EGYPTIN ESIHISTORIALLINEN AIKA..

Olemme nyt seuranneet Niilinkansan kohtaloita sitten, kuningas Meneksen aikojen. Mutta Egyptin historian alkaminen Meneksestä on suunnilleen samaa, kuin jos alkaisimme Suomen historian ensimmäisestä ristiretkestä.[118] Jo Meneksen aikana egyptiläiset olivat suorittaneet pitkän taipaleen sivistyksen tiellä. Valtiojärjestys, uskonto, kirjallisuus ja taide olivat jo saavuttaneet niin korkean kannan, että sen edellä on täytynyt olla pitkä, vuosituhansia kestänyt kehitysaika.

Mutta missä ovat tämän esihistoriallisen kehitysjakson todistukset? Ne pysyivät kauan kätkössä tutkijan silmältä. Gizen pyramidijättiläiset, käyttääksemme Masperon sanoja, peittivät meiltä näköalan omasta ajastamme noihin alkuaikoihin. Vasta 1890-luvulla alkoi Egyptin nuoremman kivikauden esineitä tulla päivänvaloon, ja myöhemmin on kerätty eri asuin- ja hautapaikoilta yhä suurempia määriä tuon aikakauden työaseita ja talouskaluja. Aivan erikoisen merkityksen saivat ne suuret erityyppisten saviastioiden kokoelmat, joita tiedemiehet saivat kootuksi. Sillä järjestämällä ne jatkuvaan kehityssarjaan päästiin selville ei yksin niiden keskinäisistä ikäsuhteista, vaan myöskin määrätyn saviastiatyypin kanssa samanaikaisesti löytyneiden muiden esineiden suhteellisesta iästä. Sillä tavoin saatiin aikaan täällä, kuten esihistoriallista Kreikkaakin varten, kivikautiset aikamääräykset, jotka vastaavat Pohjolan erityisiin piikivikaluihin pohjautuvaa aikamäärittelyä.

Mutta kuinka tämä on ollut mahdollista? Koska esihistorialliset egyptiläiset saviastiat melkein kaikki ovat hautalöytöjä, niin kaikki mahdolliset syyt viittaavat siihen, että ne astiat ovat vanhimpia, jotka vielä ovat käyttökelpoisia. Sitä mukaa kuin ne siirtyvät pelkiksi hautaesineiksi, ne kapenevat yhä ja menettävät kaiken käytöllisen arvonsa. Kiintoisaa on myöskin nähdä, miten astiain sisältö seuraa tätä muutosta. Vanhimmat saviastiat ovat täynnä rasvaisia, hyvän hajuista massaa, luultavasti jotakin kuolleelle tarkoitettua voidetta. Vähän uudemmissa astioissa tämä voide — tai mitä se nyt lienee — on ohuen maakuoren peittämä, luultavasti sisällön suojaksi. Mutta kuta nuoremmiksi astiat käyvät, sitä enemmän maakerros kasvaa voiteen kustannuksella, ja kaikkein myöhäisimmissä astioissa sisällön arvokkain osa on kokonaan vaihtunut maaksi. »Kuolleet ovat», Lugn sanoo, »kuten tunnettua herkkäuskoisia ja pitävät usein hyvänänsä jäljittelyjä».

Se jakso Niilinmaan esihistoriallista kautta, josta meidän päivinämme on saatu tietoa, osoittaa kuitenkin jo korkeaa kehitystä. Egyptiläiset piikivi-esineet ovat täydellisimpiä, mitä mikään kansa sitä lajia on tuottanut. Niiden perästä seuraavat arvossa lähinnä skandinavialaiset kivikauden esineet. Äärimmäisen hienosti hiotut, ohuet ja terävät egyptiläiset piikivi-veitset todistavat korkealle kehitettyä työtaituruutta. Ja vielä enemmän täytyy ihailla sitä kärsivällisyyttä, millä tämä kansa kykeni mitä kovimmista kiven järkäleistä valmistamaan vesipulloja ensiksi ulkoapäin ne ympäriinsä tahkoamalla ja kiilloittamalla ja sitten kiviasein hiekan avulla poraamalla ne, kunnes seinämät tulivat kohtalaisen ja tasasuhtaisen ohuiksi. Puolittain läpinäkyvästä alabasterista, jota Egyptissä oli runsaasti, egyptiläiset jo silloin tekivät mitä kauneimpia maljakoita ja muita talousesineitä. Huomattavan monet tämän ajan löydöistä ovat norsunluusta tehtyjä työvälineitä ja aseita. Elefantteja oli nimittäin runsaasti Egyptissä siihen aikaan. Ylipäänsä vanhat egyptiläiset panivat paljon huolta siihen, että esineet saivat taiteellisen leiman. He koristivat niitä kernaasti eläinten kuvilla, jotka usein ovat merkillisen hyvin luonnon mukaan tehtyjä. Jo tällöin egyptiläisessä taiteessa on piirteitä, jotka tulivat luonteenomaisiksi historialliselle ajalle.

* * * * *

Ehtimiseen on siten auennut uusia perspektiivejä taaksepäin Niilinmaan sivistyskehitykseen. Mutta ne valtavat ajanjaksot, joiden on täytynyt kulua, ennenkuin sikäläiset ihmiset pääsivät nuoremman kivikauden korkealle tasolle, ne ovat yhäkin melkein läpinäkymättömän pimeyden peitossa. Vanhemmalta kivikaudelta on säilynyt vain harvoja egyptiläisiä kiviesineitä.

ASSYRIALAISET JA BABYLONIALAISET

Baabel ja Ninive — mitä lapsuuden päivien muistoja nuo nimet herättävätkään eloon! Ensimmäiset tiedon puusta poimimamme hedelmät liittyvät läheisesti Baabelin torniin. Samalla kertaa ihastuksen ja tuskan vallassa lapsen mielikuvitus näki valtavan rakennuksen kohoavan yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti taivasta, kunnes Isä Jumala ryhtyi toimenpiteisiin kopeita ihmisiä vastaan, sekoitti heidän kielensä ja hajoitti heidät yli koko maan. Kaikki me olemme sykkivin sydämin seuranneet ensimmäistä patriarkkaa, kun hän Herran käskystä muutti Kaldean Urista, sukunsa luota ja isänsä talosta siihen maahan, jonka Herra hänelle osoitti. Me olemme myöskin seuranneet hänen jälkeläisiänsä monia satoja vuosia jälkeenpäin heidän raskaalla matkallansa takaisin kantaisänsä kotimaahan ja heidän mukanansa istuneet ja itkeneet heidän syntiensä rangaistusta »Baabelin virtojen varrella». Ja miten kylmät väreet karmivatkaan selkäämme, kun Danielin kirjasta luimme salaperäisestä kädestä, joka mässääjä Belsazarin vieraspidoissa kirjoitti seinälle sanat »Mene tekel u-farsin», jotka julistivat Herran rangaistuksen lähestyvän tuota ylpeätä ja kopeata kuningasta!

Kuin kaiulta kauan sitten kadonneesta satumaailmasta tuntuvat meistä nämä muistot lapsuuden päiviltä. Mutta satumaailma on herännyt jälleen eloon. Muinaistutkijat ovat kuokalla ja lapiolla kaivaneet kuolleen kulttuurin muistot päivänvaloon,

KAKSOISVIRTAIN LAHJA.

Herodotos on sanonut Egyptiä »Niilin lahjaksi». Samalla syyllä voidaan Babyloniaa sanoa sisarusjokien Eufratin ja Tigriksen lahjaksi. Niillä on molemmilla lähteensä Armenian vuorimaassa, ja keväällä, kun lumen sulaminen on siellä käynnissä, ne paisuvat yli äyräittensä, tulvivat yli alankomaan ja peittävät sen lihavalla savikerrostumalla. Estääkseen toiselta puolen maan rämettymistä ja toiselta puolen hankkiakseen vainioille kastelua on täällä kuten Egyptissä välttämätöntä koota ja ohjata tulvavettä kanavilla. Ilman hyvinjärjestettyä kastelua osa maasta muuttuu pian kuivaksi erämaaksi, jossa kasvaa ainoastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ja osasta tulee epäterveellistä suota. Sellaisen kuvan sisarusjokien maa tarjoaa meidän päivinämme. Kukaan, ken näkee tämän kolkon aution maan, ei voi aavistaa, että täällä kerran viljavat vainiot ovat lainehtineet ja että täällä on kerran ollut ylpeitä maailmankaupunkeja, joissa on sykkinyt rikas sivistyselämä.

Kuoleman ja suuren hiljaisuuden maa on meidän päiviemme Mesopotamia. Raskaana Herran kostava käsi on levännyt vuosituhansien ajat onnettoman maan yllä. Profeetta Jesajan sanat: »Kuinka olet pudonnut taivaasta, sinä kirkas kointähti! Kuinka olet maahan kaatunut, sinä kansojen kukistaja!» soivat kuin kuolemanvalitus kautta Babylonin hajonneiden muurien, jotka aivan kuin julistavat sitä kirousta, jonka profeetat Assuria ja Niiniveä vastaan sinkosivat.

»Suuri hävitys ja rajaton tuho nykyajan Babyloniassa on», sanoo eräs sen parhaimpia tuntijoita, »niin valtava, että vaikka minä neljätoista vuotta olen käyttänyt tämän maan tutkimiseen, se kumminkin joka kerta, kun sen jälleen näen, vaikuttaa mieleeni järkyttävästi.»

* * * * *

»Kanavien kaivaminen» tuli kaksoisvirtain maan loistoaikana Babylonian kuninkaitten päätehtäväksi. Kanavia pidettiin niin merkityksellisinä, että ne useinkin saivat nimensä asianomaisesta kuninkaasta tai ne voivat saada sellaisia juhlallisia nimiä kuin »Vanhurskauden kanava». Hyvä maan isä Hamnurapi rakensi kanavan, jolle hän antoi nimen »Hammurapi on kansan siunaus».

Kuinka laaja kanavaverkko on ollut, voi nähdä vielä tänäkin päivänä. Tuskin päivänmatkan voi suorittaa tässä vanhassa sivistysmaassa sivuuttamatta 30—40 vanhaa kanavan uomaa.

Maanviljelijä, joka ei pitänyt kanaviansa kunnossa ja aiheutti siten kadon tai hävittäviä tulvia, sai korvata naapureilleen näiden kärsimät viljan häviöt. Näin sanotaan Hammurapin kuuluisassa lakikokoelmassa: »Jos joku laiskuudesta laiminlyö patonsa kunnossapidon, niin että se pääsee särkymään ja vesi virtaa ja vahingoittaa vainioita, niin syyllisen on korvattava se vilja, minkä hän on tuhonnut. Jos hän ei kykene korvaamaan, niin myytäköön hänet itsensä ja hänen omaisuutensa rahasta; ja ne, joiden laiho on turmeltunut, saavat jakaa hinnan.»

