Kreikkalaisilta kirjailijoilta on peräisin halki vuosisatojen usein toistettu kertomus, että Sardanapaloksen hautakirjoitus olisi osoittanut kuninkaan alituisissa nautinnoissa kuluneen elämän päättyneen kaiken halveksintaan. Hautakivessä olisi kuningas kuvattu kädet taputukseen kohotettuina ja kuvan alla olisi ollut piirtokirjoitus, mikä ensin ilmoitti kuolleen nimen ja päättyi lopuksi seuraavaan kehoitukseen: »Mutta sinä, vieras, syö, juo ja ole iloinen, sillä kaikki muu ei ole sen arvoista kuin tämä näin» — millä tarkoitettiin sitä ääntä, joka syntyy käsien vastakkain lyömisestä.
Tuollaiset jutut kumotaan yksinkertaisimmin viittaamalla Assurbanipalin palatsin Leijonahuoneen metsästyskuviin, joissa näemme hänen täynnä miehistä voimaa käyvän erämaiden kuninkaan kimppuun ja syöksevän keihäänsä pedon kitaan. Vanhassa Testamentissa nimitetäänkin Assurbanipalia »suureksi, armolliseksi.» Kuninkaan kasvatus oli ensi sijassa kohdistettu sotaisiin harjoituksiin. »Minä opin ampumaan nuolella, ratsastamaan ja ohjaamaan valjakkoa», Assurbanipal sanoo eräässä omaelämäkerrallisista piirtokirjoituksistaan.
Metsästyskohtauksia esittäväin kuvien yllä luemme seuraavanlaatuisia selityksiä: »Minä olen Assurbanipal, maailman kuningas, Assyrian kuningas. Voimassani minä tartuin, jalkaisin käyden, erämaan julmaa leijonaa korviin ja Assurin ja Ishtarin avulla minä lävistin keihäälläni sen ruumiin.» Tai: »Ruhtinaallisessa metsästyshalussani minä tartuin erämaan leijonaa häntään ja Ninib- ja Nergal -jumalain kehoituksesta minä halkaisin sen kallon kaksiteräisellä kirveelläni. Tämä on minun kätteni työtä.» Kerran kuningas taas kertoo, että hän tarttui leijonan kurkkuun ja lävisti sen tikarillaan.
Mutta Assurbanipal ei ollut ainoastaan innokas metsästäjä, hän oli myöskin suuri soturi, rakentaja ja tieteen ja kirjallisuuden edistäjä. Häntä saa jälkimaailma kiittää aivan verrattomasta Eufratin maiden sivistyshistoriaa valaisevasta ainehistosta. Hän perusti nimittäin suurenmoisen kirjaston, joka sisälsi nuolenpääkirjoituksia käsittäviä savitauluja. Yli 20 000 sellaista nuolenpääkirjoituslevyä — suurimmaksi osaksi kuitenkin vahingoittuneita — on kaivettu esille Niniven raunioista. Niitä säilytetään nyt British Museumissa. Nämä laatat ovat täpötäynnä tiheää nuolenpääkirjoitusta, suurimmaksi osaksi mikroskooppisen pientä. Tosiasiallisesti useimpia näistä kirjoituksista voi lukea vain suurennuslasin avulla.
Pohjaton tiedonhalu sai tämän mahtavan itsevaltiaan luomaan tämän maailman vanhimman tunnetun valtakunnankirjaston. Hän vakuuttaa itse piirtokirjoituksissaan, että hän kykeni selittämään vaikeimpiakin sumerilaisia tekstejä ja että hänen rakkainta työtänsä oli lukea kivitauluja, jotka olivat vanhempia kuin vedenpaisumus.»
Mutta niin syvälle sivistys ei voinut vaikuttaa häneen, että se olisi kyennyt hillitsemään hänen synnynnäistä assyrialaista julmuuttansa. Päinvastoin hän kertoo ylvästellen, mitenkä hän »teurasti» valloitetun kaupungin asukkaat »kuin lampaat» ja mitenkä hänen sotapäällikkönsä nyljetyttivät kaatuneet kapinoitsijat ja ripustivat nahat muurien peitteeksi. »Suurten jumalain käskystä» ja julistaakseen Assurin suuruutta hän omin käsin lävisti erään vangitun vastustajan posket, veti köyden läpi reikien ja sitoi hänet koirankahleilla erään Niniven kaupunginportin pieleen vahtimaan toisten vankien häkkiä.
Assurbanipal ei arkaillut myöskään voitetuissa maissa häiritä kuolleiden rauhaa. Voitettuaan elamilaiset hän kaivatti Susassa esille kuolleiden kuningasten sarkofagit ja lähetti heidän luunsa Niniveen. »Niin riistin minä vainajien hengiltä levon», hän sanoo määrättömässä kostonhimossaan.
* * * * *
Assurbanipalin kirjasto on suureksi osaksi vanhain babylonialaisten teosten jäljennöksiä, joita kirjallisuutta rakastava kuningas oli koonnut. Hän saa ennen muita sen kunnian, että on pelastanut babylonialaisen sivistyksen henkiset luomat häviöltä. Mutta tämä kokoojan harrastus ei todista sitä, että Assurbanipalin aika olisi ollut uutta luova sivistyksellinen kausi. Se saa pikemmin ajattelemaan suunnilleen samanaikaista Egyptin historian Saisin aikakautta, joka myöskin pyrki elvyttämään kunniakkaan muinaisajan muistoa ja jäljittelemään tuota aikaa. Assyrialaiset olivat kyllä, sotilaalliselta kannalta, Babylonian voittajia, mutta heidät oli voittanut kuitenkin babylonialainen sivistys.
Ainutlaatuisen kiintoisaa lajissansa on myöskin Assurbanipalin kirjaston sisältämä virallinen kirjeenvaihto. Kiitos näiden erilaisten kirjeiden voimme liioittelematta sanoa tuntevamme osittain paremmin Assyrian valtakunnan sisäisiä oloja kuin monia aikakausia paljon myöhäisempäin aikojen historiassa. Tämä kirjeenvaihto todistaa, samoinkuin Hammurapin ajan kirjeet, että oli tapana kääntyä itsensä kuninkaan puoleen kaikissa mahdollisissa asioissa. Kerrankin erään laivurin piti kuljettaa noita jättiläismäisiä siivellisiä häränkuvia, jotka tavallisesti koristivat kuningaspalatsin sisäänkäytävää. Hän kirjoittaa silloin suorin sanoin näin: »Kuninkaalle, minun herralleni, palvelijasi Assurbani: tervehdys kuninkaalle, minun herralleni. Assur-mukin on käskenyt minun kuljettaa suuret kiviset härät ja kurubit.[132] Mutta veneet eivät ole kyllin vahvoja eivätkä ole valmiit. Mutta jos ollaan niin ystävällisiä ja annetaan meille lahja, niin pidämme huolen, että ne valmistuvat ja kulkevat jokea ylös.» — Siis hakshish!
Joukko kirjeitä koskettelee hevosten ja muulien maahantuontia Vähästä-Aasiasta kuninkaallista tallia varten. Kuninkaalta kysytään välistä, onko jalot eläimet pantava talliin vai laskettava laitumelle.
Kerran on taasen kysymys viinin hankinnasta Hänen Majesteettinsa kellariin. Kim viini on pantu pulloihin, huomataankin, että sitä on niin paljon, ettei se mahdu viinikellariin. »Mistä meidän on hankittava sille tilaa?» tiedustelee asianomainen virkamies.
Eräässä kiintoisassa kirjeessä puolusteleikse virkamies, jota oli syytetty uskottomuudesta kuningastansa kohtaan. Tavanmukaisten alamaisuudenvakuuttelujen jälkeen hän valittaa: »Minä olin kerännyt luotettavia todistajia, jotka julkisen notaarin edessä todistivat uskollisuuteni kuningasta kohtaan. Silloin muuan herra, ilmiantajani, oli kyllin hävytön astuakseen palatsiin ja lukeakseen syytöskirjelmän minua vastaan sekä pannakseen minut käsirautoihin sanoen: 'Kaikkien tänne kokoontuneiden läsnäollessa minä vangitsen sinut herrani ja kuninkaani nimessä!’
Kokonaisen päivän minä makasin suullani vuoteella. Sotamiehet, jotka kulkivat olinpaikkani ohi, eivät pahansuopaisuudesta antaneet hituistakaan ravintoa suuhuni; nälkä ja surkeus valtasi minut. Kun ilta tuli, minä kohottauduin ylös, peitin kahleeni ja kuljin suoraan ohi vahdin, jonka kuningas, minun herrani oli asetuttanut pitämään minua silmällä. Kuinka pääsin vapaaksi, sen tahdon nyt kertoa kuninkaalleni.
Muutamia sotamiehiä, joita en tuntenut, tuli sisään; he mursivat auki kuninkaan kahleet ja puhuivat pahaa kuninkaasta (kuningas ymmärtäköön minua). Kahden päivän ajan he jakoivat ruokansa kanssani maksua vastaan, niin että voin pysytellä hengissä. Mutta tällöin he puhuivat häpäisevästi kuningasta, minun herraani vastaan, siinä määrin säädyttömästi, etten voi sitä toistaa kuninkaalle, herralleni, jollei kuningas itse halua sitä kuulla.» Ja tällaisin tarjouksin hän vetoaa kuninkaan omaan tutkintoon ja tuomioon.
* * * * *
Assurbanipalin kuolema on kuten hänen elämänsäkin joutunut tarujen piiriin. Persialaiset ja kreikkalaiset tiesivät kertoa, että hän oli ollut Assyrian viimeinen kuningas. Kun veltostunut ruhtinas ei kyennyt vastustamaan vihollisia, jotka kävivät hänen valtakuntansa kimppuun, oli hän muka Ninivessä sulkeutunut palatsiinsa ja polttanut sinne itsensä haaremeineen ja kaikkine aarteineen.
Todellisuudessa Assurbapani kuoli halliten valtakuntaansa häiritsemättömässä rauhassa. Mutta tuho tuli hänen toisen seuraajansa Sarakoksen aikana, jonka hallitsijan kukistivat meedialaiset, Iraanin ylänkömaasta itään asuva kansa. Vuonna 612 he valloittivat Niniven, ja välttääkseen vihollisen käsiin joutumisen kuningas etsi kuolemansa liekeistä. Voittajat kostivat hirmuisesti kansalle, joka niin kauan oli ollut ihmiskunnan vitsauksena. Miehet, vaimot ja lapset — melkein kaikki, mikä assyrialaisen nimistä oli — tuhottiin sukupuuttoon. Ninive ja Assur ylväine palatseineen ja temppeleineen joutuivat liekkien uhriksi ja hävisivät maan pinnalta. Kauhistava tuho oli vyörynyt yli Assyrian valtakunnan. Kauhistava ja selittämätön samalla kertaa. Hetkessä oli Assyrian kuningaskunta ylpeimmästä korkeudestaan rauennut tyhjäksi ja assyrialainen sivistys haudattu tomuun ja tuhkaan — ainutlaatuinen tuho koko maailmanhistoriassa. »Kokonainen sotajoukko kaatuen kuninkaan puolesta ja tämä, esi-isiensä vertainen sankari ja liian ylpeä joutuakseen elävänä tai kuolleena vihollistensa käsiin, jättäen itsensä vaimoineen ja aarteineen tulenjumalan huomaan — se on samalla kertaa ylentävä ja järkyttävä näytelmä!» huudahtaa kuuluisa assyriologi Delitzsch.
