THOTMES III.
Thotmes II:n kuoleman jälkeen Hatshepsut oli mennyt uudelleen naimisiin erään toisen Thotmeen kanssa, joka oli joko Thotmes I:n tai Thotmes II:n jonkun toisen naisen kuin Hatshepsutin kanssa saama poika. Tämä Thotmes III, joka Hatshepsutin kuoltua tuli hänen seuraajakseen, oli siis kerran ollut naimisissa joko sisarpuolensa tai tätinsä kanssa — viimeksi mainittu otaksuma näyttää muuten todennäköisimmältä.
Thotmes III on loistavin ilmestys kaikista Egyptin kuninkaista. Seitsemällätoista Syyriaan ja useilla Nubiaan tekemillänsä sotaretkillä tämä »Egyptin Napoleon» palautti valtakuntansa suurvaltamahdin pohjoisessa aina Eufratin seuduille ja neljänteen kataraktiin asti etelässä. Viimeisen sotaretkensä aikana hän todennäköisesti oli yli seitsenkymmenvuotias.
Ensimmäisen kataraktin luona on kallio, johon Thotmes on kaiverruttanut kertomuksen siitä, mihin hän ryhtyi sanoman saapuessa Nubian villien kansojen alkamasta kapinasta. Hän sanoo siinä itse: »Kun faarao kuuli tämän, hän oli kuin raivostunut pantteri ja sanoi: 'Minä vannon kautta Ran [Auringonjumala], joka rakastaa minua, ja isäni Antonin nimessä, jumalain kuninkaan, joka on molempain maiden, Ylä- ja Ala-Egyptin hallitsija, että ainoatakaan miehensukuista en kapinallisten joukosta ole eloon jättävä.' Sitten Hänen Majesteettinsa lähetti paljon sotaväkeä Nubiaan. Ja kuninkaan soturit tulivat kurjien kapinantekijäin maahan ja voittivat perin pohjin villin kansan; ja kuninkaansa käskyä seuraten he eivät jättäneet eloon ainoatakaan miespuolista paitsi yhtä maan viheliäisen ruhtinaan poikaa, joka otettiin vangiksi ja vietiin muutamain palvelijainsa keralla kuninkaan eteen.»
Toisen merkittävän piirtokirjoituksen Thotmes piirrätti Eufratin rannalle merkiksi siitä, että Egyptin muinaiset rajat nyt oli palautettu. Tämä muistomerkki oli saman kiven vieressä, johon Thotmes I oli hakkauttanut kertomuksen omista urotöistään.
Näillä seuduin faarao työnsä hyvin suoritettuaan huvitteli norsunmetsästyksellä. Noihin aikoihin oli nimittäin vielä Syyriassa noita eläimiä suuret laumat. Thotmes kaatoi kokonaista 120 kappaletta noita uhkeita otuksia. Mutta kerran faarao oli menettää henkensä. Muuan norsu hyökkäsi raivostuneena häntä kohti, ja hän olisi ehdottomasti ollut kuoleman oma, jollei hänen paras ystävänsä sotapäällikköjen joukosta olisi rientänyt herransa avuksi ja miekallansa katkaissut elefantin kärsää.
Merellä Thotmes ulotti valtansa yli koko itäisen Välimeren aina Aigeian meren saariin saakka, ja Kyproksen kuninkaasta tuli hänen vasallinsa.
Oikeata merikansaa egyptiläisistä ei kumminkaan koskaan tullut. Sellaiselta kehitykseltä puuttuivat molemmat välttämättömimmät edellytykset: laivanrakennusaineet ja merimiehet. Kömpelöitä Niilinveneitä voitiin korkeintaan käyttää pitkin rannikoita kuljettaessa, mutta avomerellä ne eivät kelvanneet. Ja kelvottomia merimiehiä teki egyptiläisistä rohkeuden puute. Tämä ominaisuus ei esiintynyt yksin koko heidän vähemmän sotaisessa luonteenlaadussaan, vaan myöskin heidän erityisessä kauhussaan lähteä merelle, »suurelle vihreälle», jonka synkissä syvyyksissä saatanallinen maailmankäärme vaani. Tämä selittää sen, että egyptiläiset jättivät melkein kaiken meriliikenteen maansa kanssa vieraille aluksille, varsinkin foinikialaisille.
Kaukaisistakin maista virtasi nyt erikoisia tuotteita Egyptiin: kultahiekkasäkkejä, kultasormuksia ja jaloja kiviä, norsunluuta ja ebenholtsia, suitsuketta, kallisarvoisia foinikialaisia kankaita ja tulisia hevosia kuninkaan talliin. Myöskin neekeriorjia ja syyrialaisia sotavankeja vietiin Egyptiin laumoittain faaraon orjuuteen. Nämä eriskummallista kieltä puhuvat ja merkillisesti esiintyvät mies-parat joutuivat kansan pilan esineiksi, ja taiteilijat kuvasivat mielellään noita omituisia tyyppejä seinämaalauksiin, joilla kuninkaan virkamiehet koristuttivat hautakammioitansa. — Niin Egyptin maailmaahallitseva asema oli vihdoinkin vahvistettu. Etelän neekerit ja pohjan aasialaiset olivat faaraon astinlautana, ja pitkissä piirtokirjoituksissa, voitonriemuisissa kuvissa ja hymneissä ylistettiin hänen voittojansa. Kun Thotmes III vietti hallitsijana-olonsa kolmikymmenvuotisjuhlaa, hän pystytti sen muistoksi obeliskin. Sitten toistui tämä juhla joka kolmas tai neljäs vuosi» ja joka kerta pystytettiin uusi obeliski. Tällaisia muistomerkkejä syntyi koko joukko, koska hänen hallituksensa kesti enemmän kuin puoli vuosisataa. Neljä näistä obeliskeista on vielä tallella, mutta mikään niistä ei ole alkuperäisellä paikallansa. Ne ovat hajautuneet kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi niistä on Konstantinopolissa, jonne sen kuljetutti keisari Konstantinus; yksi vietiin melkein samoihin aikoihin Roomaan ja koristaa nyt Lateraanin edustalla olevaa paikkaa. Kaksi muuta vei keisari Augustus Aleksandreiaan, missä arabialaiset myöhemmin antoivat niille uuden nimen: »Kleopatran silmäneulat», vaikka niillä ei ollut mitään yhteyttä kauniin ja vietteleväisen Egyptin kuningattaren kanssa. Egyptin hallitsija Muhammed Ali lahjoitti toisen niistä Englannin hallitukselle, ja se on nyt Thamesin rannalla, Lontoon kivihiilisavun mustuttamana. Toinen niistä kulkeutui New Yorkiin. Niin nämä neljä valtavaa kivipilaria julistavat nyt »maailmanvalloittaja» Thotmes III:n kunniaa neljässä vanhan ja uuden maailman pääkaupungissa ja täyttävät vielä vuosituhansien perästä faaraon toivomuksen, että »hänen nimensä säilyisi iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Vuonna 1447 e.Kr. Thotmes III sulki ainaiseksi silmänsä. Ei ole epäilystäkään, että hän oli suurin faaraoista ja paljon enemmän ansaitsee nimen Suuri kuin Ramses II, joka myöhemmässä perimätiedossa on saanut osakseen myöskin Thotmes III:n uroteot.
Thotmes III:n persoonallisuus esiintyy meille selvempänä ja elävämpänä kuin minkään muun muinaisen Egyptin kuninkaan, lukuunottamatta Ekhnatonia. Hän esiintyy meille väsymättömän tarmokkaana hallitsijana, viisaana poliitikkona ja historian ensimmäisenä suurena sotapäällikkönä. Koskaan ennen eivät yhden miehen aivot olleet ratkaisseet niin monien ihmisten kohtaloita, ei koskaan ennen hallitsija niin mestarillisen järjestelmällisesti käyttänyt hyväksensä sotilaallisia ja rauhallisia mahdollisuuksiansa. Se todistaa samanlaista neroutta kuin Aleksanterin ja Napoleonin. Thotmes loi ensimmäisen todellisen maailmanvaltakunnan. Sukupolvesta sukupolveen hänen nimensä mainittiin kunnioituksella ja pelolla Aasian ja Afrikan kansojen keskuudessa. Oli tapana vannoa valoja hänen nimeensä, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin hänen valtakuntansa oli hajonnut pirstaleiksi, tämä mahtava nimi kirjoitettiin tehoavana suojeluskeinona taikakaluihin. Faaraolle omistetuissa hymneissä ylistettiin kuninkaan sotaisia urotekoja. Niitä kuvatessaan kuningashymnit voivat kohota todellakin suurpiirteisiin kuviin kuten mainittaessa faaraota nimeltä »leijona, voittoisa, kun se tulee ja menee, kun se karjuu ja kiljahtelee mahtavasti antilooppien vuoristoluoliin».
Kirjallisuutta:
Georg Steindorff, Die Blütezeit des Pharaonenreichs.
W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).
AMENHOTEP II JA AMENHOTEP III.
Tuskin Thotmes III oli jättänyt ajallisuuden, ennenkuin myrsky puhkesi. Syyrian kukistetut kaupunkiruhtinaat kohottivat kapinalipun hänen poikaansa ja seuraajaansa, Amenhotep II:ta vastaan. Mutta uusi kuningas kävi heitä vastaan isänsä tarmoa osoittaen. Samoinkuin isä niin hänkin johti henkilökohtaisesti sotureitansa, antautui itse käsirysyyn ja löi vihollisen pakoon, kuten hän itse kertoo Karnakiin pystytetyssä muistokivessä. »Hänen Majesteettinsa oli kuin raivoava leijona» ja otti eräässä taistelussa omin käsin vangiksi 18 miestä ja 16 hevosta.
Amenhotep oli myöskin mahtava soturi. Temppelipiirtokirjoituksissaan hän kehuu olevansa »niin voimakas käsivarreltaan, ettei ole miestä, joka jaksaa jännittää hänen jousensa, sillä hän on voimakkaampi kuin kukaan muu kuningas, mitä konsanaan on ollut.» Kuninkaan jousi todistaakin sanat tosiksi — se on nimittäin löytynyt hänen haudastaan.
Seitsemän kapinallista aasialaista ruhtinasta otettiin vangiksi, ja triumfaattorina Amenhotep palasi maahan. Kun hänen aluksensa laski Thebaan, riippuivat vangitut ruhtinaat laivan etumastossa päät nuokuksissa. Omin käsin hän uhrasi »viheliäiset» kapinoitsijat Amonille. Yhden ruumiin hän lähetti Nubian pääkaupunkiin ja ripustutti sen kaupungin muurille herättämään pelkoa faaraon mustissa alamaisissa. Näyttää siltä kuin Amenhotepin ei sen koommin olisi tarvinnut lähteä sotaretkelle kukistamaan sisäisiä levottomuuksia.
