Keitä salaliittolaiset olivat, emme saa tietää. Heidän nimiensä ylle viranomaiset ovat levittäneet saman salaperäisyyden verhon kuin yli koko draamankin ja antaneet heidän esiintyä pöytäkirjassa keksityin nimin. Kun eräänkin hovivirkamiehen nimityksenä on »Auringonjumala vihaa häntä», niin voimme ymmärtää, että tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan että se luultavasti kuului »Auringonjumala rakastaa häntä». Ja korkea upseeri, jonka nimenä oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on »Theban Paha», on kai siihen asti ollut nimeltään »Theban Hyvä».
Ennenkuin tuomioistuinkäsittelyt kumminkaan — olivat vielä loppuneet, sattui tapaus, joka kauhistavalla tavalla osoittaa, kuinka läpimädäntyneiksi yhteiskuntasiteet olivat ehtineet tulla Egyptissä. Kuninkaan tuomioistuimessa olevista luottamusmiehistä täytyi kaksi äkkiä vangita. He olivat tutkinnon kuluessa tulleet syytettyjen haareminaisten sekä erään salaliiton päähenkilön hyviksi ystäviksi ja yhdessä heidän kanssaan toimeenpanneet juomingit. Rangaistus: nenä ja korvat pois.
LAKI JA OIKEUS.
Muinaisegyptiläisistä lakikokoelmista on säilynyt vain yksi, ja tämäkin hyvin vaillinaisena. Se on kaiverrettu jättiläismäiseen muistokiveen, jonka kuningas Haremheb, 19:nnen dynastian ensimmäinen hallitsija, pystytti Kamakin suureen temppeliin. Paha kyllä tämän kuten monien muidenkin muistomerkkien teksti on siinä määrin turmeltunut, että ainoakaan pykälistä ei ole täydellisesti säilynyt. Ne väärinkäytökset, joita vastustamaan Haremheb erityisesti tahtoi käydä, koskivat virkamiesten ja sotilaiden omavaltaisuutta verojen keräyksessä. Rangaistukset näistä ovat ankaria: toisen kerran »sata ruoskaniskua, joista viisi avointa haavaa», toisen kerran nenä pois ja karkoitus maasta johonkin kaukaisimpaan koilliseen rajakaupunkiin.
Todistuksena siitä, kuinka alkeellista veronkanto oli, mikä johtui siitä, että rahaa ei ollut maksuvälineenä esitettäköön seuraava pykälä sanatarkasti: »Jos köyhä mies teki itsellensä veneen ja siihen purjeet voidakseen palvella faaraota ja lastasi siihen, mitä hän oli velvollinen suorittamaan verona faaraon panimoille ja keittiölle, ja häneltä ryövättiin vene ja faaraolle tulevat verot, niin jäi köyhä mies vaille omaisuuttansa ja suuren työnsä hedelmiä. Tämä on väärin, ja faarao tahtoo tehdä sellaisesta lopun voimakkailla toimenpiteillä. Senvuoksi hänen majesteettinsa käskee, että jos joku virkamies omavaltaisesti anastaa faaraolle tulevat verot ja ottaa veneen keneltä hyvänsä tämän maan asukkaalta, häneltä rangaistukseksi nenä leikattakoon ja hänet lähetettäköön nenättömäin kaupunkiin.
* * * * *
Vanhan Egyptin oikeudenkäyntimenetelmää koskevaa ainehistoa on säilynyt runsaasti, mutta itse rangaistusten laadusta meillä valitettavasti on vain hyvin niukkoja tietoja.
Saadakseen törkeät rikolliset tunnustamaan käytettiin kidutusta. Ei yksin selkä, vaan myöskin jalat ja kädet saivat kepistä osansa. Tämä oli syytetyn »täydellistä tutkimista». Aikaisemmin puheenaolleessa Ramses IX:n aikaisessa oikeudenkäynnissä haudanryöstäjiä vastaan kuulustelu alkoi sillä, että sitä rosvoista, jonka asunnosta varastetut esineet oli löydetty, ensin ruoskittiin ja hänet sitten pantiin käsi- ja jalkarautoihin. Saman käsittelyn alaiseksi joutui laivuri, joka oli epäluulonalainen, mutta havaittiin syyttömäksi. Eräs vanha pappi oli ollut mukana haudanryöstössä; hänen kuoltuansa kuulusteltiin hänen poikaansa samalla armottomalla tavalla. — Välistä joutui syytetty kidutettavaksi kolme, neljä kertaa, jos oli syytä epäillä hänen valehdelleen.
Rangaistuksista oli ruoskiminen tavallisin. Muinaisessa Egyptissä, niinkuin meidän päiviemme Idässä, pidettiin selkäsaunaa varmimpana keinona esim. virkistämään hitaita veronmaksajia; eivät edes yhteiskunnallisen arvoasteikon huipuilla olevat olleet turvassa kepiltä. Muuan ylhäinen mies vanhan valtakunnan ajalta kehuu hautakirjoituksessaan, ettei hän koskaan, sitten nuoruutensa päivien, ollut saanut ruoskaa keltään virkamieheltä. Jo koulussa keppi oli kernaasti käytetty opetusväline. »Pojalla on korvat selässänsä; hän kuulee sitä, joka häntä lyö», samanaikainen pedagogi sanoo asiantuntemuksella ja vakaumuksella. Muuan entinen oppilas muistellen kiitollisesti entisiä koulupoikapäiviänsä sanoo kirjeessään vanhalle koulumestarillensa: »Minä olin sinun luonasi aina siitä saakka, kuin kasvatukseni alkoi. Sinä ruoskit minua selkään, ja sinun opetuksesi menivät minuun korvieni kautta.»
Egyptiläiset olivat kuitenkin oikeudenkäytössään lempeitä verrattuina useimpiin muihin muinaisajan kansoihin. Heidän oikeuskäsityksessään kohtaa välistä enemmän sosiaalisia kuin ruumiillisia rangaistuksia, kuten kunnian menettämisen. »Kunniallisten miesten ei pidä astuman heidän huoneeseensa», sanoo siten esim. muuan oikeusoppinut niistä, jotka rikkovat lakeja. Kumminkin esiintyy, kuten olemme nähneet, sellaisiakin rangaistuksia kuin nenän ja korvien poisleikkaaminen.
Maankavallus rangaistiin kielen menettämisellä. Valapattoisia rangaistiin välistä kuolemalla, välistä heiltä leikattiin nenä ja korvat ja heidät lukittiin »pää lautaan». Tuomareitakin, jotka olivat langettaneet väärän tuomion, rangaistiin nenän ja korvien menetyksellä. Eräänlaisilla valtiollisilla rikollisilla oli sama etuoikeus kuin korkeimmilla turkkilaisilla virkamiehillä vielä meidän päivinämme, nimittäin itsemurhalla ehtiä tuomionsa edelle. Tämä voi tapahtua joko tuomioistuimen edessä tai kotona. Joka ei auttanut kuolemanvaarassa olevaa ihmistä, häntä rangaistiin ruoskimalla ja kolmen päivän nälällä. Samoin sitä, joka ei tehnyt voitavaansa varkaan ilmisaamiseksi. Isänmurhaajalta katkottiin ensin jäsenet, ja sitten hänet elävältä poltettiin orjantappuroissa. Avionrikkoja sai tuhat ruoskaniskua, ja naiselta, joka oli tehnyt saman rikoksen, leikattiin nenä. Jos joku oli väkisin maannut vapaasyntyisen naisen, niin hänet silvottiin siten, ettei hän voinut uusia tekoansa. Tässä tapauksessa vanhat egyptiläiset siis olivat — jos kostoperiaatteen »silmä silmästä, hammas hampaasta» jätämme huomioonottamatta — sillä kannalla, jolle pääseminen meillä vasta on ollut puheenalaisena. — Joka väärensi rahaa tai asiakirjoja, menetti oikean tai molemmat kätensä. Väärän syytöksen tekijä sai saman rangaistuksen, minkä syytetty olisi saanut ollessaan syyllinen.
Tuntuva rangaistus oli maastakarkoitus. Kaukana koillisessa, Palestiinan rajalla, oli linnoitus, jonne »leikatuin nenin» karkoitettiin ne virkamiehet, jotka olivat tehneet väkivallantekoja alaisiansa vastaan. Aithiopiassa, kaukana etelässä oli samanlainen karkoituspaikka, jonne silvotut rikolliset lähetettiin töihin kultakaivoksiin. Niin pelätty oli tämä Egyptin Siperia, että oli tavallista oikeuden edessä vannoa: »Jos minä valehtelen, niin silvotuta minut ja lähetä minut Aithiopian vuorikaivoksiin!» Toisen kerran vannottiin: »Jos minä valehtelen, niin en halua syödä enkä juoda, vaan kuolla tähän paikkaan», tai: »Jos rikon sanani, niin heitä minut krokodiileille!»
* * * * *
Kun puhutaan egyptiläisten oikeustajunnasta ja rangaistuksista, tulee luonnollisesti, kuten egyptiläisten sivistyselämän kaikista puolistakin, muistaa, että ollaan tekemisissä kolmetuhatvuotisen historian kanssa, joka on suunnattoman pitkä ajanjakso kansan kehityksessä. Kuinka jättiläismäisen muutoksen alaisena onkaan oikeustajunta omassa maassamme ollut ainoastaan niinä seitsemänä vuosisatana, jotka ovat kuluneet siitä, jolloin maakuntalakeja alettiin muistiin kirjoittaa! Verrattakoon niiden lainmääräyksiä meidän nykyisen rikoslakimme määräyksiin! Taikka — laajentaaksemme väliajan yli tuhatvuotiseksi — minkä suunnattoman muutoksen alaiseksi onkaan joutunut ei yksin aineellinen kulttuuri vaan koko elämänkäsitys sinä aikana, joka on kulunut viikinkiretkistä höyryn ja sähkön aikakauteen! Ja tämän ajanjakson pituus: jos Egyptin historiassa siirrymme saman verran ajassa eteenpäin vanhan valtakunnan historian alusta, emme silloin ole päässeet sen edemmäksi kuin keskimmäisen valtakunnan alkuun.
Kirjallisuutta:
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen: W.M. Flinders Petrie, Social life in ancient Egypt.
Tähän kappaleeseen: Wilhelm Spiegelberg, Studien und Materialien zum Rechtswesen des Pharaouen, reiches der Dynast. XVIII—XXI (c. 1500—1000 v. Chr.).
MUINAISTEN EGYPTILÄISTEN ELÄINTENPALVELUS.
