XIII
Vähän varjoa auringon jälkeen
Heinäkuun 16 päivänä 1791, siis vähän aikaa vastikään kertomiemme tapahtumien jälkeen, oli kaksi uutta henkilöä, joita emme ole vielä esitelleet lukijoille, koska haluamme esitellä heidät oikealla hetkellä, kirjoituspuuhassa saman pöydän ääressä pienessä salongissa, joka oli Guénégaud-kadun varrella sijaitsevan Britannique-hotellin kolmannessa kerroksessa.
Tämän pikku salongin toisesta ovesta pääsi vaatimattomaan ruokasaliin, joka oli kalustettu vuokrahotellien huoneitten tapaan, ja toisesta ovesta makuusuojaan, minne oli sovitettu parisängyt.
Nämä kaksi kirjoittajaa olivat eri sukupuolta. Kumpikin ansaitsee erikoisen maininnan.
Mies näytti kuusikymmenvuotiaalta, ehkä hieman nuoremmalta. Hän oli pitkä ja laiha. Hän näytti sekä vakavalta että intohimoiselta. Hänen kasvojensa suorat viivat ilmaisivat tyyntä ja vakaisaa ajattelijaa, jossa jäykkä ja selkeä äly hallitsi mielikuvituksen voimaa.
Nainen näytti kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden vanhalta, vaikka hän oli jo täyttänyt kuusineljättä. Hipiän helakasta väristä, kasvojen voimakkaasta verevyydestä oli helppo nähdä hänen olevan syntyperällään rahvaan lapsen. Hänellä oli kauniit silmät, joiden epämääräinen väri vivahti harmaaseen, vihreään ja siniseen, lempeät ja lujat silmät, iso suu, jota koristivat raikkaat huulet ja valkoiset hampaat, lyhyt leuka ja pystynenä, kauniit, vaikka hieman kovat kädet, komea, joustava, täyteläinen vartalo, kaunis kaula ja syrakusalaisen Venuksen lanteet.
Mies oli Jean Marie Roland de la Platière, syntynyt vuonna 1732
Villefranchessa, lähellä Lyonia.
Nainen oli Manon Jeanne Phlipon, syntynyt Pariisissa vuonna 1754 He olivat olleet naimisissa yksitoista vuotta, vuodesta 1780.
Olemme sanoneet naisen olevan rahvaanomaista alkuperää. Nimet sitä todistavat: Manon Jeanne Phlipon, etunimet, sukunimi, kaikki ilmaisevat syntyperän. Kaivertajan tytär kun oli, hänkin oli kaivertanut viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti, jolloin hänestä tuli häntä kaksikolmatta iäkkäämmän Rolandin vaimo. Kaivertajasta tuli tällöin jäljentäjä, kääntäjä, mukailija. Teokset sellaiset kuin Polttoturpeen valmistus, Villatehtailijan käsikirja ja Käsiteollisuus-hakemisto olivat ankarassa ja epäkiitollisessa työssä kuluttaneet tämän lahjakkaan naisen parhaat vuodet, naisen, joka säästyi kaikilta erheiltä, ellei kaikilta intohimoilta, ei siksi että hänen sydämensä olisi ollut näivettynyt, vaan koska hänen sielunsa oli puhdas.
Hänen suhteessaan mieheensä vallitsi tyttären kunnioitus naisen rakkautta. Tämä rakkaus oli eräänlaista puhdasta palvomista, vailla kaikkinaista ruumiillista pyydettä. Se sai hänet luopumaan päiväisestä ahertelusta, johon hän sitten puuttui yön hetkinä, jotta hän voisi itse valmistaa ateriat vanhukselle, jonka heikko vatsa sieti vain määrättyjä ruokalajeja.
Vuonna 1789 rouva Roland vietti tätä vaatimatonta, ahkeroivaa elämää maaseudulla. Hänen miehensä omisti silloin Platièren pienen maatilan, jonka mukaan hän oli ottanut nimensä. Tämä maatila oli Villefranchessa, Lyonin lähettyvillä. Siellä Bastiljin tykkien jyske pani heidät hätkähtämään.
Tämä tykinjyske herätti ylevämielisen naisen sydämessä eloon kaiken, mikä oli suurta, isänmaallista ja pyhää ranskalaista. Ranska ei ollut enää kuningaskunta, vaan se oli kansa! Se ei ollut enää vain maa, missä asuttiin, vaan se oli isänmaa! — Tuli vuoden 1790 yhdistysjuhla. Kuten muistamme, Lyonin juhla vietettiin ennen Pariisin juhlaa. Jeanne Phlipon, joka Horloge-rantakadun varrella olevasta kotitalostaan näki, milloin tahansa katsoi aamulla ikkunastaan syvän, sinisen taivaan ja nousevan auringon, jonka kulkua hän saattoi tarkata Champs-Élyséesin päähän asti, missä se näytti laskevan puiden vihreään, lehtevään latvukseen, oli nähnyt kello kolmesta aamulla Fourevièrsin kummulta nousevan toisen auringon, toisin paahtavan, toisin valaisevan, vapauden auringon. Hänen katseensa oli siirtynyt hyväilemään koko tätä suurta kansalaisjuhlaa, hänen sydämensä oli uppoutunut tähän veljeyden valtamereen, ja hän oli siitä selvinnyt kuin Akilleus, kaavoittamattomana, lukuunottamatta yhtä kohtaa. Siihen kohtaan häntä iski rakkaus, mutta siihen haavaan hän ei sentään kuollut.
Tämän suuren päivän iltana, haltioissaan näkemästään, tuntien itsensä runoilijaksi, tuntien itsensä historioitsijaksi, hän oli kirjoittanut selostuksen tästä juhlasta. Selostuksen hän oli lähettänyt Champagnesta kotoisin olevalle ystävälleen, Journal de Lyonin päätoimittajalle. Tätä nuorta miestä oli tulinen kirjoitus hämmästyttänyt. Huumaantuneena hän oli painattanut sen lehteensä. Seuraavana päivänä sanomalehti, josta tavallisesti otettiin tuhannenkahdensadan tai tuhannenviidensadan kappaleen painos, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena!
Selittäkäämme parilla sanalla, kuinka tämä runollinen mielikuvitus, tämä naisellinen sydän tuli näin tulisesti harrastaneeksi politiikkaa. Siksi, että Jeanne Phlipon, jota hänen isänsä oli kohdellut kaivertajatyöläisenä, siksi, että rouva Roland, jota hänen miehensä oli kohdellut sihteerinä ja joka isänsä ja puolisonsa kodissa oli joutunut askartelemaan vain vakavissa tehtävissä, siksi, että rouva Roland, jonka käsiin ei ollut milloinkaan osunut halpa-arvoinen kirja, siksi, että rouva Roland piti parhaana hupinaan, miellyttävimpänä ajanrattona sellaisia kirjoituksia kuin Vuoden 1789 valitsijamiesten pöytäkirjat ja Selostus Bastiljin valloituksesta.
Roland puolestaan oli esimerkki, mitä kaitselmus, sattuma tai kohtalo voivat tehdä muuttamalla vähäpätöisen tapahtuman avulla ihmiselämän tai koko valtakunnan tykkänään toiseksi.
Hän oli nuorin viidestä veljeksestä. Hänestä mielittiin tehdä pappi, hän tahtoi pysyä miehenä. Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä hän lähti isänkodista, taivalsi yksin, jalkaisin ja rahattomana koko Ranskan, saapui Nantesiin, sai toimen erään laivanvarustajan liikkeessä ja pyysi siirtoa Intiaan. Lähtöpäivänä, juuri kun laiva saapui satamaan, hän sai niin ankaran verensyöksyn, että lääkäri epäsi häneltä merimatkan.
Jos Cromwell olisi päässyt lähtemään Amerikaan sen sijaan että Kaarle I:n määräys pidätti hänet Englantiin, ei White Halliin kenties olisi pystytetty mestauslavaa! Jos Roland olisi matkustanut Intiaan, ei elokuun 10 päivän veritekoja kenties olisi pantu toimeen!
Kun Roland ei voinut tyydyttää laivanvarustajaa, jonka palvelukseen hän oli pyrkinyt, lähti hän Nantesista ja meni Roueniin. Siellä muuan hänen sukulaisensa, jonka puoleen hän kääntyi, huomasi nuorukaisen kyvyt ja hankki hänelle teollisuuslaitosten tarkastajan toimen.