Hänen pojanpoikansa ja toinen seuraajansa, Amenhotep III ei ollut soturi. Hän piti parempana puolisonsa Tejen rinnalla nauttia rauhan siunauksesta ja hienostuneesta kulttuurista. Hän voi sen tehdä huoletta — niin kauan kuin faaraon nimi vielä oli mahtava kansojen keskuudessa. Rauhantila oli suotuisa tavaranvaihdolle ja kulttuuriyhteyksille muiden maitten kanssa. Viidestoista vuosisata e.Kr. on ensimmäinen jakso maailman kaupan historiaa. Nyt kohtaavat ensimmäistä kertaa toisensa Niilinmaa ja Eufrat-Tigrismaiden kulttuurimaailmat. Toisella taholla ulottui egyptiläinen sivistysvaikutus yli itäisen Välimeren saarimaailman aina Kreikan mantereelle. Egyptiläinen arkkitehtuuri ja egyptiläinen taidekäsityö vaikutti voimakkaasti sekä Kreetan saarella että Mykeenessä, ja Kreetan esihistorialliset kirjainmerkit osoittavat samoin egyptiläistä vaikutusta.
Kaikista vanhan maailman maista virtasi rikkauksia Egyptiin ja elämän loisteliaisuus kohosi siellä määrättömästi. Theba muuttui muinaisajan suurenmoisimmaksi kaupungiksi. Yhä vilkkaammaksi käyvistä kauppasuhteista seurasi itsestään, että faaraot luopuivat ylväästä eristyneisyydestään toisiin maailman mahtajiin nähden. Meillä on hyvin kiintoisia todistuskappaleita, jotka puhuvat vilkkaasta diplomaattisesta yhteydestä toiselta puolen Amenhotep III:n sekä hänen poikansa ja seuraajansa Amenhotep IV:n ja toiselta puolen Babylonin ja Niniven kuninkaitten sekä muiden Aasian ruhtinaiden välillä, joiden kanssa faarao halusi elää rauhassa ja ystävyydessä. Tällaisia asiakirjoja ovat heidän välillänsä vaihdetut kirjeet, kuuluisat El Amarna-kirjeet. Ne ovat savitauluille kirjoitettuja babyloniankielisiä nuolenpääkirjoituksia ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne on löydetty El Amarnasta Keski-Egyptistä. Tähän paikkaan, 30 penikulmaa Kairosta etelään siirsi Amenhotep IV hallituskaupunkinsa. Kun hän muutti sinne Thebasta, hän näyttää ottaneen myötänsä myöskin osan isänsä valtionarkistoa.
Löytö tehtiin vallan odottamatta vuonna 1888. Kaivaessaan ikivanhoista tunkioista lannoitusta pelloillensa muuan talonpoikaisnainen löysi joukon lahonneita puuarkkuja täynnä savitauluja. Se oli parempaa kuin lanta, sillä egyptiläiset tiesivät, että matkailijat maksoivat runsaasti muinaislöydöistä, ja saadakseen mahdollisimman suuren hyödyn löydöstään he särkivät suurimmat taulut pikku palasiksi. He eivät lainkaan käsittäneet sitä, että he siten hyvin suuresti vaikeuttivat kirjoitusta ymmärtävien tulkintaa.
Mutta Egyptin hallitus sai pian vihiä löydöstä ja tarttui asiaan.
Suurin osa löytöä — kaikkiaan noin 350 taulua — saatiin pelastetuksi
Lontoon, Kairon ja Berliinin museoihin.
Diplomaattisessa sanonnassaan nämä kirjeet ovat aina mitä mairittelevimpia, ja heidän majesteettinsa nimittävät aina toinen toistansa nimellä »veljeni». Naapurisopua lujitettiin siten, että faarao liittyi aviollisin suhtein toisiin ruhtinassukuihin. Niinpä Amenhotep III sai — joskin vasta hyvin hellittämättömäin kosiskelujen perästä — puolisokseen prinsessan eräästä ylisen Eufratin varrella pohjoisessa Mesopotamiassa sijainneesta valtakunnasta. Kuusi kertaa hänen oli täytynyt pyytää hänen kättänsä — ainakin, jos saa uskoa, mitä Amenhotep IV:lle kirjoittamassaan kirjeessä väittää prinsessan veli, jolla oli helähtävä nimi Dusratta. Kaikissa tapauksissa kosintain lukumäärä oli yhtä pienempi, kuin mitä saman Dusrattan väitteen mukaan Amenhotep III:n isältä oli vaatinut hänen tätinsä sydämen voittaminen. Myöhemmin vanhoilla päivillään Amenhotep III sai myöskin yhden Dusrattan tyttäristä vaimokseen,[42] ja kun Amenhotep pian sen jälkeen kuoli, periytyi nuori leski puolisoksi poikapuolelleen Amenhotep IV:lle.[43]
Ystävyys appiukon ja vävyn välillä pohjautui kuitenkin lopultakin siihen vankkaan perustaan, jona ovat lahjat ja vastalahjat — siis itse asiassa vaihtokauppaan. Kun tulisia hevosia ja kauniita vaunuja, kallisarvoisia vaatteita ja kankaita, hopeaa, jalokiviä ja koristuksia saapui lahjoina Eufratin maista, odotettiin siellä yhtä upeita vastalahjoja. Jos nämä kuivuivat vähiin, ei jäänyt saapumatta muistutuksia ja vakuutteluja, että lisää lahjoja ei tule, ennenkuin toinen puoli on pusertanut omansa esille. Ennen kaikkea aasialaiset hallitsijat osoittivat määrätöntä halua saada Egyptin kuninkailta kultaa. Kuningas Dusratta oli kuullut lähettiensä kertovan, että Egyptissä oli »yhtä paljon kultaa kuin maan tomua», mikä oli hiukan liioiteltu kuvaus siitä tosiasiasta, että Nubian kultakaivokset olivat tuohon aikaan hyvin tuottavia. Kun Amenhotep III kosi hänen tytärtään, kerjäsi tuleva appi senvuoksi jokaisessa kirjeessä kultaa, kultaa ruhtinasten välisen ystävällisen suhteen osoitukseksi ja kultaa morsiamen hintana. Hän pyytää saada »kymmenen kertaa niin paljon kultaa kuin isäni» ja muistuttaa, että faarao kuitenkin oli lähettänyt »hyvin paljon kultaa isälleni: suuria kultaisia uhrimaljoja ja suuria kulta-astioita ja niin suuren kultalaatan, kuin olisi se ollut kuparia.» Mutta — myöhemmin kirjeessä sanotaan — »tulkoon nyt vähän tai paljon! Jos tulee niinkin vähän, että se voidaan laskea (!), minä olen oleva siitä ylen iloinen.»
Tämä ei estä lainkaan, että heti perästä aito itämaalaisella logiikalla sanotaan: »Osoittakoon veljeni minulle paljon suurempaa ystävyyttä, kuin mitä isäni sai osakseen, ja lähettäköön minulle kultaa niin paljon, ettei sitä voida laskea!»
No, tulivat sitten faaraon lahjat ja Dusratta »iloitsi suuresti», kuten hän kirjoittaa. »Siitä päivästä ja siitä yöstä minä tein ilojuhlan.» Mutta kun hän koko hovinsa läsnäollessa avasi lahjojen sinetit, niin »niissä ei ollut kultaa! Silloin kaikki itkivät katkerasti ja sanoivat, niinkuin totta oli: 'Eihän tämä ole kultaa', ja sanoivat edelleen: 'Egyptissähän on kultaa enemmän kuin tomua maassa, ja rakastaahan Egyptin kuningas niin ylenmäärin!'» Voiko siis olla oikein, että faarao menetteli noin. Tuleva appi-parka oli itsekin »tuntenut tuskaa sydämessään ja nureksinut veljeänsä». Ja luonnollisestikaan hän ei voinut lähettää tytärtänsä Amenhotepille, ennenkuin faarao hyvitti tapahtuneen ja rikkailla lahjoilla »ylisti veljeänsä hänen alamaistensa edessä».
Tulos tästä kirjeestä tuli ylen virkistäväksi Hänen Majesteetilleen Dusrattalle. Kun hän seuraavan kirjeen kirjoittaa, hän on suunniltaan ihastuksesta faaraon osoittamasta auliudesta morsiamen ostossa. Nyt toimitettiinkin tytär tuossa paikassa Thebaan. Ja faarao »riemuitsi sydämessään, kun hän näki hänet».
Niin oli kaikki jälleen hyvin, ja kun Amenhotep, joka nyt oli vanha, sairastui, lähetti appi hänelle — tavan mukaan, minkä tunnemme muista samanlaisista tapauksista — assyrialais-babylonialaisen Astarte [Ishtar]-jumalattaren kuvan, rakkauden ja elämän jumalattaren, tuon suuren auttajan hädässä ja sairaudessa. Dusratta lausui samalla toivomuksen, että jumalatar antaisi vävyn elää satatuhatta vuotta. Amenhotep ei saisi kumminkaan unohtaa lähettää jumalatarta takaisin, sillä — niin appi huomauttaa vielä kaiken varmuuden varalta — »Astarte on minun jumalani, mutta veljeni jumala hän ei ole.»
Amenhotep III oli myöskin luvannut lähettää apelleen myöhemmin vielä kaksi puhtaasta kullasta tehtyä kuvapatsasta sekä joukon muita kalleuksia tyttären hintana, ja tulevan apen lähettiläälle faarao oli näyttänyt sen kullan, josta ne piti valettaman. Ja kun patsaat oli valettu, lähettiläs omin silmin vakuuttautui siitä, että ne olivat virheettömiä ja — täysipainoisia.
Amenhotep III kuoli kuitenkin, ennenkuin patsaat oli ehditty lähettää, ja Theban hovissa käytettiin tätä hyväksi, pidettiin kalleudet ja lähetettiin niiden asemesta kaksi puista, kullalla päällystettyä patsasta. Tapahan on tuttu Amenhotep III:n päiviltä! Eikä Dusratta saanut nähdä vilaustakaan siitä muiden »kultatavaroiden paljoudesta, joiden määrällä ei ollut rajoja». Ne hänen väitteensä mukaan Amenhotep III myöskin oli näyttänyt hänen lähettiläälleen ja luvannut lähettää ne appiukolle. Luonnollisesti Dusrattan ja Amenhotep III:n seuraajan, Amenhotep IV:n välillä syntyi kirpeä kirjeenvaihto siitä kauppakepposesta, millä faarao — jos syy nyt lienee ollut hänen[44] — oli koettanut »loukata veljeään», kuten sanat sen ajan korkean ylhäisessä kielessä kuuluivat; ja noista kullatuista kuvapatsasparoista jankutettiin yhä ja yhä aina kyllästymiin saakka. Tulokseen Dusrattan valitukset ja pontevat kehoitukset eivät kumminkaan johtaneet — ei ainakaan niin pitkälti kuin me voimme kirjeenvaihtoa seurata, ja mieliala hallitsijain välillä kävi yhä kylmemmäksi.[45]
Kun tuntee tämän liikepuolen, ymmärtää paremmin apen ylitsevuotavan surun Amenhotep III:n kuoleman johdosta. Hän kirjoitti silloin Amenhotep IV:lle: »Kun minulle sanottiin, että veljeni Amenhotep oli kuollut, minä itkin koko sen päivän. Yötä päivää minä istuin syömättä ja juomatta ja olin murheissani. Ja minä sanoin: 'Oi, jospa minä olisin mieluummin kuollut, ja veljeni, jota minä rakastin, vielä eläisi!'»
