Ja vaunut, tämän omituisen, lapsekkaan yksinkertaisen pikku näytelmän teatteri, vierivät eteenpäin kohisevan joukon huutojen halki ja veivät kohti kuolemaa kuutta niistä kahdeksasta, jotka niissä istuivat.
Tultiin Dormansiin.
VII
Charnyn suru
Siellä ei ollut mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan kuninkaallista perhettä, jonka täytyi sijoittua erääseen majataloon.
Oliko Pétion, jota kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys oli syvästi loukannut, järjestänyt tahallaan tai oliko majatalo tosiaankin niin täynnä, että korkeille vangeille löydettiin vain kolme ullakkohuonetta, joihin he saisivat majoittua?
Vaunuista poistuttaessa Charny oli tapansa mukaan ehättänyt paikalle kuulemaan kuninkaan ja kuningattaren määräyksiä, mutta kuningatar oli silmäyksellä kehoittanut häntä pysymään loitompana.
Käsittämättä tämän kehoituksen syytä oli kreivi rientänyt tottelemaan.
Pétion oli astunut ensimmäisenä majataloon ja ottanut suorittaakseen majoitusmestarin tehtävät. Hän ei edes vaivautunut tulemaan ulos, vaan lähetti palvelijan ilmoittamaan, että kuninkaallisen perheen huoneet olivat kunnossa.
Barnave oli melko lailla hämillään. Kuolettava halu kehoitti häntä tarjoamaan käsivartensa kuningattarelle, mutta hän pelkäsi, että kuningatar, joka muinen oli niin vahvasti ivannut hovisääntöä rouva de Noaillesin persoonassa, ilkkuisi häntäkin, jos hän erehtyisi.
Hän siis odotti.
Kuningas astui vaunuista ensimmäisenä, nojaten molempien henkivartijoitten, herrojen de Maldenin ja de Valoryn, käsivarsiin. Charny oli, kuten tiedämme, kuningattaren viittauksesta siirtynyt syrjemmälle.
Sitten astui ulos kuningatar ja hän ojensi käsivartensa ottaakseen vastaan kruununprinssin, mutta poloinen lapsi näytti tajuavan, että hänen äitinsä halusi mairitella, sillä hän sanoi.
»Ei, minä haluan jäädä ystäväni Barnaven seuraan.»
Marie-Antoinette nyökkäsi myöntävästi ja sitä nyökkäystä säesti suloinen hymy. Barnave antoi madame Elisabethin ja kuninkaallisen prinsessan mennä ohitseen ja lähti sitten itsekin kantaen kruununprinssiä sylissään.
Rouva de Tourzel tuli ulos viimeisenä. Hän halusi temmata kuninkaallisen oppilaansa niiltä arvottomilta käsivarsilta, jotka häntä kantoivat, mutta kuningattaren viittaus hillitsi Ranskan lasten kotiopettajattaren ylimyksellisen kiihkon.
Kuningatar nousi likaisia ja ahtaita portaita miehensä käsivarteen nojaten.
Ensimmäisessä kerroksessa hän pysähtyi arvellen tehneensä kylliksi, kun oli astunut kaksikymmentä porrasta, mutta silloin palvelijan ääni huusi:
»Ylemmäs, ylemmäs!»
Tämä kehoitus sai kuningattaren jatkamaan matkaa.
Häpeän hiki helmeili Barnaven otsalla.
»Mitä, ylemmäs?» kysyi hän.
»Niin», vastasi palvelija, »tässä kerroksessa ovat herrojen kansalliskokouksen jäsenten ruokasali ja asuinhuoneet».
Barnaven silmissä sumeni. Pétion oli varannut itselleen ja tovereilleen ensimmäisen kerroksen huoneet ja karkoittanut kuninkaallisen perheen toiseen.
Mutta nuori kansanedustaja ei virkkanut mitään. Peläten kuningattaren ensimmäistä liikettä, kun hän näkisi toisen kerroksen huoneet, jotka Pétion oli määrännyt hänelle ja hänen omaisilleen, Barnave laski kuninkaallisen lapsen lattialle heti kun he olivat tulleet toiseen kerrokseen.
»Madame, madame», sanoi nuori prinssi äidilleen, »ystävä Barnave aikoo poistua!»
»Siinä hän tekee oikein», naurahti kuningatar, joka oli pikaisesti silmäilyt huoneistoa.
Tähän huoneistoon kuului, kuten olemme jo maininneet, kolme pientä huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään.
Kuningatar sijoittui ensimmäiseen kuninkaallisen prinsessan kanssa. Madame Elisabeth valitsi toisen itselleen, kruunun prinssille ja rouva de Tourzelille. Kuningas otti kolmannen, työhuoneen tapaisen, josta oli ovi porraskäytävään.
Kuningas oli väsynyt. Ennen illallista hän halusi levähtää tuokion.
Mutta vuode oli niin lyhyt, että minuutin perästä hänen täytyi nousta.
Hän aukaisi oven ja pyysi tuolin.
Herrat de Malden ja de Valory seisoivat jo paikoillaan portaitten yläpäässä. Herra de Malden, joka oli lähempänä, meni alas ja toi ruokasalista tuolin.
Ludvig XVI, jonka huoneessa oli jo ennestään yksi tuoli, sovitti de Maldenin tuoman tuolin edelliseen ja tekaisi siten itselleen sopivan vuoteen.
»Voi, sire», sanoi de Malden väännellen käsiään ja ravistaen päätänsä, »aikooko teidän majesteettinne viettää yön tuolla tavoin?»
»Aion tietenkin, hyvä herra», vastasi kuningas.
Sitten hän lisäsi:
»Sitäpaitsi, jos kaikissa korviini tulleissa huudoissa kansani kurjuudesta on perää, kuinka moni alamaisistani tuntisikaan itsensä onnelliseksi jos saisi tämän pikku työhuoneen, tämän vuoteen ja nämä kaksi tuolia omakseen!»
Ja hän ojentautui tälle tilapäiselle vuoteelle, joka oli alkusoittoa
Templen pitkille kärsimyksille.
Hetkeä myöhemmin heidän majesteeteilleen tultiin ilmoittamaan, että illallinen oli katettu.
Kuningas meni alas ja näki pöydän katetun kuudelle hengelle.
»Miksi nämä kuusi lautasta?» kysyi hän.
