language: Finnish

KANSOJEN HISTORIA 1

Kansojen elämä ja sivistys

Vanha aika I

Egyptiläiset, assyrialaiset, babylonialaiset, israelilaiset ja foinikialaiset

Kirj.

CARL GRIMBERG

Alkuteoksen ensimmäisestä painoksesta suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Sivistyksen sarastus.
   Alkuihmisestä kulttuuri-ihmiseksi.
Egyptiläiset.
   Niilinmaa.
   Vainajien maa.
   Niilinmaan historialliset aikakaudet.
   Historian sarastusaika ja vanha valtakunta (noin 3400—2500 e.Kr.).
   Keskimmäinen valtakunta (noin 2100—1800 e.Kr.).
   Uusi valtakunta (noin 1600—1100 e.Kr.).
   Uudistusaika (663—525 e.Kr.).
   Kuinka Egyptin muinaisuus heräsi eloon.
   Miten korvaamattomia muinaisajan muistoarvoja on tuhoutunut,
     ja miten sen aarteita on tuotu ilmi.
   Laki ja oikeus.
   Muinaisten egyptiläisten eläintenpalvelus.
   Vanhain egyptiläisten kirjallisuus ja elämänkatsomus.
   Egyptiläisten tieteellinen kyky.
   Vanhan Egyptin elinkeinoelämä.
   Maailmanhistorian ensimmäinen lakko.
   Egyptin esihistoriallinen aika.
Assyrialaiset ja babylonialaiset.
   Kaksoisvirtain lahja.
   Vanhin Babylonian valtakunta.
   Assyrian valtakunta.
   Uus-Babylonian valtakunta.
   Kuinka olemme saaneet tietoja Assyrian ja Babylonian muinaisuudesta.
   Kaksoisvirtainmaan elinkeinoelämä.
   Babylonian yhteiskunnalliset olot.
   Uskonnollista kansaa.
   Moraali ja elämänviisaus.
   Vainajat.
   Babylonialaisia tarinoita maailman luomisesta, vedenpaisumuksesta
      ja paratiisista.
   Tähtitieteen syntymäseutu.
   Lääkintätaito Babyloniassa.
Israelilaiset ja foinikialaiset.
   Syyrian kansat.
   Israelilaiset.
   Foinikialaiset.
   Aakkosten synty.

ESIPUHE.

Täten tulee julkisuuteen ensimmäinen nidos teosta, jonka suunnitelma on vuodelta 1918 ja joka siitä lähtien »Svenska folkets underbara öden» teokseni ohella on vienyt pääosan työajastani. Ajatus kirjoittaa kerran maailmanhistoria heräsi minussa jo opintoaikanani, joskin kului kauan, ennenkuin suunnitelmat saivat kiinteämmän muodon. Professori Ludvig Stavenowin harvinainen kyky antaa luennoiden yhteydessä ja alkulähteitten tutkimiseen opastaessaan uusia näkökohtia maailmanhistoriallisista tapahtumista ja ennen kaikkea historiallisesta yhteydestä, herätti minussa ajatuksen, jos aika ja voimat riittäisivät tarpeeksi laajoihin valmisteluihin, koettaa tulevaisuudessa suuremmallekin yleisölle avata uusia näköaloja ihmiskunnan edistyksestä.

Mutta ennen muuta minä halusin silloin omin silmin nähdä, mitä kuvaisin; ja heti kun tilaisuuksia tarjoutui, minä käytin niitä vanhojen kulttuurimaiden omalla maaperällä suoritettuihin opiskeluihin, tutkien niin hyvin muistomerkkejä ja muita muinaisesineitä kuin myöskin nykyajan kansojen kulttuuria ja kunkin erikoislaatua. Melkoista suuremman osan ajastani kuin aikaisemmin olen viimeisten seitsemän vuoden aikana voinut omistaa näihin ulkomailla suoritettuihin historiallisiin ja eritoten kulttuurihistoriallisiin tutkimuksiin. Ilman tällaisia asianomaisissa paikoissa tehtyjä havaintoja minun kuvaukseni kansojen historiasta ei voisi tulla siksi, joksi minä tahdoin sen muodostuvan. Tätä teostani ei toisin sanoen koskaan olisi syntynyt. Että niin on käynyt tai ainakin alkanut käydä, riippuu yksinomaan siitä, että kahdeksan vuotta sitten P.A. Norstedt & Söner Ab:n ja minun välilläni tehdystä sopimuksesta tuli sellainen, että minä voin turvallisesti toteuttaa suunnittelemani opintomatkat.

Suuressa kiitollisuudenvelassa olen myöskin niille hyvin arvoisille asiantuntijoille, jotka ovat käyttäneet aikaansa ja voimiansa esitykseni tarkastamiseen, nimittäin ensimmäisen kappaleen tarkastajille, professoreille Wilhelm Lechelle ja Martin Ramströmille, egyptiläisiä kuvailevalta osalta fil.toht. Pehr Lugnille ja seemiläisiä kansoja esittävältä osalta professori K.V. Zetterstéenille. He ovat kaikki antaneet minulle monta arvokasta neuvoa ja opastusta.

Muutoin niin tästä kuin »Öden»-teoksestani kiitollisuuteni kohdistuu vaimooni, jonka molemmissa näissä töissäni antamatta avutta olisi vielä viipynyt ainakin pari vuotta, ennenkuin tämä kirja olisi voitu julkaista. Lämmin kiitokseni myöskin käyttämieni koti- ja ulkomaisten kirjastojen virka- ja palvelusmiehille suuresta kiinnostuksesta työtäni kohtaan ja kaikesta heidän puoleltansa osakseni tulleesta avuliaisuudesta.

Danderyd, syyskuussa 1926.

Carl Grimberg.

SIVISTYKSEN SARASTUS

1

ALKUIHMISESTÄ KULTTUURI-IHMISEKSI.

Vuonna 1856 tekivät muutamat työmiehet, jotka työskentelivät eräässä luolassa Neanderthalissa lähellä Düsseldorfia, erinomaisen kiintoisan löydön, jonka ansiosta tiede pääsi esihistoriallisen ihmisrodun jäljille. Luolassa oli, soraan ja saveen peittyneenä, muutamia luurangon osia, jotka lähemmin tarkastettaessa osoittautuivat jätteiksi ihmisolennosta, joka oli ollut paljon alempana sellaisiakin rotuja kuin Australian kannibaaleja ja tulimaalaisia. Itse aivokoppa oli nimittäin melkoista matalampi kuin meidän aikamme alimmalla tasolla olevilla ihmisillä. Otsa oli matala ja taaksepäin kalteva; se muistutti pikemmin apinan kuin nykyajan ihmisen otsaa. Myöskin paksut, silmiä kattavat, ulkonevat luuharjat, jotka olivat näiden elinten hyvänä suojana luolaihmisten taisteluissa villipetojen tai kaltaistensa kanssa, olivat omiaan osaltansa tekemään hänet »eläimen» näköiseksi.

Yhä enemmän alkoi päästä vallalle käsitys, että nyt oli löytynyt vanhimman maailmassa eläneen ihmisen luurangon osia, ihmisen, joka edusti nykyisin sukupuuttoon kuollutta rotua. Tämä rotu on löytöpaikan mukaan saanut nimen Neanderthalin rotu. Todennäköisesti tämä ihminen on elänyt ennen jääkautta ja sen kestäessä, samaan aikaan kuin sellaiset sukupuuttoon kuolleet eläimet kuin villakarvainen sarvikuono, luolakarhu ja luolahyeena. Myöhemmin löytyi nimittäin aivan läheltä Neanderthalin luolaa näiden eläinten luurangon osia. Samalla ajalla elivät luolaleijona[1], alkuhärkä[2], villihevonen[3], mammutti, joka oli kokonaista metriä korkeampi intialaista elefanttia ja jolla oli suunnattoman suuret torahampaat[4].

Kaikki mainitut esihistoriallisen ajan petoeläimet olivat suurempia ja voimakkaampia kuin niiden nykyisin elävät sukulaiset. Luolaihmisen oli siis olemassaolonsa puolesta käytävä joka suhteessa kovempaa taistelua kuin myöhemmän ajan ihmisten.

Neanderthalin löydön arvosta oltiin kauan hyvin eri mieltä, varsinkin kun löytö oli hyvin vaillinainen. Monen todellakin etevän luonnontutkijan mielestä löytyneen pääkallon osat olivat yksinkertaisesti jonkun myöhempänä aikana kuolleen idiootin taikka nykyajan ihmisen, joka lapsuudessaan oli potenut riisitautia ja sitten saanut päähänsä pahoja vammoja ja lopuksi vanhuuden päivinään joutunut luuvalon runtelemaksi. Toiset pitivät pääkallon ent. omistajaa vanhana kelttiläisenä tai hollantilaisena; arvelipa eräs tutkija, että jätteet olivat kasakan, joka Napoleonin sotien aikana oli eksynyt luolaan ja siellä kuollut.

Keskustelu sai kumminkin vuonna 1886 toisen suunnan uuden löydön johdosta, joka tehtiin erään luolan suulla Spyssä, Belgiassa, lähellä Namurin kaupunkia. Täältä löytyi kaksi luurankoa, jotka kuuluivat samalle ihmistyypille kuin Neanderthalin löytö. Tosin nämäkin jätteet olivat pahoin vahingoittuneet ja epätäydelliset, mutta Neanderthalin luurankoa paremmin ne kumminkin olivat säilyneet. Täällä oli toisen luurangon leukaosa osittain tallella. Tämä kasvojen osa vahvistaa osaltaan luolaihmisten ulkonäön eläimellistä vaikutusta. Yläleuka on nimittäin hyvin eteenpäin työntynyt ja hampaat voimakkaasti muodostuneet, kun sitävastoin alaleuasta, joka on nykyisen ihmisen »aatelismerkkejä», puuttuu n.s. uloke. Alaleuka on erittäin tärkeä ruumiinosa sen vuoksi, että osa niistä lihaksista, jotka liikuttavat tärkeintä puhe-elintämme, kieltä, ovat juuri kiinnittyneet leuankärjen sisäpintaan. Koska nyt neanderthalilaisella ei ole alaleuan uloketta, on siitä katsottu voitavan päätellä, että tämä ihmisrotu oli paljon vähemmän puhekykyinen kuin nykyinen ihminen, mikä selviää myös molempien ihmislajien aivojen vertailusta. Muutoin luolaihmisen luuranko on kaikessa oleellisessa täysin ihmismäinen nykyaikaisen käsityksen mukaan. Hänen karkea luurakenteensa todistaa, että hän on ollut hyvin voimakas huolimatta siitä, että hän pituudeltaan näyttää olleen jonkin verran nykyaikaisen eurooppalaisen keskimittaa lyhyempi.

