XXI
Ei enää valtiasta! Ei valtiatarta!
Ennenkuin seuraamme Gilbertiä Gros-Cailloun sairaalaan, missä hänen hoitoaan vaati Cagliostron suosittelema tuntematon potilas, luokaamme viimeinen silmäys kansalliskokoukseen, jonka on määrä hajota sitten kun sen laatima perustuslaki on hyväksytty, perustuslaki, josta riippuisi kuninkaan erottamattomuus, ja katsokaamme, paljonko hovi hyötyi tästä heinäkuun 17 päivän kohtalokkaasta voitosta, joka kahta vuotta myöhemmin maksoi Baillyn pään. Senjälkeen me palaamme kertomuksemme sankareihin, jotka ovat kadonneet näkyvistämme, hekin kun ovat joutuneet politiikan pyörteisiin, jotka pakottavat meidät kuvailemaan lukijoille niitä valtavia katumellakoita, missä yksilöt katoavat antaakseen tilaa joukoille.
Olemme nähneet, mihin vaaraan Robespierre oli joutunut, ja tiedämme, että puuseppä Duplayn avulla hänen onnistui välttää ehkä kuolettava riemukulkue, jolla hänen kansanomaisuuttaan oli aiottu juhlia.
Sillaikaa kun hän syö illallista pienessä, pihan puolella olevassa ruokasalissa aviomiehen, vaimon ja molempien tytärten kanssa, hänen ystävänsä ovat huolissaan, sillä he ovat kuulleet, mikä tuho oli häntä uhannut.
Varsinkin rouva Roland. — Tämä uhrautuva nainen unohtaa, että hänet on nähty ja tunnettu isänmaanalttarilla ja että häntä uhkaa sama vaara kuin toisiakin. Hän aloittaa kutsumalla luoksensa Robertin ja neiti de Kéralion. Ja kun hänelle sanotaan, että kansalliskokous vielä samana iltana panettaisi Robespierren syytteeseen, lähtee hän Maraisin perille varoittamaan häntä, ja kun hän ei tapaa Robespierreä, palaa hän Théatinien laiturikadulle Buzotin luokse.
Buzot on rouva Rolandin ihailijoita, ja tämä tietää, mikä vaikutusvalta hänellä on Buzotiin. Senvuoksi hän vetookin tähän ystävään.
Buzot toimittaa heti sanan Grégoirelle. Jos feuillantti-kerhossa ahdistetaan Robespierreä, tulisi Grégoiren puolustaa häntä siellä. Jos kansalliskokous ahdistaisi Robespierreä, puolustaisi Buzot häntä siellä.
Buzotin teko on sitäkin ansiokkaampi, kun hän ei puolestaan ihaile
Robespierreä.
Grégoire meni feuillantti-kerhoon ja Buzot kansalliskokoukseen. Ei ollut puhettakaan Robespierren tai kenenkään syyttämisestä. Edustajat ja feuillantit olivat kauhuissaan omasta voitostaan, hölmistyneinä siitä verisestä askelesta, jonka he olivat astuneet rojalistien hyväksi. Yksityisiä henkilöitä ei siis syytetty, mutta sensijaan kyllä kerhoja. Muuan edustaja vaati niiden pikaista sulkemista. Hetken jo näyttikin siltä, että tämä toimenpide saisi enemmistön kannatuksen. Mutta silloin Duport ja Lafayette nousivat vastustamaan ehdotusta. Sulkea kerhot tietäisi feuillantti-kerhonkin sulkemista. Lafayette ja Duport eivät vielä epäilleet voimaa, jonka tämä ase pani heidän käteensä. He uskoivat, että feuillantit korvaisivat jakobiinit ja että he tämän suunnattoman koneiston avulla johtaisivat Ranskan yleistä mielipidettä.
Seuraavana päivänä kansalliskokous sai kaksi raporttia toisen Pariisin pormestarilta, toisen kansalliskaartin ylipäälliköltä. Kaikille oli edullista pettää itseään. Huvinäytelmää oli helppo esittää.
Ylipäällikkö ja pormestari puhuivat tavattomasta epäjärjestyksestä, joka heidän oli täytynyt tukahduttaa, aamun veriteosta ja illan laukauksista — nämä kaksi asiaa eivät olleet yhteydessä toisiinsa — kuningasta, kansalliskokousta ja koko yhteiskuntaa uhanneesta vaarasta — vaarasta, jonka olemattomuuden he tiesivät paremmin kuin kukaan muu.
Kansalliskokous kiitti heitä tarmosta, jota he eivät olleet milloinkaan ajatelleet käyttää, onnitteli heitä voitosta, jota kumpikin valitti kaikesta sydämestään, ja ylisti taivasta, joka oli jättänyt yhdellä iskulla masennettavaksi kapinan ja kapinoitsijat.
Kun kuunteli onniteltuja ja onnittelijoita, olisi luullut, että vallankumous oli päättynyt.
Vallankumous alkoi!
Tällä välin vanhat jakobiinit, arvioiden seuraavan päivän edellisen pohjalta, luulivat olevansa ahdistettuja, vainottuja, takaa-ajettuja ja valmistuivat pyytämään anteeksi todellisen merkityksensä teennäisen nöyryyden muodossa. Robespierre, joka vieläkin vapisi muistellessaan, että häntä oli ehdotettu kuninkaaksi Ludvig XVI:n paikalle, sommitteli kirjelmän läsnä- ja poissaolevien nimessä.
Tässä kirjelmässä hän kiitti kansalliskokousta, kun tämä oli osoittanut sellaista vilpitöntä pyrkimystä, sellaista viisautta, sellaista lujuutta, sellaista valppautta, sellaista puolueetonta ja lahjomatonta oikeamielisyyttä.
Eikö feuillanteilla ollutkin syytä rohkaista mielensä ja luulla itseään kaikkivoimaisiksi, kun he näkivät vihamiehensä näin nöyrinä?
Hetken he luulivatkin itseään, eivät vain Pariisin isänniksi, vaan koko
Ranskan isänniksikin.
Ah, feuillantit eivät olleet tajunneet tilannetta sinne päinkään oikein. Erotessaan jakobiineistä he olivat yksinkertaisesti perustaneet vain toisen yhdistyksen, edellisen kaksoiskappaleen. Nämä kaksi seuraa olivat niin samanlaiset, että feuillantti-kerhoon, kuten eduskuntaan, pääsi maksamalla pääsyrahan, vain sillä ehdolla, että oli toimiva kansalainen, valitsijamiesten valitsija.
Kansalla oli yhden asemasta kaksi porvarieduskuntaa.
Eikä se sitä suinkaan halunnut.
Se halusi kansanomaista kokousta, joka olisi kansalliskokouksen vihollinen eikä sen liittolainen, joka ei auttaisi tätä pönkittämään kuninkuutta, vaan pakottaisi sen tuhoamaan kuninkuuden.
Feuillantit eivät siis vastanneet millään lailla yleistä mielipidettä. Yleinen mielipide hylkäsikin ne sillä lyhyellä taipaleita, jonka he olivat kulkeneet.
Heidän kansanomaisuutensa katosi, kun he astuivat kadun yli.
Heinäkuussa maaseudulta oli neljäsataa yhdistystä. Näistä neljästäsadasta seurasta kolmesataa oli kirjeenvaihdossa sekä feuillanttien että jakobiinien kanssa; sata yksinomaan jakobiinien kanssa.
Heinäkuun ja syyskuun välisenä aikana perustettiin kuusisataa uutta kerhoa, joista yksikään ei ollut kirjeenvaihdossa feuillanttien kanssa.
Ja sitä mukaa kuin feuillantit heikkenivät, jakobiinit lujittivat asemaansa Robespierren johdolla. — Robespierre alkoi olla Ranskan kansanomaisin henkilö.
Cagliostron Gilbertille lausuma ennustus täyttyi siis Arasin pikku asianajajan kohdalta.
Näemme kenties sen täyttyvän yhtä tarkasti Ajaccion pikku korsikalaisenkin kohdalta.
Sillävälin koitti hetki, jolloin kansalliskokous lopettaisi toimintansa. Se koitti tosin hitaasti, kuten vanhuksille, joiden elämä sammuu ja ehtyy pisara pisaralta.