Viljelyskelpoinen osa Babyloniaa oli pinta-alaltaan suunnilleen yhtä suuri kuin Egyptin keidas. Viljava »musta maa» veti aina voimakkaasti puoleensa ympärillä asuvia erämaa- ja vuoristokansoja. Täällä oli senvuoksi menneinä aikoina melkein keskeymätöntä taistelua toiselta puolen pohjoisessa ja idässä aina Kaukasukseen ja Kaspian mereen saakka asuvien vuoristokansojen ja toiselta puolen Arabian erämaiden ja arojen seemiläisten kansojen välillä. Ja taistelu koski välillä olevaa Mesopotamian viljavaa sivistysmaata eli »virtojen välistä maata», mitä kreikkalainen nimi merkitsee. Sen alkuperäinen asujamisto, leveäkalloiset, tanakat, mongoleja muistuttavat sumerit, kukisti seemiläinen kansa, joka kotimaastansa, Arabian erämaista tunkeutui Babyloniaan. Mutta sumerien korkeampaan sivistykseen voittajat kernaasti taipuivat. Ensiksikin he omaksuivat alkuväestön kirjoituksen, jonka sumerit luultavasti itse olivat keksineet, ja myöskin maanviljelyksen, uskonnon ja tieteen alalla sumerien saavuttaman kehityksen seemiläiset käyttivät hyväkseen kehittääkseen sitä edelleen enemmän tai vähemmän itsenäisellä tavalla. Kiintoisa kysymys, kuinka paljon seemiläiset ovat lainanneet sumereilta, ja kuinka paljon alkuperäistä on seemiläisessä kulttuurissa, on sitten puolen vuosisadan ajan ollut oppineiden kesken kiivaan kiistan alaisena.

Niinkuin Babylonian, samoin Assyriankin, siitä pohjoiseen Tigriksen rannalla sijaitsevan vuorimaan, kansoittivat seemiläiset, joihin kuitenkin sekaantui paljon muita kansoja, varsinkin armenialaisia ja heettiläisiä.

Sittemmin vielä pari kertaa tunkeutui uusia seemiläisiä kansoja niinhyvin Babyloniaan ja Assyriaan kuin Syyriaan ja Palestiinaankin. Viimeinen seemiläisten maahanmuutto tapahtui seitsemännellä vuosisadalla j.Kr. Se oli suuri arabialainen kansainvaellus.

Tähän osastoon kuuluvaa kirjallisuutta:

Bruno Meissner, Babylonien und Assyrien. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Fritz Hommel, Geschichte Babyloniens und Assyriens.

C. Bezold und C. Frank, Ninive und Babylon.

Robert William Rogers, A history of Babylonia and Assyria.

A.H. Sayce, Babyloniana and assyrians. Life and customs.

C.P. Tiele, Babylonisch-assyrische Geschichte.

Hugo Winckler, Geschichte Babyloniens und Assyriens.

F.E. Peiser, Skizze der babylonischer Gesellschaft (»Mitteilungen der
Vorder-asiatischen Gesellschaft» 1896).

Fr. Kaulen, Assyrien und Babylonien nach den neuesten Entdeckungen.

Friedrich Delitzsch, Im Lande des einstiden Paradieses.

S. Landesdorfer, Die Kultur der Babylonier und Assyrier.

Esaias Tegnér (nuorempi), Ninives och Babylons kilskrifter.

Otto Weber, Die Litteratur der Babylonier und Assyrier (Laajoja kirjallisuusviittauksia).

Charles F. Jean. La littêrature des babyloniens et des assyriens.
(Laaja kirjallisuusluettelo.)

Frederik Poulsen, Gamla Orientens konst (Holger Nyblomin ruotsinnos).

Eberhard Schrader y.m., Keilinschriftliche Bibliothek.

VANHIN BABYLONIAN VALTAKUNTA.

Kun historian valo ensimmäistä kertaa valaisee Babylonian ja Assyrian historiaa, s.o. kun vanhimmat tunnetut kirjalliset tietolähteet alkavat, näiden maiden sivistys on jo saavuttanut niin korkean kehityksen, että ajatusta huimaa sen yrittäessä tunkeutua läpi esihistoriallisen ajan pimeyden. Jo vanhimmat tunnetut tämän sivistyksen tuotteet todistavat, samoinkuin vanhimmat egyptiläiset ja kiinalaiset kulttuuriesineet, korkeata taidokkuutta, joka edellyttää pitkää aikaisempaa kehitysjaksoa. Vanhimmat muistomerkkeihin kaiverretut tekstit puhuvat samoin pitkästä kulttuurikehityksestä. Ne on nimittäin kirjoitettu nuolenpääkirjoituksella, ja se kuvakirjoitus, josta tämä kirjoituslaji on syntynyt, on tuohon aikaan jo jäänyt pois käytännöstä.

Babylonia oli vanhin ja rikkain niistä valtioista, jotka syntyivät kaksoisvirtain kerrostamalle maalle. Alkujaan oli kyllä Babylonia kuten Egyptikin ryhmä pikkuvaltioita, joista kunkin muodosti kaupunki ympäristöineen.

Babylonian historia alkoi vanhan itämaisen käsityksen mukaan maailman luomisesta. Tästä ajasta laskettuna hallitsi, vanhan perintätiedon mukaan, 10 alkukuningasta, joiden yhteenlaskettu hallitusaika oli 432 000 vuotta. Tämän ajanjakson jälkeen tuli vedenpaisumus. Ne kuninkaat, jotka sitten hallitsivat, eivät edeltäjiinsä verraten päässeet kuin pikkulapsiksi — sekin, jonka hallituskausi oli pisin, hallitsi vain 1 200 vuotta. Huono kakkonen oli hallitsija, joka temmattiin pois jo 900-vuotisen hallituksen perästä. Muuan taas aivan ennen aikaansa ajoi taivaaseen kotkalla oltuaan kuninkaana ainoastaan 655 vuotta, ja eräs vajosi äkkiä manalaan vain 100 vuoden ajan kokeiltuaan kansan hallitsemisen taitoa.

Yhtä uskottava on kertomus, kuinka erään alkukuninkaan kimppuun siinä vähän jälkeen vedenpaisumuksen kävi vieras kansa, jota johti »seitsemän veljestä, pelkkiä kuninkaita». Murhaten ja hävittäen vihollisten sotalaumat hyökkäsivät Babyloniaan. Kauhistuttavia ovat nämä soturit nähdä. »Muutamilla on raatolinnun ruumis, toisilla korpin pää. He kuuluvat kansaan, joka juo vain pilaantunutta vettä, mutta ei maistakaan raitista. 360 000 on näiden soturien lukumäärä.»

360 000 miestä Babylonian kuningas lähettää heitä vastaan, mutta ainoakaan ei palaa elävänä takaisin. Silloin hän päättää itse lähteä sotaan, ja jumalain avulla hänen onnistuu hirmuisilla loitsuilla lyödä vihollinen.

Varmastikin näissä satukuvitelmissa on historiallinen pohja, kenties babylonialaisen kaupunkiruhtinaan epätoivoinen taistelu ahdistavia barbaareja vastaan, jossa taistelussa hän lopuksi voitti, tai kenties niissä kuvaannollisesti esitetään ruton hävityksiä. Seitsemän kuningasta, jotka vuorilta syöksyvät Babyloniaan, ovat siinä tapauksessa rutonhaltioita ja henget, jotka juovat vain mädäntynyttä vettä, ovat kuolemanhenkiä. Vasta kun Babylonian kuningas nöyrtyy jumalain edessä ja virittää katumuspsalmin, tulee apu, ja ruton hävitykset taukoavat.

Samankaltaisesta esihistoriallisesta tapahtumasta, muinaisbabylonialaisen kaupungin kolmivuotisesta piirityksestä kertoo eräs toinen eepos, joka maalailevin sanoin kuvailee, kuinka epätoivo valtaa asukkaat. Paimen ei välitä laumastansa ja laivuri upottaa laivansa.

    »Kuin tuskainen karja mylvii kansa,
    kuin pelästyneet kyyhkyset vaikeroitsevat tytöt.
    Kaupungin suojelusjumalat muuttuvat kärpäsiksi,
    jotka surisevat ympäriinsä torilla,
     ja hiiriksi ne muuttuvat.»

Myöhäisempien ja varmasti paljon uskottavampien tietojen mukaan Babylonian n.s. historiallinen aika ja sen ensimmäinen kuningasdynastia olisi alkanut noin 3 900 vuotta e.Kr.[119] Mutta tässäkin on paljon tarumaista. Tämän ajan historialliset tiedot kertovat sodasta ja naapurikansojen kanssa tehdyistä kauppasopimuksista, vuorikansojen hävittävistä hyökkäyksistä, kaupunkien tuhoamisesta ja muukalaisherruudesta, babylonialaisten pikku kuningasten välisistä taisteluista ja kuningasperheen keskisistä veljessodista, kuningasten ja mahtavan papiston välisestä kilpailusta sekä yrityksistä turvata kruunun valtaa peruuttamalla papiston tuloja, kanavoimisista, puutarharakennelmista, linnoitustöistä ja muista suurista rakennusyrityksistä.

Eufrat-Tigrismaat eivät olleet niin eristettyjä kuin Niilinmaa.
Senvuoksi niiden historia ei ole niin yhtenäistä kuin Egyptin.
Sisarusjokien välillä ja ympärillä elämä sykki paljon levottomammin
kuin Niilin rannoilla.

SARGON I JA NARAMSIN.

Korkealle yli kaikkien muiden vanhemman ajan Babylonian hallitsijapersoonallisuuksien kohoaa Sargonn I:n hahmo. Hänen onnistui yhdistää koko Babylonia valtikkansa alle ja hän laajensi valtakuntansa rajoja kaikkiin ilmansuuntiin. Etelään hän kulki aina Persian lahdelle, missä »hän pesi aseensa puhtaiksi meren vedessä». Luoteeseen hän johti sotajoukkonsa »Setrimetsään», s.o. Libanoniin, pitäisipä hänen purjehtineen yli merenkin ja saapuneen Kypros saarelle. Jos tämä on totta, niin hän on varmasti käyttänyt ulkomaalaisia merimiehiä, sillä babylonialaiset ja assyrialaiset itse tunsivat pyhää kauhua märkää elementtiä kohtaan. Kun Assyrian kuningas Sanherib myöhemmin uskaltautui lyhyeen matkaan yli Persian lahden, juhlittiin tätä rohkeata yritystä niin kuulumattomana, että ainoastaan oikeat maamyyrät voivat sellaisesta aiheesta johtua moiseen ylenmääräiseen juhlailuun. Sargonin elämän historiaa, joka päättyi noin 2 600 vuotta e.Kr., kaunisteltiin taruissa satumaisin piirtein. Hänen elämän näyttämölle ilmestymisensä muistuttaa perimätiedon mukaan hyvin paljon pikku Mooseksen syntymää. Hänen äitinsä oli ollut papitar, ja kun tässä asemassa olevan naisen ei sopinut tuottaa lapsia maailmaan, »hän pani hänet kaislakoriin,[120] jonka hän tiivisti maapihkalla ja jätti hänet virran vietäväksi.» Tämä oli Itämailla tuohon aikaan tavallinen tapa suoriutua epämieluisista pienokaisista. Voitiin myöskin panna heidät heitteelle erämaahan tai vuoristoon tai jättää heidät koirain ja korppien ruoaksi. Virta kuljetti kumminkin pienokaisen hyväntahtoisen miehen luo, joka oli noutamassa vettä joesta, ja hänen talossaan sai lapsi varttua mieheksi.

