* * * * *
Väittämäänsä kykyyn karkoittaa pahoja henkiä ja nähdä tulevaisuuteen perustui etupäässä babylonialaisten pappien — varsinkin heidän manuu- ja ennepappiensa — niin suuri vaikutusvalta kansan mieleen, että he, egyptiläisten hierarkian tapaan, ajoittain muodostivat valtion valtiossa, jolle oli tunnusomaista sangen voimakas maallisten etujen harrastus. Jo yli 4 500 vuotta takaperin valitti eräs babylonialainen kuningas, joka koetti pitää pappeja aisoissa, että he »tunkeutuivat köyhän lesken puutarhaan, ottivat hänen puunsa ja ryöstivät hänen hedelmänsä», sekä että he »ryöstivät aasit ja oivalliset vetohärät»; ja vielä myöhemminkin kuulee puhuttavan samankaltaisista jumalanpalvelijain harjoittamista väkivaltaisuuksista. Sitä arveluttavammaksi kävi hierarkian maallinen valta, kun pappisarvo kulki perintönä. Eufrat-Tigrismaissa samoinkuin Egyptissä oli papistolla niin arvokas asema, että prinsseille ja prinsessoille annettiin korkeita papillisia virkoja.
VALITUSLAULUJA JA KATUMUSPSALMEJA.
Verrattomasti korkeammalle tasolle kuin milloinkaan muulloin kohoaa babylonialais-assyrialainen kirjallisuus muutamissa katumuspsalmeissa, jotka on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Ne muistuttavat toisinaan aivan hämmästyttävästi Vanhan Testamentin psalmeja. Persoonallinen synninhätä ja syyllisyydentunto ilmaiseikse näissä sydäntävihlovalla tavalla. On kuulevinaan niissä Vanhan Testamentin profeettojen ja psalminlaulajien mahtavana kaikuvan äänen. Eräs kaikkein ylevimmistä kuuluu jättämällä pois osan kerroista ja kaavamaiset käänteet seuraavasti:
»Oi Herra, monet ovat minun syntini, suuret minun rikkomukseni.
Minä rukoilin apua, mutta ei kenkään ojentanut minulle auttavaa
kättä.
Minä itkin, mutta kukaan ei rientänyt rinnalleni.
Minä päästin kuuluville valitushuudon, mutta kukaan ei kuullut minua.
Tuskaisa on oloni; surun valtaamana luon katseeni maahan.
Ihmiset ovat paatuneita, kellään ei ole ymmärrystä.
Niin monta kuin heitä onkin — kukapa heisiä tietää jotakin?
Kukaan ei ymmärrä, tekeekö hän oikein vai väärin.
Laupiaan jumalani puoleen minä käännyn korkealla äänellä
huutaen häntä avukseni.
Oi Herra, älä hylkää palvelijaasi!
Hän makaa loassa — ojenna hänelle kätesi!
Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi!
Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan!
Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuni vaatteet!
Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
niin vapahda minut niistä!
Oi jumalattareni, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän,
niin vapahda minut niistä!
Valtavia ovat myös muutamat valitusrunot sairaudesta, vanhuudenheikkoudesta ja muusta surkeudesta, joka ihmistä kohtaa. Kauneimman ja omintakeisimman niistä on jättänyt jälkeensä babylonialainen Job, joka siinä on esittänyt mietiskelyitänsä ihmisen kärsimyksen arvoituksesta. Sen nimenä on »Valitusruno vanhurskaan miehen kärsimyksistä». — »Kielensä kauneudessa, ajatustensa syvyydessä, siveellisessä vakavuudessaan ja varsinkin loppusanojensa valtavuudessa, jotka ilmituovat varman pelastuksen toivon, tämä runo kuuluu koko maailmankirjallisuuden ylevimpiin», sanoo eräs assyrialaisbabylonialaisen kirjallisuuden etevä tutkija.
