Muinaisajan suuren kaupungin paikalla ovat nyt Luksorin ja Karnakin kylät Niilin itäisellä rannalla. »Kun ensimmäistä kertaa tulee Luksoriin», kirjoittaa muuan etevä egyptologi, »ja sanoo itselleen: 'Tuossa oli Theba', joutuu tunnelman valtaan, jota ei voi kuvailla. On aivan kuin meidät masentaisi tuo näky, tuo ikivanhan historian ilmestys, joka on niin valtava, että henkemme on liian heikko sitä käsittämään.» Mitä vaihtelevia historiallisia näytelmiä täällä onkaan näytelty: voittojuhlia, pääosissa Afrikan ja Aasian masentajat, mutta myöskin ryöväyskohtauksia, joissa väkivallan ja hävityksen pahat vallat ovat riehuneet valloilleen päästettyinä! Mutta kaikista mullistuksista, kaikesta hävityksestä huolimatta Theba suunnattomine, majesteetillisine temppeliraunioineen on vielä tänäkin päivänä vertaa vailla oleva kaupunki, joka hämmästyksellä täyttää senkin, joka on nähnyt Rooman ja Ateenan muistomerkit. Napoleonin Egyptin-retkeltä kerrotaan, että kun se hänen armeijansa osasto, joka oli lähetetty taistelemaan mamelukkeja vastaan, vihdoinkin vaivalloisten marssien perästä sai näkyviinsä Karnakin suurenmoiset temppeliryhmät, sotamiehet jäivät hetkiseksi seisomaan kuin lamaantuneina ja tuhansista suista samalla kertaa kuului hämmästyksen ja ihastuksen huudahdus.
Theban suuruudenajan muistomerkeistä vaikuttaa valtavimmin Karnakin suuri Amonin temppeli. Ei ainoakaan nykyajan rakennustyö vedä laajuudessa vertoja tälle pyhätölle, jonka raunioita on yli kilometrin pituudelta. Temppelissä on suurin pilarisali, mitä konsanaan on ihmiskäsin rakennettu. Pylväitä kruunaavat kapiteelit ovat niin suuret, että kunkin päällä voi samalla kertaa seistä sata miestä. Temppelin laajentamiseksi ja kaunistamiseksi ovat monet Egyptin hallitsijasuvut tehneet työtä useita vuosisatoja. Siellä on pylväskäytäviä, joihin voi eksyä kuin tiheään metsään, ja lopuksi joutuu vallan pyörälle päästään kaikista niistä lukemattomista kuvista, joita on maalattu jokaiseen pilariin. Champollion, egyptologien suurin nero, tulkitsi sitä tunnelmaa, joka hänet täällä valtasi, seuraavin sanoin: »Minä kavahdan ryhtymästä kuvailemaan kaikkea tätä, sillä sanani eivät kykenisi tuomaan ilmi kuin tuhannennen osan siitä, mitä vaaditaan kuvaamaan sellaista kuin tämä. On kylliksi sanoa, että ei ainoakaan menneen eikä nykyajan kansa ole arkkitehtuuri-taidetta tajunnut sellaisin mittakaavoin kuin muinaiset egyptiläiset; he katsoivat sitä samalta näkökannalta kuin sata jalkaa pitkät jättiläiset.»
Eräs Ramses II:n aikainen papyruskirje valaisee meille sellaisen rakennustyön järjestelyä. Sen on kirjoittanut thebalainen virkamies toiselle alempiarvoiselle virkamiehelle ja se koskettelee temppelirakennusta, todennäköisesti juuri suurta Amonin temppeliä. Kirjeessä on muun muassa seuraava käsky: »Pidä silmällä temppelin rakentajia, niin etteivät he lopeta työn tekoa ja anna käsien vaipua! Katso, että työmiehet jaetaan kolmeen 200-miehiseen ryhmään kullakin oma päällysmiehensä, ja pidä huolta, että suuret kivimöhkäleet kuljetetaan paikoilleen! Jos sattuu, että jotkut laiskottelevat toisten tehdessä työtä, niin pane leväperäiset katsastusmiehet tekemään työtä yhdessä alaistensa kanssa!»
Minkä muistojen rikkauden tarjoaakaan tämä valtava ihmiskäsien suorittama työ! Melkein joka kuvassa, joka ainoassa seinien piirtokirjoituksessa kuvastuu palanen Egyptin suuruudenajan historiaa. Sen suurimmat hallitsijat, Thotmes III, Seti I ja Ramses II kohtaavat meitä kuvapatsaissa, seinien kohokuvissa ja piirtokirjoituksissa, jotka kertovat heidän sotaretkistään ja kuvailevat taisteluita ja triumfeja, voitettujen kansojen alistumista ja vankien uhraamista Amonille. Temppelien seiniin nämä piirtokirjoitukset on kaiverrettu kiitokseksi jumalille, jotka olivat auttaneet Egyptin sotajoukkoja. Kuinka ihania mahtoivatkaan nämä temppelit olla loistoaikanansa, kun seinät, pylväät ja katto säteilivät voimakkaimmissa väreissään ja loistivat kullasta ja hopeasta ja Indian ja Aithiopian jalokivistä, ja raskaat kultakudonnaiset esiriput tekivät pyhätöt mystillisen hämäriksi»
Thebassa, kuten kaikkialla, minne Ramses on rakentanut temppeleitä, on seiniin maalattu kuvia hänen sotaretkiltänsä varsinkin heettiläisiä vastaan. Niissä on kohtauksia leirielämästä, kun hevosia ruokitaan ja sotilaat lojuvat lepäillen. Kuormarengit touhuavat aasin kantamuksia kuormatessaan tai purkaessaan ja antaessaan sotilaille ruokaa ja juomaa. Ja jos heillä ei ole muuta tekemistä, he ovat tukkanuottasilla keskenänsä. Tuollaiset hauskat kohtaukset ovat ilmeisesti valmistaneet taiteilijalle itselleen erityisen suurta iloa, varsinkin aasien kuormaaminen eri tilanteissa: kun ne koettavat laskeutua maahan, koska ovat saaneet liian raskaan kuorman, tai kun ne jo ovat maahan lyyhistyneet ja kirkuvat voimakkaita vastalauseitaan, taikka kun ne nauttien piehtaroivat hiekassa äskeisen taakkansa ääressä.
Mutta äkkiä syntyy myrsky leirissä. Heettiläiset käyvät kimppuun. Faarao itse nousee sotavaunuihinsa, karauttaa keskelle vihollisparvea ja lävistää heidät nuolillaan. Heettiläisten kuningas näkyy myöskin sotavaunuissaan, mutta hän on pakenemassa ja pälyilee hädissään takaa-ajavaa faaraota. Nähdään myöskin, miten vihollisen vakoilijoita ruoskitaan, tai miten kuningas lasketuttaa kaatuneitten vihollisten irtileikattuja jäseniä ja kuljetuttaa sotavangit eteensä. Vangitut viholliset on köytetty yhteen nuoralla, ja, ellei heitä ole karrikoitu, niin kuvataan heidät luonnollisessa rumuudessaan pystynenineen, kummallisine partoineen tai muine egyptiläisille silmäänpistävine omituisuuksineen. Eräälläkin on pitkä palmikko kuin kiinalaisella.
* * * * *
Kun kerran niin tulinen ja voimakas Ramses II vuonna 1225 koottiin isäinsä tykö, oli hän elänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja kuusikymmentä seitsemän vuotta hallinnut Egyptin maata. Kaksitoista kruununperijää oli ehtinyt mennä manalle, mutta jälkeenjäänyt lapsijoukko oli riittävä. Siinä oli lähemmä kaksisataa vesaa. Vanhuksen rypistyneissä kasvonjuonteissa, jollaisina Kairon muumio ne on säilyttänyt, voi tänäkin päivänä huomata yhtäläisiä piirteitä kuin hänen Torinon museossa olevassa musta graniittisessa patsaassaan. Muumion pää muistuttaa huomattavasti isän, Seti I:n päätä. Päälaki on paljas, mutta ohimot ja niska ovat paksun tukan peitossa, joka aikanaan ilmeisesti on ollut aivan lumivalkea. 90-vuotiaan hampaat ovat ihmeellisen terveet ja ainoastaan hieman kuluneet.
* * * * *
Ramsesta seurasi hänen kolmastoista poikansa, Merenptah, jonka aikana arvellaan Israelin lasten Egyptistä-lähdön tapahtuneen. Israelilaiset olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, ja kun katovuosi tuli, niin vastustamaton halu veti heitä rikkaaseen ja viljavaan Niilin maahan. Täällä heitä kuitenkin rasitettiin raskaalla rakennustyöllä, ja se faarao, jonka ajaksi heidän »orjuutensa» sattui, lienee ollut suuri Ramses. Mutta tästä samoinkuin siitäkin, kuinka faarao »paadutti sydämensä», enemmän toisessa yhteydessä. Me tyydymme toistaiseksi toteamaan, että kuningas Merenptah ei lepää Punaisen meren pohjassa, vaan Kairon museossa.
* * * * *
Noin vuonna 1200 e.Kr. faaraoitten valtaistuimelle nousi Ramses III, kahdennenkymmenennen hallitsijasuviin kantaisä. Kolmekymmentäkolme vuotta hän hallitsi tavalla, joka ulkonaisessa loistossa muistuttaa suuresti Ramses II:n hallituskautta. Uusi Ramses ottikin alusta alkaen suuren kaimansa esikuvakseen koko toiminnassaan. Kaikille pojilleen hän antoi samat nimet kuin Ramses omilleen ja täsmälleen samat virat, missä nämä olivat olleet. Poikien luvussa hän kumminkaan ei voinut seurata ihailtua esikuvaansa.
