Tiedämme, että tämä ääni oli Pitoun ääni ja että se kuoleva oli Billot.
Olemme niinikään maininneet, mimmoisessa tilassa Gilbert oli arvon tilanhoitajan tavannut ja minkälaiset mahdollisuudet tämä tila voisi tarjota: hyvät ja huonot. Mutta huonot olisivat varmaankin saaneet ylivallan, jos haavoittunut olisi joutunut vähemmän taitavan miehen kuin tohtori Gilbertin hoidettavaksi.
XXV
Catherine
Niistä kahdesta henkilöstä, joille tohtori Raynalin mielestä oli ilmoitettava rouva Billotin epätoivoisesta tilasta, toinen oli, kuten näemme, vuoteenomana, kuolemaa muistuttavassa tilassa: aviomies näet. Toinen siis, toisin sanoin tytär, voisi tulla henkitoreissaan olevan viimeisiä hetkiä lievittämään.
Catherinelle oli ilmoitettava, mimmoisessa tilassa oli hänen äitinsä ja hänen isänsäkin — mutta missä Catherine oli?
Oli vain yksi keino päästä siitä selville: oli kysyttävä kreivi de
Charnylta.
Kreivitär oli ottanut Pitoun vastaan niin ystävällisesti ja sydämellisesti sinä päivänä, jolloin hän Gilbertin pyynnöstä oli vienyt kreivittären luo hänen poikansa, ettei Pitou epäröinyt lähteä Coq-Héron-kadun varrella olevasta talosta kysymään Catherinen osoitetta, vaikka olikin jo myöhäinen ilta.
Sotaopiston tornikello löi tosiaankin puoli kaksitoista, kun sitominen oli lopetettu, ja Gilbert ja Pitou voivat poistua Billotin vuoteen äärestä.
Gilbert uskoi haavoittuneen sairaanhoitajattarien huomaan. Muuta ei voitaisi enää tehdä kuin antaa luonnon toimia.
Gilbert tulisi sitäpaitsi katsomaan häntä seuraavana päivänä.
Pitou ja Gilbert nousivat tohtorin ajoneuvoihin, jotka odottelivat sairaalan portin edessä. Tohtori käski ajaa Coq-Héron-kadulle.
Kaikki oli kiinni ja pimeää tässä korttelissa.
Soitettuaan ovikelloa neljännestunnin Pitou aikoi jo hellittää soittonuoran ja tarttua kolkuttimeen, kun hän kuuli melua, ei katuoven takaa, vaan portinvartijan asunnosta päin. Muuan käreä, pahantuulinen ääni kysyi kärsimättömästi — siitä ei voinut erehtyä:
»Kuka siellä?»
»Minä», vastasi Pitou.
»Kuka minä?»
»Ah, se on totta… Ange Pitou, kansalliskaartin kapteeni.»
»Ange Pitou? En tunne.»
»Kansalliskaartin kapteeni!»
»Kapteeni», kertasi portinvartija, »kapteeni…»
»Kapteeni!» toisti Pitou korostaen arvonimeä, jonka tehon hän tunsi.
Portinvartija luuli tosiaankin, että tällä hetkellä, jolloin kansalliskaarti hipaisi armeijan entistä arvovaltaa, hän oli joutunut asioihin Lafayetten ajutantin kanssa.
Senvuoksi hän sanoikin leppeämmällä äänellä, mutta avaamatta porttia, jonka, taakse hän vain tyytyi tulemaan:
»No, herra kapteeni, mitä te haluatte?»
»Haluan puhutella herra kreivi de Charnyta.»
»Hän ei ole kotona.»
»Rouva kreivitärtä sitten.»
»Ei hänkään ole kotona.»
»Missä he ovat?»
»He lähtivät aamulla.»
»Minne?»
»Maatilalleen Boursonnesiin.»
»Ah, hitossa!» pääsi Pitoun suusta, ikäänkuin hän olisi puhellut itsekseen. »Heidät minä siis tapasin Dammartinin tienhaarassa. He olivat varmastikin niissä postivaunuissa… Olisinpa sen tiennyt!»
Mutta Pitou ei tiennyt sitä ja hän oli antanut kreivin ja kreivittären ajaa ohitseen.
»Hyvä ystävä», puuttui nyt tohtorin ääni puheeseen, »voisitteko isäntäväkenne poissaollessa antaa meille eräät tiedot?»
»Ah, suokaa anteeksi, herra», vastasi portinvartija, joka ylimystapoihin tottuneena tunsi käskijän äänen siinä äänessä, joka puhui noin kohteliaasti ja lempeästi.
Ja tuo kunnon mies aukaisi portin ja tuli alushousuisillaan pumpulimyssy kädessä, ottamaan määräyksiä, kuten palvelijain kielessä sanotaan, tohtorin vaununoven eteen.
»Mitä tietoja herra haluaa?» kysyi hän.
»Tunnetteko, ystäväiseni, erään nuoren tytön, jota kohtaan kreivi ja kreivitär lienevät osoittaneet jonkunlaista harrastusta?»
»Neiti Catherinenko?» kysyi portinvartija.
»Hänet juuri», vastasi Gilbert.
»Tunnen kyllä, herra… Herra kreivi ja rouva kreivitär ovat käyneet häntä kahdesti katsomassa ja ovat lähettäneet minut usein häneltä tiedustelemaan, tarvitsiko hän kenties jotakin. Mutta se poloinen neiti, joka minun käsittääkseni ei ole kovin rikas, ei hän eikä hänen rakas, hyvän Jumalan suoma lapsensa, hän vastaa aina, ettei hän tarvitse mitään.»
Kuullessaan sanat »Jumalan suoma lapsi» Pitou ei voinut pidättää raskasta huokausta.
»No niin, ystävä hyvä», sanoi Gilbert, »Catherine-rukan isä on haavoittunut tänään Mars-kentällä ja hänen äitinsä, rouva Billot, on kuolemaisillaan Villers-Cotteretsissa. Meidän tarvitsisi viedä hänelle tämä surullinen uutinen. Haluatteko ilmoittaa meille hänen osoitteensa?»
»Voi, sitä tyttö-poloista! Jumala häntä auttakoon! Hän on jo ennestäänkin kyllin onneton! Hän asuu Ville-d'Avrayssa, herra, isonkadun varrella… Numeroa en tiedä, mutta se on vastapäätä suihkukaivoa.»
»Se riittää», sanoi Pitou, »minä kyllä löydän hänet».
»Kiitos, hyvä ystävä», virkkoi Gilbert ja sujautti portinvartijan kouraan kuuden livren rahan.
»Ei sitä olisi tarvinnut, herra», sanoi vanha kunnon mies. »Täytyyhän,
Jumala paratkoon, lähimmäisiään auttaa!»
Ja tervehdittyään kunnioittavasti tohtoria hän palasi kotiinsa.
»No?» kysyi Gilbert.
»No», vastasi Pitou, »minä lähden Ville-d'Avrayhin».
Pitou oli alati valmis lähtemään.
»Tunnetko tien?» sanoi tohtori.
»En, mutta te selitätte sen minulle.»
»Sinulla on kultainen sydän ja rautaiset kintut», sanoi Gilbert nauraen. »Mutta tule nyt levähtämään. Lähdet huomenaamulla.»
»Mutta jos asia on kiireellinen…?»
»Ei puolella eikä toisella ole hätää», vastasi tohtori. »Billotin tila on vakava, mutta ellei odottamatonta tapahdu, se ei ole kuolemaksi. Eukko Billot taas voi elää vielä kymmenen kaksitoista päivää.»