Mikä valtava voima onkaan uskonto ollut Egyptin kansan elämässä! Kun ajattelee mastaboita, pyramideja ja kalliohautoja, muumioita ja kuolemankirjoja, temppelirakennuksia, kuvapatsaita ja jumalien hymnejä, saa tosioloihin perustuvia todistuksia siitä. Egyptiläisten koko ajatusmaailma olikin täynnä kuvittelua jumalvoimain, hyvien ja pahojen henkien, puuttumisesta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Mutta jos haluamme koettaa tunkeutua syvemmälle egyptiläisten uskonnon mysteerioihin, itse niihin uskonnollisiin voimiin, jotka kansan sielussa liikkuivat, silloin meidän on tunnustettava, ettei ole mitään muuta alaa, jossa egyptologian tiede hapuilisi niin pimeässä kuin tässä. Kun on kysymys sielunelämän syvimmistä, vaikeimmin lähestyttävistä kuiluista, silloin kielitaitomme, kykymme tajuta kielellisten ilmausten eri vivahduksia osoittautuu kiusallisen usein riittämättömäksi. Me kykenemme ainoastaan vetämään karkeimmat ääriviivat kuvatessamme Niilinmaan uskonnollista kehitystä.
Me muistamme, että kullakin seudulla oli oma paikallisjumalansa, jonka luultiin ottaneen asunnokseen jonkin pyhän eläimen ja joka senvuoksi kuvattiin eläinpäiseksi, kuten ibis-jumala Thoth, tieteiden jumala, jota myös kuvattiin babiaaniksi, edelleen haukkajumala Horus, joka oli auringonjumala ja faaraoitten suojelija, koira- tai sakaalijumala Anubis, jota pidettiin kuolemanjumalana, krokodiilijumala Sobek, kissajumalatar Bast, jota riemunjumalattarena palveltiin orgioissa, sekä koko joukko oinasjumalia. Luultavasti jokin eläimen ominaisuus, sen rohkeus, sen viisaus, sen viekkaus herätti egyptiläisissä myötätuntoa tai kammoa, joka kehittyi jumalana-palvomiseksi.
Ekhnatonin monoteistiset uudistuspyrkimykset epäonnistuivat, kuten olemme nähneet, seurauksena kansan vanhoillisuudesta, mahtavan papiston itsekkyydestä ja faaraon häikäilemättömästä kiihkoilusta. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki kääntyi jälleen entiselleen tai pikemminkin vielä alkuperäisemmälle uskonnolliselle kannalle: raa'aksi eläinten palvelukseksi.
Alkujaan egyptiläiset pitivät pyhinä ja palvelivat ainoastaan määrättyjen eläinten erityisiä yksilöitä, mutia uuden valtakunnan häviötä seuranneena rappeutumisen aikana ruvettiin koko tuota eläinlajia pitämään pyhänä sillä alueella, missä kysymyksessä olevaa jumalaa palveltiin. Tästä saavat selityksensä nuo suunnattomat määrät balsamoituja eläimiä, apinoista aina koppakuoriaisiin asti, joita on löytynyt kalliohaudoista tai hiekasta ihmisten kuolemankaupunkien edustalta. Näiden eläinmuumioiden joukossa on balsamoituja kalojakin, parin senttimetrin pituisista puolitoista metriä pitkiin, ja niin pieniä nisäkkäitä kuin päästäisiä, jotka lepäävät somissa sykomoripuisissa sarkofageissa, kannessa veistetty tai kullattu kuva itse eläimestä[87]. Muumioitujen lintujen joukossa on runsaasti kotkia, haukkoja ja muita petolintuja. Kunniasijalla on kuitenkin pyhä ibis-lintu[88]. Mutta ennen kaikkea vilisee kuolleiden eläinten asunnoissa kissoja, kissoja! Sakkaran luota löytyä niin paljon kissanmuumioita, että seudun väestö vuosikausia käytti niitä peltojensa lannoittamiseen.
Kreikkalainen historioitsija Diodoros, joka eli Kristuksen syntymän aikoihin, sanoo, että »egyptiläiset hellivät kissojansa niin, että he kuljettivat niitä mukanansa matkoilla välttämättömimpien matkatavarain kustannuksella». Vielä tänäkin päivänä pidetään kissaa pyhänä eläimenä Niilin maassa. Egyptiläisten erityisen kissarakkauden taustana on kuitenkin se seikka, että se ei pyydystä yksin rottia ja myyriä, vaan ahdistaa myös skorpioneja ja käärmeitä.[89] Toinen eläin, joka myöskin piti talon puhtaana rotista ja käärmeistä, oli näätää muistuttava faaraokissa. Sitä pidettiin pyhänä, koska sitä luultiin ainoaksi eläimeksi, joka uskaltautui krokodiilin kimppuun. Kerrottiin, että kun krokodiili oli syönyt itsensä kylläiseksi ja kita ammollaan lepäsi hietikolla nukkuen päivällisuntaan, faaraokissa hyppäsi rohkealla loikkauksella matelijan kitaan, kaivautui sen sydämeen, minkä se repi rikki, ja pureutui sitten ulos krokodiilin vatsasta.
Etevin kaikista egyptiläisten monista pyhistä eläimistä oli Apis-härkä, jossa Ptah-jumalan[90] luultiin ilmestyvän. Apiksen tuntomerkkejä oli m.m., että se oli musta, nelikulmainen, valkea pilkku otsassa, että sen selässä oli kuva, joka esitti valkeata kotkaa siivet levällään, ja oikealla puolella kuun sirpin kuvio ja että sillä oli kielen alla koppakuoriaista muistuttava nastura. Sen päätemppeli oli Memfiksessä, missä sillä oli asuntonsa Ptah-jumalan temppelissä. Sitä ruokittiin kuninkaallisesti ja sitä palvelivat omat papit, jotka toivat sille uhkeita uhrilahjoja, ja sen kunniaksi vietettiin suuria juhlia yli koko maan. Erityisesti juhlittiin sen syntymäpäivää komein kulkuein. Kun Apis-härkä kuoli, vallitsi maansuru koko Egyptissä, kunnes uusi Apis oli löytynyt. Kaikki kansa paastosi ja pidättyi kylvystä ja aviollisesta seurustelusta. Kuolleen härän ruumis balsamoitiin ja haudattiin loistavalla komeudella maanalaiseen hautakammioon. Kun jälleen oli onnistuttu löytämään härkä, jolla oli kaikki ne 29 pyhää tuntomerkkiä, jotka osoittivat jumalan ottaneen sen asunnokseen, vietiin uusi Apis suurin juhlallisuuksin vihityssä, kullatussa gondoolissa Memfikseen, ja maansuru muuttui riemuksi yli koko Egyptin maan aina Niilin suusta Nubian erämaihin saakka.
Kiintoisimpia löytöjä, mitä Egyptissä on tehty, oli pyhien härkien suurenmoisen hautarakennuksen löytö. Kuuluisa ranskalainen arkeologi Mariette pääsi tavattoman hienon vainunsa avulla tämän lajiansa ainutlaatuisen hautausmaan jäljille. Hän seisoi eräänä päivänä erämaassa Sakkaran lähellä etelään Kairosta, ja sai näkyviinsä sfinksinpään, joka oli miltei hautaantunut hiekkaan. Samassa hän muisti kreikkalaisen maantieteilijän Strabon kertomuksen, miten hän oli nähnyt sfinksinpään pistävän esiin hiekasta pyhien härkien hautausmaalla. »Mitähän, jos tämä onkin kuuluisan mausoleumin paikka!» Herännyt ajatus saa Mariette'in heti toimimaan. Kaivaukset alkavat, ja tutkija riemuitsee: on tavattu maanalainen hautaholvi, jossa Ptah-jumalan ruumiistumat olivat levänneet balsamoituina jättiläissarkofageissa. Pettyen tutkija kuitenkin huomasi, että yhtä lukuunottamatta kaikki raskaat kiviarkut olivat tyhjiä. — Tännekin siis haudanryöstäjät olivat löytäneet tiensä.
Muitakin pyhiä eläimiä kuin Apis-härkiä on käsitelty kuolleina yhtä huolellisesti kuin rikkaita vainajia. Uhkeissa sarkofageissa lepäävät manalle menneet jalot eläimet, seuranansa kovakuoriaisia, palvelijain pikku patsaita ja muuta tavanmukaisiin hautajaismenoihin kuuluvaa.
Hyvin pyhä eläinlaji olivat myöskin babiaanit, joita vanhat egyptiläiset kuvissaan esittivät aurinkoa palvelemassa.[91]
Muuan englantilainen egyptologi löysi 1830-luvulla eräästä kallionrotkosta kuolleiden kaupungista Niilin vasemmalta rannalta vastapäätä Thebaa myöskin muumioitujen apinain hautausmaan, joka meidän päivinämme on löydetty jälleen. Sieltä löytyi erinäisiä apinanmuumioita ja apinain luurankojen osia. Muutamissa haudoissa tavattiin myös pähkinöitä sisältäviä saviastioita ja savipulloja, joissa todennäköisesti oli ollut vettä tai jotakin muuta juomaa. Siellä oli myöskin pieniä savisia sarkofageja, kussakin jumalankuvansa. Toisen apinain haudan Davis löysi Kuningasten laaksosta. Siinä oli viisi tavattoman hyvin säilynyttä apinanmuumiota.
Niinkin vastenmielisiä eläimiä kuin käärmeitä ja krokodiilejä, jotka olivat oikeana maanvaivana, pidettiin eräissä paikoin pyhinä. Vanhat egyptiläiset pitivät kernaasti talossaankin käärmeitä, sillä ne karkottivat pois rotat.
Krokodiiliä, pelättyä Leviathania, kuten petoa Jobin kirjassa nimitetään, egyptiläiset varmaankin palvelivat enimmäkseen kammosta. »Kauhu asustaa hänen hampaittensa ympärillä. Kun hän kohottautuu, sankarit vapisevat ja hämmentyvät hädästä. -Häntä vastaan ei miekasta ole lainkaan apua. Hänelle on rauta kuin korsi ja kupari kuin laho puu. Nuija on hänelle kuin olkea ja hän hymyilee keihään värähtelylle.»
Kuuluisa krokodiilinpalveluksen paikka oli viljava Faijum. Siellä on vanhan Krokodilopoliksen, »Krokodiilikaupungin» rauniot; tämä oli krokodiilipäisen vedenjumalan Sobekin palveluksen pääpaikka. Täällä oli hänellä jo 12:nnen hallitsijasuvun aikana päätemppelinsä pyhän Moiris-järven lähellä, missä oli jumalalle pyhitettyjä krokodiilejä. Krokodiilikaupungissa lienee sen loistonpäivinä ollut 100 000 asukasta. Sen rauniot ovat laajimmat, mitä mistään Egyptin kaupungista on jäljellä. Sen läheltä on meidän päivinämme löytynyt pyhäin eläinten kuolemankaupunki ja siinä paljon krokodiilinmuumioita ja papyruskääröjä.
Herodotos kertoo, että Faijumin asukkaat ripustivat pyhille eläimille kristallisia ja kultaisia korvarenkaita ja rannerenkaita niiden etujalkoihin ja hankkivat niille säädettyä pyhää ravintoa, niin kauan kuin ne elivät. Kun eläimet kuolivat, ne balsamoitiin ja haudattiin juhlallisesti.
Monista paikoin Egyptiä on löydetty näitä matelijoita varten rakennettuja suuria huvilarakennuksia. Kuuluisassa Krokodiililuolassa pari penikulmaa El Amarnasta etelään voitiin kerran laskea krokodiilinmuumioita tuhansittain.
