Ajutantti Foucq älysi silloin huutaa:
»Tänne, rakuunat!»
Jotkut sotamiehet noudattivat kutsua ja häpeissään, jos sallisivat miehen, joka oli heitä komentanut, tulevan murhatuksi, he raivasivat tien hänen luokseen.
Herra de Romeuf syöksyi nyt esiin.
»Kansalliskokouksen nimessä, jonka valtuuttama edustaja minä olen, ja kenraali Lafayetten nimessä, jonka lähetti minä olen», huusi hän, »viekää nämä herrat kaupunginvaltuustoon!»
Kansalliskokouksen ja kenraali Lafayetten nimillä oli silloin vielä kansanomainen leima, ja ne tepsivät heti.
»Kaupunginvaltuustoon, kaupunginvaltuustoon!» huusivat monet äänet.
Avuliaat miehet tekivät yhteisen ponnistuksen ja herttua de Choiseulia ja hänen tovereitaan alettiin raahata kaupungintalolle päin.
Matkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista tunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien puolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja viikatteitten kärkien välitse.
Lopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne ja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.
Päästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul, de Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin vartioitaviksi.
Herra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka hänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.
Valtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi seurata toisia vankikoppiin.
Herttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian vähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack oli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.
Hän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat erään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.
Tästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi teetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de Grammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja veljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla hetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.
Poloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä hyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin vankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän vankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä henkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.
Vankien täytyi piiloutua kopin nurkkiin.
Tätä melko kestämätöntä tilannetta kesti neljäkolmatta tuntia ja ihmeteltävän alttiina toverina herra de Romeuf kieltäytyi jättämästä tovereitaan.
Vasta kesäkuun 23 päivänä, kun Verdunin kansalliskaarti saapui paikalle, herra de Romeuf sai aikaan, että vangit siirrettiin toiseen koppiin, ja hän jätti heidät vasta kun oli saanut upseereilta kunniasanan, että heitä vartioitaisiin hyvin, kunnes heidät siirrettäisiin ylemmän asteen vankilaan.
Poloisen Isidor de Charnyn ruumis raahattiin erään kankurin taloon, missä hartaat, mutta vieraat kädet käärivät hänet kuolinliinoihin — hän oli siis vähemmän onnellinen kuin hänen veljensä Georges, jolle tämän viimeisen palveluksen olivat tehneet veljenkädet, Gilbertin ja Billotin ystävänkädet.
Sillä silloin vielä Billot oli ollut altis ja kunnioittava ystävä Olemme nähneet, kuinka tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioitus olivat muuttuneet vihaksi, yhtä heltymättömäksi vihaksi kuin tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioita» oli ollut syvää.
IV
Tuskien tie
Sillävälin kuninkaallinen perhe jatkoi matkaansa Pariisia kohden kulkien tietä, jota voisimme sanoa tuskien tieksi.
Ah, Ludvig XVI:lla ja Marie-Antoinettella oli heilläkin golgatansa! Lunastaisivatko he tällä kauhealla kärsimysuhrillaan kuninkuuden synnit, kuten Jeesus Kristus oli lunastanut maailman synnit? Sitä ongelmaa ei menneisyys ole vielä ratkaissut, mutta tulevaisuus sen meille selvittänee.
Matka edistyi hitaasti, sillä hevosten oli astuttava saattojoukon tahtiin ja tämä saattue — johon suurimmalta osalta kuului heinähangoin, pyssyin, viikattein, sapelein, varstoin aseistautuneita miehiä — lisääntyi ehtimiseen naisten ja lasten lukemattomalla laumalla. Naiset nostivat lapsensa korkealle päänsä päälle näyttääkseen heille kuninkaan, jota väkivalloin vietiin pääkaupunkiin ja jota he eivät olisi milloinkaan nähneetkään näittä olosuhteitta.
Ja keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin, kuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen rattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä perässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen raivopyörteeseen.
Ajoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa äskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan vauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot kohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja hukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti halkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä purjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.
Näin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman pituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan, sillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli ympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia näytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.
Niiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui etenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset vartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla. Joka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen perheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi — joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten, viikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä päällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä kärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät isännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa, punaista päätänsä.
Äkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton, yltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään kunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen etuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.
Kuningattarelta pääsi pelon, ilon ja tuskan huudahdus.
Hän oli tuntenut Charnyn.
Pelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin uhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle vaaralliselle paikalle haavoittumatta.
Ilon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen ne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan joutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä erikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.
Tuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan yksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi de Bouillén apua.
Joukkoa hämmästytti tuon miehen rohkeus ja se tuntui kunnioittavan häntä nimenomaan hänen rohkeutensa takia. Kuullessaan melua vaunujen taholta Billot, joka ratsasti saattueen etunenässä, kääntyi taakseen ja tunsi Charnyn.
— Ah! — jupisi hän. — Olen mielissäni, ettei hänelle ole mitään tapahtunut. Mutta tuho perii sen mielettömän, joka nyt yrittää samaa, sillä ihan varmaan hän saa sen hengellään maksaa.
Sainte-Menehouldiin saavuttiin kehon lähetessä kahta iltapäivällä.
Lähtöyön unettomuus, seuraavan yön väsymys ja mielenliikutus rasittivat kaikkia ja etenkin kruununprinssiä. Sainte-Menehouldiin tultaessa lapsirukka oli kauheassa kuumeessa.
Kuningas määräsi pysähdyttäväksi.
Valitettavasti kaikista matkan varrella sivuutetuista kaupungeista Sainte-Menehould oli pahimmin kiihtynyt tätä kovaonnista perhettä kohtaan, jota nyt raahattiin vankina.
Kuninkaan määräyksestä ei siis piitattu nimeksikään ja Billot antoi vastamääräyksen: vaunujen hevoset oli vaihdettava.
Häntä toteltiin.
Kruununprinssi itki ja kysyi nyyhkytystensä lomasta:
»Miksei minua riisuta ja panna nukkumaan hyvään vuoteeseeni, koska kerran olen sairas?»
Kuningatar ei voinut pidättää voihkaisua ja hänen ylpeytensä murtui hetkeksi.
Hän nosti käsivarsilleen kyynelehtivän nuoren prinssin, näytti häntä, koko ruumis väristen, kansalle ja sanoi:
»Ah, herrat, säälikää tätä lasta ja pysähdyttäkää!»
Mutta hevoset olivat jo valjaissa.
»Matkaan!» komensi Billot.
»Matkaan!» kertasi väkijoukko.
Ja kun tilanhoitaja sivuutti vaununikkunan mennäkseen jälleen joukon etupäähän, huudahti kuningatar hänelle:
»Ah, hyvä herra, sanon teille toistamiseen, ettei teillä varmaankaan ole lasta!»
»Ja minä, madame, minä puolestani toistan», vastasi Billot, katse ja ääni synkkänä, »että minulla on ollut, muttei ole enää!»
»Tehkää siis mitä haluatte», sanoi kuningatar, »te olette nyt väkevämmällä puolella. Mutta varokaa, ei ole toista ääntä, joka huutaa onnettomuutta korkeammalle kuin lasten heikko ääni!»
Matkue lähti liikkeelle.
Kulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun nähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin, olisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa. Mutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain sokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain yltiöpäisiä kapinoitsijoita.
Kuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili kuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan enkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä, veljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen ei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti pyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin Herran jalkojen juureen.
Sainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti koko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.
Se vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle. Mutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset, syöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja vastaan.
Kuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle väärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala oli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt tämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi säälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua de Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin Sainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa, se oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi tätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli saappaansa korolla lingonnut maantielle.
Ja vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut nähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä, joihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa koko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä kapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo kävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan, niitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä. He riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta, vaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä — vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on niin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä täiseksi Chamgapneksi — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee noutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta nämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli suojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen, joka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa, joka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi vaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta lujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi kaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät kaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa yli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista kohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita, he ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä! — kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille, joista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun huonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja heijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka tämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.
Mitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia, olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ, pyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta penikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja Pariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin nöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.
Mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän — joka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi kuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä pitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja sitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai hänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori puuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen tyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen runoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin, hänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]
Mitä Ludvig XVI näki, oli kenties ilmeekkäämpää, mutta vähemmän julmaa, sillä olemme jo maininneet, että viattomuuden kolminkertainen kilpi suojasi hänet kansan vihalta ja sai sen kohdistumaan hänen palvelijoihinsa.
Sainte-Menehouldista oli edetty arviolta pari kilometriä, kun peltojen poikki nähtiin karauttavan täyttä neliä erään iäkkään aatelismiehen, Pyhän Ludvigin järjestön ritarin. Napinreiässä näkyi hänen kunniamerkkinsä. Rahvas luuli, että häntä kannusti pelkkä uteliaisuus ja teki hänelle tilaa. Vanha ylimys lähestyi vaununovea, hattu kädessä, tervehti kuningasta ja kuningatarta ja puhutteli heitä majesteeteiksi. Väkijoukko oli juurikään todennut, millä taholla oli oikea voima ja todellinen majesteetti, ja närkästyi, kun sen vangeille annettiin arvonimi, joka kuului sille itselleen. Se alkoi murista ja esiintyä uhkaavasti.
Kuningas oli jo alkanut ymmärtää tuon murinan, hän oli kuullut sen
Varennesissa, hän arvasi sen merkityksen.
»Hyvä herra», sanoi hän Pyhän Ludvigin järjestön ritarille, »kuningatar ja minä olemme syvästi liikutettuja alttiudestanne, jota olette meille osoittanut näin julkisella tavalla, mutta, Jumalan tähden, poistukaa, henkenne ei ole täällä turvassa!»
»Minun elämäni on kuninkaan», vastasi iäkäs ritari, »ja elämäni viimeinen päivä on kaunein, jos kuolen kuninkaani puolesta!»
Jotkut kuulivat nämä sanat ja murina alkoi yltyä.
»Poistukaa, hyvä herra, poistukaa!» kehoitti kuningas..
Sitten hän kumartui ikkunasta ulos ja sanoi:
»Tehkää tilaa, hyvät ystävät, tehkää tilaa herra de Dampierrelle!»
Lähinnä seisovat, jotka kuulivat kuninkaan pyynnön, suostuivat ja tekivät tilaa. Valitettavasti ratsastaja ja hevonen joutuivat kauempana tungokseen. Ratsastaja hoputti hevostaan ohjaksilla ja kannuksilla, mutta väkijoukko oli niin kiinteä, ettei se itsekään kyennyt hallitsemaan liikkeitään. Jotkut likistykseen joutuneet naiset parahtivat, joku pelästynyt lapsi alkoi itkeä, miehet heristivät nyrkkejään ja itsepäinen vanhus kohotti ruoskansa. Uhkaukset muuttuivat ulvonnaksi, tämä raisu jalopeuranomainen kansanviha puhkesi tekoihin. Herra de Dampierre oli jo tämän ihmismetsän laidalla, hän iski kannukset hevosensa kupeihin, ratsu loikkasi komeasti ojan yli ja nelisti vainioille päin. Tällöin vanhus kääntyi taakseen, heilautti hattuaan ja huusi: »Eläköön kuningas!» Viimeinen kunnianosoitus hallitsijalle, mutta hirveä loukkaus kansaa kohtaan.
Kajahti laukaus. Vanhus tempasi pistoolinsa ja vastasi laukaukseen.
Silloin kaikki, joilla oli pyssy, laukaisivat aseensa tuota mieletöntä kohden.
Luotien lävistämänä ratsu kaatui.
Oliko ratsastaja haavoittunut vai kuollut tuohon hirveään luotisateeseen? Kukaan ei tiedä. Väkijoukko vyöryi kuin tulvavesi paikalle, mihin ratsastaja hevosineen oli kaatunut, noin viidenkymmenen askeleen päähän kuninkaan vaunuista. Siellä syntyi sellainen hälinä, joka usein riehuu ruumiitten ympärillä, täydellinen sekamelska, muodoton temmellys, huutojen ja mekastuksen kurimus, ja sitten äkkiä nähtiin piikin kärjessä valkohapsinen miehenpää.
Se oli poloisen de Dampierren pää.
Kuningatar kiljahti ja lyyhistyi vaunujen perälle.
»Kummitukset, ihmissyöjät, murhaajat!» ärjyi Charny.
»Olkaa vaiti, olkaa vaiti, herra kreivi», kehoitti Billot, »muutoin en voi taata henkeänne».
»Mitä siitä, olen väsynyt elämään», vastasi Charny. »Voiko minulle sattua pahempaa kuin veli-rukalleni on sattunut?»
»Veljenne oli rikollinen, te ette ole», sanoi Billot.
Charny yritti hypätä istuimelta alas, mutta henkivartijat estivät sen.
Parikymmentä pistintä suuntautui häneen.
— »Hyvät ystävät», sanoi Billot lujalla ja vakuuttavalla äänellään,
»mitä tämä mies tehneekin tai sanoneekin» — ja hän osoitti
Charnyta—»minä kiellän taittamasta hiuskarvaakaan hänen päästänsä…
Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen.»
— Hänen vaimolleen! — jupisi kuningatar hätkähtäen, ikäänkuin joku
Charnyta uhanneista pistimistä olisi työntynyt hänen sydämeensä. —
Hänen vaimolleen! Miksi…?
Miksi? Billot itsekään ei olisi voinut siihen vastata. Hän oli vedonnut Charnyn vaimon nimeen ja kuvaan tietäen, kuinka voimakkaasti ne nimet tehoovat rahvaaseen, jossa on etupäässä isiä ja aviomiehiä!
V
Toivonkipinä, joka sammuu heti
Châlonsiin tultiin myöhään. Vaunut ajoivat intendentin pihaan. Lähetit olivat käyneet ennakolta varaamassa huoneet.
Tämä piha oli täynnä kansalliskaartilaisia ja uteliaita.
Katselijat oli työnnettävä syrjään, jotta kuningas pääsisi poistumaan vaunuista.
Hän astui ulos ensimmäisenä, sitten tuli kuningatar kantaen sylissään kruununprinssiä, sen jälkeen madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja viimeisenä rouva de Tourzel.
Kun Ludvig XVI kosketti jalallaan portaitten alinta lautaa, pamahti laukaus ja luoti suhahti kuninkaan korvan ohi.
Oliko se murhayritys? Oliko se vain vahingonlaukaus?
»Hyvä!» sanoi kuningas ja kääntyi hyvin rauhallisena. »Joku varomaton on päästänyt pyssynsä laukeamaan.»
Sitten hän lisäsi kovemmin:
»Olkaa varuillanne, hyvät herrat. Tapaturma voi helposti sattua.»
Charny ja molemmat henkivartijat seurasivat esteettömästi kuninkaallista perhettä.
Mutta nyt jo, vahinkolaukauksen uhallakin, kuningattaresta tuntui, että hän astui kevyempään ilmapiiriin. Ovella, jonka eteen matkan meluava saattue oli pysähtynyt, huudotkin taukosivat. Jonkunlaista säälin hyminääkin oli kuulunut, kun kuninkaallinen perhe astui ulos vaunuista. Ensimmäisessä kerroksessa nähtiin ruokapöytä, joka oli katettu niin ylelliseksi kuin silloisissa oloissa kävi mahdolliseksi ajatella. Vangit silmäilivät toisiaan tuiki kummastuneina.
Palvelijat olivat paikoillaan heitä odottamassa. Mutta Charny vaati itselleen ja molemmille henkivartijoille etuoikeuden päästä palvelemaan. Tähän nöyryytykseen, joka meidän päivinämme voisi tuntua omituiselta, kreivi kätki halunsa saada olla kuninkaan lähellä ja valmiina jokaisen tapahtuman varalta.
