», vastasi kamaripalvelija, »että tohtori Gilbert pääsee aina puheillenne».
»No?»
»Tohtori Gilbert anoo kunniaa päästä esittämään nöyrät tervehdyksensä teidän majesteetillenne.»
»Tohtori Gilbert?» sanoi kuningatar. »Oletteko ihan varma, että tulija on tohtori Gilbert?»
»Olen madame.»
»Oh, tulkoon hän sisälle, tulkoon heti!» sanoi kuningatar.
Sitten hän sanoi Charnylle ääntänsä korottaen:
»Te halusitte selitystä rouva de Charnyta koskevassa asiassa. Vaatikaa sitä selitystä tohtori Gilbertiltä. Hän voi sen teille antaa paremmin kuin kukaan muu.»
Gilbert oli astunut huoneeseen ja kuullut Marie-Antoinetten lausumat sanat. Hän oli pysähtynyt kynnykselle liikkumattomaksi.
Kuningatar viskasi Charnylle hänen veljensä kirjelipun ja astui pari askelta pukeutumishuoneeseensa päin, mutta häntä nopeammin kreivi katkaisi häneltä tien ja tarttui hänen ranteeseensa.
»Anteeksi, madame», sanoi hän, »mutta se selitys on annettava teidän kuullenne».
»Hyvä herra», sanoi Marie-Antoinette katse kuumeisena ja hampaat yhteen puristettuina, »unohdatte kaikesta päättäen, että minä olen kuningatar!»
»Te olette kiittämätön ystävä, joka parjaa ystäväänsä. Te olette lemmenkade nainen, joka soimaa toista naista, sen miehen vaimoa, joka kolmen viime päivän kuluessa on pannut henkensä alttiiksi teidän takianne parikymmentä kertaa, kreivi de Charnyn vaimoa! Teidän kuullenne, joka olette häntä parjannut, joka olette häntä solvannut, on hänelle tehtävä oikeutta… Istuutukaa siis tuonne ja odottakaa.»
»Hyvä on», sanoi kuningatar. »Herra Gilbert», jatkoi hän yrittäen nauraa, mikä ei oikein onnistunut, »te kuulette, mitä herra kreivi haluaa».
»Herra Gilbert», sanoi Charny hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti, »te kuulette, mitä kuningatar käskee».
Gilbert astui esiin ja silmäili Marie-Antoinettea surullisena.
»Voi, madame, madame…!» mutisi hän.
Sitten hän sanoi Charnylle:
»Herra kreivi, mitä minulla on sanottavaa, merkitsee erään miehen häpeää ja erään naisen kunniaa. Muuan heittiö, talonpoika, maan matonen, rakasti neiti de Taverneyta. Yhtenä päivänä nuorukainen tapasi hänet pyörtyneenä ja kunnioittamatta hänen nuoruuttaan, hänen kauneuttaan, hänen viattomuuttaan, se konna raiskasi hänet, ja siten siitä nuoresta tytöstä tuli vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää… Neiti de Taverney oli enkeli, rouva de Charny on marttyyri!»
Charny pyyhki otsaltaan hikeä.
»Kiitos, herra Gilbert», sanoi hän.
Sitten hän sanoi kuningattarelle:
»Madame, en tiennyt, että neiti de Taverney on ollut näin, onneton, en tiennyt, että rouva de Charny on näin kunnioitettava. Vakuutan teille, että jos sen olisin tiennyt, en olisi ollut kuutta vuotta polvistumatta hänen eteensä, palvomatta häntä, niinkuin häntä on palvottava!»
Hän kumarsi hämmästyneelle kuningattarelle ja poistui. Poloinen kuningatar ei uskaltanut tehdä elettäkään häntä pidättääkseen.
Mutta kreivi kuuli tuskanhuudon, jonka kuningatar päästi nähdessään oven sulkeutuvan.
Kuningatar ymmärsi, että tuolle ovelle lemmenkateuden pahahenki oli kirjoittanut saman mietelauseinaan, joka luetaan helvetin portin kamanasta:
LASCIATE OGNI SPEKANZA!
XII
Date lilia
Mainitkaamme nyt parilla sanalla, kuinka oli kreivitär de Charnyn laita sillävälin kun kreivin ja kuningattaren kesken esitettiin juurikään kertomamme kohtaus, joka katkaisi niin tuskallisella tavalla pitkien kärsimysten sarjan.