Etevä kreikkalainen maantieteilijä Strabo, joka vähän jälkeen meidän ajanlaskumme alkua kulki halki Egyptin, kertoo käynnistään Moiris-järvellä: »Pyhä krokodiili lojui miellyttävässä levossa rannalla. Isäntäni hankki pienen kakun, palan paistia ja kannullisen hunajaviiniä. Sitten saapuivat sinne papit, avasivat pyhän eläimen kidan, tunkivat sinne kakun ja lihakappaleen ja kaatoivat palan paineeksi viiniä krokodiilin kurkkuun. Sitten eläin heittäytyi veteen ja ui tyytyväisenä toiselle rannalle, missä toinen matkailija toisti saman ruokinnan.»
Krokodiilin kitaan joutumista pidettiin onnellisimpana kuolemistapana. Krokodiilin leukojen runtelemia pidettiin kateuden sekaisin tuntein krokodiilijumalan lemmikkeinä. Usein sattui, että tuollainen hirviö sieppasi rannalta pikku lapsia. Mutta silloin noiden pikku raukkojen äidit iloitsivat siitä, »että olivat olleet kyllin arvokkaita synnyttämään aterian jumalalle».
Mutta jos tahallansa surmasi pyhän eläimen, pidettiin sitä kuoleman ansaitsevana, ja jos oli kysymyksessä kissa tai ibis-lintu, ei tehty eroa, olipa sen surmannut tahallaan tai vahingossa. Siitä uskomattomasta fanatismista, millä kansa suojeli pyhiä kissojansa ja kosti niiden puolesta, kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo kuvaavan tapauksen, jota hän omin silmin oli ollut näkemässä. Muuan roomalainen oli täysin ilman omaa syytänsä aiheuttanut kissan kuoleman. Heti kerääntyi kansaa kokoon, ryntäsi siihen taloon, jossa »murhaaja» asui, ja löi hänet kuoliaaksi. Nälänhädän aikana voi sattua, että ihmiset söivät toisiansa, mutta koskaan ei ole kuultu, että joku olisi uskaltanut satuttaa kätensä pyhään eläimeen vaimentaakseen sen lihalla nälkäänsä.
Huippunsa eläintenpalvelus saavutti Egyptissä Saisin aikakautena ja sen jälkeen.
Hyvin oppinut ja paljon matkustanut kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen lausuu egyptiläisten eläintenpalveluksesta puhuessaan ihastuksensa heidän »komeita temppelejänsä kohtaan, jotka loistavat kullasta, hopeasta ja elektronista [ks. viite 47] ja säteilevät värikkäistä Indian ja Aithiopian kivistä. Mutta kun tulee pyhätön sisimpiin huoneisiin, palaen halusta saada nähdä sen, joka on ylevintä tässä pyhässä huoneessa, niin siellä eräs temppelissä uhria toimittavista papeista intoutunein katsein ja huulet ylistystä mumisten vetää syrjään esiripun ja saa meidät — hymyilemään hartaan kunnioituksensa esineelle. Sillä siellä ei näy sitä jumalaa, jota niin kiihkeästi halusimme nähdä, vaan käärme tai kissa, krokodiili tai muu peto, joka on arvoton elämään temppelissä ja omiaan oleskelemaan liejussa tai kallionkolossa. Tällainen on meille näyttäytyvä egyptiläisten jumala: hirviö, joka vieritteleikse purppuramatoilla.» Myöskin kreikkalainen kirjailija Lukianos kertoo hämmästyneensä, kun hän jumalan asemesta komeiden egyptiläisten temppelien kaikkein pyhimmässä huoneessa näki apinan, ibis-linnun, pukin, oinaan tai kissan.
Diodoros kertoo edelleen, miten pyhiä eläimiä ruokittiin »mitä oivallisimmilla ruoilla, kaikenlaisilla hienoilla leivoksilla ja hunajakakuilla, keitetyllä tai paistetulla hanhella j.n.e. Tuon tuostakin heidän pyhyytensä saivat virkistäytyä lämpimässä kylvyssä, jonka jälkeen »niitä voideltiin mitä ihanimmilla voiteilla ja niiden ympärillä poltettiin kaikenmoisia hyvätuoksuisia suitsukkeita. — Myöskin pidetään», hän jatkaa, »tarkkaa huolta siitä, että ne saavat noudattaa luonnonviettejään ja paritella. Jokaista pyhää koiraseläintä varten pidetään nimittäin naaraitakin, lajinsa jumalan lemmityiksi.»
Temppelieläinten jumalina palvomisesta kertovat egyptiläiset seinäkuvatkin. Kuvassa näkyy usein pappeja rukoilemassa eläintä, milloin seisoen, milloin polvistuneina; usein he ovat heittäytyneet maan tomuun hänen pyhyytensä edessä.
Pyhien eläinten ylläpitoa varten oli määrätty kustakin maakunnasta määrättyjen peltojen tuotteet. Puhuttiin senvuoksi »pyhän ibis-linnun maasta», ja »pyhän hanhen vainiosta» j.n.e. Lisäksi kestittiin pyhiä eläimiä vapaaehtoisillakin lahjoilla, kuten selviää eräästäkin hautakirjoituksesta, jossa vainaja kehuu itseänsä seuraavilla hyvillä töillään: »Elatusta annoin minä ibis-linnulle ja haukalle, kissalle ja sakaalille, niin kauan kuin ne elivät; ja kun ne kuolivat, lahjoitin minä niille balsamia ja kääreliinoja.»
Luonnollisesti kullakin pyhällä temppelieläimellä oli omat pappinsa ja hoitajansa, sekä mies- että naispuolisia. Viimemainittuja sanottiin »imettäjiksi». He kantoivat erityisiä arvonmerkkejä, ja kansa tervehti heitä kunnianosoituksin.
Kirjallisuutta:
Adolf Erman, Die ägyptische Religion.
Heinrich Brugsch, Religion und Mythologie der alten Ägypter.
Alfred Wiedemnnn, Der Tierkult der alten Ägypter (»Der alle Orient» 1912.)
Theodor Hopfner, Der Tierkult der alten Ägypter.
Friedrich Zimmermann, Der ägyptische Tierkult.
Lortel et Gaillard, La faune momifiér de l'ancienne Égypte (»Archives du Museum d'histoire naturelle de Lyon» 1903, 1907, 1909).
Otto Keller, Die antike Tierwelt.
VANHAIN EGYPTILÄISTEN KIRJALLISUUS JA ELÄMÄNKATSOMUS.
Muinaisten egyptiläisten kirjallisuudesta meidän tietomme ovat tavattoman paljon epätäydellisemmät kuin heidän taiteestaan. Ja kuinka voisi loisin ollakaan? Kaikkihan riippuu tässä siitä, kuinka monta vuosituhatta hauras papyruslehti voi vastustaa ajan tuhoavaa vaikutusta.
Mitä egyptiläisestä kirjallisuudesta on jäljellä, riittää kumminkin antamaan aavistuksen siitä, kuinka rikas ja monipuolinen se kerran on ollut. Millään muulla kansalla ei tuohon aikaan, mikäli tiedämme, ole ollut vastaavaa tarjottavissa.
Alamme kumminkin alusta
»KOULUKIRJOISTA».
Niitä hallitsee kokonaan pedagogin lukupuikko, jota ovat pidelleet hyvin aineellisuuteen taipuvat kädet. Kaikissa sävellajeissa ylistetään niitä aineellisia etuja, joita oppi tuo myötänsä. Tiedon sisäisestä arvosta nämä kirjoitukset sitävastoin sanovat tuskin sanaakaan. Koulukirjojen useasti tuima sävy osoittaa kuitenkin, ettei edes elämänviisaiden ja ymmärtäväisten egyptiläisten keskuudessa aina ollut niin helppoa opettaa nuorisolle tietojen hankkimisen arvoa. Niinpä sanotaan kerrankin: »Sinun sydämesi hyppelehtii, ja sinä olet kuin vallaton lintu. Lintu pannaan häkkiin, ja haukalta sidotaan siivet, kun se on kesytettävä — minä olen kyllä tekevä ihmisiä sinustakin, sinä kasvattamaton nuoriso. Muista se!» Koulukirjat ovatkin täynnä varoituksia ja kehoituksia kurittomille oppilaille, jotka kuten »kirmailevat varsat juoksevat pois koulusta ja jättävät kirjat lepäämään» omistautuakseen soturin ammattiin, maanviljelykseen tai — surullista sanoa — vielä useammin »antautuakseen huvittelemaan». He »kuljeksivat kadulta kadulle, missä tuoksuu oluelta, omaksi tuhoksensa». He istuvat pelaamassa ja lauleskelemassa ravintoloissa, sen sijaan, että oppisivat isien kunniakkaita ja ylistettäviä uskonnollisia tai historiallisia opetusrunoja!
Pedagogi milloin uhkaa moisia huimapäitä virtahevonruoskalla, milloin ylentää hän heidän mieltänsä opettavaiseen sävyyn puhumalla siitä, kuinka häntä itseänsä kerran on jalostettu kovalla käsittelyllä. »Katso minua!» hän sanoo pahantapaiselle nuorukaiselle. »Kun minä olin niin nuori kuin sinä, minä sain viettää aikani kädet kahleissa, ja ne ne nöyryyttivät minun jäseneni, kun olin kantanut niitä kolme kuukautta ja istunut suljettuna temppeliin, sillä aikaa kuin vanhempani ja veljeni saivat olla vapaina maalla. Kun tämän ajan perästä kahleet minulta otettiin pois ja minun käteni pääsi vapaaksi, minä olin kaikessa parempi kuin aikaisemmin. Minusta tuli numero yksi toverieni joukossa ja minä voitin heidät kaikki lukemisessa ja kirjoittamisessa.
Tee sinä nyt kuten minä sanon, niin voit hyvin ja huomenna havaitaan, ettei kukaan ole taidoissa sinua edellä.»
* * * * *
Mihin pyrki sitten kouluopetus? Tekemään pojasta »kirjurin», s.o. virkamiehen, sillä »kirjurin» rauhallinen ja varma asema oli egyptiläisten ihanne.
