XVI
Heinäkuun 15 päivä
Molempien sydän sykki yhtä kiihkeästi, mutta tuiki vastakkaisten tunteitten vaikutuksesta. Kuningattaren sydän sykki koston toivoa, Barnaven sydän sykki halua tulla rakastetuksi.
Kuningatar astui kiireesti toiseen huoneeseen etsien, voisi sanoa, valoa. Hän ei tosin pelännyt Barnavea eikä tämän rakkautta. Hän tiesi, että se rakkaus oli kunnioittavaa ja uhrautuvaa, mutta naisen vaisto kehoitti häntä pakenemaan pimeää.
Toiseen huoneeseen tultuaan hän heittäytyi nojatuoliin istumaan.
Barnave pysähtyi ovensuuhun ja tarkasti yhdellä silmäyksellä tämän kahden kynttilän valaiseman pikku huoneen.
Hän odotti näkevänsä kuninkaan, joka oli ollut läsnä hänen kahdesti ‘ aikaisemmin keskustellessaan Marie-Antoinetten kanssa.
Huone oli tyhjä. Ensimmäistä kertaa Meauxin piispanpalatsin parvekkeella tehdyn kävelyn jälkeen hän oli kahdenkesken kuningattaren kanssa.
Hänen kätensä kohosi kuin itsestään sydämen kohdalle; se tunsi sydämen sykinnän.
»Ah, herra Barnave», sanoi kuningatar lyhyen äänettömyyden jälkeen, »olen odottanut teitä jo kaksi tuntia».
Barnaven ensimmäinen liike oli, kuullessaan tuon moitteen, joka lausuttiin niin lempeällä äänellä, että sen lausuja lakkasi olemasta syyttäjä muuttuakseen vaikertajaksi, Barnaven ensimmäinen liike oli heittäytyä kuningattaren jalkoihin, mutta kunnioitus esti häntä siitä.
Sydän nimittäin sanoo, että osoittaa kunnioituksen puutetta, jos heittäytyy polvilleen naisen eteen.
»Ah, madame, se on totta», sanoi hän, »mutta minä toivon teidän majesteettinne olevan vakuutetun siitä, etten ole tahallani myöhästynyt».
»Niin, niin», sanoi kuningatar nyökäyttäen kevyesti päätänsä, »minä tiedän, että te olette monarkian ystävä».
»Minä olen erikoisesti kuningattaren ystävä», oikaisi Barnave. »Juuri siitä minä haluan teidän majesteettinne olevan vakuutetun.»
»Sitä en epäilekään, herra Barnave… Ette siis voinut tulla aikaisemmin?»
»Aioin tulla jo kello seitsemän ajoissa, mutta silloin oli vielä liian valoisaa ja minä tapasin — kuinka sellainen mies uskaltaa lähestyä palatsianne! — tapasin terassilla herra Maratin.»
»Herra Maratin?» sanoi kuningatar kuin tapaillen muististaan sitä nimeä. »Sanomalehtikynäilijän, joka kirjoittaa meitä vastaan, niinkö?»
»Joka kirjoittaa koko maailmaa vastaan, hänet juuri. Käärme-katseellaan hän tarkkasi minua, kunnes katosin hänen näkyvistään Feuillant-pengermän portin taakse… En uskaltanut edes katsahtaa ikkunoihinne. Onneksi tapasin Royalsillalla Saint-Prixin.»
»Saint-Prixin! Kuka se on?» sanoi kuningatar miltei yhtä ylenkatseellisella äänellä, kuin millä hän oli lausunut Maratinkin nimen. »Näyttelijäkö?»
»Niin, madame, näyttelijä», vastasi Barnave. »Mutta minkä sille voi! Aikakauttamme luonnehtivat näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat, miehet, joita kuningas ei varemmin tuntenut muuten kuin hänen käskyjensä liiankin onnellisina, tottelevaisina noudattajina; näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat ovat muuttuneet kansalaisiksi, joilla on vaikutusvaltaa, jotka liikkuvat mielensä mukaan, toimivat mielihalujensa jälkeen ja voivat — huomattavana rattaistona siinä valtavassa koneistossa, jossa kuninkuus nykyisin on enää vain ylin pyörä — voivat tehdä hyvää, voivat tehdä pahaa… Saint-Prix korjasi, minkä Marat oli pilannut.»
»Kuinka niin?»
»Saint-Prix esiintyi univormussa. Tunnen hänet hyvin, madame. Lähestyin häntä ja kysyin, mihin hänet oli määrätty vahdiksi. Onneksi palatsiin! Tiesin voivani luottaa hänen vaitioloonsa ja mainitsin hänelle, että minulla oli kunnia päästä puheillenne…»
»Oh, herra Barnave!»
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä…»
Barnave aikoi sanoa onnesta, mutta sanoikin:
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä kunniasta päästä näkemään teidät ja jättää teidät osattomaksi niistä huomattavista uutisista, joita minulla on teille kerrottavana?»
»Ei», myönsi kuningatar, »olette tehnyt oikein… Te siis arvelette voivanne luottaa herra Saint-Prixiin?»
»Madame», sanoi Barnave vakavasti, »hetki on tukala, uskokaa sanaani. Miehet, jotka nyt teille jäävät, ovat todella alttiita ystäviä, sillä jos huomenna — siitä tulee ratkaisun päivä — jakobiinit voittavat perustuslailliset, tehdään teidän ystävistänne rikostoverit… Ja te olette nähnyt, että laki päästää teidät rangaistuksesta vain iskemällä ystäviinne, joita se nimittää teidän rikostovereiksenne.»
»Se on totta», myönsi kuningatar. »Te sanoitte, että herra
Saint-Prix…?»
»Herra Saint-Prix, madame, sanoi minulle, että hän joutuisi vahtiin Tuilerieihin kello yhdeksästä yhteentoista, että hän koettaisi päästä keskikerroksen vartiopaikalle, joten niiden kahden tunnin aikana teidän majesteetillanne on täysi vapaus antaa minulle määräyksenne… mutta hän neuvoi minuakin panemaan ylleni kansalliskaartin upseerin puvun. Minä noudatin hänen neuvoaan, kuten teidän majesteettinne näkee.»
»Ja te tapasitte herra Saint-Prixin vartiopaikallaan?»
»Kyllä, madame… Se maksoi hänelle kaksi näytäntölippua niillä hän hankki paikan kersantiltaan… Kuten huomaatte», lisäsi Barnave hymyillen, »lahjominen on helppoa».
»Marat… Saint-Prix… kaksi teatterilippua…» toisti kuningatar luoden kauhistuneen silmäyksen kuiluun, mistä lähtivät ne pikku tapahtumat, joista punoutui kuninkaitten kohtalo.
»Ah, hyvä jumala, niin», sanoi Barnave. »Se on outoa, vai kuinka, madame? Vanhanajan ihmiset sanoivat sitä kohtaloksi, ajattelijat sanovat sitä sattumaksi ja uskovaiset kaitselmukseksi.»
Kuningatar veti kauniilta kaulaltaan hiussuortuvan suoraksi ja silmäili sitä surullisena.
»Se se on saanut hiukseni harmaantumaan!» sanoi hän.
Antauduttuaan näin hetkeksi tilanteen hentoon, maalaukselliseen puoleen hän palasi sitten Barnaveen ja tilanteen poliittiseen puoleen.
»Mutta», sanoi hän, »mikäli olen kuullut, me olemme saaneet voiton kansalliskokouksessa».
»Niin, madame, me olemme voittaneet kansalliskokouksessa, mutta olemme kärsineet tappion jakobiini-kerhossa.»
»Mutta, hyvä jumala, nyt minä en ymmärrä enää mitään
Luulin jakobiinien olevan teidän, herra Lamethin ja herra Duportin kannalla ja että te hallitsette heitä, että te teette heille, mitä haluatte?»
Barnave ravisti alakuloisesti päätänsä.