Koska me tunnemme hänen sydämensä tilan, meidän on helppo kuvitella, mitä hän kärsi Isidorin lähdön jälkeen.
Häntä puistatti, kun häntä ajatteli, että suuri suunnitelma, jonka hän oli arvannut tähtäävän kuninkaan perheen pakoon, onnistuisi tai epäonnistuisi..
Jos se onnistuisi, oli hän varma, että kreivi, jonka hän tiesi uhrautuvaksi palvelijaksi, jäisi kuninkaallisen perheen mukana maanpakoon. Jos se epäonnistuisi, tunsi hän hyvin Olivierin rohkeuden ollakseen varma, että tämä taistelisi viimeiseen saakka, jos oli hiukankin toivoa, ja vielä silloinkin kun kaikki toivo oli mennyttä, voittaakseen esteet, minkälaatuisia ne olivatkin.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin Isidor oli sanonut hänelle hyvästi, hän oli pitänyt silmänsä alati avoinna nähdäkseen pienenkin valonsäteen, teroittanut korvansa kuullakseen vähäisimmänkin melun.
Seuraavana päivänä hän sai muun pariisilaisväestön kanssa tietää, että kuningas ja kuninkaallinen perhe olivat yöllä poistuneet Pariisista.
Mitään erikoista ei ollut tapahtunut heidän lähtiessään.
Koska oli tapahtunut lähtö, kuten hän oli epäillytkin, oli Charny siis mukana, Charny loittoni hänestä!
Hän huoahti raskaasti ja polvistui rukoilemaan pakolaisille onnellista matkaa.
Pariisi oli senjälkeen kaksi päivää mykkä ja kaiuton.
Kolmannen päivän aamuna kaupungissa syntyi tavaton hälinä: kuningas oli vangittu Varennesissa.
Yksityisseikkoja ei tunnettu. Paitsi tätä jyrähdystä ei muuta ääntä, paitsi tätä salamaa, ei muuta valoa.
Kuningas oli vangittu Varennesissa, siinä kaikki.
Andrée ei tiennyt, mikä paikka Varennes oli. Tämä pikku kaupunki, joka siitä alkaen on ollut niin kohtalokkaassa maineessa, tämä kauppala, josta myöhemmin tuli koko kuninkuuden uhka, oli siihen aikaan hämärän peitossa kuten oli ja on yhä kymmenentuhatta ranskalaista kylää, jotka ovat yhtä vähäpätöisiä ja tuntemattomia kuin sekin.
Andrée aukaisi maantieteellisen hakemiston ja luki.
»Varennes, Argonnen piirissä, piirin pääkaupunki, 1,607 asukasta.»
Sitten hän tutki karttaa ja löysi Varennesin, joka sijaitsi Stenayn, Verdunin ja Châlonsin luoman kolmion keskellä, metsän laidassa, pikku jokensa partaalla.
Tähän tuntemattomaan Ranskan kolkkaan hänen huomionsa nyt kohdistui.
Siellä hän eli ajatuksissaan, toiveissaan ja peloissaan.
Sitten, vähitellen, tätä suurta uutista seurasivat lisätiedot, kuten auringon noustessa vähitellen näkee yksityiskohtia siitä suuresta kokonaisuudesta, joka kaaoksesta paljastuu.
Nämä pikku uutiset merkitsivät hänelle suunnattoman paljon.
Markiisi de Bouillé — niin kerrottiin — oli seurannut kuningasta, hyökännyt saattojoukon kimppuun ja peräytynyt taistelusta ja jättänyt kuninkaallisen perheen voittoisien isänmaanystävien käsiin.
Charny oli varmasti ollut siinä taistelussa mukana. Charny oli varmasti lähtenyt viimeisenä taistelukentältä, ellei hän ollut jäänyt vainajana itse kentälle.
Pian senjälkeen kerrottiin, että yksi kuninkaan henkivartijoista oli saanut surmansa.
Sitten mainittiin nimikin. Mutta ei tiedetty, oliko murhattu ollut varakreivi vai kreivi, Isidor vai Olivier de Charny.
Jompikumpi Charny se oli, enempää ei tiedetty.