He tunsivat vanhastaan kunnioitusta oppia kohtaan, ei kuitenkaan niin paljon sen itsensä vuoksi kuin siitä syystä, että »kirjurilla», opiskelleella, oli valta kaikkien muiden yhteiskuntaluokkien suhteen. Hänelle oli avoinna miellyttävä tie valtion virkoihin, kun sitävastoin kaikkien muiden tuli rehkiä ja tehdä työtä otsansa hiessä. Oppimaton miesparka, »jonka nimeä ei kukaan tunne, on kuin raskaasti kuormitettu aasi, jota kirjuri ajaa», sanoo eräs vanhan Egyptin viisaista. »Tule senvuoksi kirjuriksi, jotta voit käskeä toisia! Kirjurin virka on suurta», ja koskaan hänen ei tarvitse kärsiä ja kieltäytyä: »Oppinut ravitaan kylläiseksi, mistä kiitoksen saa hänen oppinsa.» Kuinka onnellisessa asemassa hän onkaan verrattuna talonpoikaan! Lue ja kuule, miten voi käydä sen, jonka on elettävä maan tuotteista: »Mato on riistänyt häneltä puolet hänen sadostaan, ja toisen puolen on virtahepo syönyt suuhunsa. Pelloilla vilisee rottia, heinäsirkat ovat sinne laskeutuneet, ja varpuset varastavat. Voi talonpoika-parkaa! Laskee sitten maihin kirjuri kokoamaan veroja. Hänen palvelijoillansa on kepit kädessä ja he sanovat: 'Anna tänne viljasi!' Jos viljaa ei ole, he ruoskivat häntä ja vangitsevat hänet. Hänen vaimonsa sidotaan hänen silmiensä edessä ja hänen lapsensa pannaan kahleisiin. Naapurit hylkäävät hänet ja pakenevat viedäkseen viljansa turvaan.» Kuvaus tietysti liioittelee esittäessään kirjurin asemaa niin paljon valoisammaksi, mutta pääpiirteissään kylläkin, surullista sanoa, tämä kuvaus fellah-paran kohtalosta on totta.
Kadehtia ei voi käsityöläistäkään. Kun viisas Duauf lähettää poikansa kouluun valmistumaan kirjuriksi, hän neuvoo tätä: »Minä olen nähnyt sepän ahjonsa ääressä. Hänen käsiensä iho oli kuin krokodiilinnahka ja hänen tuoksunsa pahempi kuin kalanperkeiden.» Suutari on säälittävä raukka. Kaikkialla hän saa kierrellä ja kysellä työtä. »Hänen terveytensä on kuin kuolevan kalan, ja hän saa pureskella vain nahkaa. Entä kutoja sitten: hänen täytyy istua sisälle suljettuna kuin naisen. Hän saa istua siinä kokoonkyyristyneenä maassa eikä saa koskaan hengittää raitista ilmaa. Ja kuinkas on kivenhakkaajan laita? Päivän päättyessä hänen käsivartensa ovat voimattomat, ja hänen selkänsä ja polvensa ovat nyrjähtäneet. Mutta pahinta kaikesta on kalastajan ammatti. Hän saa elää kauheassa krokodiilien pelossa ja ennemmin tai myöhemmin hän joutuu niiden saaliiksi.»
Soturin kohtaloa, verrattuna kirjurin asemaan, maalaillaan myös egyptiläisessä koulukirjassa kauhistavin värein. Se pursuu kertomuksia siitä, miten häntä ruoskitaan lapsuudesta saakka: »Hänet lasketaan maahan ja häntä peitotaan kuin papyrusta.» Ja entä sitten hänen kohtalonsa samottaessa sotaretkillä yli vuorten ja erämaiden! »Leipänsä ja vetensä hänen on kannettava selässänsä, kuten aasi kantaa kuormansa, niin että hänen selkänsä koukistuu taakasta, ja pilaantunutta vettä hän saa juodakseen. Kun hän tulee vihollisen eteen, hän on kuin vangittu lintu. Ja kun hän palaa jälleen kotiin, hän on kuin puu, jota mato kalvaa. Hän on sairas ja hänen on paneuduttava vuoteeseen. Vaatteet on häneltä varastettu, ja hänen palvelijansa on karannut tiehensä.» Niin päntättiin jo nuorena päähän tuota hartaan ahdasta uskonvarmuutta, ellei mikään yhteiskunnallinen asema edes lähimainkaan ollut verrattavissa »kirjurin» virkaan.
* * * * *
Voidakseen kerran saavuttaa kirjurin kadehdittavan aseman ja sitten yletäkseen byrokraattisessa arvoasteikossa nuorukaisen oli osattava laittautua ylempiensä suosioon. Se on läpikäyvänä ohjeena useimmissa niissä »viisaudenopeissa», joita kouluissa opiskeltiin. Tähän kirjallisuuden haaraan kuuluu kuitenkin paljon sellaistakin, joka on eetillisessä suhteessa tätä paljon korkeampaa ja ylittää kouluviisauden näköpiirin. Siinä kirjallisuudessa on sukulaisuutta raamatun sananlaskujen kirjan kanssa. Varsinkin itsehillintä oli ominaisuus, jota pidettiin Egyptissä suuressa arvossa. Jos riitaveli käyttäytyikin meluavasti ja hillitsemättömästi, oli hienon miehen pysyttävä tyynenä ja osoittauduttava liian hyväksi tolkuttomaan torailuun. Hienotunteista suhtautumista toisiin, kiittämättömiinkin, esitetään jo vanhimpina aikoina ihmisen velvollisuudeksi, ja hurskaille ihmisille tulikin vähitellen »vaikeneva» merkitsemään »vanhurskasta», samoin kuin »kiivas» tuli jumalattoman ja syntisen yleisnimeksi. — Vanhat egyptiläiset olivat yleensä hyvälaatuista ja hupaista kansaa. Heidän pääasiallisin pyrkimyksensä oli hankkia niin itselleen kuin kanssaihmisilleenkin mahdollisimman miellyttävä olo sekä tässä että tulevassa elämässä.
VIISAUDENOPPEJA.
Vanhimmat viisauden opettajat.
Egyptiläisen kirjallisuuden vanhimpia teoksia on viisaudenoppi, jossa sanotaan, että sen on kirjoittanut kolmannen hallitsijasuvun viimeisen kuninkaan visiiri. Niin vanha se ei varmastikaan ole, mutta sillä on joka tapauksessa hyvin kunnioitettava ikä.
Käytännöllinen viisaus puhuu siinä jokaisesta viisaan miehen antamasta neuvosta. Ei saa olla kohtuuton, hän sanoo. Tämä ei estä kuitenkaan juomasta juomarin kanssa ja istumasta pöydässä ahmatin seurassa, kunhan vain omalta osaltaan on kohtuullinen — sillä ei sovi loukata sitä, jolla on asioista toinen käsitys. Kieltänsä on varottava sellaisilta ihmisillä, jotka eivät voi pitää tietoinansa salaisuutta. Ei saa olla ylimielinen, sillä kukaan ei tiedä, mitä mistäkin voi tulla. Lopuksi viisas mies lupaa, että sillä nuorukaisella, joka seuraa tarkoin hänen neuvojansa, on oleva loistava menestys.
Niin köyhää on sen ajan »viisaus». Se ei ole kohonnut käytännöllisen hyödyn ja seurustelutaidon portaikkoa korkeammalle.
Toinen vanhan valtakunnan aikainen kuuluisa viisauden opettaja oli muuan viidennen hallitsijasuvun visiiri nimeltä Ptahotep. Kuunnelkaamme muutamia tämän viisaan miehen neuvoja! »Jos olet pyydetty», hän sanoo, »aterialle miehen luo, joka on sinua ylempi, niin ota mitä eteesi asetetaan! Älä tuijota niihin ruokalajeihin, joita isännällä on edessänsä, vaan katso mitä sinulla itselläsi on edessäsi! Sillä muutoin isäntä voi tulla huonolle tuulelle.
Luo silmäsi maahan, kunnes isäntä suvaitsee tervehtiä sinua, ja puhu vasta, kun hän on puhutellut sinua! Naura, kun hän nauraa! Se tekee hänen sydämellensä hyvää, ja hänestä on silloin mieluista, mitä sinä teet. Täytyy olla varovainen seurustellessaan isoisten kanssa, sillä koskaan ei tiedä, mikä heidän mielensä on. Mahtava mies, joka istuu pöydässä, antaa tietysti parhaat palat niille, jotka istuvat häntä lähinnä, mutta hänen hyvä mielensä voi saada hänen kätensä ulottumaan aina sinnekin, missä sinä istut.
Koukista selkäsi ylempäsi edessä, silloin olet nauttiva hyvinvointia talossasi! Elät hyvästi, niin kauan kuin hän on lempeä.
Jos tahdot säilyttää ystävyyden perheen kanssa, johon sinulla on pääsy, niin varo lähestymästä talon naisia! Tuhannet ihmiset joutuvat heidän vuoksensa turmioon. Heidän loistavista jäsenistänsä hurmaantuu, mutta lyhyen nautinnon hetken perästä he eivät näytä enää sinusta kauniilta: yhden ainoan silmänräpäyksen nautinto -— ja se on kuin unelma —, ja sitten tulee kuolema loppuna kaikelle!
Jos olet päässyt hyvinvointiin, niin nai ja rakasta vaimoasi yli kaiken! Anna hänelle ruokaa yltäkyllin ja kauniita vaatteita — ne ovat lääkitystä hänen ruumiilleen. Voitele häntä hyvänhajuisilla voiteilla ja tee hänet onnelliseksi, niin kauan kuin hän elää! Hän on hyvä pelto omistajallensa.
Jos sinusta on tullut mahtava ja rikas oltuasi kerran vähäpätöinen ja köyhä mies, niin älä unohda, mikä oli tilasi ennen! Älä luota aarteisiisi, sillä ne sinä olet saanut lahjana Jumalalta. Sinulle voi käydä samoin kuin toisille, joista on tullut rutiköyhiä, sillä sinä et ole parempi kuin he!
Mitä viisas Ani opettaa.
Uuden valtakunnan ajalta on olemassa kokoelma elämänohjeita nimenä »Viisaan Anin oppi». Ikävä kyllä se on säilynyt vain vaillinaisena jäljennöksenä, jonka on tehnyt koulupoika mitä murheellisimmalla tavalla turmellen tekstin, niin että ymmärrämme siitä tuskin puoltakaan.
Kuulkaamme kuitenkin jotakin siitä, mitä viisaalla miehellä on sydämellään! Näin hän sanoo muun muassa: »Älä käy talossa, jossa istutaan oluen juonnissa, sillä ne sanat, jotka huuliltasi pääsevät, toistetaan; ja paha on olla tietämättä, mitä todellakin on sanonut. Sinä voit myös juomingeissa kaatua ja taittaa sääresi, eikä kukaan ojenna sinulle auttavaa kättänsä. Sinun juomaveikkosi sanovat: 'heittäkää ulos se juoppo!' Ja kun joku tulee sinua tervehtimään, hän löytää sinut maassa makaamasta avuttomana kuin pieni lapsi.
»Varo vierasta naista, jota ei tunneta omassa kaupungissaan! Älä silmäile häntä, äläkä ole missään tekemisissä hänen kanssaan! Hän on kuin syvä joki, jonka virran pyörteitä ei tunneta.
»Älä veljeile toisen miehen orjan kanssa, jonka nimi löyhkää!
»Älä vastaa päällysmiehellesi, kun hän on vihoissaan, vaan väisty hänen tieltään! Puhu sävyisästi hänelle, joka on puhunut sinulle vihapäissään, ja tyynnytä hänen sydäntänsä! Älä sano kaikkea, mitä sydämelläsi on, sille miehelle, johon et voi luottaa. Varomattomalla sanallasi, joka kerrotaan eteenpäin, sinä voit hankkia itsellesi vihamiehiä. Ihmisen ruumiiseen mahtuu enemmän kuin latoon ja se on täynnä kaikenlaisia vastauksia; valitse sinä niistä hyvät ja lausu ne, mutta telkeä huonot ruumiiseesi!
