Austen Henry Layard, Ninivehs ruiner. Populär berättelse om grävningarna i Niniveh. Ruotsinnos englannin kielestä.
George Smith, Assyrian discoveries.
H.V. Hilprecht, Excavations in Assyria and Babylonia.
H.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen in Assyrien and Babylonien I.
H.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen der Universität von Pennsylvania im
Bel-Tempel zu Nippur.
Albert T. Clay, Documents from the temple archives of Nippur: 2. side.
Friedrich Delitsch, Babylon.
Robert Koldewey, Das wiedererstehende Babylon.
David W. Myhrman, Upptäckterna i Babylonien och Assyrien.
A.E. Friedlander, Det återuppstående Babylon (»Ord och bild» 1918).
Leopold Messerschmidt, Die Entzifferung der Keilschrift (»Der alte
Orient» 1910).
Leopold Messerschmidt, Zur Technik des Tontafelschreibens.
Friedrich Delitzsch, Die Entstehung des ältesien Schriftsystems.
Eckhard Unger, Babylonisches Schrifttum.
J. Flemming, Sir Henry Rawlinson und seine Verdienste um die
Assyriologie (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).
KAKSOIVIRTAINMAAN ELINKEINOELÄMÄ.
MAANVILJELYS, KALASTUS JA METSÄSTYS.
Babylonia oli kreikkalaisten silmissä oikea peltomiehen luvattu maa. Herodotos kertoo, että vilja antoi 200-kertaisen, jopa välistä 300-kertaisenkin jyvän. Kai on tarpeetonta sanoa, että moiset tiedonannot ovat suunnattomasti liioiteltuja ja voivat pitää paikkansa vain joihinkin yksinäisiin kasviyksilöihin nähden. Ja samoinkuin noin runsas siementyminen ei ollut tavallista, samoin sattui myöskin, ettei kaikki siemen itänyt eikä tullut tähkälle. Viljavassa Babyloniassakin maamies sai olla iloinen, jos hänen peltonsa antoi 70-kertaisen jyvän. Olihan se joka tapauksessa 6—7 kertaa enemmän kuin meillä. Roomalaiset kirjailijat puhuvat ihastuneina tästä paratiisista, sen tyhjentymättömistä vilja-aitoista ja sen palmuviidakoista, missä puiden runkojen ympärillä kiemurteli viiniköynnös ja latvat nuokkuivat rypäleterttujen painosta.
Karjanhoidon laajuudesta ja merkityksestä voimme saada käsityksen muun muassa sen nojalla, mitä olemme kuulleet sen osuudesta kuningasten taloudessa. Kuvaavaa on, että jo Hammurapin lakikirjassa kuulemme puhuttavan erinäisistä eläinlääkäreistä, jotka olivat oikeudellisesti vastuussa sairaiden eläinten käsittelystänsä.
Itse joet, Eufrat ja Tigris, tarjoavat myöskin rikkauksiansa. Siellä vilisee kaikenlaatuista kalaa, varsinkin karppeja ja ankeriaita. Niistä saadaan oikeita jättiläiskalojakin. Kalastusoikeus oli jo vanhimpina aikoina rajoitettu kunkin kotiseutuun, ja toisen kalavesille tunkeutuminen oli rangaistava teko. Kalastusoikeutta on kai pidettävä korvauksena itsekunkin velvollisuudesta pitää kunnossa niitä kanavia, joiden varrella asui.
Assyria, joka oli paljon karumpi maa kuin Babylonia, oli sen sijaan metsästäjän todellinen kultala. Babylonian ja varsinkin Assyrian kuninkaat olivat hyvin mieltyneitä metsästykseen samoinkuin heidän esi-isänsä Nimrod, tuo »suuri metsästäjä Herran edessä». Tiglatpileser I kertoo meille, että hän jalkaisin oli vuoristossa surmannut 120 leijonaa, vaunusta — avoimella kentällä — 800 kappaletta ja tuhonnut lisäksi paljon jättiläismäisiä villihärkiä ja norsuja.
Vielä vuoden 2000 seutuvilla e.Kr. leijonia oli runsaasti Babyloniassakin, Assyriasta puhumattakaan. Sen voi havaita Hammurapin lakien eräistä pykälistä, kuten seuraavastakin: »Jos joku vuokraa härän tai aasin ja leijona tappaa eläimen avoimella kentällä, niin omistaja yksin kärsiköön häviön.» Myöskin manausteksteissä % leijonalla on tärkeä osa. Ne mainitaan usein käärmeiden ohella todellisena maanvaivana. Assurbanipal esittäytyy monissa piirtokirjoituksissaan kansansa hyväntekijänä, koska hän hävitti sukupuuttoon yhä lukuisammiksi käyneet leijonat. — Villihärkä oli myöskin hyvin kunnioitusta herättävä otus. Se oli sukua alkuhärälle ja asusti korkealla luoksepääsemättömissä vuoristoseuduissa. Hillittömässä voimassaan se voi sarvillaan ja jaloillaan voittaa melkein minkä tahansa vastustajansa. — Norsuista ei kuule enää puhuttavan Assurbanipalin aikana. Todennäköisesti ne tuohon aikaan oli hävitetty sukupuuttoon noista seuduista. — Hyvin mielellään metsästettiin villiaaseja, jotka kilpailivat nopeudessa gasellin kanssa.
Hevonen sitävastoin ei ole Mesopotamiassa kotimainen. Sitä alettiin käyttää kotieläimenä pian Hammurapin ajan jälkeen. Hänen aikanansa se oli siellä tuntematon, kuten Egyptissäkin. Sen huomaa siitä, että Hammurapin lakiteoksessa luetellaan omaisuudesta puhuttaessa vain aaseja, nautakarjaa, lampaita ja sikoja, mutta ei hevosia. Mutta hiukan myöhemmin tämä jalo eläin esiintyy ensimmäistä kertaa eräässä yksityisessä asiakirjassa, jossa annetaan opastusta sen ruokkimisessa. Hevosen babylonialainen nimi oli »vuoriston aasi». Se osoittaa, mistä tämä kotieläin on peräisin. Arjalaiset kansat ne hevosen toivat. Niinkuin indoeurooppalaiset ylipäänsäkin, he olivat tämänkin miellyttävän eläimen kesyttäneet. Babyloniassa ei käytetty hevosta ratsueläimenä vielä moneen vuosisataan, vaan se valjastettiin vaunujen eteen, varsinkin sotatarkoituksiin. Babyloniasta sotavaunut levisivät yli koko Etu-Aasian, Egyptin, Kreetan ja Kreikan ja tekivät 16. vuosisadalta alkaen e.Kr. sodankäynnin kokonaan uudenlaiseksi.
AITOA KAUPPAKANSAA.
Babylonialaisen sivistyksen varsinaisena perustana oli maanviljelys. Mutta hienostuksen tälle sivistykselle antoivat ne rikkaudet, joita kauppa tuotti Babylonian kansalle.
Suuri osa muinaisesineistä, joita Babyloniasta on käsiimme joutunut, on liikeasiakirjoja, jotka koskevat ostoa, lainaa sekä vuokra- ja arentisopimuksia. Tämä tosiasia opastaa meitä älyämään, minne babylonialaisten harrastukset suuntautuivat. Tämä kansa ei ollut pelkästään maanviljelijöitä, vaan myöskin liikemiehiä enemmän kuin kaikki muut Etu-Aasian kansat. Vielä Raamatun profeetoillekin Babylonia oli »kaupustelijain maa», ja »Niniven kauppiaat olivat lukuisammat kuin taivaan tähdet.»
Aikana, jolloin Egypti ei vielä ollut päässyt pitemmälle kuin vaihtokauppaan ja luonnontalouteen, babylonialaiset jo maksoivat liiketoimissaan punnitulla kullalla ja hopealla. Näistä jalojen metallien painoyksiköistä kehittyivät rahayksiköt. Muut itämaiset kansat ovat heiltä lainanneet kauppaa, mittaa ja painoa koskevat sanansa. Aina Kreikkaan saakka on kulkeutunut sellaisia lainasanoja.
Jokaisesta vähänkin merkitsevämmästä kaupasta, jokaisesta vuokra- ja arentivälipuheesta, jokaisesta lainasta ja panttauksesta täytyi laatia kirjallinen sopimus, ja molempien osallisten kuin myös läsnäolevien todistajain oli se allekirjoitettava. Olipa Hammurapin laeissa määräys, että joka ilman todistajia ja välikirjaa osti jotakin, olipa se mitä hyvänsä, »oli varas ja hänet piti surmattaman.» Näistä ankarista lainmääräyksistä oli seurauksena, että sekä julkisiin että yksityisten varastoihin kertyi joukoittain liikeasiakirjoja. On löytynyt kokonaisia arkistoja sellaisia asiakirjoja, Babylonissa esim. Egibi & Poikain ja Nippurissa toiminimi Murashshu & Poikain liikearkistot.
Nämä alati kasvavat oikeus- ja kauppa-asiakirjojen määrät Babyloniassa todistavat hämmästyttävän korkealle kehittynyttä liike-elämää. Jo muinaisessa Babyloniassa voitiin perustaa osakeyhtiöitä, voitiin mennä takaukseen ja tehdä konkurssi, jossa jaettiin esim. 50 % määrätyille saamamiehille ja 25 % tai vähemmän muille. Myöskin siihen aikaan oli ihmisillä pankkitilinsä pankkiirin huostassa, ja maksut voitiin suorittaa pankkiosoituksilla. Säilyneet oikeusasiakirjat todistavat myöskin, että pitkät ja seikkaperäiset kirjelmät jo siihen aikaan olivat Justitia-rouvan suurin autuus.
Vakinainen kaava määrätynlaisissa taloudellisissa sopimuksissa oli: »Toinen asianosainen älköön nostako kannetta toista vastaan», lauseparsi, joka sanoo varsin paljon. Aivan tuntee, miten oikeusjutun uhka tässä maassa aina väreili ilmassa.
Melkein kaikki tärkeät oikeus- ja liikesopimukset vahvistettiin myöskin jumalten nimeen vannotuilla valoilla. Valan sisällys oli alkujaan aina se, että jumalilta anottiin rangaistusta sopimuksen rikkojalle. »Marduk on lyhentävä hänen tulevat päivänsä», sanottiin esim. Vala oli siis oikeastaan kirous.