»Mutta», vastasi palvelija, »yksi kuninkaalle, yksi kuningattarelle, yksi madame Elisabethille, yksi kuninkaalliselle prinsessalle, yksi hänen korkeudelleen kruununprinssille ja yksi herra Pétionille».
»Miksei myöskin yksi herra Barnavelle ja yksi herra
Latour-Maubourgille?» uteli kuningas.
»Heille oli, sire», vastasi palvelija, »mutta herra Barnave otatti ne pois».
»Ja hän jätti herra Pétionin lautasen?»
»Herra Pétion vaati sen jätettäväksi.»
Samassa ilmestyi oviaukkoon Chartresin kansanedustajan vakava, enemmän kuin vakava, juhlallinen hahmo.
Kuningas ei ohut häntä huomaavinansakaan, vaan sanoi palvelijalle:
»Minä istun pöytään vain perheeni seurassa, me syömme keskenämme tai kutsumiemme kanssa, muutoin emme syö ollenkaan.»
»Minä tiesin kyllä», sanoi Pétion, »että teidän majesteettinne oli unohtanut ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisen pykälän, mutta uskoin, että olitte toki edes muistavinanne».
Kuningas ei ollut kuulevinaan Pétionin sanoja, kuten ei ollut näkevinään koko miestä. Silmien ja kulmakarvojen eleellä hän käski palvelijan viedä pois Pétionin lautasen.
Palvelija totteli. Pétion poistui raivostuneena.
»Herra de Malden», sanoi kuningas, »sulkekaa ovi, jotta saamme olla rauhassa, mikäli mahdollista».
Herra de Malden vuorostaan totteli, ja Pétion kuuli, kuinka ovi pantiin säppiin hänen perässään.
Kuningas sai siis aterioida perheensä keskuudessa.
Molemmat henkivartijat suorittivat palvelijan tehtävät, kuten ennenkin.
Charnyta ei näkynyt. Ellei hän ollutkaan enää palvelija, oli hän yhä kuningattaren orja.
Mutta oli hetkiä, jolloin tämä kuningatarta totteleva passiivisuus loukkasi naista. Illallisen aikana Marie-Antoinette kärsimättömänä etsi silmillään Charnyta. Hän olisi mieluummin nähnyt, että kreivi olisi ollut tottelematon; sen sijaan tämä oli totellut heti.
Kun kuningas illallisen päätyttyä siirsi tuolinsa noustakseen pöydästä, aukeni huoneen ovi ja palvelija tuli Barnaven nimessä pyytämään, että heidän majesteettinsa suvaitsisivat ottaa haltuunsa ensimmäisen kerroksen huoneet.
Ludvig XVI ja Marie-Antoinette silmäilivät toisiaan. Olisiko arvokkaampaa hylätä toisen kohtelias tarjous rangaistukseksi toisen osoittamasta karkeudesta? Se olisi kenties tullut kuninkaan päätökseksi, mutta silloin kruununprinssi juoksi salonkiin ja huusi:
»Missä on minun ystäväni Barnave?»
Kuningatar seurasi kruununprinssiä ja kuningas kuningatarta.
Barnave ei ollut salongissa.
Salongista kuningatar meni katsomaan huoneita. Niitä oli kolme, kuten toisessakin kerroksessa.
Komeutta ei ollut voitu harrastaa, mutta siisteyttä kyllä. Kynttilöitä paloi kuparijaloissa, se on totta, mutta niitä oli runsaasti.
Pari kolme kertaa matkan varrella kuningatar oli huudahtanut, kun oli sivuutettu joku kaunis, kukkia kasvava puutarha. Kuningattaren huone oli somistettu kesän ihanimmilla kukilla, avoimista ikkunoista pääsivät liian väkevät tuoksut haihtumaan. Musliiniuutimet, jotka oli vedetty ikkunoitten eteen, estivät tunkeilevaa katsetta pääsemästä korkean naisvangin huoneeseen.
Barnave oli kaiken tämän järjestänyt.
Poloinen kuningatar huoahti; kuutta vuotta varemmin Charny oli pitänyt kaikesta huolen.
Hienotunteisesti Barnave ei tullut pyytämään kiitosta.
Samoin oli menetellyt Charny.
Kuinka voi vähäpätöisellä maaseutuasianajajalla olla samat herkät vaistot kuin hovin komeimmalla ja hienostuneimmalla ylimyksellä?
Siinä oli haaveilun aihetta naiselle, vaikka tämä nainen olikin kuningatar.
Ja kuningatar haaveilikin tästä kummallisesta salaisuudesta osan yötä.
Mutta mitä teki kreivi de Charny sillä välin?
Kuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta vetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.
Charny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten kohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän ei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan hetken.
Kolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt niin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt niin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut, vaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään omaa tuskaansa.
Charny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava mies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin vanhin veli.
Georgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki voinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä pihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen veli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor oli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden kolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään ja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.
Olemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa siitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana kiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne poissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä muistoista.
Mitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä, ja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.
Kun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi hän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka vähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja itseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen jääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa raskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan, näkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon puheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen, ei ollut vaistonnut mitään.
Kaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää ja läpäisemätöntä kuin se.
Sellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita jotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä näyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä iltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa Coq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut poikansa.
Mutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka tavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se tasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät eleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui hopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse loi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin hänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että alabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.
Ah, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren todellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny kuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat tai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi, käsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta tulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi ulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny kutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota haamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän syleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen, kylmään todellisuuteen!
Isidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan ollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää iloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut itkeä Georgesin ruumiin ääressä.
Molemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä kuiluja täynnä olevan asian puolesta.
Saman naisen takia ja samaan kuiluun hänkin kerran suistuisi.
Kahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran syleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin kosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin herttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei ollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.
Kuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän oli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.
Hän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän, valmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen avuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.
Hän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de
Malden ja de Valory vartioivat.
Päästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen, jota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä näkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit, hänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.
Otsa käsien tukemana hän oli tuijottanut noihin papereihin, joissa jatkuivat elävinä poismenneen ajatukset, ja oli antanut pakottavien, äänettömien kyynelten virrata poskiltaan pöydälle. Syvästi huokaistuaan hän sitten kohotti päänsä ja aukaisi yhden kirjeen.
Sen oli kirjoittanut Catherine-rukka.
