Mutta kun hän oli loitsutaitoinen mies, hän muuttautui pyhäksi häräksi ja hänet ajettiin faaraon hoviin. Täällä syntyi suuri riemu, kun uhkea härkä saapui, ja faarao tuli eläintä katsomaan. Mutta eräänä päivänä härkä puhui faaraon puolisolle ja kertoi, että hän oli Bata. Hänen entinen puolisonsa suostutteli silloin faaraon uhraamaan härän jumalille. Kun eläin teurastettiin, ruiskahti kaksi veripisaraa maahan kuninkaan palatsin oven edustalle. Ja katso: heti kasvoi siihen kaksi suurta puuta kaikkien ihmetykseksi. Eräänä iltana, kun faarao ja hänen puolisonsa istuvat näiden puiden varjossa, toinen puu alkaa puhua kuningattarelle ja sanoo: »Oi sinä petollinen nainen, minä olen Bata ja minä elän, vaikka olet koettanut minut surmata.»
Kuningattaren rukouksista faarao taipui hakkauttamaan puut. Kuningatar seisoi itse ääressä ja tarkasti, että käsky oikein täytettiin. Mutta silloin lennähti puun pirstale hänen suuhunsa, ja hän tunsi tulleensa raskaaksi. Jonkin ajan perästä hän synnytti poikalapsen, ja suuri riemu nousi maassa.
Iloiten kuningas näki poikansa varttuvan, ja kun hän oli päättänyt päivänsä, tuli pojasta hänen seuraajansa. Mutta poika ei ollut kukaan muu kuin Bata. Kun hän oli noussut valtaistuimelle, hän kutsui kokoon maan ylimykset ja käski tuomita kuningattaren kuolemaan. Sitten Bata hallitsi kolmekymmentä vuotta Egyptin maata. Ja niin tämä kertomus, huolimatta kaikesta, päättyi onnellisesti ja oikeudenmukaisesti.
Satu kuolemaantuomitusta prinssistä.
Tämä kertomus on myöhäisemmältä ajalta, vuoden 1500 seutuvilta e.Kr. Siinä puhutaan ihmeellisestä Mesopotamian maasta, johon egyptiläiset vasta noihin aikoihin, Thotmes III:n sotaretkien aikana, tutustuivat. Se tuli heidän satumaakseen, kuten India 1500-luvun ihmisille. Satu kuolemaantuomitusta prinssistä on, kuten saamme nähdä, läheistä sukua useille meidän omista saduistamme. Kuinka pitkän matkan ne ovatkaan vaeltaneet! Kuinka monilla kielillä niitä onkaan kerrottu, ennenkuin ne ovat löytäneet tiensä Pohjolaan! Satu kuuluu näin.
»Kerran hallitsi Egyptiä kuningas, jolla ei ollut poikaa. Hän oli siitä hyvin suruissaan ja rukoili jumalia, että hän saisi poikalapsen. Jonkin ajan perästä hän saikin pienen pojan. Hänen kehtonsa ääreen tuli kolme haltiatarta, ja kun he näkivät hänet, he sanoivat: 'Hänen kohtalonsa on kuolla joko krokotiiliin kitaan tai käärmeen tai koiran puremasta.'
Kun kuningas kuuli tämän ennustuksen, hän joutui suureen, suureen tuskaan pienokaisen puolesta ja päätti viedä hänet paikkaan, niissä mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Hän rakensi senvuoksi hänelle linnan kauas erämaahan, sisusti sen muhkeasti ja lähetti sinne pojan ja luotettavia palvelijoita, joiden tuli huolehtia, ettei pienokainen saisi poistua linnasta. Ja niin varttui prinssi täydessä turvassa erämaan asunnossa.
Mutta eräänä päivänä sattui, että poika sai nähdä miehen saapuvan kävellen mukanansa vinttikoira, joka häntä uskollisesti seurasi. Hän kysyi silloin palvelijoilta: 'Mikä se on, joka kävelee tuolla tiellä kulkevan miehen perässä?' — 'Se on vinttikoira', palvelija vastasi. Silloin poika sanoi: ‘Sinun pitää hankkia minullekin koira.' Palvelija meni silloin faaraon luo ja kertoi hänelle, mitä hänen pikku poikansa oli sanonut. Kuningas sanoi: 'Hanki minulle pieni koiranpentu ja vie se mukanasi pojalleni, ettei hän kävisi murheelliseksi sydämessään!' Niin sitten vietiin hänelle pikkuinen koira, ja se varttui pikku prinssin mukana.
Mutta kun pienestä pojasta oli tullut voimakas nuorukainen, hän alkoi ikävystyä siihen, että häntä pidettiin hienoon taloonsa suljettuna, ja lähetti sanan siitä isällensä tervehtien häntä seuraavin sanoin: 'Miksi sinä pidät minua tänne suljettuna? Minähän olen joka tapauksessa saanut tuomioni noilla kolmelta haltiattarelta. Anna minun siis ainakin saada iloa elämästä! Jumala tekee kuitenkin, mitä hän hyväksi näkee!' Kuningas teki silloin pojallensa mieliksi, antoi hänelle hevoset ja vaunut ja kaikenlaisia aseita ja sanoi hänelle: 'Mene, minne haluat!'
Prinssi matkasi nyt ensiksi valtakunnan itäiselle rajalle ja sieltä kohti pohjoisia erämaiden halki, ja hänen uskollinen koiransa seurasi häntä. Lopuksi hän tuli Mesopotamian maahan.
Nyt oli siellä hallitsevalla kuninkaalla vain yksi ainoa lapsi, kaunis tytär, ja tälle hän oli rakentanut asunnon jyrkälle kalliolle, joka oli 70 kyynärää korkea. Sitten hän oli kutsunut kokoon kaikki Syyrian ruhtinaitten pojat ja oli sanonut heille: 'Ken voi kiivetä tyttäreni ikkunaan, saa hänet puolisoksensa.' Silloin kaikki nuoret prinssit olivat asettuneet kauniin prinsessan asunnon läheisyyteen ja joka päivä koettaneet kiivetä hänen ikkunaansa. Mutta kukaan ei siinä onnistunut — kallio oli liian jyrkkä ja korkea.
Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan olivat onneansa koettamassa, egyptiläinen prinssi saapui ratsastaen koiran häntä seuratessa. Prinssit lausuivat komean nuorukaisen tervetulleeksi ja kysyivät, mistä hän tuli. Mutta hän ei tahtonut kertoa heille olevansa faaraon poika ja sentähden hän vastasi: ‘Olen egyptiläisen upseerin poika. Äitini on kuollut ja isäni meni uusiin naimisiin. Emintimäni, joka vihasi minua, pakotti minut jättämään kotini.' Silloin he pyysivät häntä jäämään heidän seuraansa.
He kertoivat nyt, mikä heidän tarkoituksensa oli koettaessaan kiivetä kalliolle. Silloin vieraskin tahtoi koettaa onneansa ja katso: hän pääsi ylös aina prinsessan ikkunaan; ja kun prinsessa sai nähdä hänet, hän ihastui niin, että hän suuteli ja syleili häntä.
Kun hänen isänsä sai tietää, että yhden nuorista miehistä oli onnistunut kiivetä hänen tyttärensä ikkunaan, hän kysyi ensiksi, kuka prinsseistä se oli. Mutta sanantuoja vastasi: 'Ei hän ole prinssi, vaan egyptiläisen soturin poika, jonka emintimä on ajanut pois kotoa! Silloin kuningas vihastui ja sanoi: 'Pitääkö minun antaa tyttäreni egyptiläiselle maanpakolaiselle? Ajakaa hänet pois takaisin Egyptiin!' Mutta kun kuninkaan sanantuojat tulivat ja käskivät nuorta miestä lähtemään tiehensä, prinsessa piti hänestä kiinni ja sanoi: 'Ra-Harakten[103] nimessä! Jos te otatte hänet minulta, minä en syö enkä juo; minä kuolen samalla hetkellä.'
Kun hänen isänsä sai kuulla tämän, hän lähetti miehiä surmaamaan nuorukaisen prinsessan silmien edessä. Mutta prinsessa sanoi: 'Jos te hänet surmaatte, olen minäkin oleva kuollut, ennenkuin aurinko laskee. Minä en tahdo elää tuntiakaan kauemmin kuin hän'. Silloin kuninkaan oli pakko suostua heidän avioliittonsa. Nuori egyptiläinen ruhtinas nai siis prinsessan, ja tämän isä antoi heille palatsin ja orjia, peltoja, niittyjä ja karjaa ja kaikkea mahdollista hyvää.
Kun häät olivat ohi, prinssi kertoi puolisolleen: 'Minä olen tuomittu saamaan surmani joko krokodiilin tai käärmeen tai koiran puremasta!' Silloin prinsessa sanoi: 'Miksi sinulla sitten on aina tuo koira mukanasi? Anna tappaa se!' — 'Ei', prinssi vastasi, 'en tahdo tappaa uskollista koiraani, joka minulla on ollut pienestä penikasta.' Mutta siitä hetkestä lähtien prinsessa eli alituisessa tuskassa miehensä vuoksi eikä tahtonut päästää häntä koskaan näkyvistään.
* * * * *
Nyt tapahtui aikojen kuluessa, että prinssi palasi takaisin Egyptiin ja jäi sinne puolisoineen. Ja koiransakin oli hänellä mukanaan. Eräänä iltana, kun hän oli nukahtanut, tuli suuri käärme hänen huoneeseensa ja yritti purra häntä. Mutta hänen vaimonsa antoi palvelijoille merkin, että nämä antaisivat käärmeelle maitomaljan, ja siitä joi käärine, kunnes se ei enää jaksanut liikkua. Sitten prinsessa surmasi käärmeen tikarillaan. Sen jälkeen hän herätti puolisonsa, joka tuli hyvin hämilleen, kun sai nähdä käärmeen maassa vierellään. Silloin hänen uskollinen vaimonsa sanoi: 'Katso, Jumala on antanut yhden kuolemantuomioistansa sinun käsiisi. Hän on tekevä saman toisillekin.' Ja prinsessa uhrasi Jumalalle ja ylisti häntä.