Siitä lähtien Rolandin elämä muuttui tutkijan ja työmiehen elämäksi. Taloustiede oli hänen hengettärensä, kauppa hänen innoittava jumalansa. Hän matkusteli, hän keräili aineistoa, hän kirjoitteli. Hän kyhäsi muistelmia karjalauman kasvatuksesta, esitti teorioja käsiteollisuudesta ja kyhäsi Kirjeitä. Sisiliasta, Italiasta, Maltan saarelta sekä Ranskan rahamaailman perusteet ja muut aikaisemmin mainitsemamme teokset, jotka hän antoi vaimonsa jäljentää. Hän oli mennyt naimisiin vuonna 1780, kuten on jo mainittu. Neljää vuotta myöhemmin he matkustivat yhdessä Englantiin. Kun he olivat palanneet Ranskaan, lähetti hän vaimonsa Pariisiin hankkimaan aatelisvaltakirjan ja pyytämään siirtoa Lyonin tarkastuspiiriin. Tarkastuspiiriä koskevassa asiassa hänen vaimonsa onnistui, valtakirjajutussa epäonnistui. Niinpä Roland joutui Lyoniin ja vastoin tahtoaan demokraattiseen puolueeseen, johon hänen vaistonsa ja vakaumuksensa muuten häntä yllyttivätkin. Hän hoiteli siis kaupan ja teollisuuden tarkastajan tehtäviä Lyonin piirissä, kun vallankumous puhkesi. Tässä uudessa, elvyttävässä aamuruskossa hän ja hänen vaimonsa tunsivat sydämessään itävän sen kauniin kasvin, kultalehtisen ja timanttikukkaisen, jota sanotaan haltioitumiseksi. Olemme maininneet, että rouva Roland kirjoitti selostuksen toukokuun 30 päivän juhlasta ja että sanomalehti, joka sen julkaisi, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena ja että jokainen kotikaupunkiinsa, kauppalaansa, kyläänsä palannut kansalliskaarti toi tullessaan osan tätä rouva Rolandin henkeä.
Ja koska sanomalehdessä ei ollut julkaisijan nimeä eikä selostuksessa allekirjoitusta, arvelivat kaikki, että vapaus itse oli astunut maanpinnalle ja sanellut jollekin tuntemattomalle profeetalle juhlan selostuksen, niinkuin enkeli oli sanellut apostoli Johannekselle evankeliumin.
Näin elelivät molemmat aviopuolisot, täynnä uskoa ja luottamusta, pienen champagnelaisen ystäväjoukon piirissä. Niitä, olivat Bosc, Lanthenas ja pari kolme muuta. Sitten seurapiiri lisääntyi uudella ystävällä.
Lanthenas, joka oli kuin omainen Rolandien perheessä ja vietti siellä päiviä, viikkoja, kuukausia, toi eräänä iltana mukanaan yhden valitsijoistaan, jonka esitelmää rouva Roland oli syvästi ihaillut.
Tämä uusi ystävä esiteltiin Bancal des Issartsiksi.
Hän oli yhdeksänneljättä-vuotias, kaunis, yksinkertainen, kookas, lempeä ja uskonnollinen mies. Hän ei ollut erikoisen henkevä, mutta hänellä oli hyvä sydän ja armelias sielu.
Hän oli ollut notaari, mutta sitten heittänyt tämän toimen antautuakseen kokonaan politiikkaan ja filosofisiin tutkimuksiin.
Viikon kuluttua Lanthenas, Roland ja uusi vieras sopivat yhteen niin mainiosti, tämä joukko muodosti niin sopusointuisen kolmiliiton uhrautuvassa isänmaanrakkaudessaan, vapaudenkaipuussaan ja innossaan harrastaa kaikkia hyviä asioita, että nämä kolme miestä päättivät pysyä alati yhdessä, elää yhteiselämää ja jakaa elinkustannukset tasan.
Varsinkin kun Bancal kerran joutui vähäksi ajaksi pois heidän piiristään, kävi tämä yhteisyyden tunne palavaksi.
Roland kirjoitti hänelle:
»Tulkaa, rakas ystävä. Miksi viivytte? Olette nähnyt meidän suorasukaiset tapamme, nähnyt, kuinka me elämme ja toimimme. Minun iässäni ei muututa, kun ei ole milloinkaan mielipiteitä muutettu. Me nostatamme isänmaallisuutta, me kohotamme ihmishenkeä. Lanthenas hoitaa lääkärinammattiaan, minun vaimoni on piirin sairaanhoitajatar. Te ja minä, me hoidamme yhteiskunnan asiat.»
Näiden kolmen kultaisen keskinkertaisuuden liitto sai tosiaankin kokoon jotakin, mikä näytti sievoiselta omaisuudelta. Lanthenasilla oli noin kaksikymmentätuhatta livreä, Rolandilla kuusikymmentätuhatta ja Bancalilla satatuhatta.
Sillä välin Roland täytti tehtäväänsä, apostolin tehtävää. Tarkastusmatkoillaan hän saarnasi paikkakunnan talonpojille. Verrattomana kävelijänä tämä ihmisyyden toivioretkeläinen kulki, sauva kädessä, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja kylvi oikealleen, vasemmalleen, eteensä, taaksensa uutta sanaa, vapauden hedelmällistä siementä. Bancal, yksivakainen, kaunopuheinen, kylmästä ulkonäöstään huolimatta intohimoinen mies, oli Rolandin apuri, oppilas, toinen hän, Clavieren ja Dumouriezin vastaisen virkatoverin mieleen ei edes juolahtanut, että Bancal voisi rakastaa hänen vaimoaan ja hänen vaimonsa Bancalia. Eikö Lanthenas, ihan nuori mies, ollut viisi vuotta ollut tälle viattomalle, ahkeralle, raittiille ja puhtaalle naiselle mitä veli on sisarelle? Eikö rouva Roland, hänen Jeannensa, ollut voiman ja hyveen patsas?
Roland tulikin ylen onnelliseksi, kun Bancal vastasi äsken mainitsemaamme kirjeeseen ystävällisellä ja hellää kiintymystä uhkuvalla kirjeellä. Roland sai tämän kirjeen Lyoniin ja lähetti sen heti Platièreen, missä hänen vaimonsa oli.
Ah, älkää lukeko minua, lukekaa Micheletiä, jos haluatte yksinkertaisen erittelyn avulla oppia tuntemaan sen ihmeellisen naisen, jota sanotaan madame Rolandiksi!
Hän sai tämän kirjeen sellaisena helteisenä päivänä, jolloin sähkö virittää ilman, jolloin kylmimmätkin sydämet kiihtyvät, jolloin marmorikin uneksii ja värähtelee. Syksy oli jo käsissä, mutta kesän raskas ukkonen jyrähteli taivaalla.
Siitä päivästä lähtien, jolloin hän tapasi Bancalin, alkoi jotakin tuntematonta heräillä tämän neitseellisen naisen sydämessä. Tämä sydän oli avoin ja kuin kukan teriöstä siitä levisi tuoksu. Hänen korvissaan virisi suloinen laulu kuin linnun liverrys metsien kätköissä. Olisi voinut sanoa, että hänen mielikuvituksensa aavisteli kevään tuloa ja että sillä tuntemattomalla kentällä, jonka hän näki sitä vielä peittävän usvan takaa, sen kaikkivoivan järjestelijän käsi, jota sanotaan Jumalaksi, valmisteli uutta koristelua, joka olisi täynnä tuoksuvia pensaikkoja, raikkaita vesiputouksia, varjoisia nurmikkoja ynnä päiväpaisteisia aukeamia.
Hän ei tuntenut rakkautta, mutta, kuten kaikki naiset, arvasi sen. Hän oivalsi vaaran ja silmät kyynelissä mutta hymyhuulin hän meni oikopäätä pöydän ääreen ja hetkeäkään empimättä kirjoitti Bancalille suorasukaisen kirjeen osoittaen, haavoittunut Klorinda-rukka, aseistuksensa heikon kohdan tehden tunnustuksen ja surmaten samalla toivon, jonka tämä tunnustus voisi herättää.
Bancal ymmärsi, ei puhunut enää yhteiselämästä, meni Englantiin ja viipyi siellä pari vuotta.