Mutta kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat huokailleet assyrialaisten sorron alaisina, raikui riemu vapautumisen johdosta. Mitä Jesaja ja Miika eivät vielä uskaltaneet toivoakaan, sen Nahum ja Sefanja saivat nähdä lähestyvän ja toteutuvan. Nahum oli lujasti vakuutettu, että pian syntisen Niniven, kansojen vitsauksen, oli käyvä samalla tavalla kuin oli käynyt Theban, tuon suuren kaupungin, »joka rehenteli Niilin vesien varsilla.» Sillä mahtava on Herra, kun hän saapuu kostamaan jumalattomille.
»Hänen sankariensa kilvet ovat punaiset,
sotamiehet tulipunaan puetut,
vaunujen raudoitukset kimaltelevat kuin tuli,
kun hän asettaa ne sotarintaan.
Niinkuin soihtu ne loimuavat,
kuten salama ne liikkeelle syöksähtävät.
Nyt kauhistuu sortajain sydän ja heidän polvensa tutisevat.
»Missä on nyt jalopeuran asuinsijat
ja nuorten jalopeurain laidun,
jossa jalopeura kuljeskeli,
naarasjalopeura ja jalopeuran penikka,
kenenkään tohtimatta heitä karkoittaa?
Voi murhakaupunkia,
joka on täynnä valhetta ja väkivaltaa,
voi sinua, ainaista ryöstäjää!
Kuule ruoskan läiskettä!
Kuule rattaiden ratinaa!
Hevoset nelistävät,
ja rattaat kolisevat.
Ratsastajat kannustavat hevosiansa,
miekat välkkyvät,
keihäät kimaltelevat;
paljo on kaatuneita,
ruumiita läjittäin,
kuolleita epälukuisia;
he kaatuvat heidän kuolleisiinsa.
Kaikki tämä on tuon kauniin ja suloisen porton,
tuon taitavan noidan suuren huoruuden lähden,
hänen, joka möi kansat huoruudellansa
ja sukukunnat velhoudellansa.
Ja kaikki, jotka sinut näkevät, pakenevat sinua
ja sanovat: 'Ninive on hävitetty!
Kuka sitä säälii?'
Kaikki, jotka kuulevat tämän sanoman sinusta,
lyövät käsiänsä yhteen sinun tähtesi;
sillä sinun pahuutesi on lakkaamalta kaikkia kohdannut.»
Ja profeetan aikalainen Sefanja tuntee vaivatussa sielussansa helpotusta nähdessään suuren maailmankaupungin sortuvan:
»Herra tekee Niniven autioksi ja kuivaksi,
erämaan kaltaiseksi.
Ja sen keskellä lepää laumoja,
kaikenlaisia pakanain eläimiä,
myöskin pelikaani ja siili viettävät yönsä
sen pilarien päissä;
laulu kuuluu ikkunoista,
hävitys on sen kynnyksillä,
sillä hän on repinyt setrilaudoitukset pois.
Tämä on se iloinen kaupunki,
joka niin turvallisena asui,
joka sanoi sydämessänsä:
'Minä olen, eikä yksikään muu!'
Kuinka se on joutunut autioksi,
eläinten makuupaikaksi?
Jokainen ohitsekulkija viheltää
ja huiskuttaa sille kättänsä.»
Kirjallisuutta:
Johannes Hunger, Heerwesen und Kriegsführung der Assyrer auf der Höhe ihrer Macht (»Der alte Orient» 1911),
Ernst Klauber, Assyrisches Beamtentum.
J. Kohler und A. Ungnad, Assyrische Rechtsurkunden.
V. Schell, Recueil de lois assyriennes.
H. Ehelolf, Ein altassyrisches Rechtsbuch.
O. Schroeder, Keilschrifttexten aus Assur verschiedenen Inhalts.
Friedrich Delitzsch, Assurbanipal und die assyrische Kultur seiner Zeit
(»Der alte Orient» 1910).
Maximilian Streck, Assurbanipal und die letzten assyrischen Könige.
(Tyhjentävin kirjallisuusviittein.)
Christopher Johnston. The epistolary literature of the assyrians and babylonians.
Cornelis van Gelderen, Ausgewäblte assyrisch-babylonische Briefe
(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie IV).
Ernst Klauber, Keilschriftbriefe. Staat und Gesellschaft in der babylonisch-assyrischen Brieflitteratur (»Der alte Orient» 1911. Kirjallisuusluetteloin.)
Samuel Alden Smith, Die Keilschrifttexte Assurbanipals.
C.J. Gadd, The fall of Nineveh.
Adolf Billerbeck und Alfred Jeremias, Der Untergang Nineveh's
(Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).
UUS-BABYLONIAN VALTAKUNTA.
Assurbanipalin kuolemaa seuranneena Assyrian heikkouden aikana Babyloniasta tuli jälleen itsenäinen valtakunta. Toinen seemiläinen kansa, kaldealaiset, ottivat nimittäin maan haltuunsa ja perustivat n.s. Uus-Babylonian valtakunnan. Sitten he auttoivat meedialaisia kukistamaan Assyrian vallan ja valtasivat Niniven kukistuksen jälkeen suurimman osan entistä Assyrian aluetta.
Rohkea soturi ja suuri rakennuttaja Nebukadnesar II aloitti vuonna 604 e.Kr. Babylonian uuden suuruudenajan. Hän kaunisti Baabelia mahtavilla rakennuksilla. Hänen tavattoman innokas rakennustoimintansa sai aikaan suuren rakennuspuun kysynnän, ja Libanonin setrimetsät tulivat nyt suureen arvoon. Erityisen kuuluisaksi tuli Nebukadnesarin Bel-Mardukille rakennuttama temppeli, jonka »kaikkein pyhimmän» kerrottiin olleen täyttä hopeaa ja sen sisällä kultaisen jumalankuvan, joka istui kultaisella valtaistuimella. Temppeliryhmään kuului babylonialaisen tavan mukaisesti korkea torni; pengermittäin kohoava ja siis rakennettu saman rakennustaiteellisen suunnitelman mukaan kuin Egyptin porraspyramidit. Pengermiä oli Belin temppelitornissa seitsemän ja ne oli pyhitetty auringolle, kuulle sekä viidelle silloin tunnetulle kiertotähdelle. Ne tekivät loistavan vaikutuksen eriväristen tiilien peittäminä. Komeimmat olivat auringon pengermä, joka oli kullattu, ja kuun, joka hopeoituna loisti tornissa ylimpänä.
Tämän uljaan tornin rauniot ovat jäljellä tänäkin päivänä, ja tämä muistomerkki on näytellyt suurta osaa ympärillä asuvain arabialaisten mielikuvituksessa. He ovat niitä pitäneet jätteinä »Baabelin tornista», jonka alkuajan ihmiset olivat rakentaneet. Eräs meidän aikoinamme löytynyt piirtokirjoitus kertoo kumminkin, että torni kohosi kohti taivaan korkeutta vasta kuningas Nebukadnesarin aikana ja hänen käskystään. Tämä mainitsee nimittäin tuossa kirjoituksessa, että temppelitorni oli kyllä olemassa ennen häntä, mutta että siinä oli silloin vain kaksi pengermää.
Nebukadnesar ei ollut ainoastaan suuri kuningas, vaan myöskin hurskas mies. Ne rukoukset, jotka hän on kohdistanut Mardukille, taivaan suurelle hallitsijalle ja hänen pojallensa, ovat niin puhtaita ja yleviä ja todistavat niin syvää uskonnollista tunnetta, että maailmankirjallisuudessa ei ole monta niiden vertaista.
Itselleen Nebukadnesar rakensi loistavan palatsin ja ilahduttaakseen puolisoaan, joka oli meedialainen ja kaipasi kotimaansa vuorenkukkuloita, hän antoi ympäröidä palatsin pengermäisillä puutarhalaitteilla, n.s. »riippuvilla puutarhoilla», jotka pyramidien ohella luettiin »maailman seitsemän ihmeen» joukkoon. — Kun Raamattu ja klassilliset kirjailijat puhuvat Babylonin ihanuudesta, niin se tapahtuu ennen kaikkea Nebukadnesarin ajan Babylonin lumoissa. Ne muurit, temppelit, palatsit ja yksityisrakennukset, joita meidän aikanamme on esille kaivettu, ovat myöskin suurimmaksi osaksi peräisin tuolta ajalta.
Mielihyvän tuntein Nebukadnesar puhuu kirjoituksissaan suurenmoisten rakennusluomiensa tekemästä vaikutuksesta sekä siitä, miten niissä nähtiin todistus »Hänen Majesteettinsa loistavasta ihanuudesta». Erittäinkin hän tällöin iloitsi siitä, että hän oli tehnyt uhkean pääkaupunkinsa täysin valloittamattomaksi rakennuttamalla vahvoja linnoituksia, joiden muurit ja vallitukset olivat »korkeita kuin vuoret», sekä kaivattamalla veden täyttämiä vallihautoja, niin leveitä, että ne »muistuttivat merta». Milloinkaan ei sellainen, »joka tuli väärissä tarkoituksissa», voisi tunkeutua niiden lävitse.
Eipä saattanut kuningas aavistaa kirjoittaessaan nämä ylväät sanat, että ainoa hänen seuraajistaan, jolla olisi voinut olla hyötyä näistä linnoituksista, ei edes koettaisikaan käyttää niitä hyväkseen, vaan veltosti luovuttaisi valloittamattoman pääkaupunkiosa vieraan hallitsijan käsiin.
Babylonian oman kuninkaan näin luopuessa kaikesta vastarinnasta kansa luopui heikosta hallitsijastaan ja antautui voimakkaammalle. Miekan iskutta Baabel avasi porttinsa persialaiselle valloittajalle Kyyrokselle.
Nyt Kyyros vallitsi suurkuninkaana Baabelissa, ja kaikki Babylonian valtakunnan vasalliruhtinaat aina kaukaisen Välimeren rannikoilta asti riensivät Eufratin rannalla olevaan pääkaupunkiin suutelemaan uuden hallitsijan jalkoja ja tuomaan hänelle veroa.