Mahtava valloittaja oli myöskin Naramsin. Vanhan voitto-piirtokirjoituksen mukaan, joka kumminkin on liioiteltu, hän voitti 17 kuninkaan liittoutuman, jolla oli lähes 100 000 sotilasta. Hänen suurimpana mainetyönään pidettiin Maganin maan valloitusta. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että tämä maa oli vuoristoa ja antoi siis tuotetta, joka oli hyvin haluttua Babylonian vähäkivisessä tasankomaassa, nimittäin kiveä. Maganista saatiin mustaa dioriittia, josta joukko babylonialaisia kuvapatsaita ja maljakoita on tehty. Maganilla babylonialaiset tarkoittivat luultavasti sitä osaa Arabian niemimaata, joka oli heidän oman maansa rajalla.

HAMMURAPI, MAANISÄ JA LAINSÄÄTÄJÄ.

Naramsinin kuoltua, noin 2450 e.Kr., seurasi heikkouden kausi, jolloin oli sisäisiä sotia ja pohjoiset vuoristokansat hyökkäilivät hävitellen maahan. Tätä kesti noin vuoteen 1925 e.Kr., jolloin Baabelin kuninkaan Hammurapin, Raamatun Amrafelin, onnistui palauttaa valtakunnan eheys[121] ja tehdä Baabel — nykyinen Babylon — pääkaupungiksi. Kaupungista, jonka nimi merkitsee »Jumalan portti», tuli hänen ajoiltansa enemmän kuin vuosituhanneksi suurkaupunki ennen kaikkia muita silloin tunnetun maailman kaupunkeja. Se näytteli samaa osaa kuin myöhemmin vanhalla ajalla Rooma ja meidän aikanamme Pariisi. Baabelilla oli määräävä asema niin hyvin tieteessä ja taiteessa kuin muodeissa, tavoissa ja — pahoissa tavoissa. Babylonian kieli oli diplomaattikielenä, »hienon» maailman kielenä, koko Etu-Aasiassa ja myöskin Egyptissä, aivan kuin myöhemmin latina ja ranska.

Baabelin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että se oli suuri kauppakaupunki. Siitä tuli Intian ja Etu-Aasian Välimeren satamain välisen karavaanikaupan keskipiste. Siellä vaihdettiin länsi- ja itämaiden tuotteita toisiinsa, ja se tuotti kultaa vaihtopaikalle.

Mutta järjestynyttä kauppaa ei voi syntyä eikä se voi kehittyä ilman lakeja. Ne kokosi ja uudestaan loi Hammurapi. Merkillisimpiä muinaislöytöjä, mitä koskaan on tehty, on n.s. Hammurapi-kiven löytö. Vuonna 1901 löytyi muinaispersialaisesta Susan kaupungista valtava, täyteen nuolenpääkirjoitusta kaiverrettu dioriittijärkäle, joka kerran 12:nnella vuosisadalla e.Kr. oli kuljetettu sinne voittosaaliina Babyloniasta. Huomattiin, ettei nuolenpääkirjoitus ollut sen vähempää kuin maailman vanhin lakikirja, johon sisältyi monia satoja Hammurapin siihen piirtämiä lainmääräyksiä.

Siten Babylonian valtakunnan viholliset, elamilaiset, olivat vastoin tahtoansa pelastaneet Eufrat-Tigrismaan suurimman kuninkaan kunnian säilyttämällä jälkimaailmalle kaikiksi ajoiksi hänen lakikokoelmansa.

Historian jumalatar on oikeudenmukaisempi kuin ihmiset!

Muistokiven, johon hän oli kirjoituttanut suuren lakikokoelmansa, Hammurapi oli pystyttänyt Baabeliin auringonjumalan temppeliin. Auringonjumalalta hänen piti saaneenkin lakinsa, ja Hammurapi-kiveen on ylimmäksi hakattu kuva, joka esittää tätä tapahtumaa, joka muistuttaa sitä, miten Mooses sai lain taulut Jahvelta.

Hammurapi oli, kuten hän itse lakiensa johdannossa sanoo, asettanut tehtäväkseen »nujertaa pahat ja huonot ja estää väkevän vahingoittamasta heikkoa».

Voimakkaasti Hammurapi teroittaa mieleen tuomarin velvollisuutta olla puolueeton. »Jos tuomarin todistetaan muuttaneen tuomiotansa, maksakoon hän sakkoa 12-kertaisesti sen summan, josta kysymyksessä olevassa oikeudenkäynnissä oli puhe. Lisäksi hänet on kokoontuneen tuomioistuimen edessä ajettava pois tuomarinistuimeltansa eikä koskaan enää sallittava jakaa tuomiota.»

Väärästä todistuksesta oli myöskin säädetty ankara rangaistus. Jos se koski hengenrikosta, niin väärä todistaja surmattiin. Jos oli kysymyksessä »viljaa tai rahoja koskeva juttu», niin väärää todistajaa rangaistiin sakoilla, jotka vastasivat sen arvoa, mitä oikeusriita koski. Jos jotakuta syytettiin murhasta tai noituudesta, oli hänen syyllisyytensä tai viattomuutensa saatava selville n.s. vesikokeella, s.o.: syytetty oli heitettävä jokeen. »Jos tällöin», niin sanat kuuluvat, »syytetty hukkuu, niin se, joka on häntä syyttänyt, ottakoon haltuunsa hukkuneen talon. Mutta jos syytetty kelluu pinnalla ja joki siis todistaa hänen syyttömyytensä, niin väärä syyttäjä surmattakoon, ja se, joka on jokeen heitetty, ottakoon haltuunsa syyttäjän talon.»

Totuudessa pysyminen oli siis hyve, jota Babylonian lait suojelivat ankarilla rankaisumääräyksillä. Valalla oli myös tavattoman tärkeä merkitys sekä valtiollisessa että yhteiskunnallisessa elämässä. Valansa rikkominen tai väärän valan tekeminen oli senvuoksi raskaimpia kaikista synneistä. Valapatto joutui jumalain vihan alaiseksi, ja lainsäätäjä harkitsi, että siihen ei uskaltauduttaisi.

Varkaat ja varkaiden suojelijat saivat Hammurapin lakien mukaan useimmissa tapauksissa kuolemanrangaistuksen, välistä heiltä hakattiin pois kädet, toisen kerran taas he saivat sakkoa, jonka summa voi nousta 30 kertaa varastetun arvoiseksi.

Joka väärin syytti toista osallisuudesta varkauteen, rangaistiin kuolemalla.

»Jos joku», sanotaan edelleen, »tekee sisäänmurron, niin surmattakoon hänet ja kaivettakoon hänen ruumiinsa maahan sen paikan edustalle, jonne hän murtautui».

Ryöväys rangaistiin kuolemalla. Jos ryöväriä ei onnistuttu saamaan kiinni, piti koko väestön ja valtion virkamiesten siinä hallintopiirissä, jossa väkivallantyö oli tehty, korvata ryöstetylle hänen menetyksensä arvo.

»Jos puhkeaa tulipalo jonkun talossa ja joku, joka tulee sitä sammuttamaan, katselee himoiten talon omistajan tavaraa ja anastaa siitä jotakin, niin heitettäköön hänet samaan tuleen.»

Soturi, joka koetti päästä velvollisuudestaan käydä vihollista vastaan, oli surmattava, ja joka ilmiantoi hänet, sai ottaa hänen talonsa haltuunsa.

Perheoikeus oli Hammurapin laeissa saavuttanut korkean kehityksen. Siinä oli tarkkoja määräyksiä aviosopimuksesta, apelle suoritettavasta maksusta morsiamen ostossa ja morsiamen myötäjäisistä. Mutta paljon ennen Hammurapin päiviä olikin perheoikeus, niinkuin oikeuslaitos yleensäkin, Babyloniassa paljon kehittyneempi kuin missään muussa vanhan Idän valtiossa.[122]

Sumerilaisen perheoikeuden mukaan avioliittoa pidettiin vielä naisen ostona, joka välistä hyvin läheisesti muistuttaa orjan ostoa. Naisen ryöstöstä sanotaan: »Jos joku väkivallalla vie pois tyttären vastoin tämän isän ja äidin tahtoa ja tuntee hänet, niin naisen ryöstäjä on jumalain käskyn mukaisesti surmattava.» Perhe-elämästä säädetään m.m.: »Vaimo, joka vihaa miestänsä ja sanoo hänelle: 'Sinä et ole mieheni', sidottakoon ja heitettäköön jokeen tai syöstäköön alas kaupunginmuurin tornista.»

Moniavioisuus oli jossakin määrin sallittua Babyloniassa. Jokaisen miehen oli nimittäin lupa vaimonsa ohella pitää myös jalkavaimoa, jos aviopuoliso ei synnyttänyt hänelle lapsia, aivan niin kuin vanhassa Israelissa Lea ja Raakel veivät mukanansa avioliittoon miehellensä kumpikin jalkavaimon. Samoin kuin muutkin itämaiset kansat babylonialaiset pitivät nimittäin onnettomuutena kuolla ilman jälkeläistä, joka voisi hoitaa kuolleen viimeisen leposijan ja valvoa, että määräaikoina uhrattiin ja luettiin rukouksia haudalla.

On säilynyt kaksi kiintoisaa aviosopimusta koskien miestä, jota yksinkertaisuuden vuoksi nimitämme Aabrahamiksi, ja naista, jota sanomme Saaraksi, ja tämän palvelijatarta, joka olkoon Hagar. Ensimmäinen kuuluu näin: »Saaran ja Hagarin on Aabraham kummankin ottanut avioksi. Jos Saara ja Hagar sanovat miehelleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin heitettäköön heidät alas tornista. Mutta jos Aabraham sanoo vaimoilleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin poistukoot he hänen talostansa ja kodistansa. — Hagar pesköön Saaran jalat, kantakoon hänen tuolinsa Jumalan huoneeseen, kammatkoon hänen hiuksensa ja pitäköön huolta hänen hyvinvoinnistansa. Mikä on lukittu, sitä älköön hän avatko, ja joka päivä hänen on jauhettava 10 ka'ta[123] jauhoja ja paistettava siitä leipää hänelle.» Jalkavaimon piti myöskin olla talon valtijattaren hupina ja virkistyksenä ja seurata häntä hänen mielialansa vaihteluissa: »Jos Saara on alakuloinen ja apealla mielellä, niin Hagarinkin tulee olla alakuloinen ja surullinen. Jos Saara on tyytyväinen ja iloinen, niin Hagarinkin tulee olla tyytyväinen ja iloinen.»