Ne olivat antiikin ajan luonteita! Minä olenkin ajatellut, että lukijoilleni olisi suloista kaiken sen taistelun, kaiken sen intohimoisen elämän jälkeen, jonka he ovat kokeneet, levähtää hetkeksi kauneuden, voiman ja hyveen raikkaaseen, puhtaaseen siimekseen.
Älköön kukaan väittäkö, että me kuvailemme madame Rolandin toisenlaiseksi kuin hän oli: siveä isänsä työpajassa, siveä iäkkään puolisonsa vuoteen ääressä, siveä lapsensa kehdon vieressä. Sellaisena hetkenä, jolloin ei valehdella, hän kirjoitti, mestauslava silmien edessä: »Olen alati hallinnut aistejani, eikä kukaan ole minua paremmin tuntenut aistihuumaa.»
Älköön liioin luettako naisen kylmyyden ansioksi hänen kunniallisuuttansa. Ei, aikakausi, johon olemme siirtyneet, oli vihan aikaa, myönnettäköön, mutta se oli myöskin rakkauden aikaa. Ranska näytti esimerkkiä. Kauan vankilassa virunut, rautoihin kahlehdittu vanki-rukka kirvoitettiin kahleista ja päästettiin vapauteen. Kuten Maria Stuart vankilasta lähtiessään, niin hänkin olisi halunnut painaa suudelman luomakunnan huulille, koota koko luonnon syleilyynsä, hedelmöittää sen henkäyksellään, jotta siitä syntyisi maan vapaus ja maailman riippumattomuus.
Ei, kaikki nämä naiset rakastivat pyhästi, kaikki nämä miehet rakastivat tulisesti. Lucile ja Camille Desmoulins, Danton ja hänen Louisensa, neiti de Keralio ja Robert, Sophie ja Condorcet, Vergniaud ja neiti Candeille. Vain kylmä ja terävä Robespierre, joka oli kylmä ja terävä kuin giljotiinin veitsi, vain hän ei tuntenut sydämensä lämpenevän rakkauden poltteessa. Hän rakasti vuokraisäntänsä, puuseppä Dupleyn, tytärtä, jonka tuttavaksi näemme hänen aikanaan joutuvan.
Ja eikö ollut rakkautta, vähemmän puhdasta tosin — mutta välipä sillä, rakkaus on sydänten suuri hyve — rouva Tallienin rakkaus, rouva de Beauharnaisin rakkaus, rouva de Genlisin rakkaus, rakkautta, jonka lohduttava henkäys vilvoitti mestauslavallakin kuolevien kalpeita kasvoja?
Niin, koko maailma rakasti tuona ylen onnellisena ajanjaksona. Rakkaus on tässä käsitettävä sen sanan laajimmassa merkityksessä. Yhdet rakastivat aatetta, toiset ainetta, yhdet isänmaata, toiset ihmissukua. Rousseaun päivistä lähtien rakastamisen tarve oli yhä varttunut. Olisi voinut sanoa, että ihmisillä oli kiire vangita koko rakkaus kädenkäänteessä. Olisi voinut sanoa, että haudan, kuilun, kurimuksen partaalla koko sydän sykähteli tuntematonta, kiihkoista, kaikki nielevää henkeä. Olisi voinut sanoa, että kaikki rinnat ammensivat maailmankaikkeuden lämpökeskuksesta ja että tämän lämpökeskuksen muodostivat yhdeksi ainoaksi rakkaudeksi sulaneet rakkaudet!
Näin olemme joutuneet kauas siitä vanhuksesta ja siitä nuoresta naisesta, jotka kirjoittivat Britannique-hotellin kolmannen kerroksen huoneessa. Palatkaamme heihin.
XIV
Ensimmäiset tasavaltalaiset
Helmikuun 20 päivänä 1791 Roland oli lähetetty Lyonista Pariisiin varaedustajana. Hänen tehtävänsä oli ajaa parinkymmenen tuhannen leivättömän työläisen asiaa.
Hän oli ollut Pariisissa neljä kuukautta, kun tapahtui Varennesin hirveä jupakka, jolla oli sellainen vaikutus kertomuksemme sankarien ja Ranskan kohtaloihin, että olemme katsoneet velvollisuudeksemme uhrata sille lähes kokonaisen kirjaniteen tilan.
Kuninkaan paluusta, kesäkuun 26 päivästä, heinäkuun 16 päivään, johon olemme saapuneet, oli tapahtunut paljon asioita.
Kaikki olivat huutaneet: »Kuningas pakenee!» Kaikki olivat juosseet kuningasta tavoittamaan, kaikki olivat olleet tuomassa häntä Pariisiin, mutta kun kuningas oli palannut, kun kuningas oli saatu Pariisiin, kun kuningas oli jälleen Tuilerieissä, ei kukaan tiennyt, mitä hänelle tehtäisiin.
Jokainen antoi neuvoja, joka taholta sateli neuvoja, kuin myrskyn aikana tuulenpuuskia. Onnettomasti käy aluksen, joka on merellä sellaisessa myrskyssä!
Kesäkuun 21 päivänä, kuninkaan pakopäivänä, kordelierikerhon jäsenet olivat laatineet julistuksensa, jonka oli allekirjoittanut Legendre, se ranskalainen teurastaja, jota kuningatar oli sanonut englantilaisen teurastajan Harrisonin jäljittelijäksi.
Julistuksen mottona olivat seuraavat säkeet:
Jos joku petturina kuningasta itselleen kaipaa, vailla valtiasta, hänellä olkoon kova kuolon uhka ja tuuleen harjoitettakoon sen tuhka.
Säkeet olivat Voltairen. Ne olivat huonot, mutta niillä oli toki se avu, että ne ilmaisivat täsmällisesti niiden isänmaanystävien ajatuksen, joiden julistusta ne koristivat.
Tässä julistuksessa selitettiin, että kordelierit olivat vannoneet surmaavansa tyrannit, jotka uskaltaisivat käydä maan, vapauden ja perustuslain kimppuun.
Marat, joka alati kulki omaa tietään ja joka esitti eristäytymisensä verukkeeksi väitteen, että kotka elää yksin ja kalkkunat parvissa, ehdotti diktaattoria.
»Ottakaa», kirjoitti hän lehteensä, »ottakaa joku kunnon ranskalainen, joku kunnon isänmaanystävä, joku kansalainen, joka vallankumouksen alusta saakka on osoittanut kirkkainta valoa, suurinta intoa, uskollisuutta ja epäitsekkyyttä, valitkaa hänet viivyttelemättä, muutoin vallankumouksen asia on hukassa!»
Mikä merkitsi: »Valitkaa Marat.»
Prudhomme puolestaan ei ehdottanut miestä eikä uutta hallitusta. Hän vain poisti vanhan hallituksen kuninkaan ja tämän jälkeläisten muodossa. Kuunnelkaamme häntä:
»Seuraavana maanantaina, kruununprinssi tuotiin kävelylle rannan puoliselle Tuileriein terassille, ja kun huomattiin melkoinen joukko uteliasta kansaa, otti muuan palkattu krenatööri lapsen syliinsä ja pani hänet istumaan terassin reunuskivelle. Kuninkaallinen mukula osasi hyvin aamupäivällä oppimansa läksyn ja lähetti kansalle lentosuukkoja. Se merkitsi kiitosta papalle ja mammalle. Jotkut katselijoista olivat vätyksiä ja huusivat: 'Eläköön kruununprinssi!' Kansalaiset, olkaa varuillanne, hovi mielistelee kansaa silloin kun se ei ole sitä voimakkaampi.»
Ja heti senjälkeen tulivat seuraavat rivit:
»Tammikuun 27 päivänä 1649 Englannin parlamentti tuomitsi Kaarlo I:n mestattavaksi, koska tämä oli halunnut laajentaa kuninkaanvaltaa ja säilyttää isänsä, Jaakko I:n, vallananastukset. Saman kuun 30 päivänä hän sai sovittaa rikoksensa, jotka käytäntö oli miltei laillistuttanut ja suuri puolue pyhittänyt. Mutta kansanääni pääsi kuuluville, parlamentti julisti kuninkaan pakolaiseksi, petturiksi, kansan viholliseksi, ja Kaarlo Stuartin kaula katkaistiin White-Hallin juhlasalin edustalla.»
