ARKEOLOGIEN PELASTUSTYÖ.
»On paljon ihmisiä», sanoo Carter, Tutankhamonin haudan esiinkaivaja, »jotka luulevat, että arkeologi viettää aikansa istumalla ja suloisesti paistattelemalla päivää silmäillen, miten toiset ahertavat hänen hyväkseen, ja että nämä toiset vaihteen vuoksi silloin tällöin asettavat hänen ylhäisesti katseltavakseen korin täynnänsä ihania muinaislöytöjä, joita ovat poimineet esille maasta.»
Itse asiassa arkeologi klassillisella maaperällä työskentelee lapio ja kuokka kädessänsä yhdessä työmiestensä kanssa alati pitäen heitä silmällä, etteivät he tekisi työtänsä varomattomasti. Ensimmäinen ja tärkein sääntö tieteellisessä kaivaustyössä on, että arkeologin on omin käsin poimittava jokaikinen löytö maasta. Varomaton ote voi helposti aiheuttaa vahinkoa, kun sitävastoin oikealla hetkellä käytetty konservoimisaine, kuten sula parafiinivaha, voi pelastaa esim. ikivanhan puuesineen, joka on niin lahonnut, että se muutoin hajoaisi heti, kun sitä yritettäisiin ilman muuta ottaa esiin maasta. Vaatteet, jotka ovat käyneet niin hauraiksi, että ne muuttuvat tomuksi, kun niihin koskettaa, voidaan jähmettyvän selluloidiliuoksen avulla poimia suurina paloina, joskaan ei kokonaisina pelastaa. Muutamat kankaat sitävastoin, varsinkin liina, jotka eivät ole joutuneet kosteuden tai jonkin muun tuhoavan vaikutuksen alaisiksi, voivat Egyptin haudoista löytyessään olla yhtä vahvoja, kuin jos ne olisi otettu juuri kangaspuilta.
Usein kuitenkin puuesineet ovat siinä määrin lahonneet, että kaikki pelastamisyritykset ovat toivottomia. Silloin on tärkeämpää kuin koskaan, että tiedemies itse on läsnä ja tekee piirustuksia ja ottaa valokuvia jätteistä ja suorittaa muut tavalliset tarkat kuvaukset. Voi sattua myöskin, että kaivettaessa tavataan esim. kultaa, fajanssia tai koristettuja norsunluulaattoja, jotka kerran ovat olleet tikarin kahvan katteena. Koska tämä oli puinen, se itse on lahonnut olemattomiin, mutta jos tehdään tarkkoja merkintöjä laattojen keskinäisestä asemasta, on monta kertaa mahdollista niiden nojalla päätellä kahvan muoto ja suuruus. Tällä tavoin voidaan aikaansaada kaunis rekonstruktio koko esineestä, sen sijaan että koko tulos kaivauksista muutoin olisi ollut toisiinsa sekaantuneita kulta-, fajanssi- ja norsunluusiruja vailla melkein minkäänmoista mielenkiintoa.
Sama on laita muumioarkkua avattaessa. Arkeologin tunnollisuutta ja kärsivällisyyttä koettelevat tällöin varsinkin helminauhat, joihin egyptiläiset eritoten olivat mielistyneet. Ei ole harvinaista, että saman muumion koristeena on useampia helminauhoja, pari helmiompeluvyötä ja lisäksi helminauhoja ympäri käsivarsien ja jalkanivelten. Tällaisissa tapauksissa on käytetty tuhansittain helmiä, mutta langat, joihin ne on pujoteltu, ovat poikkeuksetta mädäntyneet. Tästä huolimatta helmet yleensä ovat alkuperäisessä järjestyksessään kuolleen ruumiilla. Ne on siis heti pujoteltava lankaan uudelleen, ennenkuin niiden keskinäinen järjestys on sotkeutunut.
Tällaiset esimerkit osoittavat, kuinka tärkeätä on, että tieteellisesti koulutettu arkeologi itse on läsnä jokaista löytöä tehtäessä ja että hän tekee yksityiskohtaisen tarkkoja merkintöjä kaikista antiikkista esinettä koskevista seikoista sen löytöhetkellä, sillä vain täten löytö saa tieteellisen arvon. Vain täten käy nimittäin mahdolliseksi tehdä päätelmiä sen iästä ja asettaa se oikealle paikalleen suhteessaan toisiin samanlaisiin löytöihin. Ne laiminlyöntisynnit, joita vanhemmat kaivajat ovat tässä suhteessa tehneet, ovat riistäneet tieteeltä monta korvaamatonta mahdollisuutta tehdä varmoja aikamääräyksiä ja tutkia sivistyskehityksen kulkua. »On kieltämätön tosiasia», Carter sanoo, »että tietomme Egyptin muinaishistoriasta olisivat vähintään 50 % suuremmat, jos jokainen kaivaustyö olisi suoritettu suunnitelmallisesti ja tunnollisesti. Museoinemme kellareissa ja varastohuoneissa on kasoissa lukemattomia esineitä, jotka olisivat voineet antaa meille arvokkaita tietoja, jos olisivat voineet kertoa, mistä ne ovat peräisin. Siellä on joukoittain pakkalaatikoita toistensa päälle pinottuina, täynnänsä muinaisesineiden siruja ja pirstaleita, jotka helposti olisi voitu koota kokonaisiksi esineiksi, jos vain olisi ollut apuna joitakin lyhyitä tietoja siitä, missä olosuhteissa ne on löydetty.»
Toinen tieteellisen tutkimuksen peruslaki on sentähden: Kaikki löydöt on heti tavattaessa kuvattava, selostettava ja pikimmiten konservoitava, näin siksi, että korvaamattomat tiedonsaantimahdollisuudet eivät voisi hävitä jäljettömiin. Meidän aikamme arkeologisella retkikunnalla — ennen kaikkea niin runsaasti varustetulla kuin Tutankhamonin hautaa tutkivalla Carnarvon-Carterin, on sentähden apunaan huolellisesti valmistautuneita erikoisia asiantuntijoita piirustamista ja valokuvaamista sekä erilaisia tarkkoja säilöönpanemistöitä varten.
Liian pitkäksi kävisi tässä selostaa, miten kärsivällisyyttä koettelevia ja aikaa vieviä nämä työt voivat olla. Meidän on tyydyttävä valaisemaan oikein suoritettujen konservoimistoimenpiteiden arvoa viittaamalla kaikkiin niihin tieteellisiin rikoksiin, joita on tehty käsiteltäessä papyruskääröjä, joita on löytynyt Egyptin haudoista. Papyruslehdet ovat nimittäin usein niin hauraita, että ne hajoavat palasiksi, kun niitä yrittää purkaa levälleen. Senvuoksi on kääröt kiedottava kosteaan kankaaseen muutamiksi tunneiksi, kunnes kosteus on tunkeutunut läpi koko käärön. Sen jälkeen papyrus voidaan varovasti kierittää auki ja levittää lasilaatalle. Jos sellaista menettelyä olisi noudatettu esim. siihen erinomaisen arvokkaaseen Torinon museossa olevaan papyrukseen nähden, jossa oli lueteltuina kaikki Egyptin kuninkaat aina Meneksestä alkaen, niin minkä paljouden se olisikaan antanut meille sellaisia tietoja, jotka nyt ainiaaksi on menetetty, ja kuinka paljon epävarmuutta tieteeltä olisikaan säästynyt!
Mutta ei kyllin siinä, mitä tunnontarkka kaivausten suorittaja voi tehdä löytöjen pelastamiseksi ja tieteelliseksi luokittelemiseksi — hän voi useasti, jos saa nähdä muinaisesineen sen alkuperäisessä asemassa toisten esineiden läheisyydessä, tehdä tärkeitä johtopäätöksiä yksin tästä seikasta. Kuinka paljon muinaislöytöjä tavataankaan museoissa seuraavin otsakkein: »Todennäköisesti, keskimmäisen valtakunnan ajalta»! Niiden ikä olisi voitu täysin varmasti määrätä, jos kaivaustöitä olisi johdettu nykyaikaisten tieteellisten menetelmien mukaisesti ja siis alusta alkaen tarkoin pantu mieleen läheiset esineet, joiden ikä olisi ollut tunnettu.
Se mies, joka on käytäntöön ottanut ankaran tieteelliset menetelmät egyptiläisessä muinaistieteessä ja siten ansainnut kunnianimen »Tieteellisen egyptiläisen arkeologian perustaja», on englantilainen Flinders Petrie. Ennen hänen aikaansa muinaismuistojen etsiminen oli oikeastaan jonkinlaista rosvoilua tai harrastelijan tutkistelua.
* * * * *
Arkeologia ei tympäise mikään hänen tutkimustyössään. Ei yksin kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luusiru välttyisi hänen huomioltaan.[75] Ajatuksen kohdistumisesta niihin epämiellyttäviin aineisiin, joita hänen on käsiteltävä, pitää hänen kuten lääkärinkin suggeroitua vapaaksi kemiallisten kaavojen ja jaloa roomalaisten kieltä olevain ammattitermien tieteellisellä kaiulla. Usein arkeologi saa kaivaustöiden aikana asettua asumaan johonkin hautakammioon tai turvautua auringon kuivaamasta Niilin liejusta kyhättyyn savimajaan. Teltassa asuminen voisi nimittäin käydä liian vaaralliseksi erämaassa, missä jääkylmä yö usein seuraa kuumaa päivää.[76]
ERITYISEN ONNISTUNEITA ARKEOLOGISIA RETKIKUNTIA.
Suurenmoisia näköaloja yli inhimillisen kulttuurin kehityksen on egyptologia meille avannut. Me voimme nyt Niilinmaan historiaa seurata sen ensimmäisistä juurisäikeistä aina neljänneltä vuosituhannelta e.Kr. ikivanhan kulttuurin sammumiseen saakka. Se on pääpiirteissään neljätuhatta vuotta jatkunutta yhtenäistä sivistyskehitystä, vastinettansa vailla koko maapallolla. Käsi kädessä sen työn kanssa, jota on tehty muinaisegyptiläisten piirtokirjoitusten tulkitsemiseksi, on sitten Napoleonin retkikunnan aikojen ollut käynnissä enemmän tai vähemmän suunnitelmallisia kiinteiden ja irrallisten muinaisesineiden kaivauksia, joihin melkein kaikki sivistyskansat ovat ottaneet osaa. Tämän työn tulokset ovat nyt osittain itse löytöpaikoilla, osittain museoissa, ennen kaikkea Kairon rikkaassa museossa, British Museumissa, Pariisin Louvre'issa, Torinon, Leydenin, Berliinin, New Yorkin ja monien muiden kaupunkien museoissa, niiden joukossa myöskin Kööpenhaminan glyptoteekki, Tukholman kansallismuseo ja Upsalan Victoriamuseo.