»Voi, herra tohtori, kun hänet toissa päivänä pantiin vuoteeseen, ei hän puhunut enää eikä liikahtanutkaan. Vain silmissä näkyi olevan elämää.»
»Mitä siitä, minä tiedän mitä sanon, Pitou, ja minä takaan hänelle, kuten sinulle jo sanoin, kymmenen kaksitoista elinpäivää.»
»Hyväinen aika, herra tohtori, totta kai te sen paremmin tiedättekin kuin minä!»
»Parempi onkin antaa poloisen Catherinen viettää vielä yksi yö tietämättömyydessä ja levossa. Yhden yön uni on poloisille tärkeää, Pitou!»
Pitou alistui tähän jälkimäiseen järkipäätelmään.
»No niin, minne nyt siis menemme, herra Gilbert?» kysyi hän.
»Minun luokseni, hitossa! Pääset entiseen huoneeseesi.»
»Se sopii!» sanoi Pitou hymyillen. »Mieluista on nähdä se jälleen.»
»Ja huomenna», jatkoi Gilbert, »pannaan hevoset valjaisiin kello kuusi aamulla».
»Miksi hevoset valjastetaan?» kysyi Pitou, joka piti hevosta loistokapineena.
»Ne vievät sinut Ville-d'Avrayhin.»
»Onko täältä siis Ville-d'Avrayhin parisataa kilometriä?» ihmetteli
Pitou.
»Ei sinne ole kymmentäkään», vastasi Gilbert, joka väläyksellä oli näkevinään nuorukaisaikansa kävelyt, jotka hän oli tehnyt opettajansa, Rousseaun, seurassa Louveciennesin, Meudonin ja Ville-d'Avrayn metsiin.
»Ei kymmentäkään, herra Gilbert», sanoi Pitou, »se on sitten vain tunnin asia. Se sujuu kuin rasvattu!»
»Entä Catherine», huomautti Gilbert, »luuletko sinä, että hänkin sujuttaa kuin rasvattuna ne kymmenen kilometriä, jotka, sieltä on matkaa Pariisiin, ja ne kahdeksankymmentä, jotka on Pariisista Villers-Cotteretsiin?»
»Ah, se on totta», myönsi Pitou. »Suokaa anteeksi, herra Gilbert. Minä vasta olen pässinpää, minä!… Asiasta toiseen, kuinka Sébastien jaksaa?»
»Kerrassaan mainiosti. Tapaat hänet huomenna.»
»Yhäkö apotti Bérardierin oppilaana?»
»Yhä.»
»Ah, sitä parempi! Olen hyvin mielissäni, kun tapaan hänet taas.»
»Ja hänkin, Pitou, sillä kuten minä, niin hänkin rakastaa sinua kaikesta sydämestään.»
Tällöin tohtori ja Ange Pitou pysähtyivät Saint-HonorékaduUa olevan rakennuksen eteen.
Pitou nukkui, kuten juoksi, kuten söi, kuten taisteli, koko ruumiillaan. Mutta tottuneena maaseutulaisten lailla heräämään aikaisin hän oli jalkeilla jo kello viideltä aamulla.
Kello kuusi ajoneuvot ilmestyivät portille.
Kello seitsemän hän kolkutti Catherinen ovelle.
Hän oli sopinut tohtori Gilbertin kanssa, että he tapaisivat toisensa
Billotin vuoteen ääressä.
Catherine tuli avaamaan ja nähdessään Pitoun parahti.
»Ah, äiti on kuollut!» huudahti hän.
Ja hän kalpeni ja nojautui seinään.
»Ei ole», sanoi Pitou, »mutta jos haluatte nähdä hänet, ennenkuin hän kuolee, on teidän pidettävä kiirettä, neiti Catherine».
Nämä muutamat sanat sisälsivät paljon, sivuuttivat kaikki, johdannot ja ilmaisivat Catherinelle äkkiä häntä kohdanneen onnettomuuden.
»Ja lisäksi on sattunut toinenkin onnettomuus», jatkoi Pitou.
»Mikä?» kysyi Catherine lyhyesti ja välinpitämättömästi kuten henkilö, joka jo on tyhjentänyt inhimillisten kärsimysten maljan eikä pelkää enää näiden tuskien lisääntyvän.
»Se, että herra Billot haavoittui eilen Mars-kentällä hengenvaarallisesti.»
»Ah!» sanoi Catherine.
Ilmeisesti tämä uutinen koski nuoreen naiseen vähemmän kipeästi kuin edellinen.
»Silloin», jatkoi Pitou, »minä päättelin itsekseni — ja samaa arveli herra tohtori Gilbertkin —: 'Neiti Catherine käväisee katsomassa herra Billotia, joka on viety Gros-Cailloun sairaalaan, ja sieltä hän jatkaa matkaa postikyydillä Villers-Cotteretsiin.'»
»Entä te, herra Pitou?» kysyi Catherine.
»Minä», vastasi Pitou, »minä olen ajatellut, että koska te menette auttamaan rouva Billotia kuolemaan, minä jään tänne ja yritän saada herra Billotin elämään… Minä jään sen luokse, jolla ei ole ketään, ymmärrättehän, neiti Catherine?»
Pitou lausui nämä sanat enkelimäisen viattomasti, ajattelematta, että hän näin, muutamin sanoin, esitti uhrautuvaisuutensa koko historian.
Catherine ojensi hänelle kätensä.
»Teillä on jalo sydän, Pitou», sanoi hän nuorukaiselle. »Tulkaa nyt syleilemään pikku Isidor-rukkaa.»
Hän lähti edellä, sillä vastikään kertomamme kohtaus oli esitetty talon puutarhakäytävällä portin pielessä. Catherine-rukka oli kauniimpi kuin koskaan ennen! Hän oli pukeutunut kauttaaltaan suruasuun. Pitou huoahti toisen kerran.
Catherine meni nuoren miehen edellä pieneen, puutarhan puolella olevaan huoneeseen. Tässä huoneessa, joka keittiön ja pukukammion ohella muodosti Catherinen koko asunnon, oli vuode ja kätkyt.
Äidin vuode, lapsen kätkyt.
Lapsi nukkui.
Catherine työnsi syrjään harsokankaiset uutimet ja väistyi sivulle, jotta Pitou voisi kurkistaa kehtoon.
»Voi, mikä kaunis pikku enkeli!» sanoi Pitou ja pani kätensä ristiin.
Ja ikäänkuin olisi todella joutunut enkelin eteen, hän polvistui ja suuteli lapsen kättä.
Pitou sai heti palkinnon tästä teostaan: hän tunsi kasvoillaan
Catherinen hiusten lehahduksen ja huulipari sipaisi hänen otsaansa.
Äiti korvasi pojalle annetun suudelman.
»Kiitos, kelpo Pitou!» sanoi hän. »Senjälkeen kun hän sai viimeisen suukon isältään, ei pikku poloistani ole suudellut kukaan muu kuin minä.»
»Oh, neiti Catherine!» mutisi Pitou nuoren tytön suudelman sokaisemana ja puistattamalla, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.
Ja tässä suudelmassa oli kuitenkin vain, mitä äidin rakkaudessa on pyhää ja kiittävää.
XXVI
Tytär ja isä
Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine, Pitou ja pikku Isidor ajoivat tohtori Gilbertin vaunuissa Pariisin tiellä.
Vaunut pysähtyivät Gros-Cailloun sairaalan eteen.
Catherine astui, poika sylissä, vaunuista ja seurasi Pitouta.
Varastohuoneen oven edessä hän pysähtyi.