Hyvä on, kansalainen Prudhomme, ette ainakaan ole myöhästynyt, ja kun tammikuun 21 päivänä 1793 Ludvig XVI:n kaula katkaistaan, on teillä oikeus vaatia kunniaa aloitteenteosta, koska kesäkuun 27 päivänä 1791 osoititte hyvän esikuvan.
Tosin herra Prudhomme — häntä ei saa sekoittaa henkevään ystäväämme Monnieriin, joka on hupsu, mutta rehti mies — tosin Prudhomme myöhemmin muuttui rojalistiksi ja taantumukselliseksi ja julkaisi teoksen: Vallankumouksen aikana tehtyjen rikosten historia.
Omatunto on sentään jotakin se!
Rautasuu on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä sanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea, nuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa piireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta toimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin askelen päässä kordelieri-kerhosta.
Hän kirjoitti:
»Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana kuningas. Ei enää kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria, ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja, jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun, bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.
Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta. Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta. Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»
Camille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin sanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja lausui:
»Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu. Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»
On myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin, ehdotus ollut kaikkein hulluimpia.
Ja vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen lausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi epäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.
»Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan, sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»
Kuten huomaamme, ei sanaa tasavalta lausunut kukaan muu kuin Bonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion uskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti jakobiineja.
Heinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole tasavaltalainen enkä monarkisti.»
Jos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea sanoa, mitä hän oli.
Kaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se nainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta Guénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.
Kesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:
»Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita
kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»
Tasavallan tunne siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain harvojen suusta.
Kansalliskokous varsinkin vihaa sitä sanaa.
Kansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati hetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät kulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se menee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.
Kansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.» Kansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme voitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan tavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut sellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja turmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja tottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa ensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.
Oli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt helposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas oli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi kiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat postihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset saappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki, hoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.
Lafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli saanut tuollaisen neronväläyksen.
Kello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut perin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa mainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.
»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän makuuhuoneensa oveen nojaten.»
Hän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi Baillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen puheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot entistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.
Eikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan jättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on jähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.
»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä koolla!»
»Niin, niin», sanoi Beauharnais, »se on hyvin ikävää».
»Hän on siis tosiaankin lähtenyt?» sanoi Lafayette.
»Ah, niin on», vastasivat molemmat valtiomiehet yhteen ääneen.
»Miksi ah?» kysyi Lafayette.
»Mitä, ettekö käsitä?» huudahti. Bailly. »Koska hän aikoo palata preussilaisten, itävaltalaisten, emigranttien etunenässä. Koska hän aikoo virittää kansalaissodan ja ulkomaisen sodan.»
»Te siis arvelette», sanoi Lafayette, joka ei vieläkään ollut vakuutettu, »te siis arvelette, että kansan etu vaatii kuninkaan paluuta?»
»Niin», vastasivat Bailly ja Beauharnais jälleen yhteen ääneen.
»Hyvä on», virkkoi Lafayette, »on kiirehdittävä tavoittamaan häntä».
Ja hän kirjoitti seuraavan määräyksen:
Isänmaan viholliset ovat ryöstäneet kuninkaan ja senvuokst
kansalliskaartit määrätään vangitsemaan heidät.»
Huomatkaa tarkoin, että vuoden 1791 koko politiikka, kansalliskokouksen loppu pyöri juuri siinä.
Koska kuningas oli välttämätön Ranskalle, koska hänet oli saatava takaisin, oli selitettävä, että hänet oli ryöstetty eikä että hän oli paennut.
Lafayette ei ollut vakuutettu asiasta. Lähettäessään Romeufin matkalle hän kehoitti tätä olemaan liikoja kiirehtimättä. Nuori ajutantti oli lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin Ludvig XVI ollakseen varma, ettei tapaisi häntä.
Valitettavasti oli oikealla tiellä Billot.
Kun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas oli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä hän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja palaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.
Rojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi.
Muuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:
»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén prinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan toimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me järjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»
Pahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin kello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia. Heikko etsi voimakkaan tukea.
Hänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei enempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.
Tyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta kannalta.
»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen mukaan».
Brissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän kirjoitti Isänmaanystävään.
»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi minäkin rupean», sanoi hän.
»Mitä lehteä?» kysyi Pétion.
»Sen nimeksi tulee Tasavaltalainen.»
Robespierren hymy oli kuin irvistystä.
»Tasavaltalainen?» sanoi hän. »Haluaisinpa kuulla teidän selittävän, mitä tasavalta on.»
He olivat yhä Pétionin luona, kun paikalle saapuivat Rolandit, aviomies vakavana ja päättäväisenä kuten aina, aviovaimo tyynenä, pikemmin hymyilevänä kuin pelästyneenä, kauniit silmät kirkkaina ja puhuvina. He tulivat asunnostaan Guénégaud-kadulta ja olivat lukeneet kordelierien julistuksen. Kuten kordelierit, niin hekin olivat sitä mieltä, ettei kuningas ollut laisinkaan välttämätön kansalle.
Aviopuolisoitten rohkeus vahvisti Robespierrenkin sydäntä. Hän palasi kansalliskokouksen istuntoon huomiontekijänä, valmiina käyttämään hyväkseen sopivaa tilaisuutta kuten kettu, jonka terrier-koira on ajanut umpikujaan. Kellon lähetessä yhdeksää illalla hän näkee, että kansalliskokous kääntyy hentomieliseksi, puhuu veljeydestä ja jotta aate muuttuisi lihaksi, valmistuttiin lähtemään joukolla tervehtimään jakobiineja, joiden kanssa oli oltu epäsovussa ja joita sanottiin murhaajalaumaksi.
Silloin hän liukui istuimeltaan, riensi ovelle, pujahti ulos kenenkään huomaamatta, juoksi jakobiinien kokoushuoneeseen, nousi puhujalavalle, antoi ilmi kuninkaan, ministeriön, samoin Baillyn ja Lafayetten, syytti kansalliskokousta, toisti aamupäivän jutun, maalaili kuvitellun Pärttylin-yön ja lopetti sanomalla pyhittävänsä elämänsä isänmaan alttarille.
Puhuessaan itsestään Robespierre osasi olla eräällä tavalla kaunopuheinen. Kun kuullaan, että hyveellistä, vakaisaa Robespierreä uhkaa moinen vaara, aletaan nyyhkyttää. »Jos sinä kuolet, me kuolemme kanssasi!» huutaa joku. »Niin, niin; kaikki, kaikki!» toistavat kuulijat kuorossa. Yhdet kohottavat kätensä vannomaan, toiset paljastavat miekkansa, kolmannet polvistuvat, kädet koholla. Siihen aikaan kohotettiin kädet usein, se oli aikakauden ele. Silmäilkääpä vain Davidin taulua Valanteko pallohuoneessa.
Rouva Roland oli paikalla, muttei käsittänyt, mikä vaara Robespierreä uhkasi. Mutta hän oli nainen ja sikäli altis mielenliikutuksille. Mielenliikutus oli voimakas, hänkin heltyi. Hän tunnustaa sen itse.
Tällöin astuu sisälle Danton. Kehittyvä kansanomaisuus alkoi hyökätä
Lafayetten horjuvan kansanomaisuuden kimppuun.
Miksi kaikki vihasivat Lafayettea?
Ehkä siksi, että hän oli rehellinen mies ja aina puolueitten narri, kuitenkin niin, että kaikki puolueet vetosivat hänen rehtiyteensä.
Kun hänet ilmoitetaan kokoukselle, kun veljeyden esimerkkiä näyttääkseen Lameth ja Lafayette, nämä veriviholliset, astuvat käsikkäin sisälle, huudetaan kaikilta tahoilta:
»Danton puhujalavalle, Danton puhujalavalle!»
Robespierre ei parempaa toivonutkaan kuin saada välttää sitä paikkaa. Kuten olemme sanoneet, Robespierre oli kettu eikä verikoira. Hän vainosi poissaolevaa vihollista, hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin, kiipesi hänen hartioilleen ja järsi hänen pääkuorensa aivoihin saakka, mutta ahdisti häntä harvoin edestäpäin. Puhujalava oli siis tyhjä, se odotti Dantonia.