Eräs sangen tyypillinen isän ja tyttären välinen sopimus uusbabylonialaisen valtakunnan loppuajoilta alkaa näillä isän sanoilla: »Olen sairas. Veljeni on työntänyt minut luotaan, ja poikani on jättänyt minut oman onneni nojaan. Ota minut luoksesi, osoita minulle ystävällisyyttä ja anna minulle ylläpitoa, niin kauan kuin elän, nimittäin ruokaa, voidetta ja vaatteita! Kaiken oikeuden tuloihini, myöskin siihen osaan niistä, jonka omistan yhdessä veljeni kanssa, tahdon testamentata sinulle.» Tämän jälkeen sopimus jatkuu: »Tabtum» — se oli tyttären nimi — »kuuli isäänsä ja otti hänet luokseen taloonsa.» Ja sitten määrätään, että hän saa elinaikansa nauttia tulojaan, mutta ei saa toiselle henkilölle myydä, lahjoittaa tai pantata mitään niistä. Sen, joka yrittää tehdä tyhjäksi tämän sopimuksen, tulevat Anu ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa »kiroamaan peruuttamattomalla kirouksella. Nabu, Laivaan kirjuri, on lyhentävä hänen elinaikansa» ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa on »tuhoava hänen nimensä ja sukunsa.»
* * * * *
Liikeasiain hoitamisen taidossa babylonialaiset olivat kaikkien länsiaasialaisten kansojen oppimestareita, jopa foinikialaistenkin. Tämä käy selville muun muassa siitä, että nämä jo toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. lainasivat babylonialaisen mitta- ja painojärjestelmän, ja samoinhan El Amarnan ja Bogasköin löydöt todistavat babylonian kielen samanaikaisesta maailmanherruudesta.
Egyptin faaraoiden tavoin Babylonian kuninkaat henkilökohtaisesti tekivät aloitteen pitkänmatkan kaupparetkiin. Jo enemmän kuin 5 000 vuotta sitten muuan babylonialainen pikkukuningas lähetti kauppakaravaaneja aina Välimeren rannikolle saakka noutamaan kiviä ja setripuita temppelirakennuksia varten ja Punaisen meren seuduille noutamaan kuparia ja kultaa. Ja vähän myöhempänä aikana kuninkaat kertovat seikkaperäisesti useihin eri maihin tekemistänsä kaupparetkistä, erittäinkin »Setrivuorille», s.o. Libanonille, Palestiinaan ja Egyptiin.
Jo 15:nnellä vuosisadalla e.Kr. Eufratin maat olivat kauppayhteydessä Kyproksen kanssa, mistä saatiin kuparia. Voimme käsittää, miten laajaa tämän kaupan on täytynyt olla, kun ajattelemme sitä tärkeätä merkitystä, mikä kuparilla oli, ennen kuin rauta oli tullut käytäntöön. Että babylonialaiset myös kävivät Intian kauppaa, ilmenee m.m. siitä, että Intian kansat lainasivat babylonialaisen painoyksikön, minan.[143] Toisena todistuksena siitä on se tosiseikka, että Homeroksen lauluissa tinalla ja eräillä muilla kauppatavaroilla on intialaiset nimet, ja nämä ovat voineet kulkeutua Vähään-Aasiaan vain Niniven ja Baabelin kautta. Ne intialaisen koiran kuvat, joita usein näkee mesopotamialaisissa muistomerkeissä, ja Babyloniassa tehdyt teakpuulöydöt viittaavat myös vilkkaaseen yhteyteen Intian kanssa. Intiasta arvellaan myös pumpulikasvin tulleen Mesopotamiaan assyrialaisen hallitsijan Sanheribin aikana, noin 700 e.Kr. Kuningas kertoo itse: »Kansani keritsi puuta, joka kasvoi villaa, ja valmisti siitä itselleen vaatteita.»
Todennäköisesti kauppa- ja sivistysyhteys Babylonian ja Intian välillä on tapahtunut etupäässä meritse Eufratin suulta käsin. Se tie nimittäin oli verrattoman paljon mukavampi kuin pitkä maamatka läpi autioiden, vieraanvarattomien seutujen, joissa asusti villejä rosvoja.
Muiden maiden tuotteista babylonialaisilla oli annettavana vaihtotavarana viljaa, taateleita, villoja ja sesamöljyä[144], savitavaroita sekä kaislasta valmistettuja koreja, arkkuja, mattoja y.m. Myöskin maapihka eli asfaltti oli Babylonian ja Assyrian arvokkaimpia tuotteita. Yhtyneenä valaistukseksi käytettävään naftaan asfalttia kumpusi maasta monin paikoin. Sitä käytettiin m.m. muurilaastin asemesta rakennuksissa ja veneiden tiivistämiseen.
Babylonialaisten pitkät kaupparetket ovat sitä enemmän omiaan herättämään kunnioitusta, kun matkalla uhkasivat monet vaarat. Kuumuus saattoi olla hirvittävä, varsinkin kun oltiin vähällä nääntyä veden puutteeseen, mutta suurin vaara uhkasi kuitenkin rosvojen ja muiden vihamielisten ihmisten taholta. Kauppiasten matkojen turvaaminen vieraissa maissa kuuluikin sentähden jo varhain valtakunnan tehtäviin. El Amarnan ja Bogasköin kirjeet todistavat, että Etu-Aasian ja Egyptin kuninkaitten väliset diplomaattiset suhteet eivät koskeneet ainoastaan henkilökohtaista ystävyyttä ja perhesiteitä, vaan niihin sisältyi myös huolenpito heidän ulkomailla olevista alamaisistaan. Niinpä muuan Pohjois-Mesopotamian kuningas valittaa Ekhnatonille, että hänen maansa karavaaneja on ryöstetty Egyptin alueella, ja vaatii hyvitystä. Toisen kerran hän valittaa, että rosvot ovat Palestiinassa ahdistaneet ja surmanneet mesopotamialaisia kauppiaita. Hän pitää tätä alamaisiaan kohtaan harjoitettua väkivaltaa persoonallisena loukkauksena häntä itseään kohtaan. Hän nimittäin sanoo: »Kanaan on sinun maasi. Sinun maassasi olen joutunut väkivallan uhriksi.» Ja hän lopettaa vaatien vahingonkorvausta ja syyllisten ankaraa rankaisemista.
Emme tiedä, johtivatko nämä tarmokkaat toimenpiteet mihinkään tulokseen. Mutta joka tapauksessa on mielenkiintoinen tosiseikka, että matkustava kauppias jo noin 3 1/2 vuosituhatta sitten saattoi ulkomaillakin luottaa kuninkaansa suojelukseen, ja tuskin erehtynemme, jos laskemme kansainvälisen oikeuden alkaneen näihin aikoihin.
Kirjallisuutta:
Bruno Meissner, Assyrische Jagden (»Der alte Orient» 1911).
Friedrich Delizsch, Handel und Wandel in Altbabylonien.
Hermann Rancke and Arno Poebel, Babylonian legal and business documents from the time of the first dynasty of Babylon.
Albert T. Clay, Legal and Commercial transactions, daled in the assyrian-babylonian and persian periods, chiefly from Nippur.
Walter Schwenzner, Das geschäftliche Leben im alten Babylonien (»Der alle Orient» 1916).
Benno Landsberger, Assyrische Handelskolonien in Kleinasien aus dem dritten Jahrtausend (»Der alte Orient» 1925).
BABYLONIAN YHTEISKUNNALLISET OLOT.
KUNINGASVALTA, RAHAMIEHET JA PIENVILJELIJÄT.
Tutkiessamme Kaksoisvirtainmaan oikeusasiakirjoja, jotka luokittelevat ihmiset ylhäisiin eli aatelisiin, tavallisiin ihmisiin ja orjiin, saamme voimakkaan vaikutelman, että Babylonia oli aito yliluokkayhteiskunta, missä aivan erikoisesti saatettiin tarvita Hammurapin tapaista pienten ja köyhäin oikeuksien puoltajaa. Mutta mitenkähän moni hallitsija antautui niin läheiseen kosketukseen kansansa kanssa kuin tämä maanisä? Myöhempinä aikoina ei ollut suinkaan kaikkien suotu »katsella kuninkaan kasvoja ja elää», kuten sanottiin. Hovimenot olivat Assyriassa ja Babyloniassa yhtä ankarat kuin faaraon hovissa, ja mateleva hovimies ei arkaillut nimittää itseään »kuninkaan koiraksi.»
Joka haluaa tutustua tekopyhien korulauseiden näytekokoelmaan, jossa sanojen tarkoituksena on kuninkaan mielistely, lukekoon kirjeen, jonka eräs korkea virkamies kirjoitti Assyrian kuninkaalle Asarhaddonille saadakseen poikansa hovipalvelukseen. Mies alkaa m.m. kauniisti väittämällä kuninkaan hallituksen olevan niin siunausta tuottavan, että »vanhat tanssivat, nuoret laulavat, naiset ja tytöt astuvat morsiusvuoteeseen ja ovat hedelmällisiä. Miehille, jotka ovat tehneet syntiä ja odottaneet kuolemaa, on herrani kuningas antanut uuden elämän; ja ne, jotka vuosikausia ovat viruneet vankeudessa, olet sinä vapauttanut. Ne, jotka ovat kauan sairastaneet, ovat tulleet terveiksi, nälkäiset ovat tulleet ravituiksi, laiha lihoo. Puut notkuvat hedelmien painosta. Ainoastaan minä ja poikani olemme sielultamme surullisia ja sydämeltämme murheellisia.
Hiljattain on herrani kuningas osoittanut rakkautta Niniveen, sen kansaan, sen ensimmäisiin miehiin sanoen: 'Tuokaa tänne poikanne! Antakaa heidän seisoa minun edessäni!' Salli siis minun poikani seisoa yhdessä heidän kanssaan herrani kuninkaan edessä, niin tahdomme riemuita kaiken kansan kera ja tanssia ilosta.
Silmäni luottavat herraani kuninkaaseen. Palatsiin kuuluvien joukossa ei ole ketään, joka rakastaa minua. Minulla ei ole heidän joukossaan ainoatakaan ystävää, jolle voisin antaa lahjan, niin että he voisivat ottaa huoleksensa asiani ja edistää sitä. Herrani kuningas sääliköön palvelijaansa! Toivon, ettei kaikkien näiden ihmisten joukosta kellään panettelijallani olisi menestystä pahoissa hankkeissaan minua kohtaan.»
Mitenkähän paljon totuutta lienee ollut hovimiesten kauniissa kuvauksissa kansan tilasta? Maan hedelmällisyydestä huolimatta babylonialaisen pienviljelijän kohtalo oli kova. Ensinnäkin jo valtion veroista selviytyminen oli hänelle kyllin rasittavaa. Kaupungeissa nämä suoritettiin rahassa, maalla maksettiin verona etupäässä tavaraa, kuten viljaa, taateleita, karjaa ja villoja, tai vero suoritettiin päivätöinä, joita laskettiin jokaiselle. Enimmäkseen tähän työvelvollisuuteen kuului kanavien kaivamista, heinän niittämistä, tiilenkantoa tai muuta työskentelyä valtion rakennushankkeissa määrätyn monena päivänä.