Samassa maakerroksessa kuin luolaihmisen oli myöskin mammutin, villakarvaisen sarvikuonon, alkuhärän, villihevosen, luolakarhun, luolahyeenan ja luolaleijonan luita. Useimpia näistä eläimistä luolaihmiset olivat käyttäneet ravinnokseen, mikä ilmenee siitä, että joukko luita oli murrettu melkein samalla tavalla. Sen oli ilmeisesti tehnyt ihminen, joka halusi päästä käsiksi ytimeen. Luolaihmisten työkalut olivat karkeasti hakattuja piikivestä ja luusta, sellaisia, jotka ovat n.s. vanhemmalle kivikaudelle ominaisia. Muutoin tiedetään, että nämä ihmiset tunsivat tulentekotaidon. Luurankojen lisäksi samassa maakerroksessa oli nimittäin myös hiiltyneitä puun kappaleita.

Vuonna 1899 hämmästytti maailmaa tieto, että Pohjois-Kroatiassa oli eräästä luolasta löytynyt joukko luurangon jätteitä, jotka olivat kuuluneet Neanderthal-tyyppisille ihmisille, joiden ikä oli vaihdellut noin 6:sta 30:een vuoteen tai sen yli. Lisäksi oli löytynyt yksinkertaisia kiviaseita, hiiltyneitä puun kappaleita ja sarvikuonon, luolakarhun sekä alkuhärän poltettuja luita. Uusi huomiota herättävä löytö tehtiin vuonna 1907 lähellä Heidelbergiä valtavan 20 metriä syvän sorakuopan pohjalta. Löytyi hyvin primitiivinen Neanderthal-tyyppinen alaleuka peittyneenä geologiseen kerrokseen, joka oli vanhempi kuin mitkään muut kerrostumat, joista tähän saakka oli tavattu kivettyneitä ihmisluita. Muodoltaan tämä leuka on myöskin ihmisen alkutilaa lähempänä kuin mikään aikaisemmin löytyneistä pääkallon osista.

Tähän aikaan ihmisen alkuhistorian tutkijat olivat mielestään saaneet jalkainsa alle niin lujan maaperän, että voitiin alkaa järjestelmälliset kaivaukset. Niihin ryhdyttiin tieteellisen johdon alaisena Ranskan Dordogne'in maakunnassa Vézére'in laaksossa, joka on tunnettu nykyisin sukupuuttoon kuolleiden eläinten lukuisista jätteistä. Ja vuonna 1908 vaivat palkittiin, kun löytyi tyypillisen Neanderthal-mallisen ihmisen pääkoppa ja muita luurangon osia. Myöhemmin samana vuonna tehtiin samankaltainen löytö eräästä Vézére'in laaksoa lähellä olevasta luolasta. Pääkopassa esiintyivät nuo »puhtaasti petomaiset» silmärystyt, jotka ovat neanderthalilaisille tunnusmerkilliset.

Espanjastakin on löytynyt Neanderthal-ihmisen tyyppiä olevia pääkalloja, ja äskettäin on tehty samanlainen löytö Palestiinasta. Vielä kiintoisampaa on, että niin kaukaa kuin Rhodesiasta Etelä-Afrikasta vuonna 1921 löytyi kivettynyt ihmiskallo — kumminkin alaleuaton[5] —, joka hämmästyttävällä tavalla muistutti neanderthalilaisten pääkoppaa. Tämä huomio sen yhteydessä, että vuonna 1917 eräästä Maltan saaren luolasta löytyi pari tyypillistä Neanderthal-hammasta, tukee suuresti sitä teoriaa, että Neanderthal-rotu on peräisin Afrikasta.

Niin toivehikkaita ovat nyt tiedemiesten odotukset, että mahdollisena pidetään täydellisen esihistoriallisen ihmisen ruumiin, eikä, kuten tähän asti, vain luurangon osien löytymistä. Ja miksikä ei? Onhan Siperian jäätynyt maa monia tuhansia vuosia säilyttänyt meille mammutin ja villakarvaisen sarvikuonon ruumiita kokonaisina. Miksi ei niin ollen uskaltaisi toivoa sieltä löytyvän säilyneinä ihmisolentojakin, jotka ovat eläneet samaan aikaan kuin nuo eläimet? Joka elää, se näkee.

Kenties sellaiset löydöt selvittäisivät meille kysymyksen, olivatko Neanderthal-rodun ihmiset meidän esi-isiämme, vai onko sekä nykyinen eurooppalainen että Neanderthal-rotu kehittynyt tätäkin vanhemmasta ihmistyypistä. Neanderthal-rodun sukupuuttoon kuoleminen toisten rotujen saadessa elää ja täyttää maan olisi siinä tapauksessa riippunut siitä, että jälkimmäiset olivat paremmin varustettuja olemassaolotaisteluun.

Todennäköistä on, että nykyajan eurooppalaiset eivät polveudu suoraan Neanderthal-rodusta. On nimittäin löytynyt myöskin toisten jääkauden asukkaiden luurankoja ja luurangon osia, ihmisten, jotka ovat olleet neanderthalilaisia melkoista korkeammalla ja osoittautuvat niin toisenlaisiksi kuin tämä rotu, että on mahdotonta olettaa niiden läheistä sukulaisuutta. Jos Neanderthal-rodulla ja tuolla toisella jääkauden rodulla on ollut samat esi-isät, on niiden täytynyt elää suunnattomia ajanjaksoja varhemmin.

Tuon korkeammalla tasolla olleen jääkauden-ihmisen jäljille päästiin Dordogne'in departementissa. Vuonna 1909 löytyi sieltä jääkauden-ihmisen luuranko, jonka omistaja kaikista merkeistä päättäen ei ollut ainoastaan kuollut siihen luolaan, jossa nyt lepäsi, vaan että hänet oli sinne oikein haudattu. Kuollutta koristi lävistetyistä merisimpukoista tehty kaulanauha, ja luurangon pään ja rinnan läheisyydessä oli kauniisti valmistettuja kiviaseita, jotka osoittavat verraten kehittynyttä kulttuuria ja määrätynlaista kauneusaistia. Vainajan jäsenet ovat silmäänpistävän hienorakenteiset, otsa on korkea ja kauniisti kaartuva ja aivokoppa suhteellisesti melkoista pitempi ja kapeampi kuin neanderthalilaisten. Alaleuan etukulma ei kylläkään ole niin ulkoneva kuin nykyisillä eurooppalaisilla, mutta ei myöskään niin »pakeneva» kuin neanderthalilaisilla ja ihmisenmuotoisilla apinoilla, vaan suoraan alaspäin suuntautuva.

Uusi löytö teki mahdolliseksi systemaattisesti järjestää joukon vanhempia, korkeammalla kannalla olleiden jääkauden ihmisten luuranko-osien löytöjä, joita varhemmin ei oltu kyetty luokittelemaan. Löytöpaikkoja on useita, yksi Lontoon, yksi Pariisin lähellä, yksi Määrissä ja yksi Kroatiassa.

Tätä korkeammalla tasolla ollutta ihmistä on ruvettu sanomaan Aurignac-ihmiseksi etelä-ranskalaisen Aurignacin [Lausutaan: Orinjak.] kaupungin mukaan. Otaksutaan, että tämä rotu on vaeltanut Eurooppaan Aasiasta jääkaudella ja seurannut sulavan suuren maajään eteläistä rajaa pohjoista kohti. Monet merkit viittaavat siihen, että Aurignac- ja Neanderthal-ihmiset ovat joutuneet taisteluun keskenänsä, mutta lopuksi sopineet ja sekaantuneet toisiinsa. Tämän rotusekoituksen tuloksena pidetään niitä kivettyneen ihmistyypin luurankoja, joita on löytynyt Italian Rivieran kuuluisista luolista Montonen kaupungin läheltä, Saksassa Bonnin läheltä sekä Määristä. Luurangot ovat tavattoman suuria ja voimakkaita, kuten usein sekakansoilla — muutamain yksilöiden pituus on ollut kaksikin metriä ja ylikin sen. Muutoin esiintyy niin kalloissa kuin muissakin luurangon osissa monia piirteitä, jotka ovat yhteisiä molemmille niille roduille, joista näiden luolaihmisten otaksutaan syntyneen. Näiden ihmiskivettymäin löytö on asetettu vanhimpien tunnettujen taideteosten yhteyteen. Eri osista Etelä- ja Keski-Eurooppaa on nimittäin löydetty muutamia enemmän tai vähemmän rikkoutuneita, äärimmäisen naturalistisia pystykuvia, toiset hiekkakivisiä toiset norsunluisia.[6] Kuvat esittävät naisvartaloita, jotka valtavine utarerintoineen ja muodottomine peräosineen muistuttavat eräiden neekerikansojen, kuten bushmannien ja somalineekerien naisihannetta. Todennäköisesti niitä on pidettävä siitoskyvyn ja hedelmällisyyden jumalattarina.

Erinomaisen kiinnostavia ovat osaltaan myöskin ne piirustukset ja maalaukset, joilla Aurignac-rotuiset samoin kuin toisenkin korkeammalla tasolla olevan esihistoriallisen rodun luolaihmiset ovat koristaneet asumustensa kattoa ja seiniä. Pohjois-Espanjassa ja Etelä-Ranskassa on löytynyt paljon tällaisia luolamaalauksia. Suuri osa näistä 10—30 000 vuotta vanhoista taideteoksista on todellista taidetta nykyajankin käsityksen mukaan, varsinkin jos katsomme niitä uudenaikaisen, yksinkertaistuttamista tavoittelevan taiteen näkökulmasta. Mikä notkeus ja voima ilmeneekään keskenänsä taistelevissa jousimiehissä, joita eräästä Espanjan Välimeren rannikon vuorenrotkosta tavattu kuva esittää. Tuntematon taiteilija on siinä ottanut ratkaistakseen kaikkein nykypäiväisimmän probleeman, nimittäin liikkeen, ja suorittanut tehtävänsä tavalla, joka muistuttaa nykyajan futuristien kaikkein rohkeimpia samansuuntaisia yrityksiä. Usein esiintyvät porojen kuvat samoinkuin monet näiden eläinten luurangon osien löydöt osoittavat, että suuria poroparvia kerran on käynyt laitumella Alpeilla ja Pyreneillä. Nykyisin tunnetaan jo yli viisikymmentä luolaa, missä on tuhansittain tuollaisia piirustuksia ja maalauksia.