Me tunnemme tämän runon pääasiallisesti Assurbanipalin kirjaston jäljennöksistä, mutta on paljon sisäisiä todistuksia siitä, että runo — huolimatta korkeasta esteettisestä ja siveellis-uskonnollisesta tasostaan — on paljon vanhempi Assurbanipalin aikaa. Aivan viime aikoina onkin löytynyt melkoista vanhempi jäljennös eräästä toisesta Babylonian kaupungista.
Tekijän sanotaan olleen Babylonian kuningas. Runoelman kannattava pohja-ajatus on, että vanhurskaankin kärsimykset palvelevat jumaluuden ylistystä. Se kuuluu näin:
Korkean iän olen saavuttanut;
yli rajan olen käynyt.
Minne kääntynenkin,
vaikeata, vaikeata on.
Huoli on alinomainen;
menestystä en tunne.
Kun huusin jumalaani,
ei hän kääntänyt kasvojansa puoleeni.
Kun kutsuin jumalatartani,
ei hän päätänsä kohottanut.
Merkkienselittäjä ei tulkinnut
ennustuksillansa tulevaista;
uhreilla ei hankkinut
tietäjä minulle sovitusta.
Kun etsin merkkienselittäjän,
ei hän antanut minulle selitystä;
loitsija ei taikakeinoillaan
kirvoittanut kiroustani.
Kuinka nurjaa onkaan kaikki
tässä matoisessa maailmassa!
Kun katsoin taakseni,
näin ahdistuksen minua vainoavan.
Aivan kuin en uhria
jumalalleni olisi antanut
tai aterian aikana
jumalatartani huutanut,
en kasvojani maahan luonut
en tomuun langennut,
aivan kuin se,
kenen suuhun
rukous on takistunut,
jolle jumalanpäivää ei ole
ja jolta jumalain juhla on unohtunut,
aivan kuin se,
joka oli välinpitämätön
eikä jumalain käskystä välittänyt,
jumalanpelkoa ja kunnioitusta
ei väellensä opettanut,
ei jumalaansa rukoillut,
hänen ruokaansa nautitsi,
jumalattarensa hylkäsi
eikä hänelle juomauhria vuodattanut,
kuin se, joka kunniata saaneena
herransa unohti,
mahtavan jumalansa nimeä
kevytmielisesti mainitsi —
sellaiselta minä näytin.
Ja kuitenkin ajattelin ainoastaan
rukousta ja avuksihuutoa;
rukous oli sääntöni,
uhri minun tottumukseni.
Jumalten päivä
oli minun sydämeni halu;
jumalattaren päivä
oli rikkauteni ja voittoni.
Jumalten kuninkaan juhliminen
oli minun iloni;
hänen ylistämisensä
oli minun nautintoni.
Minä opetin maatani
kunnioittamaan jumalan nimeä;
jumalattaren nimeä kunnioittamaan
opetin minä kansani.
Kuninkaan kunnioitusta
teroitin minä heille,
palatsin kunnioitusta
opetin minä kansalle.
Minä luulin, että jumalalle
tällainen oli otollista!
Mutta mikä ihmisestä on hyvää,
se jumalalle on pahaa;
mikä hänestä on halpaa,
se jumalalle on mieleen.
Kuka voi ymmärtää,
mitä jumalat taivaassa harkitsevat?
Jumalan suunnitelmat ovat pimeyden peitossa,
kuka käsittää niitä?
Kuinka lyhyellenäkevät ihmiset
voivatkaan käsittää jumalan teitä?
Ken illalla vielä eli,
oli aamulla kuollut.
Äkkiä joutui hän tuskiin;
hetkessä oli hän lyöty.
Toisen kerran
laulaa ja soittaa ihminen;
tuossa tuokiossa hän jo
ulvoen itkee.
Kuin päivä ja yö
vaihtuu ihmisten mieli.
Nälissänsä
he ovat kuin kuolleet;
kylläisinä
he ovat mielestänsä kuin jumala.
Jos heille käy hyvin,
niin he puhelevat
taivaaseen noususta;
multa vaikeuksissa
he haastelevat
manalle menosta.