Egyptin arkeologian ensimmäinen tienraivaaja Bonaparten retkeä lähinnä seuraavana aikana lienee italialainen Belzoni, joka keskellä kuuminta kesää kaivoi esille Nubian erämaan hiekasta[77] läheltä Abu Simbeliä Ramses II:n hautatemppelin ja onnistui tunkeutumaan lähinnä suurimpaan Kairon edustalla olevaan pyramidiin, jonka hautakammion hän kuitenkin tapasi ryöstettynä. Muinaisessa Thebassa hän kokosi arvokkaita taideteoksia ja teki mitä kiintoisimpia löytöjä vastapäiseltä rannalta, sekä »Kuningasten laaksosta» että ylimysten haudoista, joista hän eritoten etsi papyruskääröjä. Ollen suurikokoinen ja vahva — hän oli toisinaan ansainnut toimeentulonsa atleettina —, hän voitti alkuasukasten jakamattoman ihailun ja kunnioituksen. Eivät edes pahassa huudossa olevat »luola-asukkaat», jotka olivat ottaneet vainajain entiset kallioasunnot omikseen, tohtineet häntä vahingoittaa. Heille olisi muutoin ollut hyvin helppoa tehdä jokin hänen tutkimistansa haudoista hänen omaksi haudaksensa, varsinkin Kuraan läheisen vuoren äärettömän pitkissä hautakäytävissä.
Ne hän tapasi melkein täpö täynnä myöhempäin aikojen muumioita, kun entiset ylimysten haudat näyttävät joutuneen vähempivaraisten ruumiiden lepopaikoiksi. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistamalla tuo voimakas mies kykeni siellä syvällä vuoren ummehtuneissa uumenissa painautumaan eteenpäin läpi tuon kamalan ympäristön pääkallojen, käsivarsien ja säärien tanssiessa joka taholla hänen ympärillään. Kerran istuutuessaan muumioarkkupinolle hengähtääkseen hetkisen, hän tunsi äkkiä vajoavansa ja vajoavansa. Ja hän vajosi tomupilvessä. Kuolleet ja heidän arkkunsa olivat musertuneet hänen ruumiinsa painosta ja muuttuneet tomuksi. Kauhistuneena hän haparoi ympärillensä jotakin tukikohtaa löytääkseen, mutta kaikki, mihin hän koski, hajosi samassa. Tämä kauhea elämys ei, kumma kyllä, vienyt hänen järkeänsä — hänen onnistui vihdoin malttaa mielensä ja pysytellä liikkumattomana, kunnes hävityksen kulku oli täyttynyt ja kerran niin terveellisinä pidetyistä muumioista lähtenyt tukehduttava tomu oli ehtinyt laskeutua.
Belzonin suurin löytö on Seti I:n hauta ihmeellisinä seinäreliefeineen, jotka voittavat kaikki muut Kuningasten laakson hautain kohokuvat ja joilla on vertaisensa vain saman kuninkaan ihanassa temppelissä Abydoksessa. Painuttuaan vuoren sisälle satoja metrejä, upeasti koristettujen salien ja käytävien halki, Belzoni löysi faaraon kallisarvoisen, valkean alabasteriarkun, jonka seinät olivat niin ohuet, että valo kimmelsi läpi. Tämä lajiansa voittamaton loistokappale hänen onnistui viedä pois vahingoittumattomana. Se on nyt Lontoon kauniin Soane-museon ylpein kaunistus. Monta venelastia antikviteettejä Belzoni laivasi Englannin laskuun Egyptistä, mutta mikään hänen löytönsä ei voi kilpailla tämän kanssa.
Vuosi 1850 aloittaa uuden vaiheen Egyptin kaivausten historiassa sen johdosta, että silloin niihin ryhtyi ranskalainen Mariette, Egyptin muinaismuistojenhoidon ja maailman parhaan egyptiläisen, nyt Kairossa sijaitsevan museon luoja. Niin palavalla innolla, että se lyhensi hänen elämäänsä, hän pani käyntiin suuria kaivaustöitä Kairon seuduilla ja Thebassa, ja aavistamattoman rikkaita aarteita, taideteoksia ja muita muinaismuistoja hän sai päivänvaloon näistä löytöpaikoista, joita niin usein oli jo verotettu. Palaamme toisessa yhteydessä häneen, kun puhumme hänen Sakkaran luona tekemästänsä Apis-härkäin mausoleumin huomiotaherättäneestä löydöstä.
* * * * *
Kolme penikulmaa Kairosta etelään on Dahshurin kylä, jonka lähellä on useita pyramideja, niiden joukossa kaksi hyvin rappeutunutta tiili pyramidia, joita kerran on kattanut valkea kalkkikivi. Näihin muistomerkkeihin kohdisti erikoisesti ponnistelunsa muuan Mariette’in seuraajista, de Morgan. Pohjoisen tiilipyramidin hautaa olivat tähän asti kaivajat suurin ponnistuksin koettaneet löytää. Tuloksena oli ollut vain se johtopäätös, että pyramidissa ei ollut onttoa sisustaa. Siis täytyi haudan olla kalliossa pyramidin alla.
Voi kuvitella Morganin jännitystä sinä päivänä vuonna 1894, jolloin hänen todellakin onnistui pyramidin vierestä löytää maanalaiseen huoneeseen johtavan käytävän aukko. Kun hän laskeutui siihen, kasvoi hänen hämmästyksensä yhäkin, kun hän huomasi, ettei hän ollut löytänytkään yhtä hautaa, vaan kokonaisen gallerian hautakammioita.
Vaikka hautoihin oli niin vaikeata päästä, olivat rosvot ja ryövärit kuitenkin löytäneet tien sinnekin. Se käytäväkin, jota Morgan oli käyttänyt, oli ilmeisesti haudanryöstäjäin työtä. Ja se varmuus, jolla he olivat työssänsä edenneet kohti päämääräänsä, osoitti, että he olivat seuranneet rakennuksen asemapiirrosta. Rosvot olivat siis tässä, kuten monissa muissakin tapauksissa, niitä miehiä, jotka oli palkattu vartioimaan ja hoitamaan hautoja.
Täällä ei kuitenkaan levännyt itse pyramidin rakennuttaja, Sesostris III, vaan hänen hallitsijasukunsa naispuolisia jäseniä. Olihan se tavallansa pettymys, mutta se oli pian muuttuva muuksi. Eräänä päivänä, kun muuan työmies askarteli päästäkseen erääseen hautakammioista, tallasi hän äkkiä pieneen lattiassa olleeseen aukkoon. Kuokat tänne! Ja mitä ne tuovat ilmoille? Kullalla ja hopealla kirjatun jalokivilippaan siruja. Tässä on edettävä varovammin eteenpäin! Morgan kutsutaan paikalle, ja mustasta aukosta saadaan esiin mitä ihanimpia kaula- ja rannerenkaita, riippukoristeita ja muita kultasepäntaidon mestariteoksia. Koskaan ei oltu Egyptissä tehty lajiansa niin arvokasta löytöä.
Morgan ei ollut ehtinyt vielä tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, kun samanlainen aarrekätkö keksittiin toisen prinsessan haudasta. Se vahvisti yhäkin käsitystä egyptiläisen kultasepäntaidon korkeasta kannasta 12:nnen hallitsijasuvun aikana.
Eteläisenkin pyramidin yhteydessä Morgan sai rikkaan palkinnon vaivoistaan, tosin ei niin ainutlaatuisen suurenmoista kuin pohjoisen, mutta kumminkin niin runsaan, että sitä yksinänsä olisi tavallisissa oloissa pidetty riittävänä. Tämän antoisan hautakentän toisestakin osasta Morgan teki vielä rikkaita löytöjä. Sarkofagissa, joka oli saattanut häpeään haudanryöstäjäin kavalat aikeet, lepäsi egyptiläinen prinsessa puettuna kuninkaalliseen juhlapukuun, jota kerran oli peittänyt jo mädännyt helmiverkosto, kaulassa, käsivarsissa ja nilkoissa kallisarvoisia koristeita. Vielä rikkaammin koristettu oli kuningatar, joka lepäsi prinsessan viereisessä hautakammiossa. Ihanimmat kaikista kalleuksista olivat kaksi kullasta ja jalokivistä tehtyä otsakoristetta.
Suunnattoman tarmokkaasti hakien Morgan lopuksi löysi myöskin suuren
Sesostriksen haudan, mutta se oli paljaaksi ryöstetty.
* * * * *
Vuosikymmentä myöhemmin rikastui Egyptin historia ja varsinkin taidehistoria uskomattoman rikkaista löydöistä kaivauksissa, joita Maspero, Mariette'in kuuluisin seuraaja, toimeenpani Antonin suunnattoman suuressa temppelissä Karnakissa. Neljä vuotta kestäneiden kaivauksien aikana hän löysi sieltä kokonaista 16 000 erikokoista pronssista kuvapatsasta, jotka esittivät Osirista ja muita jumalia, enemmän kuin 600 kuninkaiden ja muiden ylhäisten miesten kivipatsasta, joukossa paras kuva, mikä meillä on suuresta Thotmes III:sta, ja kiintoisa Tutankhamonin kuvapatsas. Löytyi myöskin koko joukko puuveistoksia, jotka kumminkin ikävä kyllä olivat maan kosteuden niin pahoin tuhoamia, että ne särkyivät ja hajosivat tomuksi jo muutamia tunteja sen jälkeen, kun olivat joutuneet kuivaan ilmaan.
Miten on tämän maanalaisen aarrekammion synty selitettävä? Varmastikin Amonin papit ovat tänne kätkeneet kaikki nämä patsaat aikana, jolloin temppeli alkoi saada niin paljon tällaisia taide-esineitä, ettei enemmille ollut enää tilaa siellä. Sekä kuninkaat että muut ylhäiset miehet pitivät nimittäin verrattomana etuna saada kuvansa pystytetyksi temppeliin, sillä siten he mielestään saivat osan niistä uhreista, joita temppelissä suoritettiin. Ptolemaiosten aikana oli jouduttu niin pitkälle, että täytyi tehdä tilaa uusille kuvapatsaille, ja tässä tarkoituksessa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vanhemmat temppelilahjat, joiden antajat eivät itse eivätkä omaistensakaan avulla voineet enää valvoa oikeuksiansa. Tällä tavoin Kamakin temppelistä tuli Egyptin Pantheon, joka säilytti maan ensimmäisten miesten ja naisten muiston halki vuosituhanten verrattomaksi hyödyksi maan taidehistorian tuntemukselle.
* * * * *
Jo kauan tätä ennen oli tehty erittäin suurta huomiota herättänyt löytö kuolleiden kaupungissa vasemmalla Niilin rannalla vastapäätä Thebaa. Mutta siitä kertomisen olemme säästäneet voidaksemme nyt yhtäjaksoisesti seurata tärkeimpiä löytöjä, joita sitten Belzonin päivien on tehty näissä jylhän autioissa seuduissa.
Kuningasten laaksoon, kauas elämän pauhusta, haudattiin vuosisatojen kuluessa kolmisenkymmentä faaraota, niiden joukossa suurimmat, mitkä koskaan ovat hallinneet Egyptiä. Nyt ainoastaan kaksi lepää siellä: Amenhotep II ja Tutankhamon.[78] Ei ainoakaan näistä haudoista välttänyt kohtaloansa joutua ryövärien tuhottavaksi. Kaikki yritykset kätkeä niiden salaisuudet olivat tehottomia siksi, että joukko hautatyöläisiä ja heidän johtajiaan tunsi sen, mitä tuli pitää salassa: ja kaikki vartiointi oli luonnollisesti hyödytöntä, kun itse hautavirkailijat olivat lahjottavissa. Houkutus oli liian voimakas nälkäänäkeville raukoille ja saaliinhimoisille kulkureille. Rikkauksia, jotka voittivat rohkeimmatkin unelmat, oli tuolla sisällä saatavissa, jos oli kyllin häikäilemätön ja neuvokas tunkeutuakseen sinne sisälle. »Voi kuvitella», Carter sanoo, »kuinka ryövärit aluksi punoivat juoniansa tuolla kaukana Kuningasten laaksossa. Voi silmissään aivan kuin nähdä salaiset kokoukset kallioilla yön pimeydessä, nähdä, miten rosvot lahjovat tai yllättävät haudanvartijat ja miten he sitten rajusti alkavat kaivaa pimeässä yössä, kuinka he työntyvät eteenpäin kapeaa käytävää pitkin aina hautakammioon asti. On näkevinhän kuumeisen kiihkeän aarteiden etsinnän siellä sisällä heikossa kynttilänvalossa ja heidän palaamisensa aamuhämärässä saaliilla lastattuina.»
Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista dynastian voimakkaiden kuningasten aikana hautojen aarteet olivat kyllä suhteellisen hyvin suojattuina. Mutta 20:nnen hallitsijasuvun aikana oli toisin. Silloin oli valtaistuimella heikkoja kuninkaita. Haudanvartijat kävivät niinkuin muutkin virkamiehet välinpitämättömiksi ja lahjottaviksi, ja nyt alkoi hautaryöstöjen oikea ahminta-aika. Me tunnemme sen Ramses IX:n aikaisista kiintoisista asiakirjoista, jotka käsittelevät hautavarkauksien tutkinnoita. Monet virka- ja palvelusmiehet istuivat silloin syytettyjen penkillä, ja kun lukee juttujen asiakirjoja, epäluulot viittaavat byrokraattisen arvoasteikon korkeuksiin. Mutta rangaistus kohtasi ainoastaan näiden herrojen apureita, jotka tunnustivat, kuinka he olivat menetelleet avatessaan arkkuja, joissa muumiot lepäsivät, sekä kuinka he olivat anastaneet kultaiset kaulakäädyt, kallisarvoiset taikaesineet ja itse sen kullan, joka peitti kuolleen faaraon päätä.
Tämän jälkeen kävi tilanne »laaksossa» yhä turvattomammaksi. Lopuksi näytään luovutun kokonaan yrityksistä suojella itse hautoja ja rajoittuneen epätoivoisiin yrityksiin pelastaa putipuhtaaksi ryöstetyt muumiot. Niitä raahattiin haudasta hautaan. Lopuksi kolmetoista kuollutta faaraota, eri aikoina sinne vietyinä, oli Amenhotep II:n haudassa, missä he vihdoinkin saivat levätä rauhassa, ja toiset kuningasmuumiot pelastettiin toiseen syrjäiseen kallioluolaan, missä ne saivatkin olla rauhassa lähes 3 000 vuotta.
* * * * *
Kuningasmuumioitten kadottua muinaisegyptiläiset tietolähteet lakkaavat kertomasta. Kuningasten laaksosta, joka oli ollut niin monien, eri tavoin valtavan järkyttäväin tapahtumain näyttämöpaikkana faaraoitten meille melkein käsittämättömällä loistolla ja komeudella vietetyistä hautajaisista aina pimeyden inhoittavimpiin ilkitöihin saakka, joita öiset haudanhäpäisijät suorittivat. Ei ainoallakaan paikalla koko maan päällä ole historiaa niin satumaista kuin »maalla, joka rakasti hiljaisuutta», kuten vanhat nimittivät tätä kuolleitten valtakuntaa, missä tuulen humina ja kallioilta putoavan soran rapina on ainoa ääni, joka rikkoo suurta hiljaisuutta.
Nyt olivat hautakammiot ja vuorten käytävät paljaiksi ryöstetyt ja tyhjät, ja faaraoitten leposijan olivat ketut, yölepakot ja arojen pöllöt ottaneet asunnokseen.
* * * * *
Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kalliohaudoista tuli lymypaikkoja erakoille, jotka täällä kaukana erämaan reunassa paremmin kuin missään muualla löysivät kaipaamansa yksinäisyyden, jonka täyttivät hiljaiset mietiskelyt ja sieluntaistelut. Mikä vastakohta: ensin kuninkaallista loistoa ja komeutta ja sitten köyhintä köyhyyttä. Mutta hurskaat »yksinistujat» saivat jättää paikkansa ryövärijoukkueille, joista tuli koko seutukunnan kauhu. Turhaan viranomaiset yrittivät pitää rosvoja kurissa. Nämä vetäytyivät vain linnoitusmaisiin kallioluoliinsa tai yhä kauemmas vuorillensa, jonne ei uskallettu heitä seurata.
Oli senvuoksi vertojansa vailla olevaa uhkarohkeutta, kun Belzoni tunkeutui kallioluoliin. Mutta hänen jälkeensä tuli sinne yhä uusia arkeologeja löytöretkille, ja viime vuosisadan keskivaiheilla suuri saksalainen retkikunta, jota johti Lepsius, sukupolvien aikana suurin egyptologeista Champollionin jälkeen, tutki niin perin pohjin »laakson», että luultiin kaikkien mahdollisuuksien tyhjentyneen, ja merkillisestä paikasta ei puhuttu enää — ennenkuin vuonna 1881, tuona Egyptin arkeologian aikakirjoissa muistettavana vuotena. Maspero oli silloin kauan pitänyt silmällä arabialaista opasta, joka myi papyrusta ja muita muinaisesineitä, joiden laatu viittasi siihen, että niiden täytyi olla peräisin kuningashaudoista. Mies oli Kurnan kylästä, jonka asukkaat jo 3000 vuotta sitten alkoivat harjoitteleida hautojen rosvoamistaidossa ja ovat tunnettuja siitä, että he vielä tänäkin päivänä sopivan tilaisuuden tullen harjoittavat tätä elinkeinoa. Lopuksi kertyi niin paljon todistuksia ovelan arabialaisen varasteluista, että Maspero vangitutti hänet. Mutta silloin saatiin nähdä, mikä elämä nousi hänen heimolaistensa ja ystäviensä keskuudessa. Koko Kurna nousi kuin yhtenä miehenä ottamaan valallensa, että ei ollut koko auringon alla konsanaan ollut viattomampaa epäluulojen uhria kuin tämä perikotaisin kelpo opas.
Kaikeksi onneksi tämä kovia kokenut kunnian mies joutui kuitenkin riitaan neljän veljensä kanssa, ja yksi näistä vihjaili viranomaisille, että perheellä oli käytettävissään salainen aarrekammio, jossa oli kokonaista nelisenkymmentä muumiota, jotka oli löydetty jo kuusi vuotta sitten. Muuan etevä museomies sai heti matkustaa sinne Kairosta ja tutkia löytöpaikan. Ylhäällä kalliopolulla olevasta vaikeasti luoksepäästävästä aukosta johti pitkiä ja hyvin vaikeakulkuisia käytäviä suureen vuoren sisällä olevaan kammioon. Sitten kuin välistä käyden, välistä ryömien oli päästy perille, saatiin uskomattoman rikas vaivojen palkka. Mukanatuotujen kynttilöiden lepattavassa valossa tutkija näki joukon arkkuja, joista hän yhä kasvavalla hämmästyksellä luki muutamain Egyptin suuriimpain kuningasten ja heidän omaistensa nimiä, nimiä sellaisia kuin Thotmes III, Seti I ja Ramses II, joiden ryöstetyt haudat kauan sitten oli tunnettu, mutta joiden kasvoja ei oltu uskallettu uneksiakaan saatavan koskaan nähdä. Ei oltu siis löydetty hautaa, vaan arkkuihin tehdyistä merkinnöistä ja kääreliinoista selvisi, että 3000 vuotta sitten, rappeutumisen ja laittomuuden aikana, kuninkaallisten hautojen palvelusmiehet olivat vieneet vainajat tähän piilopaikkaan pelastaakseen ne yhä julkeammiksi käyvien haudanryöstäjien käsistä.
Museomiehillä oli sitten suoritettavana vaikea tehtävä saada kallisarvoiset muinaisesineet siirretyiksi veneeseen, jonka tuli viedä ne egyptiläiseen museoon. Oli saatava työ tehdyksi, ennenkuin rikkaan tulolähteen menettämisen väestössä synnyttämä raivo kenties puhkeaisi levottomuuksiksi, sillä silloin voi eurooppalaisten elämä olla kysymyksessä. Voi hyvin ymmärtää senkin, kuinka hauskaa mahtoikaan olla arkkujen nopeata Niilille siirtämistä varten kaikessa kiireessä kootun itämaalaisjoukon silmälläpito ja sen estäminen kultaesineiden ja muiden kalleuksien anastamisesta.
Sanomattoman vaikuttava näky oli, kun muumiovenheet kalliine lasteineen läksivät lipumaan pitkin Niiliä. Koko seutukunnan väki juoksi rannalle. Naiset repivät hiuksiansa ja päästelivät kimeitä, väriseviä valitushuutoja, aivan kuin niinä päivinä, jolloin manallemenneiden faaraoiden tomu vihittiin ikuiseen lepoon, ja miehet laukaisivat kivääreitänsä kuten hautajaisissa. Pyssyt pamauttelivat lakkaamatta surulaukauksia, ja niiden ampujina olivat samat egyptiläiset, jotka eivät hetkeäkään olisi pidättyneet varastamasta muumioiden kalleuksia, jopa silpomasta niitä ja sitten myymästä, jos vain olisivat voineet ne käsiinsä saada.
Sama arabialainen, joka oli ilmaissut tämän kätköpaikan, teki vuosikymmentä myöhemmin egyptologiselle tutkimukselle jälleen verrattoman palveluksen. Mies oli tällä välin astunut Egyptin muinaismuistohallinnon palvelukseen. Hänen terävä vainunsa oli nyt opastanut hänet hyvin kätketylle hautakammiolle, jonka havaittiin sisältävän muun muassa kokonaista 153 arkkua, joissa oli Amonin temppelin pappien ja papitarten muumioita.
Vuonna 1898 tehtiin laaksossa uusia löytöjä. Silloin löydettiin useita kuningashautoja, niiden joukossa Thotmes I:n, Thotmes III:n ja Amenhotep II:n. Viimeinen ei kätkenyt ainoastaan Amenhotepin omaa ruumista, vaan myöskin ne kolmetoista muuta kuningasmuumiota, jotka oli viety sinne turvaan 21:sen dynastian aikana. Ne pelastettiin kaikki Kairon museoon, mutta Amenhotepin muumio sai levätä sarkofagissaan, ja hauta suljettiin salvoilla ja lukoilla ja sinne asetettiin vahdit.
Jonkin ajan perästä haudanryöstäjäjoukkue, epäilemättä yhteisymmärryksessä haudan vartijain kanssa, tunkeutui Amenhotepin viimeiseen lepokammioon ja otti muumion pois sarkofagista varastaakseen ne kalleudet, joita vainajalla ehkä oli päällänsä. Egyptin muinaismuistohallinto pääsi tosin ryövärien jäljille ja veti heidät oikeuteen, mutta tuomioistuimessa oli jäseninä alkuasukkaita, ja mitä apua oli silloin kaikista todistuksista! Kaunis juttu niiden mietittäväksi, jotka nimittävät nykyaikaisia arkeologeja vandaaleiksi siitä syystä, että nämä toimittavat hautojen kalleudet turvaan museoihin!