Äänestettyään valmiiksi kolmetuhatta lakia kansalliskokous päätti lopulta perustuslain tarkistuksen.
Tämä hallitusmuoto oli rautahäkki, johon se oli vastoin tahtoaan, melkein tietämättään, sulkenut kuninkaan.
Se oli kullannut häkin suojusraudat, mutta vaikka ne olivatkin hyvin kullatut, eivät ne silti voineet salata vankilaa.
Kuninkaan tahto oli tosiaankin tullut voimattomaksi, se oli pyörä, jota pyöritettiin, sen sijaan että se olisi pyörittänyt. Ludvig XVI:n koko vastustus sisältyi epäys-oikeuteen, joka kolmeksi vuodeksi lykkäsi säädetyn asetuksen täytäntöönpanon, ellei tämä asetus tyydyttänyt kuningasta. Silloin pyörä lakkaisi pyörimästä ja liikkumattomuudellaan pysähdyttäisi koko koneiston.
Tässä voimattomuudessaan Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n kuninkuus, joka näiden suurten hallitsijoitten aikana oli ollut pelkkää aloitekykyä, olisi enää vain majesteetin nimellä koristettu tarpeettomuus.
Lähestyi päivä, jolloin kuninkaan piti vannoa vala perustuslaille.
Englanti ja emigrantit kirjoittivat kuninkaalle:
»Tuhoutukaa, jos on pakko, mutta älkää alentuko vannomaan!»
Leopold ja Barnave sanoivat:
»Vannokaa vain; valan voi pitää, ken voi.»
Kuningas ratkaisi lopulta kysymyksen seuraavin sanoin.
»Minä julistan, etten huomaa hallitusmuodossa riittäviä toiminnan ja yhtenäisyyden edellytyksiä, mutta koska siitä seikasta ollaan eri mieltä, suostun antamaan kokemuksen ratkaista sen kysymyksen.»
Jää päätettäväksi, missä hallitusmuoto esitettäisiin kunninkaan vahvistettavaksi: Tuilerieissa vai kansalliskokouksessa. Kuningas selvitti pulman ilmoittamalla, että hän vannoisi valan hallitusmuodolle siellä, missä se oli päätettykin.
Kuningas oli määrännyt sen tapahtuvaksi syyskuun 13 päivänä.
Kansalliskokous otti ilmoituksen vastaan yksimielisin suosionosoituksin.
Kuningas tulisi kansalliskokoukseen!
Yleisen innostuksen puuskassa Lafayette nousi ja ehdotti yleistä armahdusta niille, joita oli syytetty kuninkaan paon edistämisestä.
Kansalliskokous hyväksyi armahduksen huutoäänestyksellä.
Pilvi, joka oli hetkeksi synkentänyt Charnyn ja Andréen taivaan, hälveni siis heti synnyttyään.
Kuusikymmen-miehinen lähetystö valittiin kiittämään kuningasta tästä kirjeestä.
Sinettien vartija nousi ja riensi ilmoittamaan kuninkaalle tämän lähetystön tulon.
Samana päivänä muuan asetus oli lakkauttanut Pyhän Hengen ritarijärjestön ja salli vain kuninkaan pitää sen nauhaa, suur-aateliston tunnusmerkkiä.
Lähetystö näki kuninkaan rinnassa vain Ludvig Pyhän ritarijärjestön ristin. Ja kun Ludvig XVI huomasi, minkä vaikutuksen sinisen nauhan poissaolo teki lähetystön jäseniin, sanoi hän:
»Hyvät herrat, olette tänään lakkauttaneet Pyhän Hengen ritarijärjestön ja säilyttäneet sen yksinomaan minua varten, mutta koska ritarijärjestöllä, minkänimisellä tahansa, on minun silmissäni arvoa vain, jos se on yhteinen kaikille, niin tästä päivästä minä pidän sitä lakkautettuna kuten tekin.»
Kuningatar, kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa seisoivat lähellä ovea, kuningatar kalpeana, hampaat tiukasti yhteen puristettuina, kaikki hennot väristen kuninkaallinen prinsessa, nyt jo intohimoisena, kiihkeänä, ylpeänä, menneitten, nykyisten ja vastaisten nöyryytysten järkyttämänä — kruununprinssi, huolettomana kuin lapsi ikään; hymyineen ja eleineen hän näytti ainoalta elävältä olennolta tuossa marmoriryhmässä.
Kuningas oli paria päivää aikaisemmin sanonut herra de Montmorinille:
»Tiedän hyvin, että olen hukassa… Kaikki, mitä tästä lähin yritetään kuninkuuden hyväksi, tehtäköön poikani hyväksi.»
Ludvig XVI vastasi näennäisen vilpittömästi lähetystön puheeseen.
Lopetettuaan hän kääntyi kuningattareen ja perheeseensä päin sekä sanoi:
»Vaimoni ja lapseni tuntevat samaa mitä minäkin.»
Niin, vaimo ja lapset tunsivat samaa, sillä kun lähetystö oli poistunut, kuningas tarkannut heidän lähtöään levottomin katsein ja kuningatar vihaa huokuvin silmäyksin, lähestyivät aviopuolisot toisiaan ja Marie-Antoinette laski valkoisen, marmorinkylmän kätensä kuninkaan käsivarrelle ja sanoi päätänsä ravistaen:
»Nuo miehet eivät halua enää hallitsijoita, he hajoittavat kuninkuuden kiven kiveltä ja niistä kivistä he pystyttävät meille hautapatsaan!»
Nais-raukka erehtyi. Hänet pantaisiin köyhien ruumiskirstuun eikä hänelle valmistettaisi edes omaa hautaa.
Mutta yhdessä seikassa hän ei erehtynyt: kuninkaan arvovallan kimppuun hyökättiin joka päivä.
Herra de Malouet toimi kansalliskokouksen puheenjohtajana. Hän oli puhdasverinen rojalisti. Mutta hän piti silti velvollisuutenaan esittää päätettäväksi, seisoisiko kansalliskokous vai istuisi kuninkaan vannoessa valaansa.
»Istuu, istuu!» huudettiin kaikilta tahoilta.
»Entä kuningas?» kysyi herra de Malouet.
»Seisaallaan ja paljain päin!» huusi muuan ääni.
Koko kansalliskokous säpsähti.
Ääni oli yksinäinen, mutta selvä, luja, miehekäs, se vai kansanääneltä, joka kuuluu yksinäisenä, jotta se kuultaisiin sitä paremmin.
Puheenjohtaja kalpeni.
Kuka oli lausunut nuo sanat? Onko ne lausuttu salista vai parvekkeelta?
Välipä sillä, mutta ne olivat toki niin painavia, että puheenjohtajan täytyi niihin vastata.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »ei ole tilaisuuksia, jolloin kokoontunut kansa ei kuninkaan läsnäollessa tunnustaisi häntä päämiehekseen. Jos kuningas vannoo valan seisaaltaan, niin ehdotan, että kansalliskokous kuuntelee häntä samassa asennossa.»
Sama ääni kuului jälleen. Se sanoi:
»Minä teen ehdotuksen, joka tyydyttää kaikkia. Päättäkäämme, että herra de Malouetin ja jokaisen, ken harrastaa sitä asentoa, sallitaan kuunnella kuningasta polvistuneina, mutta hyväksykäämme ehdotus muuten sellaisenaan.»
Ehdotus hylättiin.
Seuraavana päivänä kuninkaan oli vannottava vala. Sali oli täysilukuinen ja parvekkeet olivat tulvillaan katselijoita.
Kello kaksitoista ilmoitettiin kuningas.
Kuningas puhui seisaaltaan. Kansalliskokous kuunteli häntä seisaallaan. Puheen jälkeen perustuslain asiakirjat allekirjoitettiin ja kaikki istuutuivat.
Silloin puheenjohtaja — se oli tänä päivänä Thouret — nousi puhumaan, mutta pari kolme lausetta sanottuaan hän huomasi, ettei kuningas ollut noussut, ja hänkin istuutui.
Tämä teko sai parvekkeet paukuttamaan käsiä.
Nämä monesti toistuneet suosionosotukset kuullessaan kuningas ei voinut olla kalpenematta.