Ramses III:n oli kestettävä sekä maitse että meritse valtakuntaansa vastaan tehty valtava rynnäkkö. Sinä heikkouden kautena, joka oli seurannut Ramses II:n voimakasta hallitusta, olivat libyalaiset, kuten pari kertaa aikaisemminkin samankaltaisessa tilanteessa, osoittautuneet epäluotettaviksi naapureiksi. Ryöstäen ja hävittäen he tunkeutuivat suurina joukkoina delttamaahan ja valtasivat maan aina Memfiksen seuduille saakka. Libyalaiset kävivät sitäkin vaarallisemmiksi, kun he toimivat yhdessä »merikansojen» kanssa, kuten egyptiläiset nimittivät itäisen Välimeren saarten ja rantojen asukkaita. Yhdeksännentoista hallitsijasuvun loppuaikoina oli näiden saaliinhimoisten heimojen keskuudessa syntynyt jonkinlainen merille suuntautuva kansainvaellus, oletettavasti aiheutuen siitä, että toisia kansoja vuorostaan tunkeutui pohjoisesta ja idästä. Merikansojen alukset tekivät tiheitä käyntejä Syyrian rannikoilla, ja kutsumattomat vieraat tulvehtivat yli koko pohjoisen Syyrian. Niilin suistomaahan he myöskin tunkeutuivat ja elivät viikinkien tapaan viljavassa delttamaassa.
Palaen taistelunhalusta Ramses lähetti sekä armeijansa että laivastonsa ryntääviä vihollisia vastaan. »Aivan kuin nuorukainen hän oli, kuin korppikotka, kuin härkä, valmiina taisteluun, ja hänen sotaoriinsa olivat kuin haukat.» Libyalaiset lyötiin ja merirosvojen laivastot tuhottiin tai vallattiin. Tunkeutujat karkoitettiin delttamaasta, ja egyptiläiset voivat jälleen tuntea olevansa turvassa.
Sitten Ramses varusti suuren laivaston ja siihen miehistön »urhoollisia sotureita, jotka olivat kuin vuorten huipuilla kiljuvat jalopeurat.» Sen hän lähetti Syyriaan ja sijoitti sen sikäläisiin satamakaupunkeihin. Samaan aikaan hän itse vei armeijansa tähän maahan ja voitti taistelussa maahantunkeutujat kiiruhtaen senjälkeen rannikolle ottaakseen osaa meritaisteluun, jota samaan aikaan käytiin hänen laivastonsa ja merirosvojen alusten välillä jossakin sikäläisessä satamassa. Kuuluisat egyptiläiset jousimiehet aiheuttivat aluksistansa käsin suunnattoman mieshukan, ja kun vihollisten laivasto tunkeutui satamaan, tervehti sitä täydellinen nuolisade toisten egyptiläisten jousimiesten taholta, jotka seisoivat tiheinä riveinä itsensä faaraon johtamina. Senjälkeen taistelu muuttui kahakaksi mies miestä vastaan.
Sen hämmennyksen aikana, joka nyt syntyi merirosvojen keskuudessa, osa egyptiläisten laivoja asettui itse sataman suuhun ja niin merirosvojen laivasto oli siinä suljettuna kuin kahden muurin väliin, toiselta puolen aluksien ja toiselta puolen »kuparimuurin», jonka muodostivat rannikolla olevat egyptiläisten jalkamiehet. Silloin se oli tuomittu tuhon omaksi. Ne viholliset, joiden onnistui uida maihin, joutuivat egyptiläisten vangeiksi.
Nämä kahakat ovat erikoisen kiintoisia siitä syystä, että ne suoritettiin vanhimmassa merisodassa, josta on olemassa laajoja historiallisia todistuskappaleita. Taistelu ratkaisikin koko sodan. Egypti sai jälleen nauttia rauhaa ja Ramses III voi omistautua tehtävään, joka oli hänenkin suurin intohimonsa: rakentamaan suurenmoisia temppeleitä.
* * * * *
Ramses III: n sotaretket tyhjensivät egyptiläisten hyökkäysvoiman ainaiseksi. Siitä lähtien Egyptin sotajoukkoja käytettiin ainoastaan maan puolustukseen. Se sotainen kausi, joka oli kohottanut Egyptin maailmanvallaksi, kesti siis vain muutaman sukupolven ajan. Sitten luonnostaan rauhaa rakastavat egyptiläiset palasivat vanhoihin tapoihinsa.
Muutoin varsinaiset egyptiläiset olivat jo kauan aikaisemmin väsyneet sotiin ja melskeisiin. Sitten kuin vapaustaistelu hyksoja vastaan oli taisteltu, alettiin sodassa käyttää yhä enemmän maahanmuuttaneita libyalaisia ja nubialaisia sotilaita.[68] Nämä libyalaiset tulivat myöhemmin niin tärkeäksi valtiolliseksi tekijäksi Egyptissä, että heidän kenraalinsa määräsivät vallanperimyksestä ja lopuksi itse nousivat valtaistuimelle.
Egyptiläiset eivät olleet luonnostaan mitään soturikansaa. Ainoastaan ankara väkipakko voi tehdä heistä kuuliaisia ja kestäviä sotilaita, ja tämä tapahtui vain, mikäli heillä oli kelvollinen päällystö komentajanaan. Egyptiläinen ei rakastanut, kuten Libyan erämaiden hurjat pojat, taistelua vain sen itsensä vuoksi. Hän eli mieluummin rauhallista elämää sillä turpeella, missä hän oli syntynyt, kuin pani päivittäin alttiiksi elämänsä ja jäsenensä. Soturin kohtalo ei näyttänyt hänestä kadehdittavalta taistelujen välilläkään. Täytyihän tämän silloin marssia raskaasti kuormitettuna kuin aasi, aseet, varusteet ja muonavarat selässänsä. Usein hänen täytyi kärsiä puutetta ja juoda niin likaista vettä, että tuli siitä sairaaksi. Ja alati oli olemassa vaara saada selkänsä siniseksi ja verille päällystön kepistä. Ei, parempi oli olo silloin, kun sai olla ja elää kotona ja kyntää omaa peltoansa ja nähdä laihon kasvavan. Mutta egyptiläisen ihanteena oli päästä faaraon tai jonkun muun mahtavan herran kirjuriksi. Egyptiläinen, jolla oli useita poikia, ei tuntenut itseänsä koskaan niin onnelliseksi kuin silloin, kun hänen onnistui saada joku heistä kirjurin toimeen.
Egyptiläisiä on verrattu kiinalaisiin, jotka samoin ovat maata viljelevää, rauhallista ja ylen vanhoillista kansaa. Egyptiläisiltä puuttui sotaisia ominaisuuksia. He eivät olleet sivistystä tuhoavaa joukkoa kuten hunnit, vandaalit ja mongolit ja monet muut soturikansat, vaan kauttaaltaan sivistystä edistävää sukukuntaa. Samoin kuin Kiinan ikivanha sivistyskansa egyptiläisetkin olivat humaanista väkeä. He voivat kylläkin sortaa kukistettuja kansoja, heidän temppeleissään on kylläkin kuvia Amonille uhrattavista sotavangeista, mutta koskaan he eivät tehneet itseänsä syypäiksi sellaisiin julmuuksiin kuin assyrialaiset, jotka kernaasti leikkasivat korvat ja nenän voittamiltansa vihollisilta, puhkoivat heiltä silmät tai nylkivät heidät eläviltä ja sitten tyytyväisinä ja mielihyvää tuntien esittivät moisia »urotekoja» kohokuvissa. Sellaisista julmuuksista hienosti sivistynyt egyptiläinen käänsi kauhistuen pois kasvonsa.
* * * * *
Ramses II:n jälkeen alkoi Egyptille hajaannuksen aika. Se tuli sekä ulkoa että sisältä. Sisäinen vaara oli pappisvalta, joka imi enimmän osan maan mehusta. Lahjoista, pääasiallisesti kuninkailta saaduista, oli papistolle kertynyt suunnattomia rikkauksia. Jo vanhan valtakunnan aikana monet temppelit olivat niin rikkaita ja mahtavia, että niillä oli oma sotaväkikin korkeampine ja alempine upseereineen järjestyksen pitämistä varten itse temppeleissä ja niihin kuuluvilla alueilla. Ajan mittaan tuli lisäksi vankiloitakin, mikä osoittaa, että temppelin alustalaisten keskuudessa sattui hyvin maailmallisiakin tapahtumia. Kun sitten 12:nnen hallitsijasuvun kuninkaat Nubiassa tekemillänsä valloituksilla raivasivat itsellensä tien etelän kultakaivoksille, saivat temppelitkin osansa saaliista. Mutta varsinaisen pappisvallan kulta-ajan aloittivat 18:nnen hallitsijasuvun Aasiaan tekemät sotaretket. Karnakin piirtokirjoitukset kertovat niistä rikkaista lahjoista, joita Thotmes III silloin antoi Amonin temppelille. Saatiin hyvämultaisia peltoja ja puutarhoja ja laumoittain karjaa, saatiin kultaa ja hopeaa, atsuuria ja muita jalokiviä, ja lahjaksi tuli myöskin tuhansittain vangiksi saatuja aasialaisia ja neekereitä, joiden tuli tehdä työtä jumalan pelloilla, täyttää hänen varastoaittansa viljalla sekä kehrätä ja kutoa kangasta hänelle. Lopuksi hän antoi Amonille kolme Syyriassa vallattua kaupunkia, joiden tuli maksaa vuotuista veroa jumalalle. Samoin menettelivät Seti I ja hänen seuraajansa.
Niiden määrättömien rikkauksien voimalla, joita temppeleihin oli kertynyt, Amonin ylipapista tuli valtakunnan mahtavin mies lähinnä kuningasta, ja ne kunnioituksenosoitukset, joita faarao soi mahtavalle prelaatille, olivat välistä sellaisia, että tulee kysyneeksi, kumpi näistä kahdesta oikeastaan olikaan Egyptin herra. Alinomaisista kahnauksista, joita on täytynyt sattua kuninkaan ja ylipapin välillä, asiakirjat luonnollisestikaan eivät juuri mitään kerro, mutta yksi ainoa seuraavantapainen pieni ilmoitus valaisee salaman tavoin tilannetta. Vaimon oli esiinnyttävä todistajana jutussa, joka koski hänen isänsä talossa tehtyä varkautta. Kysyttäessä, milloin varkaus oli tehty, hän vastasi, että se oli siihen aikaan, jolloin Amonin ylipappi »oli suutuksissaan» faaraolle.