Charny oli jo monet kuukaudet epäillyt, että Isidorilla oli oli suhde tilanhoitajan tyttäreen, kun Billot oli Varennesissa kertonut sen kaikki yksityiskohdat, mutta vasta tilanhoitajan kertomuksen jälkeen hän oli käsittänyt sen suhteen koko kantavuuden.
Sen merkitys tuli yhä selvemmäksi, kun hän luki kirjeen. Silloin hän näki, että rakastajattaren arvonimen oli äidin arvonimi pyhittänyt, ja niissä yksinkertaisissa lauseissa, joilla Catherine tulkitsi rakkautensa, esiintyi naisen elämä, joka sai sovittaa nuoren tytön hairahduksen.
Charny aukaisi toisen, sitten kolmannen: niissä oli samoja tulevaisuuden suunnitelmia, samoja onnen toiveita, samoja äidin iloja, samaa rakastavan pelkoa, samaa kaipuuta, samaa tuskaa, samaa katumusta.
Äkkiä hän huomasi kirjeen, jonka käsiala pani hänet säpsähtämään.
Käsiala oli Andréen.
Kirje oli osoitettu hänelle.
Kirjeeseen oli kiinnitetty nelitaitteinen paperi vahasinetillä, jossa näkyi Isidorin vaakuna.
Tämä Andréen kirjoittama ja hänelle, Charnylle, osoitettu kirje, joka oli Isidorin papereitten joukossa, tuntui hänestä niin omituiselta löydöltä, että hän ensin aukaisi kirjeen liitteen, ennenkuin kävi käsiksi itse kirjeeseen.
Isidor oli kirjoittanut sen lyijykynällä varmaankin jonkun majatalon pöydän ääressä sillaikaa kun hänen hevostaan satuloitiin. Siinä oli seuraavat rivit:
»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny. Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se kreivittärelle.
Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin:
Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana, palautettakoon kirje kreivittärelle.
Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti, kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.
Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.
Jos kirje joutuu veljeni kreivi de Charnyn huostaan, saa hän samalla tämän minun kirjelippuni, ja hän toimii näiden kolmen ehdon mukaisesti, kuten hänen herkkä vaistonsa neuvoo häntä tekemään.
Minä uskon hänen huostaansa poloisen Catherine Billotin, joka asuu minun lapseni kanssa Ville-d'Aurayn kylässä.
ISIDOR DE CHARNY.»
Ensin kreivi näytti kokonaan syventyneen veljensä kirjeen lukemiseen. Kyynelet, jotka olivat hetkeksi herenneet, alkoivat jälleen virrata entisellä voimalla. Sitten hänen itkun sumentama katseensa osui rouva de Charnyn kirjoittamalle kirjeelle. Hän silmäili sitä kauan, nosti sen huulilleen, painoi sen sydämelleen, ikäänkuin se olisi voinut ilmaista tälle sydämelle sisältämänsä salaisuuden, luki kerran jälleen, sitten toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran veljen kirjeessä mainitut ehdot.
Ravistaen päätänsä hän sitten virkkoi puoliääneen:
»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen häntä sallimaan minun lukea sen…»
Ja ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota vähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:
»Ei, minä en lue sitä!»
Eikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän ääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen hengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.
Sitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli ryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui kreivi de Charnyta.
»Tässä olen», vastasi kreivi.
Ja tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen kerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja poistui nopeasti.
Hän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de
Valorylle lähtöä koskevat ohjeet.
Oli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää kuin kreivi Olivier de Charnykaan.
Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja Charny olisi varmaankin huomannut lemmenkateuden salaman, joka välähti Barnaven silmissä, kun tämä kuuli hänen tiedustelevan kuningattaren vointia, jos hänen ajatuksensa olisivat voineet askarrella muissa asioissa kuin kirjeessä, jota hän paineli sydäntänsä vasten.
VIII
Barnave kunnostautuu
Noustessaan ajoneuvoihin kuningas ja kuningatar huomasivat kummakseen, ettei heidän ympärillään ollut, heidän lähtöään katsomassa, muita kuin kaupungin asukkaita ja saattueena vain ratsuväkeä.
Se oli uusi todistus Barnaven huomaavaisuudesta. Hän tiesi, että eilen, kun oli ollut pakko kulkea käymäjalkaa, kuningatar oli kärsinyt kuumuudesta, pölystä, hyönteisistä, väentungoksesta, uhkauksista, joita oli syydetty hänen henkivartijoitaan ja uskollisia palvelijoitaan kohtaan, näiden osoittaessa hänelle viimeistä palvelustaan. Barnave oli sanonut saaneensa kuulla tietoja maahanhyökkäyksestä: markiisi de Bouillé oli muka samonnut Ranskan alueelle viidenkymmenentuhannen itävaltalaisen etunenässä. Häntä vastaan täytyi jokaisen miehen, jolla oli pyssy, viikate, keihäs, ase mikä tahansa, nousta, ja koko kansa oli noudattanut tätä kutsua ja pyörtänyt takaisin.
Ranskassa vihattiin siihen aikaan ulkomaalaisia, vihattiin niin syvästi, että se viha ulottui kuninkaaseen ja kuningattareen saakka, kuningattareen, jonka suurin rikos olikin hänen ulkomaalaisuutensa.
Marie-Antoinette arvasi, mistä johtui tämä uusi hyvätyö. Sanomme hyvätyö, sillä se sana ei ole liioittelua. Hän kiitti Barnavea katseella.
Vaunuihin astuessaan hän etsi katseellaan Charnyn katsetta. Charny oli jo istuimellaan. Mutta sensijaan että olisi sijoittunut keskelle, kuten eilen, hän oli itsepintaisena halunnut luovuttaa de Maldenille tämän paikan, joka oli vähemmän vaarallinen kuin se, jolla tämä uskollinen henkivartija oli siihen asti istunut. Charny toivoi, että haavoittuminen sallisi hänen aukaista kreivittären kirjeen, joka poltti hänen sydäntään.
Hän ei siis huomannut kuningattaren etsivää katsetta.
Kuningatar huoahti raskaasti.
Barnave kuuli sen.
Huolestuneena saamaan selville, mitä tuo huoahdus merkitsi, nuori mies pysähtyi vaunujen astinlaudalle.
»Madame», sanoi hän, »huomasin eilen, että teillä oli hyvin ahdasta näissä berliniläis-vaunuissa. Jos yksi matkustaja jäisi pois, tulisi teille väljempää… Jos haluatte, nousen saattovaunuihin herra de Latour-Maubourgin kanssa tai seuraan teitä ratsain.»