»Tehän sanoitte tapaavanne tohtori Gilbertin isäni vuoteen ääressä?» sanoi hän.
»Niin…»
Pitou raotti ovea.
»Ja tuolla hän onkin», lisäsi hän.
»Voinko minä astua sisälle aiheuttamatta hänelle liian suurta mielenliikutusta?»
Pitou astui sisälle, kysyi tohtorilta ja palasi melkein heti noutamaan
Catherinea.
»Iskun aiheuttama aivotäräys on ollut niin ankara, ettei hän tunne vielä ketään» sanoi herra Gilbert.
Catherine aikoi mennä sisälle, lapsi käsivarsilla.
»Antakaa minulle lapsi, neiti Catherine», sanoi Pitou.
Catherine empi hetken.
»Ah, antaessanne sen minulle», lisäsi Pitou, »on niinkuin ette siitä luopuisikaan».
»Olette oikeassa», myönsi Catherine.
Ja hän ojensi lapsen Pitoulle kuin veljelle, ehkä luettavampanakin, astui sisälle lujin askelin ja meni suoraan isänsä vuoteen ääreen.
Kuten on jo mainittu, tohtori Gilbert seisoi haavoittuneen vuoteen ääressä.
Potilaan tila ei ollut sanottavasti muuttunut. Hän oli sijoitettu, kuten eilenkin, niin, että selkä nojasi pielukseen, ja tohtori kostutteli veteen liotetulla ja sitten puserretulla sienellä siteitä, jotka pitivät koossa haavalle pantua sidelaitetta. Vaikka hänessä olikin selvät tulehduskuumeen oireet, oli Billot silti, kauhean verenvuodon johdosta, kuolemankalpea. Vasen silmä ja vasemman posken puoli olivat ajettuneet.
Tuntiessaan kylmän veden kosketuksen hän oli mutissut joitakin katkonaisia sanoja ja aukaissut silmänsä. Mutta se voimakas uneliaisuus, jota lääkärit sanovat horrokseksi, oli heti sammuttanut hänen sanansa ja ummistanut hänen silmänsä.
Vuoteen ääressä Catherine lankesi polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi:
»Oi, hyvä isä Jumala, sinä olet todistaja, että rukoilen sinulta kaikesta sydämestäni isäni elämää!»
Siinä olikin kaikki, mitä hän voi tehdä isän hyväksi, joka oli yrittänyt surmata hänen rakastajansa.
Hänen äänensä aiheutti potilaan ruumiissa puistatusta; hän alkoi hengittää kiihkeämmin, hän aukaisi silmänsä ja hänen katseensa harhaili ensin kuin hakeakseen, mistä tämä ääni tuli, ja pysähtyi sitten Catherineen.
Hänen kätensä liikahti kuin karkoittaakseen tuon näyn, jota hän varmaankin piti kuumehoureena.
Nuoren naisen katse kohtasi isän katseen, ja Gilbert huomasi kauhukseen, että näistä silmistä singahti kaksi liekkiä, jotka näyttivät pikemminkin inhan salamilta kuin rakkauden säteiltä.
Senjälkeen nuori nainen nousi ja lähti yhtä lujin askelin kuin oli tullutkin. Hän meni Pitoun luokse.
Pitou istui permannolla ja leikki lapsen kanssa.
Catherine tempasi poikansa rajusti, mikä muistutti pikemminkin naarasleijonan rakkautta kuin naisen lempeä, puristi sitä rintaansa vasten ja huudahti:
»Voi, lapseni, oma lapseni!»
Tähän huudahdukseen sisältyi äidin huoli, lesken valitus ja naisen tuska.
Pitou halusi saattaa Catherinea postivaunu-toimistoon, mistä vaunut lähtisivät kello kymmenen.
Mutta Catherine esteli.
»Ei», sanoi hän, »olette sanonut, että paikkanne on sen luona, joka on yksin. Jääkää, Pitou.»
Ja hän työnsi Pitoun takaisin huoneeseen.
Pitou totteli, kun Catherine käski.
Sillaikaa kun Pitou lähestyi potilaan vuodetta, kun Billot kuullessaan kansalliskaartin kapteenin raskaan astunnan avasi silmänsä ja kun hänen kasvoillaan ystävällinen ilme seurasi äskeistä, tyttären aiheuttamaa vihan ilmettä, sillaikaa Catherine laskeutui portaat ja, lapsi yhä käsivarsilla, saapui Saint-Denis-kaduUe Plat-d'Étainin hotellin eteen, mistä postivaunut lähtisivät Villers-Cotteretsiin.
Hevoset oli valjastettu, ajomies satulassa. Yksi sija oli vapaa,
Catherine sai sen.
Kahdeksaa tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät Soissons-kadulle.
Kello oli kuusi iltapäivällä; oli siis vielä miltei täysi päivä.
Jos Catherine olisi ollut nuori tyttö ja tullut Isidorin eläessä katsomaan täysissä voimissa olevaa äitiään, olisi hän pysäyttänyt vaunut Largny-kadun päähän, kiertänyt kaupungin ja tullut Pisseleuhun kenenkään näkemättä, sillä hän olisi hävennyt.
Mutta leskenä ja äitinä hän ei ajatellut maaseudun asukasten pilkkaa. Hän poistui vaunuista uhittelematta, mutta myöskin pelkäämättä. Surupuku ja lapsi tuntuivat hänestä, toinen synkältä, toinen hymyilevältä enkeliltä, jotka kilistäisivät hänestä kaiken pilkan ja halveksimisen.
Eikä Catherinea ensimmältä tunnettukaan. Hän oli niin kalpea ja niin muuttunut, ettei hän näyttänyt samalta naiselta. Hänet oli lisäksi omiaan tekemään tuntemattomaksi se pikku hienostuminen, joka oli tullut hänen olemukseensa seurustelusta hienostuneen miehen kanssa.
Mutta yksi hänet tunsi jo kaukaa.
Täti Angélique nimittäin.
Täti Angélique seisoi kaupungintalon portilla ja puheli parin kolmen muijan kanssa papeilta vaaditusta valasta. Hän tiesi kuulleensa herra Fortierin sanoneen, ettei hän milloinkaan vannoisi valaa jakobiineille tai vallankumoukselle ja että hänestä tulisi ennemmin marttyyri kuin että hänen päänsä taipuisi vallankumouksen ikeeseen.
»Hoo!» huudahti hän sitten kesken puheinaan. »Jeesus, Jumalan poika!
Noista vaunuista poistuu Billotin tyttö lapsineen!»
»Catherineko, Catherineko?» toistelivat akat.
»Hän juuri. Katsokaas, nyt hän pakenee sivukadulle!»
Täti Angélique erehtyi; Catherine ei paennut. Hänellä oli hoppu äitinsä luokse ja hän käveli rivakasti. Hän poikkesi sivukadulle, koska se tie oli lyhyin.
Täti Angéliquen huudahdus: »Billotin tyttö!» ja hänen naapuriensa vahvistavat huudahdukset: »Catherine!» olivat saaneet muutamat lapset juoksemaan nuoren naisen perään, ja kun he olivat tavoittaneet hänet, sanoivat he:
»Kas, se on totta, se on neiti…»
»Niin, lapsi kullat, minä se olen», sanoi Catherine leppeästi.
Lapset pitivät hänestä paljon, sillä hän antoi näille aina jotakin, ellei muuta niin hyväilyn. Siksipä pienokaiset nyt tervehtivätkin häntä sanoilla:
»Hyvää päivää, neiti Catherine!»