Avioliittosopimus Hagarin kanssa kuuluu näin: »Aabraham on ottanut Hagarin, Saaran sisaren,[124] aviokseen.» Sitten luetellaan Hagarin velvollisuudet Saaraa kohtaan. »Kaikki lapset, joita Hagar on synnyttänyt tai tulee synnyttämään, ovat molempain sisarusten lapsia. Jos Saara sanoo sisarellensa Hagarille: 'Sinä et ole sisareni', niin Saaran on jätettävä talo. Mutta jos Hagar sanoo Saaralle: 'Sinä et ole sisareni', niin myytäköön Hagar rahasta.»

* * * * *

Vaimostansa eroaminen oli ennen Hammurapin aikaa joltisenkin helppo asia aviomiehelle. Hänen tuli vain julkisesti sanoa hänelle: »Sinä et ole vaimoni» ja antaa hänelle pienoinen vahingonkorvaus, niin asia oli selvä. Jos sitävastoin vaimo halusi erota hänestä ja sanoi: »Sinä et ole mieheni», niin häntä rangaistiin uppiniskaisuudestaan heittämällä hänet jokeen.

Tässä suhteessa Hammurapi pani toimeen perusteellisen muutoksen. Miehen eroamisoikeutta rajoitettiin, kun vaimo taas sai määrätyissä tapauksissa oikeuden lailliseen eroon. Ennen kaikkea supistettiin miehen mielivaltaa siten, että hän ei saanut hylätä vaimoansa ainoastaan siitä syystä, että tämä oli hedelmätön. Hän voi tosin siinä tapauksessa ottaa toisen vaimon, mutta hänen täytyi elättää myöskin ensimmäinen vaimonsa. Muissa tapauksissa hän sai edelleenkin omavaltaisesti lopettaa avioliiton julkisesti julistamalla: »Sinä et ole puolisoni»; mutta nyt hän ei enää saanut lähettää häntä menemään pienin vahingonkorvauksin, vaan »täytyi vaimolle säännöllisesti maksaa hänen tuomansa myötäjäiset täyteen arvoonsa sekä lisäksi vielä vahingonkorvaus; Ja jos avioliitosta oli lapsia, miehen täytyi entiselle vaimolleen antaa varoja sekä tämän omaksi että lasten ylläpidoksi. Ainoastaan, jos tuli laillisesti todistetuksi, että vaimo oli ollut miehellensä uskoton tai oli huolimattomasti hoitanut kotia tai laiminlyönyt tai loukannut miestänsä, tällä oli oikeus ilman muuta hylätä hänet antamatta hänelle enemmän erorahoja kuin vahingonkorvaustakaan.

Vaimo sai nyt puolestaan Hammurapilta oikeuden vaatia eroa, kun mies ilman pätevää syytä oli jättänyt talonsa ja kotinsa tai hänet oli ajettu maanpakoon tai jos hän ilman vaimon aiheutusta törkeästi oli hänet laiminlyönyt. Viimemainitusta tapauksesta sanottiin: »Jos vaimo on uppiniskainen miehelleen ja sanoo: 'Sinä et saa koskettaa minua', niin tutkittakoon, mistä syystä hän kieltää mieheltä tämän aviolliset oikeudet. Jos hänellä on pätevät syyt: jos mies kuljeksii ympäriinsä ja suuressa määrin laiminlyö hänet, niin vaimolla on oikeus ottaa myötäjäisensä ja mennä isänsä kotiin.

»Jos sitävastoin vaimo ei ole viaton, vaan kuljeskelee ympäriinsä, jättää kotinsa oman onnensa nojaan ja aiheettomasti laiminlyö miehensä, niin heitettäköön vaimo veteen.»

Niin pitkälle ei käytännössä sentään menty, sillä erään toisen lakipykälän mukaan mies voi sellaisessa tapauksessa tyytyä hylkäämään vaimon tai myöskin — siinä sanottiin — »hän voi ottaa itselleen toisen puolison, ja hänen entinen vaimonsa saa jäädä palvelijattareksi hänen taloonsa».

Vanhempain mielivaltaa lapsiin nähden Hammurapi myöskin rajoitti. Vanhoissa sumerilaisissa laeissa sanottiin: »Jos poika sanoo isällensä: 'Sinä et ole isäni', niin poltettakoon häneen orjan merkki, pantakoon kahleisiin ja myytäköön. Jos hän sanoo äidillensä: 'Sinä et ole äitini', niin poltettakoon merkki hänen otsaansa ja hänet ajettakoon kaupungista ja kotoa.»

»Jos isä sanoo pojallensa: 'Sinä et ole poikani', niin pojan tulee jättää hänen talonsa ja kotinsa. Jos äiti sanoo pojallensa: "Sinä et ole poikani", niin hänen pitää jättää koti ja omaisuus.» Vanhemmilla oli siis oikeus ilman muuta hylätä poikansa. Hylätyn ei kumminkaan tällöin tarvinnut jättää syntymäkaupunkiansa, kuten aikaisemmin mainitussa tapauksessa.

Tätä vanhempain mielivaltaa Hammurapin lakikirja rajoittaa. Se säätää, että sellaiseen tekoon kuin pojan hylkäämiseen on oleva päteviä syitä. Tuomarin on tutkittava asiaa. Jos silloin ilmeneekin, että poika on rikkonut raskaasti isäänsä vastaan, tämä kuitenkaan ei sen vuoksi saa heti karkoittaa häntä, vaan ensimmäisen kerran on annettava anteeksi. Vasta jos rikos toistuu, isällä on oikeus hylätä hänet.

Mutta ottolapsilla, jotka olivat naisten synnyttämiä, joilla ei ollut oikeutta hankkia lapsia, oli Hammurapinkin lakien mukaan paljon kovempi kohtalo. »Jos porton tai temppelin papittaren poika sanoo kasvatusisällensä: 'Sinä et ole isäni', tai kasvatusäidilleen: 'Sinä et ole äitini', leikattakoon häneltä kieli.» Jos sellainen lapsi palaa huonoon kotiinsa, piti häneltä repiä toinen silmä päästä.

Lapseksiotto näytteli suurta osaa muinaisbabylonialaisessa perhe-elämässä riippuen siitä, että haluttiin elinaikana hankkia halpaa työvoimaa ja omistaa henkilö, joka kuoleman perästä huolehtisi, että henki sai asianmukaiset uhrinsa ja menonsa. Usein otettiin lapseksi löytölapsi, josta muinaisbabylonialaisessa nuolenpääkirjoituslaatassa käytetään nimitystä »hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä. Kaivoon», siinä sanotaan, »hänen muistinsa ylettyy. Kadulla hän tuli tähän maailmaan. Koirien kidasta hänen kasvatusisänsä on hänet temmannut; korpin nokasta hän on hänet pelastanut. Imettäjän hoiviin hän on hänet jättänyt ja maksanut tälle hänen ruokansa ja vaatteensa kolmelta vuodelta. Ainaiseksi, ikiajoiksi hän on vapauttanut hänet halveksittavasta syntyperästä ja kirjoituttanut hänet omaksi pojakseen. Kirjoitustaidon hän on hänelle opetuttanut ja kasvatuksen hän on hänelle antanut.»

* * * * *

Joka vietteli toisen tulevan morsiamen, hänen piti Hammurapin lakien mukaan menettää henkensä. Ja »jos vaimo tavataan makaamassa toisen miehen kanssa, niin sidottakoon heidät molemmat ja heitettäköön veteen, jos ei naisen puoliso armahda puolisoansa ja kuningas orjaansa.»[125] — Eräässä myöhäisbabylonialaisessa avioliittosopimuksessa sanotaan vaimosta: »Jos hänet tavataan makaamasta toisen miehen kanssa, niin surmattakoon hänet rautatikarilla.» »Jos naitu nainen on murhauttanut miehensä toisen miehen vuoksi, niin seivästettäköön hänet paaluun.» Eräitä raskaita siveellisyysrikoksia rangaistiin siten, että rikolliset poltettiin roviolla tai karkoitettiin maanpakoon.

»Jos joku osoittaa sormellaan[126] temppelineitsyttä tai toisen vaimoa eikä voi heidän syyllisyyttänsä todistaa, on tämä ihminen tuomioistuimen edessä pantava syytteeseen ja hänen otsansa merkittävä.»[127] — »Vaimon, jonka uskollisuutta epäillään, on miehensä silmien edessä hypättävä virtaan.»

* * * * *

Huonomaineisia pesiä, jotka vaativat lainsäätäjän taholta erityistä huomiota, olivat kapakat. Niiden hoitajina oli usein naisia — voidakseen palvella myöskin muita, vähemmän kunnioitettavia tarkoituksia. Prostituoidut naiset — jotka siis olivat julkisen tarkastuksen alaisina — olivat oikeutettuja pitämään ravintolaa ja sellaisessa käymään. Mutta⁻ jos temppeliprostituoitu — nainen, joka antautui sellaiseen siveettömyyteen, joka kuului muutamain jumalain palvelemisen yhteyteen — astui kapakkaan tai itse avasi kapakan, käsitettiin hänen tällöin antautuneen maalliseen siveettömyyteen ja häntä uhkasi vaara tulla poltetuksi roviolla.

Kapakoissa vietetystä elämästä voi saada aavistuksen seuraavan laatuisista lainmääräyksistä: »Jos kapakoitsijattaren todistetaan ottaneen juomistaan liian korkean maksun, heitettäköön hänet veteen.» — »Jos kapakassa solmitaan salaliitto ja kapakoitsijatar ei anna ottaa kiinni salaliittolaisia ja viedä heitä kuninkaan eteen, surmattakoon hänet.»

* * * * *

Rangaistusmääräyksissä haavan tai muun ruumiinvamman aiheuttamisesta huomaamme saman kostoperiaatteen, jonka tunnemme muinais-israelilaisesta oikeudesta: »Silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä!» Joka puhkaisee toisen silmän, häneltä puhkaistaan rangaistukseksi silmä. Joka taittaa toisen säären, häneltä itseltään taitetaan sääri rangaistukseksi. Nämä ankarat lainmääräykset ovat kuitenkin voimassa ainoastaan, jos vahingoittunut on ylhäinen mies. Muissa tapauksissa syyllinen pääsee sakoilla. Ylhäiset muodostivat jonkinlaisen aatelissäädyn ja olivat korkeimmissa valtion viroissa. Heitä puhuteltiin sanalla, joka vastaa meillä ennen käytettyä »jalosukuinen».