Jos nyt meidän aikamme eurooppalaiset eivät polveudu Neanderthal-rodusta, vaan meille ja neanderthalilaisille yhteisestä, vielä alhaisemmalla kannalla olleesta ihmistyypistä, niin missähän voitaisiin odottaa löytyvän joitakin jätteitä tuosta todellisesta alkuihmisestä? Kaiketikin malaijien saaristosta, niiden nykyisin sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luurankojen joukosta, joita tavataan sikäläisiin maakerrostumiin peittyneinä, vastasi kerran muuan meidän aikamme etevimmistä luonnontutkijoista. Tämän saarimaailman otaksutaan nimittäin kerran olleen yhtenäistä maata, joka muodosti sillan Aasian ja Australian välille. Ja kuinka hämmästyttiinkään, kun 1890-luvun alussa saapui tieto, että muuan nuori hollantilainen tiedemies keskellä Jaavan saarta viidentoista metrin vahvuisen, valtavan hiekkamäärän alta oli löytänyt jätteitä olennosta, jota hän nimitti »pystyssäkäyväksi apinaihmiseksi», ja jonka enemmän huomionherättämishaluiset luonnontieteilijät heti julistivat niin kauan etsityksi »puuttuvaksi renkaaksi» ihmisen ja apinain välillä. Kivettyneen apinaihmisen löytö tehtiin erilaatuisten, enimmältä osalta jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden luujätteiden joukosta. Valitettavasti vain oli ihmisluuranko säilynyt hyvin vaillinaisena, mutta tärkein luurangon osa, aivokoppa, siinä oli samoinkuin kolme poskihammasta ja reisiluu. Aivokoppa ja reisiluu olivat kokonansa kivettyneet.

Lähemmin tarkastettaessa aivokoppaa se osoittautui matalammaksi kuin Neanderthal-rodulla, mutta se oli korkeampi kuin kehittyneimmillä apinoilla. Aivokopan tilavuus laskettiin noin 0.8 kuutiodesimetriksi [1 kuutiodesimetri = litra.], kun se nykyajan eurooppalaisella on suunnilleen 1.5 kuutiodesimetriä[7] Eihän niin pienistä aivoista ihmisentapaisella oliolla juuri miksikään ollut, mutta ne olivat joka tapauksessa suuremmat kuin suurimman nykyisin elävän apinan, gorillan, jonka aivot eivät koskaan ylitä O.6 dm³ tilavuutta. Merkittävän lisän »Jaava-ihmisen» älyperäisissä varusteissa luuli sen löytänyt tiedemies voivansa osoittaa aivokopan sisäpuolen valujäljennöksillä. Hän tuli niistä siihen tulokseen, että n.s. alempi otsapoimu[8] joka on puhekykyhermojen keskus, oli tosin »Jaava-ihmisellä» kehittynyt heikommin kuin nykyajan ihmisillä, mutta kuitenkin kaksi kertaa niin voimakkaasti kuin millään kehittyneimmistä nykyisin elävistä apinoista. Tästä hän teki sen johtopäätöksen, että »Jaava-ihminen» on ollut jossakin määrin puhekykyinen.

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, niin useimmat sitä tutkineet tiedemiehet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että sen omistajalla on täytynyt olla pystykäynti, joka tunnusmerkillisesti erottaa ihmisen kaikista muista olennoista. Ollaan sitä mieltä, että pystykäynnillä on ollut perin ratkaiseva merkitys ihmisaivojen kehitykseen. Tämä liikkumistavan muutos tuotti nimittäin toiselta puolen ihmisen silmille laajemman ja monipuolisemman näköpiirin, ja toiselta puolen saivat kädet sen kautta joukon uusia tehtäviä; ja molempain näiden muutosten jälkeen aivojen täytyi sovittautua täyttämään ne vaatimukset, mitkä niille täten asetettiin.

Ei ainoakaan apina — ei korkeimmallekaan kehittynyt — ole päässyt siihen, että se voisi sanottavasti liikkua yksinomaan takaraajoillaan. Siihen kykenee vain ihminen. Hän yksin myöskin voi senvuoksi käyttää eturaajojaan korkeammanlaatuisiin tehtäviin, kuten paikasta toiseen muuttamiseen, ravinnon sieppaamiseen, hyökkäykseen ja puolustukseen. Juuri tähän nähden »Jaava-ihmisen» löytäjä nimitti löytöänsä apinaihmiseksi, kun sitävastoin osa tutkijoita on nimennyt sen ihmisen muotoiseksi apinaksi ja kolmas ryhmä luonnontieteilijöitä näkee siinä puuttuvan renkaan ihmisen ja apinan välillä.

Omantunnontarkan tutkijan täytyy kumminkin todeta, että se tosiasia-aineisto, joka »Jaava-ihmiseen» nähden on käytettävissämme, on vielä aivan liian pieni tullaksemme pitemmälle kuin olettamuksiin sitä luokitellessamme. Ratkaisevampien tulosten saavuttamiseksi tarvittaisiin ennen kaikkea tietää, minkälaiset olivat »Jaava-ihmisen» kädet ja käsivarret. Niin kauan kuin ei tiedetä sitäkään, on toki ennenaikaista — kuten osa antropologeja tekee — jyrkästi selittää, että »Jaava-ihmisen» löytö todistaa sen teorian, että apinain ihmiseksi kehittyminen tapahtui siten, että alaraajat ensiksi tulivat ihmisraajain kaltaisiksi ja tämä muutos sitten vuorostaan vaikutti aivojen kehitykseen.

Sitäkin vähemmän on syytä sellaisiin vallan varmoihin vakuutteluihin niiden tarkkojen tutkimusten jälkeen, joita arvossapidetty ruotsalainen anatomi Ramström äskettäin on suorittanut n.s. Jaava-ihmisen luuranko-osiin nähden tarkoin vertaillen niitä toisiin kivettyneiden ihmisten ja apinain löytöihin. Hän on nimittäin tullut siihen tulokseen, että »Jaava-ihmisen» aivokoppa osoittaa yksityiskohtaisissakin suhteissaan niin ilmeistä yhtäläisyyttä simpanssin aivokopan kanssa, että sitä täytyy pitää suuren simpanssin jätteenä. Tätä »Jaava-ihmisen» ja simpanssin pääkallojen yhtäläisyyttä ovat esittäneet toisetkin luonnontieteilijät. »Ihmiskallojen kanssa 'Jaava-ihmisen' pääkopalla ei sitävastoin ole pienintäkään yhtäläisyyttä», Ramström lisää. Mitä sen väitettyyn puhekykyyn tulee Ramström ei tahdo antaa paljon arvoa niille johtopäätöksille, joita löytäjä on tehnyt pääkopan muodon perustalla. »Jokainen anatomi tietää», hän sanoo, »jokapäiväisestä kokemuksesta, kuinka vaikeata on aivokopan sisäpuolen perustalla selvittää aivopoimuja» — niin selviä jälkiä ne eivät jätä pääkalloon. Mitä itse aivoihin tulee, niin kuuluisan ruotsalaisen anatomin Gustaf Retziuksen apina-aivojen jäljennöskokoelma osoittaa, että erilaisten simpanssiaivojen poimuissa on paljon suurempia eroavaisuuksia, kuin mitä »Jaava-ihmisen» löytäjä tunsi, kun hän löydölleen omisti jonkinmoisen puhumiskyvyn. — Nykyistenkin simpanssien joukosta on joillakin kysymyksessä oleva otsapoimu kaksi kertaa niin suuri kuin toisilla. Mutta puhua ne eivät silti voi!

Mitä »Jaava-ihmisen» reisiluuhun tulee, jonka ihmisreisiluun kaltaisuudesta kaikki tutkijat ovat huomauttaneet, se Ramströmin mukaan on ihmisen, mutta sitävastoin sillä ei ole lainkaan apinain reisiluulle luonteenomaisia ominaisuuksia. Sen sijaan se tärkeissä kohdin osoittaa lähes täydellistä yhtäläisyyttä puheena olleen Aurignac-ihmisen reisiluun kanssa. Hyvin merkityksellistähän onkin, että uudemmat tutkijat monien muiden löytöjen perustalla ovat tulleet siihen käsitykseen, että korkeamman jääkaudenrodun kotipaikka olisi etsittävä juuri Aasiasta. — Ramström väittää, että kallo ja reisiluu ovat kuuluneet eri olennoille, ja torjuu jyrkästi kaiken puheen siitä, että »Jaava-ihminen» merkitsisi siirtymämuotoa apinain ja ihmisten välillä. Hän on vakuutettu, että jos »Jaava-ihmisen» löytäjä löytönsä aikana olisi tuntenut Dordogne-löydön ja Aurignac-rodun, hän ei olisi reisiluulöytöänsä asettanut tuon kuuluisan pääkallon yhteyteen. Sitäkin vähemmän, kun kallo ja reisiluu olivat jopa 15 metrin päässä toisistaan.

Huomautettava on myöskin, että löytäjä ensimmäisessä ilmoituksessaan piti molempia luurangon osia simpanssin jätteinä ja vasta myöhemmin, mielikuvitusrikkaampien antropologien vaikutuksesta, siirtyi siihen huomiotaherättävään olettamukseen, että hän oli löytänyt »puuttuvan renkaan», juuri tuon »pystyssäkäyvän apinaihmisen». Hän suggeroi nyt itsensä uskomaan yhä lujemmin hypoteesiinsä ja ryhtyi suunnittelemaan kokoon »Jaava-ihmisen» kalloa. Rekonstruointi tehtiin niin »luonnonmukaisesti», että voitiin selvästi nähdä yksin kasvoluitten liittymätkin — huolimatta siitä, että itse löydössä ei ollut pienintä siruakaan kasvo-osasta!

Sellainen on puhdasta kuvittelua. Jaava-löydön tieteellinen tulos rajoittuu siihen, että todellakin on löytynyt kallo, joka suuruudeltaan on tähän saakka tunnettujen alimmalla asteella olevain ihmisten ja korkeimmalla asteella olevain apinain kallojen välimailla. Mutta huomattakoon tarkoin: vain suuruudeltaan, Ramström lisää. Suhteissaan, muotojensa kehityksessä Jaava-kallo on kauttaaltaan apinamainen. »Ja», hän sanoo edelleen, »kun on todettava, onko Jaava-ihminen luettava apinamaisiin vai ihmismäisiin olentoihin, silloin luonnollisesti ratkaisu perustuu juuri tähän muotokehitykseen eikä suuruuteen.» Mikään »siirtymämuoto» apinan ja ihmisen välillä n.s. Jaava-ihminen ei suinkaan ole.