Tehdessään tämän tarjouksen Barnave olisi antanut puolet elinpäivistään hänellä ei ollut niitä enää monta jälellä — jos tämä tarjous evättäisiin.
Se evättiin.
»Ei», sanoi kuningatar, »jääkää te meidän seuraamme».
Samassa kruununprinssi ojensi pikku kätensä pidättääkseen nuoren kansanedustajan ja sanoi:
»Hyvä ystävä Barnave, ystävä Barnave, sinä et saa lähteä, minä en tahdo!»
Säteilevänä Barnave istuutui entiselle paikalleen. Tuskin hän oli istuutunut, kun kruununprinssi siirtyi kuningattaren polvilta hänen polvilleen.
Päästäessään kruununprinssin liukumaan käsistään kuningatar suuteli häntä molemmille poskille.
Hänen huultensa kostea jälki jäi lapsen sametinhienolle hipiälle. Barnave katseli tätä äidillisen suudelman jälkeä niinkuin Tantalos lienee katsellut hedelmiä, jotka riippuivat hänen päänsä päällä.
»Madame», sanoi hän kuningattarelle, »suoko teidän majesteettinne minulle ilon suudella korkeata prinssiä, joka ikäistensä erehtymätöntä vaistoa noudattaen haluaa sanoa minua ystäväkseen?»
Kuningatar nyökäytti päätänsä ja hymyili.
Barnaven huulet painuivat kuningattaren huulten jäljille niin tulisina, että lapsi pelästyneenä parahti.
Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta ainoakaan pikku seikka siitä leikistä, jossa Barnave menettäisi päänsä. Ehkei hänkään ollut nukkunut enempää kuin Barnave tai Charny; ehkä se vilkkaus, joka antoi eloa hänen silmiinsä, johtui sisäisestä kuumeesta, joka poltti häntä. Mutta hänen purppuraiset huulensa, hänen miltei huomaamattomasti ruusuiset poskensa tekivät hänestä sen vaarallisen seireenin, joka yhdellä suortuvallaan voi johtaa palvojansa kuiluun.
Barnaven varokeinot saivat aikaan, että nyt edettiin kahdeksan kilometriä tunnissa.
Château-Thierryyn pysähdyttiin päivälliselle.
Talo, johon pysähdyttiin, oli joen varrella, ihanalla paikalla ja kuului eräälle rikkaalle puukauppiattarelle. Tämä ei ollut odottanut, että hänen talonsa valittaisiin, vaan oli edellisenä iltana, saatuaan kuulla, että kuninkaallinen perhe matkustaisi Château-Thierryn kautta, lähettänyt yhden palvelijoistaan tarjoamaan herroille kansalliskokouksen läheteille taloaan kuninkaan ja kuningattaren olinpaikaksi.
Tarjous oli hyväksytty.
Kun vaunut pysähtyivät, ilmaisi palvelijoitten keskenäinen kilpailu tykkänään toisenlaista vastaanottoa kuin mihin korkeat vangit olivat saaneet alistua eilen Dormansin majatalossa. Kuningatar, kuningas, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja molemmat lapset opastettiin kukin omaan huoneeseensa, missä kaikki oli pantu kuntoon, jotta jokainen voisi siistitä itsensä mahdollisimman huolellisesti.
Pariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista huomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen ylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja Marie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista, kutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.
Hetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä nainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen asti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut suojiinsa.
»Tekö, madame, olette tämän talon emäntä?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla minne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te läsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu, siellä kuningatar on valtiatar!»
Marie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat kahdenkesken.
Huomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui emännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta ystäväänsä ja sanoi:
»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta rauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä jos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille kohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos teille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme joskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen nykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet Marie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä henkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat kuningasta tälle matkalle.]
Päivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava. Kuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään väsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa tulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin Meauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä madame Elisabeth lopulta suostui.
Pétion oli kuullut tämän kiistelyn, muttei ollut liikahtanutkaan.
Barnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta sormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.
Tunnin kuluttua madame Elisabethin väsymys kävi niin ylivoimaiseksi, että nukkui kokonaan ja hänessä sammui tietoisuus niin täydellisesti, että hänen kaunis enkelin päänsä, kallistuttuaan ensin vasemmalle, sitten oikealle, lopulta nojasi Pétionin olkapäähän.
Se se joka sai Chartresin edustajan mainitsemaan julkaisemattomassa matkakertomuksessaan, että madame Elisabeth, tuo pyhimys, oli rakastunut häneen ja painaessaan hetkeksi päänsä hänen olkapäätänsä vasten antautui viettinsä valtaan.
Kellon käydessä neljättä saavuttiin Meauxiin ja pysähdyttiin piispan palatsin eteen. Siinä palatsissa oli asunut Bossuet ja kahdeksankymmentäseitsemän vuotta varemmin yleisen historian tutkielman tekijä oli siinä palatsissa kuollut.
Palatsissa asui tällöin perustuslaillinen ja valan vannonut piispa. Se huomattiin myöhemmin tavasta, jolla hän otti kuninkaallisen perheen vastaan.
Mutta toistaiseksi kuningattareen koski vain sen rakennuksen synkkä ulkoasu, johon hän oli astumaisillaan. Ei mikään ruhtinaallinen tai kirkollinen palatsi olisi voinut alakuloisuudellaan olla sopivampi tarjoamaan suojaa sille ylevälle onnettomuudelle, joka joutuisi siinä viettämään yhden yön. Se ei ollut kuin Versailles, missä suuruus on komea. Täällä suuruus oli yksinkertainen. Leveä, viettävä, tiilillä kivetty käytävä vei asuinhuoneihin, ja nämä asuinhuoneet olivat puutarhan puolella, joka nojautui kaupungin muureihin. Tästä puutarhasta kohosi kaikkea vallitsevana kirkon torni, joka oli kauttaaltaan murattiköynnösten peitossa. Siitä vei rautatammien reunaama käytävä työhuoneeseen, mistä Meauxin kaunopuheinen piispa tuolloin-tällöin sinkosi maailmalle synkät huutonsa, jotka ennustivat kuningaskuntien tuhoa.
Kuningatar silmäili tätä synkkää rakennusta ja huomattuaan sen sopivan hänen omaan mielialaansa hän pälyili ympärilleen löytääkseen käsivarren, johon nojaisi lähteäkseen palatsia tarkastamaan.