Hän otti taskusta nenäliinan ja pyyhkieli hiestynyttä otsaansa.
Kuningatar istui erikoisaitiossa. Hän ei jaksanut enempää, hän nousi, lähti, paiskasi oven vähäisesti kiinni ja ajatti itsensä Tuilerieihin.
Hän astui huoneeseensa lausumatta sanaa edes lähimmille ystävilleen.
Charnyn lähdettyä hänen luotansa hänen sydämensä oli tullut tulvilleen katkeruutta, mutta se ei laskenut sitä ulos.
Puolta tuntia myöhemmin kuningas palasi palatsiin.
»Kuningatar?» kysyi hän heti.
Hänelle ilmoitettiin, missä kuningatar oli.
Muuan vahtimestari aikoi lähteä hänen edellään.
Kuningas viittasi hänet poistumaan, aukaisi itse ovet ja ilmestyi äkkiä sen huoneen kynnykselle, missä kuningatar oli.
Kuningas oli niin kalpea, niin kiihtynyt, hänen otsallaan helmeili hiki niin suurina pisaroina, että kuningatar hänet nähdessään nousi seisomaan ja huudahti:
»Voi, sire, mitä on tapahtunut?»
Mitään vastaamatta kuningas heittäytyi nojatuoliin ja puhkesi nyyhkytyksiin.
»Voi, madame, madame», huudahti hän, »miksi olitte mukana siinä istunnossa? Täytyikö teidän olla nöyryytykseni todistajana? Sitäkö varten minä olen sallinut teidän tulla Ranskaan, muka kuningattareksi?»
Tuollainen mielenpurkaus Ludvig XVI:n taholta oli sitäkin järkyttävämpi, kun se oli harvinainen. Kuningatar ei voinut sitä kestää, hän kiiruhti kuninkaan luo ja polvistui hänen eteensä.
Aukenevan oven melu sai kuningattaren kääntymään. Rouva Campan oli tullut huoneeseen.
Kuningatar ojensi käsivartensa häntä kohden ja sanoi:
»Ah, jättäkää meidät, Campan, jättäkää meidät!»
Rouva Campan ei erehtynyt tunteesta, joka sai kuningattaren karkoittamaan hänet. Hän poistui kunnioittavasti, mutta oven taakse hän kuuli pitkän ajan aviopuolisoiden keskustelun, jonka nyyhkytykset yhtenään katkaisivat.
Vihdoin keskustelijat vaikenivat, nyyhkytykset taukosivat. Puolen tunnin kuluttua ovi aukeni ja kuningatar itse kutsui rouva Campania.
»Campan», sanoi hän, »toimittakaa tämä kirje herra de Maldenille. Se on osoitettu veljelleni Leopoldille. Herra de Malden lähteköön heti Wieniin. Tämän kirjeen on saavuttava perille ennenkuin uutinen tämän päivän tapahtumista… Jos hän tarvitsee pari-kolmesataa louisdoria, antakaa ne hänelle. Minä suoritan teille myöhemmin.»
Rouva Campan otti kirjeen ja lähti. Kahta tuntia myöhemmin herra de
Malden oli matkalla Wieniin.
Pahinta kaikessa tässä oli, että täytyi hymyillä, mielistellä, näyttää iloiselta.
Koko iltapäivän Tuileries-palatsi oli täynnä väkeä. Illalla koko kaupunki oli valaistu. Kuningas ja kuningatar kutsuttiin ajelulle Champs-Élyséesille. Ajutantit ja pariisilais-armeijan päälliköt saattaisivat heitä.
Heti kun he ilmestyivät kadulle, kajahti huuto: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»
Mutta näiden huutojen väliajalla ja kun vaunut hetkeksi pysähtyivät, kuului toinen huuto:
»Älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!»
Huutaja oli muuan hurjannäköinen kansanmies, joka käsivarret ristissä rinnalla pysytteli vaunujen astinlaudan kohdalla.
Vaunut lähtivät hiljaa liikkeelle, mutta kansanmies nojasi kädellään vaununoveen ja kulki samassa tahdissa kuin nekin. Joka kerta kun kansa huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» toisti hän viiltävällä äänellään:
»Älkää uskoko heitä… Eläköön kansa!»
Kuningatar palasi tältä ajelulta sydän murtuneena. Sitä oli ruhjonut se herkeämätön vasaranisku, joka takoo itsepintaisen säännöllisesti ja vihan säätämällä voimalla.
Eri teattereihin oli järjestetty näytäntöjä: ensin Oopperaan, sitten
Comédie-Françaiseen, sitten Italialaiseen teatteriin.
Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli sali varattu ja kuningasta ja kuningatarta tervehdittiin yksimielisin suosionosotuksin. Mutta kun Italialaisessa teatterissa aiottiin ryhtyä samanlaisiin varokeinoihin, oli se myöhäistä: koko permanto oli tilattu.
Silloin ymmärrettiin, ettei Italialaisessa kävisi niinkuin Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli käynyt ja että ilta varmaankin olisi meluisa.
Pelko muuttui varmuudeksi, kun nähtiin, ketkä permannon olivat anastaneet.
Ensimmäisillä paikoilla istuivat Danton, Camille Desmoulins, Legendre ja Santerre. Kuningattaren astuessa aitioonsa parvekkeet yrittivät kättentaputusta.
Permanto vihelsi.
Kuningatar tuijotti peloissaan tuohon hänen edessään ammottavaan syvänteeseen. Hän näki kuin liekehtivän ilmakerroksen takaa vihaa ja uhkaa huokuvat katseet.
Hän ei tuntenut ketään noista ihmisistä ulkonäöltä, kaikkia ei edes nimeltä.
— Hyvä jumala, mitä minä siis olen heille tehnyt, — kysyi hän itseltään koettaen peittää hämmennyksensä hymyilyllä — ja miksi he halveksivat minua näin?
Äkkiä hänen kauhistunut katseensa pysähtyi erääseen mieheen, joka nojasi parveketta kannattelevaan pylvääseen.
Tuo mies silmäili häntä hievahtamattoman kiinteästi.
Se oli Taverneyn linnan mies, Sèvresin mies, Tuileriein puutarhan mies.
Se oli uhkaavien sanojen, salaperäisten ja hirveitten tekojen mies!
Kun kuningatar oli luonut katseensa tuohon mieheen, ei hän voinut sitä enää hänestä irroittaa. Mies vaikutti häneen yhtä kahlehtivasti kuin käärmeen katse lintuun.
Näytäntö alkoi. Kuningatar jännitti tahtonsa, pääsi lumouksesta, jaksoi kääntää päänsä ja silmäili näyttämöä.
Näyteltiin Grétryn kirjoittamaa näytelmää Odottamattomia tapahtumia.
Mutta vaikka Marie-Antoinette jännitti kaiken tarmonsa voidakseen olla ajattelematta sitä salaperäistä miestä, niin vaistomaisesti, kuin hänen tahtoaan väkevämmän magneettisen voiman vaikutuksen johdosta, hän kääntyi ja suuntasi kauhistuneen katseensa sille yhdelle ja ainoalle taholle.
Ja se mies seisoi yhä entisellä paikallaan, liikkumattomana, ivallinen, ilkkuva ilme kasvoillaan. Se oli tuskallinen, läheinen, kohtalokas tunne, verrattavissa yölliseen painajaisuneen.
Koko sali oli sähköllä ladattu. Nämä kaksi lähekkäin joutunutta vihaa iskisivät toisiinsa, kuten elokuun ukkospäivinä kaksi vastakkaisilta suunnilta kohoavaa ukkospilveä iskee yhteen synnyttäen salaman, ellei jyrinää.
Vihdoin tuli tilaisuus.
Rouva Dugazon, se kaunis nainen, josta eräs roolilaji on saanut nimensä, joutui laulamaan tenorin kanssa ja tässä duetossa hän lauloi seuraavan säkeen:
»Ma valtiatartani rakastan!»
Tuo rohkea nainen syöksyi näyttämön eteen, kohotti katseensa ja käsivartensa kuningattareen päin ja sinkosi nämä kohtalokkaat yllytyssanat.
Kuningatar käsitti, että se tiesi myrskyn puhkeamista.