Vuonna 1902 sai upporikas amerikkalainen nimeltä Davis Egyptin hallitukselta luvan suorittaa kaivauksia Kuningasten laaksossa. Kahtenatoista talvena peräkkäin hän teki työtä siellä ja löysi muun muassa Hatshepsutin haudan sekä sen kalliononkalon, jonne oli viety Ekhnatonin sarkofagi ja muumio ja osa hautajaisvarustuksia hänen El Antamassa olevasta alkuperäisestä haudastansa.
Mutta vieläkin kiintoisampi tavallansa oli Davisin löytämä hauta, jossa kuningatar Tejen vanhemmat Juja ja Tuja lepäsivät. Poistamalla valtavan määrän rapaumasoraa Davis vähitellen sai vuorenseinän paljastetuksi, ja näkyviin tuli alasjohtava rappukäytävä. Se vei hautaan, jonka aukko oli muurilla suljettu. Mutta ylhäältä muuri oli — luonnollisesti! — haudanhäpäisijäin särkemä. Kun muuri oli revitty, meni löytäjä, Masperon seuraamana, hautaan. He kohtaavat uuden muurin sisempänä. Palaen kärsimättömyydestä he antavat sen tuskin pidättää itseänsä. Niin pian kuin on raivattu syrjään sen verran kiviä, että aukosta voi tunkeutua läpi, he kiipeävät hautakamariin. Ja kun heidän steariinikynttiläinsä valo lankeaa pimeään huoneeseen, se näyttää välkkävän pelkkää kultaa. Valo sattuu sarkofagin kultavanteeseen, ja Maspero lukee nimen Juja.[79]
Lähemmin tarkastettaessa osoittautui haudassa olevan myöskin Tujun sarkofagi ja arkku tai oikeammin sanoen arkut — sillä sellaisia oli useampia sisäkkäin —, ja ne oli päällystetty kulta- ja hopealaatoillaJ Sarkofagin ja arkkujen kannet haudanhäpäisijät olivat vääntäneet auki ja muumiositeet he olivat repineet irti kahmiakseen itselleen ne koristukset ja jalokivet, joita niihin oli kääritty.
Molemmat vainajat olivat kunnioitustaherättäviä vanhuksia, joilla oli lumivalkea tukka, miehen pitkä ja aaltoileva, vaimon lyhyempi ja harva. Juja oli muhkea mies, mutta Tuju pienikasvuinen. Hänen muumionsa jalkoihin oli pantu somat kultalaatasta tehdyt sandaalit.
Kaikista ihmeellisen kauniisti valmistetuista hautalahjoista, joita kuningas Amenhotep III ja kuningatar Teje olivat lahjoittaneet omaisilleen näiden hautajaisissa, varkaat olivat vieneet vain osan vähäisempiä kalleuksia. Koskaan ei oltu vielä löydetty egyptiläistä kuningashautaa, joka olisi päässyt suhteellisesti niin vähällä haudanryöstäjäin hävityksistä. Tämä on luettava sen onnellisen seikan ansioksi, että hauta aikaisin oli peittynyt kahdesta läheisestä haudasta irtautuneiden niin valtavien kivirapautuma-massojen alle, että ainoastaan arkeologiaan kiinnostunut miljonääri voi saada päähänsä ruveta niitä poistamaan. Vaivan palkintojen joukossa oli egyptiläisen huonekaluarkkitehtuurin mestariluomia, kuten karmituoleja ja jalokivilipas norsunluu- ja kultaupotuksin sekä sirotekoiset, 18:nnen ja 19:nnen hallitsijasuvun ajalle tyypilliset vaunut. Haudassa oli myöskin muutamia harvinaisen kauniita alabasterimaljakkoja. Samaa puoleksi läpinäkyvän tapaista kiveä olivat astiat, joissa vainajan sisälmyksiä säilytettiin. Niiden kannessa oli vainajan suojelushenkien päiden kuvat. Kaikkiaan löytyi lähemmäs 200 erilaista esinettä, jotka todistavat siihen asti aavistamattomalla tavalla egyptiläisen taidekäsityön korkeasta kannasta 18:nnen hallitsijasuvun aikana. Ne ovat nyt Kairon museon arvokkaimpia kaunistuksia.
* * * * *
Vuonna 1914 Davisin toimilupa siirtyi englantilaiselle amatööriarkeologille, loordi Carnarvonille ja hänen tieteellisen koulutuksen saaneelle avustajalleen Carterille; tämä aloittaa uuden huomattavan kauden »laakson» historiassa. Kun Davis päätti kaivauksensa, hän oli selvillä siitä, että nyt Kuningasten laakso oli lopullisesti läpikotaisin tutkittu. Olisi kiintoisaa tietää, monennenkohan kerran tällainen lausunto annettiin. Carnarvon ja Carter ajattelivat mielessään kaikessa hiljaisuudessa, että samaa oli jo lähes sata vuotta sitten Belzoni väittänyt. He olivat tarkoin tutkineet seudun ja olivat aivan varmoja siitä, että niiden soramäärien alla, joita ei vielä oltu pois toimitettu, oli, joskaan ei hautoja, niin ainakin sellaisia kallion osia, joita ei koskaan oltu perusteellisesti tutkittu. Mutta he tiesivät myöskin, että heillä oli edessänsä hyvin vaativa työ. Ensiksikin täytyi viedä pois likemmä 200 000 tonnia soraa, jos ylipäänsä voitiin ajatellakaan löytöjen tekemistä. Carnarvon ja Carter eivät kyllä hekään olisi antautuneet näihin valtaviin valmisteluihin, ellei heillä itse asiassa olisi ollut hyvin varmoja toiveita löytää soramassojen alta määrätyn kuninkaan hauta. Tosiasiallisesti he olivat laskeskelleet, että siellä täytyi olla Tutankhamonin viimeinen lepokammio. Mutta siitä he eivät puhuneet.
Mihin he voivat sitten nämä varmat toiveensa perustaa? Olihan Davis työnsä loppupuolella laaksosta löytänyt fajanssimaljakon, jossa oli Tutankhamonin nimi, sen kallioseinämän alapuolelta, jota Carter nyt »epäili». Aivan sen läheltä hän oli tavannut myöskin kallioon hakatun kammion, jossa oli muun muassa särkynyt puuarkku sekä kappaleita sen kuvilla ja Tutankhamonin ja hänen puolisonsa nimillä kirjaillusta kultapäällystästä. Davis luuli, että hän oli tässä tavannut Tutankhamonin ryöstetyn haudan, mutta Carter hymyili salavihkaa tälle olettamukselle, sillä kalliokammio oli aivan mahdottoman pieni voidakseen olla kuningashauta. Carterilla oli sitäkin enemmän syytä tuumia mielessään näin, koska Davis aikaisemmin toisesta läheisestä kätköpaikasta kallion sisältä oli löytänyt muutamia suuria saviastioita, joiden sisältö näytti sellaiselta romulta, että hän ei huolinut ruveta sitä lähemmin tutkimaan. Mutta eräs toinen arkeologi ryhtyi siihen ja teki hyvin kiintoisia ja Carterin suunnitelmalle arvokkaita löytöjä. Hän löysi sinettejä, joissa toisissa oli Tutankhamonin nimi, loisissa kuninkaallisen kuolemankaupungin merkki; hän löysi pellavaisia pääliinoja, joissa yhdessä oli viimeinen tunnettu Tutankhamonin hallituksen aikainen aikamääräys; hän löysi kukkakiehkuraisia kauluksia, jollaisia surevain oli tapana käyttää hautajaisissa sekä joukon muita kiintoisia esineitä. Kaikkia näitä esineitä oli ilmeisesti käytetty kerran Tutankhamonin hautajaisissa, ja sitten ne kerätty kokoon ja pantu saviastioihin.
Ken osasi tavata ja lukea, hänellä oli siis edessänsä kolminkertainen todistusainehisto siitä, että Tutankhamonin haudan täytyi olla tässä osassa kuolleiden kaupunkia. Carnarvon ja Carter olivatkin päättäneet panna kaivaussuunnitelmansa täällä käyntiin. Mutta silloin puhkesi suuri maailmansota.[80]
Syksyllä 1917 he voivat kumminkin alkaa arkeologisen työskentelynsä Kuningasten laaksossa. Vielä keväällä 1922 he eivät olleet saavuttaneet sanottavia tuloksia. Pitikö heidän luopua koko yrityksestä? He päättivät lopuksi kestää vielä yhden talven. Mutta ellei silloinkaan onnistuttaisi, oli se kaivauskausi oleva heidän viimeisensä »laaksossa». Siitä innostuksesta, millä he olivat alkaneet, ei monen vuoden hyödyttömän työn perästä ollut paljoakaan jäljellä, ja senhän hyvin ymmärtää.
Mutta nyt tapahtui odottamatonta: tuskin Carterin miehet syksyllä 1922 olivat iskeneet kuokkansa ja lapionsa maahan, kun hän jo teki havainnon, joka runsaasti ylitti hänen rohkeimmatkin unelmansa. Annamme nyt Carterin itsensä kertoa.
»Tahdon yrittää», hän sanoo, »kertoa koko asiain kulun. Se ei ole helppoa, sillä löydön äkillisyys pani pääni melkein pyörälle, ja seuraavat kuukaudet olivat niin täynnä ihmeellisiä tapahtumia, että minulla tuskin oli aikaa tarkata tunteitani.»
Kun hän marraskuun 4. päivän aamulla tuli työpaikalle, hän heti huomasi, että jotakin tavatonta oli sattunut. Työmiehet tervehtivät häntä ilmoittaen, että soran alta oli löytynyt kallioon hakattuja porrasaskelmia. »Nyt minä uskalsin», hän sanoo, »melkein toivoa, että lopultakin olimme löytäneet etsimämme haudan». Voidaan kuvitella, millä kuumeisella kiihkolla kuokat ja lapiot nyt olivat työssä. »Seuraavana päivänä ei ollut epäilystäkään, että me tosiaankin olimme haudan suulla, mutta aikaisemmat pettymykset tuoreessa muistissa me emme kumminkaan uskaltaneet tuntea vallan sekoittumatonta iloa. Hyvin todennäköistähän oli, että se, kuten kaikki muutkin haudat, oli ryöstetty puhtaaksi. Sillävälin tuli porras toisensa jälkeen päivänvaloon. Auringonlaskun aikana oli koko porras kaivettu esiin. Ja alin porras päättyi sinetöityyn oveen.»
»Sinetöity ovi… se oli siis tosiaankin totta», pääsee onnelliselta löytäjältä. »Kaikkien näiden vuosien kärsivällisyyttä kysynyt työ oli lopultakin saava palkintonsa!» Sinä päivänä Carter ei ehtinyt muuta kuin tehdä umpeenmuurattuun oviaukkoon juuri sensuuruisen reiän, että voi saada sähkölampun mahtumaan siitä sisään. Sen valossa hän näki, että ovelta itse hautakammioon johtava käytävä oli kiven ja soran peitossa — siis ilahduttava merkki siitä, että viranomaiset olivat tämän haudan onnistuneet huolellisesti suojelemaan.