Myöskin Babylonian hovissa Amenhotep III oli kosiskellut ja saanut sieltä myöntävän vastauksen sillä ehdolla, että Babylonian kuningas vuorostaan saisi puolisokseen egyptiläisen prinsessan ja että faarao heti lähettäisi hänelle kultaa, »kaiken mitä oli», esimerkiksi huomenlahjaksi prinsessalle, niin että kuningas voisi arvokkaalla tavalla koristaa palatsin, jota hän parastaikaa rakensi. Mutta faarao oli ylpeä ja vastasi »veljelleen», että »ei koskaan vielä Egyptin kuninkaan tytärtä ollut annettu ulkomaiselle vasallille». Ei ihmettelemistä, että hänen babylonialainen majesteettinsa tuli pahalle tuulelle ja ilmaisikin sen! Mutta samalla kertaa hän vallan avosydämisesti selitti, että hän voisi tyytyä muuhunkin kauniiseen egyptiläisnaiseen, kunhan vain faarao tahtoisi vakuuttaa, että hän oli kuninkaantytär — sillä silloin ei kukaan sitä epäilisi. »Mutta», sanotaan kirjeessä edelleen, »jos et lainkaan lähetä minulle egyptiläistä naista etkä toimita minulle heti kultaa, silloin voit odottaa menettäväsi sekä veljeyden että ystävyyden, ja silloin minä olen täällä pidättävä sen naisen, joka oli sinulle lähetettävä». Ja jos faarao lähettäisi kullan liian myöhään, siitä ei olisi apua, olipa sitä sitten vaikka 3.000 talenttia.[46] »Minä en ottaisi», hänen babylonialainen majesteettinsa sanoo, »niitä vastaan, vaan palauttaisin ne, ja tytärtäni minä en antaisi sinulle puolisoksi».
Ne olivat kovia sanoja. Faarao kiiruhtikin lähettämään »veljelleen» rikkaita lahjoja, sänkyjä ja nojatuoleja ja muita huonekaluja, runsaasti kullattuja ja hopeoituja, uutta palatsia varten ja lupasi lähettää vielä paljon enemmän — »kaikkea, mikä on arvokasta silmissäsi», hän kirjoitti — niin pian kuin prinsessa oli Babylonista hänelle saapunut.
Ystävyys Babylonian kuningasten kanssa joutui kuitenkin usein kovalle koetukselle, kun he eivät saaneet faaraolta niin paljon kultaa kuin halusivat, tai kun faaraon lähettämä kulta ei kestänyt sulatusuunin koetta, vaan kenties antoi ainoastaan neljännen osan siitä, mitä oli ilmoitettu olevan. Eihän tuollainen ollut kaunista menettelyä, ja faaraon pitäisi itsensä ymmärtää, että hänen oman etunsa mukaista oli, että hän oli kultarikkaan maineessa, sillä muutoin ympäristön ruhtinaat eivät välittäisi hänestä eivätkä katsoisi häneen arvonannolla.
El Amarna-kokoelman kirjeiden joukossa on myöskin Amenhotepin alaruhtinaiden ja vasallien kirjelmiä. He käyttävät kaikki tilaisuutta vakuuttaakseen uskollisuuttaan, ja heidän kirjeensä ovat tulvillaan matelevaa faaraon imartelua, jonka nimityksenä on »jumalani», »elämäni henkäys» y.m. samanlaista. He »heittäytyvät hänen jalkojensa juureen seitsemän kertaa vatsallensa ja seitsemän kertaa selällensä» ja käyttävät itsestänsä nimityksiä: »maa, jota sinä poljet», »tomu sinun sandaaliesi alla», »valtaistuin, jolla sinä istut», »jalkojesi astinlauta», »tallirenkisi», niin, vieläpä »sinun koirasi».
Muuan faaraon palestiinalainen alaruhtinas kirjoittaa: »Vaikkapa faarao olisi pyytänyt vaimoani, kuinka minä olisin voinut häntä häneltä kieltää? Niin, vaikka faarao olisi kirjoittanut minulle: 'Iske pronssinen tikari sydämeesi ja kuole!', minä varmasti olisin täyttänyt kuninkaan käskyn.»
Aivan toisen kuvan näistä hartaan uskollisista sieluista saa kuitenkin surullisen usein, kun lukee toisten alaruhtinasten ja vasallien faaraolle lähettämiä kirjeitä. On melkein sääntönä, että rakas »veli» ja virkatoveri maalataan faaraon kavalaksi viholliseksi. Amarna-kirjeissä voi siis saada nähdä saman asian kuvattuna kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Useasti totuus on pääasiallisesti syyttäjän puolella, ja toisen asiallisen matelevat uskollisuudenvakuuttelut ovat näytteitä mestaruudeksi kehitetystä teeskentelystä.
* * * * *
Amenhotep III oli valtava rakennuttaja. Suuri Luksorin temppeli, joka on egyptiläisten pyhättöjen kauneimpia, on hänen työtänsä. Ja Niilin vasemmalle rannalle vastapäätä pääkaupunkia hän rakennutti itselleen kuuluisan kuolintemppelin, jonka hän koristeli sellaisella komeudella, että sanat puuttuvat sen kuvailemiseksi. Tämä ihana taideteos on kumminkin maanpinnalta poispyyhitty niinkuin kaikki muutkin kauniit temppelirakennukset ja ylväät kuningaspalatsit, jotka kerran täyttivät melkein koko Thebaa vastapäätä olevan tasangon Niilin ja Libyan vuorten välillä. Amenhotepin suuren kuolintemppelin revitytti puolitoista vuosisataa myöhemmin toinen faarao, joka käytti rakennusaineen omaan kuolintemppeliinsä. Tämän temppelin raunioista suuri englantilainen arkeologi Flinders Petrie löysi muistokiven, joka alkujaan oli kuulunut Amenhotep III:n temppeliin. Se kertoo, kuinka ihana oli kerran tuo rakennus, »jonka vertaista ei koskaan ole ollut aikojen alusta alkaen. Se on», niin siinä kerrotaan, »rakennettu hiekkakivestä kaikkialla esiintyvin kultaupotuksin. Lattia on hopealla päällystetty ja kaikki pääovet elektronilla»,[47] Muistokivi kertoo myöskin, että temppelissä oli joukko kuningasten patsaita, ja meidän aikamme arkeologiset retkikunnat ovatkin löytäneet parikymmentä sellaista.
Kuinka kauniisti ja kallisarvoisesta tuollainen muistomerkkirakennus voi olla sisustettu, siitä voi saada aavistuksen museoissa olevista lukuisista egyptiläisen taidekäsityön tuotteista. Ihmeellisen kaunistekoiset kulta- ja hopeavadit, kristallimaljakot ja siniupotuksiset fajanssiesineet[48] todistavat siitä.
Ainoa, mitä nyt on jäljellä Amenhotep III:n muistorikkaasta kuolintemppelistä, on kaksi hyvin rapautunutta kuninkaan jättiläispatsasta, n.s. Memnonin patsaat, jotka kerran vartioivat temppelin sisäänkäytävän suuta. Niin valtavia ovat nämä kolossit, että tavallinen ihminen hyvin mahtuisi niiden yhteen käteen.[49] — Mitä työtä onkaan vaatinut sellaisten jättiläisten hakkaaminen yhdestä ainoasta järkäleestä ja niiden kuljettaminen 14 penikulman päähän kivilouhimolta!
Nykyisen nimensä patsaat ovat saaneet kreikkalaisilta, jotka toiseen niistä liittivät kauniin tarun Memnonista, joka sai sankarikuoleman Troian edustalla ja sitten joka aamu tervehti äitiänsä Eosta, aamuruskoa, hauraalla, melkein kuiskaavalla, valittavalla äänellä. Taru on syntynyt siitä omituisesta ilmiöstä, että kun auringon ensimmäiset säteet aamulla loistivat patsaaseen, kerrottiin kuuluneen siitä heikon, aivan kuin valittavan sävelen. Tämän omituisen akustisen ilmiön selitys on kai siinä, että ääni syntyi eräässä kiven halkeamassa, kun se vielä oli niin hiuksenhieno, että sen seinät koskettivat toisiansa kiven äkkiä laajetessa erämaanauringon lämmön vaikutuksesta. Monta sataa vuotta Memnonin patsaat vetivät puoleensa hämmästyksen valtaamia matkailijoita. Vieläkin voi patsaan jalassa lukea roomalaisten turistien piirtokirjoituksia, jotka ihastuksissaan todistavat kuulleensa jättiläispatsaan laulavan auringonnousun ylistystä. Mutta kun Rooman keisari Septimius Severus hyvää tarkoittaen antoi korjata entiselleen »laulavan Memnoninpatsaan», lakkasi sen valitus.
* * * * *
Amenhotep III:n 36-vuotinen hallitus, joka päättyi. 1375 e.Kr., oli enemmän rauhallinen kuin sotaisa ja se on Egyptin historian onnellisimpia aikakausia, joskin sen loppupuolella esiintyi merkkejä siitä, että Egyptin suurvalta-asema oli sivuuttanut huippukohtansa. Mutta nämä merkit kävivät ilmeisiksi vasta hänen seuraajiensa aikana.
Kirjallisuutta:
Jörgen Alexander Knudtzon, Die El Amarna-Tafeln.
Carl Niebuhr, Die Amarna-Zeit (»Der alte Orient» 1902).
KERETTILÄISKUNINGAS EKHNATON, »HISTORIAN ENSIMMÄINEN PERSOONALLISUUS».
Omituinen vallankumouksellinen hahmo Egyptin ikivanhoillisen kansan vanhoillisten hallitsijoin joukossa on Amenhotep IV, omituisimpia ja arvoituksellisimpia persoonallisuuksia, mitä koskaan on valtaistuimella istunut, tunteellinen, haaveksiva luonne, sydämellinen ja onnellinen perhe-elämässänsä. Häntä kiinnostivat enemmän filosofia ja teologia kuin valloitukset ja valtiollinen toiminta. Hänen elämänsä pyrkimyksenä oli egyptiläisten monijumalaisuuden lopettaminen. Polyteismi[50] oli täällä oikeastaan muistoa esihistorialliselta ajalta, jolloin Egyptissä oli joukko pikkuvaltioita, jokaisella oma suojelusjumalansa, jota tavallisesti palveltiin ja kuvattiin jonkin eläimen muotoiseksi. Varhain egyptiläiset kuitenkin alkoivat osoittaa jumalallista palvelusta myöskin auringolle, ja vähitellen kaikki eniten palvellut paikallisjumalat rinnastettiin auringonjumalan Ran kanssa. Luonnollinen jatko tälle kehitykselle olisi ollut, että monet paikallisjumalat olisivat sulaneet yhdeksi ainoaksi jumalaksi. Mutta tällaisen kehityksen voimakkaana esteenä olivat papit. Olihan jokaisella jumalalla rikkaat temppelinsä ja omat papistonsa, jolla oli voimakkaat hierarkkiset[51] ja taloudelliset etunsa valvottavana. Ja kuta mahtavampi jokin papisto oli, sitä taipumattomampi se oli kaikkeen, joka olisi voinut riistää siltä sen suositun erikoisaseman.