Hän kääntyi kauhistuneena näyttämölle katselemasta ja silmäili vaistomaisesti pylvääseen nojaavaa miestä.
Hän oli näkevinään tämän tekevän käskevän eleen, jota koko permanto totteli.
Ja kuin yhtenä äänenä, hirveänä äänenä permanto huusi:
»Ei enää valtiasta! Ei valtiatarta! Vapaus!»
Mutta tähän huutoon aitiot ja parvekkeet vastasivat:
»Eläköön kuningas, eläköön kuningatar! Eläkööt alati valtiaamme ja valtiattaremme!»
»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Vapaus, vapaus, vapaus!» ulvoi permanto toistamiseen.
Sitten tämän kaksinkertaisen sodanjulistuksen, haastetun ja hyväksytyn, jälkeen alkoi taistelu.
Kuningatar parahti kauhusta ja ummisti silmänsä. Hänellä ei ollut enää voimaa katsella tuota pahaahenkeä, joka tuntui olevan epäjärjestyksen kuningas, hävityksen sielu.
Tällöin kansalliskaartin upseerit kerääntyivät hänen ympärilleen, suojelivat häntä ruumiillaan ja veivät hänet salista.
Mutta käytäviin saakka häntä ajoivat takaa huudot.
»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Ei enää kuningasta, ei kuningatarta!»
Pyörtyneenä hänet kannettiin vaunuihin.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin kuningatar kävi teatterissa.
Syyskuun 30 päivänä perustuslakia säätävä kansalliskokous julisti puheenjohtajansa Thouretin suulla, että se oli täyttänyt tehtävänsä ja lopetti istuntonsa.
Seuraavassa mainittakoon lyhyesti sen kaksi vuotta neljä kuukautta kestäneitten töiden tulokset:
Kuningaskunta saatu täydelliseen epäjärjestyksen tilaan;
rahvaan valta perustettu;
aateliston ja papiston etuoikeudet tuhottu;
tuhatkaksisataa miljoonaa assignaattia pantu liikkeelle;
kansallisomaisuus pantattu;
uskonnonvapaus julistettu;
luostarilupaukset poistettu;
salaiset vangitsemiset lakkautettu; julkisten virkojen yhdenvertaisuus tunnustettu; maakuntatullit lakkautettu;
kansalliskaarti perustettu;
perustuslaki hyväksytty ja esitetty kuninkaan vahvistettavaksi.
Olisi ollut hyvin surullista uskoa — Ranskan lominkaan ja kuningattaren — että uutta kansalliskokousta tarvitsisi pelätä enemmän kuin sitä, joka juuri oli hajaantunut.
XXII
Barnaven jäähyväiset
Lokakuun 2 päivänä, siis kaksi päivää perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajaantumisen jälkeen, Barnave tuli tavalliseen aikaansa tapaamaan kuningatarta. Häntä ei opastettu nyt rouva Campanin keskikerroksen huoneustoon, vaan huoneeseen, jota sanottiin isoksi kabinetiksi.
Saman päivän iltana, jolloin kuningas oli vannonut hallitusmuodolle, vartijat ja Lafayetten ajutantit olivat kadonneet palatsista. Ellei kuningas siis ollutkaan saanut valtaansa takaisin, oli hän toki saanut entisen vapautensa.
Se oli vähäinen korvaus siitä nöyryytyksestä, jota olemme hänen nähneet niin katkerin sanoin valitelleen kuningattarelle.
Vaikka häntä ei otettukaan vastaan virallisesti eikä juhlallisen puheillepääsyn merkeissä, ei Barnaven sentään tarvinnut alistua niihin varokeinoihin, jotka olivat tähän saakka olleet välttämättömiä, kun hän käväisi Tuilerieissä.
Hän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi tämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.
Kuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että nuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä tekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt huomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.
»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä kuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».
»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi, »sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani… Ellei se neuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin, olisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen tekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos kuningas ylimalkaan…»
Barnave vaikeni.
»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?» virkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme, urheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.
»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten onnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään Pariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi tehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille liian paljon toivoa.»
»Mitä, lähdettekö Pariisista, herra Barnave? Poistutteko minun luotani?»
»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen, ja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa tulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»
»Eikö edes meitä auttaaksenne, herra Barnave?»
Barnave hymyili surullisesti.
»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin toissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»
»Oh, herra», sanoi kuningatar, »arvioitte itsenne liian vähäiseksi».
»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko, punnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt… Minun voimani, voima, jonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli vaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa. Mutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet feuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit jakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä… Ja lisäksi, madame, minun kansansuosioni…»
Barnave hymyili vieläkin surullisemmin kuin äsken.
»Niin, kansansuosioni on mennyttä.»
Kuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä leimahti kuin voitonriemun salama.
»Olette siis huomannut», sanoi hän, »että kansasuosion voi menettää».
Barnave huoahti.
Kuningatar oivalsi olleensa hieman julma, kuten hän toisinaan saattoi olla.
Jos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän oli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa päänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö juuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon, johon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka Marie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen kuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän näyttäytyi?
Hän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut huokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen takia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:
»Mutta ettehän te lähde, herra Barnave, ettehän?»
»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään, kuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan taisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame? Sensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»
»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena.
»Selittäkää, en ymmärrä teitä.»
»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se todella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin, mihin joudutte?»
»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos olisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»
»Kuningatar pitänee nyt hajaantunutta kansalliskokousta vihollisenaan?»
»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla on ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen enemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»
»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut kuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti, ettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»
»En ymmärrä teitä oikein, herra. Selittäkää tarkemmin», sanoi kuningatar epäilevästi hymyillen.
»Se on perin mutkatonta: siten riistettiin ystävienne kädestä kilpi.»
»Ja minun käsittääkseni miekka vihollistemme kädestä.»
»Ah, madame, erehdytte! Isku tulee Robespierren taholta ja se on hirveä kuten kaikki, mikä sen miehen taholta tulee. Ensinnäkin, uusi kansalliskokous on teille suuri tuntemattomuus. Perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa te tiesitte, keitä vastaan ja millä keinoin taistella. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa on tehtävä uusi tutkimus. Ja sitten, huomatkaa se tarkoin, madame, ehdottaessaan, ettei ketään meistä saisi valita uudelleen, Robespierre tahtoi esittää Ranskalle kaksi vaihtoehtoa: valita eduskunnan rungoksi joko sen, mikä on meitä ylempänä, tai sen, mikä on meitä alempana. Meidän yläpuolellamme ei ole mitään: maastamuutto on pannut kaikki sekaisin. Ja vaikka olettaisikin, että aatelisto olisi pysynyt Ranskassa, ei kansa hakisi edustajiaan aatelisten joukosta.
Meitä alempana olevien parista siis kansa on valinnut edustajansa. Uusi eduskunta on siis kauttaaltaan demokraattinen. Joitakin vivahduksia tässä demokratiassa, siinä kaikki.»
Kuningattaren ilmeistä huomasi, että hän kuunteli hyvin tarkkaavasti
Barnaven esitystä ja että alettuaan ymmärtää hän alkoi pelätä.
»Nähkääs», jatkoi Barnave, »minä olen nähnyt ne edustajat, sillä kolmen neljän viime päivän kuluessa niitä on virrannut Pariisiin. Olen nähnyt erikoisesti ne, jotka tulevat Bordeauxista. Miltei kaikki ovat nimettömiä, mutta kaikilla on kiire tehdä itselleen nimi, sitäkin polttavampi kiire, kun he ovat nuoria. Lukuunottamatta Condorcetia, Brissotia ja muutan» muita, iäkkäimmät heistä eivät ole täyttäneet vielä kolmeakaankymmentä. Se on nuorten rynnistystä, kypsyneen karkoittamista ja perinnäistapojen tuhoamista. Ei enää harmaita hiuksia. Uusi Ranska kokoontuu mustatukkaisena.»
»Ja te arvelette, herra Barnave, että meidän on pelättävä enempi saapuvia kuin lähteneitä?» ₙₙ
»Niin, madame, sillä ne, jotka saapuvat, tuovat tullessaan työohjeen: sota aatelistoa ja papistoa vastaan! Kuninkaasta ei puhuta vielä mitään, jäädään odottavalle kannalle… Jos hän haluaa tyytyä pelkkään toimeenpanovaltaan, kenties hän saa anteeksi menneisyyden.»