Kaksi päivää tämä kysymys pysyi ratkaisemattomana, ja niinä kahtena päivänä Andréen sydän sykki sanoin kuvaamatonta tuskaa!
Vihdoin ilmoitettiin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen palaavan lauantaina kesäkuun 26 päivänä.
Korkeat vangit olivat viettäneet yön Meauxissa.
Laskemalla ajan ja välimatkan kuninkaan pitäisi olla Pariisissa ennen puoltapäivää. Olettamalla, että hän saapuisi Tuilerieihin suorinta tietä, hän tulisi Pariisiin Faubourg-Saint-Martinin kautta.
Kello yhdeltätoista rouva de Charny oli tulliportilla. Hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti ja peittänyt kasvonsa harsolla.
Hän odotti kello kolmeen.
Kello kolme ensimmäiset kansanaallot, jotka pyyhkäisivät kaikki tieltään, tiedoittivat, että kuningas kiertäisi Pariisin ja tulisi kaupunkiin Champs-Elyséesin tulliportista.
Oli siis taivallettava koko Pariisin halki ja taivallettava jalan. Kukaan ei olisi uskaltanut ajaa vaunuilla siinä tiukassa, tungoksessa, joka täytti kaikki kadut.
Bastiljin valtauspäivää lukuunottamatta bulevardit eivät ole milloinkaan olleet näin ahdinkoon asti täynnä kansaa.
Andrée ei empinyt, hän lähti Champs-Élyséesille päin ja tuli perille ensimmäisten mukana.
Siellä hän odotteli kolme tuntia, kolme kuolettavaa tuntia!
Vihdoin saattue tuli näkyviin. Olemme jo kertoneet, missä järjestyksessä ja minkälaisissa olosuhteissa se eteni.
Andrée näki vaunut. Hän huudahti ilosta, sillä hän oli huomannut
Charnyn vaunujen etuistuimella.
Toinen huudahdus olisi tuntunut hänen huudahduksensa kaiulta, ellei se olisi ilmaissut mitä syvintä tuskaa.
Andrée kääntyi sille taholle, mistä tuo toinen huudahdus kuului. Muuan nuori nainen vääntelehti parin kolmen armeliaan henkilön käsissä, jotka olivat rientäneet hänen avukseen.
Nainen näytti olevan mitä syvimmän epätoivon vallassa.
Andrée olisi kenties ajatellut enemmänkin tuota nuorta naista, ellei hän olisi kuullut ympärillään mutistavan kaikenlaatuisia sadatteluja niitä kolmea miestä vastaan, jotka istuivat kuninkaan vaunujen etuistuimella.
Heihin kohdistui kansan koko viha, he olivat kuninkaan suuren petoksen syntipukit. Heidät revittäisiin ehdottomasti palasiksi, heti kun ajoneuvot pysähtyisivät.
Ja Charny oli yksi niistä kolmesta miehestä!
Andrée päätti tehdä voitavansa päästäkseen Tuileries-palatsin puutarhaan.
Mutta sitä varten hänen oli kierrettävä väkijoukko ja palattava Seinen rantaa pitkin, mentävä toisin sanoin Conférencen rantakadulle ja yritettävä, mikäli se kävi päinsä, puutarhaan Tuileriein rantakadun puolelta.
Vaikka yritys tuntuikin mielettömältä, vaikka hän olikin parikymmentä kertaa murskautua tungoksessa, onnistui hänen tunkeutua ristikkoportista puutarhaan. Mutta kohdalla, minne vaunujen piti pysähtyä, ahdinko oli niin valtava, ettei, voinut ajatellakaan päästä ensimmäisten riviin.
Andrée arveli voivansa katsella koko tätä joukkoa rantaterassilta. Välimatka olisi tosin liian pitkä, jotta hän näkisi kaikki yksityiskohdat tai kuulisi mitään varmaa.
Mutta välipä sillä, hän näkisi huonosti, hän kuulisi huonosti. Se olisi toki parempaa kuin olla näkemättä tai kuulematta mitään.
Hän nousi siis rantaterassille..