* * * * *

Vielä vähäisemmäksi on lopuksikin kutistunut tieteellinen tulos eräästä toisesta kivettymälöydöstä, josta aikoinaan paljon puhuttiin. Piltdownissa eteläisimmässä Englannissa löytyi erästä hiekkakuoppaa kaivettaessa tuon tuostakin vuosina 1911—1913 siksi monta ihmispääkoppaan kuuluneelta näyttävää palasta, että niistä voitiin saada esille ainakin pääkallon luonteenomaiset piirteet. Mutta sen pahempi ei enempää, sillä luukappaleet olivat niin vahingoittuneita, että niistä oli mahdoton koota kokonaista pääkoppaa — niitä ei ollut edes puolta tarvittavasta määrästä. Löytyi myöskin suhteellisesti yhtä vaillinainen alaleuan puolikas, jossa oli pari hammasta. Nyt kiinnosti mieltä se seikka, että itse kallo kauttaaltaan on ihmistyyppiä, mutta alaleuka sitävastoin apinamainen. Löytyneitä luujätteitä ensimmäisenä tarkastellut englantilainen tutkija julisti ensi-ihastuksensa vallassa, että nyt oli löytynyt jätteitä »ihmissuvun aamunsarastuksen aikoina eläneestä ihmisestä». Ja riemuiten huudahti toinen »asiantuntija»: »Niinhän oli täsmälleen, kuin mitä minä aina olen sanonut ja mikä nyt on saanut vahvistuksensa: että apinan kehittyessä ihmiseksi ensiksi kehittyivät ihmislaajuuteen aivot ja pääkoppa, sitten muut ruumiinosat!» — Vertaa nyt tätä lausuntoa antropologien riemuun ja päinvastaiseen uskoon »Jaava-ihmisen» löytyessä! Alinomaa toistuu kaikilla aloilla se tosiasia, että itsekukin haluaa tulla autuaaksi omalla uskollaan.

Reippaasti löytäjä seurasi myöskin »Jaava-ihmisen» kallotutkimuksen esimerkkiä ja »rekonstruoi» myöskin »Piltdown-ihmisen» täydellisen kallon. Muitta mutkitta hän teki »alkuihmiselle» leukaosan, joka oli siinä alkuperäisinten tähän asti tunnettujen ihmisten ja korkeimmalla kannalla olevain apinain leukain välimailla, sekä muovaili siihen soveltuvat kasvo-osat. Ettei ainoatakaan kasvoluuta ollut löytynyt, se ei haitannut enempää kuin »Jaava-ihmisenkään» kallon kokoonsommittelussa. Ja niin esiteltiin tämä tuote nykyisen suvun varhaisinten esi-isäin tyyppinä.[9]

Pian saatiin kuitenkin tietää, että koko löytöä ei oltu tehty aikaisemmin koskemattomasta sorakerrostumasta, vaan että osa oli löytynyt vuosien kuluessa hiekanottopaikkaan joutuneiden kivenjätteiden ja romun joukosta ja osa — läheiseltä pellolta. Amerikkalaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja ruotsalaisten luonnontieteilijäin taholta lausuttiinkin epäilyksiä, että Piltdown-löydön aivokoppa ja alaleuka eivät koskaan olleet kuuluneet yhteen, ja Ramström on nyt perusteellisten tutkimusten perästä tullut siihen lopputulokseen, että »Piltdown-ihmisen» aivokoppa on ihmisen, todennäköisesti Aurignac-rotuun[10] kuuluneen, mutta että alaleuka ja hampaat ovat simpanssin. Alaleuka ei lainkaan sovellu pääkoppaan. Muuan saksalainen tutkija toteaakin sattuvasti, että »Piltdown-ihminen» »ei ole lainkaan ihmisen ja apinan välimuoto, vaan ihmisen ja apinan yhteensovitelma» — aivan kuten n.s. Jaava-ihminen! Tämä osoittaa taaskin, miten varovainen on oltava johtopäätöksissään tällä vaikealla tutkimusalalla, varsinkin kun ajatellaan, mitä suuria yksilöllisiä eroavaisuuksia on eri ihmiskallojen välillä. Tarvitseehan vain verrata toisiinsa joka päivä keskuudessamme liikkuvain ihmisten kalloja ja leukoja.[11]

Ramström vastustaakin voimakkaasti ja terveesti niitä humpuukipyrkimyksiä, joita usein piilee »alkuihmisten» ja »puuttuvain rengasten rekonstruoimisessa», jollainen on tullut muotiin meidän huomionherättämistä tavoittelevana aikanamme. Muutamista mitättömistä luunsiruista »rekonstruoidaan» kokonainen kallo hiuksineen päivineen. Ja sitten kuvataan tämä »alkuihminen» — useinkin vallan iljettävän näköinen — »kansantajuisiin» teoksiin herättämään lukijassa sen käsityksen, että juuri tuollainen se oli hänen kantaisänsä. Näin tietoja ja vastuuntunnotta vailla olevat tieteen sakaalit, joita nyt kaikkialla kiertelee saaliin etsinnässä, antavat mitä löyhimpien olettamuksien arvostelukyvyttömän yleisön silmissä esiintyä todettuina tosiasioina. Muuan mainehikas ranskalainen antropologi sanoo: »Velvollisuutemme on mielenosoituksellisesti esiintyä tuonlaatuisia rekonstruktiota vastaan, sillä niin hupaisia kuin moiset yritykset tavallansa voivat ollakin, ne ovat omiansa saattamaan huonoon huutoon tieteenhaaran, joka ei ansaitse tällä tavoin joutua naurunalaiseksi.»[12]

Moiset »rekonstruktiot» ovat omiansa saamaan aikaan vain hämmennystä. Voidaksemme seurata ihmisen esihistoriallista kehitystä me tarvitsemme sen sijaan enemmän ja täydellisempiä luuranko-osain kivettymiä, varsinkin itämailla. Sillä erinäiset merkit viittaavat siihen, että meidän on sieltä etsittävä vanhimmat esi-isämme.

Uuden tätä käsitystä vahvistavan todennäköisyystodistuksen olemme viime aikoina saaneet siitä, että läheltä sitä paikkaa, missä »Jaava-ihmisen» jätteet esiintyivät, on löytynyt kaksi kivettynyttä ihmiskalloa sekä muita yhteenkuuluvia luurangon jätteitä. Nämä löydöt tehtiin itse asiassa aikaisemmin kuin nuo enemmän huomiotaherättäneet ja jätettiin silloin »Jaava-ihmisen» löytäjälle, mutta hän viivytteli niiden tunnetuksitekemistä aina vuoteen 1920, mitä on suuresti valitettava.

Kysymyksessä olevat kivettymät ovat tosin hyvin vahingoittuneita ja vaillinaisia, mutta kuitenkin riittävän täydellisiä, että niissä voidaan todeta oleellisia yhtäläisyyksiä Aurignac-rotuun. Erilaisuudet voidaan selittää sillä, että tämä todellinen Jaava-ihminen kuuluu vanhempaan geologiseen aikakauteen ja on siis alkuperäisempi kuin Aurignac-ihminen. Jos nämä johtopäätökset ovat oikeita, niin me voimme seurata korkeammalla kehitysasteella olleiden Euroopan jääkautisihmisten jälkiä aina itäisimpään Aasiaan, ja nerokkaiden antropologien aavistukset ovat saaneet vahvistuksensa. Mutta näiden ihmisten pitkä vaellus idästä länteen on vielä hämärän peitossa.

Viimeksi julkaistu Jaava-löytö on kuitenkin kiintoisa toisellakin näkökannalta. Se osoittaa nimittäin, että ihmisiä tosiaankin on elänyt Jaavassa samanaikaisesti kuin n.s. Jaava-ihminen, ja tukee siten voimakkaasti sitä mielipidettä, että »Jaava-ihmisen» reisiluu todellakin on kuulunut ihmiselle.

* * * * *

Onhan naurettavaa, että muutamia vaivaisia ihmissuvun lapsuusajalta olevia mädäntyneitä luunpalasia käytetään hermostuneen ylenkiihoittuneen ajan sensatiojanon tyydyttämiseksi, mutta niin on kaikissa tapauksissa. On tullut suorastaan muotiasiaksi toitottaa käänteentekeväksi jokaista ihmis- tai apinajätteiden kivettymälöytöä. Eivät yksin eri kansallisuutta olevat löytäjät ole alentuneet jonkinlaiseen kamppailuun kunniasta esiintyä »oikean» puuttuvan renkaan löytäjinä, vaan eri maidenkin välillä on esiintynyt kilpailua siitä tavalliselle terveelle järjelle vaikeasti ymmärrettävästä maineesta, että maan rajojen sisällä on elänyt apinamainen ihminen tai ihmismäinen apina. Kansalliskiihkon ja nurkkaisänmaallisuuden laineet kohoavat helposti pilvenkorkuisiksi, silloinkin kun on esillä näennäisesti niin vähän päiväntärkeä asia kuin alkuihmiskysymys.

Nyt viimeksi — vuonna 1925 — on erään englantilaisen tutkijan Betshuana-maassa Etelä-Afrikassa löytämä ihmis- tai apinakallon kivettymä nostattanut Kapkaupungissa isänmaallisen innostuksen, ja kunnon kapkaupunkilaiset eivät tahdo ehdolla millään antaa kallon joutua British Museumiin, kuten muutoin on tavallista, vaan aikovat hoitaa sitä kuin löytynyttä aarretta omassa kaupungissaan. Heille selvisi nimittäin heti kohta, että he olivat nyt puuttuvan renkaan — puolen miljoonan vuoden vanhan! — onnellisia omistajia.

Mutta sillä aikaa kuin onnellinen löytäjä suuren yleisön arvonannon kannattamana tekee kaikkensa tuon »uuden» kallon hyväksi[13], sillä aikaa »Jaava-miehen» keksijä yhä vain pitää jyrkästi kiinni siitä, että hän se on oikean puuttuvan renkaan löytänyt ja että Betshuana-maan kallo on apinan kallo. Ne tiedemiehet, jotka tyynemmin punnitsevat asiaa, tyytyvät toteamaan, että tämä löytö, niin kuin kaikki muutkin pääkallokivettymäin löydöt, jo sellaisenaan on niin huomattava, että voidaan säästäytyä hypoteeseilta, jotka päättyvät pettymyksiin.

Uuden etelä-afrikkalaisen löydön sijoittaminen oikealle paikalleen kehityksen sarjassa on sitäkin vaikeampaa, kun kallo on pienen, 3—6 vuoden ikäisen lapsen, jolla on ollut vielä jäljellä maitohampaat. Ihmis- ja apinakalloja on nimittäin sitä vaikeampi erottaa toisistaan, kuta nuorempia yksilöt ovat.

Kaikesta merkillisestä, mitä on sanottu Betshuana-inaasta löydetystä kivettyneestä kallosta, näyttää toistaiseksi kieltämättömältä, että se on pitkäkalloista[14] tyyppiä, kun sitävastoin kaikkein useimmat apinat ovat lyhytkalloisia, että sen muoto ja mittasuhteet, varsinkin otsan, nenän ja leuan, ovat paljon enemmän ihmismäisiä kuin gorillan ja simpanssin kalloissa ja että aivokopan tilavuus on suunnilleen yhtä suuri kuin täyskasvuisella gorillalla. Asiaa levollisesti ja intohimottomasti harkittaessa nämä tosiasiat todistavat kylläkin, että kallo on johonkin esihistorialliseen ihmisrotuun kuuluneen lapsen, ja lähinnä tulee ajatelleeksi Rhodesia-kallon kaltaista tyyppiä.