»Niin oli ennen», sanoi hän, »mutta uusi henki on puhaltanut jakobiineihin».
»Orleansista, eikö niin?»
»Niin, madame, sieltäpäin uhkaa nyt vaara.»
»Vaara! Mutta vielä kerran, emmekö ole välttäneet sitä tämänpäiväisellä äänestyksellä?»
»Ymmärtäkää oikein, madame — sillä jos mieli pysyä tilanteen tasalla, täytyy se tuntea — tämän päivän äänestys. Päätettiin seuraavaa: 'Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun eikä puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi kansalaiseksi ja on vastuussa kaikista luopumisensa jälkeisistä rikoksista.'»
»Hyvä on», sanoi kuningatar, »kuningas ei petä valaansa, kuningas ei hyökkää kansansa kimppuun ja jos hänen kansansa kimppuun hyökätään, puolustaa hän sitä».
»Niinpä kyllä, madame, mutta tämä päätös jätti oven auki vallankumouksellisille ja orleanisteille. Kansalliskokous ei ole tuominnut kuningasta. Se on vain päättänyt suojelevista toimenpiteitä toisen karkaamisen varalta, mutta on sivuuttanut ensimmäisen, ja tiedättekö, mitä Laclos, Orleansin herttuan kätyri, on ehdottanut tänä iltana jakobiinien kokouksessa?»
»Oh, jotakin kauheaa tietysti! Mitä terveellistä voi ehdottaa Vaarallisten suhteitten kirjoittaja?»
»Hän on ehdottanut, että Pariisissa ja koko Ranskassa pantaisiin toimeen kansanäänestys kuninkuuden lakkauttamiseksi. Hän on luvannut hankkia kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta.»
»Kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta!» huudahti kuningatar. »Hyvä jumala, vihataanko meitä niin syvästi, että kymmenen miljoonaa ranskalaista haluaa päästä meistä eroon?»
»Oh, madame, enemmistöjä on helppo hankkia!»
»Ja onko Laclosin ehdotus läpäissyt?»
»Se synnytti keskustelun… Danton kannatti sitä.»
»Danton! Mutta minä luulin Dantonin olevan meidän puolellamme… Olen kuullut herra de Montmorinin puhuvan jostakin kuninkaan neuvoston asianajo-toimesta, sen myynnistä tai ostosta, en tiedä, kummastako, mutta sen kaupan piti tehdä Dantonista miehemme.»
»Herra de Montmorin on erehtynyt, madame. Jos Danton olisi jonkun auttaja, niin juuri Orleansin herttuan.»
»Entä onko herra de Robespierre puhunut?… Hänen vaikutusvaltansa kuuluu kasvavan päivä päivältä.»
»Robespierre on puhunut. Hän ei kannattanut ehdotusta. Hän kannatti yksinkertaisesti adressia, joka lähetettäisiin maaseudun jakobiini-kerhoille.»
»Mutta herra de Robespierre on saatava puolellemme, koska hänellä on sellainen vaikutusvalta.»
»Herra de Robespierreä ei valloiteta, madame. Herra de Robespierre on oma itsensä — hän tavoittelee aatetta, utopiaa, haavekuvaa, kunnianhimoista päämäärää kukaties.»
»Mutta me voimme tyydyttää hänen kunnianhimonsa, minkälainen se onkin… Olettakaamme, että hän haluaa tulla rikkaaksi?»
»Hän ei halua olla rikas.»
»Ministeriksi siis?»
»Hän ei halunne päästä ministeriksikään.»
Kuningatar silmäili Barnavea kauhistunein ilmein.
»Mutta minä olen luullut», sanoi hän, »että ministeriö on korkein päämäärä, mihin joku alamaisistamme voi pyrkiä?»
»Jos herra de Robespierre katsoo kuninkaan pannuksi viralta, ei hän pidä itseään kuninkaan alamaisena.»
»Mihin hän siis tähtää kunnianhimollaan?» kysyi kuningatar kauhistuneena.
»Eräinä hetkinä, madame, on miehiä, jotka uneksivat uusista poliittisista arvonimistä vanhojen, hävinneitten arvonimien korvaajina.»
»Niin, minä ymmärrän, että Orleansin herttua uneksii päästä sijaishallitsijaksi. Hänen syntyperänsä oikeuttaa hänet siihen korkeaan asemaan. Mutta herra de Robespierre, vähäpätöinen maaseutu-asianajaja…!»
Kuningatar unohti, että Barnave oli myöskin sellainen vähäpätöinen maaseutu-asianajaja.
Barnave ei hievahtanutkaan. Isku ei ollut kenties sattunut häneen tai hänellä oli rohkeutta se kestää ja salata sen aiheuttama kipu.
»Marius ja Cromwell olivat rahvaan lapsia», sanoi hän.
»Marius! Cromwell! Ah, kun lapsena kuulin ne nimet, en silloin osannut arvata, että ne kaikuisivat korvissani jonakin päivänä näin kohtalokkaina!… Mutta katsokaamme — sillä me siirrymme alati tosiseikoista arvailujen alalle — te sanoitte, että herra de Robespierre vastusti herra Laclosin esittämää ja herra Dantonin kannattamaa ehdotusta.»
»Niin, mutta silloin astui kokoussaliin joukko kansaa, Palais-Royalin tavallisia räyhääjiä, naisia, koneisto, joka oli pestattu kannattamaan Laclosia. Eikä sillä hyvä, että ehdotus läpäisi, sen lisäksi päätettiin, että huomenna kello yhdeltätoista jakobiinit kokoontuisivat kuuntelemaan lukemista, se siirrettäisiin sitten Mars-kentälle, allekirjoitettaisiin isänmaan alttarilla ja lähetettäisiin senjälkeen maaseudun kerhoille, jotka vuorostaan allekirjoittaisivat sen.»
»Kuka sepittää sen anomuksen?»
»Danton, Laclos ja Brissot.»
»Kolme vihamiestä?»
»Niin, madame.»
»Mutta, hyvä jumala, mitä tekevät siis perustuslailliset ystävämme?»
»Ah, siinäpä se, madame! He ovat päättäneet panna huomenna peliin kaikki kaiken hyväksi.»
»Mutta he eivät voi enää jäädä jakobiini-kerhoon?»
»Teidän ihmeellinen kykynne osata arvostella ihmisiä ja asioita, madame, saa teidät näkemään tilanteen sellaisena kuin se todella on… Niin, Duportin ja Lamethin johdolla teidän ystävänne eroavat vihollisistanne. He panevat feuillantit jakobiineja vastaan.»
»Feuillantit? Mitä ne ovat? Suokaa anteeksi, minä en tiedä. Valtiolliseen kieleemme tulee uusia nimiä ja uusia sanoja niin nopeasti, että jokainen lauseeni on kysymys.»
»Madame, feuillantit on se iso rakennus, joka on lähellä maneesia ja nojaa siis kansalliskokouksen istuntosaliin ja josta Feuillant-penger on saanut nimensä.»
»Ja keitä muita liittyy siihen kerhoon?»
»Lafayette, toisin sanoin kansalliskaarti, ja Bailly, toisin sanoin valtuusto.»
»Lafayette, Lafayette… luuletteko Lafayetteen voitavan luottaa?»
»Uskon, että hän on kuninkaan harras ystävä.»
»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän kaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään valittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle sen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta Lafayette…»
»Teidän majesteettinne joutuu arvostelemaan häntä tilaisuuden tullen.»
»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena menneisyyttä, »niin Versailles… No niin, palatkaamme siihen uuteen kerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta sille tulee?»
»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän majesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä kansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää jakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre, Pétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka joutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa, räyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa.»
»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous aikoo tehdä?»
»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra pormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden johdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka käydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään ja hän käy.»
Tällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului vahtimiehen yskäisy.
»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä. Ja kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän majesteetillenne.»
»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille kiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun takiani.»
»Madame», sanoi Barnave, »vaara on peli, jossa minä voitan kaikki, häviän tai voitan, jos kuningatar maksaa sen minulle yhdellä hymyllä».