Kerran taasen sattui, että prinssi oli kävelemässä tiluksillaan, ja koira oli hänen mukanansa. Ja kun he kävelivät siellä ympäriinsä, sai koira näkyviinsä jonkin otuksen ja juoksi sen perästä prinssin tullessa perästä. He saapuivat Niilin rantaan, ja siellä suuri krokodiili tuli nuorukaista vastaan, tarttui häneen ja sanoi: 'Minä olen kohtalosi, joka sinua vainoaa…'»
Juuri tähän papyruskäärö loppuu, emmekä saa koskaan tietää, millä tavoin prinssi vältti uhkaavan kohtalonsa — sillä kertomuksen onnellisesta lopusta voimme olla varmat tuntiessamme egyptiläisten koko mielensävyn uuden valtakunnan aikana.
Satu Egyptin seitsemästä nälkävuodesta
Tämä satu on hieroglyfeinä kaiverrettu suureen graniittimöhkäleeseen satalukuisista kalliokirjoituksistaan tunnetulla, ensimmäisessä putouksessa olevalla pienellä Sehélin saarella. Piirtokirjoitus on Ptolemaioksien ajalta, mutta mahdollista on, että satu alkuperäisessä muodossaan on paljon vanhempi. Siinä kerrotun tapauksen on nimittäin pitänyt sattua kolmannen hallitsijasuvun ajan alussa, siis noin 3000 seutuvilla e.Kr. Kauhean nälänhädän, josta siinä puhutaan, sanotaan kestäneen seitsemän vuotta. Se muistuttaa siis niitä nälkävuosia, jotka ahdistivat Egyptiä Joosefin aikana.
Tämä valtakunnan onnettomuus johtui siitä, että Niili ei seitsemään vuoteen tulvinut. Huolestuneena faarao silloin kirjoitti Nubian maaherralle, joka asui Elefantinen saarella, missä Niilin lähteitten luultiin olevan. Kirjeessä hän kertoi ankarasta nälänhädästä ja lisäsi: »Minun sydämeni on murheissaan, sillä on puute viljasta; vihanneksia ei ole lainkaan, ja kaikki muukin, mitä kansa tarvitsee elatuksekseen, on loppunut. Jokainen ryöstää naapuriltansa. Ihmiset haluavat kulkea, mutta eivät jaksa liikahtaakaan. Lapsi vikisee nälästä, nuorukainen laahustaa uupumuksen vallassa, ja vanhat ovat epätoivon murtamia. Heidän jalkansa pettävät heidän allansa, he vaipuvat väsyneinä maahan ja tuskissaan he puristavat käsiänsä vasten nälkäistä vatsaansa. Virkamieheni ovat nälästä voimattomia eivätkä kykene neuvoa antamaan. Kaikki kallistuu kohti loppuansa. Mitä minun on tekeminen? Sano sinä minulle: Missä ovat Niilin lähteet? Mikä jumaluusolento niitä valvoo? Sillä hän se oli, joka kerran täytti ladot viljalla.»
Maaherra läksi heti kuninkaan luo ja auttoi häntä temppelin pyhien kirjojen tulkinnassa; ja niistä kävi selville, että Niilin lähteet olivat kahden suuren kallion välissä Elefantinolla, ja että se jumala, joka niitä vartioitsi, oli nimeltänsä Knum, ja että tällä oli saarella temppeli, missä hän otti vastaan uhrilahjoja niiltä, jotka tahtoivat voittaa hänen suosionsa.
Heti kun faarao oli saanut nämä tiedot, hän kiiruhti Knumin temppeliin ja uhrasi ja rukoili jumalaa. Silloin Knum leppyi ja ilmestyi faaraolle ja sanoi hänelle, että nälänhätä oli tullut sentähden, että oli laiminlyöty hänen palveluksensa. »Mutta nyt», hän jatkoi, »minä annan Niilin nousta jälleen, eikä siitä vettä ole koskaan puuttuva, vaan se on virtaava tulvien yli koko maan. Ruohot, pensaat ja puut tulevat notkumaan hedelmäin painosta, ja kaikki kasvit tulevat lisääntymään sadantuhannenkertaisesti. Sinun kansasi on tuleva ravituksi, totisesti, ja aitat tulevat jälleen täyttymään. Egyptin maa on oleva keltainen kypsyneestä laihosta, ja se on tuleva hedelmällisemmäksi, kuin se koskaan ennen on ollut.»
Kiitokseksi tästä lupauksesta faarao lahjoitti suuria maatiloja Knumin temppelille ja velvoitti maansa jokaisen maanviljelijän, jokaisen kalastajan ja jokaisen metsästäjän maksamaan määrätyn veron pyhätölle; ja kallisarvoisia lahjoja, kuten kultaa, norsunluuta, ebenholtsia, suitsutteita ja jaloja kiviä faarao lähetti sinne.
EGYPTILÄINEN RUNOUS
on luonnollisesti aivan erilainen kuin meidän, mutta muistuttaa sen sijaan Psalttarista ja Salomon korkeasta veisusta meille tunnettuja heprealaisten rytmillisiä sommitelmia omituisine säkeistöineen. Jo keskimmäisen valtakunnan ajalla olivat runouden ankarat lait syntyneet. Muuan Ramses II:n aikainen papyruskäärö on tässä suhteessa erikoisen kiintoisa. Se sisältää nimittäin kirjallisuusilmoituksen teknillisine nimityksineen ja käänteineen, jotka tunnemme oman aikamme kirjailmoituksista. Jalon runotaiteen mestari arvostelee siinä ala-arvoista runoa; hän huomauttaa, että se on »korkealentoisten puheenparsien kuormittama», että »toiminnan paikan kuvauksilta puuttuu uskottavaisuuden leimaa ja niistä voi heti huomata, että runoilija ei koskaan ole ollut kuvaamassansa paikassa.» Arvostelija kokoaa tuomionsa sanoihin, että »kirjailija ei ymmärrä runoilemisen taitoa». Hän on pyrkinyt paljon pitemmälle, kuin mihin hänen voimansa riittävät. Hänen ajatuksensa ovat vähäpätöisiä ja suunnittelu on sekava. Runo on vikoja täynnä.
Vanhin tuntemamme egyptiläinen runous sisältää työlauluja. Halki aikojen ovat paimenet, kantotuolinkantajat ja soutajat niitä hyräilleet. Tänäkin päivänä, kun fellah ajaa härkiänsä tai tekee muuta helpompaa työtä, hän itämaalaiselle ominaisella, melankolisella nenä-äänellä laulaa yhtä yksitoikkoisia lauluja kuin viisituhatta vuotta sitten.
Tällaisia ikivanhoja työlauluja tavataan haudoissa seinäkuvien selittävänä tekstinä. Niinpä kyntäjän työtä esittävän kuvan yllä luemme:
»Ihana päivä!
Ilma on viileä,
härät ne vetävät,
taivas toivomme mukainen —
Tehkäämme työtä ruhtinaalle!»
Ja puidessaan fellah laulaa härilleen:
»Puikaa, puikaa itsellenne,
te härjät, itsellenne puikaa!
Puikaa itsellenne olkia ravinnoksi
ja jyviä herrallenne!
Lepoa älkää etsikö — onhan nyt vilpoinen päivä!»
Läähättävämpi on sitävastoin hengitys kantajain laulussa heidän kantaessaan raskaita viljasäkkejä laivaan:
»Pitääkö meidän koko pitkä päivä
kantaa ohraa ja valkeata spelttiä?
Laivat ovat täynnä,
ja ohra vuotaa ylitse,
ja kuitenkin meitä hoputetaan astumaan —
Totisesti, meidän sydämemme ovat kuparia.»
Vähemmän vakuutetuksi sanojen vilpittömyydestä tulee kuullessaan herraansa kantotuolissa kantavien laulavan seuraavaa kaunista runoa:
»Rakkaampi täynnä se meille,
kuin jos tyhjä se ois.»
Tuossa kaksirivisessä laulussa on kuulevinaan kantajain askelten tahdin, kun he kantaa nytkyttävät hyvin syötettyä — ja kuitenkin heidän oman ilmoituksensa mukaan niin rakasta — taakkaansa.
Tällaiset yksinkertaiset laulut kuin nämä kuuluvat suulliseen runouteen. Kirjoiteltuina esitettäessä ne ikävä kyllä menettävät ominaisen tenhonsa, joka sisältyy itse työn rytmiin.
* * * * *
Merkillisin kokoelma egyptiläistä runoutta tavataan eräässä British Museumin papyruksessa, todennäköisesti 13:nnelta vuosisadalta e.Kr. Monet sen sisältämistä lauluista ovat kuitenkin paljon aikaisempaa alkuperää. Ne näyttävät kaikki olevan rakkauslauluja. Rakastaja vertaa rakkautensa esinettä kaikenmoisiin kauniisiin kukkiin ja kasveihin eikä väsy kuvailemasta, mitä tuskaa ja surua tämän poissaolo hänelle tuottaa. Esitys tuntuu jotenkin yksinkertaiselta, ja sen vaikutus riippuukin pääasiallisesti laulajan äänestä ja hänen kyvystään säestää itseänsä harpulla (ellei impi jo ollut rakastunut).[104]
Harvoin egyptiläiset rakkauslaulut ovat sentimentaalisia, mutta sitä useammin niiden tulkitsemat tunteet ovat sitä maallista laatua, joka etsii itsellensä realistisia, välistä hyvin räikeitä ilmauksia. Eräässä rakkauslaulussa tyttö sanoo:
»Rakastettuni, on suloista mennä padolle
kylpemään sinun edessäsi ja antaa sinun nähdä kauneuteni
läpi liinakankaani, hienoimman kuningasliinan,
kun se on märkä ja liittyy tiiviisti ruumiiseen.