»Tosiaankin kaikki voi olla tämän käytävän takana kätkössä», hän huudahtaa ja lisää: »Minun täytyi käyttää koko itsehillintäkykyni voidakseni olla heti murtamatta ovea ja jatkamatta tutkimista.» Hänen taloudellinen auttajansa oli kaukana Englannissa, ja hänellähän toki oli oikeus olla mukana työn jännittävässä jatkamisessa. Carnarvonin Luksoriin saapumista odoteltaessa työ oli siis keskeytettävä. Estääkseen epämieluisia tervehtijöitä sinne pääsemästä Carter asetti paikalle luotettavan vartioston, peitätti haudansuun jälleen soralla ja varmemmaksi vakuudeksi vieritytti suuria kiviä sen päälle. »Paikka näytti nyt sellaiselta, että kukaan ei voinut aavistaa siinä koskaan olleen hautaa», hän sanoo, »ja minun oli itseni monta kertaa vaikeata vakuuttautua siitä, ettei kaikki ollutkin vain unta.»
Marraskuun 23. päivänä loordi Carnarvon saapui Luksoriin, ja työt haudalla voitiin jälleen alkaa. Sittenkuin portaitten sora oli jälleen luotu pois, voitiin aluksi ryhtyä lähemmin tutkimaan haudan oven sinettejä, ja silloin huomattiin, että monissa niistä oli Tutankhamonin nimi. Se sai jännityksen nousemaan huippuunsa. Mutta tehtiin myöskin se masentava huomio, että sekä ovessa että sen edustalla olevassa käytävän sorassa oli selviä merkkejä siitä, että hauta oli avattu ja jälleen sinetöity.[81] Siis haudanryöstäjät olivat olleet täälläkin! Kysymys oli nyt siitä, kuinka paljon vahinkoa he olivat ehtineet saada aikaan.
Tuli sitten marraskuun kahdeskymmeneskuudes, »päivien päivä», kuten Carter sitä nimittää. »Se oli», hän sanoo, »niin ihmeellinen, etten koskaan ole elänyt sellaista enkä koskaan enää voi elää.» Puolipäivään mennessä oli käytävän ulko-oven edusta vapautettu sorasta ja kivistä, ja jälleen oltiin sinetöidyn oven edessä, joka sekin ilmeisesti oli avattu ja jälleen suljettu. Sen oven takana odotti vastaus kaikkiin ihmetteleviin kysymyksiin. »Vapisevin käsin», kertoja jatkaa, »tein nyt pienen aukon vasempaan yläkulmaan.» Sittenkuin hän oli päässyt varmuuteen, ettei mitään myrkyllisiä kaasuja sieltä virrannut, hän pisti kolosta sisälle kynttilän. »Aluksi», hän sanoo, »en voinut nähdä mitään, sillä hautakammiosta virtaava kuuma ilma pani kynttilän liekin lepattamaan. Mutta kun silmäni olivat tottuneet valaistukseen, hautakammion pimeydestä sukeltautui esiin yksityisiä esineitä: ihmeellisiä eläimiä, kuvapatsaita ja kultaa, — kaikkialla välkkyvää, kiiltävää kultaa! Hetkisen — toisista, jotka seisoivat vierelläni, sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta — minä seisoin mykkänä hämmästyksestä. Lopuksi loordi Carnarvon ei enää voinut kauemmin kestää epätietoisuutta, vaan kysyi tuskaisesti: 'Voitteko te nähdä jotakin?' — 'ihmeellisiä asioita!' oli kaikki, mitä sain änkytetyksi. Sen jälkeen laajensimme aukkoa, niin että molemmat voimme nähdä hautakammioon, ja sisälle vietiin sähkölamppu…
»Minä luulen useimpain arkeologien myöntävän, että tuntuu arastuttavalta, neuvottomalta, kun tunkeutuu sisälle kammioon, jonka hurskaat kädet vuosituhansia sitten ovat sulkeneet ja sinetöineet. Sellaisina silmänräpäyksinä aika on menettänyt merkityksensä. Kolmetuhatta, kenties neljätuhatta vuotta on mennyt menojaan siitä, jolloin ihmisjalka polki tätä maata, jolla me nyt seisomme, ja kuitenkin huomaamme elävän elämän jälkiä ylt'ympärinsä: oven edessä muurisavella puoleksi täyttynyt astia, nokinen lamppu, sormenjäljet äskenmaalatulla pinnalla, kukkaseppele, joka on asetettu kynnykselle jäähyväistervehdykseksi — aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ilmakin, jota hengitämme on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuosituhannet; me hengitämme sitä kuten nekin, jotka laskivat muumion viimeiseen lepoon. Aikakäsite katoaa tuollaisten pienten läheisten yksityisseikkojen vaikutuksesta, ja me tunnemme olevamme haudan rauhan häiritsijöitä.
»Tämä on ensimmäinen tunne, joka meidät valtaa—toiset seuraavat pian toistansa: löytäjän ilo, odotuksen jännitys, se ajatus — tutkijan puhtain ilo —, että ollaan saamaisillaan uusi lehti historian aikakirjoihin.
»Varmasti ei koskaan ennen kaivauksien koko historiassa ole nähty niin ihmeellistä kuin se näky, joka avautui meille sähkölamppumme säteitten valossa, ensimmäisen valon, mikä kolmen vuosituhannen perästä tunkeutui kammion pimeyteen. Koskaan emme olleet voineet uneksiakaan sen kaltaista: kokonainen huone — kokonainen museo, siltä meistä näytti — täynnä esineitä, osittain sellaisia, joita emme koskaan ennen olleet nähneet, kasattuina toinen toisensa päälle määrältään melkein loputtomina. Siellä oli ensinnäkin aivan edessämme kolmet suuret kullatut paarit, joiden reunat oli leikkauksin koristettu ihmeellisillä eläinkuvilla, joista jollakin oli leijonan pää, jollakin virtahevon ja jollakin lehmän, joka oli Hathor-jumalattaren ruumistuma. Vaikutti», kertojamme jatkaa, »suorastaan kauhistavasti, kun sähkölamppumme loihti pimeydestä esiin näiden kullalta hohtavat ruumiit ja niiden päät heittivät taustaseinään eriskummallisia varjoja. Sitten huomiomme kiintyi kahteen suureen, luonnollisen kokoiseen kuningaspatsaaseen. Aivan kuin vartiosotilaat ne seisoivat vastakkain kammion oikealla seinustalla kultaiseen vaippaan ja kultasandaaleihin puettuina, kädessä sotanuija ja sauva ja otsalla Egyptin suojeleva pyhä lasisilmäkäärme, kuninkaanvallan symboli.»
Näiden suurempien esineiden välissä oli lukemattomia muita. Siellä oli lippaita, joissa oli ihmeellisen kauniita maalauksia ja turkoosinsinisiä fajanssi- ja kultakirjauksia, lippaita ebenholtsista ja norsunluusta; siellä oli ihanoita, ilmavan reiällisiä alabasterimaljakoita sekä kaunis, samaa puoleksi läpinäkyvää ainetta oleva korupikari, joka esitti puhjennutta lootuskukkaa. Ripoina oli lootuksen nuput ja niiden päällä polvistuvia olentoja »ikuisen elämän» vertauskuvina. Siellä oli ihmeellisiä mustia kaappeja ja yhdestä niistä tuijotti suuri kultainen käärme avoimesta ovesta. Siellä oli jalosti leikattuja tuoleja ja kultakirjauksinen valtaistuin ja vasemmalla hujan hajan rikottuja, kumossa olevia triumfivaunuja, joista loisti kulta ja rikkaat värilasi- ja jalokiviupotukset.[82]
»Mutta äkkiä», Carter sanoo, »välähti mieleemme ajatus: 'Täällähän ei ole sarkofagia eikä jälkeäkään muumiosta!' Silloin sattuivat silmämme vieläkin yhteen, mustain vahtimiesten välissä oikealla olevaan, sinetöityyn oveen, ja vähitellen selveni meille, että mehän olimmekin saapuneet vasta varsinaisen hautakammion eteishuoneeseen. Sinetöidyn oven takana täytyi olla vielä muita huoneita ja yhdessä niistä löytäisimme faaraon kaikissa komeissa kuolinvarusteissaan.
»Mutta sitten tulivat mieleen jälleen haudanryöstäjät. Oliko heidän onnistunut tunkeutua tämän kolmannenkin oven läpi? Ja jos niin oli käynyt, mitä toiveita meillä silloin oli löytää kuninkaan muumio vahingoittumattomana? Minä luulen, että sinä yönä tuskin kukaan meistä sai unta silmiinsä.»
Seuraavana aamuna retkikunnan johtaja tutki sinetöidyn oven ja havaitsi, että aivan maan rajassa siinä aikaisemmin oli ollut aukko, juuri niin suuri, että notkea mies voi siitä ryömiä sisälle; tämä aukko oli sitten muurattu umpeen ja sinetöity. »Me emme siis saisi», Carter huudahtaa, »olla ensimmäisiä tällä paikalla! Tännekin olivat varkaat ehtineet ennen meitä, ja tehtäväksemme jäi vain todeta, kuinkahan paljon vahinkoa he lienevät ehtineet saada aikaan.
»Mieluummin olisimme halunneet seurata ensimmäistä mielijohdettamme ja avata tämäkin ovi päästäksemme heti selvyyteen. Mutta niin menettelemällä olisimme voineet pahoin vahingoittaa useita eteishuoneen kalleuksia. Emmehän niitä voineet poiskaan viedä, ennenkuin löytö oli luetteloitu ja luetteloon liitetty täydellinen valokuvajäljennös kaikesta, ja tämä työ vaati hyvin pitkän ajan.»
Niinpä onnelliset löytäjät kiinnittivät jälleen koko huomionsa siihen asti tehtyihin löytöihin. Jo ne olivat kuin ilmestys egyptiläisen taiteen ja taidekäsityön korkeasta kannasta 33 vuosisataa takaperin. Jokainen yksityinen esine oli niin suuriarvoinen, että se, kuten Carter sanoo, »tavallisissa oloissa olisi yksinänsä riittänyt saattamaan meidät hurmioon ja että sitä olisi voitu pitää runsaana palkintona kokonaisen talven kaivaustöistä.»
Kun Carter ja Carnarvon nyt syventyivät tähän löytöjen kultakaivokseen, he äkkiä tekivät vielä erään huomion: suoraan edessä olevassa seinässä he keksivät sinetöidyn oven, jossa oli haudanryöstäjäin jäljiltä aukko, jota ei oltu jälleen täytetty, ja sähkölampun valossa he näkivät kolmannen kammion, joka oli pienempi kuin ensimmäinen, mutta vielä enemmän täynnä hautajaisesineitä. Mutta siellä vallitsi sekamelska, jota kerta kaikkiaan ei voi kuvailla. Kaikessa oli selvät jäljet haudanryöstäjäin mellastelusta. »Ei tarvitse paljon mielikuvitusta kuvitellakseen heitä työssänsä», Carter kirjoittaa. »Eräs heistä on ryöminyt kammioon, on sitten kaikessa kiireessä, mutta kumminkin suunnitelmallisesti nuuskinut sen sisällön, tyhjentänyt lippaan, heittänyt kasaan osan esineitä, jotka näyttivät erityisen arvokkailta, ja sen jälkeen ojentanut ne vähissä erin aukon läpi tovereilleen, jotka sitten lähemmin arvioivat niiden arvon.