»Mitä!» huudahti kuningatar. »Mitä, hän saa anteeksi menneisyyden?
Mutta kuninkaanhan kai tulisi antaa anteeksi!»
»Vallan oikein. Nähkääs, siinä juuri ei milloinkaan synny yhteisymmärrystä. Ne, jotka saapuvat, madame — ja te saatte valitettavasti pian siitä todistuksen — eivät edes yritä teeskennellä sitä alttiutta, mitä nyt lähteneet osoittivat… Heidän mielestään — minulle mainitsi siitä muuan Gironden edustaja, virkatoverini Vergniaud — heidän mielestään kuningas on vihollinen.»
»Vihollinen?» sanoi kuningatar hämmästyneenä.
»Niin, madame, vihollinen», toisti Barnave. »Toisin sanoin, kaikkien sisäisten ja ulkoisten vihollisten tahallinen tai tahaton keskus. Ah, madame, se täytyy tunnustaa, nämä uudet tulokkaat eivät ole ihan väärässä uskoessaan paljastaneensa totuuden, vaikkei heillä olisikaan muuta ansiota kuin se, että lausuvat ääneen, mitä teidän pahimmat vihamiehenne eivät uskaltaneet edes kuiskata…»
»Vihollinen?» kertasi kuningatar. »Kuningasko kansansa vihollinen? Oh, tosiaankin, herra Barnave, sitä te ette saa minua milloinkaan myöntämään, ette edes ymmärtämään!»
»Se on silti totuus, madame. Luontainen vihollinen,-mielenlaadun kasvattama vihollinen! Kolme päivää sitten hän vannoi valan perustuslaille, eikö niin?»
»Kyllä, entä sitten?»
»Palatessaan tänne kuningas voi miltei pahoin kiukusta ja illalla hän kirjoitti keisarille.»
»Mutta luuletteko meidän voivan sietää moisia nöyryytyksiä?»
»Ah, siinä sen näette, madame! Vihollinen, kohtalokkaasti vihollinen! Tahallinen vihollinen, sillä herra de la Vauguyonin, jesuiittapuolueen kenraalin, kasvattamana kuningas on pannut sydämensä pappien käteen, ja papit ovat kansan vihollisia. Tahaton vihollinen, sillä hän on vallankumousvastaisen liikkeen pakollinen johtaja. Ja vaikka olettaisikin, ettei hän poistu Pariisista, on hän silti Koblenzissa emigranttien muodossa Vendéessa pappien hahmossa, Wienissä ja Preussissa liittolaistensa Leopoldin ja Fredrikin persoonassa. Kuningas ei tee mitään… minä lisään, vaikkei hän tekisikään mitään, madame», sanoi Barnave surullisesti, »niin, hänen olemattaan missään henkilökohtaisesti mukana, hänen nimeään käytetään. Matalassa majassa, saarnatuolissa, linnassa hän on poloinen kuningas, pyhä kuningas! Vallankumousta vastaan syntyy hirveä kapina, madame, syntyy säälin kapina!»
»Herra Barnave, tekö tosiaankin puhutte minulle tuolla tavoin? Ettekö te ole ollut ensimmäinen meitä säälimään?»
»Oh, madame, kyllä, kyllä! Minä olen säälinyt teitä ja säälin yhä ja ihan vilpittömästi! Mutta se ero on minun ja niiden välillä, joista puhun, että he säälivät teitä tuhotakseen teidät, ja minä säälin teitä pelastaakseni teidät!»
»Mutta, hyvä herra, ovatko ne uudet tulokkaat, jotka teidän sanojenne mukaan ryhtyvät tuhotaisteluun meitä vastaan, sopineet ennakolta toimintatavoista, laatineet selvän työohjelman?»
»Eivät, madame. Toistaiseksi olen havainnut vain seuraavat epäselvät arvostelut: Majesteetin arvonimi on poistettava avajaisistunnon tervehdyspuheesta ja valtaistuimen tilalle on pantava tavallinen nojatuoli puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»
»Näettekö siinä jotakin enempää kuin herra Thouretin käyttäytymisessä, kun hän istuutui, koska kuningaskin istuutui?»
»Se merkitsee ainakin askelta eteenpäin eikä askelta taaksepäin…
Lisäksi tulee se pelottava seikka, madame, että herrat Lafayette ja
Bailly menettävät virkansa.»
»Oh; heitä minä en kaipaa», sanoi kuningatar nopeasti.
»Ja olette väärässä, madame. Bailly ja Lafayette ovat teidän ystäviänne…»
Kuningatar hymyili katkerasti.
»Teidän ystäviänne, madame, kenties teidän viimeiset ystävänne! Säilyttäkää heidät, jos heille jää hitunenkin kansansuosiota, käyttäkää sitä. Mutta kiiruhtakaa, heidän kansanomaisuutensa häviää ennen pitkää, niinkuin minun jo on käynyt.»
»Herra Barnave, te olette nyt osoittanut minulle kuilun, olette opastanut minut sen partaalle, olette antanut minun mitata sen syvyyden, mutta ette ole sanonut minulle keinoa, jolla sen välttäisin.»
Barnave oli hetken vaiti.
Sitten hän huoahti ja mutisi:
»Voi, madame, miksi teidät pidätettiin Montmédyn tiellä!»
»Kas niin», sanoi kuningatar, »herra Barnave siis hyväksyy Varennesin paon!»
»Minä en hyväksy sitä, madame, sillä nykyinen asemanne on sen pakoretken johdonmukainen seuraus. Mutta koska se pakoretki on johtanut tällaisiin tuloksiin, minä valitan, ettei se onnistunut paremmin.»
»Tänään siis herra Barnave, kansalliskokouksen jäsen, jonka mainittu kansalliskokous valitsi herrojen Pétionin ja Latour-Maubourgin kanssa tuomaan kuninkaan ja kuningattaren takaisin Pariisiin, valittaa, etteivät kuningas ja kuningatar nyt ole ulkomailla?»
»Oh, ymmärtäkäämme toisemme oikein, madame. Se, joka sitä valittaa, ei ole suinkaan kansalliskokouksen jäsen eikä herrojen Latour-Maubourgin ja Pétionin virkatoveri, vaan se on poloinen Barnave, joka kelpaa enää vain teidän nöyräksi palvelijaksenne ja joka on valmis uhraamaan hyväksenne henkensä, ainoan, mitä hän enää omistaa.»
»Kiitos, herra Barnave», sanoi kuningatar. »Äänenpaino, jolla esititte tarjouksenne, todistaa, että te olette mies pitämään sananne. Mutta minä toivon, ettei minun tarvitse teiltä sellaista uhrausta vaatia.»
»Sitä pahempi minulle, madame!» vastasi Barnave yksivakaisesti.
»Kuinka niin sitä pahempi?»
»Juuri niin… Jos kerran on kaaduttava, parempi olisi kaatua taistellen. Mutta nyt tapahtuu seuraavaa, madame Dauphinéni kolkassa, missä olen teille hyödytön, minä teen lupauksia vielä enemmän nuorelle ja kauniille naiselle, hellälle ja uhrautuvalle äidille kuin kuningattarelle. Samat erehdykset jotka ovat tehneet menneisyyden, valmistelevat tulevaisuutta. Te luotatte ulkomaiseen apuun, jota ei tule tai joka tulee liian myöhään. Jakobiinit anastavat vallan kansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella. Ystävänne poistuvat Ranskasta vainoa välttääkseen. Ne, jotka jäävät, pidätetään ja pannaan tyrmään. Minä olen niitä, sillä minä en halua paeta. Minut tuomitaan kuolemaan. Minun arvoton kuolemani ei ole teille hyödyksi, ehkette saa sitä tietääkään, tai jos huhu tästä kuolemasta osuukin korviinne, on minusta ollut teille niin vaivainen apu, että olette unohtanut ne muutamat hetket, jolloin olen voinut toivoa kykeneväni auttamaan teitä…»
»Herra Barnave», sanoi kuningatar hyvin arvokkaasti, »minun on mahdotonta tietää, minkälaisen tulevaisuuden kohtalo meille, kuninkaalle ja minulle, valmistaa, mutta sen tiedän, että niiden miesten nimet, jotka ovat meitä auttaneet, pysyvät alati visusti muistissamme, ja että mitä onnea tai onnettomuutta he saavat kokea, ei jää meille vieraaksi… Siihen mennessä, herra Barnave, voimmeko tehdä mitään hyväksenne?»