Sieltä hän tosiaankin näki ajoneuvot ja niiden etuistuimella Charnyn ynnä molemmat henkivartijat — Charnyn, joka ei aavistanut, että sadan askelen päässä hänestä muuan sydän sykki pakahtuakseen hänen puolestaan, Charnyn, joka tällä hetkellä ei liene edes muistanut Andréeta, Charnyn, joka ajatteli vain kuningatarta ja unohti oman turvallisuutensa pitääkseen huolta kuningattaren turvallisuudesta.
Ah, jospa Andre olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä Charny puristi sydäntänsä vasten hänen kirjettään ja lähetti ajatuksissaan hänelle viimeisen huokauksen, jonka luuli rinnastaan pian lähtevän!
Vaunut pysähtyivät vihdoin huutojen, ulvonnan ja melun keskelle.
Melkein heti senjälkeen vaunujen ympärillä syntyi ankara melu, tavaton liikehtiminen, suunnaton hälinä.
Istuimeltaan hypänneet kolme miestä katosivat kuin kurimuksen kitaan. Sitten koko tämä väkijoukko alkoi kuohua ja liikehtiä niin rajusti, että takimmaiset rivit olivat murskautua terassin suojamuuria vasten.
Andrée oli kuin huumautunut, hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Huohottaen, kädet koholla hän huusi jotakin käsittämätöntä siihen hirveään konserttiin, josta kuului vain kirouksia, sadatteluja ja kuolemanhuutoja!
Sitten hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Maa alkoi pyöriä hänen silmissään, taivas muuttui punaiseksi, hänen korvissaan humisi kuin kuohupäisen meren kohu.
Veri se näin pakkautui sydämestä päähän ja sumensi aivot.
Hän vaipui puolitajuttomana maahan. Hän oivalsi elävänsä, koska hän kärsi.
Raikkaan vilpoisuuden tunne havahdutti hänet. Joku nainen paineli hänen otsaansa veteen kostutetulla nenäliinalla ja toinen piteli hänen sieraintensa edessä hajusuolapulloa.
Hän tunsi toisen näistä naisista samaksi, jonka oli nähnyt tulliportilla kuolemaisillaan, tietämättä, mikä vaistomainen yhdenmukaisuus liitti tuon naisen tuskan hänen tuskaansa.
Hänen ensimmäiset sanansa olivat:
»Ovatko he kuolleet…?»
Sääli on älykäs. Andréeta ympäröivät oivalsivat hänen tarkoittavan niitä kolmea miestä, joiden henkeä oli vastikään niin julmasti uhattu.
»Eivät», vastattiin hänelle, »he ovat pelastuneet».
»Kaikki kolme?» kysyi hän.
»Kaikki kolme.»
»Ah, Jumala olkoon ylistetty… Missä he ovat?»
»Luultavasti palatsissa.»
»Palatsissa? Kiitos!»
Nuori nainen nousi, ravisti päätänsä, katseli hämärtävin silmin ympärilleen ja poistui rautaportista mennäkseen Louvren portista palatsiin.
Hän arveli, ja vallan oikein, ettei tungos olisi siellä niin läpäisemätön kuin muualla.
Orties-katu olikin miltei tyhjä.
Hän kulki Carrousel-aukion kulmauksen yli, saapui prinssien pihaan ja meni tapaamaan portinvartijaa.
Portinvartija tunsi kreivittären. Hän oli nähnyt rouva de Charnyn tulevan linnaan ja poistuvan sieltä parin kolmen päivän aikana kuninkaallisen perheen siirryttyä Versaillesista Pariisiin.
Sitten hän oli nähnyt hänen lähtevän, enää palaamatta, sinä päivänä, jolloin Andrée oli ryöstänyt Sebastienin vaunuihinsa.
Portinvartija suostui lähtemään uutisten hakuun. Sisäänkäytäviä pitkin hän pääsi pian palatsin sydämeen.
Kaikki kolme upseeria olivat pelastuneet. Herra de Charny oli terve ja vahingoittumaton. Hän oli mennyt huoneeseensa.
Neljännestuntia myöhemmin hän oli poistunut huoneestaan, yllä meriupseerin virkapuku, ja mennyt kuningattaren luo, jonka puheilla hän varmaankin yhä oli.
Andrée hengitti jälleen, antoi rahakukkaronsa miehelle, joka toi hänelle nämä hyvät uutiset, ja pyysi huumaantuneena ja huohottavana lasillisen vettä.