»Mies, joka sanoo pahoja sanoja, ei voi odottaa saavansa kokea hyviä tekoja.
»Älä syö leipää, kun nälkäänäkevä seisoo vierelläsi, ojentamatta hänellekin leipää syötäväksi!»
Viisas Ani teroittaa mieleen edelleen velvollisuutta kunnioittaa ja osoittaa kiitollisuutta myöskin äidille, sillä muutoin hän voi »koroittaa kätensä kohti korkeutta, ja Jumala on kuuleva hänen äänensä.» Hänhän on, Ani sanoo, »kauan kantanut sinua sydämensä alla ja sitten selässään, ja kolme vuotta oli hänen rintansa sinun suussasi.[92] Hän synnytti ja kasvatti sinut ilman, että sinun likasi häntä iljetti. Ja kun sinä sitten tulit kouluun ja sait kehittää itseäsi kirjurin toimeen, hän piti joka päivä sinusta huolta antamalla leipää ja olutta talostansa.
»Kun kuolema tulee sinua noutamaan, anna hänen löytää sinut hyvin valmistuneena! Ah, kun se hetki on lyönyt, ei sinun auta sanoa: 'Minä olen liian nuori, tullakseni poistemmatuksi!' Sillä kuolema tulee milloin tahtoo ja vie imeväisen äitinsä rinnoilta yhtähyvin kuin vanhuksen. Ajattele sitä. Sillä minä annan sinulle hyviä neuvoja, jotka sinun pitää kätkeä sydämeesi. Tee niin! ja sinusta on tuleva hyvä ihminen, ja kaikenlaatuiset onnettomuudet pysyttelevät erillänsä sinusta.»
Amen-em-open viisaudenkirja ja Salomon sananlaskut.
Aivan erityisen kiintoisa on 10:nneltä vuosisadalta e.Kr. tai hiukan myöhäisemmältä ajalta peräisin oleva viisaudenoppi, joka äskettäin on julkaistu maattuaan British Museumissa aina vuodesta 1888 saakka. Se on merkillisimpiä egyptiläisiä sivistysasiakirjoja, mitä on olemassa. Mutta se on hyvin vaikea kääntää, sillä se on hyvin huolimattomasti tehty jäljennös alkuperäisestä. Teksti vilisee sanoja, joita ei tunneta muista kirjoituksista, ja se on täynnä kielellisiä käänteitä, jotka aiheuttavat suuria vaikeuksia. Senvuoksi on tähän saakka vain vaillinaisesti kyetty tulkitsemaan kirjoittajan omituisia ja omaperäisiä ajatuksia. Huolimatta kaikista yrityksistä eivät ainoastaan yksityiset lauseet ja ajatukset, vaan kokonaiset kappaleetkin ovat vielä tänäkin päivänä selittämättä.
Sanoimme äsken, että tässä tekstissä on jotakin vallan erikoista. Ja mikä on tämä erikoisuus? Se, että meillä on tässä edessämme todellinen kirjailijapersoonallisuus, joka lausuu ajatuksia, joista aikaisemmin ei ole löytynyt jälkeäkään Egyptissä. Kaikki, mikäli muutoin tunnemme egyptiläistä kirjallisuutta, on hyvin vähän kirjailijayksilöllisyyden leimaamaa. »Me olemme tässä», tanskalainen egyptologi H.O. Lange sanoo, »kaukana kaavamaisesta, perinnäisomaisesta lauseparsien käytöstä».
Kirjoittaja, jonka nimi on Amen-em-ope, oli korkea virkamies, jonka arvonimi oli »kuninkaallinen Egyptin viljakirjuri». On muistettava, että valtion verot perittiin viljana tai muina luonnontuotteina, että kaikkialla oli valtion vilja-aittoja ja että verojen perimistä oli valvomassa monihaarainen virkamieskunta.
No niin, Amen-em-ope puhuu »pojalleen, lapsistaan nuorimmalle», ja antaa hänelle elämänohjeita seurustelutaidossa ja siveellisiä opetuksia, että hän välttäisi pahaa ja tulisi onnelliseksi tässä maailmassa. Erityisesti vanha, viisas isä kehoittaa maltillisuuteen ja sävyisyyteen: »Ojenna kiihtyneelle kätesi, ja kun Jumalan käsi on hänet hylännyt, niin ravitse häntä leivällä luonasi! Jumalalle on myöskin mieluista viipyä, ennenkuin puhuu kiivastuneelle miehelle. Ole senvuoksi levollinen riitaveljesi edessä ja taivuta itsesi hänen edessänsä, joka sinua loukkaa! Nuku yö, ennenkuin puhut hänelle! Sillä hän on kuin myrskytuuli, joka riehuu kuin tuli oljissa.
»Älä kosta sille, jota vihaat! Ethän sinä tunne Jumalan suunnitelmia. Heittäydy Jumalan käsiin,[93] niin sinun sävyisyytesi ja lempeytesi on saattava vihollisesi lankeamaan. Älä ahnehdi toisten omaisuutta, vaan ole oikeamielinen teoissasi! Oikeamielisyyden hyveen Jumala antaa sille, jota hän rakastaa.
»Ole lempeä veroja periessäsi äläkä käytä vääriä punnuksia viljaa punnitessasi, silloin sinä voit nukkua levollisesti ja olla iloinen seuraavana päivänä. Mutta älä anna myöskään talonpojan lahjoa itseäsi viljalla äläkä vehkeile hänen hyväkseen verolistaa laatiessasi, kun hän tahtoo viekastella veronmaksussa!
»Maata mitatessasi älä muuta rajapyykkiä äläkä tartu lesken rajamerkkiin! Ken sen tekee, on väkivallantekijä heikkoa kohtaan. Hänen varastoaittansa tuhotaan, hänen tavaransa otetaan hänen lapsiltaan, ja hänen omaisuutensa annetaan toiselle. Älä himoitse vähävaraisen omaisuutta äläkä tavoittele hänen leipäänsä! Köyhän omaisuus saa aikaan myrskyn melussa ja se karvastelee kurkkua. Parempi on vakkanen viljaa, jonka Jumala sinulle antaa, kuin viisi tuhatta vakkaa, jotka väkivallalla otetaan. Lyhyen ajan ne viihtyvät ladossa, eivätkä ne ravitse vadissa. Parempi on niukka jokapäiväinen leipä ja tyytyväinen sydän kuin rikkaus ja tora ja riita. Älä tavoittele senvuoksi rikkautta äläkä huokaile köyhyyttä! Ahnaan ja tyytymättömän laivaa ajelevat ympäriinsä hyökyaallot, mutta tyytyväisen pienellä veneellä on myötäinen tuuli.
»Ole armelias köyhille ja vieraille! Älä karkoita vierasta öljyastiasi äärestä, niin sen sisältö tulee monenkertaiseksi! Jos sinulla on lautta, niin ota lauttausmaksu siltä, joka voi maksaa, mutta säästä köyhä siitä! Jumala rakastaa sitä, joka pitää kunniassa köyhän miehen, enemmän kuin sitä, joka pitää suurta melua ylhäisestä miehestä.
»Ole hienotunteinen kanssaihmisiäsi kohtaan: Älä naura sokealle, älä pidä pilkkanasi kääpiötä äläkä kiusaa rampaa! Älä ilvehdi ihmisen kanssa, joka on Jumalan kädessä,[94] äläkä ole hänelle raaka, kun hän sattuu sinua töykkäämään! Ihminen on savi ja oljenkorsi, ja Jumala on rakennusmestari. Hän repii ja hän rakentaa joka päivä, mielensä mukaan hän tuhannet ihmiset alentaa ja hän ylentää toiset tuhannet vallitsemaan kanssaihmisiänsä. Ole senvuoksi nöyrä! Ei taitu selkä siltä, joka sen taivuttaa.
Vilpittömyys on myöskin hyve, jota viisas isä teroittaa mieleen. »Älä puhu kerskuen toisen ihmisen kanssa! Jumala sitä inhoaa. Älä erota sydäntäsi kielestäsi, niin kaikki sinun suunnitelmasi onnistuvat, ja sinä olet saava arvon ihmisten silmissä ja oleva hyvässä turvassa Jumalan kädessä. Jumala vihaa sitä, joka teeskentelee puheessaan; kaksikielistä hän suuresti inhoaa. — Mutta älä myöskään avaa sydäntäsi liiaksi ihmisille, äläkä anna oman arvosi kärsiä siitä vauriota. Älä ole avomielinen lörpöttelijälle! Mies, joka säilyttää salaisuuden sydämessään on parempi kuin se, joka sen kertoo ja tuottaa sillä vahinkoa.»
Aiheettomasta huolehtimisesta viisas myöskin varoittaa: »Älä asetu levolle peläten huomispäivää! Ei kukaan ihminen tiedä, millainen siitä on tuleva. Ole senvuoksi levollinen ja vahvista sydäntäsi.»
Aito egyptiläinen on käsitys päällysmiehen ja käskyläisen välisestä suhteesta. Kuuliaisuuden velvollisuudesta sanotaan: »Salli päällysmiehesi lyödä itseäsi ja kätke nyrkkisi viittaasi ja anna hänen haukkua itseäsi, mutta seiso sinä vaieten. Kun sinä seuraavana päivänä astut hänen eteensä, hän antaa sinulle leipää avoimin käsin.»
Erinäisisssä kohdissa Amen-em-open viisaudenkirja muistuttaa Anin viisaudenoppia. Mutta Anilta puuttuu melkein kokonaan persoonallisen uskonnollisuuden taustaa, joka kannattaa Amen-em-open kehoituksia. Amen-em-open kehittely ei ole, suurin piirtein nähtynä, kuivaa ja nokkaviisasta käytännöllistä elämänviisautta, vaan me kohtaamme siinä korkeamman laadun siveellisiä ja uskonnollisia periaatteita, kuin mitä tunnemme muusta egyptiläisestä viisaudenkirjallisuudesta. Viisas opettaja viittaa alati Jumalan tahtoon, ja erityisen kiintoisaa on, että hän tällöin ei puhu mistään määrätystä jumalasta, vaan yleensä Jumalasta siveellisenä, äärettömänä olentona, josta hän tuntee olevansa riippuvainen ja jonka edessä hän tuntee edesvastuuta.
Meidän on siirryttävä aina ensimmäiseen vuosisataan j.Kr. löytääksemme jotakin vastaavaa egyptiläisessä kirjallisuudessa. Siellä täällä esiintyy lausuntoja, jotka vievät ajatuksen Vanhan Testamentin Salomon sananlaskuihin.