— — —
Vankilaksi on
taloni minulle tullut;
lihani kahleissa
ovat minun käsivarteni.
— — —
Ruoskalla on vainoojani lyönyt minut haavoja täyteen; sauvallansa hän on minut lävistänyt — pisto oli kauhea. Kaiken päivää vainooja minua ahdistaa; yöllä hän ei anna minun hetkeäkään hengähtää.
Tuskissa olen kiemurrellut,
niin että jäseneni ovat kuin ruhjotut;
minun lihakseni ovat irtirevityt,
ne ovat — — —.
Vuoteellani
minä vyöhkyröin kuin härkä,
kuin lammas
oman likani tahraamana.
Minun kuumeeni tuskia
eivät loitsijat käsittäneet;
minun ennemerkkejäni
eivät merkinselittäjät ymmärtäneet.
Ei voinut loitsija
torjua sairauttani,
eikä sairasteluni loppua
ennustaja ilmoittaa.
Ei auttanut minun jumalani,
ei tarttunut minua käteen;
ei armahtanut minua jumalattareni,
ei hän astunut rinnalleni.
Avattu oli jo hauta
maahanpanijaiset valmiit;
ennenkuin olin kuollut,
valitusvirret kaikuivat.
Koko minun maani huusi:
»Miten onkaan hän tuhottu!»
Vihamieheni kuuli sen —
hänen kasvonsa kirkastuivat,
kadehtijani sai sen tietää,
hänen mielensä riemuitsi.
Tiedän kuitenkin päivän,
jolloin kyynelistäni on tuleva loppu,
jolloin suojelushenkieni joukossa
minua kunnioitetaan kuin jumalaa.»
Kun syventyy tähän murtuneen sydämen syvien tunteiden todistukseen, on taipuvainen vetämään siitä liian kauas kantavia johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta. Mutta yhtä vähän kuin Ekhnatonin Atoninhymni kelpaa egyptiläisten uskonnollisen käsityksen tai Platonin dialogit kreikkalaisen kansanuskon mittapuuksi, yhtä vähän saa babylonialaisista katumuspsalmeista tehdä johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta yleensä. Kaikkien kansojen keskuudessa on esiintynyt persoonallisuuksia, jotka ovat kohonneet äärettömän paljon kansalaistensa keskitasoa korkeammalle voimatta kohottaa heitä mukanansa korkeuksiin. Ja jos välistä katumuspsalmien vaikutus tempasikin mukaansa tavallisen kansan, ei siitä ollut sen suurempaa seurausta kuin murtunut ja nöyrä ryhti, jolla toivottiin voitettavan takaisin jonkun jumalan armo, aivan kuin nöyrryttiin vihastuneen kuninkaan edessä.
Alkujaan katumuspsalmit ovat oikeastaan valituslauluja. Niissä ei ole niinkään paljon kysymyksessä synti ja katumus, vaan pikemminkin on tarkoitus voivotuksilla ja valituksilla herättää jumalain sääliä. Tärkeämpää on näyttää nöyrältä ja kurjalta kuin osoittaa katumusta. »Kuinka kauan vielä?» ja »Lupaa sovitusta!» ovat alati uudistuvia huudahduksia, joiden on hellytettävä jumala ja saatava hänen sydämensä lauhtumaan. Niinkuin loitsut johtuvat pahojen henkien, noitien ja poppamiesten pelosta, niin valituslaulut ja jumalille osoitetut rukoukset perustuvat heidän vihansa pelkoon. Rukousten, katumuslaulujen ja hymnien tarkoitus oli, kuten uhrinkin, saada jumalat sovinnollisemmiksi.