»Ah, herra», sanoi kuningatar, »tuskin enää tiedän, mitä hymy onkaan! Mutta te teette hyväksemme niin paljon, että koetan muistella aikaa, jolloin olin onnellinen, ja minä lupaan, että ensimmäinen hymyni on teidän.»
Barnave kumarsi, käsi sydämellä, ja lähti takaperin ovelle päin.
»Milloin tapaan teidät jälleen?» kysyi kuningatar.
Barnave näytti laskevan.
»Huomenna anomus ja toinen äänestys kansalliskokouksessa, ylihuomenna räjähdys ja tilapäinen tukahduttaminen… sunnuntaina, illalla, madame, koetan tulla kertomaan teille, mitä Mars-kentällä on tapahtunut.»
Ja hän poistui.
Kuningatar lähti mietteissään kuninkaan luokse. Tämä oli yhtä miettiväinen kuin kuningatarkin. Tohtori Gilbert oli vastikään poistunut kerrottuaan hänelle jotenkin samat asiat kuin Barnave kuningattarelle.
Heidän tarvitsi vain vaihtaa silmäys huomatakseen, että kummallakin taholla oli kuultu synkkiä uutisia.
Kuningas oli juuri saanut valmiiksi kirjeen.
Sanaa lausumatta hän ojensi kuningattarelle tämän kirjeen.
Siinä valtuutettiin Monsieur Ranskan kuninkaan nimessä koettamaan saada
Itävallan keisari ja Preussin kuningas sekaantumaan Ranskan asioihin.
»Monsieur on tehnyt minulle paljon pahaa», sanoi kuningatar, »Monsieur vihaa minua ja tekee minulle vielä niin paljon pahaa kuin suinkin voi. Mutta koska kuningas luottaa häneen, niin minäkin.»
Hän otti kynän ja piirsi urheasti nimensä kuninkaan nimen viereen.
XVII
Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen
Toivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut lukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat heinäkuun 15 päivänä 1791.
Uudet jakobiinit anastamassa vanhojen paikan.
Vanhat jakobiinit perustamassa feurllantti-kerhoa.
Kordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille
Desmoulinsin ja Legendren hahmossa.
Kansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi, päättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.
Kansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin, mutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.
Ja nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat kuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin suojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin luokse?
Selostamme, sen muutamin sanoin.
Mainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä istui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He olivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.
Nämä kolme miestä olivat Danton, Laclos ja Brissot.
Danton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia. Nautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi! jokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.
Hetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään anomusta, niinkuin halusivat.
Laclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.
Tämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet hetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti väsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski kynän kädestään ja sanoi:
»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono kirja, kuten hovissa sanotaan, Vaarallisten suhteitten jatko, olisi se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»
Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä, että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.
Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.
Brissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:
1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;
2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei hän ole silloin kuningas;
3. On siis huolehdittava hänen paikkansa täyttämisestä.
»Hyvä, hyvä!» sanoi Laclos nämä sanat kuultuaan.
Ja kun Brissot aikoi jatkaa, ehätti Orleansin herttuan sihteeri lisäämään:
»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin… jotakin, mikä liittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme polttaneet siltoja takanaan.»
»Niinpä kai», sanoi Brissot. »Mitä lisäämme?»
»Oh, teidän asianne on keksiä sopivat sanat eikä minun, rakas Brissot.
Minä lisäisin… tuumikaamme…»
Laclos oli tapailevinaan lausetta, joka oli jo pitkät ajat ollut valmiiksi muovailtuna hänen aivoissaan ja odotti vain sopivaa hetkeä tulla esille.
»No niin», virkkoi hän lopulta, »sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä' jälkeen minä lisäisin sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin'.»
Tutkikaa ja ihailkaa, te valtiomiehet, te anomusten, vastalauseitten, lakiehdotusten menneet, nykyiset ja vastaiset sepittäjät!
Nämä vaarattomat sanat olivat vähäpätöinen lisäys, eikö niin?
Hyvä, te saatte nähdä — ne lukijoista, joilla on onni kaikkea muuta kuin valtiomiehiä, saavat nähdä, minne nämä sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin' meidät vievät.
Täyttää kuninkaan paikka kaikin perustuslaillisin keinot merkitsi vain yhtä keinoa.
Se ainoa keino oli sijaishallitus.
Provencen kreivin ja Artoisin kreivin, Ludvig XVI:n veljien ja kruununprinssin setien poissaollessa — paollaan he olivat muutenkin jo menettäneet kansansuosion — ketä saattoi ajatella sijaishallitsijaksi?
Orleansin herttuaa.
Tämä pieni, viaton lause, joka pujahti kansan nimessä laadittavaan anomukseen, tekisi siis Orleansin herttuasta kansan silmissä sijaishallitsijan!
Eikös vain olekin politiikka kaunista? Kuluu vielä monet ajat, ennenkuin kansa tajuaa sen selvästi, jos se joutuu asioihin Laclosin kaltaisten kykyjen kanssa!
Brissot joko ei aavistanut miinaa, joka kätkeytyi näihin kolmeen sanaan ja oli valmis räjähtämään kun aika tuli, tai ei nähnyt käärmettä, joka oli pujahtanut tähän lisäykseen ja kohottaisi sähisevän päänsä oikean hetken lyödessä, tai vaikkapa tiesikin, mihin vaaraan hän voisi joutua tämän anomuksen sepittäjänä, ei hän ainakaan yrittänyt valmistaa itselleen takaporttia, ei esittänyt minkäänlaista huomautusta, vaan lisäsi tuon lauseen sanoen:
»Tosiaankin, se liittää meihin muutaman perustuslaillisen. Aatos on hyvä, herra de Laclos!»
Anomuksen loppuosa oli täydellisesti sen tunteen mukainen, joka oli sen sanellut.
Seuraavana päivänä Pétion, Brissot, Danton, Camille Desmoulins ja
Laclos menivät jakobiinikerhoon. He veivät sinne anomuksen.
Sali oli tyhjä tai melkein tyhjä.
Kaikki olivat menneet feuillantti-kerhoon.
Barnave ei ollut erehtynyt: karkaaminen oli ollut täydellinen!
Pétion kiiruhti feuillantti-kerhoon.
Keitä hän tapasi siellä? Barnaven, Duportin ja Lamethin, jotka paraikaa sepittivät kiertokirjettä maaseudun jakobiinikerhoille, kiertokirjettä, jossa he ilmoittivat näille, ettei jakobiinikerhoa enää ole, vaan että se oli muuttunut feuillanttikerhoksi, ja saanut nimekseen Perustuslain ystävien seura.
Se yhdistys, jonka perustaminen oli maksanut ylen paljon vaivaa ja joka verkon lailla oli levinnyt yli koko Ranskan, oli siis lakannut toimimasta, epäröinnin lamauttamana.
Ketä Ranska nyt uskoisi, ketä tottelisi, entisiä jakobiineja vaiko uusia?
Tällä välin valmistellaan vallankumousvastaista valtiokeikausta, ja kansa, joka ei saisi enää mistään tukea ja on nukkunut vakaasti luottaen vaalijoihinsa, herää voitettuna ja köytettynä.
Oli siis torjuttava uhkaava myrsky.
Itsekukin sepitti oman vastalauseensa, joka lähetettäisiin maaseudulle, missä vielä uskottiin olevan luottoa.
Roland oli Lyonin erikoisedustaja. Hänellä oli suuri vaikutusvalta kuningaskunnan toisen pääkaupungin asujamistoon. Ennenkuin meni Mars-kentälle — missä, kun jakobiineja ei ollut mistään löydetty, kansan piti allekirjoittaa anomus – Danton poikkesi Rolandin luokse, selitti tälle tilanteen, kehoitti häntä heti lähettämään vastalauseensa lyonilaisille ja salli hänen sepittää omin päin tämän tähdellisen asiapaperin Lyonin kansa ojentaisi käden Pariisin kansalle ja panisi vastalauseen samaan aikaan kuin sekin.