Nämä yhtäläisyydet ovat äskettäin saaneet osan eteviä egyptologeja ja teologeja kuuluisan egyptologin ja seemiläistenkin kielten tuntijan Ermanin johdolla pala palalta vertaamaan Amen-em-open viisaudenoppia ja Salomon sananlaskuja. Ja he ovat tulleet huomiot »herättäviin tuloksiin: se osa Sananlaskuja, joka alkaa 22. luvun 17. säkeistöstä, on osoittautunut — myöskin 23. luvun 11. säkeistö — suoranaiseksi, joskin mukailluksi, käännökseksi Amen-em-open opista poikkeuksena ainoastaan 22. luv. 26. säk. Kiintoisaa on, että sitä osaa Sananlaskuja, jossa nämä egyptiläiset mietelmät esiintyvät, raamatuntutkimus yleensä pitää erityisenä pienenä teoksena, joka on liitetty suureen sananlaskukokoelmaan. Tämä jakso käsittää luv. 22: 17—24: 22. Sen kirjoittaja on siis ammentanut egyptiläisestä lähteestä.
Kääntäessään hän on ryhtynyt tekemään joukon muutoksia ja poisjättöjä saadakseen tekstin soveltuvammaksi omille maanmiehillensä. Kun Amen-em-ope varoittaa poikaansa rikkauden tavoittelusta, hän sanoo: »Älä käännä sydäntäsi rikkautta tavoittelemaan! Älä vaivaa itseäsi voittaaksesi enemmän, kun sinulla on, mitä tarvitset. Jos sinä anastat itsellesi rikkauksia, niin ne eivät pysy sinun luonasi yli yön. Kun päivä koittaa, ne eivät enää ole talossasi… Ne ovat tehneet aukon varastohuoneeseen… ja ryömineet ulos. Ne ovat tehneet itsellensä siivet niinkuin hanhet ja lentäneet taivasta kohti.
Tämä esitetään Sananlaskuissa, 23:4—5, seuraavasti: »Älä vaivaa itseäsi tullaksesi rikkaaksi; lakkaa taidollisuudestasi! Saatko silmäsi lennättää siihen, ennenkuin sitä ei enää ole. Sillä se tekee, jopa tekeekin itsellensä siivet niinkuin kotka, joka lentää taivasta kohti.»
Hanhi oli egyptiläisten lempilintu ja kelpasi siis kirjallisuudessakin esitettäväksi, mutta heprealaisten runolliselle tunteelle soveltui kotka paremmin.
Jos siirrymme sitten Amen-em-open viisaudenopin alkuun, niin huomaamme sen alkavan näin: »Käännä korvasi tänne, kuule sanojani ja laske minun opetukseni sydämellesi!» Kehoitus on melkein sanasta sanaan sama, mikä aloittaa vastaavan Sananlaskujen osaston. Ja jatkokin tarjoaa kauttaaltaan yhtäläisyyksiä. Oppilasta kehoitetaan kummassakin tekstissä lujasti kätkemään viisaudensanat sisimpäänsä, niin että ne levottomuuden hetkinä tulisivat — kuten egyptiläisessä tekstissä sanotaan — »paaluksi sinun kielellesi», jota vastaa Sananlaskujen toivomus, että »pitäisit mielevyyden, ja huulesi varjelisivat tietoa».
Silmäänpistäviä ovat myöskin ne Sananlaskujen sanat, joissa opettaja sanoo opettaneensa poikaansa, »että veisit» — kuten sanat kuuluvat — »totuuden sanoja niille, jotka sinut lähettivät»[95] (tietoa tuomaan). Nämä sanat selviävät täysin sisällöltään vasta, kun lukee ne egyptiläisestä tekstistä niiden alkuperäisessä yhteydessä. Siellä ne esiintyvät niinikään puheen ollessa nuorukaisen kasvattamisesta virkamieheksi. Yksi tämän koulutuksen päämääristä oli juuri, että oppilas »voisi viedä oikean vastauksen sille, joka on hänet matkaan lähettänyt.»
Siten on egyptiläisen tekstin avulla onnistuttu selittämään Sananlaskujen tekstikohta, johon aikaisemmin kaikki tulkitsijain ponnistukset ovat rauenneet. Toinen vieläkin hämmästyttävämpi kohta on Sananlaskujen 22:20. Heprealainen teksti kuuluu sanasia sanaan näin: »Enkö ole kirjoittanut sinulle kolmeakymmentä neuvoineen ja tietoineen» j.n.e. Sana kolmekymmentä tuntuu tässä yhteydessä täysin ajatuksettomalta. Kääntäjät ovat enimmäkseen käsittäneet vastaavan heprealaisen sanan virheellisesti kirjoitetuksi ja tarkoittavan melkein samoin kuuluvaa heprealaista sanaa, — jossa on yksi kirjain enemmän — ja joka merkitsee »upseeri»; ja sitten on tulkittu[96] kirjoittajan tällä kuvannollisesti tarkoittaneen »kunnon lauseita» tai »sääntöjä».
Niin paljon kekseliäisyyttä ei tulkintaan nykyisin enää tarvita, kun voidaan turvautua Amen-em-open viisaudenoppiin. Hän puhuu nimittäin nuorukaisen kanssa »kolmesta kymmenestä luvusta», joihin hänen oppinsa on jaettu! Niin yksinkertaista siis!
Kun edelleen Sananlaskujen 22:24:ssä sanotaan: »Älä mene vihaisen miehen seuraan äläkä ole tuimain parissa!» niin Amen-em-opella tavataan aivan samat sanat.
Muitten kehoitusten joukossa, joilla egyptiläisessä tekstissä on vastineensa, on Sananlaskujen 23:10: »Älä siirrä ikivanhaa rajaa äläkä mene orpojen pellolle!»
Amen-em-ope antaa myöskin sääntöjä seurustelu taidossa, jotka hyvin paljon muistuttavat viisaan Ptahotepin ohjeita. Käyttäytymisestä ylhäisen miehen pöydässä hän sanoo: »Älä syö leipää ruhtinaan läsnäollessa! Jos sinua (hänen pöydässään) ravitaan väärillä herkkupaloilla,[97] niin ne ovat ainoastaan sinun suusi tyydytykseksi. Suuntaa silmäsi siihen vatiin, joka on edessäsi, ja ole siihen tyytyväinen!» Tätä vastaa seuraava Sananlaskujen neuvo (23:1—3): »Kun istut syömään hallitsijan kanssa, niin tarkkaa tarkasti, kuka[98] on edessäsi, ja pane veitsi kurkullesi, jos olet liian nälkäinen. Älä himoitse hänen herkkujansa, sillä se on petollista leipää!» Viimeinen lause vastaa läheltäpitäen egyptiläistä käännettä »vääriä herkkupaloja».
Ansaitsee myöskin huomauttaa, että Amen-em-open käyttämä kuva »myrskystä nielussa» toistuu toisessa yhteydessä Sananlaskujen 23:7—8:ssa, missä kirjoittaja taitavasti ja sattuvasti soveltaa egyptiläisen viisaudenkirjan sanakäännettä toiseen yhteyteen puhuessaan »kadesilmäisen leivästä».[99]
* * * * *
Kieltämätön tosiasia on tämän jälkeen, että ellei sattumalta egyptiläistä viisaudenkirjaa olisi löytynyt ja vihdoin, joskin myöhään, vedetty esiin British Museumin kätköstä, niin sellaiset kohdat Sananlaskuista kuin 22:20—21 olisivat vielä tänäkin päivänä pysyneet raamatunkääntäjille käsittämättöminä ja ne olisi täytynyt tulkita umpimähkään. Kumminkaan Ermanin löydön suurin merkitys, kuten Lugn sanoo, »ei ole siinä, että joitakin suhteellisen merkityksettömiä paloja Amen-em-open opista on huomattu kuuluvan juutalaisten kanoniin. Erinomaisen tärkeätä sitävastoin on, että nyt on saatu vääjäämätön todistus siitä, että israelilaiset ovat tunteneet egyptiläistä kirjallisuutta ja käyttäneet sitä hyväksensä paljon suoranaisemmalla tavalla, kuin mitä aikaisemmin oli uskallettu olettaa. Ettei Amen-em-open viisauden oppi ollut ainoa egyptiläinen teos, jota juutalaiset tutkivat, voidaan luonnollisesti pitää varmana. Lisättäköön vielä, että egyptiläisen vaikutuksen jälkiä voidaan jo Amen-em-open teoksen nojalla osoittaa muissakin Vanhan Testamentin kirjoituksissa, m.m. Jobin kirjassa, Jeremialla ja Jesajalla.» Kun esimerkiksi Jumala on »se, joka punnitsee ihmisen sydämen», tulee ajatelleeksi, miten egyptiläiset kuvittelivat kuolleen seisovan Osiriksen tuomioistuimen edessä, ja kun Job vertaa ihmisen ruumista »savimajaan», niin on siinäkin egyptiläisen ajatuksenjuoksun makua. Luonnollisestikaan ei tarvitse ajatella, että kaikki mainitut israelilaiset kirjailijat olisivat syventyneet juuri Amen-em-open kirjaan. Olihan monia egyptiläisiä ‘opettajia', jotka olivat henkistä sukua hänelle, ja israelilaisilla on epäilemättä ollut käytettävinään monia meille tuntemattomia egyptiläisten teoksia.
Lugn on myöskin tässä yhteydessä esittänyt kiintoisan kysymyksen, jonka toiset tutkijat ovatkin ottaneet lähemmin keskusteltavaksi, nimittäin missä määrin hiljainen alistuvaisuus ja lämmin jumalaanluottamus, jotka ovat Amen-em-open viisaudenopille ominaisia piirteitä, ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin. Se sorto, jonka alaisina he elivät »Baabelin vankeudessa», teki varmaankin heidät erityisen vastaanottavaisiksi tämänkaltaisille ajatuksille. »Israelin maan hiljaiset», Lugn sanoo, »olivat varmaankin hyvin läheisiä henkisiä sukulaisia Egyptin ’vaikenijoille’.»
* * * * *
Jos Ermanin löytö olisi tehty aikaisemmin, sanokaamme 25 vuotta sitten, siis ennen sitä vanhain ja uusien mielipiteiden valtavaa kamppailua, jonka kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch sai aikaan kirjoituksellaan »Babel und Bibel», niin varmastikin Ermanin teoriat egyptiläisestä vaikutuksesta Vanhaan Testamenttiin olisivat kohdanneet kiivasta suuttumusta vanhateologiselta taholta. Nyt taistelu vanhan ja uuden välillä on pääasiassa taisteltu loppuun tällä alalla. Kummankin puolen liioitteluilla on nyt ainoastaan historiallista kiintoisuutta, ja eri mielipiteiden kamppailusta ja taistelun aikana esille tuoduista uusista tosiasioista on jäänyt pysyväksi tulokseksi, että on täytynyt luopua siitä vanhasta uskosta, että juutalaiset, kiinalaisia lukuunottamatta, olisivat muinaisaikana olleet maailman ainoa sivistyskansa, jonka olisi onnistunut kokonaan eristäytyä toisten kansojen vaikutuksilta.