»Paljon… te henkilökohtaisesti, madame… Te voitte todistaa minulle, etten ole ollut silmissänne vallan arvoton olento.»
»Mitä sitä varten on tehtävä?»
Barnave laskeutui toiselle polvelleen.
»Ojentakaa kätenne suudeltavaksi, madame.»
Kyynel kihosi Marie-Antoinetten kuiviin silmäripsiin, ja hän ojensi nuorelle miehelle valkoisen ja kylmän kätensä, jota yhden vuoden väliajalla koskettivat kansalliskokouksen kaunopuheisimmat huulet: Mirabeaun ja Barnaven.
Barnave vain hipaisi sitä; näki selvästi, että tuo poloinen hupsu pelkäsi, että jos hän painaisi huulensa tuolle kauniille marmorikädelle, hän ei voisi niitä siitä enää irroittaa.
Sitten hän nousi ja virkkoi:
»Madame, minä en ole niin ylpeä, että sanoisin teille: 'Kuninkuus on pelastettu!' Mutta minä sanon teille: ’Jos kuninkuus on tuomittu perikatoon, niin se, joka koskaan unohtaa suosionosoituksen, jonka muuan kuningatar on hänelle myöntänyt, se tuhoutukoon kuninkuuden mukana!'»
Barnave tervehti kuningatarta ja lähti.
Marie-Antoinette katseli hänen poistumistaan huoaten ja kun ovi oli
Barnaven perässä sulkeutunut, jupisi hän:
»Tyhjä sitruuna-parka! Eipä tarvittu pitkää aikaa, ennenkuin sinusta jäi jäljelle vain kuori…»
XXIII
Taistelutanner
Olemme yrittäneet kuvailla niitä hirmutapauksia, jotka sattuivat
Mars-kentällä heinäkuun 17 päivän iltapuolella vuonna 1791.
Yrittäkäämme nyt kuvailla, miltä näytti se teatteri, jolla vastikään
oli näytelty verinen draama, Bailly ja Lafayette pääesittäjinä.
Sen näytelmän todistajaksi joutui muuan nuori mies, joka oli puettu kansalliskaartin asetakkiin ja joka Saint-Honoré-kadulta poikettuaan ja kuljettuaan Ludvig XV:n sillan yli saapui Mars-kentän laitaan Grenelle-kadulta.
Se näytelmä — sitä valaisi kahteen kolmannekseensa varttunut kuu, joka silloin tällöin peittyi taivaalla ajelehtiviin mustiin pilvenlonkiin — oli synkeä nähtävyys!
Mars-kenttä oli kuin taistelutanner, joka oli vainajien ja haavoittuneitten peitossa. Näiden keskellä liikkuivat haamujen lailla miehet, joiden tehtävänä oli viskata vainajat Seineen ja viedä haavoittuneet Gros-Cailloun sotilassairaalaan.
Nuori upseeri, jonka askelia olemme seuranneet Saint-Honoré-kadulta asti, pysähtyi hetkeksi Mars-kentän portille, risti kätensä lapsekkaan kauhun elein ja mutisi:
»Hyvä jumala, täällä on tapahtunut kauheampaa kuin mitä minulle on kerrottukaan!»
Katseltuaan jonkun tovin kentällä suoritettua outoa puuhaa hän lähestyi kahta miestä, joiden hän näki kantavan muuatta ruumista Seinelle päin.
»Kansalaiset», kysyi hän, »olkaa hyvät ja sanokaa minulle, mitä aiotte tehdä tälle miehelle?»
»Seuraa meitä», vastasivat miehet, »niin saat nähdä».
Nuori upseeri seurasi heitä.
Saavuttuaan puusillalle miehet heilauttivat ruumista ja laskivat: »Yksi, kaksi, kolme!» Kolmannen heilahduksen jälkeen he viskasivat ruumiin Seineen.
Nuori mies kiljahti kauhistuneena.
»Mutta mitä te oikeastaan teette, kansalaiset?» ihmetteli hän.
»Kuten näette, nuori upseeri», vastasivat miehet, »me lakaisemme kenttää».
»Onko teillä valtuus menetellä noin?»
»Totta tietenkin.»
»Kenen antama?»
»Kaupunginvaltuuston.»
»Oh!» huudahti ällistynyt nuorukainen.
Hän oli hetken vaiti. Astuessaan miesten kanssa takaisin Mars-kentälle hän kysyi:
»Oletteko jo viskanneen Seineen montakin ruumista?»
»Viiden kuuden paikkeilla», vastasi toinen miehistä.
»Anteeksi, kansalainen», jatkoi nuori mies, »mutta minulle on tuiki tähdellistä tehdä teille seuraava kysymys: oletteko viiden kuuden ruumiin joukossa huomannut seitsemän- tai kahdeksanviidettä vuoden vanhaa miestä, joka oli suunnilleen viisi jalkaa viisi tuumaa pitkä, vanttera, voimakas, ulkoasultaan puoleksi talonpoika, puoleksi porvari?»
»Hitossa», sanoi toinen miehistä, »me teemme vain yhden huomion: ovatko maassa viruvat vainajia vai eläviä. Jos ne ovat ruumiita, viskaamme ne jokeen; elleivät ne ole ruumiita, kannamme ne Gros-Cailloun sairaalaan.»
»Nähkääs», virkkoi nuorukainen, »minulla on hyvä ystävä, joka ei ole tullut tänään kotiin, ja koska minulle sanottiin hänen olleen täällä ja että hänet oli nähty täällä pitkin päivää, on minulla syytä pelätä, että hän viruu joko vainajien tai haavoittuneitten joukossa».
»Hyväinen aika!» sanoi toinen kantajista ravistellessaan muuatta ruumista toisen valaistessa sitä lyhdyllä. »Jos hän oli täällä, on kai hän vieläkin. Ellei hän ole palannut kotiinsa, ei hän kaiketi sinne palaakaan.»
Sitten hän ravisti tiukemmin hänen jaloissaan viruvaa ruumista.
»Hei», huusi kaupunginvaltuuston mies, »oletko kuollut vai elossa?
Ellet ole kuollut, kiiruhda vastaamaan!»
»Selvästi kuollut, näkeehän sen!» sanoi toinen. »Hän on saanut luodin keskelle rintaansa.»
»Jokeen siis!» sanoi edellinen.
Ja miehet nostivat ruumiin maasta ja lähtivät puusillalle päin.
»Kansalaiset», virkkoi upseeri, »te ette tarvitse lyhtyänne tuota miestä jokeen viskatessanne. Olkaa ystävällinen ja lainatkaa se minulle hetkeksi. Matkanne aikana minä etsin ystävääni.»
Kantajat suostuivat pyyntöön, ja lyhty siirtyi nuoren upseerin käteen. Hän aloitti etsiskelynsä huolellisesti ja kasvoilla ilme, joka todisti, että hän oli antanut etsimälleen vainajalle tai haavoittuneelle arvonimen, joka lähti, ei ainoastaan hänen huuliltaan, vaan myöskin hänen sydämestään.
Kymmenen kaksitoista miestä, kädessä lyhty kuten hänelläkin, liikkui samassa kaameassa etsiskelyssä.
Silloin tällöin äänettömyyden — sillä näytelmän kammottava juhlallisuus tuntui kuoleman edessä vaimentavan elävien äänen — silloin tällöin äänettömyyden katkaisi joku tavallista lujemmalla äänellä lausuttu nimi.
Toisinaan tähän ääneen vastasi vaikerointi, voihkaisu, huuto, mutta useimmiten sen vastauksena oli kaamea hiljaisuus!
Aikansa emmittyään — jonkunlainen pelko oli lamaannuttanut hänen äänensä — nuori upseeri noudatti toisten esimerkkiä ja huusi pari kolme kertaa:
»Herra Billot… herra Billot… herra Billot!»