»Vielä», sanoo Leche, vertailevan anatomian ja kehitysopin edustajain ensimmäisiä ja pätevimpiä miehiä, »täytyy monen aukon täyttyä, ennenkuin ihmisen esi-isäin sukupuu voi saavuttaa täyden ja lopullisen kasvunsa, missä se nyt jo monissa kansanomaisissa kuvauksissa komeilee.»

* * * * *

Tähän lopetamme kappaleen ihmisen alkuhistoriasta, joka on kiintoisa ilman sensaatiovetojakin. Se tulos on todellisten tiedemiesten vaivalloisista tutkimuksista ollut, että on todettu ihmissuvun kehitys alemmasta muodosta, jolla on useita samoja piirteitä kuin ihmisenkaltaisilla apinoilla. Kehittymättömin ihmisrotu, jonka tunnemme, on todellisesti neanderthalilainen, joka oli paljon alkuperäisempi kuin alimmatkin nyt elävistä ihmisroduista. Neanderthalilaisten luurankoja on löytynyt, kuten olemme nähneet, useita — olkoonkin, että mikään niistä ei ole täydellinen. Sitävastoin ne mitättömät luukivettymät, joita on toitotettu vieläkin alhaisemmalla kannalla olleen ihmistyypin jätteiksi, ovat osoittautuneet joko neanderthaltyyppisiksi tai jotakin toista, korkeammalla kannalla olevaa jääkaudenrotua todistaviksi tai myöskin apinain jätteiksi. Mutta ihmisen ja apinan väliltä puuttuvaa rengasta ei vieläkään ole löytynyt.

* * * * *

Mitenkä tuli alkuihmisestä kulttuuri-ihminen? Ensimmäisen askelensa sivistyksen rajattomalla radalla ihminen otti, kun hän teki tulen palvelijakseen. Tämä oli alku hänen luonnonvoimien herruuteensa. Hän oli hankkinut itsellensä suojan pakkasta vastaan, turvan petoeläinten hyökkäyksiltä, keinon saada valoa pimeyteen ja avun ravintonsa valmistamisessa ja parempien työvälineiden hankinnassa. Hän oli ratkaisevalla tavalla kohonnut kaikkien muiden olentojen yläpuolelle. Eläimet osaavat rakentaa itselleen taidokkaita pesiä ja koota varastoon ravintoaineita — rakentavatpa eräät simpanssilajit jonkinlaisia sateensuojiakin, jotka ne uusivat muutamain viikkojen väliajoin. Eläimet voivat myöskin muodostaa yhdyskuntia, joissa vallitsee ankarasti toteutettu työnjako, niin, jotkin muurahaisyhteiskunnat omistautuvat sekä »maanviljelykseen että karjanhoitoon»: ne harjoittavat sienenviljelystä ja pitävät lehtitäitä jonkinlaisina lypsylehminään. Mutta ei ole eläintä, joka osaa tulentekotaidon, vaikkakin moni niistä tuntee lämmön miellyttävät vaikutukset. Babiaaneista kerrotaan esim., että ne etsivät karavaanien jälkeensä jättämiä leiritulia lämmitelläkseen niiden ääressä, kunnes hehku on sammunut. Jokainen ihmisrotu sitävastoin, alhaisinkin, tuntee tulen käytön. Amerikan eteläkärjessä elävät tulimaalaiset samoin kuin Australian alkuasukkaat ovat luultavasti alimmalla asteella olevia ihmisrotuja, mutta osoittaahan heidän nimensä jo, että he ovat oppineet tulentekotaidon.

Tuletta eivät ihmiset koskaan olisi kyenneet käyttämään hyväksensä metalleja, ja vanhinten kulttuurikausien jako kivi-, pronssi- ja rautakausiin, jonka tunnemme omasta historiastamme ja tapaamme melkein kaikkien kansojen kehityksessä, edellyttää juuri tämän luonnonvoiman käyttämistä, joka välistä voi käydä ylen tuhoisaksi, välistä hyvin siunaukselliseksi.

* * * * *

Suuri probleema, missä sivistyksen alkukoti on ollut, oli vielä jokin aika takaperin yksinkertaisempi kuin nyt. Silloin ei juolahtanut mieleenkään muuta kuin vaihtoehto: Egyptissä tai Babyloniassa. Nyt ovat arkeologien suorittamat kaivaukset ei ainoastaan Egyptissä ja Babyloniassa, vaan monissa muissa paikoin Aasiassa ja Kaakkois-Euroopassa tehneet probleeman paljon sekavammaksi. Nämä esihistorialliset tutkimukset on aivan viime aikoina ulotettu myöskin toiseen ikivanhaan sivistysmaahan, Kiinaan. Siellä on muitten muassa ruotsalainen geologi J.G. Andersson saavuttanut huomattavia tuloksia myöskin arkeologian alalla. Vielä muutamia vuosia sitten muuan etevä ranskalainen tutkija totesi: »Kiinan esihistoria on meille vallan tuntematon.» Nykyisin tunnetaan jotenkin hyvin kivikauden olot myöskin Itä-Aasian suuressa jättiläisvaltakunnassa. Sieltä on nimittäin löytynyt joukoittain nuoremman kivikauden esineitä, varsinkin saviteoksia. Ja merkillistä on, että nämä saviastiat osoittavat ilmeistä sukulaisuutta sen keramiikan[15] kanssa, joka niin hyvin tunnetaan koko lännen löytöpaikoista, keskisestä ja läntisestä Aasiasta aina Lounais-Venäjää ja Galitsiaa myöten. Ne mustat, valkoiset ja keltaiset kolmikulmat ja aaltoviivat samoinkuin punaiset rautaoksidikatteet, jotka ovat ominaisia näiden, astioiden ornamentiikalle, olivat kolme tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme vallitsevia yli koko tämän valtavan alueen. Ja yhtä yleisiä olivat saviastioiden muotoa ja mittasuhteita koskevat makusuunnat.

Viisituhatta vuotta sitten ei ollut mitään Kiinan muuria toiselta puolen äärimmäisen idän ja toiselta puolen Etu-Aasian ja Kaakkois-Euroopan kulttuurin välillä. Ja nyt tulevat nämä kauniit, kirjavanväriset ruukunsirut esille Kiinan maaperästä todistuksina ikivanhasta kulttuuriyhteydestä, josta meillä ei ennen ollut aavistustakaan. Niin laajenee esihistoriallinen näköpiiri alituiseen arkeologian tehdessä ikivanhaa kulttuuria todistavan löydön toisensa perästä. Mutta kysymys, missä tällä kulttuurilla on ollut vanhimmat juurensa, tulee täten vaikeammaksi ratkaista kuin aikana, jolloin näköala rajoittui Niilin ja Eufrat-Tigrisvirtain maihin.

Kaikkialla maan ikivanhalla kulttuurialueella, missä arkeologit ovat kulkeneet kuokkineen ja lapioineen, he ovat saavuttaneet uusia voittoja tieteelle. Mutta heidän on täytynyt omallakin tutkimusalallaan todeta inhimillisen tiedon rajoitus. Olkoon kysymyksessä egyptiläinen kulttuuri tai assyrialais-habylonialainen, intialainen tai kiinalainen, meidän on pysähdyttävä siihen tosiasiaan, että sen alkuperä häipyy esihistoriallisten aikakausien hämärään. Kaikissa näissä maissa vanhimmat tunnetut kulttuuriesineet todistavat niin korkeata taituruusastetta, että edellä on täytynyt olla hyvin pitkä kehitysajanjakso. Kun näin on, niin ihmisvoimat ylittää sen kysymyksen ratkaisu, missä maan päällä kulttuuri on vanhinta. Tosiasia on sitävastoin, että mitään maan ikivanhoista kulttuurialueista ei ole niin perusteellisesti tutkittu kuin Niilinmaata.

Kirjallisuutta:

Wilhelm Leche, Människan, hennes uppkomst och utveckling (suomeksi:
Ihminen, hänen alkuperänsä ja kehityksensä).

G. Backman, Människans förhistoria I.

Hermann Klaatsch ja Adolf Heilborn, Der Werdegang der Menschheit und die Einsteining der Kultur.

Hanna Rydh, Grottmänniskornas årtusenden.

Marcellin Boule, Les hommes fossiles.

Hugo Obermaier, Der Mensch der Vorzeit.

R. Verneau, Lahomme de la Barma-Grande.

Martin Ramström, Om underkäken i Piltdown-fyndet (»Eo-anthropos»)
(Svenska läkaresällskapets handlingar 1916).

Martin Ramström, Der Piltodwn-Fund (Bulletin of the geological institution of the university of Upsala 1916.)

Martin Ramström, Der Java-Trinil-Fund Pithecanthröpos (Upsala läkareföreningens förhandlingar 1921.)

Martin Ramström, Några meddelanden om Australiens och Tasmaniens urbefolkningar samt Wadjak-människan på Java.

Rolf Nordenstreng, Europas människoraser och folkslag.

Martin P:son Nilsson, Primitiv kultur.

EGYPTILÄISET

NIILINMAA.

»Suuret joet ovat sivistyksen äidinmaitoa.» Paras todiste tästä ovat Niili, Eufrat-Tigris sekä Intian ja Kiinan pääjoet. Näiden jokien ympärille ovat ensimmäiset järjestyneet yhteiskunnat syntyneet, ja siellä ovat tiede, kirjallisuus ja taide aikaisimmin elpyneet. Tämä ei riipu yksin siitä, että maa niissä seuduin on erikoisen viljavaa, vaan myöskin siitä, että ihmisten on täytynyt siellä yhteistyöllä pakottaa maa antamaan satonsa. Missä luonto itsestään antaa kaiken, siellä ihmisen ei tarvitse ponnistella. Siellä hän jää vuosituhansiksi samalle kehitystasolle. Sen voimme tänäkin päivänä nähdä Etelämeren saarten kivikauden kansoista. Kulttuurin luo työ luonnon asettamien esteitten voittamiseksi.

Egyptissä kuten Babyloniassa ja Kiinassakin maa on erinomaisen viljavaa. Mutta kaikissa näissä maissa on suuri osa vuotta sateetonta. Sen vuoksi täytyy jokivettä kanavaverkolla johtaa vainioille. Sellaisten kanavien kaivamista ja kunnossapitämistä varten oli monien ihmisten liityttävä yhteen ja muodostettava järjestettyjä yhteiskuntia. Yhteisin ponnistuksin ja määrätietoisin johdoin he voivat sitten järjestää olonsa niin hyvin, että saavat aikaa antautuakseen harrastamaan kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä, ja niin kehittyy henkinen kulttuuri alinomaisessa vuorovaikutuksessa aineellisen kanssa, sillä ne molemmat tarvitsevat toisiansa. Mutta perimmältään on suuri joki tämän aiheuttajana. Se on »sivistyksen äidinmaitoa».