Minä laskeudun kanssasi veteen
ja nousen jälleen luoksesi tuoden punaisen kalan,
joka lepää kauniina kädessäni.
Tule ja katsele minua!»
Ja rakastunut nuorukainen toivoo:
»Ah, jospa olisin hänen neekerinaisensa,
joka aina saa olla hänen luonansa!
Silloin saisin nähdä hänen kaikkien jäsentensä värin.»
tai:
»Ah, jospa olisin hänen pesijättärensä
yhden ainoan kuukauden ajan
ja saisin pestä hyvätuoksuiset voiteet
hänen vaatteistaan!»
Egyptiläisillä rakkausrunoilla on usein sama väkevästi aistillinen sävy kuin eräillä »Korkean veisun» kohdilla:
»Kun sinä hivelet lanteitani
ja puristat minun rintojani,
eivät ne pudista pois sinua.»
»morsian» laulaa rakastajalleen. Ei halua hän päästää tätä käsivarsiltaan:
»Ihana on meidän syleilymme päivä.
Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.»
Usein verrataan kaunotarta linnustajaan, joka virittää verkkonsa metsälinnulle, rakastajalle. Mutta kun mies on kyllästynyt hänen temppuihinsa, silloin on tytön vuoro käydä melankoliseksi; silloin, hän sanoo,
»minä katson makeita kakkuja,
kuin katsoisin suolaa.
Viinimehu, tuo suloinen,
maistuu suussani linnun sapelta.»
Ja neitonen, jota hänen rakastajansa käy joka ilta tervehtimässä, pelkää, että hän hylkää hänet. Hän haluaa varmempaa sidettä heidän välilleen:
Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on
sinun vaimonasi saada valmistaa ruokasi
ja käsivarsineni levätä sinun käsivarrellasi.[105]
Sillä jos sinä otat pois minulta rakkautesi,
niin sanon minä sydämelleni,
joka on sisälläni, rukouksissani:
'Minä olen vailla ihailijaani tänä yönä.
Senvuoksi minä olen kuin se, joka haudassa viipyy.'»
JUOMALAULUJA.
Voisi luulla, että kansa, joka alati askarteli kuoleman valmisteluissa ajatellen hautoja ja muumioita, oli synkkää ja ilotonta sukukuntaa. Kaukana siitä! Egyptiläiset olivat päinvastoin, niinkuin useimmat aurinkoisen Välimeren kansat, iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.
Että vanhain egyptiläisten elämänilo purkautui myöskin juomalauluiksi, voi olla omiaan ihmetyttämään, kun tämän laatuista runoutta kernaasti ajattelee ylistykseksi viininjumalalle, jolla ei lainkaan ole palvojia nykyisen Niilinmaan alkuasukasten joukossa. Mutta tämä riippuu arabialaisesta vaikutuksesta. Muhammed kielsi näet, ankarasti uskovaisiaan juomasta rypäleen mehua. Ennen arabialaisaikaa viljeltiin ja juotiin Egyptissä paljon viiniä.[106] Varsinkin Faijumin keidas oli ihana viinimaa. Juomingeissa laulettiin harpun säestyksellä lauluja elämänilon ylistykseksi. Egyptiläisille ominainen piirre näissä juomalauluissa oli, että luotiin tausta elämän nautinnoille loihtimalla esiin edessä olevan kuoleman ajatus.
Tulee ajatelleeksi kreikkalaisten historioitsijain kertomusta, että egyptiläiset vieraspidoissaan antoivat kantaa ympäriinsä muumionkuvaa, jotta se kuolemaa muistuttaen kehoittaisi sitä voimallisemmin nauttimaan ohitsekiitävästä hetkestä. Tämä ajatus tulee erityisen selvästi esiin lauluissa, joita laulettiin vainajien väliaikaisen hautauksen jälkeen. Kuolleen omaiset viettivät silloin itse hautakammiossa hänen muistoansa juhlimalla viinein, soitoin ja lauluin. Muuan tällainen laulu merkittiin muistiin erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan kuningashautaan.[107] Se alkaa muistuttamalla vainajista, jotka lepäävät holvihaudoissaan ja joiden asunnot ovat sortuneet soraksi, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta alakuloiseen mielialaan ei jääty, vaan sitten seuraa kehoituksia juuri elämän lyhyyden vuoksi nauttimaan, niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli:
»Ole iloinen mieleltäsi ja seuraa sydämesi toivomuksia,
niin kauan kuin elät!
Pane mirhamia päähäsi ja pukeudu hienoihin liinavaatteisiin!
Älä vaivaa sydäntäsi,
ennen kuin kuolonvalituksen päivä sinut saavuttaa!
Sillä Osiris ei kuule surevien kirkunaa,
eikä valitus pelasta ketään haudasta.
Sen vuoksi vietä iloista päivää
äläkä väsy siihen!
Sillä kenenkään ei suoda ottaa hyvyyttänsä mukaansa,
ja kukaan, joka on vaeltanut pois, ei ole takaisin palannut.»
On omituista pappismiehenkin haudassa tavata samanlaisia kehoituksia nauttimaan kiitävästä hetkestä. Mutta niitä tapaa kuin tapaakin. Kysymyksessä oleva hauta on Theban kuolemankaupungissa. »Vietä päiväsi riemuiten, Nefer-hotep, sinä kelpo pappi, jolla on puhtaat kädet!» kuuluu haudan seinään piirretty kehoitus! »Sekoita voidetta ja hienoa öljyä yhteen ja korista seppelein ja lootuskukin rakastettusi, joka istuu vieressäsi! Anna laulun ja soiton kaikua edessäsi! Heitä pois kaikki synkät ajatukset ja ajattele vain iloa, kunnes se päivä tulee, jolloin sinut viedään maahan, joka rakastaa hiljaisuutta.»
Molemmat nämä hauta-piirtokirjoitukset vievät itsestään ajatukset samanlaisiin Saarnaajan 9:nnen luvun kehoitussanoihin: »Olkoon vaatteesi aina valkeat, älköön voidetta pääsi päältä puuttuko! Iloitse elämästä vaimosi kanssa, jota rakastat, kaikkina turhan elämäsi päivinä, jotka hän on sinulle auringon alla antanut, kaikkina turhuutesi päivinä! Sillä se on sinun osasi elämässäsi ja vaivassasi, jolla itseäsi auringon alla vaivaat.»[108]
* * * * *
Vanhat egyptiläiset olivat kohtuullista kansaa. Mutta siitä huolimatta voivat heillekin olla tarpeen juoppoudesta varoittavat sanat. Kuten viisaudenopeista olemme nähneet, ei säästetä kauhistuttavia esimerkkejä juopuneen elämästä: miten hän puoleksi tolkuttomana, kaulassa vihreä seppele, istuu juomaveikkojensa ja häntä syleilevien naikkosten seurassa ja tyytyväisenä rummuttelee vatsaansa, mutta kun hänen pitäisi nousta ylös, hän kellahtaakin kumoon ja tahraa itsensä liejuun kuin krokodiili. Voi ymmärtää, että tällaisia varoituksia tarvittiin vastapainoksi 17:nnen hallitsijasuvun aikaisien piirtokirjoitusten kehoituksiin »juomaan, kunnes juopuu ja valmistamaan itsellensä juhlapäivä.» Eräässä uuden valtakunnan alkuajoilta olevassa hautakammiossa saamme naisen kuvan päältä lukea seuraavat sanat: »Anna minulle kahdeksantoista tuoppia viiniä! Katso, haluan juoda, kunnes juovun. Minun sisustani on kuiva kuin olki.» — Ja tämä haudassa!
Vielä enemmän hämmästyy, kun vainajien asunnoissa näkee sellaisia kuvia vieraspidoista, kuin viereisetkin uuden valtakunnan aikaiset kuvat. Kun haudan seinään on ikuistettu kuva naisesta, joka vapauttaa itsensä liiaksi nauttimastansa, niin se osoittaa, ettei tässä menossa nähty mitään sopimatonta. Toiset hautakuvat esittävät miehiä, jotka juomingeissa ovat niin päihtyneet, että heidät on kannettava kotiin.
Kirjallisuutta:
Adolf Erman, Die Literatur der Aegypter.
Henrik Schück, Världslitteraturens historia: 1 osa.
H.O. Lange, En ny visdomsbog fra det gamle Aegypten (Nordisk tidskrift 1924).
Adolf Erman, Eine ägyptische Quelle der »Sprüche Salomons» (E.
Sellin’in ilmoitus Deutsche Literaturzeitungissa 1924).
Ernst Sellin, Die neugefundene »Lehre des Amen-em-ope» (Deutsche
Literaturzeitung 1924).
Pehr Lugn, Ordspråksboken och Amen-em-opes vishetslära (Svensk tidskrift 1924).
Hugo Grossmann. Die neugefundene Lehre des Amen-em-ope (Zeitschrift für die alttestamentliche Wissenschaft 1924).
H.O. Lange, Egyptiska myter och sagor.
Gaston Maspero, Contes populaires de l'Égypte ancienne.
Friedrich Vogelsang, Kommentar zu den Klagen des Bauern.
W. Max Müller, Die Liebespoesie der alten Ägypter.
E.A. Wallis Budge, The literalure of the ancient egyptians (kirjallisuusluetteloineen).
Alfred Wiedemann, Die Unterhaltungslitteratur der alten Ägypter (»Der alle Orient» 1903).
Jules Baillet, Le régime pharaonique dans ses rapports avec l'evolution de la morale en Égypte.
EGYPTILÄISTEN TIETEELLINEN KYKY.