Ah, Charny oli siis pelastunut!
Hän kiitti tuota kelpo miestä ja lähti hotelliinsa Coq-Heron-kadulle.
Perille päästyään hän vaipui, ei tuolille, ei nojatuoliin, vaan rukousjakkaralleen.
Hän ei rukoillut suullansa. On hetkiä, jolloin ihminen tuntee niin voimakasta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, että sanat puuttuvat. Silloin Jumalalle tarjotaan käsivarret, silmät, koko ruumis, koko sydän, koko sielu!
Hän oli vaipuneena tähän ylen onnelliseen hurmiotilaan, kun hän kuuli oven aukenevan. Hän kääntyi hitaasti, ymmärtämättä ollenkaan tätä maallista melua, joka herätti hänet syvimmästä haaveilustaan.
Hänen kamarineitonsa seisoi ovella ja etsi häntä katseillaan, sillä kreivitär oli pimennossa.
Kamarineidon takana seisoi varjo, epäselvä hahmo, jolle hänen vaistonsa heti merkitsi piirteet ja nimen.
»Herra kreivi de Charny», ilmoitti kamarineito.
Andrée yritti nousta, mutta voimat pettivät. Hän vaipui takaisin tyynylle ja kääntyen puoleksi nojasi rukousjakkaran selkälautaan.
»Kreivi», jupisi hän, »kreivi!»
Ja vaikka Charny seisoi hänen edessään, ei hän voinut uskoa tämän läsnäoloa.
Andrée nyökäytti päätänsä, hän ei kyennyt puhumaan. Kamarineito väistyi päästääkseen kreivin ohitseen, poistui ja sulki oven perässään.
Charny ja kreivitär olivat kahdenkesken.
»Minulle sanottiin, että olette vastikään tullut kotiin, madame», aloitti Charny. »Olenko tunkeilevainen, kun seurasin teitä näin pian?»
»Ette», vastasi kreivitär värähtelevällä äänellä, »ette laisinkaan, olette tervetullut. Olin niin levoton, että käväisin ulkona katsomassa, mitä tapahtui.»
»Käväisitte ulkona… milloin?»
»Jo aamupäivällä, herra… Olin ensin Saint-Martinin, sitten Champs-Élyséesin tulliportilla. Siellä minä… näin…» Hän empi jatkaa. »Näin kuninkaan, kuninkaallisen perheen … näin teidätkin, ja minä rauhoituin, ainakin hetkeksi… Pelättiin teille sattuvan jonkun onnettomuuden, kun poistuisitte vaununistuimelta… Silloin minä menin Tuileriein puutarhaan. Ah, siellä luulin kuolevani!»
»Niin», sanoi Charny, »tungos oli hirveä, te jouduitte pahimpaan ahdinkoon, olitte tukehtua, minä käsitän…»
»Ei, ei», keskeytti Andrée ja puisti päätänsä, »ei se ollut sitä. Kävin palatsissa tiedustamassa ja sain kuulla, että olitte pelastunut Palasin kotiin ja, kuten näette, olin polvillani… rukoilin… kiitin Jumalaa.»
»Koska olette polvillanne, madame, koska puhelette Jumalalle, älkää nousko lausumatta hänelle jotakin poloisen veljeni puolesta!»
»Isidorin? Ah», huudahti Andrée, »se oli siis hän!… Poloinen nuorukainen!»
Ja hän painoi pään käsiinsä.
Charny astui lähemmäs ja silmäili syvän hellyyden ja alakuloisuuden ilmein tuota puhdasta, rukoilevaa olentoa.
Siinä katseessa oli rajaton tunne sääliä, lempeyttä ja surkuttelua.
Ja lisäksi pidätettyä kiihkoa.
Eikö kuningatar ollut sanonut tai paremminkin, eikö hän ollut tullut paljastaneeksi, että Andrée rakasti häntä?
Rukoiltuaan kreivitär kääntyi.
»Hän on siis kuollut?» sanoi hän.
»Kuollut, madame, kuollut kuten kuoli poloinen Georges, saman asian puolesta, täyttäessään samaa velvollisuutta.»
»Ja kesken sitä syvää surua, jonka veljen kuolema teille aiheutti, teillä oli aikaa ajatella minua, herra?» virkkoi Andrée niin heikolla äänellä, että hänen sanojaan tuskin kuulikaan.