Syy talonpoikien sortamiseen oli kuitenkin ennen kaikkea heidän lainanantajissaan, jotka pitivät pienviljelijää täydellisessä riippuvaisuussuhteessa. Kylvöaikana hän oli säännöllisesti rahapulassa. Täytyihän hänen hankkia siemenviljaa. Ja hänen ahdinkonsa oli sitä pahempi, kun vilja tietenkin siihen vuodenaikaan oli kalliimpaa kuin konsanaan. Kun sitten tuli korjuuaika, tarvitsi hän jälleen rahoja voidakseen palkata työvoimaa. Sillä tavoin hän joutui aivan rahamiesten käsiin. Lainansa hänen oli maksettava viljassa sadonkorjuun päätyttyä käypään hintaan, joka juuri siihen aikaan vuotta oli alimmillaan. Niin joutui suuri osa peltomiehen hiestä ja vaivasta hänen lainanantajilleen, ja mies parka joutui vuosi vuodelta yhä enemmän riippuvaiseksi saamamiehistään. Sellaisella koronkiskuriliikkeellä elivät ja kukoistivat etenkin suuret pankit, joita jo aikaisin kasvoi Babyloniin ja muihin suurkaupunkeihin, ja joista ennen mainittu »Egibi & Pojat» lienee ollut tärkein. Tämä pankkiirisuku vastasi usean miespolven aikana Babylonian Rotschildejä.[145] Nämä sekä nippurilainen toiminimi Murashshu & Pojat[144] hallitsivat Kaksoisvirtainmaan liike-elämää aina persialaisaikaan saakka.
Sellaisilla yhtiöillä saattoi toisinaan olla suunnattomat pääomat. Voitto oli yleensä erittäin suuri. Sijoitetun rahamäärän kaksin- jopa nelinkertainen voitto oli sääntönä, mutta kymmenkertaisiakin voittoja esiintyy. Ei ole ihmeteltävää, että korko oli korkea. Se nousi muinaisbabylonialaisen lain mukaan 20 %:iin rahalainoissa ja noin 30 %:iin viljalainoissa. Syynä tähän suureen eroon oli todennäköisesti viljanhintojen vaihtelevaisuus. — Assyriassa sitävastoin ei korkoa nähtävästi milloinkaan oltu laillisesti säännöstelty. Seurauksena oli hirvittävä koronkiskominen. Korko saattoi siellä nousta aina 50 %:iin.
Monet temppeleistä olivat myöskin suurpankkeja. Pyhäköt olivat täällä kuten Egyptissäkin suuria tilanomistajia, jotka kokosivat valtavia rikkauksia. On kuvaavaa, että pohjoisbabylonialaisessa Sipparin kaupungissa ensimmäinen pankkiiri oli — itse auringonjumala, tai selvemmin sanottuna: hänen pappinsa ja papittarensa, joiden joukossa oli kuninkaan tyttäriäkin, tekivät lainakauppoja jumalan laskuun. Papitarten keskuudessa mainitaan olleen kuitenkin niin ihmisystävällisiä lainanantajia, etteivät he ottaneet köyhiltä mitään korkoa. Muuan sipparilainen velkakirja kuuluu esim. näin: »Sin-itura on lainannut auringonjumalan temppelistä 10 hopeasikliä[146] ilman korkoa. Niin pian kuin temppeli tahtoo, on hänen maksettava rahat takaisin.»
NAISEN ASEMA BABYLONIASSA
on Kaksoisvirtainmaan yhteiskunnallisten olojen miellyttävimpiä puolia. Naisella oli siellä kunnioitettu ja itsenäinen yhteiskunnallinen asema. Hänellä oli yksityisomaisuutta ja oikeus hallita sitä itse; hän saattoi harjoittaa liikettä omintakeisesti ja itse tehdä sopimuksia ja sitoumuksia. Tapaamme hänet toiminnassa sekä kaupan ja teollisuuden että maatalouden alalla; toisinaan näemme hänet myös kirjurina, ja jumalanpalveluksessa hän esiintyy papittarena tai ennustajattarena. Ja olemme nähneet, että jos mies erosi vaimostaan, tämä sai säännöllisesti myötäjäisensä takaisin.
ORJAYHTEISKUNTA.
Orjuudella näyttää — ainakin säilyneistä asiakirjoista päättäen — olleen paljon suurempi merkitys Eufrat-Tigrismaissa kuin Niilinmaassa. Sekä maanviljelystä että käsiteollisuutta harjoitettiin käyttäen suureksi osaksi orjien työvoimaa. Varmaan orjien kohtelu monesti oli kauhistavan kovaa sellaisen kansan keskuudessa kuin assyrialaisten, joilla julmuus oli aivan veressä. Käyttiväthän lempeämieliset egyptiläisetkin ahkerasti ruoskaa, mutta assyrialaisiin ja varmaankin myös osittain babylonialaisiin kansanluokkien välisiin seurustelutapoihin kuului, että jos palvelija oli tehnyt jonkin virheen, niin »isäntä löi häntä päähän, ja jos palvelijatar oli sen tehnyt, löi emäntä häntä kasvoihin.»
On kuvaavaa, että aikalaisekseen niin läpeensä inhimillinen hallitsija kuin Hammurapi on laeissaan vahvistanut tavan, että »jos orja sanoo isännälleen: 'Sinä et ole minun herrani', ja omistaja näyttää todeksi, että mies on hänen orjansa, niin isännän on leikattava häneltä korva.»
Orjaa pidettiin paljon halpa-arvoisempana kuin vapaita ihmisiä, ja hänen arveltiin olevan väliasteella ihmisten ja eläinten välillä. Sananlasku sanoo: »Ihminen on Jumalan varjo, mutta orja on vapaan miehen varjo.» On kuvaavaa, ettei orja milloinkaan saanut pitää poikaansa omanaan. Isä oli yksinomaan vapaalla: »ihmisenpoika» merkitsi samaa kuin »vapaa mies», ja sana sai ajan pitkään saman merkityksen kuin muinoin meillä käytetty »jalosukuinen» ja käytettiin sitä vain ylhäisistä. Ulkonaisesti orja erosi vapaasta siinä, että hänen päänsä oli paljaaksi ajeltu ja häneen oli pantu orjan merkki, tavallisesti tatuoimalla.
Lait eivät määrää mitään rangaistusta orjanomistajalle, joka pahoinpiteli omaa orjaansa. Orjaa kohtaan harjoitettu väkivalta kiinnosti lainsäätäjää oikeastaan vain mikäli sellainen ilkityö merkitsi tappiota orjan omistajalle.
Mutta juuri tähän halpamaiseen hyötynäkökantaan sisältyy orjalle toiselta puolen jonkinlainen turva — monissa tapauksissa ainoa — pahoinpitelyä vastaan. Kuten huolenpito kotieläimistä kuului jokaisen etuihin, saivat myös pelkät itsekkäät syyt isännän huolehtimaan orjiensa hyvinvoinnista, varsinkin, jos nämä olivat kyvykkäitä. Erikoisen haluttuja olivat sellaiset orjat, jotka osasivat jotakin käsityötä, ja heistä maksettiin paljon yli tavallisen kauppahinnan, joka muuten miesorjasta oli sama kuin härästä tai aasista, ja orjattaresta puolet siitä.
On tallella sopimuksia orjanomistajien ja sellaisten henkilöitten välillä, jotka ottivat opettaakseen orjalle jotakin ammattia, niin että tämä voi tuottaa enemmän tuloja isännälleen. Kerran on kyseessä orja, joka pannaan kivenhakkaajan oppiin. »Hänelle on täydellisesti opetettava kivenveistäjän ammatti», sanotaan sopimuksessa. Tätä taitoa tarvittiin Babyloniassa paljon, sillä miltei jokaisella täytyi olla kaiverrettu sinetti, jotta hän voisi vahvistaa sopimuksia ja muita liikeasia kirjoja. — Kyseessä olevan orjan oppiaika on sopimuksen mukaan neljä vuotta. Orjan omistaja pitää hänet vaatteessa, mutta ruoka on opettajan kustannettava korvaukseksi siitä, että hän hyötyy orjan työvoimasta. Mistään muusta palkasta opettajalle ei tunnu olevan puhetta, korkeintaan lahjapalkkiosta oppiajan onnellisesti päätyttyä[147]; tällaisena palkkiona on eräässä toisessa tapauksessa määrätyn arvoinen puku tai jotakin sen tapaista. Mutta ellei mestari opeta hänelle ammattia, niin hänen on maksettava orjan isännälle määrätty vahingonkorvaus hukkaan menneestä työvoimasta.
Toisella kertaa on orjan opittava koko kutojanammatti. Oppiaika kestää viisi vuotta, ja ehdot ovat edellisten kaltaiset.
Muutamat orjanomistajat pitivät useampia orjia, kuin mitä he itse tarvitsivat työhön omassa talossaan ja tiluksillaan. He voivat nimittäin saada sievoiset tulot vuokraamalla heitä varsinkin sadonkorjuun aikana, jolloin maatyöläisten kysyntä oli vilkas. Vuokraaja suoritti melkoisen päivämaksun ja oli sitäpaitsi vastuussa tappiosta, joka voi tulla omistajalle, jos orja kuoli, karkasi, sairastui tai muuten tuli työkyvyttömäksi. Sellaisen lainmääräyksen täytyi tietysti vaikuttaa inhimillisempään suuntaan, sillä siitä seurasi luonnollisesti, että jokainen, joka vuokrasi toisten orjia, varoi kiristämästä heitä niin ankaralla työllä, että he rasittuivat liikaa.
Orjat saivat koota yksityisomaisuutta, kunhan suorittivat isännälleen vuotuisen maksun. He voivat harjoittaa kauppaa ja pankkiliikettä, mutta heidän täytyi silloin luovuttaa omistajalleen määrätty prosentti tuloistaan. Kuulee myös puhuttavan orjista, jotka pääsivät isäntiensä tilanhoitajiksi, saavuttivat varallisuutta ja itse vuorostaan pitivät orjia. Saattoipa orja päästä niinkin hyvään asemaan, että hänen isäntänsä piti edullisena vapauttaa hänet ja ottaa hänet lapsekseen, jolloin orjan uudelle isälle taattiin turvattu toimeentulo.
Babyloniassa oli enemmän nais- kuin miesorjia. Nämä olivat tavallisesti isäntänsä jalkavaimoja. Jos orjatar synnytti lapsia isännälleen, nämä luettiin vapaasyntyisiin, jos isä laillistutti heidät julkisesti puhuttelemalla heitä sanalla »lapseni». Orjatar, joka täten oli saavuttanut isäntänsä suosion, saattoi tietenkin olla emännälleen varsin vaivalloinen »haluten olla yhdenvertainen talon valtiattaren kanssa» sen oikeuden nojalla, ettei häntä ollut lupa myydä. Mutta
»orjatarta, joka ei saanut nauttia isäntänsä suosiota
ja jota ei kukaan mies valinnut vaimokseen,
orjatarta, joka ei suloudellaan
houkutellut puolisoa hyväilyihin,
orjatarta, jolta hänen puolisonsa ei suosiota osoittaen
paljastanut viimeistäkin verhoa»,
häntä pidettiin ylen onnettomana naisena, ja hän koetti loitsujen avulla, kun ei muu auttanut, voittaa herransa suosion.
