XIX
Punainen lippu
Näitä joukkoja johti Lafayetten ajutantti. Kuka? Nimeä ei tiedetä. Lafayettella on ollut niin monta ajutanttia, että historia ei ole jaksanut säilyttää heidän nimiään.
Kuinka tahansa, linnan rinteeltä kuuluu laukaus ja luoti osuu ajutanttiin, mutta kun haava on vaaraton ja laukaus yksinäinen, ei siihen viitsitä vastata.
Samanlainen näytelmä esitetään Gros-Cailloussa. Gros-Cailloun kautta on tulossa Lafayette kolmentuhannen miehensä ja yhden tykin etunenässä.
Mutta Fournierkin on siellä erään roistojoukon etunenässä. Miehet ovat varmaankin samoja, jotka aamupäivällä murhasivat kähertäjän ja invaliidin. He rakentavat katusulkua.
Lafayette marssii katusulkua vastaan ja hajoituttaa sen.
Eräitten vankkurien pyörien välistä Fournier tähtää Lafayetteen.
Onneksi pyssy ei laukea. Katusulku vallataan ja Fournier vangitaan.
Hänet tuodaan Lafayetten eteen.
»Kuka tuo mies on?» kysyy kenraali.
»Mies, joka tähtäsi teihin ja jonka pyssy ei lauennut.»
»Laskekaa hänet ja menköön hän hirteen muualla.»
Fournier ei aikonut joutua hirtettäväksi, Hän hävisi hetkeksi ja ilmestyi jälleen syyskuun murhien aikana.
Lafayette saapuu Mars-kentälle. Siellä allekirjoitetaan anomusta.
Siellä vallitsee mitä täydellisin rauhallisuus..
Rauhallisuus oli tosiaankin täydellinen, koska rouva de Condorcet oli kentällä kävelemässä yksivuotiaan lapsensa kanssa.
Lafayette lähestyy isänmaanalttaria. Häntä huolestuttaa, mitä siellä puuhataan. Hänelle näytetään anomusta. Anomuksentekijät lupaavat lähteä kotiinsa, kun anomus on allekirjoitettu. Hän ei huomaa kaikessa tässä mitään vaarallista ja poistuu joukkoineen.
Mutta vaikka Mars-kentällä ei olekaan huomattu laukausta, joka haavoitti Lafayetten ajutanttia, eikä pyssyä, joka oli tähdätty itse kenraaliin, synnyttävät ne hirveän kaiun kansalliskokouksessa!
Älkäämme unohtako, että kansalliskokous haluaa rojalistista valtiokaappausta ja että kaikki kelpaa siihen tarkoitukseen.
»Lafayette on haavoittunut, hänen ajutanttinsa surmattu…
Mars-kentällä murhataan!»
Sellainen huhu kiertää Pariisin katuja. Kansalliskokous esittää sen virallisesti kaupungintalossa.
Mutta kaupungintalo on jo muutenkin huolissaan, mitä Mars-kentällä tapahtuu, ja on lähettänyt sinne kolme virkamiestään, herrat Jacquesin, Renaudin ja Hardyn.
Isänmaanalttarin lavalta allekirjoittajat näkevät tämän uuden saattueen lähestyvän heitä. Se tulee joelta päin.
He lähettävät edustajansa tätä saattuetta vastaan.
Nämä kolme kaupungin viranomaista — jotka juuri ovat tulleet Mars-kentälle — astelevat suoraan isänmaanalttaria kohden, mutta vastoin odotustaan he näkevätkin kapinallisena, uhkaavana riehuvan joukon asemasta kansalaisia, joista yhdet kävelevät ryhmittäin, toiset allekirjoittavat anomusta, toiset pyörivät farandole-karkeloa ja laulavat Eespäin vain.
Joukko on tuiki rauhallinen. Mutta anomus on kukaties kapinallinen.
Viranomaiset vaativat, että anomus luetaan heille.
Anomus luetaan heille ensimmäisestä rivistä hamaan loppupisteeseen saakka, ja kuten jo aikaisemminkin kerran, niin nytkin tätä lukemista seurasivat yksimieliset hyvä-huudot, yksimieliset suosionosoitukset.
»Hyvät herrat», sanoivat silloin viranomaiset, »meitä ihastuttaa tutustua mielialaanne. Meille oli sanottu täällä rähistävän. Meille on annettu väärät tiedot. Me emme jätä selostamatta, mitä olemme nähneet, ja sanomatta, että Mars-kentällä vallitsee täydellinen rauha. Ja kaukana siitä, että estelisimme teitä valmistamasta anomustanne, me päinvastoin autamme teitä julkisella voimalla, jos teitä yritetään häiritä. Ellemme olisi täällä nyt virkamiehinä, mekin allekirjoittaisimme sen. Ja jos epäilette aikeitamme, jäämme tänne panttivangeiksi, kunnes kaikki allekirjoitukset ovat valmiina.»
Anomuksen henki vastaa siis kaikkien käsityskantaa, koskapa kaupunginvaltuuston jäsenetkin allekirjoittaisivat, sen yksityisinä kansalaisina, mutta virkatoimi estää heitä sitä tekemästä.
Anomuksentekijöitä rohkaisi tavattomasti, kun nuo kolme miestä, joiden lähestymistä oli katseltu epäluuloisin silmin, joiden luultiin tulevan vihamielisin aikein, liittyivät heihin. Kansan ja kansalliskaartin välillä sattuneessa mitättömässä yhteentörmäyksessä on kaksi miestä vangittu. Kuten sellaisissa tapauksissa miltei aina on laita, nämä kaksi pidätettyä ovat ihan syyttömät. Huomatuimmat anomuksentekijät vaativat heidät laskettavaksi vapaalle jalalle.
»Me emme voi ottaa sitä vastuullemme», sanovat kaupunginvaltuuston edustajat. »Mutta valitkaa te neuvottelijat. Nämä neuvottelijat seuraavat meitä kaupungintaloon ja heille suodaan, mikä on oikein ja kohtuullista.»
Silloin valitaan kaksitoista neuvottelijaa. Billot, joka valittiin yksimielisesti, joutui tähän neuvottelukuntaan, joka kolmen kaupunginvaltuuston edustajan kanssa lähtee kaupungille päin.
Kun tultiin Grève-torille, hämmästyivät neuvottelijat aika lailla nähdessään torin olevan täpö-täynnä sotamiehiä. Heidän on työlästä raivata itselleen tie tämän pistinmetsän halki. Billot johtaa heitä. Kuten muistettaneen, hän tuntee kaupungintalon hyvin. Olemme nähneet hänen pistäytyvän siellä useammin kuin kerran Pitoun seurassa.
Neuvostosalin oven edessä viranomaisemme kehoittivat neuvottelijoita odottamaan hetken, avauttavat itselleen oven, astuvat sisään eivätkä tule takaisin.
Neuvottelijat odottavat tunnin.
Ei tietoja!
Billot hermostuu, rypistää kulmakarvojaan ja polkaisee jalkaa.
Äkkiä ovi aukenee. Kaupunginvaltuusto astuu ulos, Bailly etunenässä.
Bailly on hyvin kalpea. Hän on ennen kaikkea matemaatikko. Hän osaa erottaa tarkalleen oikean ja väärän. Hän tuntee, että häntä työnnetään huonoon tekoon. Mutta kansalliskokouksen määräys on selvä. Bailly panisi sen täytäntöön kirjaimellisesti.
Billot astuu suoraan häntä kohden.
»Herra pormestari», sanoo hän sillä lujalla äänellä, jonka lukijat jo entuudesta tuntevat, »olemme odotelleet teitä yli tunnin».
»Kuka te olette ja mitä teillä on minulle sanottavaa?» kysyy Bailly.
»Kuka minä olen?» vastaa Billot. »Minua kummastuttaa, että te, herra
Bailly, kysytte minulta, kuka minä olen. Tosin ne, jotka poikkeavat
vasemmalle, eivät osaa tuntea niitä, jotka jatkavat suoraa tietänsä…
Minä olen Billot.»