Lyönnistä olivat rangaistukset myös eriasteisia sen mukaan, kuuluiko lyöty samaan yhteiskuntaluokkaan kuin lyöjä, vai oliko hän tätä ylempi. Orjalta, joka löi ylhäistä miestä, leikattiin korva. Samoin orjalta, joka sanoi herralleen: »Sinä et ole herrani.» Joka antoi korvapuustin ylemmälleen, sai julkisesti 60 läimäystä härännahkapiiskalla. Mutta jos samanarvoiset henkilöt tappelivat, ei rikosta pidetty niin pahana, ettei sitä olisi voitu sovittaa sakoilla. Jos tappelusta koitui myöhemmin haittaava vamma, sovellettiin kumminkin kostoperiaatetta: »Jos joku lyö hampaat suusta vertaiseltaan, lyötäköön lyöjältäkin hampaat suusta.

Jos joku pahoinpitelee vapaasukuista raskasta naista, niin että tämä saa keskoset ja kuolee, tapettakoon rikoksentekijän tytär. Jos hän jää eloon keskenmenon jälkeen, niin sovitetaan tämä sakolla.»

Saman hengen lapsia kuin ankaran kosto-oikeuden rankaisut ovat vertauskuvalliset rangaistukset: Jos ottopoika käytti häijyä kieltä vanhempiansa vastaan ja sanoi: »Sinä et ole isäni tai äitini», niin häneltä piti leikata pois kieli.

»Jos poika lyö isäänsä, niin hakattakoon häneltä kädet pois.

»Jos orja on tottelematon, leikattakoon häneltä pois toinen korva.

»Jos joku jättää poikansa imettäjän hoitoon ja poika kuolee, mutta imettäjä isän ja äidin tietämättä panee sijalle toisen lapsen, on hänen rikoksensa toteen näytettävä ja leikattava häneltä pois rinnat.»

Omituista on huomata, että tätä kostoperiaatetta sovelletaan myös epäonnistuneeseen lääkäriin. Jos lääkäri on suorittanut onnistuneen leikkauksen, hän saa maksun potilaan yhteiskunnallisen aseman mukaisesti. Mutta jos hän aiheuttaa potilaan kuoleman tai leikkauksella turmelee näkökyvyn hänen silmästään, »niin hakattakoon häneltä kädet pois», jos hänen uhrinsa on vapaa mies. Jos onneton potilas sitävastoin on orja, niin lääkäri saa maksaa hänen herrallensa orjan hinnan. — Samoin käy, jos eläinlääkäri on huolimaton.

Sekin, joka rakentaa talon, voi joutua kosto-oikeuden alaiseksi: »Jos rakennusmestari rakentaa talon ja tekee sen niin huolimattomasti, että se sortuu ja omistaja tällöin saa surmansa, niin surmattakoon rakennusmestari.»

»Jos talonomistajan poika tällöin saa surmansa, niin surmattakoon rakennusmestarilta poika.»

Jos talonomistajalle kuuluva orja tällöin kuolee, niin »rakennusmestari antakoon talonomistajalle orjan orjasta».

* * * * *

Huolenpitoansa siitä, ettei väkevä vahingoittaisi heikkoa, Hammurapi osoitti sitenkin, että hän määräsi korkeimmat rajahinnat tärkeimmille elintarpeille ja kulutusaineille, ennen kaikkea viljalle, taateleille, öljylle ja villalle, tai siten, että hän antoi lakeja työläisten vähimmästä palkasta. Mutta säätää laki on eri asia, eri asia taasen toteuttaa se käytännössä. Monet esimerkit tuon ajan työpalkoista osoittavat, että työmies säännöllisesti pääsi tuskin puoleen siitä, mitä laki määräsi.

Masentavia kokemuksia saivat hallitukset siis jo siihen aikaan yrittäessään kerran toisensa perästä säätää rajahintoja. Taloudellinen kysynnän ja tarjonnan laki osoittautui jo silloin olevansa mahtavampi kuin kaikki hallitusten määräykset.

* * * * *

Hammurapin laissa esiintyy monessa kohden suorastaan hämmästyttävää yhtäläisyyttä Mooseksen lakien kanssa, jotka kumminkin syntyivät vähintään puoli vuosituhatta myöhemmin. Oleellisin ero näissä oikeuden peruskirjoissa on siinä, että Hammurapin lait ovat puhtaasti lainopillisia, kun sitävastoin Mooseksen laeilla on uskonnollinen luonne ja niissä voimakkaasti painostetaan oikeuden siveys opillista puolta. Hammurapin laeissa ei rikoksiin nähden oteta mitään uskonnollisia näkökohtia huomioon. Rangaistus riippuu aikaansaadusta vahingosta. Näissä lainkäskyissä ei tavata käskyä rakastaa lähimmäistään eikä niissä puhuta syyllisyydentunnosta. Pahasta halusta tai aikomuksesta ei rangaista. Hammurapin lakikokoelma on yhteiskunnallinen lakikirja, jolla ei uskonnon kanssa ole mitään tekemistä. Se eroaa Mooseksen laista samalla tavalla kuin nykyajan yhteiskunnalliset lait. Sillä niissä ei myöskään ole sekoitettu uskonnollisia käskyjä yhteiskunnallisiin oikeussäädöksiin.

Sanoimme äsken, että pahasta aikomuksesta ei ole rangaistusta Hammurapin laeissa. Mutta toiselta puolen tässä lakikirjassa määrätyissä tapauksissa näkyy kiinnitettävän huomiota rikollisen tai syytetyn mielialaan tai ulkoisiin olosuhteisiin teon tapahtuessa.[128] Tämä on kumminkin vain poikkeuksellista. Säännöllisesti on rangaistukselle vain yksi ainoa yksinkertainen ja muuttumaton ohje, ja lait saavat tämän kautta useinkin niin häikäilemättömän leiman, että ne meidän käsityksemme mukaan johtavat vääryyksiin.

Mutta joskin monet Hammurapin lait meistä nykyajan ihmisistä tuntuvat julmilta ja vääriltä, niin tämä ei saa peittää sitä tosiasiaa, että ne omalle ajallensa merkitsevät valtavaa edistystä sivistyksessä. Suuri lainsäätäjä teki kuitenkin parhaansa kehittääkseen oikeutta inhimillisemmäksi, turvatakseen yhteiskunnan pienimpiä ja valmistaakseen heille ihmisarvoisemman elämän. Näemmekin, että hänen lainkäskynsä erikoisesti tarkoittavat suojella leskiä ja orpoja, turvata alaikäisiä lapsia julmalta isältä ja suojatonta naista kunnian häpäisijältä. Me näemme hänen pyrkimyksensä eritoten senluontoisissa lainkäskyissä jotka hillitsivät nyrkkioikeutta kieltämällä yksityistä itse omin valloin hakemasta oikeuttansa. Näin sanat kuuluvat: »Jos jollakulla on toiselta jotakin vaadittavaa, joko sitten viljaa tai rahoja, ja hän ottaa viljan velallisen varastosta omistajan tietämättä, niin tuomioistuin langettakoon hänet antamaan takaisin ottamansa, ja hän menettää kaiken, mitä hänellä oli vaadittavaa.»

Sukutaistelut ja verikoston lainsäätäjä on tässä hillinnyt, eikä kansan tarvitse enää kuluttaa voimiansa raadellakseen itseänsä. Tässä suhteessa Hammurapin laki on paljon yläpuolella juutalaisten oikeuskantaa.

Vasta nyrkkioikeuden kieltämisellä voi tuomioistuimista tulla, mitä Hammurapi tahtoi niistä tulevan, nimittäin turvanetsintäpaikkoja kaikille lainkuuliaisille kansalaisille ja varsinkin heikoille ja sorretuille.

Hammurapin lait, niinkuin muutkin vanhain babylonialaisten kulttuurielämän ilmaukset, ovat näytelleet suurta osaa myöskin Babylonian valtakunnan hävittyä. Babylonialainen oikeus kukoisti sitten Persian valtakunnassa ja eli kauemminkin, kenties osittain kreikkalaisessa ja roomalaisessa oikeudessa ja varmasti muhamettilaisessa.

* * * * *

Hammurapin ajalta on tallella paitsi maailman vanhinta lakikirjaa myöskin vanhin kirjekokoelma mitä tunnetaan. Onnelliset olosuhteet ovat nimittäin meille osittain pelastaneet joukon kuninkaan eräälle valtakunnan eteläosan maaherralle kirjoittamia kirjelmiä, osittain erinäisiä yksityiskirjeitä. Kuninkaan kirjelmät ovat mitä arvokkaimpia silloisten sivistysolojen tuntemiselle ja näyttävät meille hallitsijan hallitustehtävissään maansa hallinnon hoitajana, tuomarina ja yhteiskunnan vähäisten ja sorrettujen suojelijana sekä soturina. Ne osoittavat meille, etteivät hänen sanansa olleet tyhjiä puheenparsia, kun hän suuren lakikokoelmansa alussa kehuu, että hän oli työskennellyt pitääkseen maassa yllä lakia ja oikeutta ja estääkseen, ettei väkevä voisi vahingoittaa heikkoa. Hänen kirjeistään käy tosiaankin selville, että jos hänen alamaisensa eivät saaneet oikeutta tuomareiltaan, he saivat kääntyä suoraan kuninkaan puoleen. Monia oikeusjuttuja hän ratkaisee itse korkeimpana tuomarina. Ja virkamiehillensä hän teroittaa mieleen kerta kerran perästä, että heidän on tuomittava oikeudenmukaisesti, lakien mukaan. »Jos rakastat oikeutta, niin tee minun vuokseni», että niin ja niin tapahtuu, hän kirjoittaa. Virkamiehet, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi velttouteen ja väkivaltaisuuksiin, olivat vaarassa milloin hyvänsä joutua kutsutuiksi kuninkaan luokse. Ja jos he koettivat kiemurteleida pois epämiellyttävästä kohtaamisesta, niin tuli asianomaiselle maaherralle määräys ilman muuta siekailematta lähettää syyllisyytensä tuntevat varman vartioston saattamina Baabeliin. Ja ne, joita kuningas kutsuu luoksensa, saavat kiirehtiä. Yötä päivää heidän on matkustettava, niin että kahden päivän kuluessa voivat olla Baabelissa.

Jos verojen kokoojaa epäillään epärehellisestä menettelystä, niin kuningas lähettää asianomaisen maaherran häntä tarkastamaan. Ylipäänsä itsevaltias harjoittaa tarkkaa silmälläpitoa, että eri kansanluokat pysyttelevät oikeuden rajapyykkien sisällä, varsinkin kauppiaat, ja yritykset lahjusten ottoon ja väärään omaisuuden hankintaan ehkäistään tarmokkaasti. Tarkoin valvotaan, että kaikki alamaiset täyttävät työpäivävelvollisuutensa kruunulle, mutta maanisä katsoo myöskin, ettei tällaiseen työhön pakoteta ketään, joka ei ole siihen velvollinen.