Käytännöllisen elämän erilaiset tarpeet ovat olleet tieteiden syntymisen ensi aiheena. Ilman yhteistyötä ei aineellinen kulttuuri ollut mahdollista sellaisessa maassa kuin Egypti, missä elämääantava joki teki kaikki ihmiset toisistansa riippuvaisiksi. Mutta heidän keskenäinen yhteistyönsä ei ollut yksinomaan kanavien kaivamista ja muita ruumiillisen työn suorituksia; täällä tarvittiin kaikkea johtamaan myöskin miehiä, joilla oli tietopuolista kykyä. Voidakseen rakentaa kanavia, joiden kaltevuus oli oikea ja jotka sopivasti jakoivat veden, vaadittiin tietoja maanmittauksessa ja insinööritieteessä, ja nämä tiedot perustuvat vuorostaan matematiikkaan. Oikeudenmukaisesti suoritettua verotusta ei myöskään voitu panna toimeen ilman hyvin laajoja matemaattisia laskelmia, ja kaikissa suurissa työyrityksissä, laskettaessa tarvittavaa elintarvevarastoa ja sitä jaettaessa samoin kuin lukemattomissa muissa tapauksissa tarvittiin matematiikkaa. Myöskin tarvittiin Niilinmaassa järjestettyä ajanlaskua varsinkin, jotta voitiin laskea joen nousuveden ja tulvan ajat. Mutta järjestettyä ajanlaskua ei voida aikaansaada ilman astronomisia tietoja. — Erilaiset sairaudet ajoivat myöskin vanhoja egyptiläisiä parannusta etsimään, ja niin syntyi lääketiede. Siinä oli apua niistä aikaisikseen melko suurista anatomisista tiedoista, joita egyptiläiset olivat hankkineet balsamoidessaan vainajiansa.
EGYPTILÄISTEN MATEMAATTISET TIEDOT.
Oli aika, jolloin luulot vanhain egyptiläisten matemaattisista tiedoista olivat hyvinkin suuria. Herodotos on ollut tämän yliarvioinnin aiheuttajana — sillä yliarviointia se on. Ne laskutoimitusnäytteet, joita on säilynyt muistomerkeissä ja papyruskääröissä, osoittavat, että egyptiläisten tiedot ja taidot tällä alalla olivat hyvin kohtuullisia. Vasta hellenistisellä ajalla, Aleksanterin vallattua Egyptin, matemaattiset tieteet saivat vauhtia.
Aritmetiikassa vanhat egyptiläiset eivät oikeastaan koskaan päässeet alkuperäistä sormilasku-astetta pitemmälle, ei siis pitemmälle kuin yhteen- ja vähennyslaskuun, kuten voimme nähdä eräästä suuresta hyksosajan papyruksesta, joka on sisällöltään aritmetiikan ja geometrian käsikirja. Laskelmat, jotka me mukavasti voimme suorittaa kerto- ja jakolaskulla, olivat egyptiläisellä hyvin mutkikkaita. Kun egyptiläinen tahtoi laskea, kuinka paljon on 9 7, hän kirjoitti suunnilleen näin:
1 7 = 7
2 7 = 14
4 7 = 2 14 = 28
8 7 = 2 28 = 56
Sitten hän laski yhteen ensiksi ne luvut ensimmäisessä pystysuorassa rivissä, jotka hän tarvitsi saadakseen summaksi 9, siis 1 ja 8. Tämän jälkeen hän laski yhteen vastaavat luvut viimeisessä pystysuorassa rivissä, siis 7 ja 56.
7:llä tapahtuvaa jakolaskua varten hän käytti samaa taulukkoa. Jos hän esimerkiksi halusi tietää, kuinka monta kertaa 77 on jaollinen 7:llä, hän etsi oikeanpuolisimmasta pystysuorasta rivistä ne kolme lukua, joiden yhteissumma on 77, nimittäin 7, 14 ja 56. Vastaavat luvut vasemmanpuolisimmassa pystysuorassa rivissä ovat 1, 2 ja 8. Niiden summa on etsitty luku.
Egyptiläisten laskemistavan laveus saa selityksensä lähinnä siitä, että he eivät koskaan kyenneet oikein operoimaan abstraktisilla luvuilla, käsitteillä, vaan heillä oli aina laskiessaan ajatuksissa jokin konkreettinen esine. Itse asiassa heidän matemaattiset suorituksensa tapahtuivat oleellisesti samalla tavalla, kuin jos matematiikkaan täysin perehtymättömän pitäisi jakaa päivän leipäosuus joukolle työmiehiä. Hän asetti heidät riviin ja antoi aluksi jokaiselle leipänsä, sitten taas yhden leivän ja niin edelleen, kunnes varasto oli lopussa. Jos viimeisellä kerralla leipää ei riittänyt koko riville, niin jakajalla ei ollut muuta keinoa kuin vaatia takaisin viimeksi jaetut leivät ja jakaa ne paloiksi, kunnes kaikki työmiehet olivat saaneet yhtä paljon.
Oppinut kirjuri sitä vastoin, joka osasi matematiikkaa, laski etukäteen paperilla, kuinka paljon kunkin piti saada. Se vei kuitenkin aikansa sekin, sillä hän ei liikkunut kuten me puhtaissa lukukäsitteissä, vaan hänellä oli alati itse leipä ajatuksissaan. Mutta että kirjuri voi etukäteen laskea, kuinka paljon leipää kunkin työmiehen tuli saada tarvitsematta käsitellä itse leipää jopa tarvitsematta edes jättää kirjoitushuonettaan, se vaikutti valtavasti oppimattomiin. Hänestä tuli heidän silmissään mies, joka voi edeltäpäin sanoa, kuinka monta leipää tulee niin ja niin paljosta jauhosta, kuinka paljon rehua niin ja niin monta härkää tarvitsee joka ateriaan j.n.e. Hän on hyvin merkillinen mies, jota ympäröi taikuruuden sädekehä, mies, joka tietää ja voi laskea asiat tarvitsematta niitä edes nähdä. Onpa hänen taitonsa noussut hänelle jonkin verran päähänkin, tietäähän sen, kun hän kerskuu, että taitavan laskumestarin ei tarvitse vartioida jyväaittaansa. Siinä määrin hän on itsetietoisuutta täynnä, ettei hän vain tiedä kykenevänsä valvomaan jokaista vähennystä varastossaan, vaan unohtaapa senkin, ettei tuo kyky toki riitä saamaan varasta selville ja palauttamaan varastettua.
Huolimatta laskumenetelmiensä laveudesta egyptiläiset pääsivät kuitenkin hyvin pitkälle aritmetiikassa. He laskivat myöskin murtoluvuilla, ja tuo edellä mainittu matematiikan käsikirja esittää seuraavankin laatuisia laskuesimerkkejä: »100 leipää on jaettava 5 henkilön kesken siten, että 1/4 kolmen ensimmäisen henkilön yhteenlasketuista osuuksista tulee yhtä suureksi, kuin mitä kummatkin viimeiset saivat henkilökohtaisesti osakseen.»
Geometriassa egyptiläiset eivät päässeet pitemmälle kuin suorakulmaisten nelikulmioiden ja kolmioiden laskemiseen, mutta kun tuli kysymys teräväkulmaisista nelikulmioista ja kolmioista, niin tarkkuus horjahti, sillä kuvioiden korkeuden asemesta otettiin yksi sivuista.[109] Tämä ei estänyt kumminkaan, että vanhat egyptiläiset käytännössä jo varhain saivat aikaan niin suurenmoisen täsmällisiä tuloksia kuin Kairon lähistön pyramidit. Täysin arvostaakseen sitä tarkkuutta, jolla nämä jättiläismäiset rakennustyöt on suoritettu, täytyy olla insinööri tai arkkitehti. Ainoastaan tuollaisen erikoissivistyksen saanut henkilö tietää, miten vaikea tehtävä on aikaansaada noin valtava rakennus, jonka täsmälleen yhtä suuret sivut päättyvät yhteiseen huippuun.
EGYPTILÄISTEN TÄHTITIETEELLISET TIEDOT
ilmenevät parhaiten siinä tosiasiassa, että he ovat keksineet sen kalenterin, joka vähäisin pienin muutoksin juliaanisen kalenterin[110] nimellä oli käytännössä suuressa osassa Eurooppaa aina meidän aikoihimme, jolloin sen sijalle tuli nyt käytännössä oleva n.s. gregoriaaninen kalenteri. Tähtitieteellistä tietä on laskettu, että egyptiläinen kalenteri otettiin käytäntöön jo v. 4241 e.Kr. Jos tämä laskelma pitää paikkansa — joka ei kuitenkaan ole aivan riidatonta[111] —, niin täten on saatu vanhin tunnettu varma aikamääräys ihmiskunnan historiaan. Sen perästä ei varmoja vuosilukuja ole ennen kuin vuoden 1600 e.Kr., uuden valtakunnan alun seuduilta.
Ajan mittaamista varten egyptiläiset käyttivät osittain aurinkokelloja, joista aika voitiin nähdä varjon pituudesta erityisen asteikon avulla, osittain vesikelloja, suuria kivimaljakoita, joiden sisustaan oli piirretty tuntiasteikko ja joiden lasku oli tarkoin mitattu. Yön tuntien laskemista varten rakennettiin myöhemmin tähtikelloja, joiden taulukkoihin oli merkitty määrättyjen tähtien asema itsekunakin yön tuntina.