Bailly liikahti. Tuo sana palautti hänen muistiinsa miehen, joka ensimmäisten mukana oli rynnännyt Bastiljiin, miehen, joka oli vartioinut kaupungintaloa Foulonin ja Berthierin kirveinä murhapäivinä, miehen, joka oli astunut kuninkaan vaununoven eteen kun tämä palasi Versaillesista, joka oli kiinnittänyt Ludvig XVI:n hattuun kolmivärisen kokardin, joka oli herättänyt Lafayetten lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä ja joka oli tuonut Ludvig XVI:n Varennesista.
»Ja minulla on teille sanottavaa se», jatkaa Billot, »että meidät on lähettänyt tänne Mars-kentälle kokoontunut kansa».
»Entä mitä se kansa pyytää?»
»Se pyytää, että täytettäisiin kolmen edustajanne antama lupaus, toisin sanoin, että kaksi väärin syytettyä kansalaista laskettaisiin vapaalle jalalle. Heidän viattomuudestaan me menemme takuuseen.»
»Hyvä on», sanoo Bailly ja yrittää päästä ohi, »vastaammeko me moisista lupauksista?»
»Miksette niistä vastaisi?»
»Koska ne on tehty kapinallisille.»
Neuvottelijat silmäilivät toisiaan kummastuneina.
Billot rypisti kulmakarvojaan.
»Kapinallisille!» sanoi hän. »Vai niin, me olemme siis nyt kapinallisia, me?»
»Niin», sanoi Bailly, »kapinallisia, ja minä aion lähteä Mars-kentälle rauhoittamaan sen».
Billot kohautti hartioitaan ja alkoi nauraa sitä leveää naurua, joka eräillä huulilla vaikuttaa uhkaavalta.
»Rauhoittamaan Mars-kentän?» sanoi hän. »Mutta ystävänne Lafayette on lähtenyt Mars-kentältä, kolme edustajaanne on sieltä lähtenyt, ja he sanovat teille, että Mars-kenttä on rauhallisempi kuin kaupungintalon tori!»
Tällöin riensi paikalle Bonne-Nouvellen pataljoonan komppaniakapteeni tuiki tuohtuneena.
»Missä on herra pormestari?» kysyy hän.
Billot väistyy syrjään antaakseen tilaa Baillylle.
»Tässä olen», vastaa tämä.
»Aseihin, herra pormestari, aseihin!» huutaa kapteeni. »Mars-kentällä riehuu taistelu. Viisikymmentätuhatta sinne kokoontunutta roistoa valmistelee hyökkäystä kansalliskokoukseen!»
Tuskin kapteeni on lausunut nämä sanat, kun Billotin raskas käsi laskeutuu hänen olkapäälleen.
»Kuka sellaista väittää?» kysyi tilanhoitaja.
»Kukako väittää? Kansalliskokous.»
»Kansalliskokous on valehdellut», sanoo Billot.
»Hyvä herra!» kivahtaa kapteeni ja paljastaa sapelinsa.
»Kansalliskokous on valehdellut!» toistaa Billot, tarttuu sapeliin kädensijasta ja lappeesta sekä riuhtaisee aseen kapteenin kädestä.
»Riittää, riittää, hyvät herrat!» sanoo Bailly. »Me lähdemme katsomaan. Herra Billot, luovuttakaa tuo sapeli, olkaa hyvä, ja jos voitte vaikuttaa niihin, jotka ovat teidät lähettäneet, palatkaa heidän luoksensa ja kehoittakaa heitä hajaantumaan.»
Billot viskasi sapelin kapteenin jalkoihin.
»Hajaantumaan?» sanoi hän. »Jopa jotakin! Laki turvaa meille anomusoikeuden, ja siksi kunnes toinen asetus sen oikeuden meiltä riistää, ei kellään, ei pormestarilla eikä kansalliskaartin päälliköllä, ole lupaa estää kansalaisia ilmaisemasta mielipidettään… Te lähdette Mars-ketälle? Me lähdemme teidän edellänne, herra pormestari!».
Ne, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, odottivat vain yhtä määräystä, yhtä sanaa, yhtä elettä Baillyn taholta vangitakseen Billotin. Mutta Bailly tunsi, että tuo ääni, joka puhui hänelle noin lujasti ja varmasti, oli kansan ääni.
Hän teki merkin, joka salli Billotin ja neuvottelijoitten vapaasti poistua.
Tultiin torille. Iso punainen lippu riippui eräästä kaupungintalon ikkunasta, sen verenkarvaiset laskokset lepattivat taivaalle kohonneen ukkosen ensimmäisistä henkäyksistä.
Valitettavasti tätä ukkosta kesti vain lyhyen ajan. Se jyrähteli satamatta, kiihdytti päivän hellettä, lisäsi hieman ilman sähköisyyttä, siinä kaikki.
Kun Billot ja muut yksitoista neuvottelijaa saapuivat Mars-kentälle, oli väkijoukko lisääntynyt kolmanneksella entisestä lukumäärästään.
Mikäli oli mahdollista laskea tähän suunnattomaan altaaseen kokoontuneen joukon lukumäärää, oli siellä arviolta kuusikymmentätuhatta henkeä.
Nämä kuusikymmeritätuhatta kansalaista ja kansatarta olivat ryhmittyneet isänmaanalttarin ympärille, alttarin tasokkeelle ja sen portaille.
Billot ja hänen yksitoista toveriaan saapuivat paikalle. Syntyy tavaton liikehtiminen. Kaikilta tahoilta riennetään heidän luokseen, tunkeudutaan heidän lähelleen. Ovatko vangitut kansalaiset päässeet vapaiksi? Mitä pormestari on vastannut?
»Vangittuja kansalaisia ei ole vapautettu ja herra pormestari on vastannut, että anomuksentekijät ovat kapinallisia.»
Kapinalliset alkavat nauraa kuullessaan arvonimen, joka heille on annettu, ja kukin jatkaa kävelyään, menee entiselle paikalleen ja ryhtyy entiseen puuhaansa.
Anomuksen allekirjoittamista jatkuu yhä.
Neljä- tai viisituhatta nimikirjoitusta on jo kerätty. Ennen iltaa niitä olisi viisikymmentätuhatta. Kansalliskokouksen täytyisi taipua tämän peloittavan yksimielisyyden edessä.
Äkkiä ryntää paikalle muuan huohottava kansalainen. Hän on nähnyt, kuten neuvottelijatkin, punaisen lipun kaupungintalon ikkunoissa ja kuullut lisäksi, kuinka kansalliskaartilaiset olivat huutaneet ilosta, kun heille ilmoitettiin, että marssittaisiin Mars-kentälle. Sitten oli panostettu kiväärit, ja kun aseet oli panostettu, oli muuan kaupunginvaltuuston virkamies kulkenut riviltä riville ja kuiskuttanut jotakin päälliköille.
Ja senjälkeen koko kansalliskaarti, Bailly ja kaupunginvaltuusto etunenässä, oli lähtenyt liikkeelle Mars-kentälle päin.
Näiden yksityisseikkojen kertoja oli ehättänyt edelle ilmoittamaan isänmaanystäville nämä kaameat uutiset.
Mutta tällä edellisen vuoden yhdistysjuhlan pyhittämällä suunnattomalla alueella vallitsee sellainen rauha, sellainen eheys, sellainen veljeys, etteivät kansalaiset, jotka täällä toteuttavat perustuslain mukaista oikeuttaan, voi uskoa, että heitä uhataan.
Mieluummin he uskovat viestintuojan erehtyneen.
Yhä siis allekirjoitetaan, karkelo ja laulu vain yltyvät.
Mutta sitten alkaa kuulua rummun pärrytystä.
Se ääni lähenee.
Silloin silmäillään toisiaan, tullaan levottomiksi. Rantatörmältä kuuluu hälinää. Osoitetaan pistimiä, jotka välkkyvät kuin rautainen viljavainio.