Herodotos on koristanut kertomuksen Baabelin kukistumisesta muutamin vähemmän luotettavin yksityiskohdin. Hänen mukaansa babylonialaiset, ylväästi tietoisina pääkaupunkinsa valloittamattomuudesta ja luottaen kokoamiinsa valtaviin varastoihin, olivat vihollisen tullessa juhlahumun vallassa. Mutta Kyyros oli johtanut pois veden isosta vallihaudasta, niin että persialaiset saattoivat kahlata sen poikki; ja sillä välin kuin babylonialaiset vielä tanssivat ja juhlivat, persialaiset valtasivat kaupungin. Myös juutalaisen perimätiedon mukaan Baabel kukistui suuren juhlan aikana. Kyyroksen omassa kertomuksessa Babylonian valloittamisesta mainitaan niinikään eräästä Baabelissa vietetystä uskonnollisesta juhlasta, mutta Kyyros sanoo tämän juhlan olleen jo ennen persialaisten tuloa. Mihinkään sotajuoneen hänen ei tarvinnut turvautua, sillä babylonialaiset ottivat hänet vastaan avoimin sylin. Ja varmaa on, että Herodotos on väärässä väittäessään, että babylonialaiset olisivat koonneet varastoja monen vuoden piirityksen varalta. Päinvastoin kaupunki oli niin huonosti varustautunut kestämään piiritystä, että miehistöllä, jonka olisi pitänyt sitä puolustaa, ei ollut mitään syötävää.
Antautumalla ilman mainittavaa vastarintaa lempeälle ja ylevämieliselle valloittajalle Baabel vältti Niniven kohtalon. Se pysyi useiden vuosisatojen ajan yhä edelleenkin Itämaiden huomattavimpana kaupunkina, joka oli kuuluisa uhkeudestaan ja turmeltuneista tavoistaan. Vähitellen kuitenkin sivistyksellinen johtoasema siirtyi muille kaupungeille. Baabel oli hylätty ja rappeutunut. Niin toteutuivat kirjaimellisesti profeetta Jesajan sanat: »Baabelille, kuningaskuntain kaunistukselle, kaldealaisten kopeuden koristukselle, käy samoin kuin Sodomalle ja Gomorralle, jotka Jumala kukisti. Ei siellä enää asuta eikä asuntoa pidetä suvusta sukuun, ei arabialainen siellä majaile eivätkä paimenet siellä lepää. Vain erämaan pedot siellä lepäilevät, ja heidän huoneensa ovat täynnä huuhkajia, kamelikurjet siellä asuvat, ja metsän peikot siellä hyppelevät. Ja kirjavat sudet ulvovat heidän linnoissansa ja villikoirat heidän huvihuoneissansa; sen aika on kohta tuleva eivätkä sen päivät viivy.»
* * * * *
Uus-babylonialaisen ajan kulttuurimuistojen joukossa on kirjekokoelmilla kiintoisa sijansa.
Näistä kirjeistä saamme kuulla matkoilla olevien aviomiesten koteihinsa lähettämiä terveisiä, kuulla heidän kysyvän, miten kotona voidaan, lähettävän tervehdyksiä ystäville ja tuttaville sekä antavan talousasioita koskevia hyviä neuvoja. Eräs huolehtivainen perheenisä ilmoittaa kotilietensä sulostuttajalle, että hän jumalien armosta voi hyvin ja että hän on määrännyt erään kauppiaan lähettämään vaimolleen vähän vehnää. Hänen kirjeensä päättyy seuraaviin kehoituksiin: »Älä ole kotia hoitaessasi huolimaton, vaan huolellinen! Rukoile jumalia tukemaan minua ja lähetä pian jonkun matkustavaisen mukana tietoja itsestäsi!» — Siinä lajissaan varmasti oikea mallikirje, jossa ei ole ainoatakaan tarpeetonta sanaa!
Eräs toinen kirje taas huokuu erään perheenisän tyytymättömyyttä. Hän kuvailee vaimolleen, miten pitkä ja vaivalloinen hänen matkansa on ollut. Kaikista rasituksista huolimatta hän voi hyvin, mutta ihmettelee, ettei hänen aviosiippansa ole kirjoittanut hänelle ja kysynyt, miten hän oli suoriutunut matkansa kaikista vaivoista. »Minkätähden», hän sanoo, »en ole saanut kuulla sinulta mitään enkä ainoatakaan vastausta sinulle lähettämiini kirjeisiin? Kirjoitinhan sinulle näin: ‘Siitä päivästä lähtien, jolloin alan pitkän matkani, anna minun tietää kaikki, mitä tapahtuu talossani!' Miksi siis en ole saanut sinulta ainoatakaan kirjettä kokonaiseen kuukauteen?» Hänen kirjeensä päättyy kysymyksiin, mitä kotiin kuuluu ja miten se tai tämä voi. Toivokaamme, että hän vihdoinkin sai vastauksen.
Kuulemme myös erään naisen valittelevan, ettei hänen ystävättärensä ole antanut itsestään vähäisintäkään elonmerkkiä, vaikka oli saapunut matkustavaisena samaan kaupunkiin, missä kirjeen kirjoittajatar asui. »Kun kuulin», hän kirjoittaa, »että olit tullut kaupunkiin, halusin heti hartaasti saada tavata sinua. Mutta nyt olen suuresti sekä pahoillani että ihmeissäni. Älä nyt anna minun enää kauempaa odottaa tietoja itsestäsi!»
Pitkän kirjeen on kirjoittanut ystävälleen ja »veljelleen» eräs mies, joka oli tämän ystävän puolesta mennyt takuuseen eräälle viljakauppiaalle. Velallinen on saanut viljan, mutta ei ole lähettänyt maksua. »Onko tarkoitus», kysyy takuumies, »että minun on maksettava sinun viljasi?» Mutta ei siinä kyllin: kirjeen kirjoittajalle on koitunut ikävyyksiä myös eräästä toisesta samanlaisesta viljakaupasta. Ellei siis hänen »veljensä» heti lähetä maksua, niin hän uhkaa »haastaa hänet kuninkaan tuomioistuimen eteen Baabeliin.»
Suurin osa näistä kirjeistä koskee kuitenkin asioita, jotka liittyivät Sipparissa[133] olevaan auringonjumalan temppeliin. Auringonjumalan maatilojen hoito oli nimittäin laajaperäinen liikeyritys. Huolimattomat ja laiskat jumalan peltojen viljelijät saavat yhtenään nuhteita, kun eivät hoida laihoansa eivätkä täytä viljanhankintasitoumuksiansa. Ja muutkin hankkijat saavat usein muistutuksia, olipa sitten kysymys verka- tai purppurakankaasta tai jostakin muusta, mistä temppeli ja papisto kärsi tilapäistä puutetta.
Kirjallisuutta:
R. Campbell Thompson, Late babylonian letters.
KUINKA OLEMME SAANEET TIETOMME ASSYRIAN JA BABYLONIAN MUINAISUUDESTA.
Vuosisata takaperin emme Babylonian ja Assyrian maailmanvalloista tietäneet muuta, kuin mitä muinaiset kansat olivat niistä kertoneet. Kummankin kansan oma ääni oli mykistynyt — ikiajoiksi, kuten näytti. Ei sanaakaan niiden kohtaloista ollut tunkeutunut ihmisten korviin siitä syvästä hiljaisuudesta, joka raskaana oli levittäytynyt Baabelin ja Niniven maailmankaupunkien ylle. Jos joku silloin olisi sanonut, että näiden kaupunkien raunioista kerran löytyy kokonaisia kirjastoja, jotka kertovat meille ihmeellisiä asioita kansoista, jotka siellä olivat eläneet ja sieltä hallinneet maailmaa, niin sellaista ennustusta olisi pidetty hurjana hourekuvana. Olisihan toki vallan mahdotonta voida lukea piirtokirjoituksia, jotka olivat kirjoitetut kaksi vuosituhatta sitten kuolleella kielellä!
Mutta mikä näytti mahdottomalta, on tapahtunut.
KAIVAUKSET.
Tavallansa arkeologit eivät ole missään viettäneet sellaisia voittoja kuin assyrialaisella maaperällä. Ei niin, että Niniven ja muiden Assyrian kaupunkien rauniokummuista tehdyt löydöt sellaisinaan olisivat arvokkaampia kuin Egyptin, Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian löydöt. Eipä suinkaan. Mutta erotus sen välillä, mitä tiedämme nyt ja minkä tiesimme ennen kaivauksia, on tässä paljon huomattavampi kuin kysymyksen ollessa muista vanhoista sivistysmaista. Sillä niin perusteellinen oli Niniven ja sen sisarkaupunkien tuho ollut, että ainoastaan nimettömiä rauniokumpuja oli jäljellä siitä ylpeästä vallasta, joka kerran satojen vuosien ajan sääti lakeja Etu-Aasian kansoille. Koko se kiintoisa kausi ihmiskunnan kehityksessä, jolla täällä oli ollut näyttämönsä, oli melkein täydellisesti vajonnut unhotuksen mereen. Ainoastaan muutamat juutalaisten pyhien kirjoitusten tiedonannot pelätystä valloittajakansasta pitivät vielä yllä heikkoa muistoa sen muinaisesta olemassaolosta. Mutta kun rauniokummut alkoivat todistaa, tämä todistus oli Assyrian osalta paljon kaunopuheisempaa, kuin mitä sisarusmaan rauniot olivat kyenneet kertomaan sen kohtaloista.
Vanhimmat Babylonian muistomerkit ovat kolmannen vuosituhannen alulta e.Kr. Mutta ne eivät ole läheskään niin kiintoisia ja sivistyshistoriallisesti arvokkaita kuin Egyptin löydöt. Kivettömässä Babyloniassa rakennettiin nimittäin temppelitkin tiilestä ja ilman runsasta taiteellista koristelua. Babylonian kansalta puuttui ylipäänsä egyptiläisten taipumus suurpiirteisyyteen rakennustaiteessa ja elämän ilmenemismuotojen taiteelliseen kaunisteluun. Vain harvoin babylonialaiset kykenivät kohoamaan jokapäiväisen elämän käytännöllisten tarpeiden yläpuolelle. He katselivat kylmästi ja realistisesti tämän maailman ilmiöitä. Heiltä puuttui egyptiläisten avoin elämänilo ja heiltä puuttui myöskin indoeurooppalaisten kansojen tunne-elämän syvyys ja lämpö. Sellaiselta pohjalta ei voinut versoa suurta ja jaloa taidetta eikä varsinaista kirjallisuutta.
Eufrat-Tigrismaan haudat ovat samoin hyvin yksinkertaisia ja niistä puuttuu noita kuvasarjoja ja varusteita, jotka tekevät Egyptin haudat niin antoisiksi sivistyshistorian kannalta. Babyloniassa ei syntynyt koskaan egyptiläisen tapaista vainajainpalvelusta rikkaasti koristeltuine hautoineen ja vainajille annettuine kallisarvoisine lahjoineen.