Kuningatar ymmärsi sen, mutta hän ei edes kääntynyt kreiviin päin, ei kiittänyt häntä, ei kädenpuristuksin, ei katsein eikä sanoin. Billotin lause: »Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen!» kajahteli ukkosen lailla Marie-Antoinetten sydämessä.
Charny, jonka hän luuli ryöstävänsä Ranskasta, Charny, jonka hän luuli lähtevän maanpakoon hänen kanssansa, Charny palasi hänen kanssansa Pariisiin, Charny menisi tapaamaan Andréeta!
Kreivi puolestaan ei tiennyt, mitä kuningattaren sydämessä liikkui. Hän ei voinut aavistaa, että kuningatar oli kuullut nuo sanat. Ja sitäpaitsi hän oli alkanut toivoa jälleen.
Kuten olemme maininneet, Charny oli lähetetty ennakolta tutkimaan tietä ja hän oli täyttänyt tämän tehtävän tunnontarkasti. Hän tunsi siis pienimmänkin kylän mielialan. Chälonsissa, vanhassa kaupungissa, joka ei käynyt kauppaa ja jonka asujamisto oli porvaristoa, koroillaan-eläjiä ja aatelisia, yleinen mielipide oli rojalistinen.
Siitä johtui, että korkeat vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua pöytään, kun heidän isäntänsä, departementin intendentti, kumarsi kuningattarelle, joka odottamatta enää mitään hyvää silmäili häntä levottomana, ja sanoi:
»Madame, Châlonsin nuoret tytöt pyytävät armonosoitusta saada tarjota teidän majesteetillenne kukkia.»
Kuningatar kääntyi tuiki kummastuneena ensin madame Elisabethiin, sitten kuninkaaseen päin.
»Kukkia?» sanoi hän.
»Madame», jatkoi intendentti, »jos hetki on huonosti valittu tai pyyntö liian rohkea, niin minä annan määräyksen, etteivät nuoret tytöt tule tänne».
»Oh, ei, ei, hyvä herra, päinvastoin!» huudahti kuningatar.
»Nuoret tytöt! Kukkia! Antakaa heidän tulla!»
Intendentti poistui ja hetken kuluttua kaksitoista nuorta tyttöä, neljäntoista kuudentoista vuoden ikäisiä, kauneimpia mitä kaupungista oli voitu löytää, astui eteiseen ja pysähtyi kynnykselle.
»Ah, astukaa sisään, lapsi kullat!» kehoitti kuningatar ja ojensi heitä kohden käsivartensa.
Muuan tytöistä, joka oli ei ainoastaan toveriensa, vaan lisäksi heidän vanhempiensa ja koko kaupungin tulkki, oli opetellut kauniin puheen, jonka hän nyt aikoi esittää, mutta kuningattaren huudahdus, hänen avoin sylinsä ja kuninkaallisen perheen mielenliikutus hämmensivät lapsi-paran niin kokonaan, ettei hän keksinyt muuta kuin kyyneliä, ja nämä sanat, jotka lähtivät hänen rintansa syvyydestä, tulkitsivat parhaiten yleisen mielialan:
»Voi, mikä onnettomuus, teidän majesteettinne!»
Kuningatar otti kukkavihon ja syleili nuorta tyttöä.
Sillä välin Charny kumartui kuiskaamaan kuninkaalle:
»Sire, tässä kaupungissa voi kenties jotakin tehdä. Kaikki ei liene vielä hukassa. Jos teidän majesteettinne suo minulle tunnin loma-ajan, niin käväisen kaupungilla ja kerron teille sitten, mitä olen nähnyt, kuullut tai tehnyt.»
»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningas, »mutta olkaa varovainen. Jos teille sattuu jotakin ikävää, ei minua voi mikään lohduttaa! Ah, onhan jo liikaa, kun samasta perheestä on tullut kaksi vainajaa!»
»Sire», vastasi Charny, »elämäni on kuninkaan, kuten oli molempien veljienkin!»
Ja hän poistui.
Mutta lähtiessään hän pyyhki silmästään kyynelen.
Tarvittiin koko kuninkaallisen perheen läsnäolo, jotta tämä lujatahtoinen, mutta helläsydäminen mies voisi esiintyä sinä stoalaisena, joka hän teeskenteli olevansa. Jouduttuaan yksikseen hän antoi tuskalleen vallan.
»Isidor-rukka!» — mutisi hän.
Ja hän painoi kädellä rintaansa todetakseen, että hänen nuttunsa taskussa olivat yhä herttua de Choiseulin hänelle tuomat paperit, jotka oli löydetty hänen veljensä vaatteista ja jotka hän oli päättänyt lukea ensimmäisenä rauhallisena hetkenään ja lukea hartaasti kuin testamenttia lukisi.
Nuorten tyttöjen jälkeen, joita kuninkaallinen prinsessa syleili kuin sisaria, tulivat esille niiden vanhemmat. Ne olivat miltei kaikki, kuten olemme jo maininneet, joko arvokkaita porvareita tai vanhoja ylimyksiä. He tulivat arkoina ja pyysivät nöyrästi annonosoitusta saada tervehtiä onnettomia hallitsijoitaan. Kuningas nousi, kun he kulkivat ohi, ja kuningatar sanoi heille herttaisimmalla äänellään:
»Astukaa esille!»
Oltiinko Châlonsissa? Oltiinko Versaillesissa? Olivatko vangit tosiaankin nähneet pari tuntia sitten poloisen de Dampierren murhattavan silmiensä edessä?
Puolen tunnin perästä Charny tuli takaisin.
Kuningatar oli nähnyt hänen poistuvan, kuningatar näki hänen tulevan, mutta terävinkään katse ei olisi voinut lukea hänen kasvoistaan, mikä vaikutus tällä poistumisella ja palaamisella oli hänen sydämeensä.
»No?» kysyi kuningas kumartuen Charnyyn päin.
»Niin, sire», vastasi kreivi, »kaikki on hyvällä tolalla.
Kansalliskaarti tarjoutuu saattamaan teidän majesteettinne huomenna
Montmédyyn.»
»Oletteko siis päättäneet jotakin?»
»Olemme, sire, huomattavimpien päällikköjen kesken. Huomenna ennen lähtöä kuningas pyytää päästä messuun. Tätä pyyntöä ei voida evätä teidän majesteetiltanne, sillä huomenna on juhlapäivä. Vaunut odottavat kuningasta kirkon portin edessä. Kirkosta poistuttuaan kuningas astuu vaunuihin, eläköön-huudot kajahtavat ja niiden aikana kuningas antaa määräyksen kääntää ohjakset ja suunnata matkan Montmédyyn.»
»Hyvä on», sanoi Ludvig XVI. »Kiitos, herra de Charny. Ellei tästä huomiseen mitään erikoista tapahdu, me teemme neuvojenne mukaan… Mutta menkää nyt levolle, te ja toverinne, te kaipaatte sitä kipeämmin kuin me.»
Kuten helposti käsittää, nuorten tyttöjen, kunnon porvarien ja kelpo aatelismiesten vastaanotto ei vienyt kovin paljon aikaa. Kuningas ja kuninkaallinen perhe vetäytyivät suojiinsa kello yhdeksältä.
Kun he siirtyivät huoneistoonsa, näkivät he ovensa edessä vartioston, joka muistutti kuninkaalle ja kuningattarelle, että he olivat yhä vankeja.
Mutta tämä vartiosto teki heille kunniaa.
Siitä täsmällisestä liikkeestä, jolla tämä vangitulle kuninkaalle tehty kunnia suoritettiin, kuningas tunsi erään vanhan soturin.
»Missä olette palvellut, hyvä ystävä?» kysyi hän vahtisotilaalta.
»Ranskan kaartissa, sire», vastasi tämä.
Toivonkipinä, joka sammuu heti
»Silloin minua ei kummastuta nähdä teidät täällä», sanoi kuningas kuivasti.