Tämä hierarkkinen valtio valtiossa kävi sitäkin vaarallisemmaksi, kun Amonin ylipapin arvo oli tullut perinnölliseksi samassa suvussa. Toinen valtiota uhkaava vaara oli se, että Egyptin armeijassa oli nyt suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka olivat valmiit palvelemaan sitä, joka parhaiten maksoi.
Hajaantumispyrkimykset ilmenivät ensiksi siinä, että Egyptin jäljellä olevat aasialaiset alueet menetettiin toinen toisensa perästä. Sitten hajaantui ajoittain itse Egyptikin. Vuoden 1100 e.Kr. seutuvilla Amonin ylipappi oli käynyt niin mahtavaksi, että voi sysätä faaraon valtaistuimelta ja perustaa uuden hallitsijasuvun, 21:sen, jonka onnistui lähemmä puolitoista vuosisataa pysytteleidä kuningasarvossa. Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun sotilasvaltiosta oli ruotsalaisen egyptologin Lugnin sanojen mukaan »tullut jonkinlainen paavinvalta, jonka johdossa oli Theban ylipappi». Pappisdynastian loputtua hallitsi faaraoiden maata kahden vuosisadan ajan libyalainen hallitsijasuku ja sitten puolen vuosisataa nubialaiset neekerikuninkaat, jotka kuitenkin useaan kertaan Assyrian suurkuninkaat syrjäyttivät.
* * * * *
Mieheniän kuluttua Ramses II:n ajan jälkeen oli mahtavan heettiläisvallankin satu lopussa. Sen kukistivat luultavasti kimppuunkäyvät »merikansat», jotka samoihin aikoihin hävittivät Egyptiä, ja se hajaantui moneksi pikkuvaltioksi. Yhtä äkkiä kuin heettiläiset olivat ilmestyneet historian näyttämölle, yhtä äkkiä tämä kansa hävisi luoksepääsemättömiin vuoristoihinsa Vähän-Aasian sydämeen. Sen koommin Vähän-Aasian kansat eivät enää ole saaneet aikaan poliittista yhteenliittymistä yhdeksi valtakunnaksi. Halki aikojen ne ovat olleet terveen ja karaistun suvun maineessa, mikä on antanut turkkilaisille heidän parhaan sotilasaineksensa, mutta siitä sivistyksestä, joka kerran on kukoistanut heidän maassaan, on jäljellä vain joitakin vähäisiä jätteitä.
Mutta egyptiläisten mielikuvituksessa heettiläisten valtakunta eli häviönsä jälkeen vielä vuosisatoja. Ramses VII:lle omistetussa ylistysrunossa noin vuodelta 1150 e.Kr. sanotaan vielä vanhaan tapaan: »Sinä tunkeudut heettiläisten maahan; sinä kaadat maahan heidän vuorensa ja kukkulansa.» Ja vielä 6:nnella vuosisadalla e.Kr., Egyptin kreikkalaisella ajalla, hakattiin Thebassa temppelin oveen kuva Egyptin kuninkaasta, joka on köyttämässä vankia ja sanoo tällöin Min-jumalalle:[69] »Minä kahlehdin viholliseni; minä heitän heettiläisen sinun eteesi. Siinä hän makaa edessäsi omilla hiuksillansa sidottuna. Pelko sinua kohtaan on suuri hänen luunikamissaan.»
Kirjallisuutta:
W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien
(»Der alte Orient» 1903).
Günther Roeder, Ägypter und Hethiter (»Der alte Orient» 1919).
F. Rossi et W. Pleyte, Papyrus de Turin.
UUDISTUSAIKA
(663—525 e.Kr.)
Vuonna 663 onnistui kotimaisen Psammetik-nimisen ruhtinaan, joka oli kotoisin delttamaassa sijainneesta Saisin kaupungista, karkoittaa muukalaiset, silloin assyrialaiset, valloittajat. Hänestä tuli kuuluisan 26:nnen hallitsijasuvun kantaisä, dynastian, joka oli hankkiva Egyptille uuden kukoistuskauden. Mutta egyptiläisten sivistyksellinen luomisvoima oli nyt auttamattomasti loppuun tyhjennetty. Kaikilla aloilla, niin hyvin tieteen kuin taiteenkin, otettiin sensijaan kunnioitusta herättävä muinainen vanha valtakunta malliksi. Tämän ajan temppelien ja hautarakennusten, kuvapatsaitten ja seinämaalausten voisi helposti luulla polveutuvan vanhan valtakunnan ajoilta. Niin hyvin on jäljittely suoritettu, että ainoastaan hyvin tottunut silmä voi keksiä sen. Samalla ihastuksella kuin renessanssin oppineet ja taiteilijat kaksi vuosituhatta myöhemmin, tutkivat uudistuneen Egyptin oppineet ikivanhoja kirjastoja ja vanhoja taideteoksia. Niitä käytettiin malleina tai aivan yksinkertaisesti jäljennettiin niitä. Se on vanhan kulttuurikansan tietoista yritystä jälleen herättää henkiin kunnioitustaherättävä muinaisaika, antiikin ihannointia samaa laatua kuin romanttinen ihastus keskiaikaan myötäseuraavine ballaadi- ja romanssirunoiluineen sekä pseudogoottilaisine arkkitehtuureineen.
Sais-ajanjakson ulkonaisena tunnusmerkkinä on vilkas liikenneyhteys toisten maitten kanssa. Kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos kertoo, että kuningas Neko lähetti foinikialaisia merimiehiä löytömatkalle ympäri Afrikan. He läksivät purjehtimaan Punaiselta mereltä, mustuivat kiertämään Afrikan eteläisimmän kärjen, seurasivat sitten länsirannikkoa ja jatkoivat matkaansa Välimerelle. Yli kaksi vuotta kului, ennenkuin he ehtivät takaisin Egyptiin.
Faaraoitten valtakunnan uudistamisunelma kesti hiukan yli vuosisadan. Vuonna 525 persialaiset kukistivat Egyptin. Kun Persian valtakunnan sitten vuorostaan valtasi nuori kreikkalainen valloittaja Aleksanteri Suuri, seurasi Egypti mukana voittosaaliina. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen nopeasti koottu maailmanvaltansa hajosi ja jaettiin hänen sotapäällikköjensä kesken. Egypti tuli Ptolemaioksen osaksi. Hänen ja hänen jälkeläistensä hallituksen aikana Niilinlaakson kansa sai jälleen elää kolme loistavaa vuosisataa, kunnes lopuksi sisäiset sodat heikensivät valtakunnan ja se joutui roomalaisten saaliiksi vuonna 31 e.Kr.
Sekä Ptolemaiokset että Rooman keisarit esiintyivät viisaan ja myötämielisen hienotunteisesti Egyptin kunnioitusta herättävää kulttuuria kohtaan. He ylläpitivät käsitystä, että he itse olivat vanhain faaraoitten seuraajia ja että Egypti vielä oli kansallisvaltio. He kunnioittivat egyptiläisten uskonnollisia käsityksiä ja rakennuttivat suuria temppelirakennuksia vanhain jumalain kunniaksi. Kuuluisin Ptolemaiosten-ajan pyhätöistä on Edfun temppeli, puolitiessä Luksorin ja Assuanin välillä. Se on parhaiten säilynyt kaikista egyptiläisistä jumalanhuoneista ja tarjoaa senvuoksi havainnollisemman kuvan kuin mikään muu temppeli suuresta egyptiläisestä pyhätöstä. Sillä vielä viimeisinä esikristillisinä vuosisatoina egyptiläinen temppeli oli suunnittelultaan melkein täsmälleen samanlainen kuin kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Niin suuri oli egyptiläisten vanhoillisuus. Se oli halki vuosituhansien luonteenomaisena piirteenä tässä kansassa, yhtä häviämättömänä kuin kivet sen temppeleissä ja pyramideissa.
* * * * *
Päävaikutelmana Egyptin vaihtelevasta historiasta on ja pysyy, että Niilinmaan hyvinvointi ja kukoistus, sen aineellinen ja henkinen kulttuuri on edistynyt tai taantunut aina sitä mukaa, onko kaiken johtoon tarttunut voimakas käsi vai onko valtakunta saanut hajota pikku valtioihin. Että näin täytyykin olla, on itse asiassa selvää, kun on kysymyksessä sellainen maa kuin Egypti, jonka hyvinvointi riippuu kokonaan kapean maakaistaleen halki virtaavasta joesta. Ilman kaikkien sopuisaa yhteistyötä raukenee kaikki.
KUINKA EGYPTINMUINAISUUS HERÄSI ELOON.
Vuonna 1922 egyptologia voi viettää satavuotisriemujuhlaansa». Tämä tiede syntyi nimittäin vuonna 1822, sinä hetkenä, jolloin nuori ranskalainen kielinero François Champollion löysi avaimen hieroglyfimerkkien arvoitukseen ja samalla myöskin Egyptin rikkaaseen muinaishistoriaan. Puolentoista vuosituhannen ajan se avain oli ollut kateissa myöskin Egyptin omalta kansalta. Kristinuskoon kääntyessään egyptiläiset nimittäin siirtyivät samalla täydellisesti toiseen kulttuurimaailmaan. Heidän ikivanha sivistyksensä sammui, ja samalla unohtui heidän omituinen kirjoituksensa. He siirtyivät itämaisväriseen kreikkalais-roomalaiseen kulttuuripiiriin, jota on tapana nimittää bysanttilaiseksi, ja joutuivat myöhemmin arabialaisen vaikutuksen alaisiksi.
LENNOKKAAT HYPOTEESIT JA TODELLISUUS.