Tätä, aviomiehen sommittelemaa vastalausetta rouva Roland paraikaa jäljentää.
Danton puolestaan liittyi ystäviensä pariin Mars-kentällä.
Hänen saapuessaan paikalle siellä oli käynnissä kiihkeä väittely. Tämän suunnattoman areenan keskeltä kohosi isänmaanalttari, joka oli pystytetty heinäkuun 14 päivän juhlaksi ja joka oli jäänyt paikalleen kuin menneisyyden luurangoksi Siinä oli, kuten olemme maininneet vuoden 1790 yhdistysjuhlaa selostaessamme, lava, jolle noustiin neljään päänurkkaan pystytettyjä portaita pitkin.
Isänmaanalttarilla oli taulu, joka esitti Voltairen riemukulkua heinäkuun 12 päivältä. Tähän tauluun oli kiinnitetty kordelierien julistus, johon oli kuvattu Brutuksen valanteko.
Paraikaa keskusteltiin niistä kolmesta sanasta, jotka Laclos oli lisännyt anomukseen.
Niitä sanoja ei olisi kai huomattukaan, ellei muuan ulkoasultaan ja eleiltään rahvaan säätyyn kuulunut mies olisi suorasukaisesti, miltei hyökkäävästi keskeyttänyt anomuksen lukijaa.
»Seis!» huudahti hän. »Kansaa petetään!»
»Kuinka niin?» kysyi lukija.
»Sanoilla: 'kaikin perustuslaillisen keinoin' te asetatte ykkösen toisen ykkösen paikalle… te teette toisen kuninkuuden, emmekä me halua enää kuningasta.»
»Emme halua, ei kuninkuutta eikä kuningasta!» huusi kuulijoitten valtava enemmistö.
Omituista! Jakobiinit silloin kannattamassa kuninkuutta!
»Hyvät herrat», huusivat he, »olkaa varuillanne! Ellei ole kuninkuutta eikä kuningasta, merkitsee se tasavallan perustamista, emmekä me ole vielä kypsät tasavaltalaiseen hallitusmuotoon!»
»Emmekö ole kypsät?» sanoi kansanmies. »Kuinka tahansa, mutta yksi tai pari Varennesin kaltaista aurinkoa kypsentävät meidät.»
»Äänestämään! Anomus äänestettäväksi!»
»Äänestämään!» toistivat samat äänet, jotka olivat äsken huutaneet: »Ei enää kuninkuutta, ei enää kuningasta!»
Oli ryhdyttävä äänestämään.
»Ne, jotka haluavat, ettei tunnusteta Ludvig kuudettatoista eikä uuttakaan kuningasta», sanoi tuntematon, »kohottakoot kätensä».
Niin valtava enemmistö kohotti käden, ettei edes tarvinnut vastaehdotuksesta äänestää.
»Hyvä on», sanoi yllyttäjä. »Huomenna, sunnuntaina, heinäkuun seitsemäntenätoista päivänä, koko Pariisi on täällä allekirjoittamassa anomusta. Minä, Billot, ilmoitan sille asiasta.»
Billotin nimen kuullessaan jokainen tunsi hänet siksi hirveäksi tilanhoitajaksi, joka Lafayetten ajutantin seuralaisena oli vanginnut kuninkaan Varennesissa ja kuljettanut hänet Pariisiin.
Näin siis rohkeimmat jakobiinit ja kordelierit oli sivuutettu. Kuka sen teki? Kansanmies, siis joukkojen vaisto. Jopa niin hyvin, että Camille Desmoulins, Danton, Brissot ja Pétion selittivät, ettei heidän mielestään sellainen pariisilaisrahvaan toimenpide voisi onnistua synnyttämättä myrskyä, joten olisi tärkeää, että kaupungintalosta ensin haettaisiin lupa seuraavan päivän kokoontumista varten.
»Olkoon niin», sanoi kansanmies, »hakekaa lupa, ja ellette saa, niin minä hankin sen!»
Camille Desmoulins ja Brissot valittiin hakemaan lupaa.
Bailly oli poissa. Tavattiin vain ensimmäisen asianajaja. Tämä ei ottanut vastuulleen mitään, ei kieltänyt, mutta ei liioin myöntänyt lupaa. Hän suostui hyväksymään anomuksen suusanallisesti. Brissot ja Camille Desmoulins lähtivät kaupungintalosta arvellen saaneensa luvan.
Kun he olivat poistuneet, lähetti ensimmäinen asianajaja kansalliskokoukselle tiedon, mitä häneltä oli käyty anomassa.
Kansalliskokous oli yllätetty virheenteosta.
Se ei ollut säätänyt mitään Ludvig XVI:n asemasta. Hän oli paennut, häneltä oli riistetty kuninkaan arvo, hänet oli pidätetty Varennesissa, tuotu takaisin Tuileries-palatsiin ja häntä oli pidetty vankina kesäkuun 26 päivästä lähtien.
Aikaa ei ollut tuhlattavana.
Desmeuniers, näennäisesti kuninkaallisen perheen vihamiehenä, esitti seuraa van päätösehdotuksen:
»Toimeenpanovallan lakkauttaminen kestää, kunnes perustuslaki on esitetty kuninkaalle ja tämä on sen hyväksynyt.»
Päätösehdotus esitettiin kello seitsemän illalla ja kello kahdeksan se hyväksyttiin valtavalla äänten enemmistöllä.
Kansan anomus oli siis turha puuha. Kuningas, joka oli pantu viralta vain siihen päivään saakka, jolloin hän hyväksyisi perustuslain, olisi tämän mutkattoman hyväksymisen jälkeen kuningas kuten ennenkin.
Jokainen ken vaatisi kuninkaan poistamista, kuninkaan, jonka viran kansalliskokous oli perustuslaillisesti pysyttänyt, mikäli kuningas suostuisi täyttämään sen ehdon, olisi siis kapinoitsija.
Ja kun tilanne on vakava, ahdistetaan kapinoitsijoita kaikin keinoin, jotka laki antaa valtion toimitsijoitten käytettäväksi.
Niinpä kaupunginvaltuusto kokoontuikin illalla kaupungintaloon.
Pormestari oli mukana.
Kokous alkoi kello puoli kymmenen.
Kello kymmenen päätettiin, että seuraavana päivänä sunnuntaina heinäkuun 17 päivänä kello kahdeksasta aamulla kansalliskokouksen päätös kiinnitettäisiin painettuna julistuksena kaikkiin Parisin seiniin, sen lisäksi kuulutettaisiin kaikissa katukulmauksissa rummun päristessä. Kaupungin arvoporvarit ja valtuuston vahtimestarit toimittaisivat tämän kuulutuksen, asianmukaisten joukko-osastojen saattamina.
Tuntia myöhemmin tämä päätös tiedettiin jakobiini-kerhossa.
Jakobiinit tunsivat itsensä hyvin heikoiksi. Suurimman osan heikäläisistä karattua feuillanttien puolelle he olivat eristettyjä ja voimattomia.
He taipuivat.
Santerre, Saint-Antoinen esikaupungin asukas, Bastiljin kansanomainen oluenpanija, Lafayetten vastainen seuraaja, sai tehtäväkseen mennä kerhon valtuuttamana Mars-kentälle peruuttamaan anomuksen.
Kordelierit osoittautuivat vieläkin varovammiksi.
Danton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän Fontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli siellä pieni maatalo.
Legendre lupaili lähteä mukaan Desmoulinsin ja Fréronin kanssa.
Rolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa lähettää vastalausetta Lyoniin.
Kaikki oli lamassa tai siirtynyt tuonnemmaksi.
Oli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun
Dantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.
Täsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun perähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista viinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.
Miehet olivat muuan kähertäjä ja muuan invaliidi.
»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja nauroi rivoa, typerää naurua.