Babylonian historian arvokkaimmat todistuskappaleet on löydetty sen omien rajojen ulkopuolelta, muinaispersialaisen Susan kaupungin raunioista. Tämä johtuu siitä, että elamilaiset ovat ryöstöretkiltään raahanneet mukanansa suuret määrät muinaisbabylonialaisia muistomerkkejä, kuten senkin kiven, johon Hammurapin kuuluisa lakikirja oli kaiverrettu. Mutta näiden todistuskappaleiden antamat tiedot ovat valitettavasti hyvin katkonaisia.
Vain yhtä laatua lähdekirjoja on runsain määrin löydetty Babylonian raunioista: savitauluille piirrettyjä liikeasiakirjoja ja kauppakirjeitä. Temppelikouluista on tavattu myös joukko tällaisia tauluja, joissa on kirjoitus- ja laskuharjoituksia, kielioppeja, matematiikan ja tähtitieteen oppikirjoja, hymnejä, rukouksia, loitsuja ja taruja.
Kiintoisampia ovat muinaisjätteet Assyriassa, missä oli saatavissa rakennuskiveä. Ainakin myöhäisemmät kuninkaat päällystivät siellä palatsinsa alabasterilevyillä, jotka koristeltiin heidän elämästään kertovilla kohokuvilla ja piirtokirjoituksilla. Assyrialainen taide vaikuttaa kuitenkin valtavimmin voimallaan; ja tässä suhteessa se onkin saanut aikaan ihailtavia luomia. Mutta aiheköyhää se on, kun vertaa assyrialaisia seinäkohokuvia egyptiläisiin! Kun viimeksi mainitut sisältävät runsaasti piirteitä rahvaan jokapäiväisestä elämästä, kertovat assyrialaiset kuvat yksinomaan hovielämästä, sotaretkistä ja metsästyksistä.
Ennen suurten kaivausten aikaa oli Babylonian ja Assyrian historian suhde aivan päinvastainen kuin nyt. Silloin Assyrian historia oli kätketty sen kaupunkien raunioihin. Koko valtakuntahan oli luhistunut suuressa romahduksessa, se oli aivan kuin pois pyyhkäisty maan pinnalta. Babylonian kaupungit sitävastoin olivat yhä olemassa ja tulivat persialaisajan jälkeen yhä läheisempiin suhteisiin kreikkalaisten kanssa. Kreikkalaiset historioitsijat, ennen muita Herodotos, voivat senvuoksi antaa meille hyvin täyteläisiä, Babylonian kansan omaan perimätietoon perustuvia kuvia babylonialaisten myöhemmistä vaiheista» samoinkuin tämän kansan tavoista ja Baabelin muistomerkeistä. Assyriasta sitävastoin kreikkalaisilla oli vain niukkoja ja suureksi osaksi aivan vääriä käsityksiä.
Mutta juuri sitä äkillistä tuhoa, joka vuonna 612 e.Kr. yhtä aikaa kohtasi Assyrian kaupunkeja, saamme kiittää siitä, että Assyrian historian ainehisto on levännyt siellä suhteellisen vahingoittumattomana aina meidän päiviimme asti. Kuten kerran myöhemmin Pompejissa oli täälläkin äkillinen tuho syynä siihen, että kokonaiset palatsit ja temppelit säilyivät verraten vahingoittumattomina sorakasojen alla ja ovat meidän päivinämme voineet nousta sieltä jälleen esille kuin taikaiskusta.
Babylonialaisten kaupunkien arvokkaimmat kulttuurimuistot sitävastoin joutuivat muinaisajalta kerta toisensa jälkeen sotaisten naapurikansojen ryöstettäväksi, varsinkin elamilaisten ja assyrialaisten, ja saivat sitten vähitellen rappeutua.
Yleensä on verraten hedelmätöntä suorittaa kaivauksia vanhassa kaupungissa, joka vuosituhansia on ollut asuttuna ja on monta kertaa joutunut vihollisten ryöstettäväksi. Ne muinaismuistot, jotka ovat säilyneet sodan hävitykseltä ja ryöstöiltä, ovat olleet käytännössä suvusta sukuun, kunnes suorastaan ovat kuluneet loppuun; ja toiset esineet, joilla on ollut se kulttuurihistorian kannalta onnellinen kohtalo, että ovat hautautuneet sortuvien talojen alle, ovat sellaisessa paikassa kuitenkin vain harvoin säästyneet ajan hampaalta. Uusi sukukunta on näet raivannut ja kaivanut kellareita uusiin taloihin, ja niin kätkössä olleet esineet ovat jälleen tulleet esiin. Ja kun uusi suku monesti on ollut toisen rotuista ja toisen uskoista kuin edesmennyt tai voitettu suku, niin ei siltä taholta ole ollut odotettavissa kunnioitusta muinaislöytöjä kohtaan. Usein myöhemmät sukukunnat ovat tuhonneet tai ottaneet arkiseen käytäntöön löytyneitä jumalanpalvelusmenoihin kuuluneita esineitä.
* * * * *
Meidän päivinämme tämä maailma on tarmokkaasti suoritetuilla kaivauksilla jälleen noussut kuolleista. Assyrialaisten ja babylonialaisten muistomerkkien päivänvaloon saattamiseksi tarttui ensimmäisenä lapionvarteen englantilainen Rich, joka oli Itä-aasialaisen yhtiön palveluksessa Bagdadissa. Hän oli aivan nuori mies käydessään vuonna 1811 ensimmäistä kertaa Babylonin rauniokentillä. Silloin heräsi hänessä intohimoinen kiinnostus näitä kauan sitten kadonneen ajan jätteitä kohtaan. Täällä Niniven luona ja muissakin paikoin hän kartoitti ja kaivoi. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin kolera tempasi hänet pois. Hänen kokoelmansa eivät ole suuria verrattuina myöhemmän ajan löytöihin, mutta niillä on kuitenkin kunniasija British Museumissa, aikojen kuluessa korjatun runsaan sadon ensi saaliina.
Ensimmäisen todella suurenmoisen löydön assyrialaisella maaperällä teki ranskalainen Botta. Vuonna 1843 hän alkoi Ranskan valtion avustuksella tehdä kaivauksia vanhan Niniven seuduilla. Lapion kärkeen täällä sattunut löytö osoittautui olevan Sargon II:n, Samarian valloittajan, enemmän kuin 700 vuotta e.Kr. rakennuttama palatsi. Botta sai taistella suunnattomia vaikeuksia vastaan, joita aiheuttivat epäterveellinen ilmasto, mikä oli vähällä maksaa hänen elämänsä, epäluuloinen, taikauskoinen ja varasteleva väestö sekä varsinkin seudun kateellinen ja kavala turkkilainen kuvernööri, joka samoinkuin seudun asukkaat epäili, että muukalainen etsi maan kätkössä olevia aarteita.[134]
Mutta huolimatta kaikista esteistä, joita Bottan tielle kasattiin, tämän tieteen väsymättömän ja uskollisen palvelijan onnistui paljastaa huone huoneelta Sargonin mahtava linna, loistorakennus, joka täytti jopa 10 hehtaarin pinta-alan. Seinät olivat täynnä assyrialaisten elämää ja historiaa esittäviä kuvia ja piirtokirjoituksia ja ovien pielessä seisoi vartijoina taiteellisesti tehtyjä jättiläiseläimiä. Ennen aivan tuntematon assyrialainen rakennustaide nousi äkkiä silmiemme eteen loistorakennuksena, joka yhdellä iskulla siirsi meidät keskelle Assyriassa kahdeksannella vuosisadalla e.Kr. elettyä elämää. Hämmästyen katselivat tiedemiehet ja taiteilijat maailmaa, missä sivistys oli saavuttanut niin odottamattoman korkean tason aikana, jolloin länsimaat vielä olivat raakuuden tilassa. Valtava oli myöskin tämän palatsin ja sen mahtavien eläinjättiläisten esille kaivamisen tekemä vaikutus maan omiin asukkaisiin. Enemmän kuin vuosituhannen he olivat asuneet tässä maassa, eikä kukaan heistä ollut koskaan kuullut puhuttavan maanalaisesta kuninkaanlinnasta. Tuleepa sitten päivänä muutamana mies hyvin kaukaisesta lännen maasta, mies, jonka esi-isät olivat olleet puolivillejä barbaareja silloin kun assyrialaiset kuninkaanpalatsit rakennettiin. Ja tuo mies menee suoraa päätä valitsemallensa paikalle, osoittaa sitä ja sanoo: »Tuossa on kuninkaan palatsi ja tuolla etempänä on sen portti.» Ja sitten hän tuo päivänvaloon ylväitä muistomerkkejä, joita arabialaiset ja heidän esi-isänsä ovat joka päivä jaloillansa polkeneet aavistamattakaan sellaista! Kyllä on ihmeellistä kohtalon leikkiä, että kaukana asuvat ja verraten uudet kansat olivat ainoat, jotka olivat säilyttäneet perimätiedon kansasta, joka kerran hallitsi melkein koko sivistynyttä maailmaa, ja että näiden kaukaisten maiden miesten piti maan omille asukkaille osoittaa ne paikat, joissa muinaiset suurkaupungit suurenmoisine rakennuksineen olivat olleet.
Valikoima tehdyistä löydöistä kuljetettiin suunnattomin vaikeuksin Parisiin, ja ne ovat nyt Louvre'issa äänettöminä mutta vaikuttavina todistajina menneiden aikojen suuruudesta ja mahdista. Mutta paljon toisia korvaamattomia assyrialaisia muinaismuistoja, jotka oli valittu samaa museota varten, lepää nyt Tigriksen pohjassa. Ne samoinkuin koko siihenastinen tulos Babyloniassa samaan aikaan jatkuvista kaivauksista oli lastattu kahdelle lautalle, jotka molemmat kaatuivat joen liejuisiin aaltoihin.
Pian sen jälkeen kuin Botta oli tehnyt suuren löytönsä, englantilainen Layard löysi toisen suurenmoisen kuninkaanlinnan, nimittäin Assyrian hallitsijan Salmanassar III:n melkein sata vuotta vanhemman palatsin Nimrudissa, joka oli ollut Assyrian pääkaupunki Assurin jälkeen ja tarun mukaan kerran suuren metsästäjän Nimrodin asuntopaikka. Yllättävän runsas oli niiden kaivausten tulos, joita Layard täällä suoritti — osaksi Englannin hallituksen avustuksella. Palatsin seiniä peittivät suurelta osalta suuret, kohokuvien kaunistamat alabasterilaatat, jotka hämmästyneelle jälkimaailmalle paljastivat kohtauksia Assyrian kansan elämästä; ja kaikkialla oli piirtokirjoituksia, jotka kumminkin vasta myöhemmän ajan oli suotu tulkita.