Kuninkaan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu myöskin alinomainen huolenpito kanavalaitoksesta, josta babylonialaisten koko olemassaolo riippui. Milloin toinen, milloin toinen kanava on puhdistettava, vapautettava mudasta, kaislasta ja ruo'oista, jotka uhkasivat sen rämetyttää ja estivät laivakulkua. Silloin asianomainen maaherra saa käskyn kutsua kansan tähän työhön ja määräyksen, että työ on oleva suoritettu siinä ja siinä ajassa. Kerran eräs kanava oli jätetty keskeneräiseksi. Kun kuningas saa sen kuulla, niin yks kaks tulee maaherralle kirje tuoden käskyn viivyttelemättä laittaa kanava valmiiksi. »Se työ ei ole sen vaikeampi, kuin että se väki, joka sinulla on käytettävissäsi, ehtii sen suorittaa kolmessa päivässä», sanotaan siinä. Ja kun työ on suoritettu, maaherran on heti ryhdyttävä korjaamaan erästä kanavapenkereen osaa, joka on luhistunut. Työn on jouduttava, »eikä työmiesten joukossa saa olla ukkoja eikä lapsia — voimakkaita miehiä heidän on oltava».

Kerran, kun erään kanavan puhdistuksen pitäisi alkaa, ei olekaan kylliksi työmiehiä saatavissa. Kanavan varrella asuvia ei ole siihen tarpeeksi asti. Virkamies, jonka on työtä johdettava, on senvuoksi anonut asianomaiselta maaherralta apua naapuripiiristä, mutta maaherra ei ole kuulevinansakaan, ja rahoja ei myöskään ole saatavissa. Silloin kysymyksessä oleva virkamies kääntyy itsensä kuninkaan puoleen ja pyytää häntä kirjoittamaan maaherralle, että hän hankkisi työnapua naapuripiirikunnasta. Hän lopettaa kirjeensä rukoukseen: »Herrani ja kuninkaan! antakoon käskyn, niin että multamäärät saadaan poistetuiksi!»

Toisen kerran taas laivanrakentaja ei saa alusta valmiiksi määräaikaan. Hän selittää syyttäen kuninkaalle, että asianomainen maaherra ei ole lähettänyt hänelle työväkeä. Silloin tulee Hammurapilta ankarat sanat leväperäiselle maaherralle: »Samana päivänä, jolloin tämä savitaulu[129] tulee silmiesi eteen, sinun on lähetettävä rakennusmestarille hänen työväkensä, niin että hän voi aluksensa rakentaa. Mutta jos et viipymättä lähetä työmiehiä, niin se vahinko, joka siitä aiheutuu, pannaan sinun kannettavaksesi.»

Kaikkialla maanisä on läsnä hoputtamassa.

Kerran taasen muutamat metallityöläiset, kaikesta päättäen erään eteläbabylonialaisen kaupungin asesepät, tarvitsevat halkoja. Luonnollisesti he kääntyvät kuninkaan puoleen, joka antaa maaherralle määräyksen heti hakkauttaa tarvittavat 7 200 halkopuuta, ja mukana seuraa yksityiskohtaiset määräykset niiden suuruudesta. Ja lisäksi hänen majesteettinsa kehoittaa häntä katsomaan, että työ tulee tehdyksi ja että halonhakkaajat kaatavat vain tuoreita puita. Ilmeisesti kuninkaalla oli kokemusta siitä, että he kernaasti valitsivat lahoja puunrunkoja, koska niitä oli helpompi kaataa ja hakata haloiksi.

Kun Baabelin hovi tai jokin joukko-osasto tai työkomennuskunta tarvitsee ruokavaroja tai muita erilaisia tarvikkeita, niin hänen majesteettinsa antaa maaherralle käskyn lähettää sinne viljaa tai mitä milloinkin on kysymyksessä kuninkaallisista varastoista tai ostaa, mitä tarvitaan Kerran on Baabelin hovin taateli- ja sesamöljyvarasto loppumaisillaan. Silloin kuningas käskee maaherraansa, että hän määrätköön jotkut »luotettavat miehet» ostamaan tarpeellisen määrän taateleita ja sesamin siemeniä ja sitten kuljetuttamaan ne veneillä pääkaupunkiin.

Verraten suuri määrä vanhan Babylonian kuningasten saamia ja lähettämiä kirjeitä, jotka koskevat verorästejä ja niiden perimistä, todistaa, ettei veronmaksu ollut Kaksoisvirtainmaan vanhoista asukkaista sen mieluisampaa kuin meidän aikanamme hänen majesteettinsa sulttaanin alamaisista. Hammurapin pojanpoika ja toinen seuraaja käyttää leväperäisille veronmaksajille kirjoittamissaan kirjeissä sellaisia patriarkkaalisia käänteitä kuin: »Ettes häpeä menetellä noin!»

Elatuksessaan ja hovinsa ylläpidossa kuningas ei kumminkaan yksinomaan ollut riippuvainen enemmän tai vähemmän uskollisen kansan maksamista veroista; hän omisti myöskin suuria nautakarja- ja lammaslaumoja, jotka tuottivat hyvin, varsinkin oivallisilla jokien ja kanavien varsilla olevilla laitumilla. Varsinkin villa oli tärkeänä osana kuninkaan tulolähteissä. Hänen laumojansa kaitsi suuri määrä paimenia, joita oli ympäri koko valtakunnan. Paimenten valvojana oli ylipaimen kussakin piirikunnassa. Eräälle maaherralleen kirjoittamassaan pitkässä kirjeessä Hammurapi luettelee kokonaista 47 sellaista paimenta, jotka hän kirjeen saajan käskee lähettämään luokseen tekemään henkilökohtaisesti tiliä Hänen Majesteetilleen.

Hammurapin kiinnostus karjanhoitoon käy ilmi useista kirjeistä. Hän antaa esim. kerran tuolle ennen mainitulle maaherralle käskyn hankkia erinäisille paimenille apua lainpäitten keritsemiseen tai oikeammin sanoen, villan nyhtämiseen lampaista — sillä niin »keritseminen» siihen aikaan tapahtui. Paimenet olivat tosin saaneet joukon keritsijöitä avukseen, mutta niitä ei ollut tarpeeksi monta, että keritseminen olisi saatu suoritetuksi oikeaan aikaan. Villan keritseminen askarruttaa muutoin usein heidän babylonialaisia majesteettejansa noina alkeellisen valtiotalouden aikoina. Monet kuninkaalliset kirjeet koskettelevat tätä siihen aikaan valtiolle niin tärkeätä asiaa.

Ja niinkuin hänen majesteettinsa itse valvoi suuria karjalaumojansa, niin hän järjesti myöskin puuaineen lähetyksen etelän rämeitten metsistä ja määräsi kuljetusalukset tähän tarkoitukseen.

Torjuakseen nälänhädän kansalta katovuosina hyvä maanisä rakennutti mahtavan viljamakasiinin Baabeliin ja antoi sinne varastoida suuria viljamääriä.

Täydellä syyllä Hammurapi voi sanoa itsestään: »Minä olen hyvä paimen, joka kokosin hajaantuneen kansani, otin sen huomaani ja annoin sen käydä laitumella yltäkylläisyydessä.» Ei koskaan emien häntä eikä hänen jälkeensä Babylonian kansalla ole ollut niin onnellisia päiviä kuin hänen aikanaan.

* * * * *

Muinaisen Babylonian valtakunnan ajoilta säilyneet nuolenpääkirjoituslaatat eivät anna meille ainoastaan tilaisuutta seurata itseänsä kuningasta hänen maanisällisessä toiminnassaan; niiden joukossa on myöskin paljon yksityiskirjeitä, joita meidän on kiitettävä siitä, että ensimmäisen kerran koko maailmanhistoriassa saamme vihiä siitä, kuinka yhteinen kansa oli ja eli. On säilynyt m.m. kirje, jonka kanavatöihin lähetetty mies on kirjoittanut isälleen. Siinä lausutaan aluksi toivomus, että Babylonian jumalat suojelisivat isää ja varjelisivat hänen terveyttään. »Saadakseni tietää, mitenkä sinä voit, olen kirjoittanut sinulle», hän sanoo. »Kirjoita minulle miten voit!» Sitten hän jatkaa ja kertoo, että hänet on lähetetty työhön patorakennukselle, ja lisää: »Tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole lainkaan saatavissa lihaa. Nyt olen sinetöinyt 1/3 sikliä[130] rahaa ja lähettänyt sinulle. Lähetytä näillä rahoilla minulle hyvää kalaa tai jotakin muuta syötävää!»

Ja näin kuuluu maailman vanhin tunnettu rakkauskirje: »Näin sanoo Gimil-Marduk sydänkävylleen: Jumalat sinua minun tähteni suojelkoot! Saadakseni tietää, mitenkä voit, olen kirjoittanut sinulle. Kirjoita miten voit! Katso, minä läksin Babyloniin. En nähnyt minä sinua, ja hyvin surullinen olin siitä. Lähetä minulle tieto milloin tulet, niin että minä voin tulla iloiseksi! Tule Arakhsamna-kuussa[131]! Minun vuokseni eläös ajasta aikaan!»

Eräässä kirjeessä saamme silmätä pojan sydämeen, joka kärsii äitinsä kovasydämisyydestä. »Koskaan», hän valittaa, »et ole kirjoittanut minulle kuin äiti, ja koskaan et ole elähdyttänyt sydäntäni. Lähetä minulle nyt edes kaksi mittaa öljyä sen sanantuojan mukana, jonka lähetän luoksesi! Sillä sairaus on minut saanut kouriinsa, niin että kysymyksessä on elämäni.»

Toinen mies taas valittaa isänsä kovuutta. »Sinä olet», hän kirjoittaa, »valmistanut sydämelleni suuren surun, ja suuren sieluntuskan olet minulle aiheuttanut. Sinä olet menetellyt minua kohtaan niin, että minä en voi enää sanoa: 'Minulla on isä.'» Nyt hän pyytää ainoastaan saada vaatteensa takaisin.

Kerran taasen äsken kihlautunut nuorukainen kirjoittaa sisarelleen. Hän on iloinen ja ylpeä siitä, että on voittanut morsiamensa. »Hän on todellakin osoittanut minulle kunniaa!» hän kirjoittaa. Mutta hän pelkää, että sisko ei näkisi asioita samoilla silmillä. Sen voi ymmärtää seuraavista sanoista: »Jos sinä et halua ottaa vastaan kihlattuani, et ole enää sisareni.»