Kahdella tavoin Niili vuosituhansien aikana on ollut kulttuurinluojana: se on toiselta puolen synnyttänyt kaiken sen maan, josta egyptiläinen sivistys on versonut, ja toiselta puolen sen vesi on vuosi vuodelta virvoittanut kuivan maan ja antanut sille uutta elämää. Asuttava osa Egyptiä on yksinkertaisesti pitkulainen keidasalue, jonka on muodostanut se hedelmällinen muta, mitä eräs Niilin lähdejoki lukemattomien vuosituhansien ajan on kuljettanut mukanansa Abessinian vuorilta ja kerrostanut kalliopohjan ja erämaanhiekan ylle. Sattuvasti on Egyptin viljeltyä osaa verrattu nuokkuvavartiseen lootukseen. Esihistoriallisena aikana varsi ei vielä kukkinut. Niilin suu oli silloin nykyisen Kairon seuduilla. Sitten vähäisten ajanjaksojen vieriessä on siitä puhjennut »kukka», jonka Niili itse on muodostanut.

Egyptin on aina tiedetty olevan maailman viljavimpia maita. Muistammehan, kuinka Joosefin veljet menivät sinne, kun Palestiinassa oli nälänhätä, sillä he olivat kuulleet, että »Egyptissä oli viljaa». Usein pellot tässä luonnon anteliaasti siunaamassa maassa antavat kolme kypsynyttä satoa vuodessa. Mutta hedelmällisestä mullastansa huolimatta Egypti kuitenkin ilman Niiliä olisi autio maa, sillä muutamissa seuduin voi siellä sadekuurojen välillä kulua vuosikausia. Sitä enemmän sataa taasen eräinä vuodenaikoina niissä kuuman vyöhykkeen seuduissa, joissa Niilin lähteet ovat. Silloin vesi Niilin uomassa nousee ja valtava joki tulvii yli rantojensa, kastelee ne ja laskee niille vuosituhantisten entisten kerrostumain lisäksi uuden kerroksen lihavaa liejua. Mutta kun vesi jälleen on laskenut määrättyyn korkeuteen, alkavat lukemattomat vedennostolaitteet työnsä ja nostavat tuota elämääantavaa ainetta pelloille. Siellä se kiertelee suurempia ja pienempiä kanavia käsittävässä kanavistossa ja lopuksi pienissä ojanteissa, niinkuin veri meidän suonistomme valtimoissa ja laskimoissa. Jokainen peltotilkku on maapengerten ympäröimä, joilla ojanteet suljetaan ja pakotetaan levittäytymään maapalstalta toiselle, sitä mukaa kuin ne käyvät liian kuiviksi. Siten Egypti Niilin vedestä on saanut korvauksen sateesta, ja ymmärtää hyvin muinaisten egyptiläisten ajatuksenkulun, kun he jumaliensa ylistyslauluissa toisten maitten sadevettä nimittävät »Niiliksi, joka tulee taivaasta». Täydellä syyllä jo muinaisajan oppineet sanoivat, että Egypti oli Niilin lahja, ja tänäkin päivänä fellah[16] viettää kiitosjuhlaa, kun saapuu ilosanoma, että Niili alkaa nousta.

Egyptin hyvinvointi ei kuitenkaan riippunut yksinomaan siitä, että Niili tulvi, vaan myöskin siitä, miten se tapahtui: että vedenkorkeus saavutti määrätyn asteen, kohoamatta liiaksi tai jäämättä liian alhaiseksi. Pari jalkaa liian paljon — ja delttamaa joutui kauhean hävityksen alaiseksi; 3—4 jalkaa liian vähän — ja kuivuus ja nälänhätä ahdisti Ylä-Egyptiä, maanvaiva, josta muinaisaikana usein puhutaan, välistä monena vuotena peräkkäin. Kun vedenkorkeudella oli niin suunnaton merkitys Egyptille, hankittiin mittareita, joilla todettiin vuoden vedennousu. Tunnetuin mittari oli Syönen, nykyisen Assuanin, seuduilla, ensimmäisen kataraktin[17] kohdalla.

Mutta että Niilin tulvat koituisivat todelliseksi siunaukseksi Niilinmaan kansalle, siihen tarvitaan ja on aina tarvittu yhteenliittyneiden ihmisten huolellisesti järjestettyä työtä. Yksityinen ei saanut tehdyksi niin suuria ja vaativia töitä kuin olivat kanavarakennukset ja ne sulut, joita tarvittiin estämään niin kauan kuin mahdollista Niilin vettä pois juoksemasta. Tässä ei voitu saada aikaan mitään ilman yhteenliittymistä, järjestystä ja kuria. Täällä kävi välttämättömäksi alistua yhden valtionpäämiehen hallittavaksi. Voimakas valtiotunne oli sen vuoksi Egyptin kansan verissä aina aikaisemmista kulttuuriasteista alkaen. Niili on siten kaikkina aikoina ollut mahtava yhteiskuntaamuodostava tekijä.

Egypti on näytellyt niin tärkeätä osaa maailmanhistoriassa, että kernaasti kuvittelee sitä joltisenkin suureksi maaksi. Niin ei kumminkaan ole lainkaan laita. Tosin keidasalue — ensimmäisestä kataraktista Välimereen saakka on kokonaista 85 penikulmaa pitkä, mutta se on niin kapea, että pinta-ala jää pienemmäksi kuin Belgian. Neliökilometreistä ei riipu maan sivistyksellinen merkitys. Sitä ei meille osoita yksin Egyptin historia — sen todistaa myöskin ja vielä paljon puhuvammin Ateenan ja Palestiinan historia.

Niilin maa ei tarjoa runsasta maisematyyppien vaihtelua; sen lumo on sen sijaan ihmeellisissä väreissä, kajastuksissa ja valovaikutelmissa. Auringonnousu voi tarjota niin voimakkaan värivaikutelman, että se maalarin siveltimen kuvaamana tuntuu aivan uskomattomalta siitä, joka ei omin silmin ole nähnyt tätä ainutlaatuista näytelmää, kun pimeys väistyy ja vuoret alkavat häivähdellä ultravioletilta ja auringon heijastus muuttaa Niilin juonniksi sulanutta kultaa, tai kun sarastus vaihtuu vilvakaksi aamuksi ja melkein ylimaailmallisen läpinäkyvä vaaleansininen kupoli kaartuu yli kullankeltaisen laidattoman aavikon. Uskomattoman komea on auringonlasku, kun liekehtivä taivaanranta kohottaa purppurakatoksen yli keitaitten viheriöivien palmujen. Yhtä ihana on yö, kun kuu ja tähdet haaleassa hopeanvalossa hohtavat taivaan kannella. Valtavana ja äänettömänä soluu Niilin vesimassa kohti merta. Miljoonille ihmisille elämän antavan joen yllä lepää suuri hiljaisuus, jonka katkaisee ainoastaan rannan savimajasta kajahtava koiran haukahdus tai aasin alakuloinen kirkuna tai ohiliukuvista veneistä kuuluva miesten yksitoikkoinen laulu.

Kirjallisuutta:

Eduard Meyer, Geschichte des Altertums (laajoin kirjallisuusviittauksin).

G. Maspero, Histoire ancienne des peuples d'Orient classique.

James Henry Breasted, Ur människosläktets äldsta historia (ruotsinnos engl. kielestä).

Carl G. Laurin, Konsthistoria (myös suomeksi).

Johan Adolf Bruun, Ur de bildande konsternas historia.

Erityisesti Egyptiä koskevaa:

James Henry Breasted, A history of Egypt (saksaksi 1909).

James Henry Breasted, Ancient records of Egypt.

E.A. Wallis Budge, A short hislory of the egyptian people.

W. v. Bissing, Die Kultur des alten Ägyptens.

Jean Capart, La place de l'Egypte dans l'histoire de la civilisation (kirjallisuusviittauksin).

Adolf Erman und Hermann Ranke, Ægypten und ægyptisches Lehen im
Altertum (laaja kirjallisuusluettelo).

Friedrich Kayser und Ernst M. Roloff, Ägypten einst und jetzt.

Camille Lagier, A travers la haute Égypte.

Camille Lagier, L'Égypte monumentale & pittoresque.

Pehr Lugn, Egypten i fynd och forskning.

G. Maspero, Causeries d'Égypte.

Georg Steindorff, Ägypten in Vergangenheit und Gegenwart.

A. Wiedemann, Das alte Ägypten (runsaita lähdeviittauksia).

Sixten Strömbom, Egyptisk vinter.

Väinö Pekkola, Kairosta Niilin latvoille.

VAINAJIEN MAA.

Kun kulttuurin alun etsijä saapuu faaraoiden ihmemaahan, herää hänessä ennemmin tai myöhemmin ajatus: »Egyptihän on aivan, kuin korkeampien valtojen ennakolta määräämä olemaan historian aarrekammiona, valtavimpana todistuksena sivistyksen versomisesta, kukoistuksesta ja rappeutumisesta.» Itse ilmasto vaikuttaa säilyttävästi. Hauraimmat ja herkimmätkin muistot ihmisten työstä ja pyrkimyksistä — yksin vaatteet ja papyruskääröt — säilyvät täällä halki vuosituhanten, jos vain Niilin tulvat eivät niitä saavuta tai ihmiskädet niitä tuhoa. Esineitä, jotka kosteammassa ilmastossa jo ammoin olisivat muuttuneet tomuksi, löydetään täällä tänäkin päivänä melkein vahingoittumattomiksi jääneinä.

Ainutlaatuinen säilyttävä voima on ollut myöskin egyptiläisten uskonnolla. Uskonnollisten käsitystensä vaikutuksesta egyptiläiset enemmän kuin mikään muu kansa ovat huolehtineet ikuisia asumuksia vainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla, taideteoksilla, piirtokirjoituksilla, kohokuvilla ja maalauksilla, jotka kaikki yhdessä tarjoavat meille mitä oivallisimman sivistyshistoriallisen kuvakirjan. Egyptiläisten luja usko kuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se oli sielun asunto, on tehnyt meille mahdolliseksi tutustua Egyptin kulttuuriin ammoisilta ajoilta, jotka melkein kaikkialla muualla maailmassa ovat peittyneet läpitunkemattomaan pimeyteen.