Niin kauan kuin hieroglyfit pysyivät käsittämättöminä, niin kauan lepäsi ikäänkuin salaperäinen verho nykyajan ja Niilinmaan sivistyksellisen suuruudenajan välillä. Ne yritykset, joita ensin tehtiin hieroglyfien tulkitsemiseksi, voittivat toinen toisensa hullunkurisuudessa. Oli tultu siihen käsitykseen, että hieroglyfit olivat vertauskuvallisia merkkejä, joiden merkityksen olivat tunteneet vain jotkut harvat perehtyneet — hieman samantapaista siis kuin arktiset kalliopiirrokset. Kun koetettiin saada selville hieroglyfitekstien sisällystä, ei senvuoksi lainkaan ajateltu mahdollisuutta voida lukea kirjoitusmerkkejä, vaan koetettiin selittää kuva-arvoituksia, yritettiin päästä selville salaperäisistä uskonnollisista totuuksista, jotka olivat salattuja niihin perehtymättömältä joukolta.
Niinpä esitti muuan oppinut ja monella alalla etevä jesuiittaisä 1600-luvulla seuraavan, pientä 7 — sanoo seitsemän — hieroglyfimerkkiä käsittävän ryhmän selityksen: »Kaiken hedelmällisyyden ja kasvillisuuden luoja on Osiris, jumala, jonka luomisvoima vetää pyhän Mophtan taivaasta valtakuntaansa.» Me, myöhemmän ajan lapset, tiedämme nyt, että nuo seitsemän salaperäistä merkkiä tarkoittavat sanaa »autokraatti»: itsevaltias, Rooman keisarien käyttämä nimitys.
Moisten kielitieteellisten johtopäätösten vankalle perustalle rakennettiin edelleen ja tultiin muun muassa hurjiin johtopäätöksiin, että egyptiläiset ja kiinalaiset olivat läheistä sukua, että kiinalaiset olivat muuttaneet Egyptistä ja että heidän kirjoituksensa olivat syntyneet hieroglyfeistä, jonka vuoksi näitä pitäisi voida tulkita kiinan sanakirjain avulla!
Tällaiset hypoteesit johtivat purevan satiirikon Voltaire'in hänen tunnettuun hyökkäykseensä sellaisia etymologeja vastaan, jotka huomaavat sukulaisuutta eri kielten sanain välillä »olemalla välittämättä vokaaleista ja kiinnittämättä sen enempää huomiota konsonantteihin.»
Nyt ollaan paremmin selvillä sekä kiinankielestä että vanhain egyptiläisten kirjoitusmerkeistä. Tiedetään myöskin, että egyptiläisten kirjoitus aivan samoin kuin kaikkien muittenkin kansojen on ollut alkujaan kuvakirjoitusta. Aivan samoin kuin lasten on tapana tehdä, ovat kansatkin lapsuudessaan kirjoittaneet piirtämällä kuvia, joiden tarkoituksena on ollut ilmaista heidän ajatuksiansa. Monet kansanheimot, kuten esim. intiaanit, eivät ole koskaan päässeet tätä kuvakirjoitusastetta kauemmas. Egyptiläiset sitävastoin olivat jo vanhimmissa meille tunnetuissa kirjoitusnäytteissään päässeet paljon pitemmälle. He eivät olleet kylläkään täysin sivuuttaneet kuvakirjoituksen astetta, mutta kuvakirjoitus oli jo silloin oleellisesti muuttunut osittain tavukirjoitukseksi, osittain kirjainkirjoitukseksi, niin että jokainen kuvamerkki, jokainen hieroglyfi merkitsi tavua tai vain äännettä.
Puhtaan kuvakirjoituksen asteella esiintyy seuraavanlaisia hieroglyfejä käsitteiden merkkeinä: »härkä» »aura» »talo», »kasvot», »silmä», »aurinko», »kuu».
Abstraktisiakin käsitteitä ja verbejä ilmaistiin sellaisten kuvien avulla. Niinpä merkitsi lilja: »Ylä-Egypti», kun sitävastoin Ala-Egyptiä esittivät vertauskuvallisesti papyrusvanat. Palmunoksa oli »vuosi». Ajateltiin nimittäin, että tämä puu sai uuden oksan joka vuosi. »Syödä» verbiä tulkitsi istuva mies, joka vie oikeaa kättänsä suullensa, »kuulemista» lehmän korva, »itkemistä» kyynelsilmä, »käymistä» kaksi liikkuvaa säärtä, »vanhenemista» vanha sauvaansa nojaava mies. Jos egyptiläinen tahtoi ilmaista »lentämistä», hän piirsi lentävän linnun; »löytämistä» hän tulkitsi ibis-linnulla, joka nokkii ruokaansa. »Hallita»-sanaa merkittiin kuninkaan valtikalla, »taistelemista» nuijaa pitävällä käsivarrella, ja toisella käsivarrella, jossa oli kilpi, j.n.e.
Kuvakirjoituksesta kehittyi, kuten sanottu, tavukirjoitus. On kuitenkin huomattava, että egyptinkielessä alkujaan, niinkuin seemiläisissä kielissä, ainoastaan konsonantit merkittiin kirjoituksessa. Vasta myöhään otettiin käytäntöön, kenties kreikan vaikutuksesta, vokaalimerkit, ja aluksi vain vieraissa nimissä. Koska siis vokaalit alkujaan jätettiin merkitsemättä, voi esim. kasvojen merkki, joka egyptinkielellä kuului hor, merkitä myöskin hōr: »pystyttää» (teltta), hir- »-lle», »-lla», hri: »ylempi»; voitiinpa sitä käyttää vieläkin useammassa merkityksessä aivan välittämättä siitä, mitä vokaaleja kysymyksessä olevat sanat sisälsivät, kunhan vain niiden runkona oli h + r Aivan kuin jos leipä kuvaisi meidän kirjoituksessamme »lepoa» ja kota merkitsisi myöskin »kaataa». Merkki oli siis muuttunut kuvamerkistä tavumerkiksi. Samalla tavalla »talon» merkki, joka egyptinkielellä kuului pēri, muuttui tavumerkiksi p + r» kärpäshuiska, joka näyttää kuuluneen egyptinkielellä mas, tuli merkitsemään m + s j.n.e.
Oli kumminkin olemassa koko joukko egyptiläisiä sanoja, jotka muodosti vain yksi konsonantti ynnä vokaali, kuten ké: kukkula, rô: suu, shê: järvi, ta: leipä. Kun nyt vokaaleja ei merkitty, tuli itsekunkin näiden sanain hieroglyfimerkki äännemerkiksi. Kukkulan kuva tuli k:n merkiksi, suun kuva r:n merkiksi, š-( = sh) äännettä ilmaistiin järven merkillä ja t-äännettä leivän merkillä. Täten ja samantapaisin keinoin saatiin vähitellen kokonainen hieroglyfikirjaimisto, joka käsitti 24 konsonanttimerkkiä[70]. Tämä oli alku keksintöön, jolla oli mitä laajakantoisin merkitys sivistykselle, keksintöön, jota sitten kehittivät edelleen seemiläiset kansat, joiden kirjainkirjoitus on kaikkien nykyajan kirjaimistojen kantaäiti.
Luulisi, että kun egyptiläiset olivat päässeet kirjoituksensa yksinkertaistamisessa niin pitkälle, että olivat hankkineet mainitut 24 kirjoitusmerkkiä, he olisivat luopuneet kokonaan kuvakirjoituksesta ja tavumerkeistä ja kirjoittaneet kaikki sanat kirjaimilla. Mutta niin he eivät tehneet. Osittain tämä kansa piti tavattoman sitkeästi kiinni kaikesta vanhasta ja kunnioitustaherättävästä, osittain säästi myöskin paljon työtä, kun yhden ainoan merkin avulla voitiin piirtää kokonainen sana tai kokonainen tavu. Senvuoksi oli hieroglyfikirjoitus lopulta sekoitus kuvakirjoitusta, tavumerkkejä ja kirjaimia. Mutta tämä oli myöskin yhtenä syynä siihen, että kävi niin vaikeaksi sitä tulkita. Ei riittänyt vain 24:n kirjaimen oppiminen voidakseen lukea, sillä kaikkiaan hieroglyfikirjoitus käsittää puoli tuhatta erilaista merkkiä, jopa enemmänkin, jos ottaa lukuun harvemmin käytetyt merkit. Mutta hieroglyfitekstien lukemisvaikeudet eivät rajoitu tähän, kuten myöhemmin saamme nähdä.
Kim egyptiläiset siirtyivät hieroglyfien kiveen piirtämisestä yhä enemmän kirjoittamaan kynällä papyrukseen ja käyttämään kirjoitusta kirjeisiin, välikirjoihin ja muuhun sellaiseen, hieroglyfit vähitellen melkoisesti yksinkertaistuivat ja liittyivät toisiinsa aivan kuin meidän omassa kirjoituksessamme, jos vertaa sitä painettuihin kirjaimiin. Tämä kursiivikirjoitus yksinkertaistui sitten vieläkin ja muodostui n.s. yleiseksi kansankirjoitukseksi.
AVAIN LÖYDETTY!