Muuan psykologisesti kiintoisa vanha kirje vetoaa vastaanottajaan, ettei tämä armottomasti pitäisi oikeudestaan kiinni, vaan osoittaisi ihmisystävällisyyttä — kirjeensaajaa puhutellaankin »ihmisystäväksi» kai toivossa, että se jotakin vaikuttaisi! Asia on se, että kirjeensä ajalla oli saatavana viljavelka köyhältä mieheltä, ja kun tämä ei voinut heti maksaa, niin saarnamies oli takavarikoinut hänen ainoan orjansa, »tytön, joka hoiti hänen taloansa ja jauhoi hänen leipäviljansa». Velallis-parka oli senvuoksi kääntynyt sen henkilön puoleen, joka kirjeen on kirjoittanut, ja pyysi hänen välityksellään kovaa saamamiestä vapauttamaan nuoren tytön.

Vuokraaja kirjoittaa maatilan omistajalle: »Kuten sinä, herrani, olet kuullut, on vihamieheni ryövännyt härkäni. Vaikka en ole koskaan aikaisemmin sinulle kirjoittanut, lähetän nyt tämän kirjeen. Oi herra, lähetä minulle lehmä! Alina olen paneva esille viisi hopeasikliä ja lähettävä herralleni, juuri sinulle.»

Nuo viisi sikliä olivat ilmeisesti vuokramaksu joltakin ajalta, ja vuokralaisen kiireellisyys sen suorittamisessa oli tärkein houkutus, jota hän käytti saadakseen rakkaan lehmänsä. Tätä samaa asiaa hän jauhaa ja jauhaa yhä uudelleen kirjeen jatkossa tunnetulla itämaisella puhevuolaudella, joka on rikas kauniista lauseparsista: »Oi herrani, täytä rukoukseni ja kirkasta minun pääni, niin ettei se joudu nöyryytetyksi veljieni nähden! Minä olen palvelijasi, ja toivomuksesi minä olen yli määrän täyttänyt. Senvuoksi ilahduta minua ja lähetä lehmä, niin sinun nimeäsi, herrani, ylistetään ajasta aikaan Uru-Batsun kaupungissa, ja minä teen työtä ahkerasti ja huolellisesti herrani hyväksi.»

Minkälaista voi olla babylonialaisessa vankilassa, saa nähdä erään viattomasti vankilaan suljetun miehen kirjeestä herrallensa. Miesparka oli nääntyä nälkään ja huonoon hoitoon. »Lähetä minulle valkoista sipulia ja muuta sipulia, etten kuolisi», hän rukoilee, »ja puku, jotta saisin verhota alastomuuttani!» Ja jollei ovenvartija, joka kirjeen perille toimitti, myöskin saanut lahjaa, »niin», vanki huudahtaa, »tulevat koirat minut syömään». Mutta kaikki, mitä hänen herransa halusi hänelle lähettää, hänen piti jättää vangille suoraan. »Aikaisemminkin», tämä sanoo, »olet kai lähettänyt minulle lahjoja, mutta kukaan ei ole niitä minulle antanut».

* * * * *

Niin kauan kuin Hammurapi ja muut voimamiehet hallitsivat Babylonian valtakuntaa, se oli kyllin voimakas vastustamaan ahdistelevia barbaarikansoja, joita rikas ja viljava Kaksoisvirtainmaa vastustamattomasti houkutteli. Mutta, samoin kuin muutkin hyvinvoivat kulttuurikansat, babylonialaisetkin olivat taipuvaisia veltostumaan, ja kuten Tyros myöhemmin siten Babyloniankin rikkaat kauppiaat kernaammin suorittivat veroa vieraalle valloittajalle kuin antautuivat sodan vaaraan, joka vaikutti lamauttavasti heidän liikeasioihinsa.

Muinaisbabylonialaisen valtakunnan loppuaikoina vapaa talonpoikaisväestö alkoikin arveluttavasti vähetä ja viljellyn maan nielivät kruunu, temppelit ja suurpääoma. Aikaisemmin vapaat talonpojat vajosivat yhä enemmän ja enemmän vuokraajiksi tai maaorjiksi. Mutta täten heikkeni myöskin maan puolustuskyky, sillä kansalle ei mikään anna sellaista sisäistä lujuutta, niin sitkeätä puolustusvoimaa ja niin suurta uhrimieltä, kuin tietoisuus siitä, että oma turve on puolustettavana.

Kun näin ei ollut enää laita, niin Babylonian valtakunta meni nopeasti alaspäin. Se alkoi höltyä liitteistään. Noin 1750 se sortui heettiläisten alle ja, kun näiden satu oli lopussa, toisten vieraiden valloittajakansojen hyökkäyksiin. Yhä enemmän ja enemmän babylonialaisten vastustuskyky heikkeni, ja lopuksi heidän maansa joutui riippuvaisuuteen pohjoisesta naapurikansasta, assyrialaisista. Mutta Baabel oli edelleenkin sivistyselämän keskipisteenä koko Eufrat-Tigrismaassa.

Assyriassa yhteiskunnalliset olot olivat kehittyneet onnellisemmalla tavalla kuin sisarmaassa. Siellä vapaa talonpoikaissääty säilyi aina myöhäiseen aikaan. Ja kasvava väestö sai uusia tulomahdollisuuksia siten, että Assyrian kuninkaat veivät siirtolaisia omasta maastansa valloitettuihin maihin liittääkseen ne tällä tavoin lujemmin päämaahan, Assyriaan. Kirjallisuutta:

J. Kohler und F.E. Peiser. Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.

Bruno Meissner, Aus dem altbabylonischen Recht (»Der alte Orient» 1905).

Bruno Meissner, Altbabylonische Gesetze (Friedrich Delitzsch und Paul
Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).

Bruno Meissner, Beiträge zur altbabylonischen Privatrecht.

C.H.W. Johns, Babylonian and assyrian laws, contrasts and letters.
(Laajoin kirjallisuusviiltauksin.)

Arnold Walther, Das altbabylonische Gerichtswesen.

Paul Haupt, Die sumerischen Familiengesetze.

Friedrich Ulmer, Hammurabi, sein Land und seine Zeit (»Der alte Orient» 1907).

J. Kohler, F.E. Pelser und A. Ungnad, Hammurabis Gesetz.

Hugo Winkler, Die Gesetze Hammuribis.

Fr. Buhl, Kong Hammurabis Lövsamling (Nordisk tidskrift 1903).

C.W. Westrup, Stat og Borger i det gamle Babylonien.

Johannes Jeremias, Moses und Hammurabi.

L.W. King, The letters and inscriptions of Hammurabi and of other kings of the first dynasty of Babylon.

F. Thureau Dangin, Lettres et contrats de l'époque de la première dynastie babylonienne.

Gottfried Nagel, Die Briefe Hammurabis an Sinidinnam (Delitzsch-Haupt,
Beiträge zur Assyriologie IV).

Arthur Ungnad, Babylonische Briefe aus der Zeit der Hammurabi-Dynastie.

ASSYRIAN VALTAKUNTA.

Assyrialaiset olivat, kuten babylonialaisetkin, seemiläistä kansaa. Heidän valtakuntansa sai nimensä kansan ylimmästä jumalasta, _Assur_ista, mikä oli myöskin vanhimman pääkaupungin nimi. Myöhemmin tuli kumminkin Ninive Assyrian valtakunnan keskukseksi, ja noin toisen vuosituhannen keskipaikoilta e.Kr. tämä valtakunta alkoi kasvaa maailmanvallaksi, joka oli suurempi kuin Egypti loistonsa aikana. Assyrialaiset valloittajat kukistivat valtansa alle Babylonian, Syyrian ja Palestiinan ja joksikin aikaa Egyptinkin. Suurimpia soturikuninkaita oli Tiglatpileser I, joka eli noin 1100 e.Kr. »Sodassa ja taistelussa en ole koskaan tavannut vertaistani», hän muistomerkeissänsä vakuuttaa. Hän kertoo niissä, että hän on laskenut valtansa alaiseksi jopa 42 kuninkaan maat ja ulottanut valtansa aina Välimereen ja Armenian ylänkömaahan asti. Ei koskaan ennen ollut niin monta kansaa ollut Assyrian veronalaisina. Ylpeästi hän eräässä piirtokirjoituksessa kertoo, että hän sai »lahjoja Egyptin kuninkaalta», muun muassa krokodiilin ja apinoita. Tämä ei ollut yksinomaan kohteliaisuuden osoitus, vaan myöskin vahvistus diplomaattiselle tapahtumalle: Egypti, joka oli ennen ollut heettiläisvaltakunnan liittolainen, tunnusti nyt, että Assyria oli tullut heettiläisvaltakunnan tilalle Syyrian hallitsijaksi.

Mutta Tiglatpileser oli yhtä suuri rauhankin toimissa. Hän oli valtava rakentaja ja käytti menestyksellä tavattoman hallitsijavoimansa saadakseen maansa viljellyksi ja sen maanviljelyksen ja karjanhoidon kohoamaan. Hän oli myöskin intohimoinen metsästäjä.

Assyrialaiset olivat luontaista metsästäjä- ja soturikansaa, kovempaa ainesta kuin rauhallisemmat, maataviljelevät babylonialaiset. Verensä vaistoja assyrialaiset ruokkivat rauhankin aikana alituisilla metsästyksillä. Heidän vuorinen maansa oli nimittäin ylen rikas riistasta, varsinkin leijonista, jotka olivat ja pysyivät todellisena maanvaivana. Tiglatpileser I esimerkiksi surmasi viitenä vuotena lähemmäs tuhat leijonaa.

Toisille kansoille tuli assyrialaisista kauhea vitsaus. He käyttivät aivan uutta tapaa pitääkseen voitetut kansat kurissa. He veivät nimittäin kukistettujen maiden johtavat yhteiskuntaluokat Assyriaan vankeuteen ja täyttivät sen sijaan valloittamansa alueet assyrialaisilla sotilassiirtoloilla. — Hirvittävää oli assyrialaisten sodankäyntitapa. Ei yksin heidän kuolemaahalveksivan rohkeutensa, vaan myöskin heidän julmuutensa tyypillinen edustaja oli kuningas Assurnasirpal II, joka kuoli noin 860 e.Kr. Hän kerskuu erään saamansa voiton jälkeen piirtokirjoituksessa seuraavista urotöistä: »Paljon vankeja minä poltin, toisten annoin elää. Muutamilta heistä hakkasin poikki kädet tai jalat, toisilta leikkasin nenän ja korvat ja monilta miehiltä puhkaisin silmän.» Toinen hirmuinen rangaistus oli nylkeä vihollinen elävältä, kiskoa kieli hänen suustaan tai leikata häneltä pois huulet. Niin, turvattomia uhreja kohdeltiin tavalla, jota ei voi kuvailla. Surmattujen päät ladottiin pyramideiksi tai ripustettiin voitonmerkeiksi puihin. Assyrian kuningasten riemukulussa kukistetut kapinalliset kuninkaat saivat vetää kuninkaallisia vaunuja ja heidän täytyi usein kantaa oman kansalaisensa irtileikattua päätä kaulastansa riippumassa. Sitten lävistettiin rengas heidän nenäänsä tai huuleensa ja lähetettiin heidät joko rangaistustyöhön tai heidät suljettiin koirain tai sikojen kanssa häkkiin ja asetettiin kaupungin portille yleisön pilkattaviksi.