»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai mitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös yhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten panemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme lautaan reikiä… Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita kansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä me…»
Invaliidin rivo, typerä nauru yltyi. Mielikuvituksensa silmin hän kai oli jo katselevinaan isänmaanalttarin rei'istä.
Kähertäjän nauru ei ollut juuri yhtä välitöntä. Se kunnianarvoisa ja ylimyksellinen ammattikunta, johon hän kuului, oli tuhoutunut ajan onnettomuuksien mukana. Maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä — sen mukaan mitä olemme nähneet kuningattaren tukan laittamisesta, kähertäminen oli siihen aikaan taidetta — maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä parhaat asiakkaat. Ja lisäksi oli Talma vastikään näytellyt Tituksen osan Berarrce-draamassa, ja tapa, millä hän oli tukkansa laittanut, oli synnyttämässä uuden kuosin, jonka mukaan tukka pidettäisiin lyhyenä ja jauhoittamattomana.
Kähertäjät olivat siis yleensä kuningasmielisiä. Lukekaa Prudhommea ja saatte nähdä, että kuninkaan mestauspäivänä muuan kähertäjä epätoivoissaan katkaisi kurkkunsa.
Olihan hauskaa yllättää kaikkia näitä isänmaanystävien letukoita, joiksi heitä sanoivat harvat Ranskaan jääneet ylimysnaiset, ja mennä kurkistamaan heidän hameittensa alle, ja mestari Lajariette luotti eroottisiin muistoihinsa pitääkseen yhden kuukauden ajan vireillä ammupäiväkeskustelujaan. Tällainen hulluttelu oli juolahtanut hänen mieleensä, kun hän maisteli vanhan kelpo ystävänsä seurassa, ja hän oli ilmaissut tälle aikeensa. Invaliidi oli tuntenut hermokutkutusta siinä jalassa, jonka oli jättänyt Fontenayn taistelukentälle ja jonka valtio oli ystävällisesti korvannut puujalalla.
Molemmat maistelijat tilasivat siis neljännen viinipullon, jonka kapakan isäntä heille kiireesti toikin.
He olivat käymäisillään sen kimppuun-, mutta silloin keksi invaliidi vuorostaan jotakin.
He ottaisivat pienen nassakan, tyhjentäisivät pullon siihen sen sijaan että tyhjentäisivät sen laseihinsa, lisäisivät siihen kaksi uutta pullollista ja, kärsien toistaiseksi janonsa, veisivät nassakan mukanaan.
Invaliidi tuki ehdotustaan aksioomilla, että ilmaan kurkistellessa tulee ylen kuuma.
Kähertäjä suvaitsi hymyillä. Ja kun kapakan isäntä huomautti vierailleen, että heidän oli tarpeetonta jäädä kapakkaan, elleivät he joisi enempää, ostivat molemmat veijarimme häneltä kairan ja nassakan, panivat kairan taskuunsa ja kolme pullollista viiniä nassakkaan. Kellon lyödessä puoltayötä he kulkivat pimeän turvin Mars-kentälle, kohottivat yhtä lautaa, pujahtivat alttarin alle ja, nassakka välissään, painuivat rentonaan hiekalle ja vaipuivat uneen.
XVIII
Anomus
On hetkiä, jolloin kansa jatkuvan kiihoituksen vaikutuksesta nousee kuin vuoksiaalto ja tarvitsee jonkun ankaran kolahduksen palatakseen valtameren lailla uomaan, jonka luonto on sille kaivanut.
Niin oli laita Pariisin asujamiston heinäkuun alkupuoliskolla.
Monenmoiset tapahtumat olivat saaneet sen käymistilaan.
Sunnuntaina, 10 päivänä, oli oltu Voltairen ruumissaatossa, mutta huono sää oli estänyt juhlan vieton, ja saattue oli pysähtynyt Charentonin tulliportille, missä kansa oli seisonut koko päivän.
Maanantaina, 11 päivänä, sää oli kirkastunut. Saattue oli lähtenyt liikkeelle ja kulkenut halki koko Pariisin suunnattoman väkijoukon keskitse, pysähtynyt talon eteen, jossa Filosofisen sanakirjan ja Orleansin neitsyen tekijä oli kuollut, sallinut vainajan kasvattityttären, rouva Villetten, ja Calasin perheen seppelöidä ruumisarkun, jota oopperan taiteilijakuoro oli tervehtinyt laululla.
Keskiviikkona, 13 päivänä, näytäntö Notre-Damessa. Siellä esitettiin Bastiljin valtaus ison orkesterin säestäessä.
Torstaina, 14 päivänä, yhdistysjuhlan vuosipäivänä, toivioretki isänmaanalttarille. Kolme neljännestä Pariisin asukkaista on Mars-kentällä ja päät kuumenevat yhä, kun huudetaan, »eläköön kansa!» ja kun nähdään yleinen juhlavalaistus, jonka keskeltä synkkä ja mykkä Tuileries-palatsi vaikuttaa hautakiveltä.
Perjantaina, 15 päivänä, äänestys kansalliskokouksessa, jota suojelevat Lafayetten neljätuhatta pistintä ja tuhannen piikkiä; kansan anomus, teatterien sulkeminen, melua ja kohinaa koko iltapäivä ja osa yötä.
Lauantaina vihdoin, 16 päivänä, jakobiinien karkaaminen feuillanttien leiriin; väkivaltaisia kohtauksia Pont Neufilla, missä poliisin kätyrit pieksevät Fréronia ja vangitsevat erään englantilaisen, italiankielen opettajan Rotonden; mieltenkuohua Mars-kentällä, missä Billot paljastaa Laclosin lauseen; kansanäänestys Ludvig XVI:n eroittamisesta; päätös kokoontua seuraavana päivänä allekirjoittamaan anomusta.
Yö synkkä, kiihtynyt ja meluinen, jolloin jakobiinien ja kordelierien johtomiesten piileskellessä — he tunsivat vastustajansa — puolueen rehelliset ja herkkäuskoiset jäsenet päättävät kokoontua ja jatkaa aloitettua yritystä, tapahtui mitä tahansa.
Toiset valvovat vähemmän vilpittömän ja ennen kaikkea vähemmän ihmisystävällisen mielialan vallassa. Ne ovat niitä vihan miehiä, joita tapaa kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, jotka rakastavat melskettä, hälinää, verta, kuten petolinnut ja tiikerit rakastavat sotivia armeijoita, jotka muonittavat ne haaskoilla.
Marat kyyhöttää kellarissaan, ihmiskammonsa kalvamana. Marat uskoo yhä, että häntä vainotaan, hänen henkeään uhataan, tai teeskentelee uskovansa. Hän näkee pimeässä kuten petoeläimet ja yölinnut. Tästä pimeästä, kuten Trofoniuksen tai Delfoin onkaloista, lähtee joka aamu synkkiä ennustuksia, siroteltuina Kansan ystävän palstoille. Viime päivät Maratin lehti on himoinnut verta. Kuninkaan paluun jälkeen hän on ehdottanut, kansan oikeuksien ja etujen ainoana pelastuskeinona, diktaattoria ja yleistä verilöylyä. Maratin mukaan on ennen kaikkea kansalliskokous nitistettävä ja viranomaiset hirtettävä. Ja vaihtelun vuoksi, kun nitistäminen ja hirttäminen eivät riitä hänelle, hän ehdottaa, että kädet sahattaisiin, peukalot leikattaisiin, haudattaisiin elävältä, pantaisiin paaluihin istumaan! On aika Maratin lääkärin tulla tapansa mukaan hänen luoksensa ja sanoa hänelle: »Te kirjoitatte punaista, Marat. Minun täytyy iskeä teistä suonta!»