Vain Barnave oli saapuvilla.
Kuningatar hymyili.
»Tarjotkaa minulle käsivartenne, hyvä herra», sanoi hän, »ja opastakaa minua tässä vanhassa palatsissa. Minä en uskalla mennä sinne yksin, pelkään kuulevani sen käytävissä kajahtelevan sen suuren äänen, joka kerran pani koko kristikunnan säpsähtämään, huudon, joka sanoi: 'Mada- me kuolee! Madame on kuollut!'»
Barnave tuli nopeasti lähemmäksi ja tarjosi kuningattarelle käsivartensa kunnioittavin ja samalla kiihkein elein.
Mutta kuningatar silmäili vielä kerran ympärilleen. Charnyn poissaolo huolestutti häntä.
Barnave, joka näki kaikki, huomasi tuon silmäyksen.
»Kuningatar haluaa jotakin?» kysyi hän.
»Niin, haluan tietää, missä kuningas on», vastasi Marie Antoinette.
»Hän on suvainnut ottaa vastaan herra Pétionin», sanoi Barnave, »ja keskustelee nyt hänen kanssansa».
Kuningatar näytti tyytyväisiltä.
Sitten, ikäänkuin olisi tuntenut tarvetta päästä irti omista ajatuksistaan, hän sanoi:
»Tulkaa.»
Ja hän lähti Barnaven kanssa tarkastamaan piispan palatsin huoneita.
Olisi voinut sanoa, että hän pakeni, seuraten mielialansa luomaa häälyvää varjoa, katsomatta eteensä tai taaksensa.
Suuren saarnamiehen makuuhuoneessa hän vasta pysähtyi, miltei läähättäen.
Sattumalta hän joutui tällöin erään naishenkilön muotokuvan eteen.
Hän kohotti katseensa koneellisesti ja luki kehyksistä sanat: Madame
Henriette.
Hän säpsähti.
Tämän säpsähdyksen Barnave tunsi, muttei käsittänyt sen merkitystä.
»Teidän majesteettinne on sairas?» kysyi hän.
»En, en», sanoi kuningatar, »mutta tuo muotokuva… madame Henriette…»
Barnave arvasi, mitä tämän nais-poloisen sydämessä liikkui.
»Niin», virkkoi hän, »vallan oikein, madame Henriette, mutta Englannin madame Henriette, ei onnettoman Kaarlo ensimmäisen leski, vaan huolettoman Orleansin Filipin puoliso, ei se, joka luuli kuolevansa Louvren kylmyyteen, vaan se, joka kuoli Saint-Cloudissa myrkytykseen ja joka kuollessaan lähetti Bossuetille sormuksensa…»
Hetken emmittyään hän jatkoi:
»Mieluummin näkisin tuon olevan sen toisen muotokuvan.»
»Miksi?» kysyi Marie-Antoinette.
»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja sellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»
»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi
Kaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.
»Jos teidän majesteettinne käskee, niin koetan», vastasi Barnave.
»Koettakaa siis.»
»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä yhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten te Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te olette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle miehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja. Sen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen, minä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota vastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut kirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti. Ranskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja…'»
Barnave vaikeni.
»Jatkakaa», kehoitti kuningatar, kulmakarvat kurtussa ja huulet supussa.
»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena päätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian lopun…»
»Niin, minä siis jatkan ja sanon teille, mitä madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, jotta te voisitte sanoa minulle, olenko erehtynyt. No niin, skotlantilaiset pettivät kuninkaansa ja myivät hänet. Kuningas vangittiin juuri silloin kun hän haaveili Ranskan-matkasta. Muuan räätäli tuli pidättämään hänet, muuan teurastaja vei hänet vankilaan, muuan kuorma-ajuri puhdisti kamarin, jonka tuli tuomita hänet, muuan olutkauppias oli oikeuden puheenjohtajana ja jottei mitään puuttuisi tästä inhoittavasta tuomiosta ja tämän väärän oikeudenkäynnin tarkastuksesta, kun se esitettiin ylimmäiselle tuomarille, joka tarkastaa kaikki oikeudenpäätökset, katkaisi muuan naamioitu teloittaja uhrin kaulan. Tämän kaiken madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, eikö niin? Ah, hyvä Jumala, sen kaiken tiedän yhtä hyvin kuin kuka tahansa! Tiedän sen sitäkin paremmin, kun mitään ei puutu kohtaloittemme samanlaisuudesta. Meilläkin on esikaupunkilainen olutkauppias, mutta hänen nimensä on Santerre eikä Cromwell, meilläkin on teurastaja; mutta hänen nimensä ei ole Harrison, vaan… Legendre, luullakseni meilläkin on kuorma-ajuri, mutta hänen nimensä ei ole Pridge, vaan… ah, hänen nimeään en tiedä! Se mies on niin vähäpätöinen, etten tiedä edes hänen nimeään… ette tekään, olen siitä varma. Mutta kysykää häneltä, hän sanoo sen teille. Se on sama mies, joka johtaa saattojoukkoamme, talonpoika, häijyläinen, mielipuoli, mikä tahansa! No niin, tämän kertoisi minulle madame Henrietten muotokuva.»
»Entä mitä te vastaisitte hänelle?»
»Minä vastaisin hänelle: 'Rakas prinsessarukka, te ette anna neuvoja, te pidätte historiallisen luennon. Historian luento on pidetty, minä odotan neuvoja.'»
»Ah, niitä neuvoja, madame», sanoi Barnave, »ellette kieltäytyisi niitä noudattamasta, antaisivat teille eivät ainoastaan vainajat vaan myöskin elävät!»
»Vainajat tai elävät, puhukoot ne, joiden tulee puhua. Jos neuvot ovat hyviä, kuka tietää, vaikka niitä noudatettaisiinkin?»
»Hyvä Jumala, madame, vainajilla ja elävillä on annettava teille vain yksi neuvo!»
»Mikä se on?»
»Että te opettaisitte kansan rakastamaan teitä.»
»Teidän kansaanne ei ole helppo opettaa rakastamaan!»
»Voi, madame, tämä kansa on enemmän teidän kuin minun!
Sitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi teitä.»
»Oh, herra, te puhutte hauraasta asiasta: kansansuosiosta!»
»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän alkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa teidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se takaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne, kuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen uskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei milloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei milloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas, minä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään, minä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä jumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille… uhrautumaan…»
»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta tästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella teitä, noudattaa neuvojanne!»