Ludvig XVI ei voinut unohtaa, että heinäkuun 13 päivän jälkeen 1789
Ranskan kaarti oli mennyt kansan puolelle.
Kuningas ja kuningatar siirtyivät huoneisiinsa. Vartiosto oli asetettu makuusuojankin oven eteen.
Tuntia myöhemmin vahtisotilas lähti vartiopaikaltaan hakemaan saattueen päällikköä. Tämä päällikkö oli Billot.
Billot oli haukkaamassa kadulla illallista miesten kanssa, jotka olivat tulleet matkan varrella olevista kylistä, ja koettamassa houkutella heitä jäämään vielä seuraavaksi päiväksi.
Mutta suurin osa miehistä oli nähnyt, mitä he olivat halunneetkin nähdä, kuninkaan näet, ja enempi kuin puolet heistä tahtoi päästä juhlapäiväksi kotikyläänsä.
Billot koetti pidätellä heitä, sillä ylimysmielisen kaupungin asenne huolestutti häntä.
Maaseudun rehdit miehet vastasivat hänelle.
»Ellemme palaa kotikyläämme, kuka silloin järjestää juhlan Jumalalle ja panee liput talojemme eteen?»
Tämän neuvottelun keskeytti vahtisotamiehen tulo Billot ja hän kuiskuttelivat keskenään hyvin vilkkaasti. Sitten Billot lähetti hakemaan Drouetia.
Sama kuiskaava, vilkas, elehtivä keskustelu uusiintui.
Keskustelun jälkeen Billot ja Drouet menivät postimestarin luo, joka oli Drouetin hyvä ystävä.
Postimestari käski satuloida kaksi ratsua ja kymmentä minuuttia myöhemmin Billot nelisti Reimsin tiellä ja Drouet Vitry-le-Françaisin tiellä.
Päivä koitti. Edellisen päivän saattojoukosta oli jäljellä tuskin kuuttasataakaan. Ne olivat joukon hurjapäisimmät tai laiskimmat. He olivat viettäneet yön kaduille levitetyillä olkikuvoilla. Aamun sarastaessa heräillessaan he näkivät kymmenkunnan asetakkisen miehen menevän intendentin taloon ja hetken kuluttua poistuvan sieltä juoksujalkaa.
Châlonsissa oli Villeroyn kansalliskaartin komppanian majoituspaikka.
Toistakymmentä kansalliskaartilaista oli vielä kaupungissa.
He olivat käyneet saamassa ohjeet Charnylta.
Charny oli käskenyt heidän pukeutua sotisopaan ja tulla ratsain kirkon oven eteen kuninkaan poistuessa kirkosta.
Miehet lähtivät valmistautumaan.
Kuten olemme maininneet, monet talonpojat, jotka olivat edellisenä päivänä kuuluneet kuninkaan saattueeseen, eivät olleet illalla poistuneet, sillä he olivat uuvuksissa. Mutta aamulla he alkoivat laskea matkaansa, yhdet olivat neljänkymmenen, toiset kuudenkymmenen kilometrin päässä kotoaan. Sata tai parisataa lähti kotimatkalle piittaamatta toveriensa pidättelyistä.
Uskollisten joukko oli kutistunut neljäänsataan tai puoleen viidettäsataa miestä.
Samansuuruiseksi voitiin laskea kuninkaalle uskollisten kansalliskaartilaisten joukko, puhumattakaan kuninkaallisesta kaartista ja upseereista, joista voisi muodostaa eräänlaisen pyhän pataljoonan, joka näyttäisi hyvää esimerkkiä uhmaten kaikkia vaaroja.
Kuten tiedämme, kaupunki oli muutenkin ylimysmielinen.
Aamulla kello kuuden korvissa kuninkaan asialle innokkaimmat asukkaat olivat jalkeilla ja odottelivat intendenttitalon pihamaalla. Charny ja kaartilaiset olivat heidän joukossaan ja odottelivat niinikään.
Kuningas nousi kello seitsemältä ja ilmoitti haluavansa mennä kuuntelemaan messua.
Etsittiin Drouetia ja Billotia, jotta heille olisi voitu esittää kuninkaan toivomus, mutta kumpaakaan ei löydetty.
Mikään ei siis estäisi kuninkaan halua täyttymästä.
Charny meni kuninkaan luokse ilmoittamaan saattojoukon molempien päällikköjen poissaolon.
Kuningas riemastui, mutta Charny ravisti päätänsä. Ellei hän tuntenutkaan Drouetia, tunsi hän sensijaan Billotin.
Mutta merkit tuntuivat suotuisilta. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta oli helppo huomata, että se joukko oli kauttaaltaan ystävällisessä vireessä. Niin kauan kuin kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ikkunaluukut olivat kiinni, tämä joukko oli liikuskellut äänettömästi ja hillityin askelin, jottei vankien uni häiriintyisi. Odottelijat kohottivat kätensä ja katseensa kohti taivasta, ja heitä oli niin paljon, että heidän joukostaan tuskin huomasikaan niitä neljää-viittäsataa talonpoikaa, jotka olivat masentaneet halunsa palata kotikonnuilleen.
Mutta heti kun korkeitten aviopuolisoitten ikkunaluukut aukenivat, kajahti ilmoille »eläköön kuningas!» ja »eläköön kuningatar!» niin voimakkaana, että kuningas ja kuningatar, vaihtamatta keskenään ajatuksiaan, kumpikin omasta alotteestaan, ilmestyivät parvekkeelleen.
Silloin huudot muuttuivat yleiseksi riemuhuudoksi, ja viimeisen kerran kohtalon tuomitsemat vangit voivat uskoa harhakuvitelmiinsa.
»Kas niin, kaikki käy hyvin!» virkkoi toiselta parvekkeelta toiselle
Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.
Marie-Antoinette loi katseen taivaalle, muttei vastannut mitään.
Tällöin kirkonkellon kumahdus ilmoitti, että kirkon ovi oli avattu.
Samalla hetkellä Charny koputti keveästi ovelle.
»Hyvä on», sanoi kuningas. »Olen valmis, herra kreivi.»
Charny silmäili pikaisesti kuningasta. Tämä oli tyyni, miltei luja. Hän oli kärsinyt niin paljon, että olisi voinut sanoa hänen hukanneen näihin kärsimyksiin tahtonsa häälyväisyyden.
Vaunut odottelivat portilla.
Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe astuivat vaunuihin, joita ympäröi yhtä sankka väkijoukko kuin edellisenä iltanakin, mutta sensijaan että olisi häväissyt vankeja tämä joukko anoi sanaa, katsetta, tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai koskettaa kuninkaan nutun liepeitä, ylpeäksi kun sai suudella kuningattaren hameen helmoja.
Kolme upseeriamme asettuivat istuimelleen.
Ajuri sai määräyksen ajaa kirkon eteen ja tämä totteli vastaan hangoittelematta.
Mistä muuten olisi tullutkaan vastamääräys? Molemmat päälliköt olivat yhä kateissa.
Charny silmäili ympärilleen tutkivasti ja etsi turhaan Drouetia ja
Billotia.
Saavuttiin kirkon edustalle.
Talonpoikais-saattue oli järjestäytynyt vaunujen ympärille, mutta hetki hetkeltä kansalliskaartilaisten joukko lisääntyi. Joka kadunkulmauksesta niitä tuli esille komppanioittain.
Kirkolle saavuttaessa Charny arvioi, että hänellä olisi käytettävänään kuusisataa miestä.
Kuninkaalliselle perheelle oli varattu paikat eräänlaisen telttakaton alle, ja vaikka kello olikin vasta kahdeksan aamulla, aloittivat papit suuren messun.
Charny huomasi sen. Hän ei pelännyt mitään niin kuin vitkastelua ja vitkastelu voisi tehdä tyhjiksi toiveet, joista hän oli vastuussa. Hän lähetti sanan virkatoimessa olevalle papille, että oli mitä tärkeintä, ettei messu kestäisi neljännestuntia kauempaa.