Verrière, se inhoittava kyssäselkä, se peloittava kääpiö, jolla on pitkät kädet ja pitkät jalat, jonka olemme nähneet aikaisemmassa niteessämme valmistelevan lokakuun 5 ja 6 päivää ja joka näiden päivien jälkeen on palannut hämäräänsä no niin, heinäkuun 16 päivän iltana hän on tullut jälleen esille hänet on nähty — apokalyptisena ilmestyksenä! sanoo Michelet — valkoisen kuolonratsun selässä, jonka kyljillä heiluvat hänen ryhmypolviset pitkät koipensa. Hän pysähtyy kaikkiin kadunkulmiin ja tienhaaroihin ja, pahan sanansaattajana, kehoittaa kansaa kokoontumaan seuraavaksi päiväksi Mars-kentälle.
Fournier, joka esiintyy ensimmäistä kertaa ja jota sanotaan Fournier amerikalaiseksi, ei suinkaan siksi että hän olisi syntynyt Amerikassa — Fournier on auvergnelainen — vaan koska hän on ollut Saint-Domingossa neekerien rääkkääjänä, Fournier, rappiolle joutunut, menetetyn oikeusjutun ärsyttämä, suuttunut vaitiolosta, jolla kansalliskokous on suhtautunut hänen kahteenkymmeneen anomukseensa — mikä onkin luonnollista, sillä kansalliskokouksen johtomiehet ovat plantaasinomistajia, kuten Lameth, tai sellaisten ystäviä, kuten Duport, Barnave — Fournier on päättänyt kostaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja hän pysyy päätöksessään, tämä mies, jolla on pedon vaistot ja jonka kasvoilla on hyeenan ilkeä ilme.
Heinäkuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä tilanne on seuraavanlainen:
Kuningas ja kuningatar odottelevat tuskaisin mielin Tuileries-palatsissa. Barnave on luvannut heille voittoa, joka saataisiin kansasta. Hän ei ole sanonut, minkälainen se voitto olisi eikä, minkälaisin keinoin se saataisiin. Välipä sillä! Keinot eivät kuuluneet heille; heidän puolestaan toimittiin. — Kuningas toivoo tätä voittoa, koska se parantaa kuninkuuden asemaa, kuningatar, koska se merkitsee hänen kostonsa alkua. Tämä kansa on tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä, että hai arvelee olevansa oikeutettu kostamaan.
Kansalliskokous, joka nojaa näennäiseen enemmistöön, kuten edustajakamarit yleensä luottavat enemmistöönsä, odottaa seuraavaa päivää melko turvallisin mielin. Se on ryhtynyt varokeinoihin, mitä tapahtuneekin; laki on sen puolella, ja tarpeen tullen se vetoaa kaikkein korkeimpaan iskusanaan: yleinen hyvä!
Lafayette niinikään odottaa päivää pelkäämättä mitään. Hänellä on kansalliskaarti, joka vielä on hänelle uskollinen, ja tässä kansalliskaartissa on joukko-osasto, jossa on yhdeksäntuhatta miestä, entisiä sotureita, ranskan-kaartilaisia, vapaaehtoisia. Tämä osasto kuuluu pikemminkin armeijaan kuin kaupungin kansalliskaartiin. Se on palkattua väkeä, ja sitä sanotaankin palkkakaartiksi. Jos seuraavana päivänä on tehtävä joku hirveä verilöyly, niin tämä osasto sen panee toimeen.
Bailly ja kaupunginvaltuusto odottavat niinikään. Bailly, joka kaiken ikänsä on viettänyt tutkimuksissa ja työkammiossaan, on äkkiä tempaistu politiikkaan ja toreille ja kadunkulmiin. Saatuaan edellisenä päivänä kansalliskokoukselta nuhteet heinäkuun 15 päivän iltana osoittamansa heikkouden johdosta hän panee nukkumaan, päänalustanaan sotalaki, jota hän sovelluttaisi seuraavana päivänä kaikessa ankaruudessaan, jos tarve sitä vaatisi.
Jakobiinit odottavat, mutta täydellisessä hajaannustilassa. Robespierre piileskelee, Laclos, joka on nähnyt lauseensa pyyhkäistävän pois anomuksesta, jurottelee, Pétion, Buzot ja Brissot ovat valmiina, sillä he aavistavat, että seuraavasta päivästä koituu tiukka päivä. Santerre, jonka pitäisi kello yksitoista mennä Mars-kentälle vaatimaan pois anomusta, toisi heille verekset uutiset.
Kordelierit ovat herenneet yrittämästä enempää. Danton on appiukkonsa luona Fontenayssa. Legendre, Fréron ja Camille Desmoulins liittyvät hänen seuraansa siellä. Muut eivät tee mitään, sillä pää puuttuu.
Kansaa, joka ei tiedä tästä mitään, saapuisi Mars-kentälle. Siellä se allekirjoittaisi anomuksen ja huutaisi: »eläköön kansa!» Se pyörähtelisi isänmaanalttarin ympärillä ja laulaisi vuoden 1790 kuulua Eespäin vain.
Vuosien 1790 ja 1791 välillä taantumus on kaivanut kuilun. Täyttyäkseen tämä kuilu vaatisi heinäkuun 17 päivän ruumiit.
Kuinka tahansa, mainittu päivä valkeni suurenmoisen kauniina. Kello neljästä aamulla kaikki ne laitakaupungin pikku keinottelijat, jotka elävät laumoissa, ne suurkaupungin irtolaiset, jotka kaupustelevat lakritsia, piparikakkuja, leivoksia, alkoivat suunnata kulkunsa isänmaanalttarille päin, joka kohosi Mars-kentältä yksinäisenä kun jyhkeä ruumislava.
Muuan maalari, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä sen joelle päin olevasta julkisivusta, teki siitä tunnontarkkaa piirrosta.
Kello puoli viisi Mars-kentällä oli arviolta sataviisikymmentä henkeä.
Ne, jotka nousevat näin varhain, ovat yleensä nukkuneet yönsä huonosti, ja useimmat huonosti yönsä nukkuneista — tarkoitan rahvaan miehiä ja naisia — ovat syöneet huonon illallisen tai eivät ole syöneet mitään.
Kun ihminen on syönyt laihan illallisen ja nukkunut huonosti, on hän tavallisesti huonolla tuulella kello neljän aikaan aamulla.
Niiden sadanviidenkymmenen joukossa, jotka ympäröivät isänmaanalttaria, oli siis kosolti huonotuulisia ja etenkin happamannäköisiä henkilöitä.
Äkkiä muuan nainen, limonaadin kaupustelijatar, joka on noussut alttarin partaalle, kiljahtaa.
Kairan kärki on puhkaissut hänen kenkänsä.
Hän huutaa apua, paikalle rientää väkeä. Lautaan on puhkaistu reikiä, joiden alkuperää tai tarkoitusta kukaan ei käsitä. Mutta kaira, joka on puhkaissut limonaadinkaupustelijattaren kengänanturan, todistaa päivänselvästi, että isänmaanalttarin lavan alla on yksi tai useampia henkilöitä.
Mitä he siellä asioivat?
Heiltä kysytään, heiltä tiukataan vastausta, heitä vaaditaan sanomaan, mitä he asioivat, tulemaan esille, näyttäytymään.
Ei vastausta.
Maalarinoppilas jättää rahinsa ja kankaansa ja juoksee Gros-Caillouhun hakemaan vahtisotamiestä.
Vartiosto, jonka mielestä ei kannata vaivautua sen takia, että joku nainen on saanut jalkapohjaansa vintilänreiän, epää palveluksensa ja lähettää maalarinoppilaan takaisin.
Tämän palatessa ärtymys on pahimmillaan. Kaikki ovat kerääntyneet isänmaanalttarin ympärille, lähes kolmesataa henkeä. Lauta nostetaan paikaltaan, lavan alle tunkeudutaan ja sieltä löydetään kähertäjämme ja invaliidimme, tuiki hölmistyneinä.
Kähertäjä, joka äkkää, että kaira on hänen kolttosensa selvä todistaja, viskaa sen kauas luotaan. Mutta hän ei ole tullut ajatelleeksi viskata nassakkaa minnekään.