»Voi, madame, madame!» huudahti Barnave haltioissaan.
»Vaiti!» varoitti kuningatar toistamiseen.
»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä palvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.
Mentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli keskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli puhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.
Molemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän majesteettejaan ruokapöydässä.
Charny pysytteli loitompana ikkunakomerossa.
Kuningas silmäili ympärilleen ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin hän oli omaistensa, henkivartijain ja kreivin parissa, hän sanoi:
»Hyvät herrat, illallisen jälkeen minun täytyy saada puhella kanssanne.
Seuratkaa minua silloin huoneeseeni.»
Kaikki kolme upseeria kumarsivat.
Ateria aloitettiin totuttuun tapaan.
Mutta vaikka pöytä oli katettu kuningaskunnan ensiarvoisen piispan taloon, oli se varustettu tänä iltana Meauxissa yhtä huonosti kuin se oli hyvin varustettu aamupäivällä Château-Thierryssä.
Kuninkaalla oli, kuten aina, hyvä ruokahalu ja hän söi paljon huonosta kestityksestä huolimatta. Kuningatar söi vain kaksi tuoretta kananmunaa.
Eilisestä alkaen kruununprinssi, joka oli hieman sairas, oli pyydellyt viinirypäleitä, mutta lapsi-parka ei elellyt enää niitä aikoja, jolloin hänen pienimmätkin halunsa oli tyydytetty. Eilisestä alkaen kaikki, joilta hän oli kysynyt, olivat vastanneet hänelle: »Ei ole» tai »Ei löydetä mistään».
Ja kuitenkin hän oli matkan varrella nähnyt isojen talonpoikais-lasten syövän viinirypäleterttuja, joita ne olivat käyneet poimimassa metsistä.
Pikku rukka oli silloin kadehtinut noita isoja lapsia, joilla oli vaaleat hiukset ja ruusuiset posket ja joiden ei tarvinnut anella viinirypäleitä ja jotka, kun heidän teki niitä mieli, voivat itse niitä poimia tuntien tarkoin rinteet, joissa viiniköynnökset kasvoivat, niinkuin pikku linnut tuntevat niityt, missä kukkivat nauris ja hamppu.
Kuningatarta oli syvästi surettanut, kun hän ei ollut voinut tyydyttää tuota lapsen halua, ja kun lapsi kieltäytyi nauttimasta, mitä hänelle tarjottiin, ja vaati jälleen viinirypäleitä, kyyneltyivät voimattoman äidin silmät.
Hän etsi katseillaan henkilöä, jota voisi puhutella, ja huomasi
Charnyn, joka seisoi paikallaan mykkänä, liikkumattomana.
Hän viittasi tätä tulemaan lähemmäksi, viittasi kerran, toistamiseen, mutta Charny oli omissa mietteissään eikä huomannut kuningattaren viittauksia.
Silloin kuningatar sanoi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
»Herra kreivi de Charny!»
Charny säpsähti, kuin unesta havahtuen, ja astui askelen kiiruhtaakseen kuningattaren luo.
Mutta silloin aukeni ovi ja Barnave astui sisälle kädessä lautasellinen viinirypäleitä.
»Kuningatar suokoon anteeksi», sanoi hän, »että tulen näin kutsumatta, ja toivon kuninkaankin hyväntahtoisesti antavan minulle anteeksi, mutta päivän kuluessa olen herra kruununprinssin kuullut monesti pyytävän viinirypäleitä. Löysin tämän lautasellisen piispan pöydältä, otin sen ja toin tänne.»
Sillävälin Charny oli lähestynyt kuningatarta, mutta tämä ei antanut hänelle aikaa tulla lähemmäksi, vaan sanoi:
»Kiitos, herra kreivi, mutta herra Barnave on arvannut, mitä minä halusin, enkä minä tarvitse nyt enää mitään.»
Charny kumarsi ja vastaamatta sanaakaan palasi entiselle paikalleen.
»Kiitos, ystävä Barnave», sanoi nuori kruununprinssi…
»Herra Barnave», virkkoi kuningas, »päivällisemme ei ole hyvä, mutta jos haluatte istua pöytään, teette kuningattarelle ja minulle mieliksi».
»Sire», vastasi Barnave, »kuninkaan kutsu on käsky. Minne teidän majesteettinne suo minun istua?»
»Kuningattaren ja kruununprinssin väliin», sanoi kuningas.
Barnave istuutui, hulluna rakkaudesta ja ylpeydestä.
Charny katseli tätä kohtausta eikä pieninkään lemmenkateuden värähdys lähtenyt hänen sydämestään suoniin. Mutta silmätessään sitä perhos-rukkaa, joka sekin tulisi kärventymään kuninkaallisessa paisteessa, hän tuumi itsekseen:
— Jälleen yksi, joka tuhoutuu. Sääli, sillä tuo on sentään monia muita parempi.
Sitten hän palasi hellittämättömään ajatukseensa:
— Kirje, kirje — mutisi hän, — mitä siinä kirjeessä voi olla?
IX
Golgata
Illallisen jälkeen kaikki kolme upseeria noudattivat saamaansa määräystä ja nousivat kuninkaan huoneeseen.
Kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel olivat omissa huoneissaan — kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth olivat läsnä.
Kun nuoret miehet olivat astuneet sisälle, sanoi kuningas:
»Herra de Charny, suvaitkaa sulkea ovi, jottei kukaan pääse meitä häiritsemään. Minulla on ilmoitettavana teille jotakin tuiki tähdellistä. Eilen, hyvät herrat, kun olimme Dormansissa, herra Pétion ehdotti minulle, että te pakenisitte valepukuisina. Mutta kuningatar ja minä vastustimme ehdotusta, sillä me pelkäsimme siinä piilevän ansan ja että teidät tahdottiin lähettää luotamme, jotta teidät sitten surmattaisiin tai luovutettaisiin jossakin maankolkassa sotilaskomitealle, joka tuomitsisi teidät ammuttaviksi suomatta teille minkäänlaista avunmahdollisuutta. Kuningatar ja minä siis epäsimme ehdotuksen, mutta tänään herra Pétion palasi samaan asiaan sitoutuen kansanedustaja-sanallaan vastaamaan puheistaan, ja minä pidän velvollisuutenani kertoa teille, mitä hän pelkää ja ehdottaa.»