Eri isänmaallisten seurojen jäsenet kokoontuvat yhteen, ryhmittyvät ja ehdottavat, että poistuttaisiin kentältä.
Mutta isänmaanalttarin tasokkeelta Billot huudahtaa:
»Veljet, mitä me teemme ja miksi pelkäämme? Joko sotalaki on suunnattu meitä vastaan tai ei ole. Ellei ole, niin miksi pakenisimme? Jos on, niin se on julkaistava, meitä varoitetaan kehoituksilla, ja silloin meillä on aikaa poistua.»
»Niin, niin», huudetaan kaikilta tahoilta, »me olemme lain turvassa… odottakaamme kehoituksia… vaaditaan kolme kehoitusta… jääkäämme, jääkäämme!»
Ja kaikki jäävät.
Rummun pärrytys tuli yhä lähemmäksi ja kansalliskaartilaisia ilmestyn
Mars-kentän kolmelle portille.
Yksi kolmannes tätä aseellista joukkoa saapui sotaopiston lähellä olevasta portista.
Toinen kolmannes marssi vähän alempana olevasta aukosta.
Kolmas joukko siitä aukosta, joka on vastapäätä Chaillotin kukkulaa. Tämä joukko marssii puusillan yli ja etenee, punainen lippu etunenässä ja Bailly sen riveissä.
Mutta punainen lippu on miltei näkymätön merkkilippu eikä kohdista joukon huomiota tähän osastoon enempää kuin toisiinkaan.
Tämän näkevät Mars-kentälle kokoontuneet anomuksentekijät. Mitä näkevät ne, jotka saapuvat kentälle?
Laajan kentän, joka on täynnä vaarattomia kävelijöitä, ja kentän keskellä isänmaanalttarin, jättimäisen rakennelman, jonka tasokkeelle johtaa, kuten olemme maininneet, neljä jyhkeää porrasta. Niitä portaita voi neljä pataljoonaa nousta yhtaikaa.
Tältä tasokkeelta kohoavat pyramiidin lailla toiset rappuset, jotka johtavat isänmaanalttarin kruunaamalle nurmikentälle. Isänmaanalttarin varjostaa upea palmu.
Jokainen porras, alimmasta ylimpään kelpasi laatunsa mukaan istuimeksi enemmän tai vähemmän lukuisalle katselijajoukolle.
Tällainen meluava, elehtivät ihmispyramiidi siis kohosi isänmaanalttarilta.
Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaarti, lähes neljätuhatta miestä, tuli tykistöineen aukosta, joka on sotakoulun etelänurkkauksessa.
Se levittäytyi tämän rakennuksen edustalle.
Lafayette ei oikein luottanut näihin Haraisin ja työläiskorttelien miehiin, jotka olivat hänen armeijansa demokraattista ainesta. Hän olikin liittänyt heihin pataljoonan palkkakaartilaisia.
Palkkakaartilaiset olivat uudenajan pretoriaaneja.
Ne olivat, kuten olemme maininneet, entisiä sotamiehiä, sotapalveluksesta vapautuneita ranskan-kaartilaisia, yltiöpäisiä lafayettelaisia, jotka tietäen, että heidän jumalaansa oli ammuttu, tulivat kostamaan tämän rikoksen, joka heidän silmissään oli vallan toinen rikos kuin kuninkaan tekemä kansanmajesteetin loukkaus.
Tämä kaarti saapui Gros-Cailloun taholta, kulki meluavana, peloittavana, uhkaavana Mars-kentän keskitse, ja joutui heti kentälle astuessaan vastapäätä isänmaanalttaria.
Kolmannessa osastossa, joka tuli puusillan yli ja kuljetti etunenässään viheliäistä punalippuaan, olivat kansalliskaartin reserviläiset, joiden joukkoon oli pantu satakunta rakuunaa ja liuta kähertäjiä. Näillä oli oikeus pitää miekkaa ja he olivat muutenkin aseissa hampaihin asti.
Samoista aukoista, joista kansalliskaartin jalkaväki oli tullut, samosi paikalle pari kolme eskadroonaa ratsuväkeä, pölläyttäen ilmaan tomua, jota äskeinen pahan ennustajaksi katsottava ukkonen ei ollut jaksanut sitoa maahan ja joka peitti katselijoilta pian esitettävän murhenäytelmän kulun. He näkivät sen vain kuin harson takaa tai pölypilven leveistä repeämistä.
Mitä tämän harson lävitse tai näistä aukoista näki, sen me nyt koetamme kuvata.
Ensinnäkin näemme väkijoukon kieppuvan ratsumiesten edessä, joiden hevoset, suitset höllällä, karauttavat tähän avaraan sirkukseen. Joukko on täydellisesti saarrettu rautaiseen puristukseen ja se etsii turvaa isänmaanalttarin kupeelta kuin jostakin loukkaamattomasta rauhanpaikasta.
Sitten kuuluu joen taholta yksinäinen laukaus ja heti senjälkeen kiivas ammunta, jonka savu kohoaa taivaalle.
Baillya ovat Grénellen rinteelle sijoittuneet poikaviikarit tervehtineet vihellyksin. Näiden pilkkahuutojen keskeltä kajahti tämä yksinäinen laukaus ja luoti haavoitti lievästi Pariisin pormestarin takana seissyttä rakuunaa.
Silloin Bailly antoi merkin ampua, mutta ampua ilmaan peloitukseksi.
Mutta tähän ammuntaan vastasi kuin kaikuna toinen ammunta.
Palkkakaarti oli ampunut vuorostaan.
»Keitä? Mihin?»
Siihen vaarattomaan joukkoon, joka ympäröi isänmaanalttaria!
Tätä laukausta seurasi hirveä hätähuuto ja sitten nähtiin, mitä silloin vielä oli nähty perin harvoin ja mitä sittemmin nähtäisiin tuiki usein:
Nähtiin pakoon syöksyvä väkijoukko, joka jätti jälkeensä liikkumattomat ruumiit ja verissään vääntelehtivät haavoittuneet.
Ja savun ja tomun keskellä raivopäinen ratsuväki ajamassa takaa näitä pakenevia.
Mars-kenttä oli tällöin surkuteltava nähtävyys.
Luodit olivat osuneet enimmäkseen naisiin ja lapsiin.
Sitten kävi niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti käy, veren hurma, raatelun hekuma valtasi mielet.
Tykistö panosti murha-aseensa ja oli valmis laukaisemaan.
Lafayette ehti tuskin syöksyä esille ja asettua ratsuineen tykkien eteen.
Hetken harhailtuaan hätääntynyt joukko syöksyi vaistomaisesti Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaartilaisten rivejä vastaan.
Kansalliskaarti aukaisi rivinsä ja otti vastaan pakenevat. Tuuli oli työntänyt savun sen taholle, niin ettei se ollut nähnyt mitään. Se luuli, että vain pelko oli työntänyt tätä joukkoa edellään.
Kun savu hälveni, näki se kauhukseen maan olevan veren tahraaman ja ruumiitten peitossa!
Tällöin karautti paikalle muuan ajutantti, joka komensi Saint-Antoinen ja Maraisin kansalliskaartin marssimaan eteenpäin, lakaisemaan torin puhtaaksi ja toimimaan yhdessä toisten kaartien kanssa.
Mutta sensijaan kaarti ojensikin kiväärinsä ajutanttia ja niitä ratsumiehiä kohden, jotka ajoivat takaa väkijoukkoa.
Ajutantti ja ratsumiehet väistyivät näiden isänmaallisten pistinten tieltä.
Kaikki, jotka olivat paenneet tälle taholle, saivat osakseen järkähtämättömän turvan.
Seuraavassa tuokiossa Mars-kenttä oli tyhjä. Jäljelle jäivät vain miesten, naisten ja lasten ruumiit. Palkkakaartin hirveä yhteislaukaus oli ne surmannut tai haavoittanut, toiset poloisista pakenevista olivat saaneet surmansa rakuunien sapeliniskuista tai tallautuneet hevosten kavioihin.