Miehet raahataan kauluksesta lavalle, heidän aikeitaan kysellään, ja kun he sopertavat jotakin käsittämätöntä, viedään heidät komisaarin eteen.
Täällä he tunnustavat, miksi olivat piiloutuneet lavan alle. Komisaari oivaltaa, että kysymyksessä on ollut jonninjoutava kujeilu ja laskee heidät vapaiksi. Mutta portilla he tapaavat Gros-Cailloun pesijättäret kurikat kädessä. Gros-Cailloun pesijättäret tuntuvat olevan perin arkoja, kun naisen kunnia on kysymyksessä, ja nämä ärtyneet Dianat käyvät kurikoin uudenaikaisten Akteonien kimppuun..
Tällöin juoksee muuan mies paikalle: isänmaanalttarin alta on löydetty ruutinassakka. Rikolliset olivatkin siellä, eivät suinkaan, kuten väittivät, kaivamassa reikiä ja kurkistelemassa ilmaan, vaan lennättääkseen isänmaanystävät ilmaan.
Olisi tarvinnut vain vetää ulos nassakan tulppa ja todeta sen sisältävän viiniä eikä ruutia. Olisi tarvinnut vain ajatella, että sytyttäessään nassakan molemmat salavehkeilijät — edellyttäen, että nassakassa tosiaankin oli ruutia — olisivat ensimmäisinä lentäneet ilmaan ja paljoa varmemmin kuin isän maanystävät, ja molemmat luulotellut rikolliset olisi havaittu viattomiksi. Mutta on hetkiä, jolloin ei ajatella mitään, jolloin ei todeta mitään, tai oikeammin, ei tahdota ajatella ja jolloin varotaan toteamasta.
Siinä tuokiossa vihuri riehahti myrskyksi. Paikalle tuli miesjoukko. Mistä se tuli? Ei tiedetä. Mistä tulivat miehet jotka surmasivat Foulonin, Berthierin, Flessellesin, jotka panivat toimeen lokakuun 5 ja 6 päivän mellakat? Hämärästä, jonne he palaavat, kun heidän surmantyönsä on päättynyt. Nämä miehet ottavat poloisen invaliidin ja kähertäjä-rukan haltuunsa. Molemmat lyödään katuun. Toinen heistä, invaliidi, joka on lävistetty puukoniskuin, ei nouse enää. Toinen, kähertäjä, raahataan lyhtypatsaan juurelle, hänen kaulaansa pannaan nuora ja hänet hinataan ylös… Kolme metriä korkealla hänen painava ruumiinsa katkaisee nuoran. Hän putoaa maahan elävänä, taistelee jonkun hetken ja näkee toverinsa pään piikin kärjessä — mistä se piikki osui paikalle? — tämän nähdessään hän parahtaa ja pyörtyy. Silloin hänen päänsä leikataan tai oikeammin sahataan irti ruumiista. Paikalla osui olemaan toinenkin piikki ottamaan kärkeensä tämän verisen voitonmerkin.
Joukon valtaa heti halu lähteä kuljettamaan näitä kahta päätä pitkin Pariisia. Päiden kantajat lähtevät laulaen Grenelle-kadulle, sadan heidän kaltaisensa roiston saattamina.
Kello yhdeksältä valtuuston virkamiehet, kaupungin arvoporvarit, vahtimestarien ja rumpujen avustamina, kuuluttavat Palais-Royalin torilla kansalliskokouksen päätöstä ja mainitsevat, mikä rankaisu uhkaa tämän päätöksen rikkojaa, kun Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta syöksyvät esille murhaajat.
Viranomaisille oli valmistettu ihanne-asenne: niin ankaria kuin heidän rankaisutoimenpiteensä olivatkin, eivät ne milloinkaan tavoittaisi suoritetun rikoksen korkeutta.
Kansalliskokous alkoi kokoontua. Palais-Royal-torilta ei ole pitkä matka maneesiin. Uutinen teki hypyn ja räjähti istuntosalissa.
Mutta murhatut eivät olleetkaan enää kähertäjä ja invaliidi, jotka olivat saaneet vallan kohtuuttoman rangaistuksen koulupoikakolttosestaan, vaan he olivat kaksi kunnon kansalaista, kaksi järjestyksen harrastajaa, jotka ovat saaneet surmansa kehoittaessaan kapinallisia kunnioittamaan lakia.
Régnault de Saint Jean d'Angély hyökkää puhujalavalle.
»Kansalaiset», sanoo hän, »minä vaadin sotalain sovelluttamista, minä vaadin, että kansalliskokous julistaa jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla kiihoittaa kansaa vastarintaan, syypääksi kansan-majesteetin loukkaamiseen!» Kansalliskokous nousee miltei yhtenä miehenä ja julistaa Régnault de Saint Jean d'Angélyn ehdotuksesta kansan-majesteetin loukkaamiseen vikapääksi jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla yllyttää kansaa vastarintaan.
Anomuksenlaatijat ovat siis vikapäät kansan-majesteetin loukkaamiseen.
Sitä tarkoitettiin.
Robespierre piileskeli istuntosalin nurkassa. Hän kuuli äänestyksen tuloksen ja kiiruhti jakobiini-kerhoon kertomaan tovereilleen, minkälaisiin toimenpiteihin oli ryhdytty.
Jakobiinien sali oli autio. Viisikolmatta tai kolmisenkymmentä jäsentä harhaili tämän vanhan luostarin käytävissä. Santerre oli paikalla odottamassa esimiestensä määräyksiä.
Santerre lähetetään Mars-kentälle varoittamaan anomuksen tekijöitä heitä uhkaavasta vaarasta.
Hän tapaa siellä pari kolmesataa henkilöä, jotka isänmaanalttarilla allekirjoittavat jakobiinien anomusta.
Billot, eilispäivän mies, on tämän valtavan liikehtimisen keskus. Hän ei osaa kirjoittaa, mutta hän on sanonut nimensä, hän on opastuttanut kättänsä ja merkinnyt nimensä ensimmäisten mukana.
Santerre nousee isänmaanalttarille, ilmoittaa, että kansalliskokous on julistanut kapinalliseksi jokaisen, ken uskaltaa vaatia kuninkaan erottamista, ja selittää, että jakobiinit ovat lähettäneet hänet vaatimaan pois Brissotin sepittämää anomusta.
Billot laskeutuu kolme porrasta ja seisoo vastapäätä kuulua oluenpanijaa. Molemmat kansanmiehet silmäilevät toisiaan tutkivasti, he ovat vertauskuvia niistä kahdesta aineellisesta voimasta, jotka sillä hetkellä toimivat: maaseudusta ja Pariisista.
Molemmat tuntevat toisensa veljeksi, yhdessä he ovat rynnänneet
Bastiljiin.
»Hyvä on», sanoo Billot, »luovutettakoon jakobiineille heidän anomuksensa, mutta tehkäämme me uusi».
»Ja sen anomuksen te lähetätte minulle Saint-Antoineen», sanoo
Santerre. »Minä allekirjoitan ja annan työmiestenikin allekirjoittaa.»
Ja hän ojensi leveän kouransa, johon Billot laski omansa.
Nähdessään tämän voimakkaan veljeysotteen, joka yhdisti maaseudun kaupunkiin, kansa alkoi taputtaa käsiään.
Billot antoi Santerrelle anomuksensa ja tämä poistui tehden kansalle paljon lupaavan ja ymmärtävän kädenliikkeen, josta kansa ei erehdy; se alkoi muuten jo tuntea Santerren.
»Jakobiinit siis pelkäävät», huomautti Billot. »Hyvä on. Koska he pelkäävät, on heillä oikeus vaatia anomuksensa takaisin. Hyvä on sekin. Mutta meillä, jotka emme pelkää, on oikeus tehdä uusi.»
»Niin, niin», huusivat monet äänet, »uusi anomus, täällä, huomenna!»
»Miksei tänään?» kysyi Billot. »Huomenna! Kuka tietää, mitä tästä päivästä huomiseen tapahtuu?»