Jos egyptiläiset ovat laskeneet perustan meidän kalenterillemme, on heillä runsas osuutensa myöskin sen taikauskon syntymiseen, joka on ollut kalenterin seuralaisena, että nimittäin on onnellisia ja onnettomia päiviä. Paljon oli toimellisen miehen huomattava onnettomuudenpäivinä. Toisina täytyi karttaa soittoa ja laulua, toisina ei saanut peseytyä; toisen kerran ei saanut syödä kalaa, toisen kerran ei liikahtaa ulos talostaan, ja välistä ei saanut tehdä kerrassaan mitään. Oikeastaan Niilin rantojen kansan olisi siis pitänyt elää alinomaisessa pelossa, mitä pahat päivät toisivat mukanaan. Eikä ollut iloa lapsesta, joka syntyi onnettomana päivänä. Muutamat tällaiset syntymäpäivät aiheuttivat, että äskensyntyneen täytyi pian kuolla, toiset taasen, että häntä odotti kuuroksi tai sokeaksi tulemisen kohtalo, ja toisista taasen oli seurauksena, että krokodiili oli hänet raateleva.
Mutta toiselta puolen usko onnettomuudenpäiviin oli lepopäivien tuoja, sillä seurauksena tästä taikauskosta oli, että ainakin viides osa vuodesta egyptiläisten piti olla toimettomina.
EGYPTIN LÄÄKETIEDE.
Alkujaan egyptiläiset, kuten kaikki alkeellisella kannalla olevat kansat, uskoivat sairauden aiheutuvan siitä, että paha henki oli ottanut asuntonsa ruumiiseen. Tämän mukaisesti lääkkeellinen käsittely voi ainoastaan lieventää tai hävittää taudin oireen — todella parantua sairas voi vain siten, että haltia karkoitettiin hänen ruumiistaan. Tämä tapahtui manauksilla: pappi tai muu loitsutaitoinen henkilö laski kätensä sairaan päälle ja kehoitti pahaa henkeä poistumaan sairaan ulostuksissa tai eritteissä.[112] Vähitellen kuitenkin lääketiede kehittyi siihen, että manauksiin turvauduttiin vain taudeissa, jotka osoittautuivat muutoin parantumattomiksi.
Egyptiläisten käsitystä sairauden syisiä kohottivat ajan oloon korkeammalle tasolle ne anatomiset tiedot, joita he hankkivat alituisesti puuhaillessaan ruumiinavauksissa. Välistä nämä tiedot tosin hämmästyttävät meitä eriskummallisuudellaan, mutta toisissa tapauksissa ne ovat omiaan todellakin herättämään kunnioitusta.
Niinpä on esimerkiksi vallan suurenmoista, että jo puoli vuosituhatta sitten päästiin selville verenkierrosta ja siitä, että sydän oli sen toimeenpaneva voima. »Ebersin papyruksessa», etevimmässä egyptiläisessä lääketieteen oppikirjassa sanotaan: »Kun lääkäri laskee sormensa jollekin ruumiinosalle, hän kohtaa kaikkialla sydämen, koska se suomensa kautta puhuu kaikissa jäsenissä.» Tämä käsitys suonista näyttelee suurinta osaa vanhain egyptiläisten lääketieteessä. Useimmat taudit aiheutuvat heidän käsityksensä mukaan verisuonista: »Ne veltostuvat kierrossaan, ne tulehtuvat» j.n.e. — Egyptiläiset olivat huomanneet senkin, että kuume vaikuttaa valtimonlyönnin nopeuteen.
Mutta, kuten sanottu, muinaisilla egyptiläisillä tavataan hyvin eriskummallisiakin anatomisia käsityksiä kuten se, että sydän oli ajatuskyvyn elin ja että se keräsi itseensä ruumiin ravinnon.
Suurin piirtein kuitenkin lääketiede oli se tiede, jossa vanhat egyptiläiset pääsivät pisimmälle. Lääketaidolla onkin hyvin vanhat ja hienot esi-isänsä Niilinmaassa. Vanhin egyptiläinen historiankirjoittaja, ylipappi Manetho, kertoo, että jo ensimmäisen hallitsijasuvun toisen kuninkaan poika oli ollut lääkäri ja lääketieteellinen kirjailija; ja myöhemmän ajan papyruskääröissä väitetään osan reseptejä olevan peräisin ensimmäisen ja toisen hallitsijasuvun ajoilta ja suurten pyramidinrakentajain päiviltä. Mahdotonta ei ole, että niin voi ollakin, mutta huomioon on otettava sekin, että egyptiläiset papit kernaasti antoivat lääkemääräyksilleen vanhuuden kunnianarvoisan leiman.
Myöskin Herodotoksen vakuutus, että Egyptissä vilisi lääkäreitä, osoittaa, että lääketaito oli erityisen mielenkiinnon esineenä faaraoiden maassa. Ja ken lähemmin tutkii kreikkalaisten lääketieteellistä kirjallisuutta, huomaa siellä hämmästyttävän paljon yhtäläisyyttä egyptiläisen kanssa, joka todistaa sitä, että kreikkalaisten lääketieteelliset tiedot — myöskin »lääkintätaidon isän», Hippokrateen — oleelliselta osaltaan olivat peräisin Egyptistä. Tiedämme myöskin, että Persian kuningas Kyyros kutsutti sairaan äitinsä vuoksi silmälääkärin Egyptistä, vaikka Persian hovissa muutoin käytettiin kreikkalaisia lääkäreitä.
Kuuluisa Ebersin papyrus antaa myöskin hyvän todistuksen egyptiläisten lääkärien perusteellisuudesta. Huolellisesti he tutkivat potilasta ja seurasivat sairauden kulkua varovaisesti käyttäen sitä lääkettä, jota pidettiin sopivimpana. Tosin kysymyksessä olevaan lääkärikirjaan sisältyy monia rukouksia ja manauksia, mutta nämä eivät ole vielä muuttuneet siksi käsittämättömäksi sekasotkuksi, mikä keskiajalla tuhosi lääketieteen.
Useimmat egyptiläisten lääkkeet olivat peräisin kasvimaailmasta ja osoittavat, että egyptiläisillä oli hyvät kasviopilliset tiedot. Mutta heidän lääkkeissään on myöskin koko joukko eläinmaailmasta saatuja iljettäviä aineksia.
Ollakseen oikein hyvää piti lääkkeessä olla mahdollisimman paljon erilaisia aineita, kuta merkillisempiä, sitä parempi — ja kuta iljettävämpiä, sitä parempi, voisi myöskin sanoa. Siinä oli muserrettuja sian hampaita, oli mädäntynyttä lihaa ja rasvaa, oli eritettä sian korvista ja muuta samantapaista. Mutta ennen kaikkea luultiin erinomaisen parannusvoiman olevan sellaisilla lääkkeillä, joita sisältyy 1600-luvun »terveyttäantavaan kura-apteekkiin», s.o. niin hyvin ihmisten kuin kaikenlaisten eläinten ulostuksilla.
Kun lääkäri oli suorittanut taudin määrittelyn, hänellä oli valittavana koko joukko reseptejä. Muutamat lääkkeet vaikuttivat nopeasti, toiset hitaammin, mutta sitä varmemmin. Eräät vaikuttivat vain määrättyinä vuodenaikoina. Niinpä muuatta silmälääkettä voitiin käyttää vain ensimmäisenä ja toisena talvikuukautena, kun toinen taas sopi talven kolmantena ja neljäntenä kuuna. Lääkkeiden ulkomaisia nimiä näyttää ympäröineen erityinen sädekehä Egyptissäkin — aivan kuten meillä! Silmävoide, jonka keksijäksi ilmoitettiin »Bybloksen seemiläinen», näyttää päässeen yhtä hyvään huutoon kuin meillä »amerikkalaiset patenttilääkkeet.»
On erittäin kiintoisaa vertailla, kuinka suuri lukumäärä reseptejä oli valittavana eri tauteihin, sillä siitä voi tehdä summittaisia johtopäätöksiä, mitkä sairaudet olivat tavallisimpia muinaisessa Egyptissä. Huomaa, että silmätaudit silloin, kuten meidän päivinämmekin, olivat siellä todellisena maanvaivana, riippuen alemman väestön siivottomuudesta ja sen suvaitsevaisuudesta kärpäsiä kohtaan. Silloin kuten nytkin äidit sallivat siipiäisten asettua ryhmissä pikku lasten silmiin, joita luonnollisesti ei milloinkaan pesty.
Ihotauteja ja syöpää vastaan tavataan samoin Ebersin papyruksessa monta lajia lääkkeitä. Naistentauteja käsiteltiin monin erilaisin keinoin, ja myöskin sikiön lähdettämistä värien annetaan siinä neuvoja.
Tuossa vanhassa papyruskäärössä on myöskin lääkkeitä hiusten, jopa silmäripsienkin harmaantumista vastaan, keinoja hiusten lähdön ja kaljupäisyyden torjumiseksi ja neuvotaanpa siinä myöskin ryppyjen poistamista kasvoista, ihonvärin muuttamista ja ruumiin kaunistamista. Hammassärkyä ja muita hammastauteja hoidettiin myös vanhassa Egyptissä.[113]
Hammastaudin aiheutti vanhain itämaalaisten luulon mukaan »mato», joka kalvoi hammasta, kunnes se lopulta putosi.
Muumiot ovat itsekin myöhäisen ajan uteliaille lapsille paljastaneet osan niitä sairauksia ja ruumiin raihnauksia, jotka ahdistivat vanhoja egyptiläisiä. Muuan Englannin etevimpiä anatomeja on äskettäin monien vuosien kokeilujen jälkeen päässyt, siihen, että hän eräänlaisella suolaliuoksella, johon on lisätty jokin määrä alkoholia, voi pehmittää muumioiden kivikovat kudokset ja saada ne palautumaan alkuperäiseen muotoonsa. Sitten kuin kuolleita ruumiita on täten käsitelty, ne on luikittu leikkausveitsellä ja mikroskoopilla. Silloin on selvinnyt, että egyptiläiset jo neljä vuosituhatta sitten kärsivät suunnilleen samoista sairauksista kuin mekin. Sydänvika oli tavallinen vamma heillä ja ainakin yksi faaraoista on kuollut siihen. Merenptahilla, sillä faaraolla, joka paadutti sydämensä, niin että Mooses rasitti hänen maatansa seitsemällä maanvaivalla, on ollut isorokko. Hänen rokonarpiset kasvonsa todistavat selvästi sitä. Verisuonten kalkkiutuminen oli tavallinen ilmiö tuohonkin aikaan. Suuri soturikuningas ja valtiomies Ramses II esim. kärsi siitä. Ohimosuonet ovat nimittäin hänellä hyvin paisuneet ja niiden seinämät kalkkiaineiden kovettamat. Munuaistaudit näyttävät myös olleen hyvin tavallisia Egyptissä. Pari keuhkotulehdustapausta on myöskin todettu kuolemansyyksi.