Sitten Layard kävi muinaisen Niniven rauniokumpujen kimppuun, ja täältäkin hän kaivoi esille m.m. kuninkaanpalatsin, nimittäin Vanhasta Testamentista tutun, noin v. 680 e.Kr. kuolleen hirmuvaltiaan, Sanheribin rakennuttaman. Kaivauksia siellä British Museumin laskuun jatkettaessa tavattiin senkin palatsin rauniot, jonka Assurbanipal hiukan myöhemmin rakensi. Arvokkain sieltä tehty löytö oli tietysti Assurbanipalin suuri kirjasto. Sen nuolenpääkirjoituslaatoista löydettiin myöhemmin kuuluisat babylonialaiset luomis- ja vedenpaisumuskertomukset.
* * * * *
Sillä välin englantilaiset ja ranskalaiset arkeologit olivat Babyloniassakin tehneet kiintoisia löytöjä. Löytyi taide-esineitä, jotka olivat 5 000 vuotta vanhoja ja todistivat jo silloin vallinneesta korkeasta sivistyksestä; samoin löytyi Raamatussa mainitun Kaldean kaupungin Urin, patriarkka Aabrahamin kotipaikan rauniot. Mutta yritys oli tässä kuumetta synnyttävässä suomaassa, jossa oli tukahduttava kuumuus ja jossa moskiittiparvet ahdistivat, vieläkin raskaampaa ja hengenvaarallisempaa kuin Assyriassa.
* * * * *
Vuonna 1888 englantilaiset ja ranskalaiset saivat arkeologisiin kaivaustöihinsä kilpailijan Amerikasta. Philadelphian yliopisto lähetti nimittäin retkikunnan Babyloniaan. Tulos oli hyvin antoisa. Muun muassa oli amerikkalaisten suotu löytää jotakin, joka lajiansa ei tosin ollut »the biggest in the world» (maailman suurin), mutta »the oldest» (vanhin). Mikäli tiedetään, on nimittäin se temppeli, jonka he kaivoivat esiin ikivanhassa babylonialaisessa Nippurin kaupungissa perimmältä osaltaan maailman vanhin. Sitä on kuitenkin monta kertaa uusittu ja laajennettu. Tämän Belin temppelin varjossa profeetta Hesekielillä oli ihmeelliset näkynsä, kun hän näki kerubeja, joiden »siipien suhina oli kuin suurten vetten pauhu». Tässä merkillisessä pyhätössä oli pyramidinmuotoinen torni. — Mutta kaikkinensa se on vuosituhansien vieriessä peittynyt niin valtaviin muta- ja tomukerrostumiin, että rakennus on nyt 30 metriä maanpinnan alla.
Nippuristakin kaivettiin esiin savitauluja nuolenpääkirjoituksineen, luvultaan 50 ja 60 tuhannen välillä. Useimmat kuuluivat temppelin arkistoon ja ovat sisällöltään hallinnollisia asiakirjoja ja laskuja. Toiset niistä ovat kuitenkin sellaisia, joiden voitaisiin sanoa kuuluvan jonkinlaiseen kirjallisuuteen. Ne sisältävät kronologisia taulukoita sekä rukouksia, hymnejä, loitsuja ja muita uskonnollisia tekstejä. Suuri osa näistä tauluista on peräisin aina kolmannelta vuosituhannelta e.Kr., ja ne ovat siis vanhimpia kirjallisia tuotteita, mitä historia tuntee.
Tämän löydön perusteella voitiin todeta, kuinka korkean tason Babylonian sivistys oli saavuttanut jo neljä vuosituhatta sitten. Mutta arkeologin sydäntä kuohutti nähdessään ennen kaikkea sen, kuinka villit barbaarilaumat olivat mellastaneet, särkeneet ja pirstoneet ja panneet kaiken sekasortoon; ja yhtä murheellista oli havaita se korvaamaton vahinko, jonka polttamattomille tiililaatoille oli aiheuttanut maan kosteus ja suolapitoisuus. Useinkin ne olivat takeltuneet yhteen ja näyttivät tavallisilta maamöhkäleiltä. Mutta kun ne oli varovasti kuivattu, voi sattua, että voitiin veitsellä erottaa ne toisistaan.
Erikoisen mielenkiintoisia ovat ne savilaatat, joita temppelikoulujen oppilaat ovat käyttäneet harjoituksiinsa. Näkee, miten nuorukaiset ovat saaneet aluksi opetella piirtämään erilaiset nuolenpääkirjoitusmerkkien päälajit, sitten muodostelemaan sanoja ja lauseita j.m.s. Välistä vilisee näissä savitauluissa virheitä. — Myöskin piirustuksessa, laskennossa ja muissa aineissa nämä nuorukaiset saivat opetusta. Enimmät siirrettävistä esineistä, jotka kaivettiin esiin Nippurista, ovat lain määräysten mukaisesti joutuneet Konstantinopolin Ottomaaniseen museoon, mutta sulttaani luovutti suuren osan Philadelphian yliopiston museolle.
Viimeksi esiintyivät saksalaiset Mesopotamian näyttämöllä tahi oikeammin sanoen kaivauskentällä. Tämä oli v. 1899. Mutta heidän onnistui vielä silloin löytää eräs kaikkein kiintoisimmista tutkimuskentistä melkein koskemattomana, nimittäin itse suuri Babylon, maailmankaupunki, joka Herodotoksen liioiteltujen tietojen mukaan olisi ollut alaltaan yhtä suuri kuin meidän päiviemme Lontoo ja Parisi yhteensä. Tämä muinaisajan kaupunkien kuningatar uinaili vielä rauniokasojensa alla.
Saksalaiset tutkijat ovat paljastaneet täällä babylonialaisen kulttuurin sen parhaassa kukoistuksessa. Täältä löytyi jätteitä temppelitornista, jota pidetään itsenänsä »Baabelin tornina». Merkillisimmät ovat kuitenkin Nebukadnesarin rakennuttaman kuninkaanlinnan rauniot. Että tässä löytynyt on sama linna, ilmenee piirtokirjoituksista sekä muureissa että tiililieriöissä, joita tavattiin palatsin nurkissa, mihin ne yleisen tavan mukaan oli pantu perustusta laskettaessa.
Ennen saksalaisten Babylonissa tekemiä kaivauksia oli kauan ihmetelty, miten babylonialaiset olivat koristaneet karkeat tiiliseinät. Tuskinpa ne ovat voineet olla alabasterilevyjen koristamia kuten assyrialaisilla, koska sitä ainetta ei ollut saatavissa heidän omassa maassaan. Saksalaiset arkeologit osasivat vastata tähän kysymykseen: Babylonialaiset koristivat seinät loistavan monivärisillä emaljoiduilla tiililaatoilla, jotka yhdessä muodostivat kokonaisia kuvioita. Oli majesteetillisesti astuvia leijonia, oli voimakkaita härkiä ja mielikuvituksellisia lohikäärmeitä, joilla oli käärmeen pää, kirahvin kaula, pantterin etujalat, kotkan takajalat ja koko ruumis suomupeitteinen.
Paitsi vanhaa Babylonia saksalaiset arkeologit löysivät vielä mitä tärkeimmän rauniokentän Mesopotamiassa melkein koskemattomana, nimittäin vanhan Assurin, Assyrian valtakunnan vanhimman pääkaupungin ja kansallisjumalan Assurin palvonnan keskuksen. Täällä suoritetut suuritöiset kaivaukset tuottivat erittäin kauniita tuloksia. Niiden ansiosta on saatu osittain valaistusta ennen läpitunkemattomaan pimeyteen, joka ympäröi Assyrian valtakunnan kulttuuria ja aikaisempia kohtaloita.
Itse kuuluisasta Assurin temppelistä on löydetty oikeastaan vain perusmuurit. Mutta ne puhuvat tarpeeksi selvää kieltä jumalanhuoneen iästä.
Paitsi temppeleitä ja kuninkaitten palatseja on sekä Assurista että Babylonista löytynyt viime aikoina yksityisiä asuinrakennuksia, jotka muodostavat kokonaisia kaupunginosia. Ne ovat pienoisjäljennöksiä kuninkaitten linnoista, niissä on paksut, ikkunattomat tiiliseinät, mutta sen sijaan ne on rakennettu siten, että huoneet ovat avonaisen pihan ympärillä aivan kuin myöhemmin roomalaisilla. Saksalaisten Assurissa suorittamien kaivausten arvokkaimpana tuloksena voitanee ehkä kuitenkin pitää sitä suurta määrää piirtokirjoituksia kivissä ja poltettua savea olevissa esineissä, jotka ne ovat tuoneet päivänvaloon, piirtokirjoituksia, jotka ovat arvaamattoman arvokkaita arkeologialle sekä kieli- ja uskonnonhistorialliselle tutkimukselle.
* * * * *
Niinpä tuhannet alkuperäiset nuolenpääkirjoitukset sekä muut muinaismuistot Kaksoisvirtain maasta täyttävät Lontoon, Parisin, Berlinin, Konstantinopolin ja Philadelphian suuret museot. Aluksi olivat kaivaukset Eufrat-Tigrismaissa — osittain johtuen rahavarojen niukkuudesta — enimmäkseen ryöstötoimintaa, jonka tarkoituksena oli mahdollisimman vähillä menoilla saada mahdollisimman suuri määrä museoesineitä. Mutta aikaa voittaen tuli arkeologien työ täällä kuten Egyptissäkin järjestelmällisemmäksi ja tieteellisemmäksi. Niilinmaahan verrattuna on kuitenkin Eufrat-Tigrismaat vain vähäiseltä osalta tutkittu, ja tämä tosiasia on hyvin ymmärrettävissä. Paitsi Niilinmaan rikkaita muinaismuistoaarteita ovat sen suurenmoinen luonto, sen miellyttävä ja terveellinen ilmasto ja sen vielä tänä päivänä säilynyt korkea aineellinen kulttuuri arkeologien samoinkuin matkailijoidenkin suurena vetovoimana. Ja erinomaisten kulkuyhteyksiensä ja kaikin tavoin hyvin järjestettyjen olojensa vuoksi on Niilinmaahan helpompi pääsy kuin moneen Euroopan maahan.
Kokonaan toisin on Eufrat-Tigrismaiden laita. Ne sijaitsevat kaukana vaikeapääsyisessä osassa maailmaa, jossa kaikkialla on näkyvissä häviön ja hedelmättömyyden leima. Tutkijaa ei siellä odota ihana virkistyminen, vaan epäterveellinen ilmasto; ja ne suurenmoiset luonnonilmiöt, joita hän täällä saa kokea, ovat enimmäkseen kauhua herättäviä: rajuja hiekkamyrskyjä, ukonilmoja ja rankkasateita ja kauhea kuumuus, joka keskipäivän aikana on tavallisesti 50° C auringossa ja kohoaa joskus 65°:een.[135]
Mutta miten tämä kerran paratiisimainen maa on voinut muuttua hehkuvaksi ja epäterveelliseksi helvetiksi? Tämän muutoin arvoituksellisen eroavaisuuden salaisuus muinaisten ja nykyisten olosuhteiden välillä on siinä, että Babylonian kulttuurikautena ilmaston tasoitti haihtuminen kanavaverkosta, joka ei jakanut ainoastaan vettä, vaan myöskin kosteutta koko maan ilmastoon.