»Sire», keskeytti Charny, »ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle — enkä minä puhu ainoastaan omasta puolestani, vaan luulen tulkitsevani myöskin näiden herrojen tunteet — ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle, suotteko meille erään suosionosoituksen?»
»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI, »teidän uhraavaisuutenne kuningattaren ja minun hyväkseni on vaarantanut henkenne kolmen viime päivän aikana. Kolmena päivänä on teitä joka hetki uhannut mitä julmin kuolema. Joka hetki olette saaneet osanne meitä kohdanneesta häpeästä, meihin syydetyistä solvauksista. Hyvät herrat, teillä on oikeus, ei ainoastaan pyytää suosionosoitusta, vaan esittää toivomuksenne, ja ellei toivomustanne heti täytetä, johtuu se siitä, että se ylittää kuningattaren ja minun voimani.»
»No niin, sire», sanoi Charny, »me pyydämme nöyrästi, mutta tiukasti teidän majesteetiltanne, että mitä tahansa herrat kansanedustajat ovatkin meidän suhteemme ehdottaneet, meille jäisi oikeus hyväksyä tai evätä ne ehdotukset».
»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »annan teille kunniasanani, etten pakota teitä mihinkään; mitä te haluatte, se tapahtukoon.»
»Silloin, sire», sanoi Charny, »me lisäämme: kiitollisina».
Kuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää välinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen lujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä, mitä hän piti velvollisuutenaan.
Hän ei vastannut, vaan antoi kuninkaan jatkaa keskustelua.
»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra Pétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä seuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä Latour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme uhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»
Charny silmäili kahta toveriaan; halveksiva hymy väikkyi näiden huulilla.
»No, sire», sanoi Charny, »entä sitten?»
»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin univormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää teidät pakenemaan kunkin taholleen.»
Charny neuvotteli jälleen toveriensa kanssa; sama hymy vastasi hänelle.
»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän majesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on helpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis se suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin eilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko armeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista sydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän kunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»
»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te käsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä. Te ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy nimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan pienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne, siskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse sortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille rakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän taakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme… Kas niin, herra de Malden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta me olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä sanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»
Herra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä maatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren orpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.
Nämä kaksi miestä olivat lujatahtoisia, rohkeita luonteita ja kuitenkin, kun kuningatar kirjoitti tauluunsa rouva de Maldenin ja neiti de Valoryn nimet ja osoitteet, molemmat yrittivät turhaan pidättää kyyneliään.
Kuningattaren täytyi niinikään keskeyttää kirjoittamisensa ottaakseen esille nenäliinan ja pyyhkiäkseen silmiään.
Kun hän oli kirjoittanut loppuun, sanoi hän Charnylle: »Ah, herra kreivi, tiedän, ettei teillä ole ketään esitettävänä, isänne ja äitinne ovat kuolleet ja molemmat veljenne…»
Kuningatar ei voinut jatkaa.
»Molemmilla veljilläni on ollut kunnia kaatua teidän majesteettinne puolesta», täydensi Charny. »Mutta jälkimäinen on jättänyt poloisen lapsen, jonka hän uskoo minun huostaani eräänlaisen testamentin välityksellä, joka löydettiin hänen vaatteistaan. Tämän nuoren tytön hän on riistänyt perheeltä, jolta tyttö ei voi toivoa anteeksiantoa. Niin kauan kuin minä elän, ei häneltä eikä hänen lapseltaan puutu mitään. Teidän majesteettinne mainitsi äsken tavanomaisella ihmeellisellä rohkeudellaan, että me olemme kaikki lähellä kuolemaa. Jos kuolema minut tapaa, jäävät tyttö-rukka ja hänen lapsensa turvattomiksi. Madame, suvaitkaa merkitä tauluunne erään poloisen talonpoikais-tytön nimi ja jos minulla tovereineni on onni kuolla korkean isäntäni ja ylevän valtiattareni puolesta, ulottakaa ystävällisyytenne Catherine Billotiin ja hänen lapseensa. Heidät löytää pienestä Ville-d'Avrayn kylästä.»
Kuvitella Charny kuolevaksi, kuten hänen veljensäkin olivat kuolleet, oli varmaankin liian julma näky Marie-Antoinetten mielikuvitukselle, sillä hän pudotti taulut kädestään, horjahti taaksepäin ja vaipui nojatuoliin.
Molemmat henkivartijat riensivät hänen lähelleen. Sillaikaa Charny otti lattialta kuninkaalliset taulut, kirjoitti niihin Catherine Billotin nimen ja osoitteen ja pani ne sitten takan reunalle.
Kuningatar ponnistautui tyyneksi.
Nuoret miehet oivalsivat, että sellaisen mielenliikutuksen jälkeen kuningatar halusi olla yksin, ja valmistautuivat lähtemään.
Mutta kuningatar ojensi heille kätensä ja sanoi:
»Hyvät herrat, toivoakseni ette lähde suutelematta kättäni?»
Molemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat maininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de Valory.
Charny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti suudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.
Mutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun hänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan — että oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.
Marie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta, mikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti minuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.
Seuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja Barnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat ehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi. Mutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli kuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta pukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.
Silloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin puolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella, mikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.
Kello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa
Pariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.
Viisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?
Meauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue muuttui entistäkin uhkaavammaksi.
Pariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli käskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki tien ja pani pistimet tanaan.
Olisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki. Kuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan tekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää rajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.
Tungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä käymäjalkaa.
Milloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa, vaan tulta.
Rahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen nurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.
Miehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista sisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana, eräät kapusivat hevosten selkään.
Oli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu pariinkymmeneen kertaan.
Molemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat, he vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui hälinään, meluun ja huutoihin.
Etujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin neljätuhatta.
Molemmilla sivuilla vyöryi ihmisvirta, joka sakeni lakkaamatta.
Mitä lähemmäksi Pariisia tultiin, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen, sillä tuo jättiläiskaupunki tuntui ahmineen, kaiken ilman.
Vaunut liikkuivat viidenneljättä asteen helteessä, halki tomupilven, jonka jokainen hiukkanen oli kuin lasinsiru.
Pari kolme kertaa kuningatar heittäytyi taaksepäin valitellen tukehtuvansa.
Bourg'tissa kuningas kävi niin kalpeaksi, että hänen pelättiin voivan pahoin. Hän pyysi lasillisen viiniä, sillä hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan.