Kööpenhaminan glyptoteekin arvokkaissa egyptiläisissä kokoelmissa on egyptiläinen kuva, 3000 vuotta vanha, joka tarjoaa nähtäväksemme maailman ensimmäisen tunnetun lapsihalvaustapauksen. Eräs meidän päiviemme etevä anatomi on todennut, että juuri tämä tauti on säännönmukaisella tavalla kutistanut sairaan oikean säären.[114] Keuhkotauti, reumatismi ja luuvalo olivat myöskin niitä tauteja, jotka vaivasivat ihmiskuntaa jo tuolloin.
Myöskin järjettömät luontokappaleet saivat osansa kurjuudesta. Apinanmuumioista on todettu eläimissä esiintyneen riisitautia, keuhkotautia, reumatismia ja kasvannaisia, luultavasti seurauksena siitä, että ne olivat joutuneet elämään kylmemmässä ilmastossa, kuin missä olivat syntyneet. Sitäkin epäterveellisemmäksi kävi »pyhien» eläinparkojen elämä, kun niitä pidettiin suljettuina temppelipihoihin, jonne tuskin päivänsäde pääsi tunkeutumaan ja missä öisin voi olla kauhistavan kylmä.
Että egyptiläiset lääkärit jo varhain olivat hankkineet melkoiset kirurgiset tiedot, sitä todistavat muumioiden hienosti hoidetut luunmurtumat. Muuan vanhan Egyptin merkillisimmistä lääkärikirjoista selittelee juuri kirurgisia tapauksia, haavoja ja luunmurtumia eri osissa ruumista, ja käsittelee niitä kaikkia selvästi ja asiallisesti ja loppuu ilmoitukseen, onko toiveita käsitellä tapausta menestyksellisesti, vai onko se toivotonta.
Kirjallisuutta:
Herman Schneider, Kultur und Denken der alten Ägypter.
Alfred Wiedemann, Magie und Zauberei im alten Ägypten (»Der alte
Orient» 1905).
Georg Ellers, Papyros Ebers.
Ove Hamburger, Et Tilfælde af Börnelamhed i Oldtiden (»Ugcskrift for
Læger» 1911).
VANHAN EGYPTIN ELINKEINOELÄMÄ.
MAANVILJELYS, METSÄSTYS JA KALASTUS.
Maanviljelystä vanhat egyptiläiset harjoittivat pääasiassa samalla lavalla kuin fellahit meidän aikanamme. Kun Niilin vesi oli laskenut pelloilta, muokattiin maata kuokalla taikka alkeellisella auralla, jota härät vetivät. Pääasiallisesti viljeltiin ohraa, vehnää ja durraa, jolla nykyisin on egyptiläisten taloudessa paljon suurempi merkitys kuin silloin. Kun talonpoika oli kylvänyt viljansa, hän päästi lampaansa tai sikansa temmeltämään pellolle ja sitten sai hän vain odottaa satoa. Kun se oli korjattu, saivat siat taasen suorittaa palvelusta, mutta nyt puinnissa. Myöskin aaseja ja nautakarjaa käytettiin polkemaan jyviä irti. Ruoskien ajettiin niitä yksitoikkoisen laulun säestyksin yli leikatun viljan.
Vihanneksia, kuten sipulia, kurkkuja ja meloneja, viljeltiin myös runsaasti, ja samoin liinaa, kuten hyvin voi ymmärtää ajatellessaan niitä suunnattomia liinasidemääriä, joita tarvittiin muumioihin. Sekä miesten että naisten nähtiinkin alati työskentelevän kangaspuiden ääressä.
* * * * *
Metsästys näyttää Niilinmaassa aikaisin muuttuneen pääasiallisesti yläluokan huviksi. Keveässä, papyruksen varsista kokoonkyhätyssä veneessä egyptiläinen ylimys liikuskeli ympäriinsä Niilin kaislikoissa ja pyydysteli lintuja jonkinlaisella puisella bumerangilla. Useita sellaisia heittoaseita on säilynyt. Apunansa metsästäjällä oli välistä kesyjä kissoja, jotka noutivat saaliin. Usein hänellä oli kesy houkuttelulintu istumassa veneen keulassa. Linnustus oli urheilua, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa mielellään olivat mukana. He kokosivat saaliin ja huvittelivat välillä poimimalla lootuskukkia.
Suuressa mitassa harjoitettiin linnunpyydystystä sitävastoin verkoilla, jotka viritettiin kaislikkoon ja vedettiin sitten kokoon molemmista päistä. Varsinkin villihanhenpaistia, egyptiläisten mieliruokaa, hankittiin tällä tavoin. Mitä ei heti syöty, suolattiin, tai elätettiin hanhia ja ruokittiin niitä, niin että niistä tuli vielä maukkaampia kuin villissä tilassa. Jo tuohon aikaan oli keksitty julma menettely väkisten ravita niitä erityisellä taikinalla, jota sullottiin eläinparkojen suuhun, kunnes ne eivät enää jaksaneet liikkua. Useat hautakohokuvat kuvaavat kohtauksia tällaisesta keittotaidollisesta eläinrääkkäyksestä. Myöskin kurkia lihotettiin samalla tavalla.
Paitsi vesilintuja, vilisi Niilissä tuohon aikaan krokodiileja ja virtahepoja, joita samoin pyydystettiin veneestä harppuunoilla. Vuorilla ja erämaisia oli kaikkialla vuorikauriita, gaselleja, antilooppeja ja muuta riistaa, mikä nykyisin on siirtynyt Sudaniin. Eläimiä ei metsästetty ainoastaan nuolella ja jousella, vaan niitä pyydystettiin myöskin suopungilla ja elätettiin sitten teurastettaviksi. Sellaistakin suurriistaa kuin kirahveja ja jalopeuroja oli muinaisessa Egyptissä. Ramses II:lla oli kesy jalopeura, joka oli mukana taistelussa ja iltaisin makasi herransa teltan edustalla.
* * * * *
Kala oli tärkeä ravintoaine, varsinkin köyhemmälle väelle. Kalaa pidettiin kumminkin jossakin määrin saastaisena eläimenä. Papit eivät saaneet syödä sitä, ja aithiopialaiset olivat niin jyrkkiä kalan saastaisuuden suhteen, että delttamaan kuninkaat ja ylimykset eivät saaneet astua heidän kuninkaansa palatsiin, koska olivat kalansyöjiä.
VUORITYÖ.
Metalleista oli kupari kauan aikaa tärkein Niilinmaassa. Egyptiläiset elivät kauan kuparikaudessa, ennen kuin he keksivät sekoittaa kupariin tinaa. Tämä näyttää kyllä alkaneen keskimmäisen valtakunnan ajalla, mutta vasta uuden valtakunnan aikana pronssiaseet täydellisesti tunkivat tieltään pehmeämmät kupariaseet.[115] Kuparia egyptiläiset hankkivat ikivanhoista ajoista Siinain niemimaalta, mutta mistä tinaa saatiin, sitä ei tiedetä. Luultavasti sitä tuotiin Vähästä-Aasiasta, ehkäpä aina Indiasta saakka.
Siinain kaivoksissa työskentely oli kauheaa, varsinkin kesällä, »kun vuoret polttivat nahan». Kumminkin tähän vuodenaikaan työskenneltiin siellä enimmäkseen vain poikkeuksellisesti. Mutta kuuma siellä oli kuitenkin. Tähän kuumaan, vedettömään maahan oli jokainen ruoanpala tuotava monien päivämatkojen takaa ja jokainen vesipisara noudettava hyvin kaukaa.
Siinain kaivokset tyhjentyivät melkein kokonaan kuparista jo Egyptin vanhimpina aikoina. Kuparin louhinnasta todistavat nykyisin vain harvalukuiset malmi- ja kuonalöydöt sekä tavatut sulatus- ja valumuotit; mutta sitä useammat muistomerkit puhuvat siitä työstä, jota täällä kerran tehtiin haluttujen puolijalokivien, malakiitin ja turkoosiu saamiseksi. Kaivosten luota on löytynyt sadoittain ikivanhoja egyptiläisiä kohokuvia ja piirtokirjoituksia kallioissa. Niinpä kaksi henkilöä, jotka ilmoittavat olleensa kivenhakkaajia, ovat kaivertaneet vieraalle, seuraavan kehoituksen: »Oi Te, jotka elätte maan päällä! Kun te tulette tähän paikkaan, niin rakastakaa ja ylistäkää Thoth-jumalaa,[117] Hermopoliksen kaupungin[115] herraa!» Tuo kaupunki oli ilmeisesti molempain kaivospäällysmiesten — sillä sellaisia he luultavasti olivat — kotipaikka. Toiset piirtokirjoitukset ylistävät sanoin ja kuvin faaraoiden tässä villissä vuorimaassa vihollisistaan saamia voittoja. Järjestelmällistä vuorityötä voitiin nimittäin harjoittaa siellä vasta beduiinien kukistamisen jälkeen. Eräässä kuvassa näemme faaraon pitävän vasemmalla kädellään tukasta kiinni voitettua, polvistuvaa beduiinipäällikköä lyödäkseen hänet sotanuijalla, jota hän oikeassa kädessään heiluttaa. Tämä voittoreliefi on jo ensimmäisen hallitsijasuvun ajalta, ja paljon sellaisia kivitauluja on kolmannen — kuudennen hallitsijasuvun sekä keskimmäisen valtakunnan ajoilta. Kuten piirtokirjoituksista ilmenee, taulut ovat paikallisien kuninkaan virkamiesten laitattamia. Vielä paljon muita sellaisia kuvia oli olemassa, mutta muuan nykyaikainen kaivosyhtiö antoi sitten hävityksen käydä yli näiden korvaamattomien muistomerkkien, jotka kuuluivat vanhimpiin koko maailmassa. Sitä ennen ne olivat saaneet olla rauhassa syrjäisen asemansa vuoksi.