Muinaisten egyptiläisten pyrkimys pelastaa vainajat katoavaisuudelta johti balsamoimistaidon keksimiseen, minkä voidaan huomata tapahtuneen 4 vuosituhatta takaperin. Kun tämä taito oli täysin kehittynyt, tapahtui balsamointi siten, että ensiksi otettiin pois aivot ja sisälmykset vainajan ruumiista ja pestiin se sitten sisäpuolelta palmuviinillä. Sitten se sai virua voimakkaassa natriumsuolaliuoksessa[18] seitsemänkymmentä päivää. Ruumis oli nyt muuttunut muumioksi: se oli niin kokoonkäpertynyt, että kovettunut ruskea iho verhosi pelkkää luurankoa. Muumio täytettiin sitten myrhalla[19] ja muilla hyvänhajuisilla aineilla ja kiedottiin liinaisiin kääröihin, jonka jälkeen se siveltiin pehmeällä, nopeasti kovenevalla massalla. Suojaksi kaikenlaisia vaaroja vastaan vainaja varustettiin amuleteilla, m.m. kuoriaisilla: kivestä, fajanssista, lasista tai jostakin muusta aineesta tehdyillä egyptiläisten pyhän sittiäisen kuvilla. Tuota pikku sittiäistä pidettiin erittäin salaperäisenä ja pyhänä. Tällä omituisella koppakuoriaisella on tapana muovailla ja sitten vyörytellä mukanaan lantapalloa, jonka se lopuksi kaivaa maahan laskettuaan siihen munansa. Tätä palloa pidettiin auringon vertauskuvana, ja auringonjumalaa kuviteltiin muodoltaan m.m. kuoriaiseksi, joka pyörittelee auringon kehrää edellänsä. Ja kun tämä taivaankappale joka aamu jälleen nousee taivaanlaelle, tuli kuoriaisesta myöskin elämän jälleenheräämisen vertauskuva.

Senvuoksi pantiin kernaasti vainajien mukaan hautaan sellaisia kuoriaisia, usein hyvin paljon. Niitä pantiin muumioiden vatsaonteloon — sydämen entiselle paikalle —, niitä sidottiin kiinni kuolleen jäseniin, niitä sijoitettiin muumiositeiden väliin ja eri paikkoihin sarkofagiin sekä hautakammioon. British Museumin valtava kuoriaiskokoelma, suurin lajiansa koko maailmassa, antaa aavistuksen siitä, mikä osa tuolla pienellä sittiäisellä on ollut egyptiläisten ajatusmaailmassa.[20]

Kun muumio oli kiedottu kääreisiinsä ja varustettu amuleteilla, pantiin se ihmisruumiin muotoiseen koteloon, jonka päätä vastaavaan osaan oli maalattu vainajan kasvojen piirteet. Tämä kotelo suljettiin sitten toiseen tai useampiinkin samanlaisiin arkkuihin, ja jos vainaja oli ylhäinen henkilö, pantiin arkut kivisen sarkofagin sisään. Vainajan sydän ja muut sisäelimet säilytettiin tavallisesti erityisissä alabasteriastioissa, joiden kannet oli koristettu ihmispäällä tai manalle menneen suojelushenkeä edustavan eläimen päällä.

Vihdoin vietiin vainaja viimeiseen lepokammioonsa omaisten ja palkattujen itkijäin äänekästen suruhuutojen ja valituslaulujen saattamana.

Nyt sielu jälleen voi käydä tervehtimässä vainajaa, mikä kohtaus on usein kuvattu papyruslehtiin ja muumion siteisiin. — Saadakseen toisessa maailmassa häntä odottavan kohtalonsa ratkaistuksi vainajan oli astuttava Osiris-jumalan tuomioistuimen eteen. Suuressa salissa jumala istui oikeutta edustajinaan 42 kauhuaherättävää demonia — yhtä monta kuin Egyptissä oli läänejä eli maaherrakuntia. Itsekullekin demonille vainajan täytyi selittäytyä vapaaksi määrätystä synnistä, ja sillä aikaa hänen sydäntänsä punnittiin vaa'assa, jossa vastapunnuksena oli sulkakynä — totuuden symboli. Ne 42 syntiä, joista hänen täytyi voida selittäytyä vapaaksi, jos mieli selvitä hyvin Osiriksen tuomioistuimen edessä, voidaan ryhmittää seuraavien otsakkeiden alaisiksi: herjaus, valapattoisuus, murha, haureus, varkaus, valhe, parjaus ja väärä todistus. Eritoten hänen oli vastattava koekysymyksiin, oliko hän tehnyt vääryyttä leskille ja orvoille, oliko hän rasittanut alaisiansa liian kovalla työllä, oliko hän estänyt tulvavettä aikanaan juoksemasta tai muulla tavoin aiheuttanut nälkää ja kärsimystä ihmisille. Mutta ei siinä kyllin: tullakseen autuaaksi vainajan täytyi voida selittää, että hän oli ruokkinut nälkäisiä, antanut janoaville juomaa ja lautannut joen yli ne, joilla ei ollut venettä.

Tässä vainajia tuomitsevassa oikeusistuimessa esiintyy ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa täysin kehiteltynä se ajatus, että kuolleiden kohtalo toisessa maailmassa riippuu heidän teoistaan täällä maan päällä. Vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin tämä käsitys persoonallisesta edesvastuusta ei ollut tunkeutunut minkään muun kansan tietoisuuteen. Babyloniassa samoin kuin Assyriassakin täytyi niinhyvin hyvien kuin pahojen kuoltuansa laskeutua synkkään kuolleitten valtakuntaan, missä heidän kohtaloillaan oli tuskin minkäänlaista eroa.

Sielu käy tervehtimässä vainajaa, jota kuljetetaan sarkofagiveneessä.

Se, joka ei läpäissyt Osiriksen tuomioistuimen edessä, heitettiin tuleen tai kiehuvaan veteen tai jätettiin kappaleiksi revittäväksi hirviön käsiin, joka oli krokodiilin, jalopeuran ja virtahevosen sekoitus.

Autuasten tilasta oli egyptiläisillä monta erilaista käsitystä, mutta mieluisin — se, joka sai oikein veden valumaan fellahin suusta — oli se, että vainajat tulivat ihmeelliseen lännen maahan, jossa kasvoi viljaa metrin pituisin tähkin ja maata risteilivät virvoittavat kanavat, kalarikkaat ja kaislikon ja ruohikon reunustamat, missä asusti runsaasti lintuja. Täällä olo oli pelkkää iloa ja onnea.

On ilmeistä, että käsitys kuolemanjälkeisestä vastuunalaisuudesta on vaikuttanut kansaan kasvattavasti. Yleinen toive ainakin näyttää hyväntekeväiseltä ja moitteettomalta mieheltä ilmenee lukuisissa hautakirjoituksissa kuten seuraavassakin: »Olen isoaville antanut leipää ja janoisille vettä ja alastomille vaatteita ja veneettömille aluksen.»

Erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan hautaan on mahtava lääninherra hakkauttanut seuraavan maininnan itsestään: »En ole ainoatakaan porvarin tytärtä häväissyt, en leskeä hätään saattanut, en peltomiestä luotani torjunut, en paimenta pois ajanut. En ketään ole maksamattomien verojen vuoksi hänen työläisiltään riistänyt. Ei kukaan ollut köyhä, eikä kenenkään tarvinnut nähdä nälkää minun aikanani. Kun katovuodet tulivat, annoin minä kyntää ja kylvää kaikki maat aina maaherrakuntani eteläisille ja pohjoisille rajoille ja varustin ihmiset elintarvikkeilla. Minä annoin leskelle yhtä hyvin kuin vaimolle, jolla oli mies, minä en suosinut suuria vähäisten edellä antaessani. Sitten tulivat suuret Niilin tulvat, jotka tuottivat viljaa ja kaikenlaatuisia elintarvikkeita, mutta kuitenkaan minä en kiristänyt maksamatta jääneitä veroja. Senvuoksi kansa myös minua kovin rakasti, niin, yhä enemmän ja enemmän päivä päivältä.»

Toinen lääninherra on arvostellut itseänsä seuraavasti: »Minä olin rikas viljasta. Kun maa kärsi puutetta, varustin minä valtion viljalla. Minä annoin porvarin noutaa viljaa itselleen ja vaimolleen, leskelle ja hänen pojalleen. Minä annoin anteeksi kaikki verot, jotka aina minun isieni ajoilta olivat jääneet maksamatta. Minä täytin laitumet karjalla. Kaikki oli hedelmällistä; lehmät antoivat maitoa kaksi kertaa niin paljon kuin ennen, ja karsinat olivat täynnä vasikoita.»

Vanhat egyptiläiset eivät ilmeisestikään olleet vainunneet, että oma kiitos haisee.

Mutta joskin moinen kehuskeleminen hyvillä töillänsä meihin vaikuttaa pääasiallisesti naurettavalta, niin tuonlaatuiseen omaan elämäkertaan sisältyy myöskin korkeampia arvoja. Se osoittaa meille nimittäin, millaiseksi vanhat egyptiläiset neljätuhatta vuotta sitten ajattelivat hyvän hallitsijan ihanteen. Ja meidän täytyy todeta, että hyvin helposti luetut ovat vielä neljätuhatta vuotta myöhemminkin ne itämaiset hallitsijat, jotka mitan täyttävät.

Niitä vainajia, jotka olivat kestäneet kokeen Osiriksen tuomioistuimen edessä ja saivat elää onnellista kuolemanjälkeistä elämää, uhkasivat kuitenkin monet vaarat, joilta itseänsä suojellakseen he tarvitsivat loitsuja. Tällaisia loitsumalleja kirjoitettiin vainajan avuksi muumioarkkuun ja kaiverrettiin hautojen seiniin. Näistä loitsuista kehittyi vähitellen kuuluisa Kuolemankirja, joka kirjoitettiin papyruskääröön[21], minkä kuollut sai mukanansa hautaan, niin että kun hän kohtasi demoneja, jotka esiintyivät myrkyllisinä käärmeinä, jättiläissuurina krokodiileinä ja tultasuitsevina lohikäärmeinä, hän silloin tiesi, miten ne karkoittaisi, ja kun hän tuli porteille, joiden olisi tullut avautua, tai jokien rannalle, joiden yli hänen oli kuljettava, hän voi lausua oikeat loitsusanat. Toiset manaukset antoivat vainajan sielulle voiman tulla ulos haudastaan, ottaa haluamansa muodon ja liittyä jälleen ruumiiseen.

Korkeata kulttuurikantaa ei luonnollisesti voida odottaakaan näissä ikivanhoissa loitsukaavoissa. Pari esimerkkiä riittäköön. Valitsemme ensimmäiseksi manauksen krokodiilia vastaan. Se kuuluu näin: »Poistu tieltäni! Väisty syrjään, sinä kirottu krokodiili! Sinun ei pidä tulla minun lähelleni, sillä minulla on elämä taikasanojen mahdista, jotka tulevat sisäisestä voimastani.» Ja niin vainaja edelleen peloittaa krokodiilia vakuuttamalla: »Minun hampaani purevat kuin piikiviveitsi ja raatelevat kuin sakaalijumalan, ja sinä, joka makaat siellä lumottuna, silmäsi minun taikavoimani kiinninaulaamina, sinä et ole onnistuva riistämään minulta maagillista voimaani, sinä krokodiili, joka itse elät loitsuttuna.»