Ja keskellä tätä surman temmellystä, pelästymättä toverien kaatumisesta, haavoittuneitten huudoista, uhmaten laukauksia ja tykkien suuta isänmaanystävät keräilivät anomuslehtisiä, jotka miesten saadessa suojan Maraisin ja Saint-Antoinetten kansalliskaartin riveistä saisivat varmaankin turvan Santerren talosta.
Kuka antoi määräyksen ampua? Kukaan ei sitä tiennyt. Se on niitä historian salaperäisyyksiä, jotka pysyvät selvittämättöminä mitä tarkimpien tutkimusten uhallakin. Ritarillinen Lafayette ja rehti Bailly eivät kumpikaan rakastaneet verta ja tämä veri on silti vainonnut heitä hautaan saakka.
Heidän kansanomaisuutensa hukkui tänä päivänä.
Montako uhria jäi Mars-kentälle? Sitäkään ei tiedetä, sitä toiset vähensivät niiden lukumäärän keventääkseen pormestarin ja ylipäällikön vastuuta ja toiset tekivät sen suuremmaksi yllyttääkseen kansan vihaa.
Kun yö ehti, heitettiin ruumiit Seineen. Seine, tuo sokea rikostoveri, kuljetti ne valtamereen. Valtameri ne nieli.
Mutta turhaan Bailly ja Lafayette saivat synninpäästön, vieläpä osakseen kansalliskokouksen onnittelutkin. Turhaan perustuslailliset sanomalehdet nimittivät tätä tekoa lain riemuvoitoksi. Siinä riemuvoitossa oli ruma tahra, kuten kaikissa niissä tihutöissä, joissa voima surmaa vastustusta kohtaamatta. Kansa, joka antaa asioille niiden todellisen nimen, sanoi tätä luuloteltua riemuvoittoa Mars-kentän verilöylyksi.
XX
Verilöylyn jälkeen
Menkäämme nyt Pariisiin ja katsokaamme, mitä siellä tapahtui.
Pariisi oli kuullut huhun ampumisesta ja oli hätkähtänyt. Pariisi ei tiennyt vielä varmasti, kuka oli väärässä kuka oikeassa, mutta se tunsi saaneensa haavan ja että tämä haava vuoti verta.
Robespierre pysytteli visusti jakobiini-kerhossa, niinkuin kuvernööri linnoituksessaan. Siellä hän oli todella mahtava. Mutta tällä hetkellä kansanomainen linnoitus oli räjähtänyt, ja kaikki voivat tunkeutua sisälle aukosta, jonka Barnave, Duport ja Lameth olivat poistuessaan tehneet.
Jakobiinit lähettivät yhden joukostaan tiedustelumatkalle.
Heidän naapuriensa, feuillanttien, ei ollut tarvinnut lähettää ketään; tunti tunnilta, minuutti minuutilta he olivat selvillä kaikesta. Heidän puolueensa oli ollut pelissä ja he käyttivät sitä seikkaa hyväkseen…
Jakobiinien lähetti palasi kymmenen minuutin perästä. Hän oli tavannut joukon pakolaisia, jotka olivat huutaneet hänelle seuraavan hirveän uutisen:
»Lafayette ja Bailly surmaavat kansaa!»
Kaikki eivät olleet kuulleet Baillyn epätoivoista huutoa, kaikki eivät olleet nähneet Lafayetten heittäytyvän tykkien eteen.
Lähetti palasi siis ja viskasi vuorostaan kauhunhuudon kokouksen osanottajien joukkoon. Heitä oli muuten vähäisen, sillä vain kolme- tai neljäkymmentä jakobiinia oli kerääntynyt vanhaan luostariin.
He käsittivät, että feuillantit panisivat heidät vastaamaan yllytyksestä. Eikö edellinen anomus ollut lähtenyt heidän kerhostaan? He olivat tosin ottaneet sen pois, mutta jälkimäinen anomus oli ilmeisesti edellisen tulos.
He pelkäsivät.
Se kalpea olento, se hyveen haamu, se Rousseaun filosofian varjo, jota nimitettiin Robespierreksi, muuttui kalpeasta tuhkanharmaaksi. Arrasin varovainen edustaja koetti pujahtaa tiehensä, muttei voinut. Hänellä oli voimaa jäädä ja tehdä jotakin. Tämän päätöksen saneli kauhu.
Yhdistys julisti kieltävänsä ne väärät ja valheelliset painotuotteet, jotka oli pantu sen tiliin, ja vannovansa uudelleen uskollisuutta perustuslaille ja kuuliaisuutta kansalliskokouksen määräyksille.
Tuskin se oli julistanut tämän päätöksensä, kun jakobiniluostarin vanhoista käytävistä kuului kovaa melua, joka tuli ulkoa kadulta.
Tämä melu oli naurua, vihellystä, hihkunaa, uhkaavia sanoja, laulun hoilotusta. Korvat hörössä jakobiinit kuuntelivat ja toivoivat, että melu menisi ohi ja siirtyisi Palais-Royalin taholle.
Mutta ei! Melu pysähtyi nimenomaan sen matalan ja pimeän portin eteen, joka aukeni Saint-Honoré-kadulle. Ja kauhua olivat omiaan lisäämään eräitten kerholaisten huudahdukset:
»Palkkakaartilaiset tulevat Mars-kentältä! He aikovat särkeä portin tykeillä!»
Onneksi oli porteille pantu sotamiehiä vartijoiksi. Kaikki tiet suljettiin, jotta estettäisiin tätä joukkoa, joka oli raivostunut ja humaltunut vuodattamastaan verestä, levittämästä sitä toistamiseen. Sitten jakobiinit ja katselijat poistuivat pikku hiljaa. Salin tyhjentäminen ei vaatinut pitkää aikaa, sillä jos alhaalla oli vain kolme-neljäkymmentä jakobiini-jäsentä, ei ylhäällä parvekkeilla ollut sataa enempää katselijoita.
Rouva Roland, joka tänä päivänä ehti olla kaikkialla, kuului viimeksimainittuihin. Hän kertoo, että muuan jakobiini, kuultuaan uutisen, että palkkakaartilaiset aikoivat hyökätä kokoussaliin, menetti malttinsa tykkänään ja syöksyi naisten parvekkeelle.
Rouva Roland häpesi moista kauhua ja meni ulos samaa tietä kuin oli tullutkin.
Mutta, kuten sanottu, toimivat henkilöt ja katselijat pujahtivat ulos raollaan olevasta portista yksi toisensa jälkeen.
Tuli Robespierren vuoro.
Hetken hän epäröi. Kääntyisikö hän oikealle vai vasemmalle? Vasemmalle, jos hän aikoi asuntoonsa — hän asui, kuten tiedetään, Maraisin perällä — mutta silloin hänen täytyisi kulkea tämän palkkakaartin rivien halki.
Hän piti parempana yrittää Saint-Honorén työläiskortteliin ja pyytää kattoa päänsä päälle Pétionilta, joka asui siellä.
Hän kääntyi oikealle.
Robespierre halusi kaikin mokomin pysyä huomaamattomana, mutta kuinka se kävisi päinsä? Hänen oliivinvihreä nuttunsa, turhanaikaisen siisti ja puhdas — raitainen puku tuli vasta myöhemmin — silmälasit, jotka todistivat, että tämän hyveellisen isänmaanystävän silmät olivat ennen aikojaan kuluneet öitten valvonnassa, hänen kärpän ja ketun kulkua muistuttava viisto astuntansa tunnettiin kaikkialla.
Robespierre oli tuskin astunut kahtakaankymmentä askelta kadulla, kun pari kolme kävelijää jo sanoi toisilleen:
»Robespierre… näetkö Robespierreä?… Tuo on Robespierre!»
Naiset pysähtyivät ja ristivät kätensä — naiset pitivät paljon Robespierrestä, joka kaikissa puheissaan oli pannut etualalle sydämensä tunneherkkyyden.
»Mitä, onko tuo meidän rakas herra de Robespierre?»
»On.»
»Missä?»