»Hyvää päivää, rakkaat ystävät!» vastasi Catherine. »Äitini ei ole kuollut, eihän?»
»Oh, ei, neiti, ei vielä!»
Sitten muuan lapsista lisäsi:
»Herra Raynal sanoo, että hän elää vielä kahdeksan tai kymmenen päivää.»
»Kiitos, lapsi kullat!» virkkoi Catherine.
Ja annettuaan heille vähän pikkurahaa hän jatkoi matkaansa.
Lapset palasivat eukkojen luokse.
»No?» utelivat nämä.
»Kyllä se oli hän», vakuuttivat lapset. »Hän kyseli meiltä äitinsä vointia, ja katsokaas, mitä hän antoi meille.»
Ja lapset näyttivät Catherinelta saamiansa pikku rahoja.
»Hän näkyy osanneen myydä hyvin Pariisissa», huomautti täti Angélique, »koskapa voi antaa perässään juokseville kakaroille valkoisia lantteja».
Täti Angélique ei pitänyt Catherine Billotista.
Catherine Billot oli nuori ja kaunis, täti Angélique vanha ja ruma; Catherine Billot oli kookas ja notkeavartaloinen, täti Angélique oli pieni ja ontuva.
Ja lisäksi Ange Pitou, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, oli saanut turvapaikan Billotin talosta.
Ja vihdoin, Billot oli ihmisoikeuksien julistuksen päivänä raahannut apotti Fortierin paikalle pakottaakseen tätä lukemaan messun isänmaanalttarilla.
Kaikki nämä syyt, joihin voi vielä lisätä hänen luontaisen ilkeytensä, riittivät saamaan täti Angéliquen vihaamaan Billoteja yleensä ja Catherinea eritoten.
Ja kun täti Angélique vihasi, vihasi hän perinpohjin, hän vihasi hartaasti.
Hän riensi neiti Adelaiden, apotti Fortierin sukulaisen luokse ilmoittamaan tälle uutisen.
Apotti Fortier söi paraikaa Walluen lammesta ongittua karppia, jonka höysteenä oli lautasellinen munakokkelia ja toinen pinaattia.
Oli näet laiha päivä.
Apotti Fortier oli pannut kasvoilleen kireän, kärsivän ilmeen, niinkuin ihminen, joka odottaa joka hetki marttyyrikruunua.
»Mitä nyt taas?» kysyi hän kuullessaan naisten sopottavan eteisessä.
»Tullaanko minua hakemaan rippitunnustusta kuulemaan?»
»Ei vielä, rakas eno», sanoi neiti Adelaide. »Täällä on vain täti
Angélique» — Pitoun mukaan kaikki sanoivat tätä ikäneitoa täti
Angéliqueksi — »joka tulee kertomaan uudesta häpeäjutusta».
»Me elämme aikaa, jolloin häpeä juoksee kadulla», vastasi apotti
Fortier. »Mikä uusi häpeäjuttu teillä on kerrottavana, täti Angélique?»
Neiti Adelaide opasti tuolien vuokraajattaren apotin eteen.
»Nöyrin palvelijanne, herra apotti», sanoi täti Angélique.
»Hyvä on, täti Angélique! Haluatteko lasillisen viiniä?»
»Kiitos, herra apotti!» vastasi täti Angélique. »Minä en juo milloinkaan viiniä.»
»Siinä teette väärin. Kanooninen laki ei kiellä viiniä.»
»Oh, en minä ole juomatta sen vuoksi, että se on sallittu, tai kielletty, vaan koska se maksaa yhdeksän souta pullo.»
»Olette siis yhä kitupiikki, täti Angélique?» kysyi apotti Fortier heittäytyen nojatuoliinsa.
»Voi, hyvä jumala, kitupiikki, herra apotti! Täytyy ollakin, kun kerran köyhyys vaivaa.»
»Köyhyys! Jopa peräti! Entä se tuoleja koskeva vuokrasopimus, jonka olen antanut teille ilmaiseksi, täti Angélique, kun voisin siitä saada sata ecua ensimmäiseltä vastaantulijalta?»
»Ah, herra apotti, mitä hän tekisi sillä, se henkilö? Ei yhtään mitään, herra apotti! Sen nojalla ei voi juoda muuta kuin vettä.»
»Siksipä tarjoankin teille lasillisen viiniä, täti Angélique.»
»Ottakaa toki vastaan», kehoitti neiti Adelaide. »Eno suuttuu, ellette suostu ottamaan.»
»Luuletteko, että herra apotti suuttuu?» sanoi täti Angélique, joka oli kuolla haluunsa.
»Ihan varmasti.»
»No sitten, herra apotti, pari pisaraa viiniä, olkaa hyvä, jotten pahoittaisi mieltänne.»
»Kas niin», sanoi apotti Fortier ja täytti lasin reunojaan myöten ihanalla bourgognella, joka oli kirkasta kuin rubiini. »Ryypätkää tuo, täti Angélique, ja kun sitten laskette ecujanne, luulette niitä olevan kaksi kertaa enemmän.»
Täti Angélique kohotti lasin huulilleen.
»Ecujani?» sanoi hän. »Voi, herra apotti, älkää puhuko sellaista; teitä, Jumalan miestä, ihmiset uskovat.»
»Juokaa, täti Angélique, juokaa!»
Kuin tehdäkseen apotti Fortierin mieliksi täti Angélique painoi huulensa lasin reunaan, ummisti silmänsä ja nieli autuaallisen näköisenä lähes kolmanneksen lasin sisällöstä.
»Oh, se on väkevää!» sanoi hän. »En käsitä, kuinka voi juoda puhdasta viiniä.»
»Enkä minä», virkkoi apotti, »käsitä, kuinka voi sekoittaa viiniinsä vettä. Mutta välipä sillä, se ei estä minua panemasta veikkaa, täti Angélique, että teillä on sievoiset säästörahat.»
»Voi, herra apotti, herra apotti, älkää puhuko sellaista! Minä en jaksa maksaa edes verojani, joita menee vuodessa kolme livreä kymmenen souta.»
Ja täti Angélique nielaisi toisen kolmanneksen lasin sisällöstä.
»Niin, niin, sitä te kyllä ruikutatte, mutta minä sanon siitä huolimatta, että päivänä, jolloin te jätätte sielunne Jumalan huomaan, teidän sisarenne poika Ange Pitou, jos tarkoin etsii löytää jostakin vanhasta pellavasukasta summan, jolla voisi ostaa koko Pleu-kadun.»
»Herra apotti, herra apotti!» huudahti täti Angélique. »Jos te puhutte sellaisia asioita, niin roistot, murhapolttajat ja sadontuhoojat surmaavat minut, sillä he uskovat teidän laisenne pyhän miehen sanaan ja luulevat minua rikkaaksi… Voi hyvä jumala, hyvä jumala, mikä onnettomuus!»
Ja silmät kosteina hyvinvoinnin kyynelistä täti Angélique nielaisi viinin lopputilkat.
»No», sanoi apotti ilkkuvasti, »nyt näette, että alatte tottua tähän pieneen viinimäärään, täti Angélique».
»Se on kuitenkin aika väkevää», vastasi vanhus.
Apotti oli lopettamaisillaan illallisensa.
»No niin», sanoi hän, »antakaa kuulua! Mikä uusi häpeä kuohuttaa
Israelin mieliä?»
»Herra apotti, Billotin tyttö on tullut tänne lapsineen postivaunuissa!»
»Soo, soo», sanoi apotti, »ja minä kun luulin hänen toimittaneen sen löytölasten kotiin?»