Ei paljoa puuttunut, ettei hänelle tarjottu, kuten Kristukselle, sappeen ja etikkaan kastettua sientä. Joku sitä jo ehdottikin, mutta onneksi siihen ei suostuttu.
Saavuttiin la Villetten esikaupunkiin.
Väkijoukko oli yli tunnin ajan ohentunut mahtuakseen kahden talorivin väliin, joiden valkoiset seinäkivet heijastivat auringonsäteitä ja paahtoivat helteen kahta hiottavammaksi.
Siinä oli miestä, lasta ja naista. Milloinkaan ei katse ole mitannut sellaista tungosta. Kadut olivat niin täynnä, että ne, jotka seisoivat, eivät voineet liikahtaakaan.
Oviaukot, ikkunat ja katot olivat mustanaan katselijoita. Puiden oksat taipuivat elävien hedelmiensä painon alla. Jokainen piti hatun päässään.
Se johtui siitä, että edellisenä iltana oli Pariisissa talojen seiniin naulattu seuraava julistus:
Joka tervehtii kuningasta, suomitaan;
joka häntä solvaa, hirtetään.
Kaikki tämä oli niin peloittavaa, etteivät kansalliskokouksen lähetit uskaltaneet suunnata kulkua Faubourg-SaintMartin-kadulle, koska tämä oli täynnä liikenne-esteitä ja siis uhkaa, kaamealle, veriselle kadulle, joka Berthierin hirveän tarinan ajoilta saakka oli kuulu salamurhien runsaudesta.
Senvuoksi päätettiin kulkea Champs-Élyséesin kautta, ja saattue kiersi
Pariisin ja suuntautui laitabulevardeille.
Se merkitsisi kolmituntista ylimääräistä kärsimystä, ja se kärsimys oli niin sietämätön, että kuningatar pyysi mentäväksi lyhyintä tietä, vaikka se tie olisikin vaarallisin.
Kahdesti hän oli yrittänyt laskea kaihtimet, kahdesti joukon murina oli saanut hänet ne nostamaan.
Tulliportilla oli vahva krenatöörijoukko ympäröinyt vaunut.
Monet heistä marssivat vaununoven kohdalla, ja heidän karvatöyhtönsä miltei peittivät berliiniläis-vaunujen aukot.
Vihdoin kello kuuden korvissa etujoukko saapui Monceaun puutarhamuurin kohdalle. Se kuljetti mukanaan kolmea tykkiä, jotka epätasaisella katukivityksellä kolisivat hirveästi.
Tähän etujoukkoon kuului ratsu- ja jalkaväkeä, joiden oli miltei mahdotonta säilyttää rivinsä tungoksessa.
Ne, jotka heidät huomasivat, syöksyivät Champs-Élyséesin yläpäähän. Ludvig XVI oli jo kolmatta kertaa tulossa Pariisiin tämän kohtalokkaan tulliportin kautta.
Ensimmäisen kerran Bastiljin valtauksen jälkeen;
toisen kerran lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumien jälkeen;
kolmannen kerran — nyt — Varennesin paon jälkeen.
Kim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko
Pariisi Champs-Élyséesille.
Tulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän kantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan, kaikilla hattu päässä.
Mutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin kaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka pitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui tulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.
Tämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun, seitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!
Nämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka saattoivat kuninkuuden hautaan.
Nähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet heiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»
Huuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta
Tuileries-palatsiin asti.
Silloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä levisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi huutaa: »Eläköön kansa!»
Se oli veljeyden huuto, joka kajahteli ympäri koko Ranskan.
Vain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu tästä veljeydestä.
Tunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset horjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi krenatööri.
Berliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa olivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä kääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja joissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka oli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä vangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen kulkutapaan.
Billot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut hänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti johtavan koko matkuetta.
Ludvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä muistopatsaan silmät oli peitetty.
»Mitä tuolla on tahdottu ilmaista?» kysyi kuningas Barnavelta.
»En tiedä, sire», vastasi tämä.
»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista kuninkuuden sokeutta».
Saattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista huolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun, väkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja voimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut sanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää maata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä vaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja miesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan pinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä valtameren pinnalle.
Kerran hän kauhistui tätä näkyä niin, että laski kaihtimen alas.
»Miksi ikkuna alas?» huusi kymmenen raivostunutta ääntä.
»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat poloiset lapseni!»
Hän pyyhki tuskan hien poskiltaan ja lisäsi:
»Me tukehdumme!»
»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut vallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»
Ja nyrkinisku pani ikkunan helähtämään palasiksi.
Mutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat rauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat päässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.
Vastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra Guilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas sivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu päähänsä, huudahti hän:
»Tuotakoon se minulle!»
Ja hän viskasi hatun kauas väkijoukkoon.
Kääntösillan kohdalla odotteli parikymmentä kansanedustajaa, jotka kansalliskokous oli valinnut suojelemaan kuningasta ja kuninkaallista perhettä.
Heidän takanaan oli Lafayette esikuntineen.
Lafayette lähestyi vaunuja.
»Voi, herra Lafayette», huudahti kuningatar heti kun näki hänet, »pelastakaa henkivartijat!»
Kehoitus ei ollut tarpeeton, sillä nyt lähestyttiin vaaraa, ja se vaara oli uhkaava..
Sillävälin sattui palatsin portilla kohtaus, jossa oli hiven runollisuutta.
Viisi kuusi kuningattaren hovinaista, jotka valtiattarensa paon jälkeen olivat lähteneet Tuileries-palatsista arvellen, että kuningatar oli hylännyt heidät ainiaaksi, halusi nyt palata ottamaan hänet vastaan.
»Tiehenne täältä!» huusivat vartijat ja ojensivat pistimensä.
»Itävallattaren orjat!» ulisivat halliakat nyrkkejään heristäen.
Mutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja rouva Campanin sisar astui eteenpäin.
»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren palveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut. Olen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton, voinko minä hylätä hänet?»
»Hän on oikeassa», huusi väkijoukko. »Sotilaat, antakaa naisten mennä!»
Ja totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat, ja naiset pääsivät palatsiin.
Hetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja ensimmäisen kerroksen ikkunasta.
Ja vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja tomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää edellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin sattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja kuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän onnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin, joka oli sille pelastuksen rantama.
Vihdoin ajoneuvot pysähtyivät. Oli tultu ison pengermän portaitten juurelle.
»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä kerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»
»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi
Barnave.