»Tuolla, tuolla! Näetkö tuota pientä, hentoa miestä, jonka tukka on hyvin jauhoitettu, joka hiipii muurin kuvetta ja joka vaatimattomuuttaan haluaa pysytellä varjossa?»
Robespierre ei pysytellyt varjossa vaatimattomuuttaan, hän piileskeli pelkuruuttaan. Mutta kukapa olisi tohtinut väittää, että hyveellinen, lahjomaton Robespierre, että kansantribuuni pelkäsi?
Muuan mies tuli ihan hänen lähelleen, todetakseen varmasti, että se oli hän.
Robespierre painoi hattunsa syvemmälle päähän, sillä hän ei tiennyt, miksi häntä katseltiin.
Mies tunsi hänet.
»Eläköön Robespierre!» huusi hän.
Robespierre olisi mieluummin nähnyt edessään vihamiehen kuin tällaisen ystävän.
»Robespierre!» huusi toinen vieläkin haltioituneempi ääni. »Eläköön Robespierre! Jos me välttämättä tarvitsemme kuningasta, miksei hänestä tehdä sitä?»
Oi, suuri Shakespiere! »Caesar on kuollut, korotettakoon hänen murhaajansa Caesariksi!»
Jos koskaan mies kiroo kansanomaisuuttaan, niin kyllä Robespierre tällä hetkellä.
Hänen ympärilleen kertyi tavaton väenpaljous. Ehdotettiin jo, että häntä kannettaisiin riemukulussa.
Silmälasiansa yli hän pälyili hätääntyneenä oikealleen ja vasemmalleen hakien avointa porttia, pimeää käytävää, jonne pakenisi, jonne piiloutuisi.
Silloin hän tunsi käsivarteensa tartuttavan, tunsi, että hänet vedettiin sivulle, ja kuuli ystävällisen äänen kuiskaavan:
»Tulkaa!»
Robespierre myöntyi vaistomaisesti, antoi taluttaa itseään, näki oven sulkeutuvan hänen perässään ja huomasi olevansa puusepän työhuoneessa.
Tämä puuseppä oli arviolta kahden- tai viidenviidettä vuoden ikäinen. Hänen lähellään seisoi hänen vaimonsa. Perähuoneessa kaksi kaunista, nuorta neitoa, toinen viidentoista, toinen kahdeksantoista ikäinen, oli kattamassa perheen illallispöytää.
Robespierre oli hyvin kalpea ja näytti pyörtyvän siihen paikkaan.
»Léonore», sanoi puuseppä, »lasillinen vettä!»
Léonore, puusepän vanhempi tytär, lähestyi, koko ruumis vapisten, vesilasi kädessä.
Vakaisen kansantribuunin huulet kenties koskettivat neiti Duplayn sormia.
Sillä Robespierre oli puuseppä Duplayn katon alla.
Sillaikaa kuin rouva Roland, joka tietää, mihin vaaraan hän antautuu, ja joka vielä liioitteleekin sitä vaaraa, käy turhaan Maraisissa tarjotakseen hänelle suojaa luonansa, jättäkäämme Robespierre, joka on hyvässä turvassa Duplayn kelpo perheessä, josta pian tulee hänen uusi kotinsa, ja menkäämme Tuilerieihin tohtori Gilbertiä tapaamaan.
Tälläkin kerralla kuningatar odottaa, mutta koska hän ei odota Barnavea, ei hän ole nyt rouva Campanin keskikerroksessa, vaan omassa huoneessaan, eikä seiso käsi ovenrivassa, vaan istuu nojatuolissaan, pää käsiin nojaten.
Hän odottaa Weberiä, jonka hän on lähettänyt Mars-kentälle ja joka on nähnyt kaikki Chaillotin kunnaalta.
Tehdäksemme kuningattarelle oikeutta ja käsittääksemme vihan, joka häntä kannusti — niin väitettiin — ranskalaisia vastaan ja josta häntä on niin ankarasti moitittu, kertokaamme, koska olemme kuvailleet, mitä hän sai kärsiä Varennesin matkalla, myöskin, mitä hän oli saanut kärsiä paluunsa jälkeen.
Historioitsija voi olla puolueellinen; me olemme vain romaaninsepittäjä. Puolueellisuus ei ole meille luvallista.
Kun kuningas ja kuningatar oli pidätetty, ajatteli kansa vain yhtä seikkaa: kerran paettuaan he voisivat paeta toistamiseen ja tällä toisella kerralla päästä rajan taakse.
Kuningatarta varsinkin pidettiin velhona, joka Medean lailla pystyisi karkaamaan ikkunastaan kahden lohikäärmeen vetämissä vaunuissa.
Näitä ajatuksia ei hautonut ainoastaan kansa. Ne olivat juurtuneet niihin upseereihinkin, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida Marie-Antoinettea.
Herra de Gouvion, joka oli päästänyt hänet livahtamaan käsistään Varennesiin ja jonka rakastajatar, kuningattaren pukuvaraston hoitaja, oli antanut ilmi heidän lähtönsä Baillylle, oli selittänyt luopuvansa kaikesta vastuusta, jos jollakin toisella naisella kuin rouva de Rochereulillä — se oli, kuten muistettaneen, pukuvaraston hoitajattaren nimi — olisi oikeus päästä kuningattaren huoneistoon.
Kuninkaallisten huoneistoon johtavien portaitten alapäähän hän olikin ripustuttanut rouva de Rochereulin muotokuvan, jotta vartija voisi todeta jokaisen puheillepyrkijän henkilöllisyyden ja evätä kaikilta muilta naisilta pääsyn sisälle.
Kuningattarelle kerrottiin tästä vahtimiesten saamasta ohjeesta. Hän meni heti valittamaan kuninkaalle asiasta. Kuningas ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän meni portaitten alapäähän saadakseen asiasta varmuuden. Niin oli kuin kuningatar sanoi.
Kuningas kutsututti Lafayetten ja vaati tätä poistamaan muotokuvan.
Muotokuva poistettiin, ja kuningattaren entiset hovinaiset astuivat jälleen hänen palvelukseensa.
Mutta tämän nöyryyttävän ohjesäännön tilalle ryhdyttiin varokeinoon, joka ei ollut vähemmän loukkaava: pataljoonan päälliköt, jotka sijoitettiin kuningattaren makuusuojan edessä olevaan, isoksi kabinetiksi sanottuun huoneeseen, olivat saaneet määräyksen pitää näiden huoneitten välisen oven alati avoinna, jotta kuninkaallista perhettä voitaisiin aina valvoa.
Kerran kuningas tuli panneeksi tämän oven kiinni.
Heti upseeri riensi avaamaan sen.
Vähää myöhemmin kuningas sulki oven.
Mutta avatessaan sen jälleen upseeri sanoi:
»Sire, on hyödytöntä teidän sulkea tämä ovi. Niin monesti kuin sen suljette, yhtä monesti minä sen aukaisen. Sellainen on ohjesääntö.»
Ovi jäi auki.
Siihen upseerit sentään saatiin suostumaan, että kuningattaren pukeutuessa tai riisuutuessa tämä ovi työnnettiin raolleen, muttei ihan kiinni.
Kun kuningatar oli pukeutunut tai makuulla, avattiin ovi jälleen.
Se oli sietämätöntä mielivaltaa. Kuningatar keksi tällöin siirrättää hovinaisensa vuoteen omansa viereen, niin että se tuli hänen ja oven väliin.
Tästä pyörillä kulkevasta ja uutimin koristellusta vuoteesta tuli hänelle eräänlainen irtoseinä, jonka takana hän voi pukeutua ja riisuutua.
Eräänä yönä vartioupseeri, nähdessään hovinaisen nukkuvan ja kuningattaren valvovan, käytti hyväkseen hovinaisen nukkumista, astui makuuhuoneeseen ja lähestyi kuningattaren vuodetta.