Orjat olivat osaksi sotavankeja ja näiden jälkeläisiä, osaksi henkilöitä, jotka eivät olleet voineet maksaa velkojaan, tai näiden vaimoja ja lapsia. Usein sattui, että jonkun täytyi tämän takia »myydä vaimonsa, poikansa tai tyttärensä», ja usein hän itse menetti vapautensa samasta syystä. Tapahtui myöskin, kuten olemme nähneet, että eräät perheriidat päättyivät siihen, että poika, tytär tai vaimo myytiin orjaksi. Voi myöskin sattua, että orjanmerkin sai vapaasukuinen tyttö, joka nähtiin yhdessä nuoren miehen kanssa, jota isä ei hyväksynyt, antaen tämän hurmata itsensä ja viedä pois kodistaan.»
Isännän kuoltua oli tapana vapauttaa sekä orjattaret että näitten lapset. Muutenkin sattui orjien vapauttamisia. Mutta usein nämä itsekin koettivat karkaamalla vapautua säälittävästä kohtalostaan. Jos karannut orja saatiin kiinni, hän oikeastaan oli kuoleman oma. Tavallisesti hänen isäntänsä kuitenkin ilostui niin saadessaan hänet takaisin, että hän tyytyi panemaan orjan jalkarautoihin estääkseen uuden pakoyrityksen. Ken otti kiinni karanneen orjan ja jätti hänet takaisin omistajalle, sai rahapalkkien. Mutta se, joka auttoi häntä pakenemaan tai piiloitti hänet luokseen eikä voudin käskystä luovuttanut häntä, oli kuolemanrangaistuksen alainen. Orjanmerkin poistamisesta oli myös määrätty ankara rangaistus.
LAKONTAPAINEN BABYLONIASSA.
Babylonian yhteiskunnallisia oloja valaiseva on muuan uusbabylonialaisen valtakunnan aikainen kirje, jossa eräs virkamies ilmoittaa toverilleen, että osa hänen piirinsä työläisistä on tyytymätön esimieheensä »eikä sen johdosta tahdo tehdä kuninkaan työtä.» Kuningas on siksi määrännyt, että tyytymättömien johtajat on haastettava oikeuteen. Kirjeen kirjoittaja ei tosin voi tehdä muuta kuin noudattaa kuninkaan määräystä, mutta hän toivoo lempeämmästä menettelystä enemmän tuloksia. Hän nimittäin lopettaa kirjeensä näin: »Kaikki kivenhakkaajat ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sanoen: 'Päällysmiehemme on sortanut meitä, sillä kukaan ei ole maksanut palkkaamme kahtena viime kuukautena,’ Anna sinä siis määräys, että heille maksettaisiin palkkansa, sillä he käyvät yhä uhkaavammiksi!»
Osoituksena siitä, että tällaiset ilmiöt eivät olleet ainutlaatuisia, on erään toisen virkamiehen kirje maaherralleen vastaukseksi tämän tiedusteluun, miten oli eräitten elonkorjuutyöläisten palkkauksen laita. Kirjeen kirjoittaja vakuuttaa innokkaasti kautta Shamashin ja Mardukin, että »he eivät millään tavoin ole voineet huonosti tai olleet riidanhaluisia» — sanonta, joka kertoo melko paljon sille, joka osaa lukea rivien välistä. Vielä selvemmän yleiskuvan tilanteesta saa vertaamalla tätä kirjettä kuninkaalle saapuneisiin kirjelmiin, joissa virkamiehet pyytävät, ettei hän »antaisi heidän kuolla nälkään» tai »koiran tavoin nääntyä nälkään ja puutteeseen» tai valittavat: »Mieheni ovat nälkäkuoleman partaalla.»
Kirjallisuutta:
Friedrich Delitzsch, Beiträge zur Erklärung der babylonisch-assyrischen
Brieflitteratur (Delitzsch Haupt, Beiträge zur Assyriologie I).
H.V. Hilprecht and Albert T. Clay, Business documents of Muraschu sons of Nippur.
Victor Marx, Die Stellung der Frauen in Babylonien (Delitzsch—Haupt,
Beiträge zur Assyriologie IV).
J. Kohler und F.E. Pelser, Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.
Eduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum.
Karl Bucher, Die Entstehung der Volkswirtschaft: side I.
USKONNOLLISTA KANSAA.
Muinaiset babylonialaiset olivat erittäin uskonnollista kansaa. Kuningasten piirtokirjoituksissa perussävy on ilmeisen uskonnollinen, ja he pitävät temppelien rakentamista kaikkein tärkeimpinä hallitustoiminaan. Eräästä Babylonian vanhimmista hallitsijoista sanotaan: »Niinkuin lehmä kääntää katseensa vasikkansa puoleen, niin hän kohdisti kaiken rakkautensa temppelin rakentamiseen.» Kuningasten sotatoimia mainitaan babylonialaisissa kirjoituksissa sitävastoin vain ohimennen. Siinä nämä kirjoitukset ratkaisevalla tavalla eroavat assyrialaisista, jotka kertovat etupäässä kuningasten sotaretkistä. Assyria oli aito soturivaltio, ja hallitsijaihanteena oli mainehikas sotasankari. Sen historia on kirjoitettu verellä. Babyloniassa taasen kuninkaan piti olla hyvä paimen, joka kokosi hajaantuneen laumansa. Hänen päätehtävänään oli »järjestyksen» hankkiminen maahan.
Kun suuri temppelirakennus oli valmistunut, oli tapana julistaa jumalanrauha maahan niiden seitsemän päivän ajaksi, jolloin vihkiminen tapahtui. »Seitsemänä päivänä palvelustyttö oli emäntänsä vertainen; orja ja hänen isäntänsä kulkivat rinnakkain; pahan kielen ilkeät sanat muuttuivat hyviksi — kaikki paha pysyi poissa temppelistä. Rikas ei tehnyt vääryyttä isättömälle ja äidittömälle, eikä mahtava loukannut turvatonta leskeä.»
BABYLONIALAISTEN JUMALMAAILMA.
Muinaisilla babylonialaisilla oli runsaasti jumalia. Näiden luvusta on erilaisia tietoja, mutta tosiasiallisesti tunnemme neljättätuhatta jumalannimeä. Korkein jumala on Anu, »jumalien isä ja kuningas» ja taivaan herra. Kolmannessa taivaassa hän istuu valtaistuimellaan. Hänellä on useita puolisoita, mutta hänen lempivaimonsa on Ishtar, foinikialaisten ja kanaanilaisten Astarte, kuuluisin babylonialaisista jumalattarista. Hän on aistillisen rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, jolla silloin tällöin on rakkaussuhteita myöskin ihmisiin ja eläimiin, mutta joka enimmäkseen tuottaa rakastajilleen tuhoa ja kuolemaa. Tarinat tietävät kertoa paljon hänen rakkausseikkailuistaan.[148] Mutta hän on myöskin sodan jumalatar, joka »kostuttaa maan verellä ja heittää kaatuneet suuriin röykkiöihin kentille.»
Rakkauden jumalattaren palvontaan oli yhtynyt hurjia tansseja, itsensäsilpomista ja hirvittävää siveettömyyttä. Hänen papittarensa, »temppeliportot», olivat jonkinlaisia prostituoituja, joilla oli oma temppeliporttolansa, missä he varsinkin suurten uskonnollisten juhlien aikana antautuivat paikalle tulviville muukalaisille.[149]
Myöskin Ishtarin papit palvelivat jumalatartaan siveettömyydellä. Miehisen elimen itsesilvonta kuului hedelmällisyyden jumalattaren palvelukseen sekä Babyloniassa että Vähässä-Aasiassa. Kun tämä kauhea toimitus oli suoritettu uskonnollisen raivokohtauksen vallassa, seurasi jotakin vielä inhoittavampaa: kuohitut pukeutuivat naisenpukuun ja antautuivat temppeliprostitution haltuun: »Ishtar oli muuttanut heidän mieskuntoisuutensa naisekkuudeksi.»
Suurina Ishtarin juhlina kaikki riettaisiin juhlamenoihin kokoontuneet »portot, ilotytöt ja -pojat sekä luonnonvastaiset papit» viettivät hirveätä elämää. Puhtaat neidotkin uhrasivat silloin neitsyytensä. Tulot tästä uhrista joutuivat temppelirahastoon. Liioiteltu on kuitenkin varmasti Herodotoksen väite, että »maan jokaisen naisen täytyi kerran elämässään asettua Ishtarin temppeliin ja antaa muukalaisen maata itsensä. Mutta tämän jätettyään hän on täyttänyt velvollisuutensa jumalatarta kohtaan ja saa mennä kotiin. Kaikki, jotka ovat kauniita ja komeita, palaavat pian kotiin, mutta rumat saavat odottaa kauan, ennenkuin voivat täyttää lain käskyn. Onpa sellaisiakin, jotka saavat odottaa kokonaista kolme tai neljä vuotta. Muutamin paikoin Kypros saarella vallitsee melkein samanlainen tapa.»
Arvossa lähinnä Anua oli Ellil, joka alkujaan oli »tuulien herra» ja myöskin sai aikaan jokiveden tulvimisen. Kun sitten maailma jaettiin kolmia: taivaaseen, maahan ja veteen, tuli Ellilistä mantereen hallitsija, ja »maiden herrana» hän asusti korkeilla vuorilla. Anu ja Ellil eivät kumpikaan olleet ihmisille suopeita. Ellil loi lohikäärmeen pitääkseen heitä kurissa, ja myöhemmin hän sai aikaan vedenpaisumuksen. Ja kun Ksisuthros säilytti henkensä, niin Ellil vihastui. — Ajan pitkään Ellilin nuorempi kilpailija Marduk, Babylonin kaupungin pääjumala, syrjäytti hänet yhä enemmän, ja hänen täytyi tyytyä verraten vaatimattomaan liikanimeen »vanhaherra».
Ellilin pääpuoliso, Ninlil, on maan lapsille suopeampi ja lausuu mielellään ankaralle puolisolleen hyvän sanan kurjien raukkojen puolesta, jotka anovat häneltä armoa ja apua. Hän on »suuri äiti ja ihmisten armollinen puoltajatar.»
Anusta oli tullut taivaan ja Eliitistä maan hallitsija, mutta Anun pojasta _Ea_sta tuli meren jumala. Ja koska syvää vettä pidetään kaiken viisauden lähteenä, on Ea myöskin kaikkien taiteitten ja tieteitten jumala. Hän on opettanut ihmisille kaikenlaista käsityötä ja on kirjoitustaidon keksijä. Hän on myös, päinvastoin kuin Anu ja Ellil, suuri ihmisystävä. Juuri hän keksi pelastaa suojattinsa Ksisythroksen vedenpaisumuksesta. Myöskin hän moitti Elliliä ankarasti siitä, että tämä oli pannut toimeen tuon suuren tuhotulvan.