Mutta Dantonia oli vaikea saada sille nousemaan.
Jos hän oli ainoa mies hyökkäämään Lafayetten kimppuun, oli Lafayette ehkä ainoa mies, jonka kimppuun hän ei voinut hyökätä.
Miksi?
Ah, selitämme sen heti. Dantonissa oli paljon Mirabeauta, kuten Mirabeaussa oli ollut paljon Dantonia. Sama luonne, sama nautintojen kaipuu, sama rahantarve ja siis myöskin sama alttius tulla lahjottavaksi.
Yleisesti vakuutettiin, että Mirabeaun lailla Dantonkin oli saanut hovilta rahoja. Milloin, mitä tietä ja paljonko? Sitä ei tiedetty, mutta hän oli saanut, siitä oltiin varmoja, niin ainakin väitettiin.
Näissä väitteissä oli sikäli totta, että Danton oli myynyt ministeriölle kuninkaan neuvostossa harjoittamansa asianajajan toimen, ja nyt sanottiin hänen saaneen ministeriöltä virastaan nelinkertaisen hinnan.
Se oli totta. Mutta se salaisuus oli kolmen henkilön tiedossa:
Dantonin, joka oli myynyt, herra de Montmorinin, joka oli ostanut, ja
Lafayetten, joka oli kaupan välittänyt.
Jos Danton syyttäisi Lafayettea, voisi Lafayette syytää hänelle vasten kasvoja jutun virasta, joka oli myyty nelinkertaiseen hintaan.
Joku toinen olisi kavahtanut.
Mutta Danton astui esiin. Hän tunsi Lafayetten, hän tunsi sen rehtiyden, joka joskus surkastui typeryydeksi. Muistelkaamme vuotta 1830.
Danton päätteli itsekseen, että herra de Montmorin, Lafayetten ystävä, joka oli varmentanut kuninkaan passin, oli tällä hetkellä liiaksi sotkeutunut huonoon asiaan, jotta Lafayette voisi ripustaa hänen kaulaansa tämän uuden kiven.
Hän astui puhujalavalle.
Hänen puheensa ei ollut pitkä.
»Herra puheenjohtaja, minä syytän Lafayettea. Petturi on tulossa.
Pystytettäköön kaksi mestauslavaa. Minä suostun nousemaan toiselle,
ellei hän ole ansioitunut nousemaan toiselle.»
Petturi ei ollut tulossa, hän tuli, hän kuuli Dantonin suun lausuman hirveän syytöksen. Mutta kuten Danton oli arvannut, hän oli rehti eikä vastannut syytökseen.
Lameth säästi häneltä sen vaivan. Hän vuodatti Dantonin hehkuvaan laavaan tavanomaisen paimenpuheensa haaleaa vettä ja saarnasi veljeyttä:
Sitten esiintyi Sieyès; hänkin julisti veljeyden oppia.
Sitten Barnave, joka niinikään kehoitti veljeyteen.
Nämä kolme kansanomaisuutta voittivat Dantonin kansanomaisuuden. Oli hyvä, että Danton oli hyökännyt Lafayetten kimppuun, mutta hyvä oli myöskin, että Lameth, Sieyès ja Barnave olivat puolustaneet häntä. Ja kun Lafayette ja Danton lähtivät jakobiinien kokoussalista, saatettiin Lafayettea soihduilla, hänelle kajautettiin hyvä-huutoja.
Tämä Lafayettelle osoitettu suosio merkitsi hovipuolueelle huomattavaa voittoa.
Päivän molemmat suurvoimat oli lyöty niiden johtajissa:
Jakobiinit Robespierressä; kordelierit Dantonissa.
Huomaan olevani pakotettu kirjoittamaan vielä yhden luvun selostaakseni, mitä vastalausetta rouva Roland jäljensi miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa.
XV
Tuïleriein keskikerros
Saamme aikanamme tietää, mitä rouva Rolandin jäljentämä vastalause sisälsi, mutta jotta lukija pääsisi perinpohjin selville tilanteesta ja silmäilemään erästä vallankumouksen synkintä salaisuutta, täytyy hänen ensin lähteä kanssamme Tuilerieihin heinäkuun 15 päivän iltapuhteeksi.
Palatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen oven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja säpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.
Ellemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea häntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä käytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan ainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei sammumaisillaan.
Huoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen huoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.
Kuka oli tämä odotteleva nainen? Marie-Antoinette.
Ketä hän odotti? Barnavea.
Oi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä, jona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi hetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena odottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä grenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa niin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!
Mutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti poliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä hermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta pidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.
Sanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin monella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä, että henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin sanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai onnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?
Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt Tuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut sykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta, vieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen voimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä eläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja kostaa.
Ei Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä ajatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä hän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja he pelkkää uhrautuvaisuutta.
Voi, jos hän voisi heitä vihata, olisi hän onnellinen!
Mutta hän vihasi, vihasi kaikesta sydämestään sitä kansaa, joka oli koskenut häneen kuin tavalliseen karkuriin, joka oli täyttänyt hänen sydämensä inholla, vainonnut häntä herjauksilla, polkenut hänet häpeään. Niin, hän vihasi sitä kansaa, jolla on ollut hänen nimityksenään madame Déficit, madame Veto, joka nimittää häntä Itävallattareksi, kuten sittemmin leski Capetiksi.
Ja jos hän voisi kostaa, kuinka hän kostaisikaan!
Tuona heinäkuun 15 päivänä 1791 kello yhdeksän illalla, rouva Rolandin jäljentäessä miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa vastalausetta, jonka sisältöä emme vielä tunne, Barnave voisi aiheuttaa hänelle voimattomuuden tai epätoivon hetken, mutta myöskin tuoda sen jumalallisen nektarin, jota sanotaan kostoksi.
Tilanne oli tosiaankin jännittävä.
Lafayetten ja kansalliskokouksen avulla ensimmäinen isku oli tosin vältetty perustuslaillisuuden kilvellä. Kuningas oli ryöstetty, kuningas ei ollut paennut.
Mutta muistettakoon kordelierien julistus, Maratin ehdotus, kansalaisen Prudhommen häväistyskirjoitus, Bonnevillen päähänpisto, Camille Desmoulinsin huomautus, geneveläisen Burnoutin aksiomi, muistettakoon, että vastikään oli perustettu uusi sanomalehti, jonka toimitukseen kuului Brissot ja että tämän lehden nimeksi tulisi Tasavaltalainen.
Halutaanko tutustua tämän lehden ohjelmaan? Se on lyhyt, mutta valaiseva. Sen on kyhännyt amerikalainen Thomas Payne ja sitten ranskantanut muuan nuori, Amerikan vapaussodassa taistellut upseeri. Julistuksen allekirjoituksena on nimi Duchâtelet.
Mikä outo ilmiö tämä kohtalo, joka maailman neljältä kolkalta kerää uusia vihollisia tälle luhistumaisillaan olevalle valtaistuimelle! Thomas Payne! Mitä tekee täällä Thomas Payne? Tämä mies, joka on kotoisin vähän kaikista maista, englantilainen, amerikalainen, ranskalainen, joka on harjoittanut kaikkia ammatteja, on ollut tehtailija, koulumestari, tullimies, matruusi, sanomalehtimies! Hän on tullut sekoittamaan hengityksensä siihen myrskyvihuriin, joka säälimättömänä puhaltaa sammumaisillaan olevaan liekkiin.
Seuraavassa julkaisemme vuoden 1791 Tasavaltalaisen ohjelman, sanomalehden, joka ilmestyi tai jonka piti ilmestyä silloin kun Robespierre kysyi, mitä tasavalta oli:
»Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen. Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole tyhjää olematonta?»
Käsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin Pariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui. Hän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen istuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät vangittaisiin.
»Hyvä on», vastasi Pétion, »mutta lukekaamme ensin se ohjelma».
Pétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi varmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen lukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma, että se taputtaisi.
Kansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat virkatoverinsa erehdyksen.
»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai viisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun mielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»
Ja kansalliskokous siirtyi päiväjärjestykseen.
Olkoon, älkäämme puhuko siitä enempää.
Mutta lohikäärme uhkaa kuninkuutta.
Yksi sen päistä katkaistaan. Sillaikaa kun se kasvaa uudelleen, toinen puree.