Kuningatar silmäili häntä ilmein, jonka Maria Teresian tytär osasi saada katseeseensa, milloin hänelle ei osoitettu kunnioitusta, mutta rehti upseeri, joka arveli esiintyvänsä täysin kunnioittavasti, ei huolestunut ollenkaan tuosta ilmeestä, silmäili vuorostaan kuningatarta katseessa säälinilme, josta ei voinut erehtyä, ja sanoi:
»Ah, tosiaankin, koska tapaan teidät yksin, madame, on minun annettava teille eräitä neuvoja.»
Ja välittämättä odottaa, halusiko kuningatar niitä kuunnella vai ei, hän selitti tälle, mitä hän tekisi, jos hän olisi kuningattaren paikalla.
Kuningatar, joka aluksi oli katsellut häntä närkästyneenä, rauhoittui pian ja salli hänen puhua ja lopulta kuunteli häntä syvän alakuloisena.
Kesken kaiken hovinainen heräsi ja nähdessään miehen seisovan kuningattaren vuoteen vieressä kiljahti ja aikoi huutaa apua.
Mutta kuningatar pidätti hänet siitä.
»Ei, Campan», sanoi hän, »sallikaa minun kuunnella, mitä tämä herra sanoo… Hän on kunnon ranskalainen, joka niin monen muun lailla on erehtynyt aikeistamme, ja hänen puheensa todistaa syvää kiintymystä kuninkuutta kohtaan.»
Ja upseeri esitti kuningattarelle sanottavansa loppuun asti.
Ennen Varennesin matkaa Marie-Antoinetten hiuksissa ei ollut ainoatakaan harmaata karvaa.
Sinä yönä, joka seurasi varemmin kertomaamme kohtausta hänen ja Charnyn kesken, hänen tukkansa oli harmaantunut melkein kauttaaltaan.
Huomattuaan tämän surullisen muodonvaihdoksen hän hymyili katkerasti, leikkasi hiuksistaan suortuvan, lähetti sen rouva de Lamballelle Lontooseen ja liitti niihin sanat: »Onnettomuuden harmaannuttamat!»
Olemme nähneet hänen odottavan Barnavea, olemme kuulleet, että tällä oli jonkunlaisia toiveita, mutta näihin toiveihin hänen oli ollut hyvin vaikea saada kuningatar uskomaan.
Marie-Antoinette pelkäsi väkivaltaisia kohtauksia. Toistaiseksi sellaiset kohtaukset olivat kääntyneet häntä vastaan. Heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivä ja pidättäminen Varennesissa olivat siitä todistuksina.
Hän oli kuullut Tuilerieissä puhuttavan Mars-kentän kohtalokkaasta yhteislaukauksesta. Hän oli siitä syvästi huolissaan. Varennesin matka oli kaikesta huolimatta ollut hänelle suuri tapahtuma. Siihen asti vallankumous ei ollut hänen silmissään merkinnyt enempää kuin joku Pittin systeemi, joku Orleansin herttuan vehkeily. Hän päätteli, että jotkut yllyttäjät johtivat Pariisia. Hän sanoi kuninkaan kanssa: »Rehti maaseutumme!»
Hän oli nähnyt maaseudun. Maaseutu oli vallankumouksellisempi kuin
Pariisi.
Kansalliskokous oli liian vanha, liian laverteleva, liian raihnas täyttääkseen tarmokkaasti Barnaven sen nimessä tekemät sitoumukset. Eikö se sitäpaitsi ollut kuolemaisillaan? Kuolevan syleily ei ollut terveellistä!
Kuningatar odotti siis, kuten olemme maininneet, Weberiä hyvin levottomana.
Ovi aukeni, ja hän kääntyi nopeasti sille taholle. Mutta kookkaan kelpo itävaltalaisen asemasta hän näkikin ovella tohtori Gilbertin vakavat, kylmät piirteet.
Kuningatar ei pitänyt tuosta rojalistista, jonka perustuslailliset teoriat olivat niin hiottuja, että kuningatar luuli häntä tasavaltalaiseksi. Mutta hän kunnioitti tavallaan tuota Gilbertiä. Hän ei ollut lähettänyt kutsumaan tohtoria, ei ruumiillisen kivun eikä henkisen kärsimyksen takia. Mutta aina kun tohtori oli paikalla, kuningatar alistui hänen vaikutukseensa.
Gilbertin nähdessään kuningatar säpsähti.
Hän ei ollut nähnyt tohtoria sen illan jälkeen, jolloin hän palasi
Varennesista.
»Te, tohtori?» mutisi hän.
Gilbert kumarsi.
»Niin, madame», sanoi hän. »Tiedän teidän odottaneen Weberiä. Mutta uutiset, jotka hän teille tuo, voin minä kertoa täsmällisemmin. Hän oli sillä Seinen puolella, missä ei murhattu, minä sensijaan olin sillä Seinen puolella, missä murhattiin…»
»Missä murhattiin? Mitä siis on tapahtunut, tohtori?» kysyi kuningatar.
»Suuri onnettomuus, madame: hovipuolue on voittanut!»
»Hovipuolue on voittanut! Ja sitä te sanotte onnettomuudeksi, herra
Gilbert?»
»Niin sanon, koska se on saavuttanut voittonsa käyttämällä erästä niistä hirveistä keinoista, jotka pilaavat voittajan ydinhermon ja jotka toisinaan kaatavat hänet voitetun rinnalle!»
»Mutta mitä siis on tapahtunut?»
»Lafayette ja Bailly ovat ampuneet kansaa. Lafayette ja Bailly eivät voi tämän jälkeen olla teille enää hyödyksi.»
»Mikseivät?»
»Koska he ovat menettäneet kansansuosion.»
»Entä mitä kansa teki silloin, kun sitä ammuttiin?»
»Se allekirjoitti anomusta, jossa vaadittiin erottamista.»
»Kenen erottamista?»
»Kuninkaan.»
»Ja teidän mielestänne on tehty väärin, kun sitä ammuttiin?» kysyi kuningatar, jonka katse välähti.
»Minun käsittääkseni olisi ollut parempi saada se vakuutetuksi kuin ampua sitä.»
»Mutta vakuutetuksi mistä?»
»Kuninkaan vilpittömyydestä.»
»Kuningashan on vilpitön!»
»Anteeksi, madame… Kolme päivää sitten lähdin kuninkaan luota. Koko iltakauden olin koettanut saada häntä käsittämään, että hänen todelliset vihollisensa ovat hänen molemmat veljensä, Condén prinssi ja emigrantit. Polvillani rukoilin häntä katkaisemaan kaikki suhteensa heihin ja hyväksymään vilpittömästi perustuslain, paitsi että siinä muutettaisiin eräät kohdat, joiden sovelluttaminen käytäntöön olisi sula mahdottomuus. Kuningas tuli vakuutetuksi — niin ainakin luulin — ja suvaitsi luvata minulle, että kaikki suhteet hänen ja emigranttien välillä katkeaisivat. Ja heti minun lähdettyäni, madame, kuningas on allekirjoittanut ja tekin olette allekirjoittanut hänen veljelleen, Monsieurille, osoitetun kirjeen, jossa tämä valtuutetaan tekemään voitavansa Itävallan keisarin ja Preussin kuninkaan taivuttamiseksi.
Kuningatar punastui kuin pahanteosta yllätetty lapsi. Mutta pahanteosta tavattu lapsi painaa päänsä alas. Kuningatar sitävastoin kuohahti.
»Vihollisillamme on siis vakoojat kuninkaan työhuoneessakin?»
»Niin on, madame», vastasi Gilbert tyynesti, »ja sepä se tekeekin kuninkaan astuman harha-askelen niin vaaralliseksi».
»Mutta, hyvä herra, kirje oli alusta loppuun kuninkaan sommittelema, ja heti kun minä olin sen allekirjoittanut, kuningas taittoi ja sinetöi sen, ja sitten se annettiin suoraan lähetille, jonka piti viedä se perille.»
»Se on totta, madame.»
»Lähetti on siis pidätetty?»
»Kirje on luettu.»
»Mutta meidän lähellämme on siis pelkkiä heittiöitä?»