Mutta mikään ääni ei vastannut hänelle.
»Voi, hän on varmaankin kuollut!» mutisi hän ja pyyhki hihallaan kyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä. »Poloinen herra Billot!»
Tällöin pari miestä sivuutti hänet. He kantoivat erästä ruumista
Seinelle päin.
»Kas», virkkoi se, joka kannatteli keskiruumista ja oli siis lähempänä päätä, »minä luulen, että vainajamme on päästänyt huokauksen!»
»Niinpä kai!» sanoi toinen nauraen. »Jos kaikkia näitä veitikoita kuuntelisi, ei täällä olisi ainoatakaan vainajaa.»
»Kansalaiset», virkkoi nuori upseeri, »olkaa armollisia ja sallikaa minun katsoa miestä, jota kannatte!»
»Oh, kyllä se vain käy päinsä, nuori upseeri», vastasivat miehet.
Ja he panivat ruumiin istuvaan asentoon, jotta upseeri voisi paremmin valaista hänen kasvonsa.
Nuori mies pani lyhdyn lähelle vainajan kasvoja ja kiljahti.
Vaikka hirveä haava olikin runnellut vainajan pään, oli upseeri tuntenut hänet etsimäkseen henkilöksi.
Mutta oliko hän kuollut vai elossa?
Mieheltä, joka oli jo käynyt puolitiessä märkää hautaansa kohden, oli pääkallo halkaistu sapeliniskulla. Haava oli hirveä, kuten olemme jo maininneet. Isku oli nirhaissut vasemmalta päälaelta hiusten peittämän lihan viilloksi, joka roikkui poskelle, niin että pääluu oli paljaana. Ohimovaltimo oli katkennut ja haavoittuneen tai vainajan koko ruumis oli yltyleensä veressä.
Haava teki haavoittuneen ihan tuntemattomaksi.
Nuori mies siirsi vapisevin käsin lyhdyn toiselle puolelle.
»Voi, kansalaiset, se on hän!» huudahti hän. »Tämä on etsimäni henkilö… herra Billot!»
»Ah, hitossa!» virkkoi toinen kantajista. »Onpas teidän herra
Billotianne runneltu!»
»Ettekö sanonut kuulleenne hänen huokaisseen?»
»Ainakin luulin kuulleeni.»
»Tehkää siis mielikseni…»
Upseeri otti taskustaan pienen ecu-rahan.
»Mitä sitten?» kysyi kantaja, joka rahan nähdessään oli valmis kaikkeen.
»Juoskaa joelle ja tuokaa hatullanne vettä.»
»Mielelläni.»
Mies alkoi juosta Seinelle päin. Nuori upseeri oli mennyt hänen paikalleen ja kannatteli haavoittunutta.
Viiden minuutin perästä lähetti palasi.
»Heittäkää vettä hänen kasvoilleen», kehoitti nuorukainen.
Kantaja totteli. Hän työnsi hattuun kouransa, haritti sormensa kuin ripsutusharjaksi ja räiskytti vettä haavoittuneen kasvoille.
»Hän värähti!» riemuitsi nuori mies, joka kannatteli kuolevaa sylissään. »Hän ei ole kuollut! Voi, hyvä herra Billot, mikä onni, että minä tulin tänne!»
»Se oli totisesti onni!» myönsivät miehet. »Vielä parikymmentä askelta ja ystävänne olisi toipunut vasta Saint-Cloudin verkoissa.»
»Viskatkaa häneen vettä vielä kerta!»
Kantaja uudisti toimituksen. Haavoittunut värähti ja päästi huokauksen.
»Kas vain», sanoi toinen kantajista, »hän ei tosiaankaan ole kuollut».
»No, mitä hänelle nyt teemme?» kysyi toinen.
»Auttakaa minua kantamaan hänet Saint-Honoré-kadulle tohtori Gilbertin luokse, ja te saatte runsaan palkkkion», sanoi nuori mies.
»Emme voi.»
»Miksette?»
»Olemme saaneet määräyksen viskata vainajat Seineen ja viedä haavoittuneet Gros-Cailloun sairaalaan… Koska hän väittää, ettei hän ole kuollut, ja koska siis emme voi viskata häntä Seineen, täytyy meidän viedä hänet sairaalaan.»
»Hyvä on, kantakaamme hänet sairaalaan», sanoi nuori mies, »ja niin pian kuin mahdollista!»
Sitten hän silmäili ympärilleen.
»Missä se sairaala on?»
»Suunnilleen kolmesataa askelta sotaopistosta.».
»Tuolla suunnalla siis?»
»Niin.»
»Meidän on kuljettava koko Mars-kenttä?»
»Pituussuunnassa.»
»Hyvä jumala! Eikö teillä ole paareja?»
»Hyväinen aika, sellaiset kyllä löydetään», sanoi toinen kantaja, »kuten vesikin, ja pieni ecu…»
»Vallan oikein», myönsi nuori mies, »te ette olekaan saanut mitään…
Kas tässä on toinen pikku ecu, hakekaa jostakin paarit.»
Kymmenen minuutin perästä paarit oli löydetty.
Haavoittunut pantiin patjalle. Molemmat kantajat tarttuivat hihnoihin, ja synkkä saattue lähti liikkeelle Gros-Cailloun sairaalaan päin. Nuori mies pysytteli, lyhty kädessä, haavoittuneen pään kohdalla.
Se oli hirveä yöllinen kulku veren kostuttamalla maaperällä, keskellä liikkumattomia ja jäykistyneitä ruumiita, joihin jokainen askel sattui, tai haavoittuneitten välitse, jotka kohottautuivat vaipuakseen heti maahan apua huutaen.
Neljännestunnin perästä astuttiin Gros-Cailloun sairaalan kynnyksen yli.
XXIV
Gros-Cailloun sairaala
Sen ajan sairaalat ja etenkin sotilassairaalat olivat tykkänään toisenlaisessa kunnossa kuin ne nykyisin ovat.
Ei siis tarvitse ihmetellä, että Gros-Cailloun sairaalassa vallitsi hämminki ja tavaton epäjärjestys, joka haittasi lääkärien toivomusten täyttymistä.
Ensinnäkin oli puute vuoteista. Täytyi käydä lainaamassa patjoja lähikatujen varsilla asuvilta naapureilta.
Nämä patjat levitettiin permannolle, vietiinpä niitä pihallekin. Jokaisella patjalla makasi haavoittunut apua odotellen. Mutta lääkäreistä oli vieläkin huutavampi puute kuin patjoista ja heitä oli vaikeampi löytää.
Nuori upseeri — lukijat ovat varmaankin jo tunteneet hänet vanhaksi ystäväksemme Pitouksi — sai kahden uuden pikku ecun avulla luvan pitää paarien patjan. Billot sai siis levätä varsin mukavasti sairaalan pihamaalla.
Pitou, joka halusi käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuden suomia vähäisiäkin etuja, oli sijoittanut haavoittuneen mahdollisimman lähelle ovea, jotta voisi tarttua ensimmäiseen lääkäriin, joka menisi sisälle tai tulisi ulos.
Hänen teki mielensä juosta saleihin ja tuoda mukanaan yksi, maksoi mitä maksoi, mutta hän ei uskaltanut jättää haavoittunutta. Hän pelkäsi, että joku anastaisi patjan, koska sillä makaava muka oli ruumis — sellainen erehdys oli varsin luonnollinen — ja viskaisi luulotellun vainajan pihan kiville virumaan.
Näin kului tunti ja Pitou oli huutanut luoksensa paria kolmea lääkäriä, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi, mutta kukaan heistä ei ollut vastannut hänen huutoihinsa. Silloin hän huomasi erään mustapukuisen miehen, joka, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, kulki kuolemanvuoteelta toiselle.
Mitä lähemmäksi mustapukuinen tuli, sitä tutummalta hän tuntui Pitoun mielestä. Pian kaikki epäilykset hälvenivät ja Pitou uskalsi poistua muutaman askelen päähän haavoittuneesta astuakseen yhtä monta askelta tohtoriin päin sekä huusi keuhkojensa kaikella voimalla:
»Tänne, tohtori Gilbert, tänne!»
Lääkäri, joka tosiaankin oli Gilbert, kiiruhti paikalle.