Ean ihmisystävällisyyden peri hänen poikansa Marduk eli Bel, joka syrjäytti sekä Anun että Ellilin näiden valta-asemasta ja tuli siis olemaan sekä taivaan että maan herra. Kun tuho uhkasi jumalmaailmaa, sitoutui Marduk nimittäin menemään vihollista vastaan sillä ehdolla, että hän saisi vallan hallita kaikkia muita jumalia. Sen hän saikin palkakseen. Hän käytti isiltä perittyä viisauttaan isänsä tavoin sairaitten ja kärsivien ihmisten auttamiseen. Neljän koiransa seuraamana hän taisteli pimeyden henkiä vastaan ja auttoi valon voittoon.
Mardukin merkitys kasvaa Baabelin kehityksen mukana, aivan kuin Amonin valtaanpääsy seurasi Theban muuttumista Egyptin pääkaupungiksi. Kaikki ihanteelliset ominaisuudet siirtyvät vähitellen Mardukille: hänestä tulee kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä, pyhä ja vanhurskas. Täten on otettu askel yksijumalaiseen suuntaan, ei kuitenkaan niin suurta kuin sillä, että Ekhnaton otti käytäntöön auringonjumalan palvonnan.
On olemassa myös monia muita jumalia, kuten kuun jumala, tulenjumala, ilmojenjumala, joka lähettää virkistävän sateen, mutta voi myös osoittaa vihaansa ukkosenjyrinässä, »niin että taivaan jumalat kauhuissaan nousevat taivaisiin ja manalan jumalat ryömivät maan alle. »Manalan jumalalla on seitsemän poikaa, joita hän pitää »vankina» vartioimassa helvetin portteja. Tie kuoleman valtakuntaan alkaa sieltä, missä aurinko laskee erämaahan. »Manalan laivuri», jolla on myrskylinnun pää sekä neljä kättä ja neljä jalkaa, kuljettaa vainajan ensin lautalla joen yli. Itse tuonelaa ympäröi seitsemän muuria, kukin portteineen, joista jokaista vartioi yksi manalan jumalan pojista. Se joka on kulkenut porttien läpi, tulee »siihen synkeään asuntoon, josta ei kukaan takaisin palaa, ja jossa hänen ruokanaan on tomu ja savi.»
Kaikkien olo on kuoleman valtakunnassa lohdutonta. Parhaassa tapauksessa voi lohduttautua sillä, että kuolemassa saa levätä. Pahat saavat kurjimman kohtalon: he saavat »syödä kuolleitten kaupungin jätteitä ja juoda sen katuojista ja levätä kivipaadella.»
Tässä synkässä valtakunnassa hallitsee manalan jumala, joka samalla kertaa on sodan ja ruton jumala, yhdessä puolisonsa kanssa, ja heidän seurassaan ovat kaikki pahat henget ja haltiat, jotka ihmisiä kiusaavat.
Moni seikka viittaa kyllä siihen, että babylonialaiset uskoivat vainajain joutuvan manalassa tuomioistuimen eteen, mutta varmoja todistuksia sellaisesta käsityksestä ei ole.
Assyrian pääjumala oli Assur, joka alkujaan oli vain Assurin kaupungin suojelusjumala. Assyrialaisen kansanluonteen mukaisesti hän oli luonnollisesti ennen kaikkea metsästyksen ja sodan jumala, joka johti omansa voittoon.
Babylonialaisten jumalista huomaa, että ne ovat alkeellisen — tahtoisi sanoa kasvattamattoman tai puolivillin — mielikuvituksen luomia, aivan kuten Tor ja Fröja muinaispohjoismaisessa jumalaistarustossa. Nämä jumalat ovat kuulumattoman voimakkaita, mutta heiltä puuttuu vastaavaa harkintaa ja itsehillintää. Neuvotteluissansa he toimeenpanevat juominkeja, kun tarvitsevat piristää järkeänsä; mutta silloin he juovat usein liikaa, niin että koko neuvotteleva jumalain kokous torkahtaa. He maiskuttavat tyytyväisesti kukkuraisen pöydän ääressä, ja kun he vainuavat ensimmäisen polttouhrin tuoksun, »he kerääntyvät kuin kärpäset» uhraajan ympärille. Silloin he iloitsevat kuin kiltit lapset siitä, että heidän oikukas päähänpistonsa tuhota koko ihmiskunta suurella tuhotulvalla on mennyt myttyyn. Sillä kuka silloin olisi valmistanut heille uhrin! Ja kuinka kolakkaa oli ollut heidän itsensä, kun vedenpaisumus ja rajumyrskyt raivosivat ja taivas oli monta päivää synkkä kuin yö! Miten märkinä ja nälkäisinä he sentään istua kököttivät ylhäällä taivaassa katuen sitä, mitä olivat aikaansaaneet! — Ja jos haluaa saada enemmän näytteitä näiden jumalain alkeellisesta luonteesta, niin ajateltakoon, kuinka Ishtar jumalatar, suuri miestensyöjä, aina käyttäytyi.
Tunteitansa nämä jumalat ja jumalattaret purkavat samalla tavoin kuin villit tai hillittömät lapset. He kirkuvat ja huutavat ja purevat kieltänsä, käyvät toistensa kimppuun ja repivät toisiansa tukasta. Ja ennenkuin he uskaltautuvat taisteluun vaarallisen vihollisen kanssa, syytävät he hänelle karkeuksia ja herjauksia jos minkämoisia samalla kertaa karaistakseen rohkeuttaan ja säikähdyttääkseen vihollisen lamaan.
Olisi väärin sanoa olevan jotakin ylevää tuollaisissa kohtauksissa ja jumalain elämän kuvissa, mutta määrättyä avosydämistä kertojalahjaa ne osoittavat. Samassa määrin kuitenkin, kuin Babylonian valtio kehittyi hyvinjärjestetyksi oikeus- ja kulttuuriyhteiskunnaksi, muodostui jumalainkin maailmasta voimakkaiden, viisaiden ja hyvien olentojen ihanneyhteiskunta, joka oli yhtä paljon korkeammalla heikkojen ja syntisten ihmisten oloja, kuin taivaan tähdet ovat maata korkeammalla. Siellä, tähdissä ja planeetoissa, ne ilmestyivät nyt ihmisille. Ja nämä tähtijumalat, toisin kuin vanhat maailmanjumalat, olivat kaikista maallisista tarpeista riippumattomia tarvitsematta edes ruokaa tai juomaa.
Ollen jumalain ilmestysmuotoja taivaankappaleista tuli palvonnan esineitä, ja kaikki tähtitaivaan ilmiöt käsitettiin varoittaviksi tai kehoittaviksi merkeiksi maan lapsille.
ENNUSTAJIA JA MERKKIEN SELITTÄJIÄ.
Babylonialaisten uskonnon päätehtävänä oli tutkia jumalain tahtoa eri tilaisuuksissa, että kuolevaiset ihmisparat osittain voisivat rukouksin ja uhrein torjua heidän vihaansa, osittain voisivat välttää ryhtymästä sellaiseen, mikä oli jumalain tahtoa ja päätöstä vastaan. Babylonialaiselle oli hurskaus siinä, että nöyrästi ja uupumatta koetti tutkistella jumalain tahtoa, ettei tulisi pahoittaneeksi heitä.
Muinaisaikana uskottiin yleisesti, että kaikki, mitä tässä maailmassa tapahtui, oli yhteydessä määrättyjen luonnonilmiöitten kanssa. Erikoisesti Babyloniassa luultiin, että taivaankappaleitten keskinäisestä asemasta ja ulkonäöstä eri aikoina voitiin lukea jumalien tahto ja ihmisten siitä riippuvat kohtalot. Tarkkaamalla näitä ja muita luonnonilmiöitä piti siis voida ennustaa tulevia tapahtumia, eikä siitä syystä ryhdytty mihinkään tärkeisiin toimenpiteisiin, valtiotoimiin tai yksityisiin yrityksiin, koettamatta taikojen ja enteitten avulla tutkia, miten ne onnistuisivat. Ennetekstit ovat todennäköisesti laajin ryhmä koko nuolenpääkirjallisuudessa. Jo tämä osoittaa, miten suunnaton merkitys ennustustaidolla ja merkkienselityksellä oli Babyloniassa ja Assyriassa. Itse ennustusteksteistä ilmenee lisäksi, että oli tuskin ainoatakaan ilmiötä luonnossa tai ihmiselämässä, jota Mesopotamian kansa ei olisi käsittänyt yliluonnollisten voimien aikaansaamaksi.
Tämä ennustustaito on Babyloniasta levinnyt myöskin Kiinaan — ainakin esiintyy babylonialaisissa ja kiinalaisissa ennemerkki- ja ennustusteksteissä niin ilmeisiä yhtäläisyyksiä, aina pikkuseikkoja myöten, ettei juuri voi ajatella niiden syntyneen toisistaan riippumatta.
* * * * *
Ishtarilla ja muilla babylonialaisilla jumaluusolennoilla oli profeettansa ja ennustajattarensa, jotka ennustivat tulevia asioita määrättyjen merkkien johdolla, joita jumalattaren tai jumalan itsensä luultiin antavan, n.s. oraakkelit. Jokaisessa babylonialaisessa temppelissä oli oraakkelikammio, »salaisuuden asunto», missä jumala määrätyillä merkeillä ilmaisi tahtonsa papeille, kun nämä sitä häneltä tiedustelivat. Mutta tärkein oraakkelitemppeli oli Ishtarin pyhäkkö Arbelassa lähellä Niniveä. Se kilpaili arvossa egyptiläisen Amonin oraakkelin kanssa, joka sijaitsi Libyan erämaassa. Kreikan historiassa oraakkeleilla, kuten saamme nähdä, tuli olemaan erittäin suuri merkitys.
Kokoelma Ishtarin ennustajattarien ja heidän miehisten virkaveljiensä kuningas Asarhaddonille antamia oraakkelivastauksia on vieläkin tallella. Yksi niistä kuuluu näin: »Älä kauhistu, oi Asarhaddon! Ilmoituksen henki, joka sinulle puhuu, lähtee minun suustani, enkä minä salaa sitä. Vihollisesi sulavat jalkojesi juuresta niinkuin Sivanin joet. Olen mahtava valtiatar, Arbelan Ishtar, joka olen lyönyt vihollisesi pakoon jalkojesi juuressa. Olenko milloinkaan puhunut sinulle sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt uskoa? Olen Arbelan Ishtar; kuljen edelläsi ja rinnallasi sotaretkilläsi. Älä pelkää! Minä olen joukkosi keskellä.»
Varsinaista ennustustaitoa oli useata lajia, kuten tähtienselitystaito, kyky selittää sääilmiöitä, lintujen lentoa ja muitten eläinten käytöstä sekä tulkita erilaisten epäsikiöitten merkitystä, edelleen maksastaennustus, maljastaennustus ja unien selittäminen.