»Ymmärrän», vastasi pappi, »minä aion vain rukoilla Jumalaa suomaan heidän majesteeteilleen onnellisen matkan!»
Messu kesti tarkalleen sen ajan kuin oli ilmoitettu, mutta sittenkin Charny katsoi kelloaan parikymmentä kertaa. Kuningaskaan ei voinut salata kärsimättömyyttään. Kuningatar, joka oli polvillaan lastensa välissä, nojasi päätänsä rukouspallin tyynyä vasten. Madame Elisabeth, tyynenä ja kirkkaana kuin alabasterista veistetty neitsyt Maarian kuva, ei näyttänyt kärsimättömyyden oireitakaan; joko hän ei tiennyt pakosuunnitelmasta tai hän oli jo uskonut oman ja veljensä elämän Herran huomaan.
Vihdoin pappi kääntyi ja lausui seuraavat pyhät sanat: »Ite, missa est.»
Ja rippileipäastia kädessä hän astui alttarilta ja siunasi ohi kulkiessaan kuninkaan ja kuninkaallisen perheen.
Nämä taivuttivat päänsä ja papin sydämessä muovautuneeseen toivomukseen he vastasivat kuiskaten: »Aamen.»
Sitten he lähtivät kirkon ovelle.
Kaikki, jotka olivat olleet heidän kanssansa kuuntelemassa messua, polvistuivat heidän kulkiessaan ohitse. Huulet liikkuivat, vaikkei ääntä lähtenyt, mutta oli helppo arvata, mitä nämä mykät huulet rukoilivat.
Kirkon portilla nähtiin kymmenkunta kaartilaista ratsun selässä.
Rojalistinen saattue alkoi saada valtavat mittasuhteet.
Ja silti oli ilmeistä, että talonpojat tylyllä tahdollaan, aseillaan, jotka tosin olivatkin vähemmän murhaavat kuin kaupunkilaisten aseet — yhdellä kolmanneksella oli pyssyt, lopuilla viikatteet ja keihäät — oli ilmeistä, että talonpojat voisivat ratkaisevalla hetkellä painaa vaakakuppia kohtalokkaalla tavalla.
Charny ei siis ollut suotta peloissaan, kun hän kumartui kuninkaaseen päin, jonka ohjeita odotettiin, ja sanoi häntä rohkaistakseen:
»Kas niin, sire!»
Kuningas oli tehnyt päätöksensä.
Hän kurkottautui vaununikkunasta ja sanoi niille, jotka ympäröivät ajoneuvoja:
»Hyvät herrat, eilen minulle tehtiin Varennesissa väkivaltaa. Olin käskenyt ajaa Montmédyyn, mutta pakolla minua nyt viedään kapinoivaan pääkaupunkiin. Mutta eilen minä olin kapinallisten keskellä ja tänään kelpo alamaisten parissa. Minä toistan nyt määräyksen: Montmédyyn, hyvät herrat!»
»Montmédyyn!» huusi Charny.
»Montmédyyn!» toistivat Villeroyn komppanian kaartilaiset.
»Montmédyyn!» toisti heidän perässään koko Châlonsin kansalliskaarti.
Ja kansanjoukko kajautti ilmoille huudan. »Eläköön kuningas!»
Vaunut kääntyivät kadunkulmauksessa samalle tielle, jota eilen oli tultu.
Charny silmäili kylien asukkaita. Drouetin ja Billotin poissaollessa heitä näytti komentavan sama Ranskan kaartilainen, joka eilen oli seissyt vartijana kuninkaan oven edessä. Hän tarkkasi ja antoi miestensä tarkata äänettömänä tätä liikettä, mutta miesten synkkä ilme todisti riittävän selvästi, ettei tämä liike miellyttänyt heitä laisinkaan.
Mutta he sallivat koko kansalliskaartin marssia ohitseen ja ryhmittyivät jälkijoukoksi.
Ensimmäisissä riveissä marssivat miehet, joiden aseistuksena olivat piikit, heinähangot ja viikatteet.
Heidän perässään arviolta sataviisikymmentä pyssyniekkaa.
Tämä liike, joka suoritettiin taitavasti kuin harjoitetulla joukolla, huolestutti Charnyta, mutta hän ei kyennyt sitä estämään ja silloisessa asemassaan hän ei voinut vaatia edes selitystä.
Hän sai pian selityksen.
Kaupungin porttia lähestyttäessä alkoi vaunujen kolinasta ja niitä saattavien hälinästä ja huudoista huolimatta kuulua kumeaa kohua, joka yltyi yltymistään.
Äkkiä Charny kalpeni ja laski kätensä Hänen vierellään istuvan henkivartijan polvelle..
»Kaikki on hukassa!» sanoi hän.
»Kuinka niin?» kysyi henkivartija.
»Ettekö siis tiedä, mitä kohua tuo on?»
»Se on kuin rummunpärinää… entä sitten?»
»Saatte pian nähdä!» vastasi Charny.
Tällöin tultiin erään aukeaman laitaan.
Kaksi katua aukeni tälle torille: Reimsin tie ja Vitry-le-Françaisin tie.
Kummaltakin kadulta marssi, rummunlyöjä etunenässä ja liput liehuen, melkoinen kansalliskaartilais-joukko.
Toisessa oli arviolta tuhatkahdeksansataa, toisessa kaksituhattaviisisataa tai kolmetuhatta miestä.
Toivonkipinä, joka sammuu heti
Kumpaakin joukkoa näytti komentavan ratsain ajava mies.
Toinen näistä miehistä oli Drouet, toinen Billot.
Charnyn tarvitsi vain luoda silmäys suunnalle, mistä nämä joukot tulivat, käsittääkseen kaikki.
Drouetin ja Billotin poissaolo, joka oli tuntunut selittämättömältä, selveni liiankin kirkkaaksi.
He olivat varmaankin saaneet vihiä Châlonsissa puuhatusta
salahankkeesta. He olivat lähteneet, toinen kiirehtimään
Reimsin kansalliskaartin saapumista, toinen noutamaan paikalle
Vitry-le-Françaisin kansalliskaartin.
He olivat toimineet kuin yhteisen sopimuksen mukaan: molemmat saapuivat yhtaikaa.
He komensivat miehensä pysähtymään torille, jonka he sulkivat kauttaaltaan.
Enemmittä mutkitta annettiin määräys, että pyssyt oli pantava ampumakuntoon.
Matkue pysähtyi.
Kuningas kurkisti vaununikkunasta.
Hän näki Charnyn seisovan kalpeana, hampaat lujasti yhteen puristettuina.
»Mitä nyt?» kysyi kuningas.
»Sitä, sire, että vihollisemme ovat saaneet lisävoimaa ja että, kuten näette, pyssyjä panostetaan ja kaartin takana talonpojat seisovat valmiina ampumamaan».
»Mitä te arvelette, herra de Charny?»
»Minä arvelen, sire, että olemme joutuneet kahden tulen väliin! Se ei estä teitä yrittämästä eteenpäin, jos tahdotte, sire. Mutta en tiedä, minne asti teidän majesteettinne pääsee.»
»Hyvä on», sanoi kuningas, »kääntykäämme takaisin!»
»Teidän majesteettinne on siis päättänyt?»
»Herra de Charny, minun takiani on vuotanut kylliksi verta, ja sitä verta minä itken katkerin kyynelin. Minä en tahdo, että pisaraakaan enää vuodatetaan… Kääntykäämme takaisin.»
Nämä sanat kuullessaan molemmat komppanian miehet hypähtivät istuimeltaan vaununoven eteen. Villroyn komppanian kaartilaiset riensivät niinikään paikalle. Nämä rehdit, intomieliset soturit eivät parempaa pyytäneetkään kuin päästä taistelemaan porvariston kanssa, mutta kuningas toisti määräyksensä äskeistä pontevammin.