»Tätä kaikkea nähdessämme» — Carter jatkaa — »meille ensimmäisen kerran täysin selveni, minkä tavattoman vastuun olimme ottaneet kantaaksemme. Tämä ei ollut suinkaan tavallinen löytö, jonka käsittely olisi voitu loppuunsuorittaa tavallisen kaivaustalven aikana. Täällä oli tekemistä tavattoman paljon, ennenkuin voimme edes alkaa ensimmäisen hautakamarin tyhjentämistyötä. Suuri määrä preparoimis- ja pakkaustarpeita oli varastoitava; asianymmärtäviltä erikoistuntijoilta oli kysyttävä neuvoa, miten eräitä esineitä oli parhaiten käsiteltävä, ja suojattuun paikkaan oli järjestettävä laboratorio löytöjen käsittelyä, luetteloimista ja pakkausta varten. Ja sitten luonnollisesti kaikki mittaukset ja valokuvaamiset!» Oli ehditty melkein vuodenvaihteeseen, ennenkuin ensimmäinen esine voitiin tuoda haudasta päivänvaloon — ensimmäinen tämän ainoan kammion 600—700:sta!
Taiteelliselta näkökannalta kaikkein arvokkaimpia löytöjä oli muuan arkku, jossa oli metsästys- ja taistelukohtauksia esittäviä, tavattoman hienosti ihanan loistavin värein tehtyjä maalauksia. Siinä nähdään, miten kuningas vaunuistaan nuolellansa kaataa gaselleja, antilooppeja, villiaaseja, jalopeuroja, hyeenoja, strutseja ja muita erämaan otuksia. Toisessa kuvassa hänet esitetään sfinksinä, joka polkee jalkojensa alle viholliset. Niin erinomainen on näiden taideteosten tekniikka, että on turvauduttava suurennuslasiin voidakseen antaa yksityiskohdille täyden arvon. Arkussa oli loistavia kuningaspukuja, joukossa eräs, joka ylhäältä alas saakka oli helmillä koristettu, ja samanlaisia löytöjä tehtiin toisistakin arkuista. Eräästä löytyi tavattoman kaunis, puhtaasta kullasta ja taivaansinisestä lasimassasta tehty valtikka. Toisessa oli kauniita lasuurikivestä tai sinisestä fajanssista tehtyjä uhrimaljakoita, komeat liivit, jotka olivat monien tuhansien pienten kulta-, lasimassa- ja fajanssipalojen peitossa. Epäilemättä tämä loistopuku on lajiansa Egyptin huippusaavutuksia. Siinä on suunnaton määrä ihania koristuksia, joista kuvailemalla voisi antaa vain heikon aavistuksen.
Kaikkein suurin taideteos oli kuitenkin valtaistuin, joka oli kokonaan päällystetty kullalla ja koristettu kiviupotuksilla. Varsinkin selusta, jossa oli Tutankhamonin ja hänen puolisonsa kuvat sekä kultainen auringonkehrä säteineen, on vallan ihmeellinen muodoltaan ja väreiltään. Ja miten sydämellinen, miten elävä onkaan kaunis kuninkaallisten puolisojen välinen kohtaus! Kuninkaan ryhti on niin luonteva, kuningattaren hento vartalo niin ihastuttava, kun hänellä kädessään on pieni malja täynnä tuoksuavaa voidetta, jolla hän sivelee puolisonsa olkapäätä. Ja korkeudesta aurinko, Aton, lähettää maan päälle elävöittävät säteensä, jotka El Amarnan koulun tavan mukaan päättyvät tavallisiin käsiin. Liioittelematta sanottuna tämä taideteos on kaunein, mitä Egyptin maasta on koskaan löytynyt.
Että valtaistuin on peräisin El Amarnan ajalta, jolloin Atonin palvelus oli vallalla, ilmenee siitäkin seikasta, että taideteoksessa esiintyy paikoittain kuninkaan alkuperäinen nimi Tut-ankh-Aton, mutta paikoittain »Aton»-sana on poistettu ja tilalle pantu »Arnon».
* * * * *
Esihuoneen tyhjentämistyöstä tuli oikea kärsivällisyyden koetus, ennen kaikkea siitä syystä, että oli äärimmäisen vaikeata ottaa pois esinettä vahingoittamatta toisia. Välistä ne olivat niin tiiviisti toistensa yhteydessä, että ensin täytyi mahdollisimman varovasti tehdä oikeat pienet rakennustelineet saadakseen esineen tai kokonaisen ryhmän esineitä pysymään paikoillaan, kun jokin toinen esine poistettiin. Jotkin koruesineet olivat erinomaisesti säilyneet, toiset sitävastoin niin hauraita, ettei ennakolta voinut tietää, voisivatko ne kestää omaa painoansa, jos niitä ryhdyttäisiin nostamaan. Sellaisissa tapauksissa ei voinut koskaan tietää, mikä oli parasta: konservoidako ne paikallaan vai jättääkö se siksi, kunnes ne saataisiin oikeaan laboratorioon. Monta kertaa oli pakko menetellä edellisellä tavalla. »Me löysimme esimerkiksi», Carter sanoo, »helmineuleisiä sandaaleja, joiden langat olivat täysin tuhoutuneet. Niin kauan kuin niihin ei koskettu, ne näyttivät aivan vahingoittumattomilta, mutta heti, kun niitä yritettiin kohottaa, ne hajosivat. Ainoana vaivan palkkana oli kourallinen sivistyshistorialliselta kannalta arvottomia helmiä». Tämänkaltaisissa tapauksissa oli heti konservoitava sulalla parafiinivahalla. Kun se oli jähmettynyt, voitiin sandaaleja liikuttaa vaaratta. Sama oli laita hautajaiskukkavihkojen. Ne olivat sellaisessa tilassa, että olisivat ensi kosketuksesta hajonneet tuhkaksi. Mutta kun niitä oli ruiskutettu muutaman kerran selluloidiliuoksella, voitiin ne vaaratta viedä pois ja pakata kuljetusta varten.
»Työn täytyi käydä hitaasti, hermostuttavan hitaasti. Ja kaiken aikaa oli hartioilla raskaan edesvastuun painostava tunne. Sillä arkeologin löydöt eivät ole hänen omaa omaisuuttansa, jota hän voi käsitellä, miten häntä itseänsä miellyttää. Jokainen löytö on menneiden aikojen lahja nykyisyydelle. Muinaistutkija on ainoastaan onnen suosima välittäjä, jonka käsien kautta tämä lahja tulee meidän kaikkien hyväksi. Jos hän välinpitämättömyydellä, huolimattomuudella tai tietämättömyydellä vähentää sitä tietomäärää, jonka tuo lahja olisi voinut meille välittää, hän tekee itsensä vikapääksi raskaaseen rikokseen. Jos hän tuntee olevansa lopen uupunut tai jos hän kiirehtii, hän voi tämän seurauksena tehdä sen rikoksen, että päästää käsistänsä kenties ainoan mahdollisuuden, mitä on ollut tai tulee olemaan saada tietoja, joilla on tieteelle suunnaton arvo.
»Tätä ajatellen voi helposti kuvitella tunteitamme tehdessämme työtä haudassa. Varkauksien pelko piti meitä myöskin alituisessa levottomuudessa. Koko seutu oli yhtenä hälinänä löydön johdosta; ja mitä mielikuvituksellisimpia kertomuksia kierteli sen kullan ja jalokivien määrästä. Täytyi siis ajatella sitäkin mahdollisuutta, että öiseen aikaan tehtäisiin suurisuuntainen yritys ryöstää hauta, jollainen kokemus niin usein oli tehty. Tämän vaaran torjumiseksi pidettiin »laaksossa» vahdissa kolme toisistansa riippumatonta ryhmää, kukin oman päällikkönsä alaisena.»
Olemmehan jo ennen maininneet, että Tutankhamonin hauta ei ollut kokonaan säästynyt muinaisajan haudanryöstöiltä. Ensimmäisen oven sineteistä tiedämme, että sisäänmurtoja oli tapahtunut ainoastaan muutamia vuosia kuninkaan hautajaisten jälkeen. Murtautujat ovat luonnollisesti koettaneet kahmia itselleen kaikki täyskultaiset esineet. Onneksi heillä on ollut hyvin kiire, ja sen vuoksi on moni tällainen koristus jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta mitä kalleuksia he ovat vieneet, sitä emme saa koskaan tietää.»[83]
»Meiltä meni seitsemän viikkoa», Carter jatkaa, »ensimmäisen hautakamarin tyhjentämiseen, ja olimme todellakin kiitollisia, kun olimme saaneet tämän työn onnellisesti loppuun.»[84]
Vihdoinkin oli päästy niin pitkälle, että sinetöidyn oven sulkemien salaisuuksien piti ilmestyä. Varovasti murrettiin pala palan jälkeen erottavaa muuria. Vähitellen, kun aukko laajeni, kävi ilmeiseksi, että todellakin oli saavuttu Tutankhamonin hautakammioon. Mutta sinne pääsyn sulki alttarimainen lipas, joka oli päällystetty kullalla kauniine sinifajanssisine upotuksilleen. Se täytti melkein koko hautakammion ja sulki sisäänsä kaikesta päättäen kuninkaallisen sarkofagin. Kun näki molemmat kuolleen patsaat seisomassa kumpikin puolellansa ovea ja siellä sisällä puolittain näkyvänä kultaisen tabernaakkelin, joka kätki itsensä vainajan, se teki, sanoo Carter, melkein tuskallisen valtavan vaikutuksen.
Arkeologiselta kannalta oli nyt kaikkein tärkein kysymys, olivatko rosvot tunkeutuneet myöskin vainajan luo. Jännittyneinä Carter ja Carnarvon tarttuivat tabernaakkelin salpoihin ja avasivat ovet. Sisällä oli toinen, pienempi tabernaakkeli ovet suljettuina, ja näissä ovissa oli murtamaton sinetti. Nyt ei enää ollut epäilystäkään, että seistiin ensimmäistä kertaa Egyptin kuninkaan edessä, joka oli saanut levätä rauhassa haudan häpäisijöiltä.
Mutta tämä ei ollut ainoa ilahduttava löytö sarkofagikammiossa. Tästä huoneesta johti nimittäin ovi neljänteen kammioon. »Yksi ainoa tähän huoneeseen luotu silmäys», Carter sanoo, »riitti saamaan meidät vakuutetuiksi, että täällä olivat haudan suurimmat aarteet. Oven vastapäisellä seinällä oli kaunein muistomerkki, mitä konsanaan olen nähnyt — niin ihmeellisen kaunis, että ihmetyksestä ja ihailusta pidätti henkeänsä! Se oli suuri lipas, joka ylt'yleensä oli kullalla päällystetty, yläreunassa jonkinlainen pyhiä käärmeitä esittävä friisi. Lippaan ympärillä seisoivat vainajan neljän suojelusjumalattaren patsaat. Ihastuttavat olennot seisoivat siinä käsivarret aivan kuin siunaukseen ojennettuina; ja niin luonnolliselta ja elävältä vaikutti heidän asentonsa, niin täynnä myötätuntoa ja armonantoa oli heidän kasvojensa ilme, että heihin katsominen tuntui melkein pyhyyden häpäisyltä.» Epäilemättä tämän lippaan sisällä olivat ne astiat, joissa vainajan sisälmyksiä säilytettiin balsamoimisen jälkeen.