Kaksoisvirtainmaan tavattoman tähtikirkkaan taivaan alla oli tähtienselitystaidolla eli astrologialla aivan erikoiset edellytykset, ja sen keksijöinä pidetään »Idän viisaita», muinaisia kaldealaisia.
Inhimillisen taikauskon historia on kieltämättä mielenkiintoisimpia ja omituisimpia kohtia ihmiskunnan kehityksessä. Miten järjenvastaisilta magia ja astrologia näyttänevätkin meistä, joilla on veressämme valistusajan ja luonnontieteitten aikakauden kriitillinen katsantotapa, tosiasia on kuitenkin, että muinaisaikana valistuneimmatkaan henget eivät kyenneet kokonaan vapautumaan tästä taikauskosta, että koko keskiaika oli kaikkien salaisten tutkimusten ja taitojen kulta-aikaa, ja että näillä vielä nykyaikaan asti on ollut suurempi merkitys, kuin mitä »valistunut aikamme» yleensä on taipuvainen uskomaan.
Taivaankappaleet ovat vanhan itämaisen käsityksen mukaan »taivaan kirjoitusta», ja on vain osattava lukea sitä, niin voi ennustaa tulevaisuutta. Astrologit ovat soveltaneet käytäntöön lauseen: »Tähdissä on kirjoitettu.» Suurin merkitys ennustustaidossa oli kuulla. Onni tai onnettomuus riippui usein siitä, oliko kuu jonakin määrättynä päivänä näkyvissä vai pilvien peittämä. Ja erikoisen kohtalokas vaikutus — enimmäkseen onnettomuutta tuottava — oli kuunpimennyksillä. Jos niitä sattui määrättynä ajankohtana, niin veli oli tappava veljensä; toisina aikoina kuunpimennys voi merkitä valtavia tulvia ja nälänhätää, kapinaa, sotia ja tappioita. Kuuntarha voi olla merkkinä siitä, että joukkokuolema tulisi kohtaamaan karjaa kedolla tai että leijonat tekisivät tuhojaan ja kaikki kauppa ja liikenneyhteys estyisi.
Auringonpimennyksiä pidettiin myöskin onnettomuutta tuottavina. Mutta muuten ei auringolla ollut läheskään niin suurta merkitystä kuin kuulla. Tärkeämpinä astrologit toki pitivät kiertotähtiä, varsinkin kirkkaasti loistavaa Venusta. Sen lasku ja nousu olivat erinomaisen tärkeitä, ja ne saattoivat senvuoksi, ajankohdasta riippuen, merkitä joko runsaita satoja tai katoa, voittoa tai tappiota. Juppiter tuotti miltei aina onnea, kun Mars sitävastoin oli oikea turmion tähti.
Tähtisikermien eri asennoilla oli myös suuri arvo ennustustaidossa, meteoreilla ja pyrstötähdillä samoin.
Astrologiasta kehittyi taito taivaankappaleitten asentojen johdolla lapsen syntyessä tehdä horoskooppi tämän tulevaisuudesta. Mutta niin pitkälle ei nähtävästi vielä ole päästy muinaisessa Babyloniassa ja Assyriassa, vaan vasta myöhemmin, Eufratinmaiden kreikkalaisena kautena. Mainittakoon esimerkki toiselta vuosisadalta e.Kr.: »Vuonna 170, kuningas Demetrioksen hallitessa, Adar-kuun[150] 30. p:nä, kello 6 aamulla syntyi poikalapsi. Samaan aikaan kuu oli aluksi Kaksoisten tähtikuviossa, aurinko Kalojen, Juppiter Vaa'an, Venus ja Mars Kauriin ja Saturnus Jalopeuran tähdistössä.»
Egyptiläisten tavoin babylonialaisilla ja assyrialaisilla oli myöskin kalenterissaan hyvät ja pahat päivänsä.
* * * * *
Kun sitten siirrymme siihen ennustustaitoon, joka sai ilmoituksensa ilman voimilta, niin huomaamme, että rajuilma aina merkitsi onnettomuutta, paitsi milloin sitä seurasi sateenkaari, sillä sitä pidettiin jumalallisen armon merkkinä. Ukkonen saattoi, riippuen ajasta, jolloin se esiintyi, merkitä sotaa ja kapinaa, runsasta vuodentuloa tai katoa, tulvia tai heinäsirkkojen tuhotöitä. »Jos ukkonen jyrisee kuin suuren koiran haukunta, niin se merkitsee, että Pohjan kansat nousevat; jos se ärjyy kuin leijona, niin kuningas kukistuu; jos sillä on hyeenan ääni, niin kuninkaan poika tappaa isänsä» j.n.e. Silläkin oli merkityksensä, millä ilmansuunnalla salama näkyi ja mihin aikaan päivästä satoi.
Maanjäristykset olivat aina, elleivät suorastaan tuhoatuottavia, ainakin onnettomuutta ennustavia. Ne merkitsivät sotaa, kapinaa, vallankumouksia, kuninkaan kuolemaa tai »niin ankaraa nälänhätää, että syötäisiin ihmisenlihaa». Jos ne kestivät koko päivän, ne ennustivat valtakunnan perikatoa.
* * * * *
Lintujen lentoa tulkitsivat erikoiset »lintujenkatsojat». Etenkin haukalla oli suuri merkitys tällaisissa ennustuksissa. Jos esimerkiksi haukka ja korppi taistelivat keskenään kuninkaan nähden, niin merkitsi Babylonian voittoa, jos haukka voitti, mutta tappiota, jos korppi surmasi sen. Korppia pidettiin onnettomuuden lintuna. Eräässä ennustustekstissä sanotaan: »Jos sotajoukko on liikkeellä ja korppi raakuu joukon edessä, niin se armeija ei palaa sotaretkeltään.» Haukka on sitävastoin onnen lintu: »Jos joku menee sairaan luoja matkalla haukka lentää hänen ohitseen, niin sairas paranee.»
Tuhoatuottavia eläimiä olivat erikoisesti käärmeet. Jos käärme hyökkäsi ihmisen kimppuun, niin se merkitsi määrätyissä olosuhteissa, että hän oli kuoleva ennen sen vuoden loppua; toisissa oloissa se tiesi ankaraa tautia. Jos käärme hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin määrättynä ajankohtana, oli se merkkinä siitä, että »hänen ystävänsä muuttuisi vihamieheksi». Jos taloon ilmaantui siipimuurahaisia, niin se merkitsi kuolemantapausta.
Sekä ihmisten että eläinten epäsikiöt olivat kiitollisia välineitä tulevien asioitten selityksille. Itämainen mielikuvitus sai tässä vapaasti temmeltää. Säilyneitten epäsikiöluettelojen mukaan taivaan ja maan välillä oli tuskin mitään tämänsuuntaista, jota muinaiset babylonialaiset olisivat pitäneet mahdottomana. Siinä on kirjavana sekoituksena oikea ihmis-epäsikiöitten ihmenäyttely, etenkin kaikkia mahdollisia eläinmuotoja, ihmisen ja koiran sekasikiöitä ja sitten luonnollisesti sellaisia todella esiintyviä epämuodostumia kuin yhteenkasvaneita sikiöitä y.m. Ja mitä eläinten epäsikiöihin tulee, niin usein esiintyvä aihe: »Jos lammas synnyttää leijonan» on kuvaavaa sille, mitä vanhat babylonialaiset luulivat mahdolliseksi tässä matoisessa maailmassa. Ajateltavissa oleva ja mahdollinen selitys on kuitenkin, että tässä ja tämänkaltaisissa tapauksissa tarkoitettiin ainoastaan jonkinlaista yhtäläisyyttä sikiön jonkin ruumiinosan ja sen olennon välillä, jonka mukaan sitä nimitettiin.
Kaikenlaisilla epäsikiöillä oli merkityksensä sen enteinä mitä tuleman piti, mutta eniten huomiota kiinnitettiin tässä suhteessa kuninkaallisiin epäsikiöihin. Useimmissa tapauksissa sellaiset enteet ovat onnettomuutta tuottavia. Pelkät pahat ennustukset täyttävät kokonaisia nuolenpääkirjoituslevyjä, ja näköjään aivan mitättömien epämuodostumien perusteella niissä usein ennustetaan mitä kauheimpia onnettomuuksia. Mutta kaikeksi onneksi maailmaan syntyy silloin tällöin onneatuottaviakin lapsia. Jos ne ovat kaksoiset ja kooltaan suuret, niin ne merkitsevät Babylonian valtakunnan laajentumista. Ja lapsen erikoisen lihavista ja hyvin kehittyneistä ruumiinosista voidaan päätellä tulevaa hyvinvointia ja ruoan runsautta. Sitävastoin on aivan varmasti nälänhätä odotettavissa, jos esim. emäsika käyttäytyy niin sopimattomasti, että itse syö jälkeläisensä. On vaikeampaa ymmärtää, minkä tähden sen, että nainen synnyttää sian, pitäisi merkitä, että nainen anastaa itselleen maan kruunun.[151] Jos hän sitävastoin synnyttää lampaan, niin kuningas pääsee eroon kaikista kilpailijoistaan. Mutta jos nainen synnyttää käärmeen, se ei ole hyvä merkki.
Eräässä ennustuskirjassa sanotaan: »Jos emälammas saa viisi karitsaa, tapahtuu maassa vallankumous. Jos yhdellä karitsalla on ihmisen pää, toisella leijonan pää, kolmannella hyeenan, neljännellä koiran ja viidennellä lampaanmuotoinen pää, niin maassa tehdään murhia.» Samoin jos nainen synnytti lapsen, jolla oli vain yksi korva. Jos syntyi korvaten lapsi, tuli maahan hätä. Lapsi, jolla oli leijonan korva, merkitsi sitävastoin, että maahan oli tuleva voimakas hallitsija. Ja kun syntyi lapsi, jolla oli sian pää, oli asialla se ilahduttava puoli, että se ennusti karjaonnea ja yleistä hyvinvointia siihen kotiin.
* * * * *
Tärkeämpiä kuitenkin olivat ne enteet, joita tutkittiin katsomalla uhrieläinten, varsinkin lampaitten maksaa, toimitus, jolla myöhempinä aikoina roomalaisessa valtioelämässä oli niin suunnattoman tärkeä merkitys. Tapa oli kulkeutunut roomalaisille Eufratinmaista heettiläisten, kreikkalaisten ja etruskien välityksellä. Maksassa arveltiin tunteitten ja mielenliikutusten sijaitsevan. Käytettiinpä babylonialaista sanaa, joka merkitsi maksaa, yleisesti merkityksessä »mieli» tai »sielu». Maksaa pidettiin myöskin maailmankaikkeuden pienoiskuvana. Luultiin, että jokaisella tämän elimen osalla oli siinä vastaava kohtansa. Arveltiin siis, että maksa paremmin kuin mikään muu kuvasti tulevia asioita. Maksan tutkiminen oli myös sitä kiitollisempaa, kun siinä eri eläimillä ilmenee paljon yksilöllisiä eroavaisuuksia. Kuten käden viivat ovat jokaisella ihmisellä erilaisia, niin on eri eläinten maksan viivoissa aina jotakin eroavaisuutta. Sappirakon asema ei myöskään aina ole sama. Näiden seikkojen perusteella Babyloniassa kehittyi äärimmäisen yksityiskohtainen ennustusjärjestelmä.