»Ah, sinäkö se, Pitou?» sanoi hän.
»Hyvä isä, minä tässä, herra Gilbert!»
»Oletko nähnyt Billotia?»
»Hän on tuossa, herra Gilbert», vastasi Pitou ja osoitti yhä liikkumatonta haavoittunutta.
»Onko hän kuollut?» kysyi tohtori.
»Ah, rakas herra Gilbert, toivottavasti ei! Mutta minä en salaa teiltä, ettei hänen laitansa ole paljoakaan parempi.»
Gilbert astui patjan ääreen ja häntä seuranneet hoitajattaret valaisivat haavoittuneen kasvot.
»Häntä on sattunut päähän, herra Gilbert», sanoi Pitou, »päähän!
Poloinen herra Billot, hänen päänsä on halkaistu leukaan asti!»
Gilbert tutki haavaa tarkasti.
»Haava on tosiaankin perin vakava», mutisi hän.
Sitten hän sanoi sairaanhoitajattarille:
»Tämä potilas, joka on minun ystäväni, tarvitsee yksityishuoneen.»
Sairaanhoitajattaret neuvottelivat keskenään.
»Täällä ei ole yksityishuonetta», sanoivat he, »mutta täällä on liinavaatteitten varastosuoja.»
»Mainiota!» sanoi Gilbert. »Kantakaamme hänet siihen varastosuojaan.»
Haavoittunut kohotettiin patjoineen niin hellävaroen kuin mahdollista, mutta vaikka häntä käsiteltiinkin varovasti, pani tuska hänet voihkaisemaan.
»Ah», sanoi Gilbert, »mikään ilonhuudahdus ei ole tehnyt minua niin tyytyväiseksi kuin tämä kivun aiheuttama voihkaisu! Hän elää, ja se on pääasia!»
Billot vietiin varastohuoneeseen ja pantiin erään toimihenkilön vuoteelle. Gilbert ryhtyi heti sitomaan haavaa.
Ohimovaltimo oli katkennut ja siitä oli aiheutunut suunnaton verenvuoto. Mutta tämä verenvuoto oli synnyttänyt tainnostilan, joka puolestaan oli heikentänyt sydämen toiminnan ja sikäli tyrehdyttänyt vuodon.
Luonto oli käyttänyt sitä heti hyväkseen ja hyydyttänyt veren valtimohaavan ympärille.
Ihmeteltävän kätevästi Gilbert yhdisti valtimon päät toisiinsa silkkilangalla. Sitten hän pesi haavan ja painoi lihassuikaleet pääluuhun kiinni. Raikas vesi tai ehkä myöskin sitomisen aiheuttama tavallista tuntuvampi kipu panivat Billotin silmät aukenemaan, ja hän lausui joitakin tolkuttomia, katkonaisia sanoja.
»Aivokuume», mutisi Gilbert.
»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra
Gilbert?» sanoi Pitou.
Gilbert hymyili surullisesti.
»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä
Pitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».
Gilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin voitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin haavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä miltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi pielukseen.
Vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka tämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut paikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.
Juttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä lähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan esittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen tylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli, mutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa ihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa kävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään eikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt, että vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa muistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.
Pitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli lähtenyt tarjoutumatta.
Haramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että se kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun maan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.
Pitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.
Oli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten tapausten sattuessa.
Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt Bastiljin valloituksen ja ollut siinä mukanakin. Toisella kerralla hän oli ollut mukana vuoden 1790 yhdistysjuhlassa. Ja kolmannella kerralla hän joutui sinne Mars-kentän verilöylyn päivänä.
Ja hän huomasikin Pariisin olevan kuohuksissa — se oli muuten tila, jossa hän oli Pariisin aina nähnyt.
Ensimmäisiltä tapaamiltaan ihmisryhmiltä hän kuuli, mitä Mars-kentällä oli tapahtunut.
Bailly ja Lafayette olivat ammuttaneet kansaa. Kansa kirosi täysin keuhkoin Lafayettea ja Baillyta.
Kun Pitou heidät viimeksi jätti, olivat he jumalia ja yleisesti palvottuja! Nyt hän tapasi heidät alttarilta syöstyinä ja kirottuina. Hän ei käsittänyt sitä ensinkään.
Mutta sen hän käsitti, että Mars-kentällä oli taisteltu, vuodatettu verta, surmattu ihmisiä erään isänmaallisen anomuksen takia ja että Gilbert ja Billot olivat varmaankin olleet siellä mukana.
Vaikka Pitoulla oli, kuten rahvaanomaisesti sanotaan, kahdeksan penikulmaa mahassaan, kiirehti hän askeliaan ja saapui Saint-Henoré-kadulle, Gilbertin asuntoon.
Tohtori oli palannut, mutta Billotia ei ollut nähty.
Palvelija, joka antoi nämä tiedot Pitoulle, lisäsi, että Mars-kenttä oli täynnä ruumiita ja haavoittuneita; Billot olisi varmaankin joko edellisten tai jälkimäisten joukossa.
Mars-kenttä, täynnä ruumiita ja haavoittuneita! Tämä uutinen kummastutti Pitouta yhtä syvästi kuin kertomus, että Bailly ja Lafayette, nämä kansan epäjumalat, olivat ammuttaneet kansaa.
Mars-kenttä ruumiitten ja haavoittuneitten peitossa! Pitou ei voinut kuvitellakaan sellaista. Se Mars-kenttä, jonka tasoittamista hän oli yhtenä kymmenestätuhannesta ollut edistämässä, joka hänen muistissaan oli säilynyt tulvillaan juhlavalaistusta, iloisia lauluja ja riemukasta farandole-karkeloa! Se oli nyt ruumiitten ja haavoittuneitten peittämä! Senvuoksi, että siellä oli tahdottu juhlia, kuten edellisenäkin vuonna, Bastiljin valtauksen ja yhdistysjuhlan vuosipäivää!
Se oli mahdotonta!
Oliko yhdessä vuodessa tapaus, joka oli ollut ilon ja riemun aiheena, muuttunut kapinan ja verilöylyn syyksi?
Mikä hulluudenpuuska oli tämän vuoden aikana vallannut pariisilaiset?
Me olemme sen sanoneet: kuluneen vuoden aikana hovi oli, Mirabeaun vaikutuksesta, feuillantti-kerhon perustamisen jälkeen, Baillyn ja Lafayetten avulla ja vihdoin Varennesin pakoretkeä seuranneen taantumuksen johdosta, hovi oli saanut menetetyn valtansa takaisin, ja tämä valta ilmeni nyt surupukuna ja verilöylynä.
Heinäkuun 17 päivä kosti lokakuun 5 ja 6 päivän.
Kuten Gilbert oli sanonut, kuninkuus ja kansa pelasivat suurta peliä; jäi nähtäväksi, kumpi voittaisi.
Olemme nähneet, että hautoen näitä ajatuksia — jotka eivät silti olleet hidastuttaneet hänen kulkuaan — ystävämme Pitou, yllänsä yhä Haramontin kansalliskaartin asetakki, oli saapunut Mars-kentälle Ludvig XV:n sillan ja Grenelle-kadun kautta ja saapunut oikealla hetkellä estämään, ettei Billotia viskattu vainajana jokeen.
Toisaalta muistamme, että Gilbert oli kuningattaren puheilla ollessaan saanut nimettömän kirjeen, jonka hän tunsi Cagliostron kirjoittamaksi ja jossa oli m.m. seuraava kohta:
»Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään aikailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa, mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan perikatoon!»
Olemme nähneet, että Gilbert, saatuaan rouva Campanilta kuulla, että kuningatar, joka oli poistunut, luvaten pian palata, oli joutunut muihin asioihin ja sanoi hänelle hyvästit, Gilbert oli heti lähtenyt Tuileries-palatsista. Kuljettuaan sitten jotenkin samaa tietä kuin Pitoukin hän oli sivuuttanut Mars-kentän, saapunut Gros-Cailloun sairaalaan ja oli jo, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, tutkinut, vuode vuoteelta, patja patjalta, kaikki salit, käytävät, eteiset ja pihamaankin, kun muuan ääni kutsui hänet erästä kuolevaa katsomaan.