»Kaikki miehet eivät ole Charnyn kreivejä!»
»Mitä sillä tarkoitatte?»
»Ah, madame, tarkoitan sitä, että muuan niistä kohtalokkaista enteistä, jotka tietävät kuninkaitten tuhoa, on, että nämä karkoittavat luotansa miehet, jotka heidän pitäisi liittää rautaisin sitein kohtaloihinsa.»
»Minä en ole karkoittanut herra de Charnyta», sanoi kuningatar katkerasti, »herra de Charny on lähtenyt omasta tahdostaan. Kun kuninkaat tulevat kovaonnisiksi, eivät mitkään siteet ole kyllin lujia pidättämään heidän lähellään entisiä ystäviä.»
Gilbert silmäili kuningatarta ja ravisti kevyesti päätänsä.
»Älkää soimatko herra de Charnyta, madame, tai hänen molempien veljiensä veri huutaa haudan syvyydestä, Ranskan kuningatar on kiittämätön!»
»Hyvä herra!» kivahti Marie-Antoinette.
»Oh, te tiedätte hyvin, että lausun totuuden, madame», jatkoi Gilbert, »te tiedätte hyvin, että milloin todellinen vaara uhkaa teitä, herra de Charny nähdään paikallaan, ja että se on vaaran paikka».
Kuningatar painoi päänsä alas.
»Mutta», virkkoi hän sitten kärsimättömästi, »ettehän toki ole tullut tänne puhumaan kreivi de Charnysta?»
»En, madame. Mutta ajatukset ovat toisinaan kuten tapahtumatkin. Ne liittyvät toisiinsa näkymättömin kuiduin, ja juuri ne tulevat äkisti esille, joiden pitäisi pysyä sydämen salatuimmassa pimennossa. Ei, minä tulin puhumaan kuningattarelle. Anteeksi, jos vastoin tahtoani olen tullut puhuneeksi naiselle. Mutta nyt olen valmis korjaamaan erehdykseni.»
»Entä mitä te halusitte sanoa kuningattarelle, hyvä herra?»
»Minä halusin panna hänen nähtäväkseen hänen asemansa, Ranskan ja koko Euroopan nykyisen tilanteen. Halusin sanoa hänelle: 'Madame, te pelaatte maailman onnella ja onnettomuudella. Te menetitte ensimmäisen pelierän lokakuun kuudentena päivänä, te olette, ainakin hovin mielistelijäin käsityksen mukaan, voittanut toisen erän. Huomisesta lähtien te sekoitatte kortit, kuten sanotaan, kauniiksi peliksi. Jos menetätte pelin, merkitsee se valtaistuimen, vapauden, kenties hengenkin menoa!'»
»Ja luuletteko te», sanoi kuningatar suoristautuen äkkiä, »luuletteko te, hyvä herra, että me väistämme sellaista pelkoa?»
»Tiedän, että kuningas on urhea: hän on Henrik neljännen jälkeläinen. Tiedän, että kuningatar on sankariluonne: hän on Maria Teresian tytär. Minä en yrittäisikään muuta kuin vakuuttaa. Valitettavasti minun täytyy pelätä, etten milloinkaan saa istutetuksi kuninkaan ja kuningattaren sydämeen vakaumusta, joka on omassa sydämessäni.»
»Miksi siis näette vaivaa, hyvä herra, jos itsekin arvelette sen hyödyttömäksi?»
»Täyttääkseni velvollisuuteni, madame… Uskokaa minua, on suloista, kun saa sellaisina myrskyaikoina, joita me nyt elämme, sanoa itselleen jokaisen tuloksettomankin yrityksen jälkeen: 'Minä täytin velvollisuuteni!'»
Kuningatar katseli Gilbertiä suoraan kasvoihin.
»Ennenkuin menemme edemmäs, hyvä herra», sanoi hän, »uskotteko, että kuningas on vielä pelastettavissa?»
»Uskon.»
»Ja kuninkuus?»
»Toivon sitä.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar syvän alakuloisesti huokaisten, »te olette minua onnellisempi. Minä uskon, että molemmat ovat hukassa, ja minä puolestani taistelen vain tunnonrauhani vuoksi.»
»Niin, madame, minä ymmärrän tuon, sillä te haluatte despoottista kuninkuutta ja yksinvaltaista kuningasta. Kuten saituri, joka nähdessään rannikon valmiina tarjoamaan hänelle enemmän kuin mitä hän menettäisi haaksirikossa, ei henno uhrata osaakaan omaisuudestaan ja haluaa säilyttää kaikki aarteensa, samoin tekin hukutte kaikkine aarteinenne niiden painon viemänä… Ottakaa myrskystä vaari ja heittäkää kurimukseen menneisyys, jos on pakko, ja uikaa kohden tulevaisuutta!»
»Heittää menneisyys kurimukseen merkitsee katkaista suhteet kaikkiin
Euroopan hallitsijoihin.»
»Niinpä kyllä, mutta se tietää liittoa Ranskan kansan kanssa.»
»Ranskan kansa on meidän vihollisemme!» sanoi Marie Antoinette.
»Koska olette opettanut sen epäilemään teitä.»
»Ranskan kansa ei voi taistella eurooppalaista liittoutumaa vastaan.»
»Olettakaa sen etunenässä olevan kuninkaan, joka noudattaa vilpittömästi perustuslakia, ja Ranskan kansa voittaa Euroopan.»
»Siihen tarvitaan miljoona-armeija.»
»Eurooppaa ei valloiteta miljoona-armeijalla, madame, Eurooppa valloitetaan aatteen voimalla. Pystyttäkää Reinin rannoille ja Alpeille kaksi kolmiväristä lippua, joihin on kirjoitettu sanat: 'Sota tyranneille! Kansoille vapaus! ja Eurooppa valloitetaan.»
»Tosiaankin, hyvä herra, on hetkiä, jolloin olen valmis uskomaan, että älykkäimmätkin tulevat hulluiksi!»