»Ja hän olisikin tehnyt siinä oikein», virkkoi täti Angélique. »Sen pikku-raukan ei olisi ainakaan tarvinnut punastua äitinsä takia!»
»Niin todella, täti Angélique», myönsi apotti, »olette esittänyt sen laitoksen hyödyn uudelta näkökannalta. — Entä mitä hän aikoo tehdä täällä?»
»Hän on kai tullut katsomaan äitiään, sillä hän on tiedustellut lapsilta, vieläkö hänen äitinsä on elossa.»
»Tiedättekö, täti Angélique», sanoi apotti häijysti hymyillen, »että emäntä Billot on unhottanut ripittäytyä?»
»Ah, herra apotti», vastasi täti Angélique, »se ei ole hänen vikansa. Se poloinen nainen näyttää menettäneen järkensä kolme neljä kuukautta sitten. Hän oli siihen aikaan, jolloin tytär ei ollut tuottanut hänelle paljon murhetta, hyvin hurskas ja Jumalaa pelkääväinen nainen, joka kirkkoon tullessaan otti aina kaksi tuolia, toisen istuakseen ja toisen jalkojensa tueksi.»
»Entä hänen miehensä?» kysyi apotti, jonka silmissä leimahti vihan salama. »Montako tuolia otti kansalainen Billot, Bastiljin valloittaja?»
»Hyväinen aika, en tiedä!» vastasi täti Angélique viattomasti. »Hän ei käynyt kirkossa milloinkaan, mutta emäntä Billot…»
»Hyvä on, hyvä on», sanoi apotti, »sen laskun me järjestämme hänen hautauspäivänään».
Sitten hän teki ristinmerkin ja virkkoi:
»Hyvät sisaret, sanelkaa kiitosrukous kanssani.»
Molemmat ikäneidot tekivät niinikään ristinmerkin ja lausuivat hartaina kiitosrukouksen apotin kanssa.
XXVII
Tytär ja äiti
Sillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut vasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden poikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.
Tällä tiellä kaikki oli Catherinelle tuskallista muistoa.
Ensiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi ja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet kylmänä ja kohmettuneena.
Ja sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli kätkenyt kirjeensä.
Vielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut hänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä, jolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.
Ja vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie, jota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin, tie, jolta Isidor oli tullut.
Kuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan, tuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan pimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut rintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.
Tänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien käsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!
Mitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen häpeästään?
Voiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen tahraksi?
Niinpä hän astuikin rivakasti ja mitään pelkäämättä maatilan alueelle.
Muuan iso koira alkoi haukkua hänelle, mutta sitten se tunsi nuoren valtiattarensa, lähestyi niin pitkälle kuin kahle salli ja alkoi hyppiä ulvahdellen iloisena.
Koiran haukunta kutsui portille erään miehen, joka tuli utelemaan koiran ilon aihetta.
»Neiti Catherine!» huudahti hän.
»Ukko Clouis!» sanoi Catherine vuorostaan.
»Ah, tervetuloa, rakas neiti!» virkkoi vanhus. »Talo kaipaakin kipeästi teitä, nähkääs!»
»Entä poloinen äitini?» kysyi Catherine.
»Voi, ei paremmin eikä huonommin, tai paremminkin huonosti kuin hyvin.
Hän sammuu, se kultainen vaimo-rukka!»
»Missä hän on?»
»Huoneessaan.»
»Ihan yksin?»
»Ei, ei, ei… Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte suoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa olen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa majassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä ja poloista herra Isidoria!»
»Olette siis kuullut…?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari kyyneltä.
»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra Georgeskin… Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille tuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»
»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle kätensä. »Mutta äitini…?»
»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva
Clément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»
»Ja… onko hän tajuissaan, äiti-rukka?» kysyi Catherine arkaillen.
»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun teidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on tehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut tolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»
»Menkäämme sisälle, ukko Clouis», kehoitti Catherine.
»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin huoneen oven.
Catherine silmäili huonetta. Hänen äitinsä makasi vihrein sarkauutimin suojatussa vuoteessa, jota valaisi maaseututaloissa usein nähty kolmisydäminen lamppu. Ja, kuten ukko Clouis oli sanonut, rouva Clément oli häntä hoitamassa.
Tämä istui tilavassa nojatuolissa, sairaanhoitajattarien tavanomaisessa mielentilassa, joka on puolivalvomista, puolinukkumista.
Poloinen emäntä Billot ei näyttänyt muuttuneelta; hänen kasvonsa vain olivat käyneet norsunluunkalpeiksi.
Hän näytti nukkuvan.
»Äiti, äiti!» huudahti Catherine ja syöksyi vuoteen ääreen.
Potilas avasi silmänsä ja käänsi päänsä Catherineen päin. Järjen pilkahdus ilmestyi hänen katseeseensa ja hänen huulensa alkoivat mutista käsittämättömiä sanoja, jotka eivät sentään kehittyneet edes katkonaisiksi lauseiksi. Hänen kätensä kohosi, yrittäen kosketuksella täydentää kuulon ja näön miltei sammuneita aistimuksia. Mutta tämä yritys ylitti hänen voimansa, liike raukesi, silmä ummistui, käsi painui kuin vainajan liikkumaton käsi äitinsä vuoteen ääreen polvistuneen Catherinen päälaelle, ja sairas vaipui entiseen liikkumattomuuteen, josta hän oli hetkeksi havahtunut sen sähköiskun vaikutuksesta, jonka tyttären ääni oli häneen siirtänyt.
Isän ja äidin horrostilat olivat, kuin kahdelta vastakkaiselta taivaanrannalta välähtäneet salamat, ilmaisseet kahta tuiki vastakkaista tunnetta.
Isäntä Billot oli toipunut tainnostilastaan työntääkseen Catherinen kauas luotaan.
Emäntä Billot oli herännyt horteestaan vetääkseen Catherinen tykönsä.
Catherinen saapuminen oli synnyttänyt maatilalla vallankumouksen.
Billotia oli odotettu eikä hänen tytärtään.
Catherine kertoi, mikä tapaturma oli Billotia kohdannut, ja sanoi, että Pariisissa Billot oli yhtä lähellä kuolemaa kuin Pisseleussa hänen vaimonsa.
Mutta ilmeisesti nämä kaksi kuolevaa vaelsivat vastakkaisiin suuntiin:
Billot kuolemasta elämään ja hänen vaimonsa elämästä kuolemaan.
Catherine astui tyttöaikansa kammioon. Paljon kyyneliä aiheuttivat muistot, jotka tämä pieni huone palautti mieleen. Täällähän oli nähnyt lapsen kauniit unet, täällä kokenut nuoren tytön polttavat intohimot ja tänne hän nyt oli palannut leskenä, murtunein sydämin.
Heti tulonsa jälkeen Catherine otti ohjakset käteensä epäjärjestykseen joutuneessa talossa vedoten valtaan, jonka hänen isänsä oli kerran hänelle luovuttanut äitinsä kustannuksella.
Ukko Clouis sai kiitokset ja runsaat palkkiot, ja hän palasi loukkoonsa, kuten hän nimitti Clouise-kallion hökkeliä.
Seuraavana päivänä saapui tohtori Raynal taloon.
Hän tuli sinne joka toinen päivä, pikemminkin omantunnon vaatimuksesta kuin jotakin toivoen. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei mitään voitu tehdä, että tämä elämä sammuisi kuin lamppu, joka kuluttaa viimeisen öljypisaran, ja ettei sitä voisi pelastaa inhimillisin ponnistuksin.