Muuan käärmeloitsu on saanut seuraavan ylevän muodon:

»Pysähdy, sinä Rerek käärme, äläkä tule lähemmäksi! Muutoin sinun on pakko syödä se rotta, joka on kauhistus Ralle, ja popsia mädäntyneen emäkissan sääriä!»

Mutta moisen lorun rinnalla esiintyy Kuolemankirjassa yleviä ajatuksia siitä, kuinka kukin ihminen lopuksi saa tuomionsa sen mukaan, miten on elänyt täällä maan päällä. Nämä suunnattomat vastakohdat samassa kirjoituksessa saavat selityksensä siitä, että Kuolemankirja ei ole yhtenäinen teos, vaan eri kappaleet ovat syntyneet eri kehitysasteilla, alkeellisimmat kenties 5.—6. vuosituhannella, mutta sitten aina seitsemännelle vuosisadalle ennen meidän ajanlaskuamme. Niin perin vanhoillisia kuin egyptiläiset olivat, he säilyttivät siinä paljon ikivanhaa, joka oikeastaan soti heidän muuttunutta uskonnollista käskystänsä vastaan. Mutta tottumus vanhaan oli niin syvälle syöpynyt, että he eivät harkinneet sen aikansaeläneisyyttä. Mikä oli kelvannut heidän esi-isilleen, se oli kyllin hyvää heille itselleenkin. Egyptiläinen ei epäillyt koskaan hetkeäkään, että ne maagilliset sanat, jotka olivat auttaneet isien henget autuaitten maahan, veisivät sinne hänetkin.

Muinaisten egyptiläisten sitkeä vanhoillisuus kohtaa meitä heidän elämänsä kaikissa ilmenemismuodoissa: heidän uskonnossaan, heidän kuvaamataiteessaan, kirjoituksessa ja kirjallisuudessa, hallinnossa. Uskollisuudella, jota voidaan sanoa härkäpäisyydeksikin, egyptiläiset pitivät kiinni isien perinnöstä harkitsematta, oliko se ajanmukaista vai ei. He olivat sanalla sanoen muinaisaikamme kiinalaisia. Työteliäitä ja tyytyväisiä kuten kiinalaiset he olivat myöskin. Niinkuin Kiinan kansa olivat Egyptin asukkaatkin lämpimästi kiintyneet kotiseutuunsa ja perheeseensä, eivätkä he voineet ajatella suurempaa onnettomuutta kuin sulkea silmänsä vieraassa ympäristössä, kaukana sukulaisista ja ystävistä ja joutua lepäämään vieraassa maassa.

Egyptiläisten kunnioitus kaikkea vanhaa ja muinaista kohtaan on aiheuttanut sen, että Kuolemankirjasta on vähitellen tullut egyptiläisten uskonnon kuvastin sen kaikilla asteilta siitä ajasta, jolloin egyptiläiset olivat puolivilli kansa, aina heidän mahtavuutensa loppuaikoihin saakka.

Alusta loppuun Kuolemankirja on täynnä maagillisia loitsuja, joiden tarkoituksena on säilyttää muumio ja vakuuttaa sille iankaikkinen elämä. Muuan sellainen manaus kuuluu osittain lyhennettynä: »Tervehditty ollos sinä Osiris, minun jumalallinen isäni! Samoinkuin Sinä elät ja olet ikuinen, samoin minunkin jäseneni tulevat ikuisesti elämään. En ole minä katoava. En ole minä tomuksi muuttuva. En ole minä mätänevä. En ole minä matojen saaliiksi joutuva. Minä tulen elämään, elämään! Minä tulen kukoistamaan. Minun sisälmykseni eivät mätäne, minun silmäni eivät sammu, minun kasvoni eivät muutu. Minun korvani eivät käy kuuroiksi. Minun päätäni ei eroteta kaulastani. Minun kieltäni ei pois temmata. Minun hiuksiani ei leikata. Minun kulmakarvojani ei ajella. Minun ruumiini on säilyvä vahingoittumattomana, ei se ole hajoava eikä tuhotuksi tuleva tässä maailmassa.» — Jotta vainajalla olisi oikein hyvä toisessa maailmassa, pantiin hautakammioon myöskin saviastioita täynnä leipää, viiniä ja muita elintarvikkeita. Mutta kun nämä ruoka- ja juomavarastot eivät voineet riittää ikuisiksi ajoiksi, täytyi muulla tavalla huolehtia vainajan aineellisesta hyvinvoinnista, ja tätä varten hautakammion seiniin maalautettiin tai hakkautettiin kuvasarjoja, joissa esitettyjen kohtausten toivottiin toteutuvan hänen kuolemanjälkeisessä olotilassaan. Kaikkialla palautuvat melkein samat aiheet: näemme haudassaolijan nauttivan rikkaan pöydän antimia tai toimittelevan maallisia tehtäviä, molemmissa tapauksissa kernaimmin orjien ja palvelijain kumartamana ja palvelemana. Välistä saamme nähdä hänet myöskin kalastamassa tai virtahepoja, jalopeuroja, sakaaleja tai gaselleja metsästämässä, taikka myöskin pyydystämässä lintuja Niilin rannalta, missä papyrus on tiheintä. Välistä hän hupailee perheensä helmassa ruoalla ja juomalla soittajien ja kauniiden tanssijattarien kohottaessa olemassaolon suloa.

Jotta rikkaan ja ylhäisen egyptiläisen itsensä ei tarvitsisi kyntää ja korjata satoa viljavilta kentiltä, missä hän kuolemansa jälkeen sai oleskella, jotta hän pääsisi jauhamasta viljaa, leipomasta leipää, panemasta olutta, kaitsemasta karjaansa ja soutamasta venettänsä, asetettiin hautaan myöskin puukuvioita, jotka esittivät erilaisia palvelijoita ja kotieläimiä sekä pikku taloja ja veneitä.

Saivatpa ruhtinaat ja muut ylhäiset henkilöt mukaansa kokonaisia pikku puusotajoukkoja. Näin annettiin vainajalle mukaan jonkinlainen tekomaailma korvaamaan todellista, joka hänen täytyi jättää. Rautatavarat ja hautojen seinillä olevat kuvat antavat meille siten erinomaisen kuvan siitä elämästä, jota Egyptissä elettiin ammoisina aikoina.

Eräs etevä amerikkalainen arkeologi kertoo seuraavasti siitä vaikutuksesta, minkä neljätuhatvuotinen kääpiömaailma teki häneen, kun hän vuonna 1921 oli Theban läheltä löytänyt hautakammion ja seinässä olevasta raosta sai luoda ensimmäisen silmäyksen siihen. Sisällä vilisi pikkuruisia, pikkuruisia, ainoastaan parin desimetrin korkuisia ihmisiä, jotka hyörivät siellä jokapäiväisissä puuhissaan. Muutamat heristivät keppejänsä pikku lehmä- ja härkälaumoille. Toiset olivat teurastus- tai leipomapuuhissa tai laskivat äskenpantua olutta saviastiaan. Toiset laskivat verkkoa veneestä, toiset kalastivat harppuunalla. Toisissa veneissä miehet kiskoivat airoja, toisissa aluksissa taasen merimiehet vetivät purjeita mastoon ja laivuri seisoi kehoittelemassa merimiehiä, jotka kiipeilivät mastoissa ja köysissä. »Muuan nuori tyttö, joka oli toisia suurempi ja puettu loistavanväriseen pukuun, tuijotti minuun vakavin silmin», niin löytäjä kertoo, »aivan kuin nuhdellen minua, että minä häiritsin neljätuhatvuotista lepoa.»

Kolme päivää ja kolme yötä retkikunta työskenteli lakkaamatta päästäkseen sisälle löydettyyn aarrekammioon ja tuodakseen sieltä päivänvaloon nämä satalukuiset huolellisesti veistetyt ja maalatut piskuiset puukuviot. Kaikki oli hämmästyttävän hyvin säilynyttä, yksin lukinverkonohuiset liinalangat naisten värttinöissä ja kangaspuissa.

Kaksitoista venettä oli valmiina kuljettaakseen suurmiesvainajaa ja hänen seuruettaan Niilillä retkeiltäessä. Hänen kajuutassaan suurimmassa aluksessa oli kaksi kuparista matka-arkkua hänen sänkynsä alla. Ja hytin oven edessä istui laulaja ja harpunsoittaja huvittamassa herraansa. Yksi alus oli huolellisesti valmistettu keittiöksi patoineen ja muine keittiöastioineen.

Vaikuttavin on ryhmä, joka esittää mahtavaa miestä istumassa pihamaallansa talonsa edustalla poikansa ja perillisensä ollessa maahan kyyristyneenä hänen toisella ja neljä kirjuria toisella puolellaan, kaikki innokkaassa toimessa hänen karjaansa laskemassa. Karjankaitsijat ajavat taikka kuljettavat eläimiä hänen ohitsensa. Siinä on punaista, mustaa ja kirjavaa elukkaa.

Siinä on sanalla sanoen jäljennös rikkaan miehen omaisuudesta, minkä hän tällä tavoin on tahtonut ottaa mukaansa tulevaan elämään. Näiden satalukuisten pikku ihmisten piti toisessakin elämässä tehdä työtä hänelle: kyntää ja korjata hänen peltojansa, kaitsea ja teurastaa hänen karjaansa, leipoa hänen leipänsä ja panna hänen oluensa, kehrätä ja ommella hänen vaatteensa sekä silloin tällöin souteluttaa häntä Niilillä.

Toisen vuosituhannen keskipalkoilla lakkasi tämä tapa asettaa palvelijain kuvia hautoihin. Sen tilalle keksittiin yksinkertaisempi tapa panna vainajan mukaan häntä itseänsä jäljittelevä veistos: savinen, puinen tai metallinen pienoiskuva, tavallisesti esittäen muumiota, joka lepäsi pienessä arkussa. Tämän tekovainajan tarkoitus oli suorittaa manallemenneen tehtävät kuolemanvaltakunnassa. Että hän tosiaankin pysyisi siellä ja tekisi työtä, siitä vakuuttautuivat ylhäiset egyptiläiset siten, että antoivat papin varustaa pikku kuvion maagillisen voiman omaavalla kirjoituksella, joka nimenomaan määräsi hänet kuolleen »vastikkeeksi». Vainaja sanoo siinä hänelle: »Jos minun tehtäväkseni pannaan jonkin työn toimittaminen toisessa maailmassa, on sinun se tehtävä minun asemestani aina. Sinun on viljeltävä peltoja, sinun on pumputtava vettä, sinun on puhdistettava kanavat ja ojat. Kun huudetaan minua, on sinun vastattava: ‘Täällä minä olen!'»