Sanalla sanoen: arkeologeilla on äärettömän paljon keskeneräistä työtä Kaksoisvirtain maassa. Kun saksalainen retkikunta oli työskennellyt kolmekymmentä vuotta kesät talvet 200—250 miehen suuruisella työvoimalla, oli johtajan mielestä vasta puolet työstä tehty. Viisi vuotta myöhemmin keskeytyi työ maailmansodan vuoksi. Yrityksen johtaja laski tämän vuosisadan alussa, että Nippurin kaikkien raunioiden järjestelmällinen tutkiminen, jos käytettäisiin 400 miehen työvoimaa, vaatisi vähintään puolen vuosisadan ajan.
* * * * *
Alussa nuolenpääkirjoituksella merkityt⁻ todistuskappaleet olivat vain merkillisyyksiä. Mutta oli tuleva päivä, jolloin inhimillisen älyn onnistui pakottaa myös nämä monituhatvuotiset piirtokirjoitukset paljastamaan salaisuutensa. Tästä juontaa assyriologia alkunsa.
Mitä ennen tiedettiin assyrialaisista ja babylonialaisista, oli saatu tiedonhaluisilta kreikkalaisilta, jotka olivat matkustelleet Uus-Babylonian valtakunnassa, ennenkuin hävitys vielä oli täydellisesti tuhonnut sen kulttuurin. Mutta mitä me jo olemme kuulleet kreikkalaisista taruista, se kuvaa osittain niiden uskottavuuden määrää.
Kreikkalaisten historiankirjoittajien tiedot Assyriasta ja Babyloniasta ovat enimmältä osalta peräisin persialaisilta, ja nämä ovat kaikkina aikoina olleet tunnetut paremmiksi sadunkertojiksi kuin historioitsijoiksi. Nämä verrattomat vaikean valehtelutaidon mestarit olisivatkin pitäneet sitä raskaana rikkomuksena itämaisen kohteliaisuuden velvoituksia vastaan, jolleivät he joka kerta muukalaisen kestiystävän tiedustellessa muinaisia aikoja, olisi antaneet hänelle vastausta, joka tyydytti hänen tiedonjanoaan. Jos tässä vastauksessa sattuikin joskus olemaan hitunen totuutta, niin eihän siinä toiselta puolen suoranaista pahaakaan ollut.
Herodotoksen vilpitön kertomus, että persialaiset lapsuudesta saakka ankarasti opetettiin puhumaan aina totta, saisi hänen herkkäuskoisuudellensa yhäkin enemmän makeasti nauramaan, varsinkin hänen tiedonantajansa, joka totta tosiaan ei kuuna päivänä ollut kehittänyt itseään todenpuhumisen kauniissa taidossa. Varmasti kysymyksessä oleva persialainen oli kuitenkin liian hyvin kasvatettu hymyilläkseen länsimaalais-paralle muutoin kuin salavihkaa, kun hän itämaalaisen kohteliaasti ja vetämättä suutansa hymyynkään tarjosi tämän persialaisen kansansielun oivallisen selvittelyn.
Enemmän arvoa kuin Herodotoksen ja muiden kreikkalaisten kertomalla on Vanhan Testamentin kertomuksilla Eufrat-Tigrismaiden kansoista. Mutta nämä kertomuksethan koskettelevat luonnollisesti vain assyrialaisten ja babylonialaisten suhteita Israeliin ja Juudaan, eivätkä siis voi antaa yhtenäistä esitystä Eufrat-Tigrismaiden historiasta. Eivät nämä kuvaukset ole puolueettomiakaan, koska assyrialaisten ja heprealaisten välit eivät olleet juuri sydämellisimmät. Israelilaiset historiankirjoittajat kuvasivat vihollisensa tietysti julmiksi sortajiksi, joiden synnit ja vääryydet huusivat taivaan kostoa. Ja profeetat linkosivat heitä vastaan mitä kauheimpia rangaistustuomioita ja ennustivat heidän onnettomuuttaan ja häviötään.
Kuitenkin on Eufratinmaallakin ollut oma muinainen historiankirjoittajansa. Täällä kuten Egyptissäkin pappi ensimmäisenä merkitsi muistiin historialliset tapahtumat. Tämä mies, jonka nimi oli Berosos, eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän oli babylonialainen, mutta kirjoitti kreikaksi. Berosoksella oli käytettävänään Babylonian temppeli- ja valtioarkistojen muistiinpanot, ja sentähden hänen olisi pitänyt voida esittää uskottava kuva ei ainoastaan isänmaansa, vaan myöskin naapurivaltioiden historiasta. Mutta valitettavasti hänen teoksensa samoin kuin Manethonkin historiallinen teos on säilynyt meille hyvin turmeltuneessa asussa. On nimittäin jäljellä vain muutamia katkelmia, ja nämä jäännökset eivät ole peräisin alkuperäisestä teoksesta, vaan ovat osittain toisen tai kolmannen käden huonoja jäljennöksiä, osittain vieläkin ala-arvoisempia käännöksiä ja mukaelmia.
NUOLENPÄÄKIRJOITUKSEN TULKITSEMINEN
on ihmisneron ihmeellisimpiä voittoja.
Nuolenpääkirjoitus on saanut omituisen muotonsa siitä, että kulmikkailla puikoilla tehtiin merkkejä savitauluihin ja savilieriöihin ym. saven vielä pehmeänä ollessa.[136] Assyrialaiset ja babylonialaiset eivät nimittäin kirjoittaneet paperille, vaan savelle — tahi oikeammin sanoen — saveen. Heidän kirjastonsa olivat tiilikasoja. Kun babylonialainen »kirje» oli kirjoitettu, lähetettiin kostea savitaulu uunissa poltettavaksi. Kirjeen polttaminen johti siis sinä aikana aivan toiseen tulokseen kuin nykyisin. Se tuli siten suorastaan ikuiseksi. Nuolenpääkirjoitus oli epäilemättä alkujaan kuvakirjoitusta, aivan kuin egyptiläiset hieroglyfit. Voi seurata monien nuolenpääkirjoitusmerkkien kehitystä todellisista kuvista, jotka esittävät esim. kalaa, lintua, kasvoja, vettä. Luultavasti sumerit ovat nuolenpääkirjoitusmerkkien keksijät. Eufratin maiden seemiläiset tulokkaat omaksuivat sitten nämä merkit sekä täydensivät niitä kielensä äännetarpeen mukaan.
Ajan kuluessa kuvamerkit kehittyivät Mesopotamiassa samoinkuin Egyptissäkin tavumerkeiksi. Sitä ennen oli luonnollisesti erittäin vaikeaa ilmaista teonsanoja ja abstraktisia käsitteitä. Mutta joten kuten selviydyttiin eri tavoin, m.m. asettamalla kaksi kuvamerkkiä vierekkäin tai päällekkäin. Niinpä ilmaistiin »syödä» käsite piirtämällä vierekkäin tai päällekkäin pää ja leipä, »juoda» piirtämällä suun alle vettä esittävä kuva, »synnyttää» linnunmunan kuvalla. Pää, jonka kieli oli näkyvissä, merkitsi »puhua», kaksi puuta ja vettä tarkoitti »puutarhaa» j.n.e. »Varjo»-käsite ilmaistiin puuta ja yötä esittävillä kuvilla, »hauta» kuvattiin yöasunnoksi, »äiti» lasten asunnoksi j.n.e. Kun tahdottiin kirjoittaa »mies meni, taloon», asetettiin peräkkäin kolme kuvamerkkiä, jotka kuvasivat miestä, jalkaa ja taloa.
Siirtyminen kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseen tapahtui mesopotamialaisessa kirjoituksessa suunnilleen samalla tavoin kuin hieroglyfikirjoituksessa. Vaikeaksi kävi kuitenkin sitten ratkaista, tarkoittiko kirjoitusmerkki kokonaista sanaa vaiko ainoastaan tavua.
Pitemmälle kuin tavumerkkeihin babylonialaiset eivät koskaan päässeet kirjoituksensa yksinkertaistuttamisessa. He eivät päässeet kielellisissä ilmaisukeinoissaan niin pitkälle kuin länsiseemiläiset kansat, jotka tekivät sen käänteentekevän keksinnön, että kaikki ihmispuhe on muutamien harvojen äänteiden yhtymistä, jotka äänteet voitiin merkitä kukin erikoisella kirjaimella.
Mesopotamialaisten kirjoituskuvioiden merkityksen yksinkertaistumisen rinnalla tapahtui käytännöllisistä syistä niiden ulkonainen muuttuminen kuvista nuolenpääkirjoitukseksi, aivan niinkuin egyptiläiset hieroglyfimerkit muuttuivat kursiivikirjoitukseksi. Mutta mesopotamialaiset nuolenpääkirjoitusmerkit ovat vielä enemmän kuin egyptiläinen kursiivikirjoitus kadottaneet kuvamerkkien näköisyytensä ja näyttävät enimmäkseen umpimähkäiseltä nuolenpäänmuotoisten merkkien kokoelmalta.
* * * * *
Nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien avain ei löytynyt kuitenkaan Babyloniasta eikä Assyriasta, vaan persialaiselta maaperältä. Persialaiset olivat nimittäin perineet tämänlaatuisen kirjoituksen babylonialaisilta ja vähitellen yksinkertaistuttaneet sen yli 500 merkkiä noin neljäksikymmeneksi.
Halki vuosisatojen matkustajat olivat Persiassa ihmetellen katselleet vanhan Persepoliksen kaupungin raunioita, ja erityiset kiinnostuneena oli moni seisahtunut tarkastelemaan arvoituksellisia nuolenpäänmuotoisia merkkejä, joita oli kaiverrettu raunioiden seiniin ja pilareihin. Alkuasukkaat luulivat merkkejä loitsuiksi, joiden salaisuuden piti kerran paljastua ihmisille.
Näiden salaisuuksien verhon kohottaminen oli tuleva nuoren saksalaisen lukionopettajan _Grotefend_in osaksi. Kuva- ja muiden arvoitusten tulkitseminen oli lapsesta saakka ollut hänen huviansa, ja kauan hän oli mietiskellyt muutamia nuolenpääkirjoituksen kuvia, kunnes hänen 27 vuoden vanhana vuonna 1802, siis kaksikymmentä vuotta ennen Champollionin suurta mainetyötä, onnistui päästä ratkaisevaan tulokseen.
Asettamalla kaksi kirjoitusta vierekkäin ja vertaamalla niitä keskenään Grotefend löysi arvoituksen avaimen. Kysymyksessä olevat piirtokirjoitukset olivat Persepoliksen kuninkaanpalatsin pääovessa. Grotefend teki siitä aluksikin sen johtopäätöksen, että merkit tarkoittivat palatsin rakennuttaneiden kuningasten nimiä ja arvonimiä. Ensimmäisenä kummassakin kirjoituksessa piti, muinaisajan tavan mukaan, olla itse hallitsijan nimi ja sen jälkeen muut tittelit: »Suurkuningas, kuningasten kuningas.»