Ei ollut unohdettu Monsieuria eikä Favrasin salahanketta: kuninkaan poissaollessa Monsieur on nimitettävä sijaishallitsijaksi. Mutta nyt ei ole enää Monsieuriakaan. Monsieur on lähtenyt samaan aikaan kuin kuningaskin ja kuningasta onnekkaampana päässyt rajan taakse.
Mutta Orleansin herttua on jäänyt.
Hän on jäänyt pahanhenkensä kanssa, miehen, joka työntää häntä eteenpäin. Se mies on Laclos, Vaarallisten suhteitten tekijä.
Sijaishallituksesta on tehty säädös, joka homehtuu pahvikansissaan.
Miksei turvauduta siihen säädökseen?
Kesäkuun 28 päivänä muuan sanomalehti tarjoaa sijaishallitusta Orleansin herttualle. Ludvig XVI:ta ei siis ole enää olemassa — mitä kansalliskokous siitä sanoikin — koska sijaishallitusta tarjotaan Orleansin herttualle, ei kuningasta ole enää. Orleansin herttua tietenkin kummastelee ja kieltäytyy.
Mutta heinäkuun 1 päivänä Laclos julkaisee omalla vastuullaan kuninkaan viraltapanon ja haluaa sijaishallitsijaa, heinäkuun 3 päivänä Real toteaa, että Orleansin herttua on todella nuoren prinssin vartija, 4 päivänä hän vaatii jakobiinien puhujalavalla seisten, että sijaishallitusta koskeva säädös painatettaisiin uudelleen ja julkaistaisiin. Valitettavasti jakobiinit, jotka eivät vielä tiedä mitä he ovat, tietävät toki, mitä he eivät ole. He eivät ole orleanisteja, vaikka Orleansin ja Chartresin herttuat kuuluvatkin heidän järjestöönsä. Jakobiinit hylkäävät Orleansin herttuan sijaishallituksen, mutta yksi yö riittää Laclosille vetäistä henkeä. Ellei hän olekaan käskijä jakobiinien kokouksissa, on hän toki isäntä omassa lehdessään ja siinä hän julistaa Orleansin herttuan sijaishallituksen, ja koska Cromwell on halventanut sanan protektori, tulisi sijaishallitsijalle, joka saisi kaiken vallan, nimeksi moderaattori.
Ja kaikki tämä on, kuten huomaamme, taistelua kuninkuutta vastaan — taistelua, missä kuninkuudella, joka itsessään on voimaton, ei ole muuta liittolaista kuin kansalliskokous. Jakobiinit tosin muodostavat kokouksen, joka on toisella tavalla vaikuttava ja etenkin toisella tavalla pelottava kuin kansalliskokous.
Heinäkuun 8 päivänä — nähkääs, kuinka nopeasti me lähestymme! — Pétion esittää kysymyksen kuninkaan loukkaamattomuudesta. Mutta hän erottaa valtiollisen loukkaamattomuuden henkilökohtaisesta.
Hänelle huomautetaan, että välit katkeavat Euroopan toisten kuninkaitten kanssa, jos Ludvig XVI pannaan viralta.
»Jos kuninkaat tahtovat taistelua», vastaa Pétion, »niin panemalla Ludvig XVI:n viralta me riistämme heiltä heidän mahtavimman liittolaisensa, mutta jos jätämme hänet valtaistuimelle, annamme heille kaiken sen voiman, jonka olemme hänelle myöntäneet.»
Brissot vuorostaan nousi puhujalavalle ja meni ehdotuksessaan pitemmälle. Hän pohti kysymystä: Voidaanko kuningas tuomita?
»Myöhemmin keskustelemme», sanoi hän, »viraltapanon tapahduttua, minkälaisella hallituksella kuninkuus korvataan».
Brissot oli kaikesta päättäen suurenmoinen. Rouva Roland oli tässä istunnossa. Kuunnelkaamme, mitä hän siitä sanoo:
»Kättentaputus ei ollut kylliksi, se oli huutoa ja hurmaa. Kolmasti ihastunut kansalliskokous nousi yhtenä miehenä, kädet koholla, hatut ilmassa, sanoin kuvaamattoman huuman vallassa. Tuhoutukoon ikiajoiksi jokainen, ken on ollut mukana näinä valtavina hetkinä ja ken senjälkeen vielä voi rautoja sietää!»
Ei siis sillä hyvä, että kuningas voitaisiin tuomita, vaan lisäksi hurmaantuneina taputettiin käsiä sille, joka sen kysymyksen ehdotti käsiteltäväksi.
Voi kuvitella, minkä hirveän kaiun nämä kättentaputukset herättivät
Tuilerieissä.
Kansalliskokouksen vuorostaan tuli nyt käsitellä tämä kysymys loppuun.
Perustuslailliset eivät suinkaan kaihtaneet tätä kysymystä, päinvastoin he manasivat sen esille. He olivat varmoja enemmistöstä.
Mutta kansalliskokouksen enemmistö ei lähestulkoonkaan edustanut kansan enemmistöä. Kokoukset ylimalkaan välittävät viis sellaisista muodottomuuksista. Ne rakentavat, kansan asiana on repiä.
Ja kun kansa repii, mitä joku edustajakokous on rakentanut, sanotaan sitä tekoa yksinkertaisesti vallankumoukseksi.
Heinäkuun 13 päivänä parvekkeet olivat täynnä taattua yleisöä, joka oli päästetty sisälle erikoislippujen turvin. Se oli sitä väkeä, jota meidän päivinämme sanotaan palkatuiksi taputtajiksi.
Rojalistit olivat lisäksi miehittäneet käytävät. Tätä tilaisuutta varten oli haettu esille puukkoritarit.
Erään edustajan ehdotuksesta Tuileriein portit suljettiin.
Ah, sinä iltana kuningatar oli odottanut Barnavea yhtä kärsimättömästi kuin heinäkuun 15 päivän iltana!
Eikä sinä päivänä kuitenkaan päätettäisi mitään ratkaisevaa. Vain eräs viiden valiokunnan laatima lausunto luettaisiin.
Tässä lausunnossa sanottiin:
»Hallitusmuoto ei mainitse kuninkaan paosta mitään, mutta kuninkaan loukkaamattomuus on siihen merkitty.»
Komiteat olivat niinmuodoin tulkinneet kuninkaan loukkaamattomaksi ja luovuttivat oikeudelle vain markiisi de Bouillén, kreivi de Charnyn, rouva de Tourzelin, lähetit, palvelijat ja lakeijat. Milloinkaan ei ole nerokasta tarinaa isoisista ja vähäisistä sovitettu näin täydellisesti.
Kysymyksestä keskusteltiin muuten enemmän jakobiinien kokouksessa kuin kansalliskokouksessa.
Koska sitä ei vieläkään ratkaistu, jäi Robespierre entiselle häilyvälle kannalleen. Hän ei ollut tasavaltalainen eikä monarkisti. Ihminen voi olla vapaa kuninkaan alamaisena yhtä hyvin kuin senaatin hallittavana.
Herra de Robespierre oli niitä miehiä, jotka perin harvoin takertuvat huonoon asiaan, ja me olemme nähneet edellisen luvun lopussa, kuinka kauheasti hän pelkäsi silloinkin kun hän ei ollut mihinkään sotkeutunut.
Mutta paikalla oli niitäkin, joilla ei ollut tätä kallisarvoista järkevyyttä. Niitä miehiä olivat entinen asianajaja Danton ja teurastaja Legendre, verikoira ja karhu.
»Edustajakokous voi erottaa kuninkaan», sanoi Danton. »Ranska saa kumota tuomion, sillä Ranska hänet tuomitseekin.»
»Valiokunnat ovat hulluja», sanoi Legendre. »Jos he tuntisivat joukkojen mielialan, tulisivat he järkiinsä. Kun minä puhun näin», lisäsi hän, »teen sen heidän parhaakseen».
Moiset puheet närkästyttivät perustuslaillisia. Valitettavaa heille, etteivät he olleet enemmistönä jakobiini-kerhossa, kuten olivat kansalliskokouksessa.
He tyytyivät lähtemään kokouksesta.
Siinä he tekivät hullusti; ihmiset, jotka jättävät paikkansa, tekevät hullusti, ja sikäli muuan vanha ranskalainen puheenparsi osuu naulankantaan sanoessaan:
»Joka paikkansa jättää, se häviää.»