»Hyvät herrat», sanoi Charny lujalla ja käskevällä äänellä, »kääntykäämme, kuningas tahtoo!»
Ja hän itse tarttui ohjaksiin ja pani raskaat ajoneuvot kääntymään.
Pariisin portilla Châlonsin kansalliskaarti, joka nyt oli tarpeeton, luovutti paikkansa talonpojille, Vitryn ja Reimsin kansalliskaarteille.
»Olenko tehnyt oikein, madame?» sanoi Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.
»Olette, hyvä herra», vastasi tämä. »Mutta minusta tuntuu, että herra de Charny totteli teitä kovin nopeasti…»
Ja hän vaipui synkkiin mietteihin, jotka eivät oikein sopineet siihen hirveään tilanteeseen, missä kuninkaallinen perhe tällöin oli.
VI
Uudet vartijat
Alakuloisesti vierivät kuninkaallisten ajoneuvot Pariisin tiellä. Niitä vartioi kaksi synkännäköistä miestä, jotka juurikään olivat kääntäneet ne toiselle suunnalle. Epernayn ja Dormansin välillä Charny, pitkänä miehenä ja korkealla istuessaan, näki toisten vaunujen neljän postihevosen vetäminä kiitävän Pariisin suunnalta heitä vastaan.
Charny arvasi heti, että noiden vaunujen mukana tuli jokin vakava uutinen tai että niissä matkusti joku huomattava henkilö.
Ja kun vaunut ehtivät saattojoukon etuvartion kohdalle ja kun oli vaihdettu pari kolme sanaa, aukenivat etuvartion rivit ja miehet kohottivat aseensa kunnia-asentoon.
Kuninkaan berliniläis-vaunut pysähtyivät ja silloin kuultiin voimakkaita huutoja.
Kaikki äänet toistivat yhteisenä kuorona: »Eläköön kansalliskokous!»
Pariisin suunnalta tulleet vaunut jatkoivat matkaansa, kunnes saapuivat kuninkaan berliniläis-vaunujen kohdalle.
Vaunuista astui ulos kolme miestä, joista kaksi oli ihan tuntematonta korkeille vangeille.
Kolmas ehti tuskin kurkistaa vaununikkunasta, kun kuningatar kuiskasi
Ludvig XVI:n korvaan:
»Herra de Latour-Maubourg, Lafayetten kirottu sielu.»
Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:
»Tämä ei ennusta meille hyvää.»
Iäkkäin näistä kolmesta miehestä astui esiin, riuhtaisi siekailematta kuninkaan vaunujen oven auki ja sanoi:
»Minä olen Pétion ja tässä ovat herrat Barnave ja Latour-Maubourg, jotka, kuten minutkin, kansalliskokous on lähettänyt teitä noutamaan ja pitämään huolta, ettei kansan viha ryhtyisi teitä omavaltaisesti tuomitsemaan. Ahtautukaa hukan tiukempaan ja tehkää meille tilaa.»
Kuningatar loi Chartresin edustajaan ja hänen tovereihinsa ylenkatseellisen silmäyksen, jommoisia silloin tällöin leimahti Maria-Teresian tyttären ylpeästä korkeudesta.
Herra de Lautour-Maubourg, Lafayetten koulun sulava aatelismies, ei kestänyt tuota katsetta.
»Heidän majesteeteillaan on ilmankin kovin ahdasta näissä vaunuissa» sanoi hän, »minä nousen seuraaviin ajoneuvoihin».
»Nouskaa mihin haluatte», sanoi Pétion, »mutta minun paikkani on kuninkaan ja kuningattaren vaunuissa ja minä nousen niihin».
Ja muitta mutkitta hän astui vaunuihin.
Perällä istuivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth.
Pétion silmäili heitä vuoron perään jokaista.
Sitten hän sanoi madame Elisabethille.
»Anteeksi, madame, mutta kansalliskokouksen edustajana minulla on oikeus päästä kunniapaikalle. Suvaitkaa siis nousta ja istuutua etupenkille.»
»Oh, jopa jotakin!» mutisi kuningatar.
»Hyvä herra», aloitti kuningas.
»Niin se nyt on… Nouskaa siis, madame, ja luovuttakaa minulle paikkanne.»
Madame Elisabeth nousi ja jätti paikkansa ja viittasi veljeään ja kälyään alistumaan.
Sillävälin herra de Latour-Maubourg oli pujahtanut tiehensä ja mennyt pyytämään paikkaa molempien rouvien ajoneuvoihin ja teki sen varmaankin paljoa kohteliaammin kuin Pétion kuningasta ja kuningatarta puhutellessaan.
Barnave seisoi ulkona epäröiden astua vaunuihin, joihin oli ahtautunut jo seitsemän henkeä.
»No, Barnave», sanoi Pétion, »ettekö tulekaan?»
»Mutta minne minä sijoitun?» kysyi Barnave hieman hämillään.
»Haluatteko minun paikkani, hyvä herra?» kysyi kuningatar terävästi.
»Kiitän teitä, madame», vastasi Barnave pahastuneena, »minulle riittää etupenkin paikka».
Madame Elisabeth siirsi kuninkaallisen prinsessan lähelleen ja kuningatar otti kruununprinssin polvilleen.
Siten tuli vaunujen etupenkille paikka vapaaksi ja Barnave joutui istumaan vastapäätä kuningatarta polvi tämän polvissa kiinni.
»Ja nyt matkaan!» sanoi Pétion kysymättä kuninkaan suostumusta.
Ja vaunut lähtivät liikkeelle kansan huutaessa: »Eläköön' kansalliskokous!»
Barnaven ja Pétionin mukana rahvas oli noussut kuninkaan vaunuihin.
Se oli tehnyt aloitteet jo heinäkuun 15 ja lokakuun 5 ja 6 päivinä.
Vaunuissa synty! hetkeksi hiljaisuus, jonka kuluessa kaikki muut paitsi Pétion, joka tylyyteensä sulkeutuneena näkyi olevan välinpitämätön kaikelle, silmäilivät toisiaan.
Sallittakoon meidän lausua pari sanaa henkilöistä jotka nyt olivat astuneet näyttämölle.
Jérôme Pétion, lisänimeltä de Villeneuve, oli noin kahdenneljättä vuoden ikäinen, voimakaspiirteinen mies, jonka kaikki ansio oli hänen valtiollisten periaatteittensa yltiömäisyydessä, selvyydessä ja puhtaudessa. Hän oli syntynyt Charlesissa, toiminut siellä asianajajana ja tullut Pariisiin 1789 kansalliskokouksen jäsenenä. Myöhemmin hän oli Pariisin pormestari nautti kansansuosiota, joka voitti Baillyn ja Lafayetten kansanomaisuuden. Kuoli Bordeauxin lakeuksilla, ja sudet raatelivat hänen ruumistaan. Ystävät sanoivat häntä hyveelliseksi Pétioniksi. Hän ja Camille Desmoulins olivat jo tasavaltalaisia Ranskassa aikaisemmin kuin kukaan muu.
Pierre Joseph Marie Barnave oli syntynyt Grenoblessa. Hän ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään. Kansalliskokouksessa hän oli niittänyt mainetta ja päässyt suureen huutoon taistellessaan Mirabeauta vastaan, silloin kun Auxin edustajan maine ja kansanomaisuus olivat sammumaisillaan. Kaikki tämän suuren puhujan vihamiehet — Mirabeaulla oli nerokkaitten miesten etuoikeus saada vihollisekseen kaikki, mikä on keskinkertaista — kaikki Mirabeaun viholliset olivat tekeytyneet Barnaven ystäviksi ja olivat kannattaneet ja tukeneet häntä ja tehneet hänet suureksi niissä jyrisevissä otteluissa, jotka olivat riehuneet kuulun kansantribuunin elämän ehtoona. Hän oli — Barnave näet — nuori mies, joka ei ollut, kuten emme jo maininneet, vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään ja joka näytti viisikolmattavuotiaalta kauniine sinisilmineen, isoine suineen ja kyömynenineen. Hän puhui terävällä äänellä, Koko hänen olemuksensa vaikutti komealta. Hyökkäävänä, aina taisteluvalmiina hän näytti nuorelta sotakapteenilta, joka on pukeutunut porvariksi. Hänen ilmeensä oli kuiva, kylmä ja häijy. Hän oli pohjaltaan parempi kuin miksi hänen ilmeensä hänet teki.