Hän ilahtui tavattomasti nähdessään talon nuoren tyttären.
Hän esitti erään tärkeän kysymyksen, josta hän ei ollut tohtinut puhua
Billotille: pyhän ehtoollisen.
Kuten tiedämme, Billot oli vannoutunut voltairelainen.
Tohtori Raynalkaan ei tosin ollut esimerkiksi kelpaavan uskonnollinen, ei sinne päinkään. Päinvastoin, ajan henkeen hän liitti tieteen hengen.
Mikäli ajan henki epäili, sikäli tiede jo kielsi.
Mutta tohtori Raynal, silloista asemaansa vastaavien olosuhteitten mukaan, piti velvollisuutenaan ilmoittaa omaisille.
Hurskaat vanhemmat ottaisivat ilmoituksesta vaarin ja lähettäisivät hakemaan pappia.
Jumalattomat vanhemmat käskisivät papin saapuessa sulkea oven hänen nenänsä edestä.
Catherine oli hurskas.
Hän ei tiennyt, mikä tunteitten epäsointu vallitsi Billotin ja apotti
Fortierin välillä, tai oikeammin, hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä.
Hän lähetti rouva Clémentin apotti Fortierin luokse pyytämään tätä antamaan viimeisen voitelun hänen äidilleen. Pisseleu oli liian vähäpätöinen kyläkunta rakentaakseen itselleen oman kirkon ja kustantaakseen itselleen oman sielunpaimenen, — se kuului Villers-Cotteretsin seurakuntaan. Pisseleun vainajatkin haudattiin Villers-Cotteretsin kalmistoon.
Tuntia myöhemmin ehtoolliskello kilisi maatilan portilla.
Catherine tervehti pyhää sakramenttia polvillaan.
Mutta tuskin apotti Fortier oli astunut potilaan huoneeseen ja huomannut, että sairas, jota varten hänet oli kutsuttu, oli mykkä, tajuton ja sokea, kun hän jo selitti, että hän antoi synninpäästön vain niille, jotka kykenevät ripittäytymään, ja kaikista pyynnöistä huolimatta hän vei ehtoolliskalkin pois.
Apotti Fortier oli synkän, hirveän koulukunnan pappi.-Hän olisi ollut
Espanjassa pyhä Dominikus, Meksikossa Valverde.
Ketään toistakaan pappia ei maksanut vaivaa pyytää avuksi. Pisseleu kuului hänen seurakuntaansa, eikä kukaan lähiseudun pappi uskaltaisi loukata hänen oikeuksiaan.
Catherine oli uskonnollinen ja hellä sydän, mutta hän oli samalla järkevä. Hän suhtautui apotti Fortierin epäykseen, niinkuin siihen oli suhtauduttava, ja toivoi, että Jumala olisi kuolevalle vaimo-rukalle armeliaampi kuin hänen käskyläisensä.
Sitten hän edelleenkin täytti tyttären velvollisuudet äitiä kohtaan ja äidin velvollisuudet lasta kohtaan ja jakoi kaiken aikansa sille nuorelle sielulle, joka astui elämään, ja sille väsyneelle sielulle, joka poistui elämästä.
Kahdeksaan päivään ja yhtä moneen yöhön hän ei poistunut äitinsä vuoteen äärestä muualle kuin lapsensa kehdon ääreen.
Kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä, kun nuori tyttö yhä valvoi kuolevan äitinsä vuoteen ääressä — äitinsä, joka yhä syvemmälle mereen painuvan veneen lailla oli siirtymässä verkalleen iäisyyteen — rouva Billotin huoneen ovi aukeni ja Pitou ilmestyi kynnykselle.
Hän saapui Pariisista, mistä hän tapansa mukaan oli lähtenyt aamulla.
Hänet nähdessään Catherine säpsähti.
Tuokion hän pelkäsi, että hänen isänsä oli kuollut.
Mutta Pitoun kasvot, vaikka eivät olleetkaan juuri iloiset, eivät liioin osoittaneet, että hän oli ikävän uutisen tuoja.
Billot jaksoi tosiaankin yhä paremmin ja paremmin. Neljä viisi päivää sitten tohtori oli taannut hänen parantuvan. Pitoun lähtöpäivän aamulla potilas piti siirrettämän Gros-Cailloun sairaalasta tohtori Gilbertin luokse.
Kun Billotin tila oli lakannut olemasta vaarallinen, oli Pitou sanonut päättäneensä palata Pisseleuhun.
Hän ei ohut peloissaan Billotin, vaan Catherinen takia
Pitou oli mielessään kuvitellut hetkeä, jolloin Billotille ilmoitettaisiin, mitä hänelle ei ollut vielä tahdottu ilmoittaa missä tilassa hänen vaimonsa oli.
Pitou oli ihan varma, että sillä hetkellä Billot lähtisi Villers-Cotteretsiin, olkoonpa kuinka heikko tahansa. Ja mitä tapahtuisi, kun hän tapaisi tyttärensä maatilalla?
Tohtori Gilbert ei ollut salannut Pitoulta, kuinka Catherinen ilmestyminen isän sairasvuoteen ääreen oli potilaaseen vaikuttanut.
Oli ilmeistä, että tämä näky oli syöpynyt hänen ajatusmaailmaansa, kuten herätessä jää mieleen ilkeän unen muisto.
Sitä mukaa kuin hänen järkensä kirkastui, haavoittunut loi ympärilleen silmäyksiä, jotka vähitellen muuttuivat levottomista vihaisiksi.
Varmaankin hän odotti näkevänsä saman näyn hetkellä millä hyvänsä.
Mutta hän ei ollut lausunut siitä asiasta sanaakaan. Yhtään kertaa hän ei ollut maininnut Catherinen nimeä. Mutta tohtori Gilbert oli liian tarkka havaitsija, hän oli arvannut kaikki, lukenut kaikki.
Kun Billot oli päässyt toipilasasteelle, lähetti hän Pitoun maatilalle.
Hänen tehtäväkseen tuli saada Catherine lähtemään sieltä. Pitoulla olisi sitävarten pari kolme päivää aikaa. Vasta parin kolmen päivän perästä tohtori uskaltaisi ilmoittaa toipilaalle Pitoun tuomat ikävät uutiset.
Pitou ilmaisi Catherinelle pelkonsa ja huolensa, jotka Billotin äkkipikainen mielenlaatu oli hänessä herättänyt. Mutta Catherine sanoi, että isä saisi vaikka tappaa hänet kuolevan äidin vuoteen viereen, mutta hän ei poistuisi, ennenkuin saisi sulkea äitinsä silmät.
Pitou valitteli syvästi tätä päätöstä, muttei keksinyt sanoja, joilla sitä vastustaisi.
Hän jäi siis taloon valmiina asettumaan isän ja tyttären väliin.
Kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat. Näiden kahden päivän ja kahden yön aikana emäntä Billotin elämä näytti sammuvan henkäys henkäykseltä.
Kymmeneen päivään potilas ei ollut syönyt mitään. Silloin tällöin hänen suuhunsa oli pantu lusikallinen sokerivettä, siinä hänen ravintonsa.
Oli vaikea uskoa, että ihminen voisi elää sellaisella ravinnolla. —
Mutta tämä ruumis-rukka elikin niin heikosti!
Kymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun viimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui virkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja silmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.
»Äiti, äiti!» huudahti Catherine.
Ja hän kiiruhti hakemaan poikaansa.
Olisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä. Kun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva kääntyäkseen ovelle päin.
Hänen silmänsä olivat yhä suuret, avoimet ja tarkkaavat.