Kun sanat ovat vinossa asemassa olevien nuolenpääkärkien erottamia, voimme viereisistä kuvista seurata Grotefendin tulkitsemisyritysten jatkuvaa kulkua. Näemme silloin, että toinen ja neljäs sana ovat samoja ja niiden on siis merkittävä »kuningas». Huomaamme edelleen, että viides sana kummassakin kirjoituksessa alkaa samalla nuolenpäänmerkillä kuin toinen tai neljäs, mutta että siinä on loppu, jonka Grotefend arvasi monikon genetiivin päätteeksi. Siis viidennen sanan pitäisi merkitä »kuningasten» ja kolmannen sanan silloin »suuri», Grotefend tuumaili ja luki sanat 2—5 molemmissa teksteissä näin: »Kuningas suuri, kuningas kuningasten.»
Nyt kahteen ensimmäiseen sanaan, itse kuningasnimiin! Jos voitiin päästä niistä selville, niin se oli tavattoman paljon suurempi voitto kuin toisten sanojen tulkinta, koska silloin saataisiin selkoa siitä, mitenkä äännettiin ne nuolenpääkirjoitusmerkit, jotka muodostivat kuningasnimet. Grotefend sai odottamatonta apua arvailuissaan huomatessaan terävällä silmällään, että sama kuningasnimi, joka oli ensimmäisenä sanana edellisessä kirjoituksessa, uusiintui kuudentena sanana jälkimmäisessä lisänä pari nuolenpäämerkkiä, jotka hän tulkitsi genetiivin ilmaisuksi, ja että seuraava sana oli »kuningas», niinikään saman kaltaisten genetiivimerkkien seuraamana. Grotefend teki sen johtopäätöksen, että kuningas, josta jälkimmäinen kirjoitus puhui, oli sen kuninkaan poika, jonka nimi oli ensimmäisenä edellisessä kirjoituksessa. Jos tämä olettamus oli oikea — joksi se lopulta näyttäytyi —, niin jälkimmäisen kirjoituksen kahdeksannen sanan täytyi merkitä »poika». Sama sana esiintyi yhdeksäntenä edellisessä kirjoituksessa. Lähinnä edellisen sanan täytyi siis olla sen kuninkaan nimi, josta kirjoituksessa puhuttiin. Tällöin Grotefend perinpohjaisessa terävänäköisyydessään teki lisäksi vielä tärkeän havainnon: tämän kuninkaan isällä ei ollut kuninkaan titteliä kuten jälkimmäisessä kirjoituksessa puheena olevan kuninkaan isällä.
Grotefendillä oli nyt edessään nuolenpääkirjoituksella merkityt kolmen persialaisen miehen nimet: isän, pojan ja pojanpojan. Poika ja pojanpoika olivat olleet kuninkaita, mutta ei isä. Jos laadimme sukuluettelon siihen järjestykseen, missä nimet esiintyvät kysymyksessä olevissa piirtokirjoituksissa, niin saamme tulokseksi.
2
1 ja 4
3
Keitä olivat nuo kolme? Grotefendin arvailu kohdistui luonnollisesti
aluksi Persian ensimmäiseen kuninkaaseen Kyyrokseen, jonka isä,
Kambyses, ei ollut kuningas, mutta jonka samanniminen poika tuli
Kyyroksen jälkeen kuninkaaksi. Siis:
2. Kambyses
1 ja 4. Kyyros
3. Kambyses
Mutta tämä sovittelu ei pitänyt paikkaansa, sillä nimi n:o 2 ei kyseessä olevissa piirtokirjoituksissa ollut sama kuin n:o 3. Artakserkses ei ensimmäinen nimi myöskään voinut olla, sillä niin monta kirjainta siinä ei ollut. Sitä vastoin soveltui kaikin tavoin hyvin — myöskin eri nimien pituuteen nähden — seuraava sukutaulu:
2. Hystaspes
1 ja 4. Dareios
3. Kserkses,
sillä Dareioksen isällä, Hystaspeella, ei ollut kuninkaan arvonimeä.
Kreikkalaista nimen muotoa Dareios enempää kuin siihen perustuvaa roomalaista Dariusta Grotefend ei kumminkaan odottanut tapaavansa, sillä kreikkalaisethan eivät olleet niin kovin tarkkoja vieraiden nimien kirjoittamisessa. Parempaa opastusta piti tuon kuninkaan heprealaisen nimen tarjota.
Heprealainen muoto oli Darejavesh. Persialainen muoto näytti olevan
Darjavaush.
Myöhemmin nerokkaan tanskalaisen kielentutkijan _Rask_in onnistui tulkita seitsemäs sana piirtokirjoituksessa n:o 1 ja silloin voitiin lukea yhdeksän ensimmäistä sanaa näin: »Darjavaush kuningas suuri, kuningas kuningasten, kuningas maiden, Hystaspeen poika».
Täydellinen käännös on osoittautunut olevan: »Dareios, suurkuningas, kuningasten kuningas, maiden kuningas, Hystaspeen poika, akemenidi, joka rakensi tämän talvipalatsin.» Ja piirtokirjoitus n:o 2 käännetään näin: »Kserkses, kuningas suuri, kuningas kuningasten, Dareioksen, kuninkaan, poika, akhaimenidi.»
Näin Grotenfedin onnistui vähitellen saada myös selville, mitenkä eri kirjainmerkit äännetään. Hän poimi hajalleen nuo kolme erisnimeä ja määräsi kullekin nuolenpääkirjoitusmerkille sen äännearvon. Pari virhettä hän teki, mutta muutoin hänen tulkintansa pitää paikkansa halki aikojen.
Loistava vahvistus Grotefendin tulkinnan oikeudelle saatiin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Louvre'in museossa Parisissa oli tavattoman kaunis alabasterimaljakko, jossa oli lyhyt kirjoitus, osittain nuolenpääkirjoitusta osittain hieroglyfejä. Kumpaakaan kirjoitusta ei kukaan ollut voinut tulkita. Nyt muuan ranskalainen oppinut huomasi Grotefendin avaimen avulla, että nuolenpääkirjoitus merkitsi Khshjarsha, ja Champollion tulkitsi hieroglyfit samalla tavalla. Näin aikakauden molemmat suurimmat kielinerot olivat toisiansa tukien ojentaneet kätensä toisillensa.
Mutta se oppinut seura — Göttingenin Kuninkaallinen tiedeseura —, jolle Grotefend piti ensimmäiset esitelmänsä keksinnöistään, katseli hänen tuloksiansa hyvin epäluuloisin silmin eikä uskaltanut julkaista niitä asiakirjoissaan.[137] Hänen kävi samoin kuin Champollionin.
Sen vuoksi hänen käänteentekevät keksintönsä eivät tulleetkaan niin yleisesti tunnetuiksi, kuin olisi luullut, ja niinpä voikin käydä niin merkillisesti, että erään toisen tutkijan, tieteeseen kiinnostuneen englantilaisen upseerin Rawlinsonin, riippumatta Grotefendista onnistui tulkita persialaisia nuolenpääkirjoituksia. Hän tuli 1830-luvulla Persiaan sotapalvelukseen ja täällä oleskellessaan hän kiinnostui muutamiin piirtokirjoituksiin, jotka aikaisemmin olivat herättäneet monien matkailijain huomiota. Ne oli hakattu pyörryttävän korkeaan kallionseinämään lähellä Behistunia, missä kulki ikivanha sotatie Babylonista Meedian sisäosiin, seutuun, joka oli rikas valtavista, suurenmoisista kallioihin hakatuista veistoksista. Nykyisin tiedetään, että tämän, koko maailman suurenmoisimman kalliokirjoituksen on kaiverruttanut Dareios I. Kallioseinämä siloitettiin yli 100 metrin korkeudelta, ja sen yläosaan tehtiin jättiläiskuva kuninkaasta, joka istuu valtaistuimellaan jalka voitetun valtaanpyrkijän niskalla. Kuninkaan edessä nähdään kymmenen kapinapäällikköä köydellä yhteen sidottuina. Kuvien alle on hakattu piirtokirjoitus, joka kertoo Dareioksen taisteluista kapinallisten kanssa ja hänen sotaretkestään skyyttalaisia vastaan. Se on kirjoitettu Dareioksen valtakunnan kolmella pääkielellä: muinaispersian, susan ja babylonian.
Näitä piirtokirjoituksia ryhtyi nyt nuori tarmokas Rawlinson jäljentämään. Tämän huimaavaan korkeuteen hakatun tekstin pelkkä jäljentäminen oli uskomattoman vaikea työ, johon kului monta vuotta. Kahden ranskalaisen, jotka valtion avustamina olivat matkustaneet sinne saman asian takia, täytyi kääntyä takaisin selittäen, että piirtokirjoitukset olivat kokonaan saavuttamattomissa. Mutta Rawlinsonin rohkea yritys onnistui tieteen suureksi hyödyksi. Sitten hän ryhtyi persialaisten nuolenpääkirjoitusmerkkien selittämisyritykseen. Ja sekin onnistui suurin piirtein katsoen. Ne sisälsivät Dareioksen nimen, arvonimet ja polveutumisen, ja Rawlinsonin tutkimuksen lopputulos vahvisti Grotefendin tutkimuksen oikeaan-osuneisuuden. Rawlinson oikaisi myös useita erehdyksiä, joita Grotefend oli tehnyt selityksissään. Luonnollisesti hänkin alussa teki useita virheitä. Mutta vähitellen hänen nuolenpääkirjoitus-tutkimuksensa tulos tuli yhä paremmaksi.
Lopuksi joukko myöhempiä kielimiehiä täydensi Grotefendin ja Rawlinsonin persialaisesta nuolenpääkirjoituksesta antaman selityksen ja useampien kolmikielisten piirtokirjoitusten avulla, joita edelleen löytyi, onnistui lopuksi tulkita toinenkin nuolenpääkirjoituskieli, jonkin verran vanhempaa susan kieltä, jota Kyyroksen arvellaan puhuneen. Ensimmäinen edellytys oli luonnollisesti saada nokkelasti selville, mitkä nuolenpääkirjoitusmerkkien muodostamat ryhmät näissä vastasivat muinaispersialaisten piirtokirjoitusten kuningasnimiä, ja niistä päästiin sitten alkuun.