Mahtavin pappisvalta oli Thebassa. Kun tästä kaupungista tuli faaraoiden hallituskaupunki, oli sen jumala Amon samalla tullut Egyptin mahtavimmaksi jumalaksi. Häntä ei ainoastaan rinnastettu auringonjumalaan, vaan hän suli vähitellen tämän kanssa yhteen yhdeksi jumaluudeksi: Amon-Raksi. Hänen pappinsa olivat kaikkien monoteististen pyrkimysten vannoutuneita vastustajia, jolleivät nämä pyrkimykset olisi tehneet heitä itseänsä vieläkin mahtavammiksi. Mutta tekemällä Amon-Ran ainoaksi jumalaksi Amenhotep IV ei pyrkinyt lakkauttamaan monijumalaisuutta. Päinvastoin yksi vaikuttimista — monien mielestä kenties voimakkain motiivi — hänen monoteistisissä harrastuksissansa oli pyrkimys nujertaa thebalainen hierarkia, joka uhkasi kehkeytyä vaaraksi valtakunnan yhteydelle, ja vahvistaa kuninkaan valta-asemaa peruuttamalla temppelien omaisuutta kruunulle.
Sitä jumalaa, jonka ympärille Amenhotep tahtoi koota koko Egyptin kansan, symbolisoi aurinko, »suuri Aton», kaiken elämän lähde. Atonin kunniaksi hän hylkäsi Amenhotep nimensä, joka merkitsee »Amon on tyytyväinen», ja otti nimekseen Ekh-n-Aton, »Atonille on mieluista».
Kun nyt Theban nuori reformaattori katseli kaikkia niitä valtavia temppeleitä ja muistomerkkejä, joita hänen isänsä ja esi-isänsä olivat rakentaneet Antonille, hän tunsi »mielensä masentuneeksi». Ja hän päätti rakentaa Atonille uuden kaupungin, josta oli tuleva myöskin kuninkaan hallituskaupunki. Hän valitsi tähän tarkoitukseen 20 penikulmaa Thebasta pohjoiseen olevan paikan, joka nyt tunnetaan El Amarnan nimellä. Tänne hän rakensi temppelin auringonjumalalle ja itsellensä palatsin. Nämä hän sisusti sellaisella loistolla ja komeudella, että sitä nykyisin voi vain heikosti aavistella. Uutta kaupunkia hän nimitti »Taivaanrannan kaupungiksi» tai Atonin asunnoksi.
Ekhnaton ei palvellut jumalaansa samalla tavoin kuin Amonin papit, jotka toimittivat uhrinsa temppelin kaikkein pyhiin massa, jonne päivänvalon sädekään ei päässyt tunkeutumaan. Hän sitävastoin uhrasi alttarilla, joka oli pystytetty paljaan taivaan alle, itsensä auringon edessä, joka symbolisoi hänen jumalaansa. Eikä koskaan Ekhnaton sallinut tehdä kuvaa siitä jumalasta, jota hän palveli. Atonia esitti vertauskuvallisesti ainoastaan auringonkehrä, jonka elämääantavat säteet päättyivät kukin ojennettuun käteen. Ihmiset eivät koskaan ennen olleet ajatelleet jumalaa kuvittelematta häntä ihmisen tai eläimen muotoiseksi. Kun juutalaiset jotakin vuosisataa myöhemmin pääsivät tietoon yhdestä ainoasta jumalasta, he ajattelivat hänet kävelemässä illan viileydessä huvipuistossaan, kasvot ja jäsenet kuin ihmisellä — sillä olihan hän luonut ihmisen »omaksi kuvakseen».
Atonin jumala oli hyvyys itse, »rakkaudesta rikas isä sille, minkä hän oli luonut». Hänen rakkautensa riitti pienimmällekin oliolle; hänen korvansa kuuli yksin »kananpoikaakin, joka piipittää munassa». Ei koskaan kuulla, että Aton voisi vihastua kuten Jahve ja puhua ukkosen jyrinässä. Aton oli rauhan lempeä jumala. Ekhnaton oli maailmanhistoriassa ensimmäinen, joka saarnasi ihmisyyttä toisia kansoja kohtaan, ja hän saarnasi sitä valtaistuimelta.
Eräästä El Amarnan haudasta on löytynyt temppelihymni Atonin kunniaksi, joka kuuluu ylevähenkisimpiin koko antiikin kirjallisuudessa. Kaikki viittaa siihen, että Ekhnaton on sen itse sepittänyt. Esitämme tässä osan siitä:
Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,
oi elävä Aton, kaiken alku!
Kun Sinä nouset itäisellä taivaanrannalla,
sinä täytät kaikki maat kauneudellasi,
sillä kaunis olet Sinä, suuri ja loistava korkealla maan yllä.
Sinun säteesi syleilevät maita, jotka Sinä kaikki olet luonut.
Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,
maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.
Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,
kaikki käärmeet pistävät;
pimeys vallitsee,
maata verhoaa hiljaisuus.
Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut levolle taivaanrannalla.
Mutta valoisaksi käy maailma, kun Sinä nouset näkyviin.
Kun Sinä säteilet päivisin kuin Aton, niin pimeys kaikkoaa.
Kaikki karja käy riemuiten laitumella,
kaikki puut ja taimet kukoistavat,
linnut leijailevat ulos pesistään
kohottaen siipensä Sinua palvelemaan.
Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,
kaikki siivekkäät lentelevät.
Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.
Laivat purjehtivat myötä- ja vastavirtaan;
kaikki tiet ovat avoinna, kun Sinun sarastuksesi aika on tullut.
Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,
sillä veden syvyyksiinkin Sinun säteesi tunkeutuvat.
— — —
Kuinka moninaiset ovatkaan Sinun työsi!
Ne ovat kätketyt meiltä.
Oi Sinä ainoa jumala, jonka valtaa ei kellään muulla ole,
Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:
ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,
kaiken, mitä maan päällä on
ja jalkojensa varassa liikkuu,
kaiken, mitä korkeudessa on
ja siipiensä kannattamana lentää,
Syyrian ja Nubian maat
ja Egyptin maan.
Sinä asetat kunkin hänen paikallensa
ja annat hänelle, mitä hän tarvitsee.
Kullakin on, mikä hänen omaansa on,
ja hänen päivänsä ovat luetut.
Kansat puhuvat moninaisia kieliä,
ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,
sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.
Sinä loit Niilin manalaan[52]
ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan,
että se tuottaa elämää ihmisille.
Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,
että se ihmisten päälle lankeaisi
ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,
ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa välillä.
Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi ikuisuuden Herra!
Me voimme kuvitella, että tätä uskonharrasta laulua oli tapana harpun säestyksellä laulaa Atonin temppelissä auringon noustessa ja laskiessa.
Jos vertaa tätä ylistyslaulua vanhempiin egyptiläisten hymneihin Osirikselle ja muille jumalille, käy ero huimaavaksi. Nämä laulut ovat miltei yksinomaan yksitoikkoisia luetteloita jumalan lukemattomista nimistä ja lisänimistä ja hänen monista pyhätöistään, kaikki sekoitettuna täyteen jumalaistarullista abrakadabraa.[53]
Verrattomasti paljon korkeammalla ovat sen sijaan auringonjumalan Ran vanhat hymnit, jotka osaksi ovat peräisin vanhan valtakunnan ajalta. Niihin Atonin hymni aivan ilmeisesti osittain pohjautuu, noihin ikivanhoihin kuvauksiin, miten kaikki elävät olennot riemuitsevat auringon noustessa, ennen kaikkea — egyptiläisten käsityksen mukaan — auringonjumalan pyhät eläimet, babiaanit, jotka ojennetuin käsin tervehtivät nousevaa taivaankappaletta.[54] Näiden hurskasten ja viisaiden eläinten lavoin ihmisenkin tulee käyttäytyä ja sanoa nousevalle auringolle: »Me palvomme sinua, oi Ra, sinun noustessasi ja sinun laskeutuessasi. Sinä nouset ja säteilet jumalain kuninkaaksi kruunattuna. Sinä olet taivaan ja maan herra. Sinä loit Niilin, sinä teit veden ja annoit elämän sille, mitä siinä on, sinä rakensit vuoret ja sait ihmiset ja karjalaumat syntymään.»
Toisessa hymnissä Rata verrataan kauniiseen nuorukaiseen. »Kun hän nousee, ihmiset saavat uutta elämää ja jumalat tervehtivät häntä riemuiten. Häntä babiaanit palvovat, ja kaikki villit eläimet häntä ylistävät. Ja jumalaa rukoillaan sanoen: »Ne, jotka ovat Sinun venheessäsi[55], riemuitsevat Sinusta, ja Sinun laivamiehesi iloitsevat. Ja sydämesi, oi Sinä jumalain herra, iloitsee niistä, jotka olet luonut, sillä he osoittavat Sinulle kunnioitustansa. Taivaan jumalatar loistaa sinenä Sinun vierelläsi ja taivaanjoen jumala tanssii Sinun edessäsi säteillänsä. Kuule minuakin, että minä saisin nähdä Sinun kauneutesi!»
Ja kun Amon egyptiläisten uskonnossa sulautui yhteen auringonjumalan kanssa ja tuli Amon-Raksi, häntä ylistettiin hymnissä siksi,
»joka tuo yrtit karjan syötäväksi
ja hedelmiäkantavat puut ihmisille,
joka antaa joen kaloille ravinnon
ja taivaan linnuille ruoan,
joka antaa munassa olevalle kananpojalle elämän
ja pitää elossa madon toukat,
joka antaa hiirille, mitä ne loukoissansa tarvitsevat,
ja elättää puitten linnut.»
Mutta huolimatta tällaisista yhtäläisyyksistä Ralle omistettujen hymnien ja Atonin hymnin kesken, niiden välillä on kuitenkin suuri juopa. Sillä Rankin hymneissä mytologiset viittailut sekaantuvat tavantakaa itsensä jumalan ylistykseen. Atonin hymni sitävastoin on täysin vapaa kaikesta mytologisesta painolastista. Siinä on raikasta luonnoniloa, ja ennen kaikkea hymnin sepittäjä on toteuttanut jumalykseyden käsitteen, kun sitävastoin Ralla on muita jumalia alaisinansa ja rinnallansa.