Hän kuului perustuslaillista kuninkuutta kannattavaan puolueeseen.
Juuri kun hän oli istuutumaisillaan kuningatarta vastapäätä, sanoi kuningas:
»Hyvät herrat, minä aloitan selittämällä, ettei minun tarkoitukseni ole koskaan ollut poistua kuningaskunnastani.»
Barnave pysähtyi puoli-istuvaan asentoon ja silmäili kuningasta.
»Puhutteko totta, sire?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa nuo sanat pelastavat Ranskan.»
Ja hän istuutui.
Silloin tapahtui jotakin omituista tämän pienen maaseutukaupungin porvaristosta lähteneen miehen ja tämän maailman korkeimmalta valtaistuimelta puoleksi suistuneen naisen välillä.
Molemmat koettivat lukea toistensa sydämen ajatukset, eivät niinkuin kaksi poliittista vihollista, jotka tahtovat penkoa valtiosalaisuuksia, vaan niinkuin mies ja nainen, jotka etsivät rakkauden salaisuuksia.
Mistä tuli Barnaven sydämeen tämä tunne, jonka Marie-Antoinetten terävä katse keksi lyhyen tarkastelun jälkeen?
Me sanomme sen pian ja paljastamme siten yhden niistä sydämen kuutioista, joista syntyy historian salaisia legendoja ja jotka kohtalon suurina hetkinä painavat vaa'assa enemmän kuin julkisten tapausten iso punnus.
Barnave kuvitteli olevansa kaikissa asioissa Mirabeaun seuraaja ja perillinen. Omasta mielestään hän oli jo puhujalavalla suuren puhujan seuraaja ja perillinen.
Mutta puuttui muuan seikka.
Kaikkien silmissä — me tiedämme, kuinka oli laita — Mirabeau oli nauttinut kuninkaan luottamusta ja saanut osakseen kuningattaren ystävyyden. Se yksi ja ainoa keskustelutilaisuus, jonka tämä kansan ja kuninkaan välittäjä oli saanut Saint-Cloudin linnassa, oli muuttunut moneksi salaiseksi tapaamiseksi, joissa Mirabeaun itserakkaus oli lähennellyt rohkeutta ja kuningattaren myöntyväisyys heikkoutta. Siihen aikaan oli muodissa ei ainoastaan poloisen Marie-Antoinetten parjaus, vaan myöskin parjausten uskottelu todellisiksi.
Barnaven kunnianhimo tähtäsi siis Mirabeaun jäljittelyyn kaikessa. Siitä hänen intonsa tulla nimitetyksi yhdeksi niistä asiamiehistä, jotka lähetettiin kuningasta noutamaan.
Hänet oli nimitetty ja hän tuli varmana kuin mies, joka tietää, että ellei hänellä olekaan kykyä tehdä itseään rakastetuksi, hänellä on toki valta tehdä itsensä vihatuksi.
Tämän kaiken oli kuningatar terävällä katseellaan aavistanut, muttei arvannut.
Hän arvasi lisäksi, mitä Barnave paraikaa hautoi mielessään.
Viisi kuusi kertaa sen neljännestunnin kuluessa, jonka Barnave oli istunut kuningatarta vastapäätä, nuori kansanedustaja oli kääntynyt silmäilemään siekailemattoman tarkasti vaunujen etuistuimella olevaa kolmea miestä ja joka kerta hänen katseensa oli siirtynyt entistä tylympänä ja vihamielisempänä kuningattareen.
Barnave tiesi, että yksi noista kolmesta miehestä — mutta kuka? sitä hän ei tiennyt — oli kreivi de Charny. Ja huhu tiesi kertoa, että kreivi de Charny oli kuningattaren rakastaja.
Barnave oli lemmenkade. Selittäköön, ken taitaa, tämän tunteen nuoren miehen sydämessä, mutta niin vain oli laita.
Sen kaiken kuningatar arvasi.
Ja kun hän oli sen arvannut, tunsi hän itsensä ylen voimakkaaksi. Hän tunsi vastustajansa rautapanssarin heikon kohdan. Täytyi vain osata iskeä ja iskeä paikalle.
»Hyvä herra», sanoi hän kuninkaalle, »kuulitteko, mitä saattueen johtaja sanoi?»
»Sanoi mistä, madame?» kysyi kuningas.
»Kreivi de Charnysta.»
Barnave hätkähti.
Tämä säpsähdys ei välttänyt kuningattaren huomiota, sillä hänen polvensa oli kiinni Barnaven polvessa.
»Eikö hän selittänyt», sanoi kuningas, »olevansa vastuussa kreivin hengestä?»
»Vallan niin, ja hän lisäsi olevansa siitä vastuussa kreivittärelle.»
Barnave ummisti silmänsä raolleen, mutta kuunteli tarkasti, jottei ainoakaan kuningattaren lausuma sana menisi hukkaan.
»Entä sitten?» kysyi kuningas. »Sitä vain, että kreivitär de Charny on vanha ystävättäreni, entinen neiti Andrée de Taverney. Eikö teidänkin mielestänne ole paikallaan, että Pariisiin palattuamme minä annan herra de Charnylle loman, jotta hän voisi mennä rauhoittamaan vaimoaan? Hän on ollut monessa vaarassa, hänen veljensä on kaatunut puolestamme. Minun käsittääkseni, sire, olisi julmaa näille aviopuolisoille pyytää häneltä jatkuvaa palvelusta.»
Barnave hengitti jälleen ja avasi silmänsä.
»Olette oikeassa, madame», vastasi kuningas, »vaikka, totta puhuen, minä epäilen, ettei herra de Charny suostu.»
»Siinä tapauksessa», sanoi kuningatar, »kumpikin puoli on täyttänyt velvollisuutensa: me tarjoamalla herra de Charnylle lomaa ja herra de Charny kieltäytymällä siihen suostumasta».
Kuningatar tunsi eräänlaisen magneettisen kosketuksen avulla, kuinka Barnaven kiihtymys laukesi. Samalla haavaa tämä ylevä sydän ymmärsi, kuinka väärin hän oli arvostellut vastapäätä istuvaa naista, ja hän häpesi.
Hän oli tähän asti pitänyt päänsä julkeasti pystyssä kuin tuomari syytetyn edessä, joka hänellä on oikeus tuomita ja tuomita kuolemaan. Ja nyt äkkiä tämä syyllinen vastasi syytökseen, jota hän ei voinut arvata, vastasi sanoilla, jotka ilmaisivat joko viattomuutta tai katumusta.
Mutta miksei viattomuutta?
»Me olemme paremmalla puolella», jatkoi kuningatar, »sillä me emme ole tuoneet herra de Charnyta mukanamme. Minä puolestani luulin hänen olevan kaikessa rauhassa Pariisissa kunnes äkkiä näin hänen ilmestyvän vaunujemme oven eteen.»
»Se on totta», myönsi kuningas, »mutta se vain todistaa meille, ettei kreivi kaipaa kannustajaa, kun hän uskoo täyttävänsä velvollisuutensa».
Ei enää epäilystäkään, kuningatar oli viaton.
Oh, kuinka Barnave voisi pyytää kuningattarelta anteeksi sen ilkeän ajatuksen, joka hänellä oli ollut tästä naisesta?
Puhutella kuningatarta? Barnave ei uskaltanut. Odottaa, että kuningatar aloittaisi keskustelun? Mutta kuningatar, joka oli tyytyväinen siihen vaikutukseen, joka hänen harvoilla sanoillaan oli ollut, ei puhunut enempää.