Napoleon Bonaparten tarttuminen Egyptin kohtaloihin oli antava sysäyksen Niilinmaan muinaishistorian tieteelliseen tutkimiseen ja ennen kaikkea hieroglyfien arvoituksen ratkaisemiseen. Tästä maailmanhistoriallisesta tapahtumasta egyptologia tieteenä juontaa vanhimmat juurensa. Bonaparte oli kauan ahnain silmin katsellut Egyptiä, kahden maailmanmeren välistä maata, joka oli kuin porttina sekä Länsimaihin että Itämaihin. Jos Ranska voisi vallata tämän osan maailmaa, olisi se sillä saanut verrattoman yliotteen Englannista, vaarallisimmasta kilpailijastansa merillä. Eräänä kesäpäivänä anno 1798 pieni korsikalainen saapui suuren laivaston etunenässä ja laski joukkonsa maihin Aleksandrian satamaan. Suuri yritys, johon nuori maailmanvalloittaja täten ryhtyi, onnistuikin, mutta vain ajaksi — Englannin laivasto kävi hänelle ylivoimaiseksi. Mutta joskaan Bonaparten Egyptin-retki ei johtanutkaan kestävämpään tulokseen valtiollisessa suhteessa, sai se kumminkin sitä suuremman ja pysyvämmän merkityksen tieteelle. Sen tuloksena Egyptin muinaisuus heräsi jälleen uuteen elämään. Ranskan laivasto ei näet kuljettanut mukanaan yksinomaan sotilaita, vaan kokonaisen joukon tiedemiehiä ja taiteilijoita, jotka olivat saaneet tehtäväkseen tyystin tutkia sekä silloista että muinaista Egyptiä. Niin laajakatseiselle miehelle kuin Napoleonille oli nimittäin selvää, että Egyptin muinaisen kehityksen tunteminen olisi koituva arvaamattomaksi avuksi arvosteltaessa, miten parhaiten voitaisiin edistää Ranskan uuden maakunnan tulevaisuutta. Kairoon perustettiin nyt egyptiläinen tutkimuslaitos, ja vielä tänäkin päivänä me olemme ihmetyksen valtaamina nähdessämme sen egyptologisten kokoelmani rikkauden, minkä ranskalaiset oppineet ehtivät koota sinä lyhyenä aikana, jonka retkikuntaa kesti. Heidän työnsä päätulokset esitetään 38:n niteen suuruisessa teoksessa »Description de l'Egypte», joka kuuluu egyptologian perustavaan kirjallisuuteen, vaikkakaan se luonnollisesti tieteelliseen tarkkuuteen nähden ei voi täyttää nykyajan vaatimuksia. Useimmat tehdyistä., muinaislöydöistä joutuivat kumminkin ranskalaisen armeijan lopullisesti antautuessa englantilaisten käsiin ja ovat nyt Lontoon British Museumin suurenmoisen muinaisegyptiläisen kokoelman pohjana.
Merkillisin kaikista löydöistä, mitä silloin tehtiin — ja mitä koskaan on tehty Egyptissä —, löytö, joka oli antava avaimen suureen arvoitukseen, oli hienoksi kiilloitettu musta basalttikivi, jonka ranskalaiset sotilaat löysivät tehdessään linnoitustöitä itään Aleksandriasta pienen satamakaupungin Rosetten luona. Rosetten kivi, jolla nimellä se siitä saakka tunnetaan historiassa, on kiintoisa siinä suhteessa, että siinä on kolme erilaista piirtokirjoitusta. Ylinnä on hieroglyfejä, sen alla toisia egyptiläisiä kirjainmerkkejä, nimittäin kursiivikirjoitusta, aikaisemmin papyruslehdistä tunnettua, ja alimpana kreikankielinen piirtokirjoitus.
Sitä ei oppineitten ollut lainkaan vaikea selittää. Se sisältää päätöksen, jonka vuonna 196 e.Kr. kuningas Ptolemaios V:n hallituksen aikana on tehnyt Memfiksessä koossa ollut pappien kokous. Kuningas oli, siinä sanotaan, ollut niin armollinen alamaisiaan kohtaan, että oli vapauttanut heidät monista rasituksista ja täten lisännyt heidän hyvinvointiansa. Mutta vuotuiset temppeleille tulevat verot ja kaikki ne tulot, joita jumalilla vanhastaan oli ollut, hän oli vahvistanut. Siitä kiitokseksi papisto nyt oli päättänyt, että kuninkaan kuva oli asetettava jokaiseen temppeliin ja vuosittaisia juhlia vietettävä hänen kunniakseen. Tämä päätös oli tahdottu ikuistaa kaivertamalla se »muistokiveen osittain pyhällä kirjoituksella (hieroglyfeillä) osittain tavallisen kansan kielen kirjoitusmerkeillä, osittain kreikankielisenä kirjoituksena» ja pystyttää tällainen kivi jokaiseen suurempaan temppeliin. Tällaisen muistokiven Napoleonin sotilaat olivat löytäneet, joskin, ikävä kyllä, vahingoittuneena.
Että muistokivessä ei oltu käytetty yksinomaan vanhoja kunnianarvoisia hieroglyfejä, riippui siitä, että niitä ymmärsivät enää vain papit, kun sitävastoin jokapäiväisessä elämässä käytettiin kursiivikirjoitusta, joka oli yksinkertaistettu kursiivihieroglyfeistä. Kreikkalaisetkin kirjoitusmerkit esiintyivät Rosetten kivessä, koska Egyptin hallitus aina Aleksanteri Suuren valtauksesta saakka (v. 332 e.Kr.) oli kreikkalainen.
Rosetten kivessä oli siis saatu käännös sekä eräästä hieroglyfitekstistä että muinaisegyptiläisen kansankielen kirjoitusmerkeillä kirjoitetusta tekstistä. Avain oli siis löydetty, mutta kuinka sitä käyttää? Kuinka ylipäänsä oli mahdollista tulkita kuolleen kielen täysin tuntemattomia kirjoitusmerkkejä, kielen, jonka laadusta ei ollut aavistustakaan. Olihan suorastaan noituutta keinotella tietoonsa sekä merkkien lausunta että niiden merkitys! Eikä ollut olemassa ketään, jolta olisi voinut kysyä, mitä äänteitä erilaiset kirjoitusmerkit merkitsivät, ei ainoatakaan elävää olentoa, jonka avulla merkkikieltä käyttämällä vähitellen olisi saanut vihiä siitä, kuinka eri sanat hänen omassa kielessään kuuluivat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä mahdottomammalta ratkaisu tuntuu. Ratkaisemattomana se olisi pysynytkin, jos ei lähtökohtana olisi ollut joukko erisnimiä, sillä nehän ovat ainakin suunnilleen samanlaisia eri kielissä.
Kuinka vaikea tehtävä kuitenkin joka tapauksessa oli, voi ymmärtää siitäkin, että sen tutkijan, joka ensimmäisenä ryhtyi sitä ratkaisemaan, oli luovuttava yrityksestään toivottomana. Ja hän oli kumminkin Ranskan kuuluisimpia orientalisteja. Paremmin onnistui etevä ruotsalainen orientalisti ja diplomaatti Johan David Åkerblad. Hänestä tuli ensimmäinen, joka pääsi johonkin todella positiiviseen tulokseen, ja häntä on senvuoksi sanottu »ensimmäiseksi egyptologiksi». Hän kävi käsiksi Rosetten kiven järjestyksessä toiseen kirjoitukseen ja sai selville nimet Ptolemaios, Aleksanteri, Arsinoé ja Berenike sekä vielä kuusi muuta nimeä. Åkerblad pääsi pian siinä määrin perille muinaisegyptiläisestä kansankielestä, että hän kykeni laatimaan sille täydellisen, suurin piirtein vallan oikean kirjaimiston, joka tuli mitä merkityksellisimmäksi hieroglyfienkin ratkaisulle. Mutta ei siinä kyllin: hänen onnistui myöskin osittain valaista muinaisegyptiläisen kansankielen kielioppia ja kääntää joitakin hieroglyfikirjoituksen sanoja. Hänen Rosetten kiveä käsittelevä teoksensa, joka julkaistiin 1802, on varmasti arvokkaimpia lisiä, mitä Ruotsin humanistinen tutkimus on 1800-luvulla antanut eurooppalaiselle tieteelle. Se on oleellisesti valmistanut ja edistänyt hieroglyfien tulkintaa.
»Jos joku ansaitsee tulla mainituksi Champollionin rinnalla, niin se ei ole Thomas Young, vaan Åkerblad», on muuan kuuluisa englantilainen egyptologi sanonut. Ja Champollion on itse selittänyt, että »Åkerbladin arvokkaassa keksinnössä oli niin sanoaksemme siemen kaikkiin seuraaviin Egyptin kirjallisia muistomerkkejä koskeviin keksintöihin.» Jos Åkerblad olisi ollut vähemmän vaatimaton ja lisäksi taloudellisesti riippumaton, hänellä epäilemättä olisi ollut tarpeelliset edellytykset Rosetten kiven koko arvoituksen selvittämiseen.
Åkerbladin tutkimustulosten perustalla äsken mainittu erinomaisen terävä ja monipuolinen englantilainen lääkäri ja luonnontieteilijä Thomas Young ryhtyi aluksi tutkimaan määrättyjä hieroglyfimerkkejä, jotka esiintyivät soikion sisällä. Tanskalainen tiedemies Zoëga oli jo aikaisemmin osoittanut, että nuo merkit olivat kuningasten tai kuningatarten nimiä. Youngin onnistuikin osua oikeaan kahteen Ptolemaios-nimen kirjaimeen sekä kolmeen muuhun hieroglyfimerkkiin nähden. Mutta muuten hän iski kirveensä kiveen. Hän luki esim. Caesar, missä oli Euergetes, autokrator, missä oli Arsinoe y.m. samaan tapaan. Silloin ymmärtää, miten on laita kaikkien niiden yritysten, joita on tehty ja eräillä tahoilla yhäkin tehdään Youngin esittämiseksi Champollionin kustannuksella todelliseksi hieroglyfikirjoituksen arvoitusten tulkitsijaksi. Tähän valtavaan tehtävään Youngilta tavattomasta lahjakkuudestaan huolimatta puuttui välttämättömät edellytykset. Hänellä ei ollut nimittäin filologista sivistystä, ja tehtävänsä oli hänelle enemmän rohkeaa urheilua kuin vaivalloista tutkimustyötä.
Tulemme nyt häneen, joka oli sen tekevä. Hän oli
JEAN FRANÇOIS CHAMPOLLION.
Hän syntyi vuonna 1790 pienessä kaupungissa Etelä-Ranskassa. Isä oli kirjakauppias ja eli hyvissä taloudellisissa oloissa. Suuri keksijä tuli maailmaan yhdennellätoista hetkellä — voimme sanoa — sillä hänen äitinsä oli jo täyttänyt 48 vuotta eikä ollut saanut lasta kymmeneen vuoteen.