»Maksasta ennustamisen» taito on vähintään 4 000:n vuoden vanha. Havaintovälineinä niille, joille opetettiin tätä taitoa, käytettiin tuon tärkeän elimen savikuvia. British Museumissa on eräs Hammurapin hallitsijasuvun aikainen maksan savimalli, joka on kirjoitettu aivan täyteen opastuksia, miten sen avulla on tulkittava tulevaisuuden arvoituksia. Ja Assurbanipalin kirjastossa oli suorastaan tämän taidon oppikirjoja.
Esitämme pari otetta eräästä maksankatsomisesta, joka enemmän kuin 4 1/2 vuosituhatta sitten kerran suoritettiin Sargon I:lle ja jota sitten pidettiin koko hänen tulevaisuutensa ilmoittajana. Sentähden Sargon olikin suuri ja menestyksellinen soturi ja valtakunnan perustaja. Siinä sanotaan: »Jos sappirakko on täynnä sappea, niin se on onnellinen enne, jonka johdosta Sargon lähti sotaan Elamia vastaan ja tuhosi elamilaiset. Jos sappirakko sitävastoin on kuin tyhjä säkki, ja jos sappirakon oikealta puolelta lähtee kiila ja maksassa sen edessä näkyy seitsemän syvennystä, niin se on enne, joka Sargonille merkitsi sitä, että koko maan asukkaat nousivat häntä vastaan ja saartoivat hänet Akkadin kaupunkiin. Mutta Sargon hyökkäsi ulos kaupungista ja löi heidät maahan.»
* * * * *
Maljasta ennustaminen suoritettiin siten, että valettiin öljyä vesimaljaan tai päinvastoin ja tutkittiin kuvioita, joita molemmat yhteensulautumattomat nesteet silloin muodostivat. Vanhassa Testamentissa käytetään kuvaavasti sanaa »malja» merkityksessä »kohtalo».
Että unenselityksillä myös on ollut suuri arvo Eufratinmaissa, ilmenee suuresta määrästä unikirjoja, joita on löytynyt Assurbanipalin kirjastosta. Historiallisissa teksteissä puhutaan usein unista, jotka vaikuttavat ratkaisevasti kuningasten päätöksiin. Muistammehan myös, miten tärkeinä israelilaiset pitivät unia. Erikoista huomiota kiinnitettiin uniin, joissa pään päällä kannettiin jotakin, esim. taateleita tai vuorta. Tämä johtaa ajatuksen etsimättä Joosefin antamaan selitykseen faaraon ylimmäisen leipurin unesta, että hän kantoi päänsä päällä kolmea vehnäleipäkoria, ja että linnut söivät niistä. Joosef selitti, kuten muistamme, unen niin, että faarao kolmen päivän kuluttua hirtättäisi miehen, ja linnut söisivät hänen kuolleen ruumiinsa.
* * * * *
Babylonialaisten mielestä koko luonto alkaen muurahaisesta tai pienimmästä homesienestä aina tähtitaivaan ihmeisiin saakka oli kuin suuri kirja, jonka salaperäiset kirjoitusmerkit paljastivat tulevaisuuden niihin perehtyneelle. Vähäpätöisimmilläkin ilmiöillä, esim. karitsan määkimisellä tai linnun lennolla, oli oma merkityksensä määrättyjen tapausten enteenä.
Luulisi niin runsaasti rehoittavan taikauskon vaikuttaneen kansaan alituisena painajaisena, lamauttaen kaiken toimintatarmon. Mutta babylonialaisten onneksi — niin on sanottava — tulevien tapahtumien ennustamistaito oli erikoisen uhri- ja ennuspappien luokan salaisuutena, ja he säilyttivät huolellisesti kallisarvoista aarrettaan. Tämän yhteiskuntaluokan keskuudessa salaisuudet periytyivät isältä pojalle. Ja ainoastaan suvun parhaat saivat hoitaa tuota korkeata virkaa. Kukaan, joka oli saastaista syntyperää, s.o. syntynyt avioliiton sivussa, kukaan, joka ei ollut täydellinen vartaloltaan ja kasvultaan, kukaan kierosilmäinen tai jolla oli aukko hammastarhassaan tai jolta oli sormi katkennut tai joka sairasti spitaalia tai sukupuolitautia, ei saanut lähestyä uhrialttaria.
PAHAT HENGET JA LOITSUT.
Babylonialaiset panivat kaikki onnettomuudet, kaikki sekä ihmisten että eläinten taudit pahojen henkien syyksi, jotka saattoivat ihmisen sairaaksi ja riivatuksi. Koko avaruus kuviteltiin tällaisten vaarallisten pahojen henkien kansoittamaksi. Mutta erikoisesti ne väijyivät sellaisissa kaameissa paikoissa kuin vuorten onkaloissa, haudoissa, raunioissa ja erämaissa. Siellä saattoi sellainen paha henki äkkiä nousta »niinkuin tuuli ja tappaa elävän erämaassa.»
Babyloniassa uskottiin yleisesti, että kuolleet vampyyrin hahmossa nousivat haudoistaan. Verenimijähenget »laskivat ihmisistä verta kuin sadetta. Ne kalvoivat ihmisten lihaa ja imivät heidän suonensa kuiviin.» Oli muuan paha henki, joka asusti luolissa ja rotkoissa ja jolla ei ollut suuta, huulia eikä korvia. Öisin se harhaili koiran tavoin pitkin teitä ja katuja, tunkeutui taloihin, varasti väsyneeltä unen ja imi voimaa sairaan rinnasta. Toiset henget laskeutuivat vuoteeseen nukkuvien luo ja johdattivat sekä miehet että naiset siveettömyyteen vastoin heidän tahtoaan.
Babylonialaisten henkimaailmaa kansoittivat myös hevosihmiset, partaiset miehet, joilla oli linnun ruumis ja skorpionin häntä, tarueläimet, jotka olivat puoleksi vuohia, puoleksi kaloja tai aarnikotkan ja käärmeen sekasikiöitä j.n.e. Sellaiset hirviöt hallitsivat juutalaistenkin mielikuvitusta, kuten Danielin kirjasta voimme nähdä.
Pahoista hengistä oli seitsemän erikoisen pelättyä. Niillä oli kuvaavia nimiä kuten »Noita», »Kummitus», »Painajainen», »Väijyjä», »Vainolainen», »Kiinniottaja». Eräässä assyrialaisessa runossa sanotaan pahoista hengistä:
»Ne matelivat mahallaan kuin käärmeet,
ne täyttivät huoneen löyhkällä kuin rotat,
ne haukkuivat kuin koiralauma.
Yli korkeimman muurin, läpi paksuimman seinän
ne syöksyvät myrskytulvan tavoin
murtautuen talosta taloon.
Mikään ovi ei voi niitä sisään pääsemästä estää;
lukot ja salvat eivät saa niitä kääntymään takaisin.
Käärmeen lailla ne liukuvat ovesta;
salvan läpi ne puhaltavat sisään kuin tuuli.
Ne riistävät vaimon miehensä syleilystä,
ne tempaavat lapsen äitinsä helmasta,
ja karkoittavat miehen kodistaan.»
Babylonialaiset ja assyrialaiset, kuten beduiini ja fellah vielä tänäkin päivänä, pelkäsivät niin suuresti pahojen henkien juonia pimeän aikana, että he tuskin uskalsivat poistua asunnostaan auringonlaskun jälkeen. Jos se oli välttämätöntä, niin se tapahtui äärimmäisen pelon vallassa, tarkaten jokaista risahdusta ja lakkaamatta, loitsuja mutisten. Vaaralliset henget voitiin nimittäin karkoittaa ainoastaan suopeitten jumalien ja henkien avulla. Suojana pahoja henkiä vastaan olivat jalopeuroja ja härkiä esittävät jättiläispatsaat, joita pystytettiin temppelien ja palatsien sisäänkäytäville. Ne esittivät todennäköisesti hyviä suojelushenkiä, jotka auttoivat ihmisiä pahoja henkiä vastaan.
Noidat ja velhot olivat melkein yhtä vaarallisia kuin pahat hengetkin. He saattoivat turmella ruoan ja juoman keitä halusivat, voivat hankkia tauteja häntä vaivaamaan ja hävittää talon kotirauhan nostattamalla vihaa miehen ja vaimon välille, sisarusten kesken ja vanhempien ja lasten välille. Taikuuden ja noituuden kielsivät sekä jumalallinen että maallinen laki. Siitä syytetyn täytyi Hammurapin lakien mukaan — kuten olemme nähneet — kestää vesikoe.
Parhaimpana apuna sekä pahojen henkien että velhojen ja noita-akkojen ilkeyttä vastaan olivat pappien loitsut. Kuten rukouksilla ja uhreilla yritettiin loitsuilla murtaa pahojen henkien voima ja estää niitä tuottamasta ihmisille sairautta ja tuhoa. Henkienmanaajia ja loitsupappeja kasvoi kuin sieniä sateella, ja heidän maineensa levisi kauas Eufratinmaan rajojen ulkopuolelle. Sekä ihmeittentekijöinä että ennustajina kaikki muinaisajan kansat pitivät babylonialaisia saavuttamattomina mestareina.
Jesaja puhui tosin kovia sanoja Baabelin kaupungille »sinun taikatemppujesi paljoudesta ja sinun loitsujesi väkevästä voimasta», jonka luultiin auttavan kaikissa vaiheissa. Mutta kun turmion suuri päivä tulee, saadaan nähdä, mihin ne kelpaavat:
»Astukoot he nyt esiin!
Pelastakoot he sinut, jotka mittaavat taivaan
ja tähystelevät tähtiä
ja joka uudenkuun aikana julistavat, niistä
kohtalosi on tuleva ylitsesi!
Mutta katso, he ovat kuin olki,
joka tulessa poltetaan.
He eivät voi pelastaa elämääsi liekeistä.»
Kaikkien muinaisajan kansojen perimätiedot viittaavat Babyloniaan ja Egyptiin loitsinnan kehtoina. Olihan Egyptissä samoinkuin Babyloniassa tapana turvautua manauksiin sairaudentapauksissa, mutta ennen kaikkea harjoittivat egyptiläiset loitsintaa palvellakseen vainajia ja auttaakseen heitä toisessa maailmassa. Kuolemankirjahan on ilmeisin todistus tästä. Babylonialaisten loitsinta taasen kohdistui tähän elämään, ja ominaista tälle on toiselta puolen usko pahoihin henkiin, joita manaaja karkoittaa, ja hyviin henkiin, jotka hän ottaa avukseen, toiselta puolen taas se tärkeä osa, joka astrologialla on babylonialaisten taikauskossa. Egyptiläisten uskonnollisen käsityksen mukaan ei ollut olemassa pahoja eikä hyviä henkiä; jumalat itse olivat manauksin voitettavissa.