Kuinka läheisesti valituslaulut ja manaukset kuuluvat yhteen, näkyy siitäkin, että katumuspsalmit päättyvät usein neuvoihin avun saamisesta esim. siten, että kolme kertaa lausuu joitakin loitsukaavoja ja tällöin kääntää kasvonsa taaksepäin. Tällaiset häiritsevät piirteet osoittavat selvästi, että muinaisessa Babyloniassakin uskonto ja uskonnollisuus olivat kovin usein aivan eri asioita. Saisi kokonaan väärän kuvan todellisuudesta, jos babylonialaisen kansanmiehen uskonnollista kantaa ryhtyisi arvostelemaan yksityisten korkealle kehittyneiden henkilöiden sydämenvuodatusten perustalla. Tyypillisimpänä uskonnon ilmauksena ovat siellä henkien manaukset ja ennustukset. Joskin hymnit ja rukoukset vievät meidät uskonnollisen kehityksen korkeaan piiriin, niin jalkojemme juuressa ammottaa pohjaton syvyys alhaista taikauskoa, jätteenä menneen, alhaisemmalla kannalla olleen ajan tasolta, jolle kuitenkin kansan suuri joukko oli jäänytkin.
* * * * *
Kiintoisan kuvan siitä osasta, mikä jumalanpelolla oli yksityiselämässä, antaa meille muuan lähes neljätuhatta vuotta vanha assyrialainen kirje, jonka kaksi naista on kirjoittanut Assuriin liikeasioissa matkustaneelle miehelle. Se kuuluu näin: Me olemme täällä kotona kysyneet unienselittäjättäriltä. ennustajanaisilta ja vainajien hengiltä ja saaneet tietää, että Assur jumala vaatii sinulta jumalanpelkoa, mutta sinä rakastat rahaa ja halveksit viettää jumalaapelkääväisiä elämää. Etkö sinä voi olla Assur jumalalle mieliksi? Kun tämä kirje luetaan sinulle, mene heti Assurin temppeliin ja pelasta elämäsi! Lopuksi kirjeenkirjoittajattaret tekevät paljon puhuvan kysymyksen: »Miksi et lähetä rahaa niistä kankaista, joita sinun piti myydä?»
Kirjallisuutta:
Alfred Jeremias, Handbuch der altorientalischen Geisteskultur.
Bruno Meissner, Die Kultur Babyloniens und Assyriens.
Hugo Winckler, Die babylonische Geisteskultur.
Hermann Schneider, Kultur und Denken der Babylonier und Juden.
Morris Jastrow, Die Religion Babyloniens und Assyriens. (Laajat kirjallisuusviittaukset.)
P. Dhorme, La religion assyro-babylonienne.
Arthur Ungnad, Die Religion der Babylonier und Assyrer.
Frans Cumont, Den astrala religionen i forntiden. (Ranskasta ruotsinnettu.)
Alfred Jeremias, Die Panbabylonisten.
Alfred Jeremias, Monotheistische Strömungen innerhalb der babylonischen
Religion.
Arthur Ungnad, Die Deutung der Zukunft bei den Babyloniem und Assyrern
(»Der alte Orient» 1909).
R. Campbell Thompson, The devils and devil spirits of Babylonia.
R. Campbell Thompson, The reports of the magicians and astrologers of
Nineveh and Babylon in the British Museum.
Ludvig Dennefeld, Babylonisch-assyrische Geburts-omina (Laaja kirjallisuusluettelo).
Christliebe Fichtner Jeremias, Der Schicksalglaube bei den Babyloniern
(»Mitteilungen der vorderstaatlichen Gesellschaft» 1923).
S
Leonard W. King, Babylonian magic and sorcery.
François Lenormant, Die Magic und Wahrsagekunst der Chaldäer.
Otto Weber, Dämonenbeschwörung bei den Babyloniern und Assyrern (»Der alte Orient» 1906).
Emil Behrens, Assyrisch-babylonische Briefe kultischen Inhalts aus der
Sargonidenzeit.
Friedrich Delitzsch, Mehr Licht.
Walter Schrank, Babylonische Sühnriten.
Heinrich Zimmern, Babylonische Hymnen und Gebete (»Der alte Orient» 1905 ja 1911).
Hugo Radau, Sumerian hymns and prayers to god Nin-ib from the temple library of Nippur.
Carl Wilhelm Belser, Babyolnischee Inschriften (Delitzsch—Haupt,
Beiträge zur Assyrologie II.)