»Sarkofagihuone oli täynnä ihmeellisiä esineitä», kertoo Carter, »mutta meillä oli tuskin aikaa tarkastaa niitä lähemmin — niin vastustamattomasti suuntautuivat katseemme alati noihin rakastettaviin pikku jumalattariin. Se oli elämys, jota kukaan läsnäolleista ei koskaan voi unohtaa.» Tässä huoneessa oli joukko kauniita lippaita ja arkkuja, yhdessä Tutankhamonin pikku patsas. Korkeintaan kaksi tai kolme lippaista varkaat ovat voineet saada avattavikseen. Kaikissa muissa oli murtamattomat sinetit, ja kaikki kamarin esineet olivat samalla paikalla kuin hautaa ensi kertaa suljettaessa.
Valtava työ oli siis edessä Carterilla ja hänen auttajillansa — Carnarvon ei saanut, kuten kaikki tiedämme, nähdä niiden tutkimusten jatkumista, jotka hän palavalla harrastuksellaan ja avuliaisuudellaan oli pannut käyntiin. Hänen äkillinen kuolemansa kohta vertaistansa vailla olevien voittojen jälkeen heittää synkän, melkein mystillisen varjon Tutankhamonin haudassa suoritettujen kaivausten ylle. Kuoleman syynä oli moskiitin purema, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Maailman taitavimmat lääkärit ponnistelivat kolmen viikon ajan pelastaakseen hänen elämänsä — yhden heistä lady Carnarvon toi lentokoneella Englannista —, mutta he eivät voineet mitään kuolemalle. Sairas tunsi itse, miten tulisi käymään. »Olen kuullut äänen, joka kutsuu minua», hän sanoi eräälle ystävälleen; »minä valmistaudun seuraamaan sitä.»
Tutankhamonin kuolinnaamio puhdasta kultaa, runsaasti koristettu puolijalokivillä. Se peitti muumion päätä ja hartioita.
Sitkeiden Egyptin hallituksen kanssa syntyneiden selkkausten jälkeen Carter syksyllä 1925 voi avata Tutankhamonin sarkofagin. Sen sisällä oli puinen ruumisarkku ja tämän sisällä taas toinen samanlainen arkku, jonka sisältönä vuorostaan oli kallisarvoisin ruumisarkku, mitä maailma konsanaan on nähnyt. Se oli puhdasta, mestarin kädellä pakotettua kultaa, upotuksina loistavanväristä emaljia ja painoi 200 kg — toisten tietojen mukaan 400. — Tutankhamonin ruumiin anatominen tutkiminen osoitti, että hän oli ollut kuollessaan vain noin 18-vuotias nuorukainen.
Muumioarkku vietiin salaa Kairon museoon, jonne se saapui uudenvuodenpäivänä 1926.
* * * * *
Ei koskaan ole tehty niin kallisarvoisia muinaislöytöjä kuin Tutankhamonin hautaa kaivettaessa. Huonekalujen ja taide-esineiden koristelu voittaa kauneudessa ja täydellisyydessä kaikki aikaisemmin nähdyt Egyptin muinaismuistot. Tämän kautta on saatu entistä paljon korkeampi käsitys Egyptin kulttuurin kehityksestä, ja täytyy olettaa, että tällä kulttuurilla on ollut paljon syvällisempi vaikutus naapurikansoihin, kuin mitä ennen oltiin taipuvaisia uskomaan. Selvemmin kuin aikaisemmin nähdään nyt, että Egypti on ensimmäinen tekijä sarastavan maailmankulttuurin luomisessa. Ja kun näkee kaiken sen komeuden, minkä mitätön faarao vei myötänsä hautaan, nuorukainen, joka hallitsi vain 6—7 vuotta, silloin voi aavistella, minkälaisen hautaloiston on täytynytkään ympäröidä sellaisia inahtavia faaraoita kuin Thotmes III:ta, Amenhotep III:ta, Seti I:tä ja Ramses II:ta.
* * * * *
Jatkuvien, vuosi vuodelta tehtyjen hauta- ja temppelilöytöjen ansiosta historian valo on yhä kirkkaampana valaissut Egyptin muinaisuutta. Taideteosten ja kulttuuriesineiden kokoelmat kasvavat vuosi vuodelta, ja rinnan tämän kanssa edistyy kirjallisten muistomerkkien tutkimus. Kivensiru piirtokirjoituksineen löytyy täältä, papyruskatkelma tuolta — egyptologit tavaavat ja sommittelevat yhteen, ja sitä tehden haihtuu se sumu, joka peitti vanhan Egyptin historian.
Kielentutkijat ja arkeologit toisiansa tukien ovat jo kauan sitten päässeet niin pitkälle, että ovat melkoisesti tinkineet sen arvoa, mitä Herodotos ja muut muinaisajan kuulut historiankirjoittajat ovat kertoneet meille Egyptistä. Mikäli Herodotos kertoo siitä, mitä hän omin silmin oli nähnyt pitkällä matkallaan, jonka hän 5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. teki halki Egyptin ja Vähän-Aasian, sikäli hänen tietonsa yleensä ovat tavattoman arvokkaita, mutta kun hän rakentaa vanhempien aikojen perimätiedon kertomuksille, — ainakin Saisin aikaa vanhemmille —, silloin hän useimmiten iskee kirveensä kiveen. Osaksi hän on ilmeisesti monta kertaa käsittänyt väärin, mitä on kuullut kerrottavan, osittain se perimätieto, jolle hän on rakentanut, on aikojen kuluessa niin turmeltunut, etteivät ainoastaan yksityisseikat, vaan pääpiirteetkin ovat tulleet virheellisiksi. Vuosiluvut ja historian kaudet ovat täten sekaantuneet toisiinsa täydelliseksi kaaokseksi.
Toinen syy varovaisuuteen Herodotoksen tietoihin nähden on siinä, että hän oli haaveellinen ja senvuoksi melkein kritiikitön egyptiläisten ja heidän viisautensa ihailija. Hänet oli vallannut aito egyptomania, joka hänen kauttansa levisi laajoihin piireihin ja jolla on uskovaisensa tänäkin päivänä. Hänestä näyttivät melkein kaikki kreikkalaisten tiedot ja taidot olevan egyptiläisiltä perittyjä — kaikessa egyptiläiset olivat olleet hänen omain maanmiestensä oppimestareina. Egyptin papeilla luultiin olevan hallussaan salaperäinen viisaus, niin, jopa maailmanarvoitusten ratkaisu käsissään. Kritiikki oli ominaisuus, jota kunnon Herodotos, niin »historiankirjoituksen isä» kuin olikin, oli arveluttavassa määrässä vailla. Ja myöhempäin aikojen kreikkalaiset ja roomalaiset historioitsijat ovat arvostelukyvyttömästi seuranneet hänen jälkiään.
Toinenkin muinaisajan historioitsija, jota aikaisemmin suuresti kunnioitettiin, on meidän päivinämme alentunut arvossa, samassa määrin kuin egyptologit ovat tehneet uusia löytöjä. Tämä mies on egyptiläinen ylipappi ja auringonjumalan temppelin arkistonhoitaja Manetho, joka 3:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. kirjoitti suuren teoksen maansa historiasta. Hänen teoksestaan on ikävä kyllä suurin osa jo kauan sitten kadonnut. Mutta menetys ei tunnu enää niin valitettavalta kuin ennen vanhaan, jolloin Manetho oli erehtymättömän maineessa. Ainoastaan niihin Egyptin historian aikoihin nähden, joilta ei ole tarpeeksi muistomerkkejä, Manethon teoksella on vielä jotakin arvoa, mutta silloinkin on sitä luonnollisesti käytettävä äärimmäisen varovasti.
Nyt sanotusta ei pidä harhautua luulemaan, että Egyptin temppelit, hautakammiot ja muistokirjoitukset, päinvastoin kuin vanhat perimätiedot, sisältäisivät väärentämättömän totuuden. Kyllä nekin ovat aina enemmän tai vähemmän epäilyttäviä, koska niiden tarkoituksena on kuninkaiden tai muitten mahtimiesten ylistäminen. Senvuoksi ne, kuten jo olemme nähneet, puhuvat suurin sanoin heidän urotöistään, mutta vaikenevat tappioista ja vastoinkäymisistä. Eivätpä useat uuden valtakunnan faaraot, varsinkin 19. ja 20. hallitsijasukuun kuuluneet, ole kavahtaneet yksinkertaisesti anastamasta aikaisempien kuningasten muistokirjoituksia ja asettamasta niihin omaa nimeänsä edeltäjäinsä tilalle.
Kuinka ääretöntä työtä, kuinka terävää älyä, miten ihmeteltävää yhdistelmäkykyä onkaan vaatinut niiden miesten tieteellinen työ, jotka meidän päivinämme ovat voineet menestyksellä ryhtyä arvostelemaan kuuluisia historiankirjoittajia, jotka ovat eläneet 2—2 1/2 vuosituhatta lähempänä tapahtumia kuin me! Tässä jos koskaan, valtaa mielen vastustamaton ihmisneron ihailu. Niin valtavat ovat egyptologian alalla otetut edistysaskelet, että pari miespolvea sitten suoritetut Egyptin historian-kirjoitusyritykset jo ovat menettäneet kaiken arvonsa — paitsi eriskummaisuusarvoansa.
Kirjallisuutta:
G. Belzoni, Narrative of the operations and recent discoveries in Egypt and Nubia.
Ludvig Borchard, Ausgrabungen der deutschen Orient-Gesellschaft bei
Abusir 1901—02 (Mitteilungen der deutschen Orient-Gesellschaft» 1902).
Howard Carter and A.C. Mace, The tomb of Tut-ankh-Amen.
FAARAON HOVISSA.
Samoinkuin monia muita muinaisajan hallitsijoita ja Kiinan ja Japanin keisareita meidän päivinämme faaraota pidettiin ja kunnioitettiin jumalana, auringonjumalan, Ran poikana ja hänen tavallisin arvonimensä oli »hyvä jumala». Toinen kuninkaan nimitys oli »per-ô», raamatun »faarao», joka oikeastaan merkitsee »iso talo» ja alkujaan oli siis kuninkaallisen palatsin nimitys. Sitten käytettiin sitä merkitsemään kuninkaallista hallitusta, aivan kuten turkkilaiset nimittävät hallitustansa »Korkeaksi portiksi». Samalla tavoin »faarao» tuli merkitsemään Egyptin vakion yksinvaltaista hallitsijaa, kuningasta.
Faaraon ympärillä hänen palatsissaan hääri hyvin runsaslukuinen hovikunta. Hoviväen kaikkien arvonimien luetteleminen kävisi määrättömän pitkäksi. Hautakirjoitukset todistavat, että ylimykset pitivät hyvin suurena kunniana saada palvella hovissa. Tavantakaa tapaa seuraavanlaisia sanontatapoja: »Hän palveli kuningasta hänen talossansa, hän eli herransa jalkojen juuressa, hän oli kuninkaalle rakkaampi kuin koko Egypti.» Erityisen ylpeitä siitä, että saivat paistatella päivää kuninkaallisen armon loisteessa, olivat ne hovimiehet, joille suotiin erityinen kunnia olla läsnä hänen majesteettinsa aamupukeutumisessa. Niitä, jotka saivat suorittaa palvelusta tässä menossa, joka muistuttaa 1700-luvun Ranskan kuninkaitten hovimenoja, sanottiin »kuninkaallisen pukeutumishuoneen salaisuuksien esimiehiksi.» Voi olla varma siitä, että kukaan heistä ei ole unohtanut antaa hautakirjoituksestaan jälkimaailman saada tietää, miten erinomaisen hieno arvonimi hänellä oli. Muuan toinen hyvin korkea herra nimittää itseään ylpeästi »kuninkaan kylpyhuoneen esimieheksi».