Manauksensa papit lausuivat tai, oikeammin sanoen, kuiskasivat tai mutisivat, useimmiten öisin soihtujen valossa. Erinäisissä tiloissa kuului asiaan, että manaaja esiintyi punaisiin vaatteisiin pukeutuneena. Toisinaan hän kuiskasi loitsukaavansa manattavaa pahaa henkeä edustavan uhrieläimen korvaan. Manauksissa kehoitettiin pahoja henkiä poistumaan lausumalla peloittavia uhkauksia siltä varalta, että nämä eivät luopuisi häijyistä vehkeistään. Manauksiin liittyi usein rukouksia, joissa käännyttiin hyvänsuopien jumalolentojen puoleen pyytäen apua pahojen henkien ahdistamille heidän kiusaajiaan vastaan.
Eräästä kirjeestä 7. vuosisadalta e.Kr. saamme erittäin havainnollisen kuvan menoista assyrialaisen sairastaessa: oveen on ripustettu sika, lintu ja orjantappurapensas. Manaaja, punaisiin vaatteisiin pukeutuneena ja pitäen haukkaa kädessään, asetuttaa sairasvuoteen ympärille suitsutusastioita ja tulisoihtuja ja manaa taudinaiheuttaneita pahoja henkiä poistumaan ovesta.
Henkienmanausten kaavoja on löytynyt suunnattomat määrät Assurbanipalin kirjastosta. Siellä on manauksia ruttotauteja, päänsärkyä, kuumetauteja, riivaantumista, s.o. kaatuvatautisuutta tai mielipuolisuutta aiheuttavia pahoja henkiä vastaan, siellä kaavoja demoneja vastaan, jotka aiheuttavat panettelua ja kirouksia, myrskyjä ja rajuilmoja, siellä manauksia noita-akkoja ja poppamiehiä vastaan, jotka kykenevät tuottamaan kuolemaa ja onnettomuuksia ihmisille. Eräs tyypillinen manaus kuului näin: »Manaa sinä taivainen suojelushenki ja manaa sinä maallinen suojelushenki, paha henki, erämaan paha henki, korkean vuorenkukkulan paha henki, meren paha henki, suon paha henki! Manaa sinä taivainen suojelushenki, ja manaa sinä maallinen suojelushenki tauti sisälmyksistä, tauti sydämestä, levottomuutta aiheuttava sydämenkouristus, keltatauti, pääntauti[152], pahanlaatuinen punatauti, inhoittava ihottuma, munuaistauti, taukoamaton, kauhea särky, painajainen!»
Suurin manauskaavakokoelma on »Pahat henget» niminen laaja teos. Pahaa henkeä manataan taivaan ja maan nimessä jättämään riivaamansa ihminen ja »asettumaan asumaan johonkin toiseen paikkaan.» — Eräässä tyypillisessä manauskaavassa sanotaan: »Siihen hetkeen saakka, jolloin poistut riivaamastasi ruumiista, et saa ruokaa syödäksesi, et vettä juodaksesi, et järvestä, joista etkä kaivoista. Jos tahdot lentää taivaaseen, et ole saava siipiä, jos tahdot jäädä maan päälle, et ole löytävä itsellesi asuntoa. Poistu ihmisestä, hänen jumalansa pojasta!» Sen sijaan rukoili manaaja jotakin hyvää henkeä asettumaan asumaan pahan riivaamaan.
Parilla muulla manauskokoelmalla on nimenä »Polttaminen». Eräs keino vapauttaa ihminen toisen ihmisen kostolta tai kirouksesta, taudista ja synnistä oli sellainen, että pappi poltti sipulin, lehden erältään, samalla lausuen: »Aivan samalla tavalla kuin tämä sipuli kuoritaan ja heitetään tuleen ja loimuava liekki sen kuluttaa, aivan samoin kuin sitä ei enää milloinkaan istuteta maahan, sen juuret eivät enää tunkeudu maahan, sen vana ei enää kasva esiin näkemään aurinkoa, se ei itse enää tule jumalten eikä kuninkaitten pöydälle, niin kuorittakoon kosto, kirous, tauti, synti! Nyt polttakoon ne loimuava tuli, ja kirous kadotkoon!»
Toiset näistä manauksista on kirjoitettu vanhalla sumerilaisten kielellä ja ovat niin muodoin ainakin 6 000 vuotta vanhoja. Toiset on kirjoitettu assyrian kielellä, mutta tällaisten loihdintakaavojen kielellinen tutkiminen on osoittanut yhä todennäköisemmäksi, että nämäkin alkujaan on kirjoitettu sumerilaisten kielellä.
Pikkulasten hengen riistävää kauheata demonia vastaan oli paras keino valmistaa savesta tai maapihkasta, vahasta, puusta tai muusta helposti palavasta aineesta nukke ja viekoitella kaikenmoisilla taikatempuilla demoni siirtymään nukkeen. Sitten kävi helposti päinsä tehdä paha henki vaarattomaksi joko lyömällä rikki tai polttamalla riivattu nukke. Poppamiehet ja noita-akat tehtiin vaarattomiksi myös polttamalla heidän kuvansa roviolla.
Eräs manaus noita-akkoja vastaan kuuluu seuraavalla kauniilla tavalla: »Kuka olet, raivosta kiehuva noita, jonka sydämessä syntyi sana, mikä aiheutti onnettomuuteni, jonka kieli taikasanan ylitseni lausui, jonka huulilta myrkytykseni lähti, ja jonka jalanjälkiä kuolema seuraa? Kuule, sinä noita-akka, minä tartun sinun suuhusi, sinun kieleesi, sinun säkenöiviin silmiisi, sinun nopeisiin jalkoihisi, sinun eteenpäin syöksyviin polviisi, sinun lakkaamatta heiluviin käsiisi ja sidon ne selkäsi taa. Kirkkaasti paistava kuunjumala hävittäköön ruumiisi ja heittäköön sinut vedellä ja tulella täytettyyn kuiluun!»
* * * * *
Uhreja ja manauksia kuului vertauskuvallisina toimituksina kaikkiin juhlallisiin välipuheisiin, ennen kaikkea rauhansopimukseen. Mielenkiintoisen kertomuksen siitä, mitenkä tällöin meneteltiin, sisältää eräs n. v. 750 e.Kr. Assyrian kuninkaan ja erään Mati-ilu nimisen syyrialaisen ruhtinaan välillä tehty sopimuskirja. Silloin uhrattiin pukki ja lausuttiin seuraavanlaisia kirouksia sellaisen tapauksen varalta, että Mati-ilu rikkoi sopimuksen: »Kuten tämä pukki vietiin laumastaan eikä enää palaa sinne eikä enää asetu lauman etunenään, niin myös Mati-ilu viedään, jos hän rikkoo valansa, maastaan yhdessä poikiensa, tyttäriensä ja kansansa kera. Hän ei siinä tapauksessa enää saa palata sinne eikä saa asettua kansansa johtoon. Jos Mati-ilu rikkoo tämän valansa, hakataan hänen päänsä poikki niinkuin tämän pukin pää. Tämä pää ei ole pukin pää — se on Mati-ilun pää ja hänen poikainsa, hänen suurmiestensä ja hänen alamaistensa pää.»
Sitten hakattiin poikki pukin jäsenetkin samalla jatkuvasti verraten niitä Mati-ilun jäseniin ja lopuksi eläimen siitinelin seuraavin uhkauksin: »Jos Mati-ilu rikkoo valansa, tehdään hänestä portto ja hänen sotilaistaan naisia. Porttojen tavoin he tulevat ajelehtimaan kaupunkinsa kaduilla. Maasta maahan ajetaan heitä ja hedelmättömiksi he saavat jäädä kuten muulit, ilman vaimoja ja lapsia. Ishtar on riistävä heiltä heidän miehuudenvoimansa.»
Tällaiset kiroukset ovat tunnusomaisia myöskin niille raja- ja muistokiville, joilla ilmaistiin eri maa-alueiden rajat ja varmennettiin haltijan omistusoikeus, perustuipa tämä sitten ostoon, perintöön tai lahjoitukseen. Tyypillinen on eräs 3 000 vuoden vanha kuninkaallinen maatilan »lahjoituskirja», joka on hakattu edellä mainitun tapaiseen muistokiveen. Se perusteellisuus ja juurtajaksaisuus, millä lahjoituksen ikuinen arvo taataan, ei jätä toivomisen varaa. Loppuponsi kuuluu nimittäin näin: »Sen tapauksen varalta, että tulevaisuudessa nousisi joku virkamies, olipa hän sitten minkä arvoasteinen tahansa ja koettaisi anastaa tämän lahjoituksen ja sanoisi: 'Ei tämä tilus ole mikään kuninkaallinen lahjoitus', tai jos sellainen mies peläten kuninkaan kirouksen kohtaavan itseään houkuttelisi jonkun toisen henkilön: hullun, tyhmän, maankiertäjän tai roiston poistamaan tämän muistokiven, kaivamaan sen maahan tai kätkemään sen luoksepääsemättömään paikkaan tai vahingoittamaan sitä kivellä ja poistamaan kirjoituksen, niin tulevat tässä alla luetellut jumalat suuttumaan häneen» — tässä luetellaan Anu, Bel, Ea, Shamash, Marduk, Ishtar, Ellil ja 40 muuta jumaluusolentoa. »Kirotkoot he hänet peruuttamattomalla kirouksella, joka tuottaa sairauden hänen ylitseen! Hänen ruumiinsa peittäköön parantumaton spitaali ja hän ajettakoon kaupungin porteilta! Kokoonkyyristyneenä maatkoon hän kuten villiaasi kaupunkinsa ympärysmuurin ulkopuolella. Koiran tavoin tulkoon hän halveksimisen esineeksi kaupungin torilla! Rangaistakoon häntä parantumattomalla vesitaudilla, hänen ruumiinsa täyttyköön syövyttävällä myrkyllä. Vitsauksena kohdatkoon hänen maataan kato ja kuivuus, ja suuret jumalat hävittäkööt hänen nimensä, hänen siemenensä ja jälkeläisensä ihmisten suusta!»
Sellaiset kiroukset ovat saman laatuisia kuin ne, joilla Hammurapi uhkaa sitä, ken rikkoo hänen laki määräyksiään vastaan: »Lähettäköön Nin-karrak-jumalatar, Anun tytär, vaikean taudin hänen jäseniinsä, ankaran, parantumattoman kuumeen, kuumeen, jonka laatua lääkäri ei tunne, ja jota ei voida lieventää millään kääreellä, kalmanpureman, jota ei saata välttää!»