Lähempää sukua Atonin hymni on psalttarille. Vertailu osoittaakin monta osittain vallan täydellistä yhtäläisyyttä Daavidin 104:nnen psalmin kanssa.
Joka voi korkeinta olentoa kuvailla niin hurmioitunein sanoin kuin Atonin hymneissä, hän on varmasti luonnostaan jumalarmoitettu profeetta. Mutta mistä tämä ihmeellinen näkemys on hänessä herännyt aikana, jolloin ihmiskunta oli vajonnut taikauskon ja epäjumalanpalveluksen pimeyteen? Tämä kysymys vie meidät alalle, missä ymmärryksemme lakkaa vastausta antamasta ja mystillinen, tutkimattomissa oleva alkaa. Sillä Ekhnatonilla, kuten kaikilla profeettaluonteilla, oli yksinomaisena opastajanansa hänen omat sisäiset elämyksensä. »Oi Herra, kuinka monet ovatkaan sinun työsi!» nuori auringonpalvoja tavantakaa huudahtaa. Ja niinkuin heprealainen psalmista lauloi: »Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu», niin Ekhnatonkin huudahti sydämensä kyllyydestä: »Sille, jonka sydämessä Sinä olet, ei köyhyyttä ole olemassa.»
Ekhnaton hankki oppilaitakin uudelle uskonnollensa. Amarnan haudoissa on useita piirtokirjoituksia, jotka kertovat, miten kuningas keskusteli ystäväinsä kanssa uskonnollisista asioista. »Jo varhain aamulla hän opetti minua», monet hänen ylimyksistänsä sanovat. Ympäristöänsä valitessaan tämä vallankumouksellinen luonne osoittautui hyvin ennakkoluulottomaksi. Hän ei suuria välittänyt aristokraattisista perintätavoista, vaan valitsi monet ystävistänsä talonpoikain joukosta. Ekhnatonista sanottiin, että hän »teki vähäpätöiset ruhtinaiksi». Hänelle oli tärkeintä, että he tunsivat kiinnostusta »oppiin», kuten uutta aurinkouskontoa nimitetään El Amarnan hautakirjoituksissa. Ekhnaton osoitti huomiota erityisesti niille virkamiehille, jotka olivat »noudattaneet oppia».
Alkaa kumminkin hiukan arveluttaa, mikä oikeastaan oli syvin syy asianomaisten kääntymykseen, kun tarkemmin tutkiskelee hautojen seinäin kuvia ja näkee siellä usein haudan omistajan kuvatuksi seisomassa Ekhnatonin edessä vastaanottamassa runsaita lahjoja: kultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja muita kultakoristeita. Haudassa, jossa uuden opin kannattaja lepää, saamme lukea: »Herrani on antanut minulle korkeita kunniapaikkoja, koska olen seurannut hänen oppiansa elämässäni, ja minä kuulen hänen sanojansa alati.» Proselyytit[56] eivät väsy vakuuttamasta, kuinka vilpitön heidän uskonsa on, kuinka he ovat »totuuden täyttämiä ja vihaavat valhetta.»
* * * * *
Sama kuningas, joka tahtoi toimia uskonnollisena reformaattorina, halusi vapauttaa myöskin taiteen niistä kahleista, joihin ikivanha tapa ja traditio sen oli sitonut.
Virallinen egyptiläinen taide oli jäykässä liikkumattomuudessaan aina alkuperänsä leimaamaa. Se oli nimittäin alusta alkaen hauta- ja temppelitaidetta: siitä sen juhlallisen yksitoikkoinen muoto. Taiteilijan tehtävänä oli ensi sijassa koristaa vainajan lepopaikka kuvilla, joiden tarkoituksena oli luoda uusi maailma hänen ympärilleen.
Mutta mitä apua oli kaikista noista kuvista, kun manallemenneet eivät saaneet levätä rauhassa julkeilta haudanhäpäisijöiltä! Niitä vastaan ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Heidän väkivallantekonsa oli varmaan lähinnä syynä siihen, että heräsi ajatus varustaa vainajan ruumis sijaisella. Hautoihin ja kuolintemppeleihin asetettiin siis yksi tai useampia vainajan kuvapatsaita, joille papit maagillisin menoin juhlallisesti antoivat elämän ja muuttivat ne sielun pakopaikoiksi. Siten egyptiläinen veistotaide ei alkujaan ole syntynyt esteettisestä luomisilosta, vaan uskonnollisista vaikuttimista.
Ankarain sääntöjen sitoman virallisen taiteen rinnalla oli kumminkin vapaampia taidesuuntia, jotka ovat sukua sille taiteelle, joka vanhan valtakunnan aikana loi sellaisia erinomaisen todellisuustuntuisia kuvapatsaita kuin »Kylävouti» ja »Kirjuri». Mutta näitä vapaampia taidesuuntia ei pidetty hienoudessa lainkaan viralliseen taiteeseen verrattavina, ennenkuin kuningas Ekhnaton otti ne kuninkaalliseen suojaansa.
El Amarnassa on äskettäin kaivettu esille kuningas Ekhnatonin palatsin jätteitä, ja muinaisen »Taivaanrantakaupungin» edustalta on löytynyt kuninkaallisen huvilinnan rauniot sekä keinotekoisin järvin varustettuja puistoja, missä lootuksen ja liljojen juuret kertovat, kuinka ihanan kauniita ne kerran ovat olleet. Itse palatsista on löytynyt lattiapäällystää, jossa on hyvin kiintoisia maalauksia. Japanilaisia mestareita muistuttavalla varmuudella taiteilija tuo ilmi pikku vasikan leikkisät ruumiinliikkeet, kun se virmana hyppelee punakukkaisella nurmella, lintujen siivenräpytyksen, kun ne kohoavat lentoon, ja niiden lepatuksen laskeutuessa. Kasvitkin vaikuttavat siinä eläviltä, ja kukat taivuttavat vanojansa sillä ihmeellisellä sulolla, joka on elämälle ominaista.
Näin uuden faaraon henki on ulottanut vallankumouksellisen vaikutuksensa myöskin taiteeseen, vapauttanut sen tradition ehkäisevistä kahleista ja antanut sille ilmaa siipien alle. Sama elävä, todellisuustuntuinen taidesuunta kohtaa meitä El Amarnan hovi- ja virkamiesten haudoissa. Kaikki kuvat on täällä omistettu uuden auringonjumalan ja kuninkaallisen perheen ylistykselle. Mutta se tapahtuu kokonaan uudella tavalla. Ennen oli tapana kuvata kuningas puolijumalaksi, uhraamassa jumalille tai tuhoamassa vihollisiansa tai järkähtämättömän arvokkaana istumassa valtaistuimellaan. Näyttää, kuin hymyily ei koskaan olisi väreillyt kuninkaallisilla huulilla, joiden ainoa tehtävä oli käskyjen jakeleminen. Tällä ei kumminkaan ole tahdottu sanoa, ettei tyyliä olisi myöskin egyptiläisten jättiläispatsaiden järkkymättömässä levossa ja niiden ryhdin ankarassa yksinkertaisuudessa. Siten ne on nimittäin viritetty sopusointuun niiden levollisten ja ylevien piirteiden kanssa, jotka ovat ominaisia niille rakennuksille, joiden yhteyteen ne kuuluvat. Perinnäisillä egyptiläisillä taideteoksilla on oma erityinen tunnelma-arvonsa.
Mutta El Amarna-taide on meitä nykyajan ihmisiä suunnattoman paljon lähempänä, sillä siinä korostetaan faaraon puhtaasti inhimillisiä puolia. Kun hänet kuvataan vaunuissansa seisoen ohjaamassa tulisia varsojansa, pääsevät hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä mukaan vaunuihin. Pikkuinen on saanut tehtäväkseen pidellä isän nuolikoteloa, ja kuningatar ei anna näyn julkisuuden peloittaa itseänsä ilmaisemasta ihastustansa suudelmassa.
Ekhnatonilla on aina vaimonsa ja lapsensa ympärillänsä, ja kernaasti hän suo meille silmäyksen onnelliseen kotielämäänsä. Huoneessa, jonka kattoa kannattavat sirot papyrusmuotoiset pilarit, kuningas ja kuningatar istuvat leikkien pikku tyttöjensä kanssa. Ekhnaton pitää itse vanhinta prinsessaa käsivarsillaan ja suutelee häntä. Toinen pikku tyttö istuu jokeltaen äidin polvella nuorimman leikkiessä kuningattaren kruunusta riippuvilla koristuksilla. Ei koskaan ennen eikä jälkeenpäin ole uskallettu näin kohottaa sitä huntua, joka kunnioittavasti on vedetty faaraon yksityiselämää verhoamaan.
Toinen El Amarnan hautakuva esittää meille kuninkaan ja kuningattaren ruokailemassa. Kuningas syö paistettua kyyhkystä, joka hänellä on kädessään, ja kuningatar juo herkullisen muotoisesta kupista. Valitettavasti maalaus on niin rikkoutunut, ettemme voi erottaa siitä muita yksityisseikkoja.
Kolmannessa kuvassa näemme kuninkaan ja kuningattaren juomassa kauniista kulta-astioista pikku prinsessojen innolla käyttäessä hyväkseen kukin koristetulla pöydällä olevaa hedelmälautasta. Yksi heistä seisoo äidin jakkaralla ja pitää häntä kädestä pistäessään luumua suuhunsa. Taikka me näemme kuningattaren ojentavan puolisonsa haisteltavaksi tuoksuvaa kukkaisvihkoa, niin, saammepa nähdä hänet istumassa miehensä kuninkaallisella polvella ja hellästi painautuvan häntä vastaan. Toisessa kuvassa taasen pikku lapset ovat asettuneet tyynylle äidin jalkojen juureen ja hyväilevät toisiaan kaikessa ikänsä viattomuudessa. Pieni herttainen pystykuva esittää kuningasta, joka istuu keinutellen polvellansa pikku tyttöstänsä ja suudellen häntä.
Yksin niin juhlallisessa tilaisuudessa, missä kuningas valtionarvomerkit kädessään kulkee kullatussa loistokantotuolissa ottamaan vastaan Syyriasta, Aithiopiasta ja muista alusmaista tulevia veroja, arvokkuus sallii sellaisen välittömyyden piirteen, että kuningatar ihastuttavan suloisesti kietoo kätensä hänen vyötäisilleen kaiken maailman nähden. Ja kun he sitten ovat asettuneet paikoilleen kaksoisvaltaistuimelle, kuningattaren oikea käsivarsi on jälleen kiertyneenä puolison vyötäisten ympärille vasemman käden pitäessä hänen kädestänsä. Pikku prinsessat ovat valtaistuimen ympärillä. Eräs heistä pitää käsissään nuorta gasellia ja toinen pikku prinsessa hyväilee sen päätä.
Sellaisissa virallisissa kuvissakaan, jotka esittävät kuningasta palatsissansa jakamassa virkamiehillensä suosionosoituksina kallisarvoisia kaulavitjoja, taiteilija ei voi pidättyä siitä luontevan ilon suomasta virkistyksestä, jota edustavat pikku prinsessat, jotka niin somasti ilmaisevat lapsellista ihastustansa, ja palvelijat, jotka hyppelevät ilon huumassa.