MORAALI JA ELÄMÄNVIISAUS.
Eräässä kuuluisassa loitsussa luetellaan koko joukko erilaisia syntejä, ja siitä saa selvän kuvan babylonialaisten uskonnollisista ja eetillisistä käsityksistä. Manaaja huutaa jumalia avuksensa ja kysyy, mitä synnintekoja sairas tai murheen painama on tehnyt, koska jumalalli viha ja rangaistus on häntä kohdannut:
»Onko hän pahoittanut jumalansa mielen?
Onko hän kieltänyt myöntämisen tai myöntänyt kieltämisen asemesta?
Onko hän toivonut toisille pahaa tai puhunut väärin?
Onko hän lahjonut tuomaria?
Onko hän kylvänyt vihaa isän ja pojan välille,
äidin ja tyttären välille,
veljesten välille,
ystävysten välille?
Onko hän halveksinut isäänsä ja äitiänsä?
Onko hän käyttänyt vääriä punnuksia
tai vetänyt rajat väärin?
Onko hän tunkeutunut lähimmäisensä huoneeseen,
lyhennellyt lähimmäisensä vaimoa,
vuodattanut lähimmäisensä verta
tai riistänyt lähimmäisensä vaatteet?
Onko hän noussut esimiestänsä vastaan?
Onko hänellä ollut sima kielellä, myrkky mielessä?
Onko hän levittänyt vääriä oppeja?
Onko hän tehnyt saastaisia tekoja
ja toiminut loitsijana ja noitana?
Onko hän ollut kosketuksissa kironalaisen kanssa,
nukkunut kironalaisen vuoteessa,
istunut kironalaisen tuolilla,
syönyt kironalaisen astiasta
tai juonut kironalaisen tuopista?»
Toisessa loitsutekstissä mainitaan sellaisiakin syntejä kuin taimien nyhtäminen pellolta, kaislan leikkaaminen ruohokosta, lähimmäisensä kanavan täyttäminen, virran veden pilaaminen ja metsänriistan poikasten tappaminen.
Egyptiläisten viisausoppien vastineita on myöskin löytynyt Assyriasta ja Babyloniasta. Tuollainen »siveysopin katekismus», kuten sitä voisi nimittää, löytyy kahtena kappaleena Assurbanipalin kirjastossa ja yksi kappale sitä on uusbabylonialaiselta ajalta. Siinä sanotaan muun muassa:
»Älä panettele, vaan puhu hyvää toisista!
Älä puhu pahaa, vaan selitä kaikki parhain päin!
Joka panettelee ja puhuu pahoja sanoja,
hänelle Shamash[153] on kostava.
Älä puhu suusi täydeltä, vaan pidä vaari huulistasi!
Jos olet kiihdyksissä, niin älä puhu heti!
Jos puhut ajattelemattomia, saat sen sitten hyvittää.
Rauhoita siis mielesi ja pidä hampaasi kielesi edessä!
Aamuisin heittäydy maahan kasvoillesi ja huuda jumalaasi.
Silloin sinun voimasi paisuvat.
Jumalan pelko hankkii armon,
uhri antaa menestystä elämässä
ja rukoukset vapahtavat sinut synnin kahleista.»
Edelleen teroitetaan mieleen velvollisuutta pysyä sanassaan, osoittaa auttavaisuutta alaisiansa kohtaan sekä antaa nälkäisille syömistä ja janoisille viiniä juotavaksi», sillä »se on otollista Shamashille, ja hän on hyvän hyvällä palkitseva.»
Assurbanipalin kirjastossa on muitakin kiintoisia viisaudensanoja, ikävä kyllä katkonaisina paloina. Muun muassa kehoitetaan: »Palkitse hyvällä vastustajasi, joka sinua vahingoittaa! Jätä kosto jumalan käteen!»