Onneksi Charny kuunteli sydämellään yhtä paljon kuin korvillaan.
»Madame», sanoi hän, »ettekö ollut antanut veljeni tehtäväksi jättää minulle jotakin?»
»Herra…!» sopersi Andrée, kohosi toiselle polvelleen ja katseli kreiviä levottomana.
»Ettekö ollut antanut hänelle kirjettä, joka oli osoitettu minulle?»
»Herra!» toisti Andrée vapisevalla äänellä.
»Isidor-rukan kuoleman jälkeen hänen paperinsa tuotiin minulle, madame, ja teidän kirjeenne oli niiden paperien joukossa.»
»Oletteko lukenut sen?» huudahti Andrée ja peitti kasvot käsillään.
»Voi…!»
»Madame, minä en saanut lukea kirjettä, ellen ollut kuolettavasti haavoittunut, ja, kuten näette, minä olen terve ja vahingoittumaton.»
»Kirje…?»
»Se on tässä, madame, aukaisemattomana, sellaisena kuin annoitte sen
Isidorille.»
»Oh», mutisi Andrée kirjeen ottaessaan, »se on hyvin kaunista… tai hyvin julmaa se, mitä nyt teette!»
Charny ojensi kätensä ja tarttui Andréen käteen, jota hän puristi omissaan.
Andrée yritti irroittaa kätensä.
Ja kun Charny pani vastaan mutisten; »Sallikaa se, madame!» huoahti hän miltei kauhistuneena, mutta voimattomana ja salli värisevän, kostean kätensä jäädä Charnyn käsien väliin.
Hämillään, tietämättä, minne katseensa suuntaisi, tietämättä, kuinka pakenisi Charnyn katsetta, jonka hän tunsi tuijottavan häneen, voimatta siirtyä minnekään, sillä hän oli yhä rukousjakkaralla, hän sanoi lopulta:
»Niin, minä ymmärrän, olette tullut tuomaan kirjeen minulle takaisin?»
»Juuri niin, madame, ja toisestakin syystä… Minun on pyydettävä teiltä paljon anteeksi, kreivitär.»
Andrée värähti sydänjuuria myöten. Ensimmäisen kerran Charny oli panematta arvonimen eteen sanaa madame.
Ja hänen äänensä oli tällöin ilmaissut sanomatonta hellyyttä.
»Anteeksi! Minulta, herra kreivi? Olkaa hyvä ja selittäkää, mitä!»
»Käyttäytymistäni kuluneitten kuuden vuoden aikana…»
Andrée silmäili häntä syvästi kummissaan.
»Olenko milloinkaan valitellut, herra?» kysyi hän.
»Ette, madame, sillä te olette enkeli!»
Andréen silmät hämärtyivät ja hän tunsi kyynelten kihoavan silmäripsiinsä.
»Te itkette, Andrée?» sanoi Charny.
»Oh», huudahti Andrée puhjeten kyyneliin, »suokaa anteeksi, herra, mutta en ole tottunut kuulemaan teidän puhuttelevan minua näin… Ah, hyvä jumala, hyvä jumala!»
Ja hän heittäytyi leposohvaan ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.
Tovin kuluttua hän levitti kätensä, ravisti päätänsä ja huudahti:
»Mutta minähän olen mieletön!»
Äkkiä hän vaikeni. Sillaikaa kun hänen silmänsä olivat olleet käsien peitossa, oli Charny polvistunut hänen eteensä.
»Ah, te polvillanne minun edessäni, te minun jalkojeni juuressa!» sanoi hän.
»Enkö sanonut teille, Andrée, että olen tullut pyytämään teiltä anteeksi?»
»Polvillaan minun edessäni, minun jalkojeni juuressa!» toisti Andrée kuin henkilö, joka ei voi uskoa näkemäänsä todeksi.
»Andrée, olette irroittanut kätenne minun käsistäni», sanoi Charny.
Ja hän ojensi jälleen kätensä nuorelle naiselle.
Mutta Andrée väistyi syrjään ilmaisten tunnetta, joka vivahti kauhuun.
»Mitä tämä merkitsee?» mutisi hän.