Rakkaus kotielämää ja auringonpalvelusta kohtaan loistaa esiin kaikkialta uuden taiteen luomista ja se antaa sille samalla kertaa hartaan ja hienostuneen leiman.
Tämän uuden taidesuunnan realistinen piirre ilmenee myöskin kuninkaan kuvaamisessa. Taiteilijat esittävät hänen kuvansa juuri sellaisena, jollaisena he hänet näkevät, ilman ihannoimista, mikä aikaisemmin kuului hyvään sävyyn. Koskaan Egyptin kuningasta ei ole kuvattu niin arkailemattoman muotokuvamaisesti. Näyttääpä välistä siltä, kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen kapeaa, kurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta hahmoansa ohuine pohkeineen, mutta sitä täyteläisempine reisineen. Ja faarao itse hyväksyi tämän arkailemattoman suorasukaisen tavan, millä käsiteltiin kuninkuutta, tavan, joka ennen Ekhnatonin aikaa oli ollut luvallista vain »tavallisiin ihmisiin» nähden. Tässä on tapahtunut taiteessa samanlainen demokraattinen kumous kuin sosiaalisellakin alalla. Ei enää ihannoituna, persoonattomana puolijumalana, vaan ihmisenä »auringonjumalan poika» esiintyy siinä meille. Me näemme hänet edessämme yksilönä, kuin muotokuvassa. Uusi taidesuunta on syntynyt uuden uskonnonperustajan vaikutuksesta.
* * * * *
Ekhnatonin voimakkaat aatteelliset harrastukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan onneksi enemmän hänelle itselleen kuin hänen kansalleenkaan. Kenen on hallittava maata ja valtakuntaa levottomina aikoina — ja sitähän ovat enemmän tai vähemmän kaikki ajat tässä tulivuorimaailmassa — hän tarvitsee sitkeää, ulospäinsuuntautuvaa voimaa, paljon suurempaa, kuin mitä oli tässä kuolevan kuningassuvun hienostuneessa vesassa. Ekhnatonin harrastukset olivat, joskaan eivät kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi suuntautuneet sisäänpäin, uskonnollisiin ja esteettisiin arvoihin. Missä määrin hänen uudistusintoonsa liittyi politiikkaa, on, kuten edellä on viitattu, mahdotonta mennä varmasti sanomaan. Varmaa on vain, että hän todellisella kiihkolla vainosi vanhoja paikallisjumalia, kuten Osirista ja Hathoria, mutta ennen kaikkea Antonia. Hänen nimensä ja kuvansa Ekhnaton koetti kaikkialta hävittää temppelimuureista, pystykuvista ja muista pikku esineistä, joihin se oli piirretty. Vieläpä vainajain lepokammioihin Ekhnatonin miehet tunkeutuivat kuninkaan käskystä kostamaan vihatulle Antonille. Syvälle Nubiaan ulottui jumalan temppelipiirtokirjoitusten vainoaminen. Mutta tällä tavoin Ekhnaton oli saanut Amonin mahtavan papiston verivihollisekseen. Ja kun tämän lisäksi voimakkaat ulkonaiset viholliset hyökkäsivät Egyptin alusmaiden kimppuun, niin »kerettiläiskuninkaan» uudistuspyrkimykset olivat tuomitut juoksemaan hiekkaan.
Sillä uskonnollisissa ja esteettisissä harrastuksissaan Ekhnaton löi laimin ulkopoliittiset tehtävänsä. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun Vähässä-Aasiassa oli syntynyt voimakas valtakunta, heettiläisten perustama, merkillisen kansan, joka on yksi maailmanhistorian suuria kansatieteellisiä kysymysmerkkejä. Seemiläisiä he eivät olleet, eivät myöskään indoeurooppalaisia, vaan luultavasti sekakansaa, jonka kieli näyttää olleen indoeurooppalaista. Vasta aivan viime aikoina on kyetty tulkitsemaan tätä kieltä — kuitenkin vain pääpiirteissään —, mikä onnistui lukuisissa savitauluissa olevain piirtokirjoitusten avulla, joita vuosina 1906—1907 kaivettiin esiin heettiläisten muinaisesta pääkaupungista, nykyisestä Vähän-Aasian sydämestä, vaikeapääsyisessä vuoristossa sijaitsevasta Bogasköistä ja muista muinoisista heettiläisten kaupungeista. Bogasköissä tavattiin muun muassa heettiläisten valtionarkisto, ja onneksi asiakirjat oli kirjoitettu babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella. Muutoin ei vielä tänä päivänäkään tiedettäisi, mitä ne sisältävät, koska heettiläisten omat kirjoitusmerkit, jonkinlaiset hieroglyfit, kaikista selityksistä huolimatta yhäkin ovat selvittämättä ja siis tekevät mahdottomaksi sen rikkaan ainehiston käyttämisen, mikä koossa ollen voisi valaista heettiläisten sivistyshistoriaa.
Yli puolen vuosisadan ajan teräväpäiset tutkijat ovat vaivanneet aivojansa näiden kirjoitusmerkkien selitysyrityksillä. Onnetonta on, ettei ole löytynyt sentapaista avainta, mikä auttoi kielentutkijat lukemaan hieroglyfi- ja nuolenpääkirjoitusta, nimittäin rinnakkaistekstiä jollakin ennestään tunnetulla kielellä.
Heettiläiset olivat hyvin pelättyjä sodassa, varsinkin sen kauhean hävityksen vuoksi, mitä heidän nopeasti kiitävät sotavaununsa aikaansaivat. Jo 20:nnellä vuosisadalla e.Kr. he olivat levittäneet pelkoa ja kauhua Babyloniaan. Nyt he uhkasivat myöskin Egyptin suurvalta-asemaa. Se oli kauhistavin vihollinen, mitä Egyptillä koskaan oli ollut, sillä heettiläiskansalla oli tuohon aikaan koko Aasian vahvin sotavoima, ja heillä oli rautaisia aseita, kun egyptiläiset sitävastoin vielä olivat pronssikauden asteella.[57] Egyptin kuninkaan pohjoisessa Syyriassa olleista vasalleista heettiläiset ahdistivat toista toisensa perästä. Ja heettiläisten vallatessa faaraon alusmaita Syyrian pohjoisosissa, heprealaiset virtasivat erämaista Syyrian eteläosaan.
Monet ahdistetuista alaruhtinaista pysyivät mahdollisimman kauan uskollisina faaraolle, mutta Ekhnatonin rauhanrakkauden tuntien useat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja luopuivat. Senluontoiseen väkeen ei vaikuttanut kunnioitusta herättävästi jumala, joka oli lempeä ja hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan. He eivät tahtoneet tietää muusta jumalasta kuin siitä, joka voi johtaa heitä taistelussa ja voittaa toisten heimojen jumalat. Raivoava Baal, kauhistava Ishtar, kas ne olivat heidän mieleisiänsä jumalia. Kuinka he halveksivatkaan sitä jumalaa, jota Ekhnaton sanoi »Ainoaksi»!
Ne syyrialaiset kaupunkiruhtinaat, jotka pysyivät faaraolle uskollisina, tämä jätti avutta, jota he niin liikuttavin sanoin anoivat. El Amarna-arkisto antaa puhuvia todistuksia heidän epätoivostaan. Niinpä kirjoittaa faaraon vasalli, jolta vihollinen oli riistänyt kaikki kaupungit kahta lukuunottamatta, joista toisessa hän on piiritettynä: »Katso, niinkuin lintu, joka riippuu ansassa, niin olen minä Gublassa. Ja talonpoikien pellot ovat niinkuin nainen, jolla miestä ei ole — niin ovat ne hedelmättömiä ja autioita. Niinpä kuule, herrani, palvelijasi sana ja lähetä minulle pian apua! Muuten minun on luovutettava kaupunki ja poistuttava sieltä.» Lopuksi, sittenkuin hän lukemattomia kertoja on rukoillut apua faaraolta, hänen täytyy valittaa: »Minä olen kirjoittanut kuninkaalle, minun herralleni, mutta hän ei ole tahtonut kuulla sanojani.» Mutta tulosta ei ollut enemmän tästä valittelusta kuin siitä sanomastakaan, joka hänen pian sen jälkeen täytyi lähettää faaraolle, että hänellä oli nyt vain yksi kaupunki jäljellä. Pian oli senkin antauduttava.
Ja Jerusalemin ruhtinaalta kuuluu seuraava valitus: »Tietäköön kuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee viha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja Lakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa, öljyä ja kaikkea, mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas sotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet häpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!»
Sillä aikaa Egyptin pääkaupungissa temppelit kaikuivat ylistyslauluista maailmanvaltakunnan uuden jumalan kunniaksi — mutta itse tätä maailmanvaltaa ei enää ollut olemassa.
Kun verot jäivät tulematta Aasiasta, heikkeni faaraon taloudellinen asema sekä ulospäin että omassa maassa. Kun hän ei enää voinut tuhlailla armonosoituksia kannattajilleen, laimeni näiden into. Sen sijaan hänen valtakunnansisäiset vihollisensa tunsivat asemansa sitäkin varmemmaksi. Faaraolla ei ollut nyt yksinomaan Theban papisto vastassaan, vaan kun hän antoi käskyn, että kaikkien muidenkin jumalain nimet piti hävitettämän kuten Amonin, piti melkein koko Egyptin kansa kuningasta »kerettiläisenä». Jokaisella maankolkallahan oli oma jumalansa, jolle kansa oli tottunut uhraamaan ja rukouksensa kantamaan. Mutta tämä Aton, jota faarao oli käskenyt kansan palvella, oli jossakin äärettömän kaukana. »Hän ei istunut heidän kanssansa lieden ääressä padassa kiehuvaa ruokaa vartioimassa; hän ei soittanut huilun suloisia säveleitä rannan kaislikossa, hän ei tuonut kauniita lahjoja äskensyntyneille lapsille», käyttääksemme erään Ekhnatonin aikaisen kuvauksen sanoja.
Laajat kansankerrokset eivät uskaltaneetkaan erota vanhoista jumalistaan, varsinkaan ei Osiriksesta, joka oli auttaja ja suojelija kuolemanvaltakunnan synkässä maailmassa. Hänessä he riippuivat hartaasti kiinni, eikä mikään muu jumala voinut heidän silmissään korvata häntä. Ekhnaton sai kokea, kuinka mahdotonta on yhdellä iskulla muuttaa kokonaisen kansan tavat ja sen syvälle juurtunut usko. Aton-opista ei koskaan tullut muuta kuin idealisti Ekhnatonin ja häntä kannattavan pienen hovipiirin lempiaate. Egyptin kansan uskontoa siitä ei koskaan tullut.