Barnave oli muuttunut lempeäksi, miltei nöyräksi. Barnave rukoili kuningattaren katsetta, mutta kuningatar ei ollut Barnavea huomaavinansakaan.
Nuori mies oli siinä hermostuneessa haltioitumistilassa, jolloin ihminen on valmis, herättääkseen välinpitämättömän naisen huomiota, suorittamaan vaikkapa kaikki Herkuleen kaksitoista urotekoa silläkin uhalla, että sortuu jo ensimmäiseen.
Hän rukoili Korkeinta olentoa — vuonna 1791 ei enää rukoiltu Jumalaa — hän rukoili Korkeinta olentoa suomaan hänelle tilaisuuden, millaisen tahansa, joka saisi tuon välinpitämättömän kuninkaallisen olennon luomaan häneen edes yhden silmäyksen. Silloin sattui, aivankuin Korkein olento olisi kuullut hänen rukouksensa, että muuan poloinen pappismies, joka odotteli maantien laidalla kuninkaan tuloa, astui lähemmäksi nähdäkseen paremmin korkean vangin, kohotti kyyneleisen katseensa ja rukoilevat kätensä kohti taivasta ja huudahti:
»Sire, Jumala varjelkoon teidän majesteettianne!»
Oli jo kulunut pitkä aika siitä kun kansalla oli viimeksi ollut syytä tai aihetta purkaa vihaansa. Mitään ei ollut sattunut sen koommin kuin se oli repinyt palasiksi Pyhän Ludvigin järjestön iäkkään ritarin, jonka pää yhä seurasi mukana, piikin nenässä kannettuna.
Vihdoinkin oli tullut tilaisuus: kansa tarttui siihen kiihkeästi.
Vanhuksen eleeseen, hänen rukoukseensa kansa vastasi murinalla, se syöksyi siinä tuokiossa papin kimppuun ja ennenkuin Barnave ehti havahtua haaveilustaan, oli pappi kaadettu maahan ja olisi pian silvottu palasiksi, mutta silloin kauhistunut kuningatar sanoi Barnavelle:
»Voi, herra, ettekö näe, mitä on tapahtumaisillaan?»
Barnave kohotti päätänsä, silmäili nopeasti valtamerta, johon poloinen vanhus oli katoamaisillaan ja joka raivoisina, ärjyvinä aaltoina kohoili vaunujen ympärillä, ja huomattuaan, mistä oli kysymys, hän kiljahti:
»Voi, teitä kurjia!»
Hän nousi niin äkkiä, että vaununovi aukeni, ja hän olisi suistunut suin päin ulos, ellei madame Elisabeth, joka noudatti ylevän sydämensä ääntä, olisi tarttunut hänen nuttunsa liepeeseen.
»Voi, teitä tiikerejä! Te ette siis olekaan ranskalaisia, tai Ranskan uljas kansa on muuttunut murhaajalaumaksi!»
Tämä hyökkäys tuntunee meistä jonkun verran vaateliaalta, mutta se oli silloisen ajan makuun. Barnave edusti sitäpaitsi kansalliskokousta, hänen suullaan puhui korkein valta. Kansa väistyi ja vanhus oli pelastettu.
Hän nousi ja sanoi:
»Nuori mies, olette tehnyt kauniisti minut pelastaessanne.
Vanhus rukoilee puolestanne.»
Hän teki ristinmerkin ja poistui.
Kansa salli hänen mennä, se oli yhä Barnaven eleitten ja katseen lumoissa. Hän oli kuin patsaaksi muuttunut käsky.
Sitten, kun vanhus oli jo etäällä, nuori kansanedustaja istuutui mutkattomasti, luontevasti, eikä hänen piirteissään voinut huomata, että hän oli pelastanut ihmishengen.
»Hyvä herra», sanoi kuningatar, »minä kiitän teitä».
Nämä pari kolme sanaa panivat Barnaven koko ruumiin värisemään.
Sinä pitkänä ajanjaksona, jona olemme kuvailleet onnetonta Marie-Antoinettea, hän oli ollut monesti kauniimpi, muttei milloinkaan niin kiehtova kuin nyt.
Hän ei hallinnut kuningattarena, hän hallitsi äitinä. Hänen vasemmalla puolellaan oli kruununprinssi, kaunis vaaleakutrinen lapsi, joka ikäistensä lailla huolettomana ja lapsekkaana oli liukunut äitinsä polvilta hyveellisen Pétionin jalkojen väliin; tämä oli mennyt ihmisystävyydessään niin pitkälle, että leikitteli pojan kiharaisella tukalla. Hänen oikealla puolellaan oli kuninkaallinen prinsessa, joka näytti äitinsä valokuvalta, silloin kun tämä oli nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ja vihdoin hän itse, hänellä oli kuninkuuden kultaisen kruunun asemasta onnettomuuden okainen kruunu, hänen mustien silmiensä, hänen kalpean otsansa yläpuolella oli hänen komea, vaalea tukkansa, jossa jo kiilsi joku hopeinen suortuva, ennen aikojaan tullut; ne puhuivat nuoren kansanedustajan sydämelle liikuttavampaa kieltä kuin mihin tuskallisin vaikerointikaan olisi pystynyt.
Hän silmäili tätä kuninkaallista suloa ja tunsi olevansa valmis heittäytymään polvilleen tämän kuolevan majesteetin eteen, mutta silloin nuori kruununprinssi päästi tuskan parahduksen.
Lapsi oli tehnyt hyveelliselle Pétionille jonkun kolttosen, minkä lienee tehnytkin, ja tämä rankaisi häntä vetäisemällä häntä lujasti korvasta.
Kuningas punehtui vihasta, kuningatar kalpeni häpeästä. Hän ojensi käsivartensa ja tempasi lapsen Pétionin jalkojen välistä, ja kun Barnave teki saman liikkeen kuin hänkin, joutui kruununprinssi, jota neljä käsivartta kannatteli ja jota Barnave veti puoleensa, istumaan nuoren kansanedustajan polville.
Marie-Antoinette halusi ottaa hänet omille polvilleen.
»Ei», sanoi kruununprinssi, »minun on hyvä tässä».
Ja kun Barnave, joka oli huomannut kuningattaren liikkeen, levitti kätensä salliakseen hänen vapaasti toteuttaa aikeensa, silloin kuningatar — oliko se äidillistä turhamaisuutta vai naisellista lumoushalua? — antoi nuoren prinssin jäädä siihen, missä hän oli.
Barnaven sydämessä tapahtui sillä hetkellä jotakin sanoin kuvaamatonta: hän oli ylpeä ja onnellinen.
Lapsi alkoi leikitellä Barnaven poimukauluksella, sitten hänen vyöllään, sitten hänen kansanedustaja-pukunsa napeilla.
Nämä napit varsinkin askarruttivat nuoren prinssin mieltä; niihin oli kaiverrettu jokin vaalilause.
Kruununprinssi tavaili sen kirjaimia ja lopulta hän sai sommitelluksi seuraavat neljä sanaa: »Elää vapaana tai kuolla!»
»Mitä se merkitsee, hyvä herra?» kysyi hän.
Barnave empi vastata.
»Se merkitsee, pikku mies», selitti Petien, »että ranskalaiset ovat vannoneet, etteivät enää milloinkaan siedä valtiasta, ymmärrätkö?»
»Pétion!» huudahti Barnave.
»Hyvä on», vastasi Pétion maailman luonnollisimmalla äänellä, »selitä sinä tuo vaalilause toisin, jos tiedät sen muuta merkitsevän».
Barnave oli vaiti. Tuo vaalilause, joka vielä eilen oli ollut hänen mielestään ylevä, tuntui silloisessa tilanteessa miltei julmalta.
Mutta hän tarttui kruununprinssin käteen ja painoi kunnioittavasti huulensa tälle kädelle.
Kuningatar pyyhki salaa kyynelen, joka hänen sydämestään oli noussut hänen silmäripsiinsä.