Palaamme tähän kysymykseen juutalaisten historiaa esitettäessä. Toistaiseksi rajoitumme lausumaan muutamia sanoja egyptiläisten vaikutuksesta tähän kansaan. Sillä tällainen voimakas vaikutus, sekä valtiollinen että sivistyksellinen, kävi ilmeiseksi jo El Amarna-kirjeiden löydön yhteydessä. Toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. Palestiina oli tosiasiallisesti Egyptin maakunta. Monet viime aikoina tässä maassa kaivauksia suoritettaessa tehdyt löydöt todistavat yhä varmemmin, miten vilkasta yhteys Egyptin kanssa kerran on ollut. Palestiinan maasta ei ole löytynyt yksin kotimaisia kananealaisia jumalankuvia, vaan myöskin egyptiläisiä, babylonialaisia ja heettiläisiä. Kovakuoriaisia, Besin kuvia ja muita puhtaasti egyptiläisiä taikaesineitä esiintyy runsaasti myöskin Palestiinan maassa, ja silmät ovat auenneet ymmärtämään egyptiläistä vaikutusta myöskin Salomon aikaisen Palestiinan rakennustaiteeseen. Kaikki viittaa siihen, että juutalaisten henkiseen sivistykseen Assyrian ja Babylonian lisäksi vaikutti voimakkaasti myöskin Egypti.
MAAILMAN VANHIMPIA SATUJA
Nykyajan egyptiläisillä on suuret satuaarteet, joita he eivät koskaan väsy kuulemasta sadunkertojain huulilta. Näiden satujen ja arabialaisten satukokoelman »Tuhannen ja yhden yön» välillä on paljon yhtäläisyyttä. Olisi sen vuoksi valmis tekemään johtopäätöksen, että egyptiläiset ovat saaneet nykyiset satunsa maansa arabialaisilta valloittajilta. Niin ei ole kuitenkaan asianlaita, vaan he ovat perineet tämän kirjallisuuden omilta esi-isiltään. Muuan egyptiläisten vanhimmista saduista kertoo
Haaksirikkoutuneesta merimiehestä.
Tällä sadulla oli aikoinaan varmaan yhtä suuri menestys nuorison keskuudessa kuin meidän päivinämme kertomuksella Sindbad Merenkulkijasta.[100] Merimies, josta sadussa puhutaan, kertoo itse, kuinka hän suurella aluksella purjehti maahan, jossa faaraon kuparikaivokset olivat.[101] »Meillä oli», hän sanoo, »miehistönä satakaksikymmentä Egyptin parasta merimiestä. Ne olivat miehiä, joiden sydän oli uljaampi kuin jalopeuran.» Mutta hirmuinen myrsky puhkesi, alus upposi, ja kertojamme oli ainoa, joka pelastui. Hänen oli onnistunut tarrautua kiinni lankkuun, joka kolmen päivän perästä ajautui saareen.
Hän oli joutunut hedelmälliseen maahan. Siellä kasvoi viikunoita ja viinirypäleitä ja kaikenlaisia muita herkullisia hedelmiä, joilla haaksirikkoutunut voi vaimentaa nälkäänsä. »Mutta äkkiä», hän kertoo, »minä kuulin kuin valtavan merenaallon pauhun. Puut taittuivat, maa järisi, ja minä pelästyin niin, että peitin kasvoni. Kun jälleen katsoin ympärilleni, näin suuren käärmeen, joka tuli minua kohti. Sen ruumis loisti kuin kulta auringossa.»
Jättiläiskäärme otti haaksirikkoutuneen kitaansa ja vei hänet luolaansa tekemättä hänelle mitään pahaa. Se puhutteli miestä ystävällisesti ja kertoi hänelle jumalain tahdon olevan, että haaksirikkoutunut jäi neljäksi kuukaudeksi saarelle. Mutta jos hän sinä aikana kärsivällisesti alistuisi kohtaloonsa, tulisi Egyptistä laiva noutamaan häntä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse.
Silloin merimies tuli niin iloiseksi, että lupasi käärmeelle pyytää faaraota lähettämään saarelle aluksen lastattuna kaikilla Egyptin aarteilla. Mutta käärme hymyili hänen puheillensa ja sanoi: »Sinulla ei ole mitään, mitä minä haluaisin, sillä minä olen Puntin maan kuningas. Kaikki nämä tuoksujen aarteet ovat minun. Ja muutoin: kun sinä kerran olet täältä lähtenyt, et koskaan enää ole tätä saarta näkevä, sillä se on vajoava mereen.»
Kun neljä kuukautta oli kulunut, tulikin egyptiläinen alus saarelle. Ystävällinen käärme hyvästeli merimiestä, toivotti hänelle onnellista kotimatkaa ja lahjoitti hänelle laivanlastin mirhamia ja hyvänhajuisia öljyjä, kanelia, norsunluuta, turkiksia, vinttikoiria, apinoita ja kaikenmoista muuta kallisarvoista tavaraa. Ne mukanansa hän palasi onnellisesti Egyptin maahan.
Eihän satu ole sen merkillisempi. Meidän päiviemme lapsi, jolla on kokemusta satujen sommittelussa, varmasti voisi tehdä sen jännittävämmäksi. Mutta tulee muistaa, että tämä oli kaikkein vanhimpia satuja ja että alku on aina hankala.
Satu kolmesta veljeksestä, joista piti tulla kuninkaita.
Eräänä päivänä, kun kuningas Kheopsilla, hänellä, joka rakensi suurimman pyramidin, ei ollut erityistä tehtävää, hän kutsui luoksensa poikansa ja hovimiehensä ja kysyi heillä: »Onko teissä sellaista, joka voisi huvittaa minua kertomalla jotakin ihmeellistä?» Silloin nousivat he toinen toisensa perästä ja kertoivat satumaisista teoista, joita velhot ja ihmeittentekijät muinaisina aikoina olivat suorittaneet. Mutta kun tuli prinssi Hordadefin vuoro, hän sanoi: »Minä tunnen ihmeidentekijän ja velhon, joka vielä elää. Hänen nimensä on Dedi. Hän on sadankymmenen vuoden vanha. Joka päivä hän syö viisisataa leipää ja häränreiden ja juo kymmenen saavia olutta. Hän voi saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan. Hän voi myöskin saada erämaan-jalopeuran seuraamaan itseänsä kuin uskollinen koira.»
»Poikani, sinun on itsesi noudettava se mies tänne!» Kheops lausui.
Hordadef teki, kuten hänen isänsä oli käskenyt.
Kun Dedi oli saapunut kuninkaan palatsiin, faarao sanoi hänelle: »Onko totta, Dedi, että sinä voit saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan?» »Totta minä sen taidon osaan, oi herra kuningas», tämä vastasi.
Silloin kuningas noudatti hanhen. Linnulta hakattiin pää irti ja pantiin se toiseen päähän salia ja ruumis toiseen päähän. Sitten Dedi nousi ylös ja saneli loitsut. Ja katso: hanhen ruumis alkoi keikkua sinne, missä pää oli, ja pää liikkua ruumista kohti. Kuninkaan valtaistuimen edessä pää ja ruumis yhtyivät, ja hanhi kurkoitti kaulaansa ja kaakatti.
Sitten Dedi suoritti saman tempun härälle, jolta pää oli irti hakattu.
Eläin kulki hänen perässänsä mylvien.
Sitten faarao tahtoi saada tietää Dediltä tulevaisia tapahtumia, ja ennustaja kertoi hänelle: »Auringonjumalan Ran papilla on puoliso, jonka nimi on Reddedet. Hän on synnyttävä kolme poikaa, joiden isä on Ra itse, ja jumala on luvannut, että he toinen toisensa perästä tulevat hallitsemaan sinun valtakuntaasi.»
Kun Kheops kuuli ennustuksen, kävi hän murheelliseksi sydämessänsä. Mutta Dedi sanoi: »Älköön faaraon sydän olko murheissaan! Sinun poikasi on hallitseva ensiksi, sitten sinun pojanpoikasi ja vasta heidän jälkeensä tulevat nämä kolme kuninkaiksi.» Silloin faarao käski, että Dedin piti jäädä prinssi Hordadefin luokse ja että hänelle piti joka päivä antaa tuhat leipää, sata saavia olutta, härkä ja sata nippua sipulia.
* * * * *
Kun sitten Reddedet oli synnyttänyt kolme poikaansa, Ra lähetti Isis-jumalattaren ja kolme muuta jumalatarta auttamaan häntä hänen vaikealla hetkellänsä. He tulivat tanssijattariksi pukeutuneina papin taloon ja tapasivat hänet itsensä sen edustalla. Ja kun he näkivät, että hän oli huolissaan, he alkoivat tanssia ja heilutella sistrumejansa ilahduttaakseen häntä. Mutta pappi pyysi heitä olemaan hiljaa ja kertoi heille, että hänen vaimonsa makasi sisällä synnytystuskissa. Silloin sanoivat jumalattaret, jotka olivat pukeutuneet tanssijattariksi: »Päästä meidät hänen luoksensa, sillä me osaamme auttaa häntä.» Pappi laski heidät sairaan luo. He auttoivat häntä synnyttämään maailmaan kolme poikaa ja kullekin näistä jumalattaret ennustivat, että hänestä oli tuleva Egyptin hallitsija. Mutta Reddedetin miehellä ei ollut auttajillensa antaa muuta kuin laatikollinen ohria.
Kun nuo neljä jumalatarta olivat tulleet kappaleen matkan päähän papin talosta, virkkoi Isis, joka oli heistä ylhäisin: »Mutta emmehän ole tehneet mitään ihmetyötä näiden lasten hyväksi.» Näin sanoen hän pysähtyi ja laati kolme kuninkaan otsakoristetta ja kätki ne ohralaatikkoon. Sitten avuliaat naiset palasivat papin taloon ja sanoivat: »Anna ohrien olla täällä tallessa, kunnes ensi kerran kuljemme tästä ohi!» Ja näin sanoen he lukitsivat ohrat varastoaittaan.
Parin viikon perästä Reddedetin piti panna olutta talon tarpeiksi, mutta ohria hän ei voinut löytää. Silloin hänen palvelijattarensa sanoi: »Varastoaitassa on ohralaatikko, se, jonka tanssijattaret saivat.» Silloin Reddedet sanoi: »Mene se noutamaan! Me voimme antaa tanssijattarille toisia ohria tilalle, kun he tarvitsevat.» Palvelijatar meni, mutta kun hän avasi huoneen oven, hän kuuli laulua ja soittoa, tanssia ja riemua aivan kuin kuningasta juhlittaessa. Hämmästyneenä hän riensi takaisin emäntänsä luo ja kertoi hänelle, mitä oli kuullut. Reddedet meni sinne ja kuuli myöskin kuninkaallisen musiikin ja kertoi siitä miehellensä, kun tämä tuli kotiin, ja heidän sydämensä olivat ylenmäärin iloissaan siitä, että heidän pojistansa piti tulla kuninkaita.