Ja kun perustuslailliset olivat jättäneet paikkansa, anastivat ne heti kansan lähetystöt, jotka tulivat esittämään vastalauseensa valiokuntia vastaan.
Sellaista tapahtui jakobiinien kokouksessa. Lähetystöt otettiinkin vastaan voimakkain suosionosoituksin.
Samaan aikaan valmisteltiin Pariisin toisella laidalla, Maraisin esikaupungin sydämessä, eräässä kerhossa tai oikeammin miesten ja naisten muodostamassa veljeysyhdistyksessä, jota sanottiin minimien seuraksi kokoushuoneistansa mukaan, valmisteltiin vastalausetta, jolla omalla tavallaan oli melkoinen merkitys seuraavien päivien tapahtumissa.
Tämä seura oli kordelieri-kerhon alaosasto. Sitä elävöittikin Dantonin henki. Muuan kolmen- tai neljänkolmatta vuoden ikäinen mies, johon Danton oli lietsonut ja joka oli tästä lietsomasta lämmennyt, piteli kynää ja sommitteli tätä vastalausetta.
Tämä nuori mies oli Jean Lambert Tallien.
Vastalauseen allekirjoituksena oli pelottava sana: KANSA.
Heinäkuun 14 päivänä kysymys tuli esille kansalliskokouksessa.
Sillä kerralla oli mahdotonta sulkea parvekkeita yleisöltä — mahdotonta niinikään täyttää käytäviä ja katuja rojalisteilla ja puukkoritareilla, kuten edellisellä kerralla oli ollut laita — mahdotonta sulkea Tuileriein puutarhaa.
Johdanto oli näytelty palkattujen taputtajien edessä, mutta huvinäytelmä esitettäisiin todelliselle yleisölle.
Ja täytyy sanoa, että yleisö oli huonolla tuulella.
Niin huonolla tuulella, että Duportia, joka kolme kuukautta sitten oli ollut hyvin suosittu, nyt kuunneltiin äreän äänettöminä, kun hän ehdotti, että kuninkaan rikos sälytettäisiin kuninkaan avustajien harteille.
Hän puhui silti loppuun, kummissaan, kun joutui ensimmäistä kertaa puhumaan niin, ettei kuulunut ainoatakaan hyväksyvää sanaa tai näkynyt suosion merkkiä.
Hän oli yksi tähti siinä kolmikossa, jonka valo valtiollisella taivaalla oli vähitellen sammumassa: Duport, Lameth, Barnave.
Hänen jälkeensä nousi puhujalavalle Robespierre. Mitä aikoi puhua Robespierre, tuo järkevä mies, joka osasi niin hyvin haihtua? Kenen hyväksi hän ilmaisisi mielipiteensä, tämä puhuja, joka viikkoa varemmin oli selittänyt, ettei hän ollut monarkisti eikä tasavaltalainen.
Hän ei ilmaissut mielipidettänsä ollenkaan.
Kuivakiskoisella, lempeällä tavallaan hän sanoi olevansa ihmisyyden asianajaja, sanoi, että hänen mielestään olisi sekä väärin että julmaa iskeä vain heikkoihin, ettei hän ahdistaisi kuningasta, koska kansalliskokous tuntui pitävän kuningasta loukkaamattomana, mutta että hän puolustaisi Bouilléta, Charnyta, rouva de Tourzelia, lähettejä, lakeijoita, palvelijoita ja kaikkia niitä, joiden riippuvassa asemassaan oli täytynyt totella.
Tämän puheen aikana kansalliskokous murahteli pahasti. Parvekeyleisö kuunteli tarkkaavasti, tietämättä oikein, tulisiko sen osoittaa suosiota vai paheksumista. Se ratkaisi kysymyksen huomatessaan puhujan sanoista, että niihin sisältyi todellinen hyökkäys kuninkuutta vastaan ja hoviväen näennäinen puolustelu.
Silloin parvekeyleisö taputti käsiään Robespierelle.
Puheenjohtaja koetti rauhoittaa parvekeyleisöä.
Prieur (Marnen piiristä) halusi siirtää väittelyn maaperälle, joka oli tyystin puhdas sanatemppuiluista ja valetotuuksista.
»Mutta», huudahti hän, »mitä te tekisitte, kansalaiset, jos, kuninkaan ollessa erillään jutusta, teiltä tultaisiin vaatimaan, että hänet on palautettava entiseen valta-asemaansa?»
Kysymys oli sitäkin hämmentävämpi, kun se iski naulankantaan. Mutta on sellaisia hävyttömyyden hetkiä, jolloin mikään ei hämmennä konservatiivista puoluetta.
Desmeuniers aloitti hyökkäyksen ja tuntui kannattavan kansalliskokouksen asiaa, kuninkaan kustannuksella.
»Kansalliskokous», huomautti puhuja, »on kaikkivoipa valtionelin ja tämä kaikkivalta oikeuttaa sen lakkauttamaan kuninkaan vallan ja säilyttämään sen lakkautustilan, kunnes perustuslaki valmistuu».
Kuningas, joka ei ollut paennut, vaan joka oli ryöstetty, voitaisiin siis panna viralta vähäksi ajaksi, koska perustuslaki ei ollut valmis. Kun perustuslaki valmistuisi, saisi hän jälleen käyttää kaikkea kuninkaallista valtaansa.
»Ja lopuksi», huudahti puhuja, »koska minua kehoitetaan» — kukaan ei ollut häntä kehoittanut — »koska minua kehoitetaan esittämään selitykseni lakiehdotuksen muodossa, ehdotan seuraavaa:
Ensiksi: Lakkautustila on voimassa, kunnes kuningas hyväksyy
perustuslain
toiseksi: ellei hän hyväksy sitä, kansalliskokous julistaa hänet
menettäneeksi kruununsa.»
»Oh, olkaa huoleti», huudahti Grégoire paikaltaan, »hän ei ainoastaan hyväksy, vaan vakuuttaa valallaan kaikki, mitä haluatte!»
Grégoire oli oikeassa, vaikka hänen olisi kai pitänyt sanoa: Vakuuttaa valallaan ja hyväksyy kaikki, mitä haluatte.
Kuninkaat vannovat kerkeämmin kuin hyväksyvät.
Kansalliskokous olisi kukaties siepannut lennosta Desmeunierin lakiehdotuksen, mutta silloin Robespierre lausui paikaltaan:
»Varokaa! Sellainen säädös ratkaisee ennakolta, ettei kuningasta voida tuomita.»
Hämmästyttiin, sillä ilmeinen rikos oli ollut tekeillä. Ei uskallettu äänestää. Ovelta kuulunut kolina päästi kansalliskokouksen pulasta.
Minimien veljeysseuran lähetystö siellä oli tulossa tuomaan Dantonin innoittamaa, Tallienin sepittämää ja kansan allekirjoittamaa julistusta.
Kansalliskokous kosti hairahduksensa näille välikysymyksen esittäjille.
Se kieltäytyi kuuntelemasta heidän julistustaan.
Silloin Barnave nousi.
»Älköön sitä luettako tänään», sanoi hän, »mutta huomenna kuunnelkaa, mitä se sisältää, älkääkä antako keinotekoisen mielipiteen vaikuttaa itseenne… Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä ja kaikki kunnon kansalaiset kerääntyvät sen ympärille!»
Lukija, muistakaa nämä sanat, lukekaa uudelleen nämä viisi sanaa, pohtikaa lausetta: Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä! Ne sanat lausuttiin heinäkuun 14 päivänä, heinäkuun 17 päivän verilöyly sisältyy niihin sanoihin.
Nyt ei siis enää katsottu tarpeelliseksi edes näön vuoksi tunnustaa kansalle kaikkivaltaa, jonka haltijaksi se oli luullut päässeensä kuninkaansa paon tai oikeammin valtuutettunsa petoksen jälkeen. Tämä kaikkivalta annettiin nyt julkisesti Ludvig XVI:lle ja jos kansa sitä vaati, jos kansa esitti kyselyjä, merkitsi se vain keinotekoista mielipidettä, josta kansalliskokous, kansan toinen valtuutettu, selviytyisi sijoittamalla siihen merkkinsä!
Mitä merkitsivät sanat: sijoittaa lain merkki?