»Ah, madame, madame, ette siis tiedä, mitä Ranska on tällä hetkellä kansojen silmissä? Ranska, muutamine yksityisluontoisine rikoksineen, eräine paikallisina väkivaltaisuuksineen, jotka eivät mitenkään tahraa sen valkoista pukua eivätkä likaa sen puhtaita käsiä, tämä Ranska on vapauden neitsyt. Koko muu maailma on rakastunut siihen. Alamaista, Reinin takaa, Italiasta miljoonat äänet kutsuvat sitä! Sen tarvitsee vain astua rajan yli ja kansat odottavat sitä polvistuneina. Kun Ranska saapuu, kädet täynnä vapautta, ei se saavu kansana, vaan jumalallisena oikeutena, ikuisena totuutena!… Ah, madame, madame, käyttäkää hyväksenne sitä seikkaa, ettei se ole vielä astunut väkivallan tielle. Jos odotatte liian kauan, kääntää se maailmalle kurkotetut kätensä itseään vastaan… Mutta Belgia, Saksa ja Italia tarkkaavat nyt sen liikkeitä rakastunein ja iloisin katsein. Belgia sanoo sille: 'Tule!' Saksa sanoo sille: 'Minä odotan sinua!' Italia sanoo sille: 'Pelasta minut!' Eikö Pohjan perillä muuan tuntematon käsi ole kirjoittanut Kustaa kolmannen työpöydälle: 'Ei sotaa Ranskaa vastaan'? Kukaan niistä hallitsijoista, joiden apua olette pyytänyt, madame, ei ole valmiina meitä vastaan sotimaan. Kaksi valtakuntaa vihaa meitä syvästi. Saneessani kaksi valtakuntaa tarkoitan yhtä keisarinnaa ja yhtä ministeriä, Katarina toista ja William Pittiä. Mutta he ovat voimattomia meitä vastaan, ainakin nykyisin. Katarina toinen pitää yhdessä kourassaan Turkkia ja toisessa Puolaa. Hän tarvitsee hyvinkin pari kolme vuotta alistaakseen toisen ja nielläkseen toisen. Hän työntää saksalaisia meitä vastaan, hän tarjoo heille Ranskaa. Hän pilkkaa veljeänne Leopoldia toimettomuuden johdosta. Hän osoittaa tälle Preussin kuningasta, joka hyökkää Hollantiin hänen sisartaan kohdanneen vähäpätöisen loukkauksen johdosta. Hän sanoo tälle: 'Marssikaa toki’. Mutta hän ei marssi. Herra Pitt on tällä haavaa ahmimassa Intiaa. Hän on kuin boakäärme. Tämä lakkaamaton ruoansulatus turruttaa hänet. Jos me odotamme, kunnes se on päättynyt, hyökkää hän vuorostaan meidän kimppuumme, muttei suinkaan ulkomaisen sodan, vaan kansalaissodan muodossa… Minä tiedän, että te pelkäätte tätä Pittiä kuin kuolemaa, tiedän, että te, madame, myönnätte puhuvanne hänestä vain tuntien kuoleman esimakua. Haluatte tietää keinon, jolla voi iskeä hänen sydämeensä? Se keino on tehdä Ranskasta tasavalta, jota kuningas hallitsee. Mutta mitä te teette sensijaan, madame? Mitä teidän ystävättärenne, prinsessa de Lamballe, tekee? Hän sanoo Englannissa, missä hän edustaa teitä, että Ranskan ainoa kunnianhimo on päästä varsinaisen perustuslain pohjalle, että Ranskan vallankumous, jota kuningas on ohjannut ja kannatellut, on peräytymistiellä! Ja mitä herra Pitt vastaa näihin lähentelyihin? Ettei hän siedä Ranskan kehittyvän tasavallaksi, että hän pelastaa kuninkuuden. Mutta mitkään prinsessa de Lamballen hyväilyt, vetoamiset ja rukoukset eivät ole saaneet häntä lupaamaan pelastaa kuningasta. Sillä hän vihaa Ranskan kuningasta! Eikö Ludvig kuudestoista, perustuslaillinen kuningas, ajattelija-kuningas, ole kiistänyt häneltä Intiaa ja riistänyt häneltä Amerikaa? Ludvig kuudestoista! Pitt haluaa vain yhtä asiaa, sitä näet, että historia tekisi hänestä Kaarlo ensimmäisen seuralaisen!»
»Hyvä herra», huudahti kuningatar kauhistuneena, »kuka teille on paljastanut kaikki nämä asiat?»
»Samat miehet, jotka kertovat minulle, mitä teidän majesteettinne kirjoittamat kirjeet sisältävät.»
»Meillä ei siis ole enää yhtään ainoaa omaa ajatustakaan?»
»Olen sanonut teille, madame, että Euroopan hallitsijat olivat kietoutuneet näkymättömään verkkoon, missä hangoittelijat taistelevat turhaan. Älkää siis vastustelko, madame. Hyväksykää aatteet, joita yritätte pitää taka-alalla, ja verkosta tulee teille varustus, ja niistä, jotka vihaavat teitä, tulee teidän puolustajianne, ja ne näkymättömät puukot, jotka uhkaavat teitä, muuttuvat miekoiksi, jotka iskevät vihollisiinne!»
»Mutta te unohdatte alati, hyvä herra, että ne, joita te sanotte vihollisiksemme, ovat hallitsijaveljiämme.»
»Niin, madame, tunnustakaa ranskalaiset lapsiksenne ja te saatte silloin nähdä, kuinka vähän nämä veljet merkitsevät politiikan ja valtiotaidon piirissä! Sitäpaitsi, eikö teidänkin mielestänne kaikkia näitä hallitsijoita, kaikkia prinssejä ole merkitty kohtalokkaalla leimalla, hulluuden sinetillä? Aloittakaamme veljestänne Leopoldista, neljänviidettä vuoden ikäisestä raihnaasta ukosta, joka on siirtänyt toskanalaisen haareminsa Wieniin ja elvyttää näivettyviä kykyjään itse keksimillään kuolettavilla ärrytyksillä… Katsokaa Fredrikiä, katsokaa Kustaata. Edellinen on kuollut, jälkimäinen kuolee perillisettä, sillä kaikkihan tietävät, että Ruotsin perintöprinssi on Monkin eikä Kustaan poika… Katsokaa Portugalin kuningasta, jolla on kolmesataa nunnaa… Katsokaa Saksin kuningasta, jolla on kolmesataa viisikymmentäneljä äpärää… Katsokaa Katarinaa, Pohjolan Pasiphaeta, jota sonnikaan ei jaksa tyydyttää ja jolla on kolme armeijaa rakastajia… Voi, madame, madame, ettekö huomaa, että kaikki nämä kuninkaat ja hallitsijattaret ovat menossa kurimukseen, kuiluun, itsemurhaan ja että jos te tahtoisitte, te, te, niin te menisitte, ette heidän laillansa itsemurhaan, kuiluun, kurimukseen, vaan maailman valtiuteen, yleismaailmalliseen kuninkuuteen!»
»Miksette kerro tätä kaikkea kuninkaalle, herra Gilbert?» kysyi kuningatar järkytettynä.
»Ah, hyvä jumala, minä olen hänelle kertonut, mutta, kuten teillä, niin hänelläkin on häijyt henget, jotka tuhoovat, mitä minä olen tehnyt.»
Sitten hän lisäsi syvän alakuloisesti:
»Olette kuluttanut Mirabeaun, kulutatte Barnaven, kulutatte minut heidän jälkeensä samoin kuin heidätkin, ja kaikki on silloin sanottu!»
»Herra Gilbert», sanoi kuningatar, »odottakaa minua.» … Menen heti kuninkaan puheille ja palaan pian.»
Gilbert kumarsi. Kuningatar meni hänen ohitseen ja poistui ovesta, josta pääsi kuninkaan puolelle.
Tohtori odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin, puoli tuntia. Vihdoin aukeni ovi, mutta ovi, joka oli vastapäätä sitä, mistä kuningatar oli mennyt.
Tulija oli muuan vahtimestari, joka pälyiltyään levottomasti ympärilleen lähestyi Gilbertiä, teki vapaamuurarin salamerkin, antoi hänelle erään kirjeen ja poistui.
Gilbert avasi kirjeen ja luki:
»Tuhlaat aikaasi, Gilbert. Tällä hetkellä kuningatar ja kuningas kuuntelevat herra de Breteuilia, joka on tullut Wienistä ja tuonut heille seuraavan valtiollisen ohjelman:
'Barnavea käytettävä kuten Mirabeauta; voitettava aikaa; vannottava perustuslaki; noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta näytettäisiin sen mahdottomuus. Ranska viilenee, ikävystyy. Ranskalaiset ovat huikentelevaa väkeä; tulee jokin uusi tuulahdus ja vapaus unohdetaan.
Ellei vapautta unohdeta, voitetaan ainakin yksi vuosi, ja vuoden perästä me olemme valmiit sotaan.'
Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään arkailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa, mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan perikatoon!».
Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta Gilbert tunsi Cagliostron käsialan.
Tällöin astui huoneeseen rouva Campan. Hän tuli ovesta, mistä kuningatar oli mennyt.
Hän ojensi Gilbertille kirjelipun, johon oli kirjoitettu.
»Kuningas pyytää herra Gilbertiä esittämään kirjallisesti sen valtiollisen ohjelman, josta hän on puhunut kuningattarelle.
Kuningatar, jota muuan tärkeä asia pidättää, valittaa syvästi, ettei voi palata herra Gilbertin luokse. Hänen on siis turhaa odotella kauempaa.»
Luettuaan kirjeen Gilbert oli hetken mietteissään. Sitten hän ravisti päätänsä ja mutisi:
»Mielettömät!»
»Onko teillä mitään sanottavaa heidän majesteeteilleen, herra?» kysyi rouva Campan.
Gilbert antoi hovinaiselle nimettömän kirjeen, jonka hän oli saanut.
»Tässä on vastaukseni», sanoi hän.
Ja hän lähti.