»Andrée», vastasi Charny hellimmällä äänellään, »se merkitsee, että minä rakastan teitä!»
Andrée painoi käden sydämelleen ja parahti.
Sitten hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin teräsjousi olisi työntänyt hänen jalkojaan, ja piteli ohimoltaan molemmin käsin.
»Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!» saneli hän. »Se on mahdotonta!»
»Sanokaa olevan mahdotonta, että te rakastatte minua, Andrée, mutta älkää sanoko olevan mahdotonta, että minä rakastan teitä.»
Andrée loi Charnyyn tutkivan silmäyksen kuin varmentuakseen, että tämä puhui totta. Kreivin suuret, tummat silmät sanoivat samaa, mitä hänen suunsa oli lausunut.
Andrée, joka olisi voinut epäillä sanoja, ei voinut erehtyä tuosta katseesta.
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala», jupisi hän, »onko maailmassa minua onnettomampaa naista!»
»Andrée», jatkoi Charny, »sanokaa, että rakastatte minua, tai ellette sano rakastavanne, sanokaa edes, ettette vihaa!»
»Minäkö vihaisin teitä!» huudahti Andrée.
Ja hänen tyynissä, kuultavissa, puhtaissa silmissään välähti kaksinkertainen salama.
»Oh, herra, olette ihan väärässä, jos pidätte vihana tunnetta, jonka minussa olette herättänyt.»
»Mutta ellei se ole vihaa eikä rakkautta, mitä se siis on, Andrée?»
»Se ei ole rakkautta, sillä minun ei ole sallittu teitä rakastaa. Ettekö kuullut minun äsken vaikeroivan Jumalalle, että minä olen maailman onnettomin nainen?»
»Entä miksi teillä ei olisi oikeutta rakastaa minua, koska minä rakastan teitä, Andrée, kaikesta sydämestäni?»
»Oh, sitä en halua, en voi, en uskalla teille ilmaista», vastasi Andrée käsiään väännellen.
»Mutta», virkkoi Charny yhä hellemmällä äänellä, »jos sen, mitä ette halua, ette voi ettekä uskalla sanoa, joku toinen on minulle ilmaissut?»
Andrée laski molemmat kätensä Charnyn olkapäille.
»Mitä?» kuului hänen kauhistunut huudahduksensa.
»Jos minä tiedän kaikki?» lisäsi Charny.
»Hyvä jumala!»
»Ja jos minä hetkellä, jolloin huomasin teidät tuon onnettomuuden johdosta entistäkin ansiollisemmaksi ja kunnioitettavammaksi ja kuulin sen hirveän salaisuuden, päätin tulla sanomaan teille, että minä rakastan teitä?»
»Jos olette sen tehnyt, herra, olette maailman ylevin ja jaloin mies.»
»Minä rakastan teitä, Andrée!» toisti Charny. »Minä rakastan teitä, minä rakastan teitä!»
»Ah», huudahti Andrée ja kohotti kätensä, »en tiennyt, hyvä jumala, että maan päällä voisi kokea tällaista iloa!»
»Mutta, Andrée, sanokaa tekin rakastavanne minua!» kehoitti Charny.
»Voi, ei, en uskalla milloinkaan», vastasi Andrée, »mutta lukekaa kirje, joka piti annettaman teille vasta kuolinvuoteenne ääressä!»
Ja hän ojensi kreiville kirjeen, jonka tämä oli tuonut.
Andréen peittäessä kasvot käsillään, Charny mursi nopeasti kirjeen sinetin, luki ensimmäiset rivit ja huudahti. Sitten hän irroitti Andréen kädet, puristi hänet sydäntänsä vasten ja sanoi:
»Siitä päivästä alkaen, jolloin minut näit, kuusi vuotta, oi sinä pyhimys! Voinko sinua milloinkaan rakastaa kyllin syvästi, jotta unohtaisit, mitä olet saanut kärsiä?»
»Hyvä jumala», jupisi Andrée onneensa pakahtumaisillaan, »jos tämä on unta, salli, etten milloinkaan herää tai että kuolen herätessäni…!»
Ja unohtakaamme nyt onnelliset ja siirtykäämme niihin, jotka kärsivät, taistelevat tai vihaavat, ja kenties heidän paha kohtalonsa heidät unohtaa niinkuin mekin.