Pian ottivat vanhain jumalain mahtavat papit kansan johdon käsiinsä, ja heihin liittyi myöskin sotajoukko, joka harmikseen näki, miten sotakunnia oli taantumassa. Kaikki nämä yhteiskuntaluokat yhtyivät toivomukseen saada valtaistuimelta kukistetuksi kuningaspalatsin vihattu uneksija. Ekhnatonin onnistui tosin pitää puolensa heitä vastaan, mutta hänen viimeinen aikansa oli huolta täynnä. Hän kuoli noin 1360 e.Kr. seitsemäntoista vuotta hallittuaan.
Palavana kumoajana ja rohkeana uudistajana Ekhnatonin kiintoisa hahmo kohtaa meitä traditiolle uskollisten, persoonallisesti värittömien faaraoiden pitkästä rivistä ja esittää ajatuksia, jotka kohoavat hänen aikalaistensa näköpiiriä hyvin paljon korkeammalle. Vasta heprealaisten keskuudessa, seitsemän tai kahdeksan vuosisataa myöhemmin, eivät sellaiset miehet enää ole yksinäisiä ilmiöitä. Ekhnaton on maailmanhistorian ensimmäinen idealisti ja ensimmäinen persoonallisuus.
Mutta tämän henkilön muiston hänen vihollisensa koettivat tyystin hävittää Egyptin historiasta. Tuskin tämä rohkea uudistaja oli poistunut ajasta, kun jo vanhan jumalaisuskon kannattajat papit etunenässä alkoivat rynnäkön hänen työtänsä vastaan ja pakottivat hänen vävynsä ja toisen seuraajansa, Tutankhamonin, jättämään »kerettiläiskuninkaan» kaupungin autioksi.
Vuonna 1907 tavattiin syrjäisessä kalliononkalossa Kuningasten laaksossa muumio, joka oli niin kosteuden turmelema, että ainoastaan luuranko oli jäljellä. Koska sieltä löytyi myöskin osa kuningatar Tejen hautavarustuksia, luultiin aluksi, että oli löydetty hänen jätteensä; mutta nykyisin kallistuvat useimmat asiantuntijat enemmän siihen mielipiteeseen, että se on Ekhnatonin muumio, jonka Tutankhamon on sinne vienyt turvaan, kun hänen itsensä täytyi jättää »Taivaanrantakaupunki».
Kirjallisuutta:
Arthur Weigall, Farao Achnaton, den förste individen i historien (ruotsinnos englannin kielestä).
H. Schäfer, Religion und Kunst von El Amarna.
Eduard Meyer, Reich und Kultur der Chetiter.
Hugo Winckler, Nach Boghasköi! (»Der alte Orient» 1913.)
Johannes Friedrich, Die hethitische Sprache. (»Zeitschrift der
Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)
Johannes Friedrich, Aus dem hethitischen Schrifttum. (»Der alte Orient» 1925.)
E. Farrer, Die Inschriften und Sprachen des Hattireiches. (»Zeitschrift der Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)
TUTANKHAMON.
Ekhnaton oli hyvin hienostuneen, mutta sammumaan tuomitun suvun viimeinen miehinen vesa. Hänen isänsä oli sairaalloinen, ja kaikki hänen sisaruksensa näyttävät kuolleen nuorina. Itse hän sai ainakin kuusi tytärtä, mutta ei ainoatakaan perintöön oikeutettua poikaa. Häntä seurasi järjestyksessä kaksi vävyä, jotka kumpikin hallitsivat vain lyhyen ajan. Toinen järjestyksessä oli alkujaan nimeltään Tut-ankh-Aton, »joka elää Atonissa». Mutta pian Amonin papit pakottivat hänet palaamaan Amonin palvelukseen ja muuttamaan nimensä Tut-ankh-Amoniksi: »joka elää Amonissa». Hänen täytyi myöskin hylätä auringonjumalan kaupunki ja muuttaa hallitus takaisin Thebaan.
Lähtö näyttää tapahtuneen mitä suurimmassa kiireessä. Kuninkaan palatsin raunioista on löytynyt kolmisenkymmentä kuninkaan vinttikoiran luurankoa, mikä viittaa siihen, että eläimet on jätetty nälkään nääntymään, ja kuolleita nautaeläimiä on samoin tavattu kuninkaallisesta karjatarhasta, minne ne oli jätetty. Kuningasperheen mukana seurasivat kaikki virkamiehet ja muut, joilla oli ollut toimeentulonsa hovista. Pian Atonin ihana kaupunki oli autiona. Sen temppelit, palatsit ja muut rakennukset raukesivat raunioiksi, ja erämaan hiekka levisi nietoksina niitten yli. Enemmän kuin kolmen vuosituhannen unhotuksen jälkeen tämä Egyptin Pompeji oli jälleen heräävä eloon todistamaan merkillisimmästä aikakaudesta faaraoiden maan historiassa.
Thebassa Tutankhamon oli täydellisesti pappispuolueen käsissä. Vihatun kerettiläiskuninkaan nimi hakattiin nyt pois kaikkialta, ja sekä hänen että hänen kannattajansa haudat tuhottiin. Koetettiin hävittää jokainen tieto siitä, että Ekhnaton kerran oli ollut olemassa.[58]
Arnon oli voittanut! Hänen pappinsa riemuitsivat vihollisen kukistumisesta.
Kun Tutankhamon vain muutaman vuoden hallittuaan kuoli, ei nuorella leskellä ollut poikaa. Hänestä on poliittisessa historiassa puhuttu enemmän kuin hänen puolisostaan. Bogasköistä löydetyt savitaulut paljastavat meille pienen huvittavan vehkeilyn, jossa nuori kuningatar esittää pääosaa. Jottei häntä syrjäytettäisi valtaistuimelta, hänen täytyi mahdollisimman pian koettaa hankkia itselleen vaikutusvaltainen puoliso, ja senvuoksi hän kirjoitti heettiläisten kuninkaalle[59] seuraavansisältöisen kirjeen: »Minun puolisoni on kuollut ja poikaa ei minulla ole. Minulle sanotaan, että sinulla on useita täysi-ikäisiä poikia. Lähetä yksi heistä minulle, niin minä tahdon tehdä hänet puolisokseni, ja hän on oleva Egyptin kuningas!»
Oli toimittava ripeästi, ennenkuin leskikuningattaren kilpailijat ehtisivät saada tuulta purjeisiinsa. Mutta eri mieltä oli varovainen heettiläisten kuningas. Hänen piti ensin tutkistella tilannetta lähemmin ja päästä varmuuteen siitä, että kirje ei ollut viekkaasti viritetty ansa. Voi hyvin ymmärtää leskikuningattaren 'tunteet, kun hän kuukauden kestäneen kärsimättömän odotuksen perästä puolison asemesta saa varovaisen ja tulokseen johtamattoman kirjeen. Epätoivoissaan hän vielä kerran toistaa rukouksensa. Silloin lopultakin heettiläisten kuningas suostuu siihen, mutta liian myöhään. Kuningattaren vastustajat ovat valmiina tekemään hänen suunnitelmansa tyhjiksi. Heettiläisestä prinssistä ei tullut koskaan Egyptin kuningasta. Toisesta miehestä tuli Tutankhamonin seuraaja, ja hänen leskensä — El Amarnan kuvien leikkisä pikku tyttö, katoaa ainaiseksi historian näyttämöltä.
Ennenkuin jätämme äskenkruunatun viimeisen 18:nnen dynastian kuninkaan ja siirrymme toiseen loistavaan kauteen uuden valtakunnan aikakirjoissa, meidän on lisättävä, että Tutankhamonin nimi ei olisi ollut muistiamme painamassa, ellei tätä itsessään merkityksetöntä nimeä hänen melkein koskemattoman hautansa ja sen määrättömien aarteiden huomiota herättänyt löytäminen meidän päivinämme olisi äkkiä tehnyt tunnetuksi koko maailmassa. Merkillisin tapaus hänen historiassansa on, että hän kuoli ja haudattiin. Mutta siitä oma lukunsa.
YHDEKSÄSTOISTA JA KAHDESKYMMENES HALLITSIJASUKU.
Seuraukset Ekhnatonin ulkopoliittisista laiminlyönneistä korjautuivat osittain voimakkaampien faaraoiden, varsinkin Seti I:n ja hänen poikansa Ramses II:n aikana. Että heidän ei onnistunut aikaansaada niin loistavia sotilaallisia tuloksia kuin voimakkaiden 18:nnen hallitsijasuvun hallitsijoiden, riippui ennenkaikkea siitä, että heidän tehtävänsä oli paljon vaikeampi. Syyriassa ei ollut enää pikkuvaltioita, jotka olisi voitu kukistaa toinen toisensa jälkeen, sillä täällä voimakas heettiläinen kansa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen esiintyäkseen faaraoitten perillisenä. El Amarna-ajalla oli tapahtunut historiassa suuri vahdinmuutos. Poliittinen ja sivistyksellinen johtoasema vanhassa maailmassa siirtyi noista ajoista lähtien vähitellen egyptiläisiltä Etu-Aasian kansoille.
Syyriassa kohtaa siis Egyptin sotajoukkoja jo voimakas, täysin samanveroinen sotavoima. Millaisiksi taistelut tällöin muodostuivat, näkyy Ramses II:n heettiläisiä vastaan tekemällä toisella sotaretkellä suoritetun taistelun kuvauksesta. Tällainen oli tapahtumain kulku tuossa maailmanhistorian vanhimpiin varsinaisiin kenttätaisteluihin kuuluvassa kamppailussa. Eteenpäin samotessaan egyptiläiset olivat tulleet aina Syyrian pohjoisosaan, Orontes-virran seuduille kohtaamatta vihollisiansa. Silloin kaksi beduiinia tuli eräänä päivänä faaraon luokse ja sanoi: 'Veljemme, jotka ovat päällikköinä viheliäisen heettiläisruhtinaan sotajoukossa, ovat lähettäneet meidät Teidän Majesteettinne luo tuomaan terveiset, että me haluamme palvella faaraota ja hylätä kurjan heettiläispäällikön, joka tällä hetkellä on kaukana täältä pohjoisessa. Hän pelkää nimittäin liian paljon faaraota uskaltaakseen marssia häntä vastaan!
Mutta, mitä beduiinit olivat sanoneet hänen majesteetilleen, oli valhetta: kurja heettiläispäällikkö oli lähettänyt heidät tutkimaan egyptiläisen sotajoukon asemaa yllättääkseen sitten faaraon! Pian saatiin egyptiläisten leirissä tietää, että vihollinen oli väijyksissä aivan lähellä. Muuan faaraon tiedustelija saapuu nimittäin raahaten mukanaan kahta »kurjan» heettiläiskuninkaan vakoojaa, ja heiltä saadaan sopivin keinoin kuulla totuus, missä suuri heettiläissotajoukko — jota oli »enemmän kuin hiekkaa Niilin rannalla» — silloin majaili. Kuinka tämä vakoojain kuulustelu tapahtui, näkyy alla olevasta Ramses II:n temppeliin piirretystä kuvasta.