Jean François'n lapsuus sattui Ranskan vallankumouksen levottomimpien vuosien ajaksi, jolloin toiset elivät myrskyisessä vapaudenriemussa ja toisten silmistä virtasivat kyynelet. Yhdeksän vuoden iässä hän tuli kouluun Länsialppien rinteellä sijaitsevaan Grenoble'in kaupunkiin. Täällä hän tuli pian kuin lapseksi departementin prefektin perheeseen, jonka pää oli hyvin sivistynyt mies ja oli kuulunut Egyptin retken aikana Napoleonin tieteelliseen esikuntaan. Nuoren pojan suurin riemu oli saada katsella muinaisesineitä, joita hänen vanhempi ystävänsä oli tuonut mukanansa faaraoiden maasta. Hän on itse kertonut, että siitä hetkestä saakka, jolloin hän sai nähdä tämän kokoelman, hänessä kypsyi päätös omistaa elämänsä Egyptin muistomerkkien tutkimiseen. François oli silloin ainoastaan yhdentoista vuoden vanha. Mutta hän olikin ihmelapsi, jolla oli ilmiömäiset kielilahjat. Jo 16 vuoden ikäisenä hän alkoi julkaista faaraoiden ajan Egyptiä käsittelevää suurta teosta. Hän oli silloin omin päin ehtinyt perehtyä kaikkiin mahdollisiin itämaisiin kieliin: heprean, arabian, Syyrian, kaldean, sanskritin kieliin ja persian eri murteisiin, vieläpä kiinaan ja meksikkolaisiin kieliin. Hän ei lainkaan välittänyt siitä, että jäi hinteläksi ja turmeli silmänsä öisin opiskelemalla.
Ja niin käy hän sitten hieroglyfien kimppuun. Kaikki ammattimiehet neuvovat häntä olemaan tuhlaamatta voimiansa ratkaisemattomaan probleemaan. Mutta mitkään »hyvät neuvot», mitkään vaikeudet eivät voi estää häntä. Ja hänen vanhempi veljensä on uskollisesti hänen rinnallaan ja tukee häntä kehoituksillaan.
Ennenkuin François on täyttänyt 19 vuotta, hän tulee historian opettajaksi Grenoble'iin, jossa hänen vanhempi veljensä on professorina. Innolla ja harrastuksella nuori pedagogi antautuu nuorison kasvatukseen. Hän on suuri lastenystävä, ja hänen rakkain virkistyksensä työstä päästyä on lukea pikku tyttärensä ja veljensä lasten kanssa, kertoa heille satuja ja tarinoita, arvuuttaa heillä arvoituksia, maalata hauskoja kuvia ja huvittaa heitä kaikenmoisilla taidonnäytteillä.
Mutta idylli ei ole täydellinen. Niin pian kuin nuori oppinut on päässyt eteenpäin tässä maailmassa, hän luonnollisesti saa monia kadehtijoita, ja nämä tekevät huomautuksia ei yksin hänen nuoruudestaan, vaan myöskin hänen valtiollisista mielipiteistään. Ja tämähän on vaarallista niin levottomana aikana, jolloin eivät edes maan mahtavimmat hallitsijat istu varmoina valtaistuimillaan. Champollion on aina ollut kukistetun Napoleonin innokas kannattaja eikä pidä salassa mitä ajattelee. Hänen lausuntonsa toimittavat valppaat juonienpunojat hovin korviin, ja tuloksena on, että hänen täytyy jättää opettajantoimensa Grenoble'issa. Hänen terveytensä on pahasti kärsinyt pitkäaikaisesta liikaponnistelusta ja alituisesta levottomuudesta, jossa hän on elänyt, mutta hänen tähystävälle katseelleen on nyt avautunut toinen maailma, jossa valtiolliset myrskyt eivät voi häiritä hänen sielunrauhaansa: egyptologisen tieteen ääretön tutkimusala.
Kiinteän maan jalkojensa alle hän saa, kun hänen onnistuu päästä selville niistä seitsemästä hieroglyfimerkistä, joilla kirjoitettiin kuningasnimi Ptolemaios. Vaivattuaan paljon päätänsä pääsee hän lopuksi selville, että nimi hieroglyfitekstissä kuuluu Ptolmais.
1 = p, 2 = t, 3 = o, 4 = l, 5 = m, 6 = ai (ee), 7 = s.
Hänellä on tässä apua Kleopatra-nimestä, joka tavataan eräässä hieroglyfitekstissä ja sen kreikkalaisessa käännöksessä heti ensimmäisen kataraktin eteläpuolella sijaitsevalta pieneltä Filen saarelta löytyneessä obeliskissa. Tästä tekstistä Champollion sai jäljennöksen, ja nimi Kleopatra, joka hieroglyfitekstissä oli tavanmukaisen soikiokuvion ympäröimä, oli seuraavan näköinen:
1 = k, 2 = l, 3 = e, 4 = o, 5 = p, 6 = a, 7 = t (kova t), 8 = r, 9 = a. 10 ja 11 ovat naisten erisnimiä päättäviä merkkejä.
Tulkitsemalla tämänkin nimen Champollion oli saanut esille kolme molemmille nimille yhteistä hieroglyfiä, nimittäin p:n, o:n ja l:n, kaksi erilaista t-äänteen merkkiä sekä seitsemän muuta hieroglyfikirjainta. Tämän kauniin tuloksen jälkeen oli vallan luonnollista, että hän jatkoi alkamallansa tiellä ja suoritti vertaavia tutkimuksia kaikkien hieroglyfimerkeillä kirjoitettujen kuningasnimien ja kuningastittelien välillä, joita hän vain käsiinsä sai. Tällä tavalla hän veti kekoon korren toisensa perästä.
Jospa vain kaikki olisikin ollut niin yksinkertaista, kuin välistä esitetään: keräillä ainoastaan kokoon hieroglyfejä, kunnes sai koko egyptiläisen kirjaimiston valmiiksi, ja sitten reippaasti tekstejä lukemaan! Vieläkös mitä: yhä ja yhä hän kohtasi vaikeuksia. Ensinnäkin hieroglyfikirjoitus ei ollut koskaan kehittynyt puhtaaksi kirjainkirjoitukseksi, vaan sama hieroglyfi voi toisen kerran merkitä äännettä tai tavua, toisen kerran taasen kokonaista sanaa. Mutta ei siinä kyllin: sama hieroglyfi voi eri tapauksessa merkitä erilaista äännettä riippuen siitä, mikä kirjain sitä lähinnä seuraa. Sitäpaitsi hieroglyfimerkkien käyttämisessä on vielä koko joukko muita samankaltaisia kompastuskiviä, joiden käsitteleminen veisi aivan liian pitkälle.
On myöskin todettava, että hieroglyfien selitys ei juuri yksinkertaistunut sellaisistakaan päähänpistoista kuin siitä, että 18:nnen hallitsija suvun aikana alettiin huvitteleida pistämällä kuva-arvoituksia kirjoitukseen. Esimerkkinä tällaisesta esitettäköön kuva miehestä, joka pitelee sikaa hännästä kiinni. »Seurata» oli egyptin kielellä khes. ja »sika» oli teb. Kuva-arvoitus tarkoittaa siis sanaa khesteb, joka merkitsee »lasuurikivi».
Muuan toinen seikka, joka vaikeuttaa tulkitsijain työtä, on se, että hieroglyfikirjoitus on välistä luettava vasemmalta oikealle, välistä päinvastoin riippuen koristeellisista näkökohdista tai muista seikoista.
Onnettomuus onnessa on sekin, että useimmat egyptiläisen kirjallisuuden parhaista tuotteista ovat pelastuneet meille ainoastaan sellaisina jäljennöksinä, joita koululaiset ovat harjoituksenaan kirjoitelleet, ja siitä sitten pitää voida kuvitella, mitä niiden pitäisi olla! Ei! Sitä ei voi kuvitella — se täytyy nähdä asiantuntijan silmillä. Näiden pikku käsien aikaansaannos tekstin töhertämistaidossa on vallan uskomaton. Välistä voi olla iloinen, jos silloin tällöin voi arvata, niistä on kysymys.
Mutta Champollionin palava innostus, intuitiivinen nero ja loogillinen terävyys riitti voittamaan suurimmatkin vaikeudet. Ajatelkaamme häntä esim. seuraava Nubiasta löytynyt hieroglyfimerkki edessään! Kaksi viimeistä merkkiä ovat hänelle vanhoja tuttuja, mutta kaksi ensimmäistä merkkiä? Ensimmäisen hän selittää auringonkehräksi. Ja kun hän perusteellisesti tuntee koptien kielen, egyptin kristittyjen kirkkokielen, hän tietää myöskin, että auringon nimitys on Ra. Toisen hieroglyfin hän käsittää neron sisäisellä näkemyksellä merkitsevän »syntyminen», joka koptien kielellä kuuluu mas, ja niin hän saa esille sanan ramases, s.o. Ramses.
Sehän oli kuin ilmestys!
Toisen soikiopiirin sisällä hän löysi nimen, joka loppui samalla tavalla, mutta alkoi ibis-linnun kuvalla:
Ibis-lintuhan oli pyhitetty Thot-jumalalle. »Thotmes» luki siis Champollion yhtä pettämättömällä osumisvarmuudella. Tämän jälkeen voidaan sanoa, että hieroglyfit olivat lakanneet olemasta hänelle käsittämättömiä mysteerioita. Hänellä oli käsissänsä avain ei ainoastaan egyptiläiseen kirjoitukseen, vaan myöskin erääseen inhimillisen kulttuurin vanhimman historian vaiheeseen. Ihmeteltävällä, nerokkaalla osumavarmuudella hän oli edennyt askel askelelta antamatta menestyksen huumata itseänsä. Päinvastoin, tällä ainutlaatuisella nerolla oli aina ollut tunnuslauseenaan: »Koskaan ei voi olla kyllin epäileväinen itseensä nähden.» Mutta nyt hän oli täysin varma asiastaan. Ylenmäärin onnellisena hän kokoaa paperinsa, joihin hän oli kirjoittanut tutkimuksensa, hän kiiruhtaa ne käsissään veljensä luokse ja sanoen »Sain selvän!» hän heittää käsikirjoituspinkan pöydälle, mutta samassa hän kaatuu maahan kuin kuolleena. Hermojännitys laukesi viisitoista vuotta kestäneen suunnattoman rasittavan ja jännittävän ajatustyön perästä.