Ja sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen ja käsivarret kohosivat levälleen.
Catherine lankesi lapsineen polvilleen äitinsä vuoteen ääreen.
Silloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa varaan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja ponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai lausutuksi sanat:
»Lapsi kullat, minä siunaan teidät!»
Ja hän vaipui takaisin pielukselle, käsivarret retkahtivat, ääni sammui.
Hän oli kuollut.
Mutta hänen silmänsä olivat jääneet auki, ikäänkuin vaimoparka, joka, ei eläissään ollut nähnyt kyllin, olisi halunnut katsella tytärtänsä haudan tuolta puolen.
XXVIII
Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa
Catherine ummisti hartaana äitinsä silmät, ensin kädellä sitten huulilla.
Rouva Clément oli kauan odotellut tätä hetkeä ja ostanut ennakolta kaksi vahakynttilää.
Sillaikaa kun Catherine, viljavat kyynelet silmissä, vei huoneeseensa itkevän pikku Isidorin ja nukutti tämän antamalla rintaa, rouva Clément sytytti molemmat vahakynttilät ja pani yhden kummallekin puolen vuodetta. Sitten hän pani vainajan kädet ristiin rinnalle, pani hänen kämmentensä väliin ristiinnaulitun kuvan ja laski tuolille vihkivesimaljakon ynnä viime palmusunnuntaina katkaistun puksipuun oksan.
Kun Catherine palasi, ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua polvilleen äitinsä vuoteen ääreen, rukouskirja kädessä.
Sillävälin Pitou oli ryhtynyt muihin hautausvalmisteluihin. Koska hän ei uskaltanut mennä apotti Fortierin puheille — he olivat, kuten muistettaneen, epäsovussa — meni hän suntion luokse ja pyysi tätä huolehtimaan kuolinmessusta, kantajien luokse ilmoittamaan näille, milloin he saisivat tulla noutamaan arkun, ja haudankaivajan luokse sanomaan tälle, että hän kaivaisi haudan.
Senjälkeen hän meni Haramontiin ilmoittamaan luutnantilleen, aliluutnantilleen ja yhdelleneljättä kansalliskaartilaiselleen, että rouva Billotin hautajaiset tapahtuisivat seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla.
Koska emäntä Billotilla, vaimo-rukalla, ei ollut koskaan ollut minkäänlaista valtiollista tointa eikä minkäänlaista arvoasemaa kansalliskaartissa tai armeijassa, oli Pitoun ilmoitus miehilleen siis puolivirallinen eikä virallinen, kuten helposti käsittääkin. Se oli kutsu saapua hautajaistilaisuuteen eikä käsky.
Mutta kaikki tiesivät, mitä Billot oli tehnyt tämän vallankumouksen hyväksi, joka hämmensi kaikkien pään, sytytti jokaisen sydämen. Tiedettiin hyvin, mikä vaara tälläkin hetkellä uhkasi Billotia, joka virui tuskanvuoteella, haavoittunut kun oli puolustaessaan pyhää asiaa. Kutsu käsitettiin siis käskyksi. Haramontin kansalliskaarti lupasi siis päällikölleen saapua mielellään ja täysissä aseissa seuraavana päivänä kello yhdeksitoista surutaloon.
Iltapuolella Pitou palasi maatilalle. Portilla hän tapasi puusepän, joka kantoi ruumisarkkua olkapäillään.
Pitou oli vaistoltaan herkkäsydäminen, mikä ominaisuus on harvinainen maalaisväestössä, jopa suuren maailman ihmisissäkin. Hän piilotti puusepän ja ruumisarkun talliin, ja säästääkseen Catherinea näkemästä tuota synkkää laatikkoa ja kuulemasta vasaran hirveää ääntä hän astui sisälle yksin.
Catherine rukoili äiti-vainajansa vuoteen ääressä. Molempien naisten hartaat kädet olivat pesseet ruumiin ja pukeneet sen käärinliinoihin.
Pitou kehoitti Catherinea käyttämään hyväkseen päiväsaikaa ja kutsui häntä kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan.
Mutta Catherine kieltäytyi lähtemästä, sillä hän halusi täyttää velvollisuutensa loppuun asti.
»Mutta rakas pikku Isidorinne voi sairastua, kun häntä ei viedä ulos», huomautti Pitou.
»Ottakaa te hänet mukaanne, herra Pitou.»
Kaikesta näki, että Catherine luotti Pitouhun rajattomasti, koska uskoi tämän huostaan lapsensa edes viideksi minuutiksi.
Pitou lähti muka totellakseen kehoitusta, mutta viiden minuutin perästä hän palasi.
»Se ei halua lähteä kanssani», sanoi hän, »se itkee!»
Ja avoimesta ovesta Catherine kuuli tosiaankin lapsen huudot.
Hän suuteli vainajan otsaa; harsokankaan takaa erotti ruumiin muodot ja miltei kasvonpiirteetkin. Tyttären ja äidin tunteitten hallitsemana hän lähti äitinsä luota lastansa katsomaan.
Pikku Isidor itki todella. Catherine otti pienokaisen syliinsä ja lähti
Pitoun seurassa ulos.
Hänen poistuttuaan puuseppä astui arkkuineen sisälle.
Pitou aikoi pidätellä Catherinea ulkona noin neljännestunnin. Kuin sattumalta hän opasti seuralaisensa Boursonnesin tielle.
Tämä tie tarjosi tyttö-rukalle niin kosolta muistoja, että hän käveli sillä puoli tuntia virkkamatta Pitoulle sanaakaan, kuunnellen vain sydämensä ääniä ja vastaten niihin hiljaa, ikäänkuin ne olisivat puhuneet.
Kun Pitou arveli arkkuun panon tapahtuneen, sanoi hän:
»Neiti Catherine, joko palaamme maatilalle?»
Catherine havahtui aatoksistaan kuin unesta.
»Niin, niin», sanoi hän. »Te olette kovin kiltti, ystävä Pitou!»
Ja hän kääntyi Pisseleun tielle.
Rouva Clément nyökäytti Pitoulle merkiksi, että surullinen toimitus oli päättynyt.
Catherine meni huoneeseensa nukuttamaan pikku Isidorin.
Kun tämä äidin velvollisuus oli täytetty, halusi hän palata vainajan ruumisvuoteen ääreen.
Mutta kynnyksellä hän tapasi Pitoun.
»Se on turhaa, neiti Catherine», sanoi tämä hänelle, »kaikki on ohi».
»Mitä, kaikki on ohi?»
»Niin, poissaollessamme, neiti…»
Pitou empi jatkaa.
»Poissaollessamme puuseppä…»
»Ah, siksikö tahdoitte saada minut ulos? Niin, minä ymmärrän, hyvä
Pitou.»
Ja palkkiokseen Pitou sai Catherinelta kiitollisen katseen.
»Vielä viimeinen rukous», lisäsi nuori tyttö, »ja sitten minä palaan».
Catherine astui äitinsä huoneeseen.
Pitou seurasi häntä varpaillaan, mutta pysähtyi kynnykselle. Arkku oli pantu keskelle huonetta kahden tuolin varaan.
Arkun nähdessään Catherine pysähtyi säpsähtäen, ja uudet kyynelet alkoivat vieriä hänen silmistään.
Sitten hän polvistui arkun eteen ja nojasi väsymyksen ja kärsimysten kalventaman otsansa arkun tammilautaan.