Mutta jonkin ajan perästä Reddedet riiteli palvelijattarensa kanssa ja antoi hänelle kotikuria. Silloin tyttö sydämistyi ja sanoi tovereilleen: »Kuinka hän uskaltaakaan kohdella minua tuolla tavoin, minua, joka voin syöstä hänet suurimpaan onnettomuuteen? Hän on synnyttänyt maailmaan kolme kuningasta, ja nyt minä totta totisesti menen ja kerron hänen salaisuutensa faaraolle.» Tyttö luuli, että jos Kheops saisi tietää salaisuuden, hän surmaisi lapset ja kenties heidän vanhempansakin. Hän hiipi ensin tiehensä veljensä luo ja kertoi hänelle, mitä aikoi tehdä. Mutta tämä vihastui siitä, että tuli hänen ilmiantoonsa sekoitetuksi, niin että pieksi sisartansa köydellä. Tyttö riensi silloin Niilin rantaan, mutta siellä nousi vedestä suuri krokodiili ja nielaisi hänet kitaansa…
Tähän satumme ikävä kyllä loppuu, sillä sen papyruskäärön jatko, johon tämä on kirjoitettu, on kadonnut, emmekä siis saa tietää, koettiko kuningas Kheops surmata lapset vai ei. Tiedämme vain, että Kheopsin dynastiaa seuranneen hallitsijasuvun kolmella ensimmäisellä kuninkaalla oli samat nimet kuin Reddedetin kolmella lapsella ja että heitä samoinkuin kaikkia Egyptin kuninkaita heidän jälkeensä nimitettiin »Auringon pojiksi».
Vääryyttä kärsineen talonpojan valitus.
Egyptiläiset kuten Itämaan kansat yleensä höystivät mielellään puheensa sattuvilla kuvilla. Useissa keskimmäisen valtakunnan aikaisissa papyruskääröissä tavataan kuvaava juttu kolmannen vuosituhannen lopulta. Siinä puhutaan pienen keitaan talonpojasta, jolta matkalla suistomaasta länteen olevien natronjärvien rannoilta pääkaupunkiin väkivalloin otettiin hänen aasinsa, joiden kuormana oli natronia ja suolaa, pantterinvuotia ja sudennahkoja, puuta ja muita hänen kotiseutunsa tuotteita. Itkien mies-parka pyysi saada takaisin omaisuutensa, mutta rukoukset eivät auttaneet. Silloin hän meni väkivallantekijän kotiseudun kuninkaallisen maaherran luo ja valitti hätäänsä niin kaunopuheisin ja maalailevin sanoin, että maaherra päätti toimittaa valituksen edelleen aina itsellensä faaraolle. Ja kun kuningas sai kuulla puheliaasta talonpojasta, antoi hän tervehtiä maaherraa seuraavin sanoin: »Jos haluat, että minä voisin hyvin, niin pidä talonpoika luonasi äläkä vastaa lainkaan hänen sanoihinsa, niin että hän jatkaa puhumistaan! Kirjoituta muistiin kaikki, mitä hänellä on sydämellään, ja saata se sitten minun tietooni! Huolehdi myöskin, että talonpoika itse ja hänen vaimonsa ja lapsensa saavat elatuksensa sillä aikaa, mutta älä anna heidän tietää, mistä ruoka tulee!»
Maaherra teki, kuten kuningas oli käskenyt sillä seurauksella, että talonpoika kaikkiaan yhdeksän kertaa tuli hänen eteensä, ennenkuin oli saanut puhutuksi kaiken, mitä hänen sydämellänsä oli. Ja joka kerta miehen kielenkäyttö oli yhä ujostelemattomampaa ja terävämpää. Kun maaherra ei näyttänyt haluavan tehdä lainkaan päätöstä, talonpoika päästi sellaisia paheksuvia lausuntoja kuin: »Siihen on nyt tultu, että se mies, jonka pitäisi nähdä, on tullut sokeaksi, ja jonka pitäisi kuulla selvästi, on käynyt kuuroksi.» Näin talonpoika puhui, sillä — hän sanoi — »minun sydämeni on ylenmäärin täysi. Jos padossa on rako, niin vesi tunkeutuu siitä läpi: niin on minunkin suuni avattu, ja minun puheeni virtaa siitä ulos.» Luullen, että maaherra piti hänen ryövääjänsä puolta, talonpoika vertasi häntä »petolintuun, joka elää turvattomista pikkulinnuista», tai, sanoi hän toista kuvaa käyttäen: »Sinä olet kuin paimen, joka ei välitä siitä, että krokodiili ryöstää karjaa hänen laumastansa— sinä et ole koskaan laskenut laumaasi.» Ja varoittaen hän lisäsi: »Pidä varasi, ennenkuin astut ikuisuuteen, ja toimi niin, että sinuun voidaan soveltaa sananlaskua: 'Oikeamielisyys on sierainten hengitystä!'[102] Sillä Thothin tuomioistuimen edessä ei ole sääliä.»
Kerran maaherra annatti suorasuiselle talonpojalle selkäänkin näyttääkseen väärämieliseltä. Ja kun mies yhdeksännen kerran oli ollut hänen luonansa, maaherra käski kahden palvelijansa viedä hänet ulos. Luullen saavansa taas selkäänsä talonpoika sanoi: »Tämä on aivan kuin antaisi janoavalle suolavettä tai asettaisi imevän lapsen naisen rinnoille, joka on ehtynyt.» Mutta nyt oli ilveily kypsä loppumaan, ja talonpoika sai ilahduttavan tiedon, että hän oli saava varastetut tavaransa takaisin ja lisäksi väkivallantekijän koko omaisuuden.
Kaiken, mitä hän maaherralle oli sanonut, tämä oli merkityttänyt muistiin, ja sen sai kuningas sitten lukea. »Ja se oli faaraon sydämelle mieluisampaa kuin kaikki, mitä oli koko maassa.»
Omituinen, itämaisen tenhoava on
Kertomus kahdesta veljeksestä,
joka on tunnetuin kaikista vanhan Egyptin saduista.
Oli kerran — niin kerrotaan — kaksi veljestä, Anubis ja Bata. Anubis oli naimisissa ja hänellä oli talo, ja nuorempi veli hoiti hänen maanviljelystänsä. Vuodentulo oli niin hyvä ja karjansiitos menestyn niin, ettei vertaisia ollut olemassa.
Päivänä muutamana, kun veljekset yhdessä olivat kyntäneet peltoansa, Anubis lähetti veljensä kotiin noutamaan kylvöviljaa. Kun Bata tuli kotiin, hän tapasi veljensä vaimon hiuksiansa palmikoimassa. Vaimo käski hänen itsensä mennä vilja-aittaan ja ottaa sieltä, mitä tarvitsi. Nuorukainen meni sinne, täytti viljalla suuren savipullon ja nosti sen hartioillensa. Ja kun hänen kälynsä näki, kuinka kepeästi hän kantoi raskasta astiaa hartioillansa, hän sanoi: »Kylläpä olet voimakas! Joka päivä minä olen sinun voimasi huomannut.» Ja hän rupesi himoitsemaan häntä ja koetti houkutella häntä lähellensä luvaten antaa hänelle kauniin puvun palkinnoksi.
Mutta nuorukainen raivostui niinkuin erämaan leopardi hänen häpeällisestä ehdotuksestansa ja hän sanoi vaimolle: »Sinähän olet minulle kuin äiti ja sinun miehesi on kuin isäni. Olet sanonut minulle, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Älä sano sitä enää, niin lupaan olla kertomatta siitä kenellekään.» Näin sanoen hän otti taakkansa ja meni pellolle veljensä luo. Ja he jatkoivat ahkerasti työtänsä.
Mutta Anubiksen vaimo oli joutunut kauhun valtaan, kun hän näki, miten hänen lankonsa oli vihastunut, ja hän pelkäsi, että tämä kertoisi veljellensä, mitä hän oli sanonut. Hän keksi sen vuoksi ottaa esille voiteita ja kääriä itsensä liinakääreillä, aivan kuin hänelle olisi yritetty tehdä väkivaltaa. Ja kun Anubis illalla tuli kotiin, hän löysi vaimonsa makaamassa sellaisessa tilassa, kuin jos joku olisi häntä pahoinpidellyt. Hän ei valellut vedellä herransa ja miehensä käsiä kuten tavallisesti eikä ollut virittänyt valoa taloon. Miehen kysyessä hän kertoi: »Kun veljesi tuli hakemaan kylvöviljaa ja tapasi minut yksinäni istumassa, hän sanoi minulle: 'Tule, niin pidämme hetkisen hauskaa ja makaamme yhdessä!' Mutta minä en halunnut kuulla hänen puhettansa, vaan sanoin hänelle: 'Olenhan minä sinulle kuin äiti! Ja eikö vanhempi veljesi ole sinulle kuin isä?' Silloin hän suuresti pelästyi ja löi minua peloittaakseen minua, etten sanoisi sinulle mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta ellet sinä nyt lyö häntä kuoliaaksi, minä surmaan itseni, sillä selväähän on, mitä veljesi tekee, kun hän saa tietää, että olen valittanut sinulle.»
Silloin Anubis raivostui kuin leopardi ja teroitti keihäänsä ja asettui karjatarhan oven taakse iskeäksensä veljensä maahan, kun tämä palasi karjan kanssa laitumella.
Mutta kun Bata lähestyi karjatarhaa, hän kuuli, kuinka lauman edessä astuva lehmä sanoi hänelle — sillä hän ymmärsi eläinten, kieltä —: »Ole varoillasi, tuolla vanhempi veljesi seisoo ja vartoo sinua keihäs kädessä iskeäkseen sinut maahan. Kiiruhda pakenemaan hänen tieltänsä!» Ja kun Bata tuli lähemmäksi, hän näki veljensä jalkojen pistävän esiin karjatarhan oven alta hänen seisoessaan sen takana. Hän läksi silloin pakoon niin nopeasti kuin taisi, mutta Anubis ajoi häntä takaa keihäs kädessä. Hädässänsä Bata huusi avuksensa auringonjumalaa Rata, ja tämä antoi suuren, krokodiileja vilisevän joen virrata veljesten väliin. Mutta ennenkuin veljekset erosivat, Bata vannoen vakuutti viattomuuttansa ja antoi veljen tietää, että vaimo oli valehdellut hänelle.
Kun Anubis tuli kotiin, hän löi vaimonsa kuoliaaksi ja heitti hänen ruumiinsa koirille. Sitten istuutui hän suremaan, että oli niin väärin tehnyt nuoremmalle veljellensä.
Mutta Bata vaelsi pois setripuulaaksoon. Sinne hän rakensi itsellensä majan ja eli metsästellen erämaan villejä eläimiä. Jumalat antoivat hänelle vaimon, joka oli ihanampi kuin kukaan muu nainen koko maassa, ja hän rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta. Mies kertoi hänelle myöskin salaisuuden, nimittäin että hänen sydämensä oli loihdittu erään setripuun kukaksi, ja että jos joku tuon puun kaataisi, niin Bata samalla hetkellä kuolisi.
Nyt sattui kuitenkin, että faarao sai kuulla huhun Batan puolison ihmeellisestä kauneudesta ja hänen onnistui houkutella hänet hoviinsa, jossa hän tuli kuninkaan ylimmäksi puolisoksi ja häntä pidettiin suuressa kunniassa. Mutta hän pelkäsi entisen miehensä kostoa ja pyysi kuningasta: »Hakkauta maahan setripuut minun entisen kotini lähellä ja anna hävittää ne!» Faarao teki, kuten hän pyysi. Ja samalla hetkellä kuin eräs puista kaatui, Bata heitti henkensä.