Hyvin merkitsevää osaa hovissa näyttelivät jo vanhimpina aikoina kuningasten ja kuningattarien imettäjät. Sellaisen naisen virallinen arvonimi oli »suuri imettäjä, joka ihanilla rinnoillansa ravitsi jumalaa — s.o. faaraota —, voimakasta imemään, Ala- ja Ylä-Egyptin herran suuri imettäjä, jonka ihoa Horus[85] on koskettanut.» Osoitukseksi kiitollisuudestaan imettäjä-äitiänsä kohtaan kuninkaat tavallisesti rakennuttivat hänelle haudan, mutta niinpä olikin tuollainen kuninkaallinen imettäjä jo edeltäpäin grande dame, sillä hän oli jonkun ylhäisen egyptiläisen puoliso.
Miten tarkka juhlamenojärjestys vallitsi muinaisten faaraoitten hovissa, näkyy siitäkin, että oli erityinen armo, kun kuningas antoi jonkun ylimyksistään suudella kuninkaallista jalkaa eikä sallinut, että mies suuteli sitä maata, jota tuo jalka suvaitsi tallata. Ja eräs niistä miehistä, jotka pitivät tätä suurimpana kunnianaan, ei ollut kumminkaan sen vähäisempi kuin Memfiksen ylipappi ja faaraon oma vävy! Tapoja on erilaisia.
Kun hovimiehet astuivat faaraon eteen, »he kohottivat käsivartensa hänen ylistyksekseen ja riemuitsivat ja suutelivat maata hänen kauniiden kasvojensa edessä.» Ja kun »hyvä jumala» oli tehnyt päätöksen, kuului hovimiestapoihin ilmaista ihastustaan ja »ylistää herraansa suudellen maata, maaten vatsallansa hänen edessänsä ja kohottaen riemuhuutoja.»
Uuden valtakunnan aikana näyttää ylimysten ja pappien »maansuutelu» lakkautetun ja rajoitetun palvelijoihin ja alempaan kansaan. Suuremmassa arvossa olevat tervehtivät faaraota nöyrin kumarruksin ja laskien tai kohottaen käsivartensa aivan kuin rukoukseen. — Kuninkaan puhutteleminen oli vastoin kaikkia soveliaisuussääntöjä — korkeintaan uskalsi puhua hänen kuultensa. Ja ennenkuin tämän rohkean askelen uskalsi ottaa, täytyi alkaa pitkästi kierrellen kaarrellen, kuten esimerkiksi näin: »Sinä olet kuin Ra kaikissa edesottamisissasi, kaikki mitä sinun sydämesi tahtoo, se tapahtuu. Jos sinä yöllä toivot jotakin, niin se on tapahtunut aamun sarastaessa. Me olemme nähneet sinun ihmetyösi aina siitä saakka, kun sinut kruunattiin kuninkaaksi. Kaikki, mitä sinun huuliltasi lähtee, on kuin Horus puhuisi taivaan rannalta. Mitä onkaan, mitä sinä et tietäisi? Ja missä onkaan paikka, jota sinä et olisi nähnyt? Kaikki tulee sinun korviisi, sitten kuin tulit tämän maan valtiaaksi. Sinä olet hallinnut aina siitä saakka, jolloin olit äidin kohdussa. Sinulle esitettiin valtakunnan asiat, kun sinä olit vielä kiharapäinen lapsi. Ei mitään tapahtunut sinun tietämättäsi. Sinä olit ylin sotapäällikkö, kun olit vasta kymmenvuotias poikanen, ja kaikkiin töihin, mitä suoritettu on, on sinun kätesi tehnyt suunnitelman. Jos sinä sanot vedelle: 'Kohoa vuorelle!' niin valtameri rientää sinne, heti kuin sinä olet puhunut. Sinä elät ikuisesti, ja kaikkia sinun käskyjäsi totellaan, oi kuningas, meidän herramme!»
Kahta erityisen vähäpätöistä faaraota, jotka elivät noin 1300 e.Kr., tervehdittiin seuraavanlaatuisin ylistyslauluin: »Palatsisi sisällä sinä kuulet kaiken, mitä puhutaan muissa maissa, sillä sinulla on miljoonat korvat. Jos joku puhuu syvällä vuoren onkaloissa, niin hänen sanansa saapuvat sinun korviisi. Sinun silmäsi loistaa kirkkaammin kuin taivaan tähti. Vaikka asia on kuinkakin salainen, sinun silmäsi sen kumminkin keksii.»
Voi ymmärtää, mikä erinomainen onni sitten oli saada tällaiselta valtiaalta jopa omakätinen kirjoitus. Tämä ilonsa vastaanottajan täytyi ilmoittaa jälkimaailmallekin ikuistamalla ihmeellinen tapaus hautakirjoitukseensa.
Kuninkaiden ja ylimysten seuraan kuului myöskin kääpiöitä, jotka tavallisesti hoitivat herransa puvustoa ja taluttelivat hänen koiriansa tai apinoitansa. Luultavasti kääpiöiden tehtävänä oli kuten keskiajallakin olla herransa hauskuttajana.
* * * * *
Itämailla oli siihen aikaan kuten meidän päivinämmekin ruhtinaan haaremi, monine kilpailevine kuningaspuolisoineen, prinsseineen ja prinsessoineen ja näiden kunnianhimoisine suosikkeineen, kaikkien juonittelujen pesäpaikka. Täällä näytellyistä jännittävistä draamoista on suurin osa jäänyt ainaiseksi kulissien taakse, mutta yhtä ja toista jälkimaailma on saanut tietää. Niinpä tunnemme jo 6:nnen hallitsijasuvun ajalta sellaisen tapauksen. Voimakkaalla kuninkaalla Pepi I:llä oli nimittäin hyvin uskottu suosikki, joka kuvaillessaan elämäänsä mastabassa kertoo: »Siihen aikaan, jolloin salaisuudessa ryhdyttiin oikeudellisiin toimenpiteisiin suurta kuningaspuolisoa Hetestä vastaan, hänen majesteettinsa salli minun johtaa kuulustelua — minun yksinäni, senvuoksi, että minä olin hänen majesteettinsa sydämelle rakas ja hänen majesteettinsa oli mieltynyt minuun. Minä itse toimitin kirjallisen kertomuksen siitä, minä yksin yhden ainoan tuomarin kanssa. Ei koskaan ennen minun asemassani oleva henkilö ollut saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia.»
Yksityiskohtaisemmat tiedot on meillä Ramses III:n vanhuudenpäiviltä samanlaisesta oikeudenkäynnistä, joka koski faaraon haaremissa suunniteltua suurta salaliittoa. Tälläkään kertaa kuningas ei uskonut ikävää oikeustapausta tavallisille tuomareille, vaan sen sijaan asetti uskotuistansa erikoisen tuomioistuimen, joka sai rajattoman vallan päättää rikollisten elämästä. Meidän tietomme tuomioistuimen käsittelyistä ovat peräisin kirjallisista papyrus-merkinnöistä, jotka kaikesta päättäen olivat tarkoitetut kuninkaallista arkistoa varten. Niistä käy selville, että eräs kuninkaan puolisoista oli toisten haareminaisten kanssa tehnyt salaliiton faaraota vastaan, joka nyt oli vanha ja sairaalloinen, luultavasti tarkoituksenaan asettaa oma poikansa valtaistuimelle. Vehkeilevät naiset olivat saaneet puolelleen useimmat haaremin hovimiehet, jopa faaraon oman ylikamariherran ja ylimmäisen juomanlaskijan. Vaarallisinta oli, että myöskin Nubiassa olevien egyptiläisten joukkojen päällikkö oli mukana salaliitossa. Hänen sisarensa, joka kuului Ramseen haaremiin, oli houkutellut hänet avustamaan salahanketta. Suunnitelmana oli, että nubialaiset joukot alkaisivat kapinan ja hyökkäisivät Egyptiin. Samalla kertaa näyttävät haareminaisten sukulaiset ja ystävät ja muut rikostoverit työskennelleen kiihoittaakseen pääkaupungin väestöä vallankumoukseen vanhaa faaraota vastaan. Muitakin korkeita upseereita ja virkamiehiä, niiden joukossa eräs pappi, otti osaa suuren kapinan valmisteluihin. Pappi antoi taikakirjan opastuksella ohjeita, miten oli meneteltävä, jotta kuninkaallisen palatsin vartiomiehistö voitaisiin taikakeinoin lamauttaa. Tähän tarkoitukseen valmistettiin salaperäisin loitsuin vahanukkeja, jotka toimitettiin salaisesti palatsiin levittämään siellä pelkoa ja kauhua.
Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta salaliitto tuli kuninkaan korviin. Hän sai pian käsiinsä pitkän luettelon valtionkavaltajista, ja kaikki nämä, niin naiset kuin miehetkin, vangittiin. Kuten sanottu, kuningas asetti erikoisen tuomioistuimen tuomitsemaan tätä »maan inhoa», kuten rikollisia eräässä kertomuksessa nimitetään. Tuomareille antamissaan ohjeissa kuningas merkitsevästi ilmaisee toivomuksenaan, että tämä epämiellyttävä juttu ratkaistaisiin mahdollisimman suuressa hiljaisuudessa: »Niitä sanoja, joita syytetyt ovat lausuneet, en tunne. Menkää ja tutkikaa heitä! Sallikaa niiden, joilla on etuoikeus, saada kuolla oman kätensä kautta,[86] kuolla, minun siitä mitään tietämättä! Ja antakaa muidenkin rikollisten saada rangaistuksensa, minun siitä mitään tietämättä!» Siis, ei huomiotaherättäviä kohtauksia! Joitakin salaisesti julistettuja tuomioita, joitakin itsemurhia ja mestauksia kaikessa hiljaisuudessa — siinä kaikki!
Tuomiopöytäkirjat ovat myöskin lyhyitä ja ylimalkaisia. Eräästäkin vähemmin ylhäisestä rikollisryhmästä sanotaan esimerkiksi: »Eräiden haaremin vartijain vaimot, jotka salaliittoon olivat yhtyneet miestensä rikostovereiksi, asetettiin tuomioistuimen eteen. Heidät huomattiin kanssarikollisiksi ja annettiin heidän rangaistuksensa täyttyä: kuusi naista.»
Ja siitä prinssistä, joka näyttää olleen tarkoitettu sysäämään faaraon valtaistuimelta, sanotaan pöytäkirjoissa: »Hänet asetettiin oikeuden eteen, koska hän oli liittynyt äitiinsä, kun tämä teki salaliiton toisten haareminaisten kanssa, ja oli siis toiminut vihamielisesti herraansa vastaan. Häntä kuulusteltiin, huomattiin hänet syylliseksi ja jätettiin hänen omaksi tehtäväkseen päiviensä päättäminen.»