Sitten kuin eurooppalaiset mammonanpalvelijat ja vandaalit lopuksi olivat päässeet selville, että jalojen kivien etsiminen sieltä oli tuottamaton yritys, tulivat beduiinit perästä ja jatkoivat sekä kaivostyötä että hävitystä. Kun Flinders Petrie vuonna 1904 tuli sinne, hän huomasi, että vielä jäljellä olevat kalliotaulut voitiin pelastaa vain siten, että ne hakattiin irti vuorenseinämistä ja vietiin Kairon museoon. Niin tehtiinkin.
Siinain niemimaalla on myöskin vanhan egyptiläisen temppelin rauniot ja siinä kiintoisia kuvapatsaita kuninkaallisista henkilöistä, sellaisistakin, joista mitään muita patsaita ei ole säilynyt. Täältä on saatu myöskin odottamattoman runsas sato uhrilahjoja, erilaisia koristeita ja kaunistusesineitä, Egyptin kuningasten lahjoja Hator jumalattarelle, jonka he tahtoivat saada suopeaksi kaivosyrityksilleen. Monia kalleuksia villit beduiinit ovat aikojen kuluessa varastaneet ja monia esineitä tuhonneet, mutta jäljellä olevakin antaa arvokkaan lisän egyptiläisen kulttuurin tuntemiselle. Temppelistä on löytynyt myöskin vuorityössä käytettyjä kuparisia talttoja.
Ne muistomerkit, joita on jäljellä siltä ajalla, jolloin Egyptin valtio harjoitti vuorityötä Siinain niemimaalla, riittävät herättämään meissä kunnioitusta egyptiläisten suurenmoista järjestelykykyä kohtaan kaikilla aloilla. Työnjako oli toteutettu niin pitkälle, että kaivosten työmiehet oli jaettu jopa 17 erilaiseen ryhmään, kullakin oma erikoistehtävänsä, ja heitä valvomassa oli työnjohtajia 11 eri astetta. Ja tähän tuli lisäksi kokonainen liuta erilaisia toimitsijoita, jotka huolehtivat elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden kuljetuksesta Siinaille ja vuorityön tuotteiden viennistä sieltä. Voimme kuvitella näkevämme monta sataa kuormitettua aasia käsittävät karavaanit, jotka pitivät yllä viiden päivänmatkan pituista yhteyttä kotimaan kanssa.
* * * * *
Kultaa egyptiläiset saivat Niilin ja Punaisen meren välillä olevista vuorisia, joilla seuduin kultakuume viimeksi raivosi tämän vuosisadan alussa. Englantilaiset yhtiöt panivat silloin likoon satojatuhansia, kenties miljoonia puntia sikäläisiin kaivostöihin, mutta saivat takaisin vain murto-osan yrityksen kustannuksista. Muinaiset egyptiläiset olivat nimittäin tehneet hyvin perusteellista työtä kaikkialla, missä oli kultapitoisia vuorilajeja.
Jonkinlaisen käsityksen siitä, miten suunnattomia ne kultamäärät olivat, jotka kuljetettiin Nubiasta Egyptiin, saa kuullessaan eräänkin Thotmes III:n virkamiehen kertovan, että hän virkamiesaikanaan peri valtiolle 3 1/2 tonnia tuota jaloa metallia. Siitä voi ymmärtää, kuinka paljon sitä kerran on kaivoksissa ollut ja sieltä varastettu. Tuottavimmat egyptiläisten kaivokset olivat Nubian alueella, kokonaisen seitsemäntoista päivämatkan päässä niukkavetisessä, hehkuvan kuumassa vuorierämaassa. Siellä on tavattu vanhoja egyptiläisaikaisia kaivoksia syvine kuiluineen, jotka seuraavat kultapitoisen kvartsin kiemurtelevia suonia vuoressa, ja vesisäiliöineen, joiden tarkoituksena on ollut koota sadevettä talvisaikaan. Sadoittain kivimajoja on myöskin jäljellä, kussakin graniittinen käsimylly, missä kultapitoista kvartsia murennettiin. Sitten huuhdottiin kulta kvartsihiekasta kaltevilla kivilaatoilla, joita samoin on jäljellä. »Nykyisin», sanoo egyptologi Erman, »paikka on hiljainen ja yksinäinen, ja vieras ei voi mistään aavistaa, että sitä on painamassa tuhansien kiroukset ja että se on saanut nähdä ihmiskurjuutta niin paljon kuin harvat paikat maan pinnalla. Sillä ne ihmiset, jotka täällä Egyptin faaraoille kalvoivat 'Nubian kultaa', ennemmin tai myöhemmin sortuen tukahduttavaan kuumuuteen, olivat vankeja. Kahleissa, vaatteitta, vartijoinansa nubialaisia sotilaita, jotka eivät ymmärtäneet egyptin kieltä, onnettomien täytyi tehdä työtä yötä päivää ilman vapautuksen toivoakaan. Kukaan ei välittänyt siitä, miten heille kävi. Sairaatkin, naiset ja ukotkin päällysmiehen keppi ajoi heltymättömästi orjantyöhön, kunnes he liikaponnistusten, puutteen ja kuumuuden sortamina löysivät kuoleman, joka kauan oli ollut ainoa, niitä he olivat voineet toivoa.» Näin oli Diodoroksen aikana, ja yhtä kauheata oli varmaan jo vanhain faaraoiden päivinä.
Vanhat egyptiläiset piirtokirjoitukset kertovat myöskin niistä yli-inhimillisistä vaivoista, joita kuljetus Nubian kultakaivoksille maksoi. Ihmisten sammumatonta kullanjanoa ei silloin enemmän kuin nytkään voinut mikään pidättää. Sekä ihmisiä että vetojuhtia sortui laumoittain. Kerran toisensa perästä yritettiin kaivaa kaivoja tien varrelle, multa pisaraakaan vettä ei niistä saatu. Vasta Ramses II:n aikana nämä ponnistukset näyttävät onnistuneen. Tästä kerrotaan eräässä hänen aikaisessaan nubialaisessa muistokivessä, jossa myöskin sanotaan, että »niistä karavaaneista, jotka matkasivat kaivoksille kultaa huuhtomaan, tuli tuskin puoletkaan takaisin, sillä ihmiset menehtyivät matkalla janoon samoinkuin aasitkin, joita he ajoivat edellänsä.»
* * * * *
Hopeaa pidettiin vanhimpina aikoina Egyptissä vielä arvokkaampana kuin kultaa. Tämä omituinen seikka johtui yksinkertaisesti siitä, että hopeata ei Egyptin alueella esiintynyt. Kun sitten kauppayhteys toisten maiden kanssa vilkastui, hopea luonnollisesti vähitellen laski arvossa ja sai tyytyä kullan jälkeiseen arvoasemaan.
Kulta- ja hopeasepäntyötä harjoitettiin jo vanhimpina aikoina, ja kultaseppien taitavuudesta saa erittäin korkean käsityksen käydessään Kairon museossa. Erikoisia mestareita he olivat juottamaan kapeisiin kultaliuskoihin erivärisiä lasisia koristeita ja puolijalokiviä: vihreitä turkooseja ja malakiitteja, joita saatiin Siinain niemimaan kuparikaivoksista, lihanvärisiä karneoleja, joita tänäkin päivänä voi löytää erämaan hiedasta, ja tummansinisiä lasuurikiviä, joita tuli Aasiasta todistaen Egyptin ikivanhaa kauppayhteyttä toisten maiden kanssa.
Komea värivaikutus ja loisto, joka täten aikaansaatiin, oli vallan ihmeellinen. Mutta kirous painaa kultaa ja jalokiviä, tuhansien kiroukset niitä valiokoristeita, jotka kerran kaunistivat Egyptin kuningattarien kaulaa ja käsivarsia.
* * * * *
Hienoa, valkeata kalkkikiveä, jolla egyptiläiset päällystivät pyramidinsa ja mastabansa ja josta kuvanveistäjät tekivät monet kuvapatsaansa, louhittiin valtavia määriä vinosti vastapäätä Sakkaraa olevista vuorista. Niissä seuduin oli myöskin alabasteria. Laakson sulkee siellä mahtava kivivalli, joka ilmeisesti on ollut patona talvisen sadeveden kokoamista varten.
Yhtä vilkasta oli työ Egyptin hiekkakivilouhoksissa, erityisesti lähellä Silsileä 14 penikulmaa Thebasta etelään, mistä noudettiin rakennusaine Karnakin, Luksorin ja muiden paikkojen temppeleihin. Tiedetään, että kun Ramseen suurta temppeliä Karnakiin rakennettiin, pantiin 3 000 miestä töihin hiekkakivilouhimoihin. Eräässä sieltä löytyneessä piirtokirjoituksessa Seti I ylpeästi kertoo, miten hyvästi hän kohteli työmiehiänsä ja kuinka hän antoi jakaa heille päivittäin »leipää, häränlihaa, paistia, kalaa ja vihanneksia rajattomat määrät». Joka kuukausi työmiehet saivat kaksi liinapukua. »Sen vuoksi he tekivät työtä tuntien sydänöissänsä rakkautta Hänen Majesteettiansa kohtaan.»