Sillä tuskien tiellä, joka vie vainajan kuolinvuoteelta hautaan, ikuiseen lepoon, eloonjääneet, jotka saattavat häntä, kohtaavat joka askelella jonkun uuden yksityisseikan, joka näyttää määrätyn pakottamaan kärsivät sydämet viimeiseen kyynelpisaraan saakka.
Catherine rukoili kauan. Hänen oli vaikea erota ruumisarkun äärestä. Nais-poloinen käsitti hyvin, että Isidorin kuoleman jälkeen hänellä oli vain kaksi ystävää tässä maailmassa: äiti ja Pitou.
Äiti oli siunannut hänet ja sanonut hänelle hyvästi; äiti oli tänään arkussa, huomenna olisi haudassa.
Vain Pitou oli jäänyt hänelle!
On vaikeaa erota viimeisen edellisestä ystävästä, kun tämä ystävä on äiti!
Pitou tunsi, että hänen oli lähdettävä auttamaan Catherinea. Hän astui sisälle ja huomattuaan sanansa turhiksi hän yritti kohottaa nuoren tytön ylös.
»Vielä yksi rukous, herra Pitou, yksi ainoa!»
»Te sairastutte, neiti Catherine», sanoi Pitou.
»Entä sitten?» kysyi Catherine.
»Silloin minun täytyy hakea imettäjä herra Isidorille.»
»Olet oikeassa, Pitou, olet oikeassa! Hyvä jumala, kuinka hyvä sinä olet, Pitou! Ja kuinka minä sinua rakastankaan, ystävä Pitou!»
Pitou horjahti ja oli kaatua solkenaan lattialle.
Hän peräytyi ovelle päin seinään nojaten, ja hiljaiset, sanoisimmeko ilon kyynelet, vierivät hänen poskilleen.
Eikö Catherine ollut sanonut rakastavansa häntä?
Pitou oivalsi varsin hyvin, kuinka Catherine rakasti häntä, mutta rakastipa Catherine häntä millä tavalla tahansa, se oli hänelle jo paljon.
Lopetettuaan rukouksensa Catherine nousi, kuten oli Pitoulle luvannut, ja tuli hitain askelin nojautuakseen nuorukaisen olkapäähän.
Pitou kietoi käsivartensa Catherinen vyötäisille ja lähti viemään häntä huoneesta.
Catherine salli sen tehdä. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja loi Pitoun olan yli viimeisen silmäyksen ruumisarkkuun, jota kaksi vahakynttilää valjusti valaisi.
»Hyvästi, äiti, viimeisen kerran hyvästi!» sanoi hän.
Ja sitten hän lähti.
Catherinen huoneen oven edessä, kun nuori tyttö aikoi astua sisälle,
Pitou pysäytti hänet.
Catherine alkoi tuntea Pitoun jo niin hyvin, että ymmärsi Pitoulla olevan jotakin sanomista hänelle.
»No?» kysyi hän.
»Sitä vain», sopersi Pitou hieman hämillään, »eikö teidänkin mielestänne, neiti Catherine, ole aika teidän lähteä maatilalta?»
»Minä en lähde maatilalta, ennenkuin äiti on lähtenyt», vastasi nuori tyttö.
Catherine lausui nämä sanat niin lujasti, että Pitou huomasi hänen tehneen peruuttamattoman päätöksen.
»Ja kun te lähdette», sanoi Pitou, »te tiedätte, että parin kolmen kilometrin päässä täältä on kaksi paikkaa, missä teidät otetaan ystävänä vastaan: ukko Clouisin maja ja Pitoun pikku talo.»
Pitou nimitti taloksi kamariaan ja työhuonettaan.
»Kiitos, Pitou», vastasi Catherine ilmaisten päännyökkäyksellä, että hän hyväksyisi toisen tai toisen näistä kahdesta turvapaikasta.
Catherine astui huoneeseensa olematta huolissaan Pitousta, joka aina löytäisi itselleen tyyssijan.
Seuraavana aamuna kello kymmenen tienoissa alkoi maatilalle saapua hautajaisiin kutsuttuja ystäviä.
Kaikki lähitienoon tilanhoitajat, Boursonnesista, Rouesta, Ivorsista, Coyollesista, Largnysta, Haramontista ja Vivieresistä, saapuivat paikalle.
Ensimmäisten joukossa oli Villers-Cotteretsin pormestari, kunnon herra de Longpré.
Kello puoli yksitoista saapui Haramontin kansalliskaarti, rummun päristessä ja lippu puolitangossa. Ei ainoatakaan miestä puuttunut.
Kauttaaltaan mustiin pukeutunut Catherine, käsivarsilla pikku Isidor, joka niinikään oli puettu mustiin, otti vieraat vastaan, ja täytyy sanoa, että kaikki vieraat tunsivat syvää kunnioitusta tuota äitiä ja tuota pienokaista kohtaan, jotka olivat pukeutuneet kaksinkertaiseen suruasuun.
Kello yksitoista oli maatilalle kerääntynyt yli kolmesataa henkilöä.
Pappi, kirkonmiehet ja kantajat puuttuivat.
Odotettiin neljännestunti.
Ketään ei tullut.
Pitou nousi talon korkeimmalla olevaan ullakkoikkunaan.
Ikkunasta näki koko sen kaksi kilometriä laajan tasankoalueen, joka ulottui Villers-Cotteretsista Pisseleun pikku kylään.
Vaikka Pitoulla oli hyvät silmät, ei hän nähnyt ketään.
Hän tuli alas ja mainitsi herra de Longprélle huomioistaan ja mietteistään.
Hänen huomionsa olivat, ettei ketään tullut, ja hänen mietteensä, ettei ketään tulisikaan.
Hänelle oli kerrottu apotti Fortierin käynnistä talossa ja että apotti oli evännyt emäntä Billotilta pyhän ehtoollisen.
Pitou tunsi apotti Fortierin ja arvasi kaikki. Apotti Fortier ei aikonut antaa pyhää apuaan rouva Billotia haudattaessa. Ja veruke, ei syy, oli se, ettei vainaja ollut ripittäytynyt.
Nämä mietteet, jotka Pitou ilmaisi herra de Longprélle ja herra de
Longpré toisille vieraille, herättivät tuskallisen mielialan.
Äänettöminä vaihdettiin silmäyksiä. Sitten muuan ääni lausui;
»Mitä siitä! Ellei apotti Fortier halua pitää meille messua sivuutettakoon messu!»
Tämä ääni lähti Désiré Maniquetin suusta.
Désiré Maniquet oli tunnettu uskonnonvastaisista mielipiteistään.
Syntyi hetkeksi hiljaisuus.
Väkijoukko piti ilmeisesti ylen rohkeana tekona, jos messu sivuutettaisiin.
Ja kuitenkin elettiin Voltairen ja Rousseaun koulukunnan aikaa.
»Hyvät ystävät», sanoi pormestari, »menkäämme Villers-Cotteretsiin.
Villers-Cotteretsissa kaikki selviää.»
»Villers-Cotteretsiin!» huusivat kaikki.
Pitou antoi merkin neljälle miehelleen. Kaksi kivääriä sujutettiin arkun alle ja vainaja kohotettiin kannettavaksi.
Portilla arkku sivuutti Catherinen, joka oli polvillaan, ja pikku
Isidorin, jonka Catherine oli polvistuttanut viereensä.
Kun arkku oli kannettu ohi, suuteli Catherine kynnystä, jonka yli hän ei luullut enää milloinkaan astuvansa. Sitten hän nousi ja sanoi Pitoulle:
»Tapaamme toisemme ukko Clouisin majassa.» hän poistui nopeasti pihan yli puutarhaan, josta pääsi pienelle kujalle.