Julistaa sotalaki ja istuttaa punainen lippu.
Seuraavana, heinäkuun 15 päivänä, ratkaisun päivänä, kansalliskokous on pelottavan näköinen. Kukaan ei uhkaa sitä, mutta se haluaa tekeytyä uhatuksi. Se kutsuu avukseen Lafayetten, ja Lafayette, joka on aina kulkenut lähellä kansaa sitä näkemättä, Lafayette lähettää kansalliskokoukselle viisituhatta kansalliskaartilaista, joiden joukkoon hän, kansaa tyynnyttääkseen, on sijoittanut tuhannen piikkimiestä Saint-Antoinen esikaupungista.
Kiväärit olivat kansalliskaartin ylimystöä, piikit sen köyhälistöä.
Barnaven lailla varmana, että tarvitsi vain sijoittaa lain merkki ja heti tulisi paikalle, ei kansa, vaan Lafayette, kansalliskaartin päällikkö, ja Bailly, Pariisin pormestari, kansalliskokous oli päättänyt turvautua siihen keinoon.
Vaikka kansalliskokous oli vasta kahden vuoden vanha, oli se jo yhtä turmeltunut kuin vuoden 1829 tai vuoden 1846 kamarit. Se tiesi, että jäsenet ja kuuntelijat oli väsytettävä toisarvoisilla keskusteluilla ja siirrettävä istunnon loppuun pääkysymys, jotta tästä kysymyksestä suoriuduttaisiin yhdellä iskulla. Se kulutti puolet istuntoajasta kuuntelemalla departementin sotilasasioita käsittelevää raporttia. Sitten se salli kohteliaasti parin kolmen edustajan jaaritella; heidän tapojaan oli puhua erikoiskeskustelujen lomassa. Ja kun keskustelu oli päätetty rajoittaa, vaikeni se kuunnellakseen vielä kahta puhetta, Sallesin ja Barnaven pitämää.
Kaksi asianajajan puhetta, jotka vakuuttivat kansalliskokouksen niin täydellisesti, että, Lafayetten ehdottaessa istunnon lopettamista, se äänesti kaikessa rauhassa.
Eikä sinä päivänä kansalliskokouksella ollutkaan mitään pelättävää. Se oli sulkenut lehterit — suotakoon anteeksi tämä rahvaanomainen sanonta, mutta se on mielestämme mitä sattuvin — Tuileries-palatsi oli suljettu, poliisivoima oli puheenjohtajan määrättävissä, Lafayette istui keskellä istuntosalia ehdottaakseen istunnon keskeyttämistä, Bailly seisoi torilla kaupunginvaltuuston etunenässä, kaikki olivat valmiina suorittamaan tehtävänsä. Kaikkialla aseellinen virkavalta valmistautui taisteluun kansaa vastaan.
Niinpä kansa, joka ei ollut varustautunut taistelemaan, sivuuttikin pistin- ja piikkirivit ja meni Aventinus-kukkulalleen, toisin sanoin Mars-kentälle.
Ja huomatkaa tarkoin, se ei mennyt Mars-kentälle kapinaa tai lakkoa valmistamaan, kuten aikoinaan roomalaiset. Ei, se meni Mars-kentälle, koska se tiesi sieltä löytävänsä isänmaan alttarin, jota heinäkuun 14 päivän jälkeen ei ollut vielä ehditty purkaa, niin kärkkäitä kuin viranomaiset yleensä ovatkin tuhoamaan isänmaanalttarit.
Väkijoukko tahtoi siellä sommitella vastalauseen ja esittää sen sitten kansalliskokoukselle.
Rahvaan valmistellessa tätä vastalausetta kansalliskokous äänesti:
1. Seuraavat suojelevat toimenpiteet:
»Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun tai ei puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi kansalaiseksi ja on syytteenalainen rikoksista, jotka hän tekee luopumisensa jälkeen.»
2. Seuraavat rankaisevat toimenpiteet:
»Bouillé, päärikollinen, ja kaikki henkilöt, jotka ovat olleet mukana kuninkaan ryöstössä, pannaan syytteeseen.»
Juuri kun kansalliskokous oli äänestänyt, oli kansakin saanut valmiiksi vastalauseensa ja allekirjoittanut sen. Se tuli nyt esittämään sitä kansalliskokoukselle, jonka se huomasi paremmin vartioiduksi kuin milloinkaan varemmin. Kaikki valtamiehet olivat sinä päivänä sotilassäätyä: kansalliskokouksen puheenjohtajana oli Charles Lameth, nuori eversti, kansalliskaartin päällikkönä oli Lafayette, nuori kenraali. Vieläpä arvon astronoomissammekin, Baillyssa, joka oli sitaissut tiedemiespukunsa ylle kolmivärisen vyön ja pannut ajattelijanpäähänsä valtuuston jäsenen virka-asuun kuuluvan kolmikolkkahatun, oli jotakin sotaista näiden pistinten ja piikkien keskellä jopa niin paljon, että rouva Bailly, nähdessään hänet tuollaisena, luuli häntä Lafayetteksi, kuten hän joskus kuulemma piti Lafayettea miehenään.
Kansa aloitti neuvottelut. Se esiintyi niin vähän vihamielisesti, ettei neuvottelua voitu mitenkään välttää. Tämän neuvottelun tulos oli, että kansan edustajien sallittaisiin puhutella herroja Pétionia ja Robespierreä. Huomaatteko, kuinka näiden uusien nimien suosio kasvaa sitä mukaa kuin Duportien, Lamethien, Barnavein, Lafayettein ja Baillyin heikkenee? Kansan edustajat, lukumäärältään kuusi, lähtivät kansalliskokoukseen hyvin saatettuina. Robespierre ja Pétion riensivät heitä vastaan Feuillanttien kujalle.
Se tapahtui liian myöhään, äänestys oli jo suoritettu!
Kansalliskokouksen valitsemat lähetit, jotka eivät ollenkaan hyväksyneet tätä äänestystä, eivät varmaankaan selostaneet sitä kansan edustajille sillä tavalla, että se olisi tuntunut näistä suloiselta niellä. He palasivatkin raivostuneina niiden luo, jotka olivat heidät lähettäneet.
Kansa oli joutunut tappiolle kauneimmassa pelissä, minkä kohtalo ikinä on pannut kansan käsiin.
Kansa olikin äkeissään. Se vyöryi kaupungille ja ryhtyi sulkemaan teattereja. Teatterien sulkeminen on, kuten muuan ystävämme sanoi vuonna 1830, Pariisissa musta lippu.
Oopperassa oli varusväki, se vastusteli.
Neljäntuhannen kiväärinsä ja tuhannen piikkinsä turvin Lafayette ei parempaa pyytänytkään kuin päästä tukahduttamaan tämän alkavan kapinan. Kaupunginvaltuusto epäsi häneltä määräykset.
Tähän asti oli kuningatar ollut selvillä tapahtumien kulusta. Mutta sitten raportit olivat ehtyneet, niiden jatko oli hävinnyt yöhön, joka ei ollut niin pimeä kuin ne.
Barnaven, jota hän nyt odotteli lopen kärsimättömästi, piti tulla kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut tämän 15 päivän kuluessa.
Kaikki muuten tunsivat jonkun suuren tapahtuman lähestyvän.
Kuninkaalle, joka niinikään odotteli Barnavea rouva Campanin toisessa huoneessa, tultiin ilmoittamaan, että tohtori Gilbert oli saapunut, ja voidakseen paremmin tarkata tapahtumien selostusta hän oli mennyt omaan huoneeseensa Gilbertiä puhuttelemaan ja jätti Barnaven kuningattaren hoidettavaksi.
Vihdoin kello puoli kymmenen korvissa käytävästä kuului askelten ääni ja lyhyt sananvaihto portailla seisovan vartijan kanssa. Sitten ilmestyi käytävän päähän muuan nuori mies, yllä kansalliskaartin luutnantin puku.
Tulija oli Barnave.
Kuningattaren sydän sykki kuin tuo mies olisi ollut kaikkein jumaloiduin rakastaja. Hän raotti ovea ja Barnave, pälyiltyään ympärilleen, pujahti sisälle.
Ovi sulkeutui heti, ja ennenkuin sanaakaan oli vaihdettu, kuului salvan loksahdus pieliraudassaan.