Monissa muissa paikoin on piirtokirjoituksia, jotka osoittavat, että faaraot ovat täältä louhituttaneet kiveä rakennuksiinsa ja muistomerkkeihinsä.
Jo vanhan valtakunnan aikana louhittiin Assuanin lähellä graniittia pyramideihin, sarkofageihin ja kuvapatsaisiin. Melkein kaikissa Egyptin raunioissa tavataan täältä tuotua kiveä. Vielä voi itse työpaikalla nähdä, kuinka valtavien kivijärkäleiden louhiminen tapahtui. Ensin hakattiin kallioon säännöllisen välimatkan päähän koloja. Sitten tungettiin koloihin puukiilat ja kaadettiin niiden päälle vettä, niin että ne turposivat ja paineellaan rikkoivat kiven.
Kirjallisuutta:
Heinrich Brugsch, Wanderung nach den Türkis-Minen und der
Sinai-Halbinsel.
W.M. Flinders Petrie, Researches in Sinai.
Georg Schweinfurth, Aus unbetretenen Wegen in Aegypten.
MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN LAKKO.
Se oli enemmän kuin kolme vuosituhatta sitten, siihen aikaan, jolloin mahtava soturikuningas ja rakentaja Ramses III hallitsi Egyptin maata ja lyhyeksi ajaksi onnistui palauttamaan suuren kaimansa päivien loistoon. Tapahtumapaikkana oli kuolleiden faaraoiden ja ylimysten kaupunki Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä hallituskaupunkia Thebaa. Siellä vainajat lepäsivät kalliohaudoissaan Kuningasten laaksossa.
Siihen aikaan kuolleiden kaupunki oli myöskin elävien kaupunki. Vuorten edustalla olevaa tasankoa peittivät silloin suuret temppelit, jotka olivat kuolleiden faaraoiden asuntojen hautakappeleita; ja niiden ympärillä olivat niiden tuhansien ihmisten asunnot, joiden tehtävänä oli huolehtia hautarakennuksista ja temppeleistä ja korjata niitä.
Täällä asuivat kuolleiden balsamoijat, täällä oli pappeja, eriarvoisia virka- ja päällysmiehiä sekä joukko eri ammattien harjoittajia: maanviljelijöitä, kalastajia, vedenkantajia ja muita työläisiä, joita kaikkia tämä henkilökunta tarvitsi tehtäviinsä. Eräästä asiakirjasia tiedämme, että yksin Seti I:n temppelin lähistöllä oli lähes 200 taloa, joista nyt ei ole jälkeäkään.
Koko työ oli sotilaallisesti järjestettyä. Työmiehet oli jaeltu ryhmiin, kullakin päällysmiehensä, joka tarkkaan valvoi henkilökuntaansa. Tuollainen »muistutuskirja», käsittäen 43 miehen valvonnan, on säilössä suuressa kalkkikivitaulussa British Museumissa. Itsekustakin on merkitty, minä päivinä hän on ollut poissa työstä. Kun toiset ovat laiminlyöneet yhden ainoan päivän koko vuodessa, toiset sen sijaan ovat olleet poissa työstä yli puoli kuukautta. Useimmissa tapauksissa on syy merkitty sanalla »sairas», varmastikin seuraus rasittavasta työstä kivilouhimoissa hehkuvan kuumina päivinä tai epäterveellisessä ilmassa vuoren sisällä heikosti lepattavien, savuavien lamppujen valossa. Yhdessä tapauksessa on kuitenkin ilmoitettu, että sairauden syy oli toinen: »Häntä pisti skorpioni.» Muutoin oli eräs mies kerran poissa päivän »ajellakseen hiuksensa». Jotkut työmiehet olivat hurskaita ja jättivät jokapäiväisen aherruksensa »uhratakseen Jumalalle». Ainoastaan silloin tällöin saa työmies huomautuksen, että hän on »laiska».
Työmiesten palkka suoritettiin luonnossa: viljaa, kalaa, öljyä ja olutta, välistä myös vaatteita. Juhlapäivinä saatiin ylimääräiset annokset. Mutta toiselta puolen jäi usein jokapäiväinen ravinto saamatta, ja silloin nälkäänäkevät raukat valittivat: »Me emme ole saaneet viljaa, näemme nälkää, olemme heikkoja.» Ja kun nöyrä valitus ei auttanut, he tekivät lakon. Ensimmäinen tunnettu tämänlaatuinen työväenliike koko maailmanhistoriassa sattui Ramses III:n hallitessa. Hänen aikanansa valtion tulot olivat hyvin huvenneet sekä hänen valtaistuimelle nousunsa edellä raivonneiden sisäisten sotien että kuninkaan papistoa kohtaan osoittaman heikkouden seurauksena. Lähes 200 000 säkkiä viljaa faarao lahjoitti joka vuosi temppeleille — muiden lahjojen mukana — mutta kuolleiden kaupungissa nälkäänäkeville työmiehillensä hän useinkaan ei saanut hankituksi 50 säkkiä kuukaudessa. Räikeänä vastakohtana temppeli- ja hautapiirtokirjoitusten korkealentoisille puheille faaraon vallasta ja rikkaudesta kaikuu alituinen: »Me näemme nälkää, emme ole lainkaan saaneet viljaa.» Selvää on kumminkin sekin, että syy ei ollut yksinomaan kuninkaan: paljon siitä, mitä valtion varastosta annettiin työväelle jaettavaksi, jäi milloin sinne, milloin tänne välikäsille.
Oli miten oli: eräänä päivänä — niin kertoo vieläkin tallella oleva päiväkirja, jota on pitänyt muuan kuolleiden kaupungin kirjuri — työmiehet vaimoineen ja lapsineen murtautuivat läpi viiden muurin, jotka ympäröivät kuolemankaupunkia, ja selittivät: »Me olemme nälissämme; 18 päivää on jo kulunut.» Ja he asettuivat Thotmes III:n temppelin taakse, joka oli muurien edustalla.
»Silloin osa kuolemankaupungin palvelusmiehiä tuli heidän luoksensa ja huusi heille: 'Tulkaa toki takaisin!' Ja he vahvistivat kehoituksiansa juhlallisin valoin. 'Tulkaa!' he sanoivat, 'meillä on faaraon viljaa. Se on täällä kuolleiden kaupungissa.’»
Se tuntui nälkiintyneistä raukoista niin lohduttavalta, että he antoivat taas petkuttaa itseänsä. Petkutuksen voimme lukea päiväkirjan ilmoituksesta, että he seuraavana päivänä murtautuivat jälleen ulos ja miehittivät Ramses II:n temppelin. Silloin ryhdyttiin uusiin keskusteluihin, ja työmiehet valittivat: »Meidät on ajanut tänne nälkä ja jano. Meillä ei ole vaatteita, ei öljyä, ei kalaa, meillä ei ole rehua karjallemme. Kirjoita senvuoksi faaraolle, armolliselle herrallemme, että meille annettaisiin jotakin elääksemme!» — Silloin annettiin heille viljaa kuluneelta kuukaudelta. Tarvitaanko enemmän todistuksia siitä, että virka- ja palvelusmiehillä oli huono omatunto?
Mutta tyyneys ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä puhkesi uusia levottomuuksia. Syitä emme lähemmin tunne. Tiedämme vain, että muuan yllyttäjä puhui tovereilleen ja sanoi: »Menkää ja ottakaa työaseenne! Murtakaa ovenne ja ottakaa vaimot ja lapset mukaanne! Minä kuljen edellänne Thotmes III:n temppeliin.» Ja niin syntyi lakko. Kun muutamat kuolemankaupungin vartiojoukkojen upseerit tulivat taivuttamaan työläisiä palaamaan työhön, vastasi yksi näistä: »Kautta Amonin, kautta faaraon, minua ei tänä päivänä ajeta sinne jälleen.» Sitten työläisjoukko marssi taas pois kaupungista ja leiriytyi läheiseen kylään. Palvelusmiehet, jotka yrittivät neuvotella lakkolaisten kanssa, eivät enää voineet vaikuttaa heihin. Katkeroituneen joukon vastauksena oli ja pysyi: »Me emme palaa». Ja lakkolaiset lisäsivät: »Meillä on sanottavana suuri sana: totisesti tässä faaraon kaupungissa toimitaan hyvin pahoin.»
Myöhemmin onnistuttiin kyllä tyynnyttämään heidät joillakin viljasäkeillä, mutta kun yksitoista päivää oli kulunut, oli jälleen sama ääni kellossa, ja näin kävi kerran toisensa perästä. Sillä oikeuttansa nälkäiset joukot eivät koskaan saaneet, ainakaan niin pitkään aikaan, kuin kirjurin päiväkirja ulottuu.
Noin sata vuotta myöhemmin, Ramses IX:n hallitessa, puhkesi jälleen lakko samasta syystä. Mutta silloin työläiset esiintyivät suunnitelmallisesti. He kääntyivät valituksineen joko Theban tuomioistuimen tai Amonin ylipapin puoleen. Ja se vaikutti varmemmin. Kerrotaan tuomarin kerran heti antaneen kirjurille käskyn antaa työmiehille heidän ruokaosuutensa.
Kun tämän kaiken tuntee, voi helpommin ymmärtää, kuinka lähellä täytyi olla ajatus ryhtyä tuohon Egyptissä niin hirvittävän tavalliseen haudanryöstöön: täällä kulki laumoittain väkeä, joka teki työtä otsansa hiessä, ilman että valtio antoi heille edes sitä, mitä he tarvitsivat oman ja omaistensa nälän tyydyttämiseksi. Mutta hautojen sisällä oli suuret määrät kultaa ja muita kalleuksia, joista vainajille ei ollut minkäänmoista hyötyä…
Kirjallisuutta:
Wilhelm Spiegel Berg, Arbeiter und Arbeiterbewegung im Pharaonenreich unter den Ramessiden (ra. 1400 -1100 v. Chr.).