Suurimmat vaikeudet oli kuitenkin voitettava assyrialais-babylonialaisissa nuolenpääkirjoitusteksteissä. Ajatelkaa vain sitä, että näissä oli yli 500 erilaista nuolenpääkirjoitusmerkkiä! Sellainen joukko merkkejähän ei mitenkään voinut merkitä kukin erikoista äännettä, kuten oli laita persialaisessa nuolenpääkirjoituksessa. Assvrialais-babylonialainen nuolenpääkirjoitus oli sen sijaan tavu- ja äännekirjoituksen sekoitus. Ja sama nuolenpääkirjoitusmerkki voi toisen kerran merkitä tavua, toisen kerran taas kokonaista sanaa. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän: vielä sekavammaksi asia tuli siitä, että sama merkki voi merkitä useampia erilaisia tavuja. Piti esim. kerran lukea dan, toisella kertaa rib, kolmannella kerralla kal j.n.e. Samalla nuolenpääkirjoitusmerkillä voi olla jopa viisikymmentä erilaista merkitystä, ja kaikkia merkkejä yhteensä voidaan käyttää 12 000 eri tavalla!
Mitä pitemmälle selitysyritykset edistyivät, sitä useampia vaikeuksia myös ilmaantui johtuen löytyneistä erilaisista merkeistä, joiden käsitteleminen tässä kävisi liian pitkäksi. Mutta eteenpäin mentiin joka tapauksessa niiden kärsivällisyyttä koettelevien ponnistusten avulla, joita lukuisa joukko kielentutkijoita teki. Rawlinsonille oli arvaamattomaksi avuksi se, että hän sai selville sellaisen paljouden erisnimiä. Viitisenkymmentä oli ennestään käytettävissä, ja vielä yhtä monta hän sai selville Rehistunin kallion suurista piirtokirjoituksista. Mutta kuitenkin näytti välistä kaikki niin sekavalta, että hän oli vähällä luopua yrityksistä. Assyriologien työ ei muutoin olisi koskaan saavuttanutkaan ratkaisevaa menestystä ilman Assurbanipalin kirjaston apua. Suuri osa siitä on nimittäin kieliopillisia teoksia, sanaluettelolta ja kokonaisia lauseita sisältäviä kokoelmia.
Kun ajattelee noita tavattomia vaikeuksia, niin ei ole ihmettelemistä, että oli monta, jotka epäilivät, että todellakin oli voitu onnistua tulkitsemaan tätä ikivanhaa, kauan sitten unohdettua kieltä. Todistettakoon, että nämä n.s. käännökset eivät olleet tyhjiä mielikuvituksen luomia! Kuinka voitiin esim. tietää, että Raamatusta tuttu babylonialainen kuningasnimi Nebukadnesar babyloniankielellä oli Nabukudurri-usur,[138] että Tiglatpileser oikeastaan oli Tuklati-apil-Esharra, mikä merkitsee »Apuni on Esharran poika»[139], ja että Kserkseen nimi hänen elinaikanaan oli melkoista vaikeampi Kh-sh-jar-sha?
Todistus saatiin, kun Lontoon Kuninkaallisen aasialaisen seuran toimesta v. 1857 Rawlinson ja kolme muuta tutkijaa toisistaan tietämättä jättivät sille äskettäin löytyneessä assyrialaisessa savilieriössä olleiden nuolenpääkirjoitusmerkkien sinetöidyt käännökset. — Eri käännökset huomattiin keskenään niin yhtäpitäviksi, että tämän jälkeen ei voinut olla epäilystäkään siitä, että todellakin oli onnistuttu paljastamaan nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien olemus. Kuitenkin on vielä assyriologian yhtä hyvin kuin egyptologiankin alalla monta kielellistä arvoitusta, jotka odottavat ratkaisuaan.[140] Ja niissäkin tapauksissa, jolloin on onnistuttu saamaan selville historiallisten asiakirjojen varma merkitys, meidän on huomattava, että voi olla muita lukuun otettavia vaikeuksia kuin itse tekstien lukeminen.
Babylonialais-assyrialaisen historian arvokkaimpiin lähteisiin luetaan tietysti ne piirtokirjoitukset, joihin kuninkaat merkityttivät sankaritekonsa ja muut huomattavat hallitustoimensa. Mutta samoinkuin egyptiläisiä temppelipiirtokirjoituksia on näitäkin todistuskappaleita käytettävä kriitillisesti, koska asianomaiset tietysti itämaiseen tapaan kaunistelevat tappioita ja muita vastoinkäymisiään tai jättävät ne kokonaan mainitsematta.
Jos vertaa neljää eri piirtokirjoitusta, jotka koskevat erästä Salmanassar III:n sotaa, mikä käytiin v. 854, niin huomataan, että tiedot surmattujen vihollisten luvusta vaihtelevat neljällä eri tavalla 14 000 ja 29 000 välillä. Ja erästä toista pienempää taistelua koskevassa kahdessa piirtokirjoituksessa on surmattujen vihollisten luku toisessa kirjoituksessa 300, mutta toisessa 3 400! Nähdään, kuinka vuosien vieriessä kuninkaalliset urotyöt ovat suurentuneet perimätiedossa. Tyypillinen on mitä seikkaperäisin kuvaus eräästä meille tutusta assyrialaisten taistelusta, nimittäin Sanheribin kertomus saavuttamastansa suuresta voitosta taistelussa babylonialaisten, elamilaisten ja useiden muiden kansojen muodostamaa liittoa vastaan. Se alkaa kuninkaan kertomuksella, kuinka hän huusi jumalilta apua ja nämä heti kiiruhtivat häntä auttamaan. »Kuten leijona» — hän jatkaa — »minä vimmastuin ja pukeuduin panssariini. Peitin kypärällä pääni ja nousin nopeasti raskaisiin sotavaunuihin, jotka murskaavat vastustajani. Otin käteeni valtavan jousen, jonka Assur oli minulle antanut. Keihään, elämäntuhoojan, heitti käteni kapinoitsijain koottua sotavoimaa vastaan. Jylhästi kuin myrskytuuli minä karjuin; kuin Ramman[141] minä mylvin.» Ja sellaisin hirvein äänin hän käy vihollisten kimppuun. »Vihollispäälliköt, joiden käsiä koristavat punertavan kultaiset sormukset, minä löin» — niin kerskuu Hänen Majesteettinsa edelleen — »maahan piilullani kuin lihavat sonnit, joiden jalat on köytetty. Heidän kalliin elämänsä minä katkaisin kuin langan ja annoin heidän sisälmyksiensä valua maahan. Tuliset hevoset, jotka oli valjastettu vaunujeni eteen, vajosivat heidän sakeaan vereensä kuni virtaan ja verta ja saastaa takeltui sotavaunujeni pyöriin.» Ja niin »sankari» pitää pitkiä puheita siitä, miten hän kaikin ajateltavissa olevin tavoin silpoi kaatuneita vihollisiaan ja hankki itselleen saalista. Seuraava riittänee hirvittävistä yksityisseikoista. »Heidän kätensä minä leikkasin poikki, ja kulta- ja välkkyvät hopeasormukset, jotka olivat heidän käsissään, minä otin saaliiksi. Heidän kultaiset ja hopeiset vyötikarinsa minä otin heiltä.» Lopuksi tietysti Elamin ja Babylonian kuninkaat ja kaikki liittoutuneet ruhtinaat pakenivat pelosta mielettöminä. Kuulee Assyrian kuninkaan ivanaurun heidän paetessaan, ja hän ei jätä käyttämättä yhtään räikeää yksityisseikkaa kuvatessaan, mitä luonnollisia ilmauksia heidän kauhunsa sai.
Kaiken tämän karjumisen ja mylvimisen, kaiken tämän verta ja saastaa valuvan lörpötyksen jälkeen tarvitsee jotakin rauhoittavaa ja jäähdyttävää lääkettä. Sellaista on pelkästään sattumoisin säilynyt samanaikaisessa babylonialaisessa kertomuksessa. Siinä todetaan asiallisesti ja selvästi, että sota päättyi Sanheribin ja hänen verenjanoisten assyrialaistensa tappioon!
* * * * *
Se mitä olemme saaneet esille kaivausten ja niiden historiallisten todistuskappaleiden avulla, joita nämä ovat meille tuottaneet, ei muutoin esitä yhtenäistä Assyria-Babylonian historiaa, vaan kehitysketjun, josta puuttuu monta rengasta. Sen lisäksi ollaan vielä epätietoisia, mihin järjestykseen useat käsillä olevat renkaat olisi asetettava. Mutta joka tapauksessa meillä nykyisin jo on lukuisia varmoja historiallisia kiinnekohtia, joiden ympärille me jokseenkin erehtymättä voimme ryhmitellä muinaislöytöjä ja historiallisia persoonallisuuksia. Ja niin merkittäviä ovat assyriologien! me työn tulokset, että Rawlinsonin 1850-luvulla tekemässä kokeessa antaa silloin käytettävissä olevaan puutteelliseen kaivausaineistoon perustuva pääpiirteinen kuvaus Aasian ja erittäinkin Babylonian vanhimmasta historiasta ei ole nyttemmin riviäkään, joka pitäisi paikkansa.
Se mitä nuolenpääkirjoitukset kertovat, sittenkuin on onnistuttu ne selittämään, sotii kuitenkin sekä kreikkalaisilta Assyriasta ja Babyloniasta saatua, täydellisesti legendamaista perimätietoa, kuin myöskin useissa kohdin Vanhan Testamentin niukkoja tietoja vastaan. Sen tähden kohtasi nuorta tiedettä alussa voimakas epäilys, joka sitten on saanut virikettä assyriologien taipuvaisuudesta aivan liian hätäisiin ja rohkeisiin hypoteeseihin.»[142]
Kaikenlaisten ihmisten keskuudessa, myös assyriologien, on ammatissaan enemmän ja vähemmän omantunnontarkkoja työntekijöitä. Se, joka tutkii Egyptin historiaa, pääsee vähitellen selville, että valitettavasti kaikki egyptologit eivät ole päteviä. Muutamat hieroglyfitekstien monistukset ja käännökset ovat yhtä surullisena kuin kiusoittavana todistuksena siitä, miten huolimattomuus ja hutiloiminen voivat vahingoittaa hyvää asiaa. Samoin on nuolenpääkirjoitustekstien monistusten ja selitysten laita. On assyriologeja, jotka ovat tehneet itsensä kuuluisiksi tuottamalla parissa kuukaudessa kokoelman tekstien käännöksiä, jopa niin, vaikeiden, että omantunnontarkka virkaveli arvelee tarvittavan kokonaisen ihmisiän sen työn suorittamiseen tyydyttävällä tavalla. Silloin voi ymmärtää minkä arvoista sellaisen hutiloivan »tulkitsijan» työ on!
* * * * *
Ennen kaikkea on Rawlinsonin, toisen »assyriologian molemmista isistä», ansiota, että British Museumin rikas nuolenpääkirjoitusaineisto on joutunut koko maailman tutkijoiden käytettäväksi. Hän suunnitteli suuren teoksen, jossa olisi huolellisesti tehtyjä jäljennöksiä englantilaisten kokoelmien tärkeimmistä nuolenpääkirjoitusteksteistä ja v. 1860 hän sai British Museumin hallitukselta tehtäväkseen itse johtaa yritystä.
Kirjallisuutta:
Austen Henry Layard, Discoveries in the ruins of Nineveh and Babylon.