Viisi vuorokautta suuri keksijä makasi jonkinlaisessa horrostilassa. Voi hyvin ymmärtää, miten tuskaisena hänen veljensä, hänen uskollinen tukensa, odottikaan sairauden päättymistä, ja kuinka onnelliseksi hän mahtoikaan tuntea itsensä, kun veli jälleen avasi silmänsä ja alkoi palata tajuntaansa.
Kun nuori nero sitten julkaisi käänteentekevän elämäntyönsä päätulokset, oli hän luonnollisesti triumfaattori, jota koko oppinut maailma kiitollisena ja riemuiten tervehti? Kyllä kai! Tietämättömyyden, tolkuttoman konservatismin, tyhmyyden ja kateuden pahat voimat heittäytyivät kuin koiraliuta neron kimppuun ja tekivät kaiken voitavansa tehdäkseen tyhjäksi hänen suuren keksintönsä. Mutta onneksi Champollionilla oli myöskin uskollisia ystäviä ja ihailijoita, joiden avulla hän vähitellen sai vaikenemaan kääpiöiden äänet ja voi jatkaa tutkimuksiansa edelleen tutkimusmatkoilla, joita hän teki Torinon, Rooman, Napolin ja muiden Italian kaupunkien museokokoelmiin, joissa oli Egyptin muinaisjäännöksiä. Mikä ääretön tutkimusala avautuikaan hänelle, kun hän sinne tuli kädessänsä avain Egyptin salaisuuksiin! Hän antautuikin palavalla innolla työhönsä.
Kun hän palasi jälleen kotiin, hän veljensä avulla sai ratkaisevan voiton kadehtijoistaan, kun hänet nimitettiin Louvre'in museon egyptiläisen osaston esimieheksi.
Vuonna 1828 hänen onnensa oli täydellinen, kun hän museon tiliin sai tehdä matkan faaraoiden maahan opiskellakseen ja ostaakseen muinaismuistoja. Nyt hänen oli suotu astua sille muistorikkaalle maaperälle, jonne häntä kaipauksensa oli lapsuudesta saakka vetänyt. Sinne onnellisesti tultuaan hänessä tapahtui merkillinen muutos, aivan kuin uudestisyntyminen. Voidakseen siihen aikaan turvallisesti liikkua Egyptissä oli parasta niin hyvin kuin mahdollista omaksua alkuasukasten tavat. Champollion antoi siis partansa kasvaa ja samalla kertaa teki itsestänsä oikean moslemin omaksuen aito egyptiläiset elämäntavat. Hän oli niin kiinnostunut niihin, ja ne miellyttivät häntä niin, että muutos kävi kuin itsestään. Arabiaa hän puhui kuin alkuasukas ja kantoi arabialaista pukuansa oikealla itämaisella arvokkuudella. Senvuoksi hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa sellaisiin seikkailuihin kuin eräät englantilaiset matkustajat, jotka koettivat pukeutua itämaalaisiksi, mutta tekivät sen niin kömpelösti, että oikeat itämaalaiset luulivat heistä tehtävän pilaa, kävivät pukeutuneiden turistien kimppuun ja repivät vaatteet heidän päällänsä. Champollion sitävastoin oli niin »aito», että hän joi nautinnolla Niilin vettäkin ja nimitti sitä »samppanjaksi vesien joukossa». Hän oli autuas täällä oikeassa kotimaassaan. Hän nautti täysin siemauksin pitkästä venematkasta Niilillä ohi minareettien, obeliskien ja pyramidien, nautti palmuista, tamariskeista ja sykomoreista, nautti nähdessään fellahin tekevän työtä samoin yksinkertaisin välinein kuin muinaisajan kuvissa; ja se merkillinen vikisevä ääni, joka läksi alkuperäisistä vedennostolaitteista, joita ikivanhaan tapaan käytti härkien vetämä pyörä, teki häviämättömän vaikutuksen häneen. Oli aivan kuin Egyptin ja Nubian läpinäkyvä ilma olisi halki vuosituhanten ollut täynnä näitä »koskaan vaikenemattomia alakuloisesti valittavia säveleitä.»[71]
Välistä matkailijat näkivät aivan kuin Vanhan Testamentin elävää kuvitusta, sellaisena kuin he lapsuutensa päivinä mielikuvituksen silmin olivat kaiken nähneet: paimenia laumoineen, naisia vesiruukku päänsä päällä ja joenrannan savimajain liesistä tuikkivan tulen.
Voiton kaikista tämän ikivanhan sivistysmaan ihmeellisyyksistä vei kuitenkin se sielunnautinto, jota tutkija tunsi, kun hän tapasi tähän asti tuntemattomia piirtokirjoituksia ja voi todeta, että enää ei ollut mahdotonta selittää niitä. Kun hän seurueineen ratsasti Kairoon, tervehtivätkin häntä arabialaiset kunnioituksella ja ihailulla miehenä, »joka osasi lukea vanhain kivien kirjoitukset». Päästäkseen oikeaan tunnelmaan hänen oli tapana jäädä aivan yksin faaraoiden hautojen suureen hiljaisuuteen. Silloin innoitus valtasi hänet, silloin hänen ajatustensa voima manasi esiin historian haltijattaren ja hänen avullansa Champollionin nero teki ihmetöitä vanhain piirtokirjoitusten tulkinnassa. Mutta usein sattui tällaisten äärimmäistä sielunjännitystä vaatineiden hetkien jälkeen, että hän uupumuksesta lysähti kokoon ja jäi tainnoksiin makaamaan. Kerran hänen avustajansa löysivät hänet tiedottomassa tilassa paperiensa keskeltä Ramses VI:n haudasta. Varmaa on, että kuningashaudoissa etevin kaikista Egyptin tutkijoista lyhensi elämänsä päiviä. Niiden epäterveellinen, ummehtunut ilma, pitkäin piirtokirjoitusten jäljentämisen vaatimat suunnattomat ponnistukset, työ, joka oli tehtävä puutteellisessa valaistuksessa ja usein mitä epämukavimmissa asennoissa, jännittävä, kuluttava aivojen työskentely nerokkaiden yhdistelmien ja tulkintain keksimiseksi — kaikki tämä oli lopuksi liikaa myöskin tämän tieteen marttyyrin kaikesta kieltäytyvälle uhrimielelle.
Vaikea oli hänelle kotimatkakin, joka vei hänet äkkiä Egyptin lämmöstä kotimaan talvipakkaseen. Hän palasi nimittäin Ranskaan joulun aikaan 1829, ja ensimmäisiä seurauksia äkillisestä ilmastonvaihdoksesta oli paha reumatismikohtaus.
Jonkin aikaa Pariisiin paluun jälkeen Champollionin tieteellinen toiminta sai sen virallisen tunnustuksen, että hänet kutsuttiin egyptologian professoriksi. Mutta hänen ystäviensä täytyi surren ajatella, kuinka kauan suuren tiedemiehen heikko ruumis voisi kestää. Ennenkuin vielä oli saavuttanut elämän keskipäivän, hän oli jo kuolemanväsynyt mies. Mutta kun hän seisoi kateederissa luennoimassa, hän sai kuin uutta elämää, ja hänen innostuksensa tempasi kuulijat mukaansa ja teki kaikki vaikeudet helpoiksi.
Sielun valta ruumiin suhteen on kuitenkin rajoitettu sekin. Vuoden 1831 lopulla Champollion sai halvauskohtauksen, jonka seurauksena oli osittainen ruumiin lamaantuminen. Kynä oli pudonnut hänen kädestään. Mutta vielä hänellä oli voimia järjestää käsikirjoitus laatimaansa egyptin sanakirjaan ja kielioppiin ja ne valtavat kokoelmat, jotka hän oli saanut kootuiksi Egyptistä. Turhaan hän kuitenkin rukoili Korkeimmalta osakseen vielä kahta vuotta — vain kahta vuotta. Rukouksia kuulematta halvaantuminen levisi levenemistään. Kellokoneisto oli loppuun kulunut, ja keväällä 1832 François Champollion päätti päivänsä 41 vuoden ikäisenä.
* * * * *
Kukaan ei ole erehtymätön, ei edes niin erinomainen nero kuin François Champollion. Hänen liian aikaisin kuollessaan oli hänen tutkimustyössään paljon oikaistavaa ja vielä paljon enemmän täydennettävää. Mutta suurin piirtein hänen hieroglyfien tulkintansa on kestänyt kokeen. Ratkaiseva tässä suhteessa oli vuosi 1866. Silloin löytyi jälleen Niilin suistomaasta kolmikielinen piirtokirjoitus. Se tavattiin muinaisegyptiläisen Tanisin kaupungin muistojen joukosta. Siitä päivästä tuli Champollionin tutkimustyön triumfipäivä. Hänen järjestelmänsä mukaan hieroglyfitekstistä suoritettu käännös osoittautui aivan yhtäpitäväksi kuin uuden löydön kreikkalainen teksti.