»Niin, niin», huudettiin, »tänään, heti paikalla!»
Eräitä huomattuja henkilöitä on kerääntynyt Billotin ympärille.
Voimalla on magneetin ominaisuus: se vetää puoleensa.
Tässä joukossa on kordelieri-kerhoon kuuluvia kansanedustajia tai jakobiini-harrastelijoita, jotka olivat saaneet väärät tiedot tai jotka olivat esimiehiään uskaliaammat ja tulleet Mars-kentälle kieltomääräysten uhallakin.
Näillä miehillä oli miltei kaikilla toistaiseksi hyvin tuntematon nimi, mutta pian ne nimet tulisivat kuuluisiksi ja perin eri tavalla.
Tässä joukossa oli: Robert, neiti de Kéralio, Roland, Brune, latoja, josta sittemmin tuli Ranskan marsalkka, Hébert, julkisen sanan mies, kauhean Ukko Duchénen vastainen toimittaja, Chaumette, sanomalehtimies ja lääketieteen opiskelija Sergent, vaskenkaivertaja, josta tuli Marceaun lanko ja joka sommitteli näyttämölle isänmaallisia juhlia, Fabre d'Eglantine, tasavaltalaisen kalenterin sommittelija, Henriot, giljotiinin poliisi, Maillard, Châteletin kammottava vahtimestari, jonka olemme kadottaneet näkyvistä lokakuun 6 päivän tapahtumien jälkeen ja jonka tapaamme jälleen syyskuun 2 päivänä, Isabey isä ja Isabey poika, ainoa tämän kohtauksen näyttelijöistä, joka voisi siitä kertoa, nuorekas ja pirteä kun on vielä nytkin, yhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.
»Heti paikalla!» huusi kansa. »Niin, heti paikalla!» Mars-kentältä kohosi huumaava kättenpauke.
»Mutta kuka pitelee kynää?» kysyi muuan ääni.
»Minä, te, me, kaikki», huusi Billot. »Siitä tulee todellinen kansan anomus!»
Muuan isänmaanystävä erkani joukosta. Juoksujalkaa hän lähti noutamaan paperia, mustetta ja kyniä.
Häntä odoteltaessa muodostettiin piiri, aloitettiin farandolekarkelo ja laulettiin kuulua hymniä Eespäin vain.
Isänmaanystävä palasi kymmenen minuutin perästä. Kaiken varalta hän oli ostanut pullollisen mustetta, rasiallisen kyniä ja viisi kuusi vihkoa paperia.
Robert tarttui kynään ja neiti de Kéralion, rouva Rolandin ja Rolandin vuoron perään sanellessa kirjoitti seuraavan anomuksen:
»KANSALLISKOKOUKSELLE OSOITETTU ANOMUS, LAADITTU ISÄNMAANALTTARILLA HEINÄKUUN 17 PÄIVÄNÄ VUONNA 1791.
Kansanedustajat!
Te lähestytte töittenne loppua. Teidän seuraajanne, jotka kaikki kansa nimittää, astuvat pian teidän jälkiänne kohtaamatta esteitä, joita teidän tiellenne ovat asettaneet kahden etuoikeutetun säädyn edustajat, nämä kun ovat ehdottomia vihollisia kaikille pyhän, yhdenvertaisuuden periaatteille.
Raskas rikos on täyttymässä: Ludvig XVI pakenee. Arvottomasti hän jättää paikkansa. Valtakunta on lähellä anarkiaa. Kansalaiset pidättävät hänet Varennesissa ja hänet palautetaan Pariisiin. Pääkaupungin kansa vaatii, ettei ratkaista rikollisen kohtaloa kuulematta sitä ennen kahdeksankymmenen kahden muun departementin mielipidettä.
Te vitkastelette. Kansalliskokoukselle saapuu joukoittain anomuksia. Kaikki valtakunnan piirit vaativat samanaikaisesti, että Ludvig tuomittaisiin. Te, hyvät herrat, olette ennakolta tuominneet hänet syyttömäksi ja loukkaamattomaksi selittämällä, t.k. 16 päivänä tekemällänne päätöksellä, että perustuslaki esitetään hänelle kun hallitusmuoto valmistuu. — Lainsäätäjät, se ei suinkaan ollut kansan pyrkimys! Me olemme ajatelleet, että teidän suurin kunnianne, suorastaan velvollisuutenne oli toimia kansan tahdon eliminä. Epäilemättä, hyvät herrat, tällaisen ratkaisun tekoon teitä on työntänyt niiden niskoittelevien edustajien joukko, jotka jo ennakolta ovat ilmoittaneet vastustavansa perustuslakia. Mutta, hyvät herrat, vilpittömän ja luottavan kansan edustajat, muistakaa, ettei näillä kahdella sadalla yhdeksälläkymmenellä niskoittelijalla ollut äänioikeutta kansalliskokouksessa, että se päätös on siis mitätön sekä muodollisesti että sisällyksellisesti, mitätön hengeltään, koska se on vastoin ylimmän vallan tahtoa, mitätön muodoltaan, koska se on syntynyt kahdensadanyhdeksänkymmenen epäpätevän henkilön toimesta.
Nämä päätelmät, kaikki nämä yleisedun näkökohdat, tämä voimakas halu välttää anarkiaa, joka meitä uhkaa, jos edustajien ja edustettujen suhde ei ole sopusointuinen, kaikki velvoittaa meitä vaatimaan teiltä koko Ranskan nimessä, että te muutatte tuon päätöksen; että te otatte varteen, että Ludvig XVI:n rikos on todistettu ja että tämä kuningas on luopunut vallastaan; että te hyväksytte tuon luopumisen ja kutsutte koolle uuden perustuslaillisen kokouksen, joka todella kansan tahtoa vastaavalla tavalla tuomitsee rikollisen ja ennen kaikkea muodostaa ja järjestää uuden toimeenpanevan vallan.»
Kun anomus oli kirjoitettu, vaadittiin hiljaisuutta. Siinä samassa kaikki melu taukosi, päät paljastuivat ja Robert luki lujalla äänellä rivit, jotka olemme panneet tähän lukijoittemme silmäiltäväksi.
Ne vastasivat kaikkien ajatuskantaa. Minkäänlaista huomautusta ei tehtykään. Päinvastoin, kun viimeinen lause oli luettu, kajahti ilmoille yksimielinen hyväksymishuuto.
Nyt oli ryhdyttävä allekirjoittamaan anomusta. Koolla ei ollut enää vain pari- kolmesataa, vaan arviolta kymmenentuhatta, ja kun kaikilta Mars-kentälle johtavilta teiltä tuli katkeamaton jono uutta väkeä, olisi tunnin kuluttua isänmaanalttarin ympärillä yli viisikymmentätuhatta henkeä.
Anomuksenlaatijat kirjoittivat nimensä ensimmäisinä. Sitten kynä siirtyi heidän naapuriensa käteen. Ja kun seuraavassa tuokiossa lehden alaosa oli täynnä nimikirjoituksia, jaettiin yleisön joukkoon puhtaita lehtiä, jotka olivat samankokoisia kuin lehti, johon anomus oli kirjoitettu. Nämä numeroidut lehdet liitettäisiin oikeassa järjestyksessä anomukseen.
Jaetut lehdet allekirjoitettiin ensin isänmaanalttarin neljän nurkan muodostamassa syvennyksessä, sitten portailla, sitten polvilla, hatun pohjaa vasten, ylimalkaan mistä vain sopiva tuki keksittiin.
Mutta kansalliskokouksen määräyksestä, jonka Lafayette oli saanut ja jota ei suinkaan ollut aiheuttanut täydessä käynnissä oleva allekirjoittaminen, vaan aamupäivän murha, ensimmäiset joukko-osastot saapuivat Mars-kentälle. Yleisö oli niin syventynyt anomukseen, että näitä joukkoja tuskin huomatuinkaan.
Seuraavilla tapahtumilla oli silti joltinenkin merkitys.