Silloin faarao kutsutti sodanpäämiehensä neuvotteluun. »Mutta kun faarao istui vielä kultaisella valtaistuimellaan ja keskusteli päälliköillensä kanssa, tuli heettiläisten kuningas jalkaväkineen ja vaunutaistelijoineen ja monine kansoineen, jotka seurasivat häntä. He kävivät faaraon sotajoukon kimppuun, joka marssi eteenpäin aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa. Silloin faaraon jalkaväki ja vaunutaistelijat menettivät rohkeutensa» ja väistyivät, niin että heettiläissotajoukko voi saartaa kuninkaan ja hänen päämiehensä.
»Mutta kun Hänen Majesteettinsa näki vihollisensa, hän julmistui
niinkuin hänen isänsä Mont,[60] Theban herra. Hän tempasi aseet käsiinsä ja pukeutui haarniskaan — hän oli kuin julmistunut Baal. Sitten hän nousi sotavaunuihinsa, syöksyi kiitäen eteenpäin, vaikka oli aivan yksinänsä, ja tunkeutui kurjan heettiläispäällikön sotajoukkoon ja keskelle kaikkia hänen liittolaisiaan. Hänen silmänsä paloivat hurjina, kun hän tuijotti heihin.» »Sadattuhannet miehet kävivät levottomiksi pelkästä hänen näkemisestään», sanotaan eräässä faaraon kunniaksi sepitetyssä runossa. »Hän muistutti Sethiä,[61] tuota voimallista, kun hän maahan sorti ja teurasti heitä. Hänen Majesteettinsa niitti heitä maahan joukoittain ja sai heidät syöksymään toisen toisensa perästä Oronteen veteen.»
Sillävälin kuin Ramses näin tuhosi vihollisensa, heettien kuningas seisoi nyrkkiä puiden sotavaunuissaan keskellä valiosotilaiden muodostamaa neliötä. »Hän ei uskaltautunut taisteluun, sillä hän pelkäsi faaraota nähtyään hänet taistelun raivossa.» Hän näki, että taistelu oli menetetty ja sanoi hämillään: »Hän on kuin Seth, tuo voimallinen, ja Baal on hänen hahmossaan.» Ramseen henkilökohtainen asioihin puuttuminen ei olisi kuitenkaan ajan pitkään kyennyt torjumaan tuhoa, joka uhkasi egyptiläisiä vähintään kaksi kertaa vahvemman heettiläisarmeijan taholta. Faaraon ja hänen joukkonsa pelasti täydellisestä häviöstä todennäköisesti pimeän tulo ja lännestäpäin avuksi rientävä toinen egyptiläisarmeija. Seuraavana päivänä Ramseen tosiasiallisesti täytyi peräytyä ja marssia takaisin Egyptiin. Mutta muinaisien egyptiläisten voitonjulistukset osoittavat, että heidän totuudenrakkautensa oli laadultaan yhtä teoreettista kuin heidän nykyisten jälkeläistensä.
Vielä 15 vuotta Ramseen täytyi taistella heettien kanssa Syyrian herruudesta. Kamppailuja käytiin hyvin vaihtelevalla onnella. Ne näyttävät muodostuneen pääasiallisesti taisteluksi Syyrian ja Palestiinan linnoitetuista paikoista. Seuraava kuva esittää rynnäkköä syyrialaista linnoitusta vastaan.
Vuonna 1272 e.Kr. sota loppui siten, että Ramseen täytyi tunnustaa heettiläisten kuningas vertaiseksensa ruhtinaaksi. Tosin egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa näistä tapauksista kaunistellen sanotaan, että heettiläisten lähettiläät tulivat kuningas Ramseen luo »pyytämään rauhaa häneltä, tuolta mahtavalta härältä[62] ruhtinaitten joukossa, joka asettaa rajat jokaiseen maahan, minne hän tahtoo.» Mutta itse asiassa rauhansopimus ei kuulosta lainkaan siltä, että toinen puoli olisi kerjännyt rauhaa. Molemmista ruhtinaista käytetään nimitystä »suuri ja urhoollinen kuningas», ja tuloksena kaikesta on, että molemmat mahtavat valtaherrat »tekevät kauniin rauhan ja solmivat ikuisen veljeyden ja liiton» sekä lupaavat auttaa toinen toistansa sekä ulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.
Voihan olla kiintoisaa kuulla, kuinka tällaiset pykälät muodosteltiin vanhimmassa säilyneessä kansainvälisessä sopimuksessa. Itse rauhantila määritellään seuraavin sanoin: »Egyptin suuri kuningas ei ole koskaan hyökkäävä heettiläisten maahan sieltä mitään ryöväämään eikä suuri heettiläisten kuningas tunkeudu Egyptiin sieltä mitään ryöväämään.» Ja molemminpuolisesta avunantamisvelvollisuudesta sanotaan heettiläiskuninkaaseen nähden: »Jos vihollinen hyökkää Ramses II:n, Egyptin suuren hallitsijan maihin, ja kuningas kirjoittaa heettiläisten suurelle ruhtinaalle: 'Tule avukseni häntä vastaan!', niin heettiläisten suuren ruhtinaan on tultava ja heettiläisten suuren ruhtinaan on kuoliaaksi lyötävä faaraon viholliset. Mutta jos suuri heettiläisruhtinas ei halua itse lähteä sotaan, niin hän lähettää sotajoukkonsa ja vaunutaistelijansa, ja ne surmaavat faaraon viholliset.» Vastaavalla tavalla sanotaan toisen puolen avunlähetyksestä.
Lopuksi määrätään varmuuden vuoksi: »Joka ei tahdo noudattaa niitä sanoja, jotka on piirretty tähän hopeatauluun, hänet ja hänen talonsa, hänen maansa ja hänen palvelijansa tuhotkoot tuhat jumalaa heettiläisten maasta ynnä tuhat jumalaa Egyptin maasta. Mutta se, joka noudattaa näitä sopimuksen sanoja heettiläisten maassa taikka sitten Egyptin maassa, häntä on tuhat jumalaa Egyptin maasta säilyttävä terveenä ja antava hänen elää yhdessä hänen huonekuntansa ja palvelijainsa kanssa.»
Tämä merkillinen rauhansopimus, joka tehtiin vuonna 1272 tai 1271 e.Kr. on kirjoitettu Babylonian kielellä, joka oli tähän aikaan diplomaattikielenä läheisimmässä Idässä. Se kaiverrettiin nuolenpääkirjoituksella hopeatauluun. Itse alkuperäinen asiakirja ei ole säilynyt, mutta monissa Ramses II:n temppeleissä on egyptiläisiä hieroglyfikäännöksiä siitä. Aivan erikoisen kiintoisaa on, että myöskin muinaisten heettiläisten valtionarkistossa Bogasköissä on kopioita — kaksi samoin kuuluvaa — heettiläiskuninkaalle kuuluneesta rauhansopimuksen kappaleesta. Tästä löydöstä saatiin mielenkiintoinen vahvistus egyptiläisten käännösten oikeaperäisyydestä.
Kun sopimus oli tehty, heettiläisten kuningatar lähetti ystävällisen kirjeen »sisarelleen», Ramses II:n puolisolle. Hän lausui toivomuksen, että Egyptin kuningatar voisi hyvin, ja ilmaisi ilonsa »kauniista rauhasta ja rakkaasta veljeydestä, jonka suuri heettiläisten kuningas oli solminut suuren Egyptin kuninkaan kanssa».
Egyptin kuningatar kirjoitti vastauksen kiittäen tervehdyksestä. »Auringonjumala[63] ja ilmojen jumala[64]», hän jatkaa, »kohottakoot sinun päätäsi[65] ja auringonjumala antakoon rauhan tulla ihanaksi ja suurten kuningasten kauniin veljeyden kestää ikuisesti! Minäkin olen solminut ystävyyden ja sisaruuden suuren kuningattaren, minun sisareni, kanssa nyt ja ikuisiksi ajoiksi.» Kirjeen jatko on valitettavasti turmeltunut.
Ystävällinen suhde egyptiläisten ja heettiläisten kuninkaitten välillä jäi pysyväiseksi. Kolmetoista vuotta rauhansopimuksen jälkeen Ramses otti heettiläiskuninkaan tyttären puolisokseen. Appi itse loistavan seurueen saattamana tuli morsiamen mukana Egyptiin ja lahjoitti vävylle rikkaita häälahjoja. Heettiläiskuninkaan lähtiessä kotimaastaan Ramses esitti toivomuksen, että hänen matkansa yli korkeiden vuorien[66] sujuisi onnellisesti sateen ja lumen sitä vaikeuttamatta. Kun hän saapui perille Egyptinmaahan, nousi valtava riemu Thebassa, ja egyptiläiset ja heettiläiset juhlivat nyt yhdessä yhtä suurella innolla, kuin millä he ennen olivat keskenänsä tapelleet. Kuningasvierailu teki syvän vaikutuksen kaikkiin kansoihin, ja sen muisto eli egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa ja saduissa ja lauluissa. Valtavaan temppeliin, jonka Ramses hakkautti kallioon Abu Simbelin lähistölle, kuusi penikulmaa toisesta kataraktista pohjoiseen, kuvattiin hänen appensa itsensä faaraon mukana. »Barbaarikuningas», »viheliäinen päällikkö», kuten perinnäinen nimitys ennen vanhaan kuului, oli siis muuttunut faaraon vertaiseksi! Se aivan kuin ennusti sitä vierasta herruutta, joka oli koittava vain kaksikymmentä vuotta Ramseen jälkeen, jolloin Egyptin hallitsijaksi tuli syyrialainen.[67]
* * * * *
Sekä Seti I että Ramses II ikuistivat urotekojensa muiston monissa temppelirakennuksissaan. Molemmat he olivat suuria rakentajia, mutta ei kukaan faarao ole kumminkaan rakentanut niin paljon kuin Ramses. Aina pohjoisimmasta delttamaasta syvälle Nubiaan etelässä hän on rakentanut temppeleitä, joista eteläisin, Abu Simbelin kalliotemppeli, on Egyptin merkillisimpiä nähtävyyksiä. Tämä pyhättö tekee mahtavan vaikutuksen neljine, Ramsesta itseänsä esittävine julkisivupatsaineen, jotka ovat vielä jättiläismäisempiä kuin Memnonin patsaat. Tämän omituisen temppelin yllä lepää ainutlaatuisen syvä rauha. Sen edustalla virtaa eloa-antava joki ja sen taustana on ääretön erämaa, joka kupolinmuotoisen kallion molemmille puolille on nietostanut kullanpunaista hietaa kahdeksi jättiläiskinokseksi.
Ramses II loikin ennen muita faaraoita Homeroksen ylistämän sataporttisen Theban, jonka rikkauksien määrän voitti ainoastaan erämaan hiekkajyvien paljous ja jonka kustakin portista samalla kertaa mahtui hyvin kulkemaan kaksisataa soturia hevosineen ja sotavaunuineen.