Assyrialaiset olivat kyllä julmia, mutta sellaisia kauhistuttavia tekoja» mitä kerrotaan Toisen Kuningastenkirjan 15:nnessä luvussa Menahemista, ei heidän kuitenkaan tiedetä tehneen Ja ajateltakoon julmuuksia 30-vuotisen sodan ja muiden uskonsotien aikana tai niitä valikoidun pirullisia kidutusvälineitä, joilla inkvisition tuomioistuimet kiduttivat uhrejansa! Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, niin tunnustaa täytyy, että Euroopan kansat vielä meidän aikanamme täydellisesti voivat kilpailla assyrialaisten kanssa julmuudessa. Erotus on siinä, että assyrialaiset kerskailivat tihutöillänsä siinä uskossa, että nämä julmuudet olivat jumalille otollisia, mutta että kansat, joilla on länsimaista sivistystä veressänsä, häpeävät iljettäviä töitänsä ja sen vuoksi koettavat niitä salata — mutta yhtä kaikki tekevät niitä hurjistuneessa tilassa.

On olemassa luontainen vastakohta villin, julman ja verenhimoisen assyrialaisen kansanluonteen ja egyptiläisten tyynen, maltillisen levollisuuden välillä. Sen huomaa taiteestakin. Assyrialaisissa seinäkohokuvissa on aivan kuin kuulevinänsä mahtavien sotavaunujen jyrinän, kun kuningas rientää taisteluun tai leijonanmetsästykseen, ja ajattelee Jesajan sanoja assyrialaisten sotajoukosta:

        »Heidän hevostensa kaviot ovat kuin kiveä
         ja heidän rattaansa kuin rajuilma.
        Heidän huutonsa on kuin emäjalopeuran.
        he kiljuvat kuin nuoret jalopeurat;
        ärjyen tempaavat he saaliinsa ja vievät pois.
         eikä ole pelastajaa.»

Egyptiläisissä sotakuvissa sitävastoin keveät kuningasvaunut liitävät yli kentän. Kevyttä ja siroa on hevosten nelistys, verrattuna siihen kavioniskujen jyminään, jonka aivan luulee kuulevansa assyrialaisista kivireliefeistä. Egyptiläisistä kuvista huokuu taiteellista hillintää, joka on kreikkalaisen taiteen edeltäjä ja varmasti siinä jälleen ilmestyy. Kuvaavaa egyptiläiselle taiteelle on myöskin sen mieltymys kukkaisaiheisiin. Tämän aiheen ovat juuri egyptiläiset tuoneet kuvaaviin laiteisiin ja he ovat sitä alati kasvavalla rakkaudella hellineet.

* * * * *

Assyrialaisen kansanluonteen julmuudenpiirre kuvastuu heidän oikeudenkäytössään. Tähän assyrialaisen valtioelämän puoleen olemme päässeet kiintoisasti tutustumaan kiitos saksalaisten tämän vuosisadan alussa Assurissa suorittamani kaivausten. Täältä tehty Kaksoisvirtainmaan lakien löytö on nimittäin verrattomasti tärkein aina sitten Hammurapin lakikirjan löytymisen. Nämä assyrialaiset lait ovat 1300 seutuvilla e.Kr., mutta ne ovat siitä huolimatta alhaisemmalla asteella kuin Hammurapin lait, jotka ovat runsaasti puoli vuosituhatta vanhempia. Ruoskiminen on tavallista assyrialaisessa oikeudenkäytössä, mutta paljon pahempaa oli saada korvansa lävistetyiksi ja köydellä taaksepäin vedetyiksi tai että huulet, nenä, korvat ja sormet leikattiin pois tai kasvot tuhottiin. Kuohitseminen oli monenlaisten siveellisyysrikosten rangaistuksena. Tavallinen kuolemanrangaistus oli seivästää rikollinen paaluun. Suuret rikolliset nyljettiin elävältä.

Avioliitto-oikeus osoittaa Assyriassa sukulaisuutta heprealaisen perheoikeuden kanssa siinä, että mies oli veljensä kuoltua velvollinen naimaan hänen leskensä, vaikka hän olisi ollut kihloissa tai naimisissa toisen naisen kanssa. Ja samoinkuin Israelissa täytyi miehen määrätyissä tapauksissa ottaa poikansa leski vaimokseen. Ulotettiinpa Assyriassa sukulaissiteiden säilyttämisvelvollisuus niin pitkälle, että jos leskellä ei ollut muita läheisempiä miehisiä sukulaisia, niin lähintä sukua olevan pojan, niin pian kuin hän oli täyttänyt kymmenen vuotta, täytyi ottaa hänet vaimokseen.

Assyriassa avioero oli paljon yksinkertaisempi menoiltaan kuin Babyloniassa: »Jos mies hylkää vaimonsa, hän voi, jos haluaa, antaa hänelle jotakin. Mutta, jos hän ei halua, ei hänen tarvitse antaa hänelle mitään, vaan vaimon on jätettävä tyhjin käsin hänen talonsa.»

Vaimolla, joka ei lahjoittanut miehellensä lapsia, ei ollut — päinvastoin kuin Babyloniassa — oikeutta miehen jälkeenjättämään omaisuuteen, ei edes siihen, mitä mies eläessään oli hänelle lahjoittanut. Jos hän otti jotakin taloon kuuluvaa miehen sairastaessa tai hänen kuoltuaan ja antoi sen jollekulle toiselle, joko miehelle tai naiselle, niin sekä lahjan antaja että sen vastaanottaja oli surmattava. Hiukan — mutta ei paljon — inhimillisempi on seuraava lainmääräys samankaltaisessa tapauksessa: »Jos orja tai palvelijatar on ottanut vastaan lahjana perheenemännältä esineen, joka kuuluu tämän aviomiehelle, niin vastaanottajalta on leikattava nenä ja kotvat, ja varastettu on palautettava. Isännällä on myös sellaisessa tapauksessa oikeus leikata korvat vaimoltaan. Mutta jos hän ei sitä tee, ei saa leikata nenää ja korvia myöskään orjalta tai palvelijattarelta.

Jos naitu nainen varasti toisen talosta ja tavattiin teosta, ja jos hänen miehensä korvasi varastetun, hänen piti leikata vaimoltansa korvat. Mutta jos mies ei halunnut korvata varastettua, niin varkaudesta kärsineen oli otettava vaimo haltuunsa ja leikattava häneltä nenä.

Jos nainen tekee väkivaltaa miehelle ja hänet todistetaan siihen syylliseksi, häntä rangaistaan sakoilla ja 20 parilla raippoja. Jos hän on runnellut mieheltä toisen kiveksen, häneltä on leikattava yksi sormi. Jos hän on runnellut molemmat kivekset, häneltä on leikattava molemmat rinnat. Siis lainmääräys »silmä silmästä, hammas hampaasta» käytännössä! Me kohtaamme sen myöskin eräässä myöhäisassyrialaisen ajan oikeudellisessa asiakirjassa, jonka mukaan mies, joka on surmannut toisen orjattaren, velvoitetaan sakkona jättämään tälle oman orjattarensa lapsineen ja sillä tavoin »sovittamaan veren. Mutta jos hän ei anna hänelle orjatartaan, orjatar on surmattava tapetun naisen haudalla.»

Jos nainen tekee aviorikoksen ja mies yllättää hänet teosta, miehellä on oikeus surmata sekä vaimonsa että tämän rikostoveri tai, jos hän pitää sen parempana, hän saa leikata nenän naiselta ja kuohita rikollisen miehen ja turmella häneltä kasvot. Mutta jos petetty mies antaa anteeksi vaimolleen, hänen täytyy antaa anteeksi myös hänen rikostoverilleen. — Naidun naisen väkisinmakuu rangaistiin kuolemalla.

Jos joku moittii naitua naista aviorikoksesta tai syyttää nainutta miestä luonnottomista paheista, mutta ei voi syytöstänsä todistaa, niin panettelija on saapa rangaistukseksi 50 paria raippoja, kuukauden rangaistustyötä kuninkaan laskuun ja suuret sakot ja hänet on kuohittava.

Naidut naiset olivat velvollisia olemaan hunnutettuja ulkona näyttäytyessään. Tämä oli nimittäin merkkinä miehen yksinoikeudesta heihin. Mutta porton oli aina näyttäydyttävä peittämättömin kasvoin kodin ulkopuolella. Jos hän esiintyä hunnutettuna, hän antautui vaaraan saada 50 paria raippoja ja päänsä valelluksi asfaltilla. Ja joka näki hänet ottamatta häntä kiinni ja viemättä kuninkaan palatsiin, joutui hyvin pahoihin seurauksiin. Häneltä riistettiin vaatteet, hänelle annettiin 50 paria raippoja, pantiin nuora hänen korviensa läpi ja kiskottiin ne taaksepäin sekä lähetettiin hänet lopuksi kuukauden rangaistustyöhön.

Samalla tavalla rangaistiin sitä, joka ei ottanut kiinni palvelijatarta, jonka hän tiesi varastaneen. Varastelevaa naista itseänsä rangaistiin korvien leikkaamisella ja vaatteiden menetyksellä.

* * * * *

Mahtavin Assyrian soturi kuninkaista Assurnasirpalin jälkeen oli Sargon II, joka eli noin 700 e.Kr. ja hallitsi itsevaltiaana aluetta, joka ulottui lännessä Välimerestä itään aina Tigriksen toiselle puolelle, Arabian erämaista etelässä Taurukseen ja Armenian ylänköön pohjoisessa.

Viimeinen suurten valloittajain sarjassa oli Assurbanipal, joka hallitsi vuodesta 668 noin vuoteen 630 e.Kr. Hänen nimensä kreikkalaiset väänsivät Sardanapalokseksi, ja he kertoivat tästä maailmanvaltiaasta mitä mahdottomimpia historioita. Nämä he olivat saaneet persialaisilta, jotka olivat vihamielisiä assyrialaisia ja babylonialaisia kohtaan. Näiden panettelujen mukaan Sardanapalos olisi ollut veltostelija, joka eli palatsiinsa sulkeutuneena »aivan kuin nainen.» Siellä »hän vietti aikansa yhdessä naisten kanssa kehräten purppuraa ja hienointa villaa. Hän oli naisen puvussa ja sekä kasvonsa että ruumiinsa hän ihomaalilla ja muilla kaunistuskeinoilla kevytmielisten naisten tapaan oli siinä määrin naisellistuttanut, että ei hekumallisinkaan nainen voinut näyttää sen naisellisemmalta. Totuttelemalla hän oli muuttanut äänensäkin naiselliseksi.»