Toinenkin laadultaan omituinen vahvistus on saatu. Muinaisajan kirjailijoista on hieroglyfejä laajimmin käsitellyt kirkkoisä Klemens Aleksandrialainen, n. 200 vuotia j.Kr. Hänen lausunnoistaan ilmenee, että hän itse ei ole ymmärtänyt niitä merkkien selityksiä, joita toiset ovat hänelle antaneet. Merkillistä on kuitenkin, että me, jotka Champollionin ja muiden tutkijain työn avulla tiedämme, mitä hieroglyfit tosiasiallisesti olivat, huomaamme arvoituksen ratkaisun pääasiallisesti osuneen oikeaan jo vanhan kirkkoisän kirjoituksissa. Apua tulkitsemistyössä hänen tiedonannoistaan ei ole ollut, mutta myöhemmin ne ovat olleet kiintoisana vahvistuksena sille, että nykyaikainen hieroglyfitutkimus todellakin on ratkaisussaan onnistunut.
Monet egyptologit ovat Champollionin kuoleman jälkeen jatkaneet hänen työtänsä, ja hänen kuolemansa jälkeen hieroglyfitutkimus on edistynyt monin, joskaan ei suurin askelin. Mutta vielä on vaikeasti luettavia tekstejä, jotka suuremmalta tai pienemmältä osalta uhmailevat egyptologien kielitaitoa. On kirjallisia tuotteita, joiden selvittämiseksi teräväpäisimmät kielentutkijat ovat vaivanneet aivojansa kuusikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennenkuin lopultakin on päästy täysin ymmärtämään niitä. Silloin tällöin egyptologit saavat uusiakin muistutuksia siitä, että vielä on paljon aukkoja heidän tietämisessään.
Vielä saadaan odottaa myöskin suurta egyptin sanakirjaa, jonka aikaansaamiseksi monet, varsinkin saksalaiset tiedemiehet työskentelivät suuren maailmansodan puhjetessa. Se on kulttuuriyritys, joka, samoinkuin kaikki muutkin luonteeltaan kansainväliset yritykset, on suuresti joutunut kärsimään siitä taloudellisesta tuhosta ja sivistyksellisestä sekasorrosta, jonka suuri veren ja vihan draama on tuonut myötänsä.
Kirjallisuutta:
Kurt Sethe, Die Ägyplologie (»Der alle Orient» 1921).
H. Hartleben, Champollion, sein Leben und sein Werk.
Jean Capart, Le centenaire du déchiffrement des hieroglyphes.
Adolf Erman, Die Hieroglyphen.
G. Steindorff, Die Hieroglyphenschrift (Karl Baedekerin oppaassa
»Ägypten und der Sudan»).
Wilhelm Spiegelberg, Die Schrift und Sprache der alten Ägypter (»Der alte Orient» 1907).
MITEN KORVAAMATTOMIA MUINAISAJAN MUISTOARVOJA ON TUHOUTUNUT, JA MITEN SEN AARTEITA ON TUOTU ILMI.
HÄVITYKSEN KAUHISTUS.
Egyptiläisten uskonnolla on ollut voimakkaasti säilyttävä vaikutus kansan sivistyshistoriaan.
Itse ilmasto on ollut niin ikään ainutlaatuisen suotuisa luodakseen Niilinmaasta suuren sivistysmuseon, jolla ei ole vertaistansa koko maailmassa. Mutta vielä äärettömän paljon enemmän me tietäisimme noista inhimillisen sivistyksen historiassa perustavaa laatua olevista aikajaksoista, jollei vihamielisten hävittäväin voimain fanatismi ja ilkeä voitonhimo olisi tuhonnut niin monia korvaamattomia arvoja, jotka ajan hammas oli säästänyt.
Egyptin vanhimmat kristityt, jotka pitivät jumalanpalveluksiansa kalliohaudoissa ja kalliotemppeleissä, tekivät parhaansa hävittääkseen niiden seiniltä »pakanallisen taikauskon» muistot ja maalasivat tilalle Vapahtajan ja apostolien kuvia. Yhtä häikäilemättömästi käsittelivät muhamettilaiset vanhoja egyptiläisiä kuvapatsaita. Heidän uskontonsa piti nimittäin kaikkea kuvantekoa kauhistuksena ja kielsi sen.
Mitä uskonnollinen fanatismi oli jättänyt jäljelle, sen voitonhimo otti käsiteltäväkseen. Egyptiläiset itse ovat kaikkina aikoina pitäneet muinaisjätteitä samanlaatuisena tulolähteenä kuin maan luonnonrikkauksia, melkein kuin malmisuonia tai kivihiilikerrostumia toisissa muinaismuistoista köyhemmissä maissa.
Ennen kaikkea hävitys on Niilinmaassa kohdistunut muinaisegyptiläisten asumuksiin. Nämä oli, kuten fellahien asunnot vielä tänäkin päivänä, rakennettu auringon kuivaamasta Niilin savesta tehdyistä polttamattomista tiilistä. Niinpä niitä vähitellen kalvoi ajan hammas, ja kun ne eivät enää kelvanneet asumuksiksi myöhäisen ajan lapsille, niin voitonhimoinen fellah keksi keinon: hän muutti ne jälleen peltomaaksi. Ja tämä oli nyt käynyt paljon arvokkaammaksi kuin muinaisina päivinä, kiitos raunioitten ympärille kertyneiden kaikenlaatuisten jätekasojen. Tällaisella luonnon kiertokululla Memfis ja Theba ja muut kuuluisat muinaisen Egyptin kaupungit ovat täydellisesti hävinneet maan pinnalta.
Mutta ei yksin Egyptin maanviljelys ole imenyt mehua menneitten suuruudenpäivien muistomerkeistä — kiviteollisuuskin on kukoistanut muistomerkkeihinsä tarttumalla. On aina helpompaa käydä käsiksi temppeliraunioihin ja pyramideihin kuin louhia kallioita uusiksi palatseiksi ja rantalaitureiksi. Sen tien ovat kulkeneet lukemattomat klassillisen rakennus- ja kuvanveistotaiteen taideluomat, temppelipilarit ja obeliskit. Ja ainoastaan kai vain pelko tuloja tuottavan matkailijaliikenteen lakkaamisesta sai Egyptin turkkilaisen hallituksen vihdoin järjestämään järkiperäisen muinaismuistojen huollon.
Omii onnettomuudessa kuitenkin on, että — kiitos vanhempien muinaistutkijoiden suuren asianharrastuksen — omistamme toki jäljennöksiä nyttemmin hävitetyistä tai vahingoittuneista seinäkohokuvista ja piirtokirjoituksista.[72]
Niihin Egyptin luonnonrikkauksiin, joita toimeliaat liikehuijarit ovat käyttäneet hyväkseen, kuuluvat myöskin muumiot. Niitä käytettiin nimittäin keskiajalla ja vielä 1700-luvun alussa pulverisoidussa muodossa palsamiksi ja muihin lääketieteellisiin tarkoituksiin, ja tuottoisaa kauppaa käytiin »kuolleitten luilla». Tämän ihmeitätekevän lääkkeen kerrotaan olleen niin kysyttyä Euroopassa, että fellahit välistä eivät voineet tyydyttää tarvetta muuten kuin tarpeen tullen muuttamalla muumioiksi ja kaupittelemalla vähemmän rakkaita manalle menneitä sukulaisiansa. Vielä tänäkin päivänä tuntuu Egyptissä matkustavasta turistista siltä, että muumion käsi, jonka tungetteleva kotitekoisten[73] muinaisesineitten kaupustelija välistä viimeisenä valttinaan vetää esille likaisen kauhtanansa poimuista, on kerran elämänsä päivinä ollut jonkun hänen tätinsä tai ehkäpä manalle menneen anopin oma.
Muumioitten kohtaloa muistuttaa se käsittely, jonka alaiseksi on joutunut joukoittain Egyptin papyruskääröjä. Kun egyptiläiset pääsivät selville niiden antikviteettiarvosta, tämä tieto oli tosin omiansa pelastamaan monta tällaista asiakirjaa tuholta, mutta toiselta puolen ahnas fellah tahtoi saada saaliistaan mahdollisimman paljon eikä senvuoksi pidättynyt paloittelemasta tekstejä myydäkseen pikku palan kerrallaan.
Kun muumiot, papyruskääröt ja hautojen kallisarvoiset koristeet ovat niin haluttuja, ei ole lainkaan ihmeellistä, että vain hyvin harvoin on löytynyt egyptiläinen hauta, joka olisi saanut jäädä rauhaan haudanryöstäjiltä.[74]
Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että haudanryöstäjillä ei ole ollut hautaesineitten arvosta samaa käsitystä kuin arkeologeilla, vaan että suurimmaksi osaksi heidän varastelunsa esineiksi ovat joutuneet jalot metallit ja kalliit kivet.
On harmiteltu sitä, että Egyptin temppeli- ja palatsirauniolöydöt on viety oikeasta ympäristöstään Niilinmaan aurinkoisen taivaan alta ja sullottu pimeihin ja ikäviin museohuoneisiin. Mutta on pidettävä mielessä sellaisia surullisia tapauksia kuin sekin, kun englantilainen Flinders Petrie päätti jättää Ekhnatonin palatsin raunioihin ihmeellisen ihanasti maalatun lattian, joka hänen oli onnistunut kaivaa esille ja uskomattomalla vaivalla säilyttää semmoisenaan: kymmenen vuoden perästä se tavattiin arabialaisten heittiöiden tuhoamana. Tihutyöntekijät olivat läheisen kylän haudanvartijoita, jotka tällä tavoin kostivat El Amarnan palatsin vartijoille sen, että nämä tavallisesti saivat enemmän bakshishta vierailevilta turisteilta, kuin mitä heidän itsensä onnistui kiristää muukalaisilta. Tavallinen arkeologien Egyptissä saama kokemus on, että kun suurehko kaivamistyö on keskeytettävä hirmuisen kesähelteen vuoksi ja kaivajain seuraavana syksynä pitäisi työtänsä jatkaa, he ovat havainneet sen, mikä keväällä jäi jäljelle, kotimaisten antikviteettikaupustelijain ryöstämäksi ja tuhoamaksi. Tätä hyvin luvallista ammattia alemmat kotimaiset viranomaiset ovat suopeasti katselleet sormiensa lomitse.