»Älä ota vaimoksesi koskaan porttoa, temppeliprostituoitua, joka on vihitty jollekin jumalalle, taikka ilotyttöä. Sillä surun ja tuskan hetkellä ei hänestä ole lohduttajaksi, ja kun sinua ahdistetaan, hän asettuu ahdistajaisi puolelle sinua vastaan. Missä hyvänsä tuollainen nainen astuu kotiisi, se siitä turmeltuu.»
»Kavahda itseäsi petoksesta ja muista salaisista rikoksista, sillä ennemmin tai myöhemmin ne tulevat ilmi, ja silloin sinut vedetään niistä tilille.»
»Älä panettele, vaan puhu kaunista lähimmäisestäsi! Älä ota suutasi täyteen, vaan varo huuliasi, äläkä puhu heti kaikkea, mitä mielessäsi liikkuu! Jos puhut harkitsematta, saat sitä myöhemmin katua.»
* * * * *
Kokoelman assyrialais-babylonialaisia sananlaskuja Assurbanipalin kirjasto on myöskin meille pelastanut. Niissä tavataan seuraavan laatuista elämänviisautta: »Joka sanoo: 'Voi jospa voisin hänelle kostaa ja kostaa monenkertaisesti!' hän ammentaa kaivosta, jossa ei ole vettä, ja hieroo ihoa käyttämättä voidetta.» — »Vieraassa kaupungissa tulee työmiehestä herra.» »Ken on nälkään kuolemaisillaan, häntä ei ruoki hopeata täynnä oleva arkku eikä lipas, joka on täynnänsä kultaa.» — »Huono siemen ei idä.» — »Juopunut on yhtä voimakas kuin mato.» — »Sinä menit ja anastit vihamiehesi pellon; nyt hän tulee ja ottaa sinun peltosi», joka vastaa suunnilleen: »Vuoroin vieraissa käydään.» — »Ei savua ilman tulta», sanomme me. Babylonialainen kysyy: »Kuka tulee raskaaksi ilman siitosta?» tai »Kuka voi lihoa syömättä?»
Lopuksi muutamia ytimekkäitä lauseita assyrialais-babylonialaisesta kirjallisuudesta:
»Pelkää jumalaa, kunnioita kuningasta!»
tai:
»Oikea ystävä muistaa senkin, joka hänet unohtaa»,
ja lopuksi:
»Palkitse hyvällä se, joka sinulle pahaa tekee!»
Kirjallisuutta:
Martin Jäger, Assyrische Räthsel und Sprüchwörter (Delitzsch — Haupt,
Beiträge zur Assyrologie II).
VAINAJAT.
Suuri ero vallitsee toiselta puolen elämäniloisten egyptiläisten ja toiselta puolen luonteeltaan vakavampien, arkipäiväisten babylonialaisten ja assyrialaisten välillä heidän käsityksissään kuolemantakaisesta elämästä. Egyptiläisille se oli ylipäänsä onnellisen maallisen elämän jatkoa, ja tästä uskosta johtuen säilytettiin kuolleita huolellisesti komeissa hautakammioissa. Eufratin ja Tigriksen rannoilla sitävastoin kuviteltiin kuolemanvaltakunta synkäksi haamujen maailmaksi, »missä manalle menneiden varjot lintuina istuvat pimeässä ja elävät tomusta ja mullasta.»
Sekä vainajan että jälkeenjäävien vuoksi oli kuitenkin myöskin Assyriassa ja Babyloniassa velvollisuus huolehtia vainajalle säädylliset hautajaiset. Sillä »ken ei tule maahan haudatuksi ja kenellä ei ole ketään, joka hänen hautaansa hoitaisi, hänen henkensä harhailee levottomasti ympäriinsä maan päällä ja aiheuttaa onnettomuuksia» tekemällä ihmiset ja eläimet sairaiksi ja hulluiksi. Mutta tuollaisella harhailevalla hengellä itselläänkään ei ole olo kadehtittavaa maan päällä. »Hän saa elättää itseänsä ruoan jätteillä, mitä on jäänyt ruoka-astioihin ja heitetty teille.»
Jonkinlaista vainajain säilöönpanoa esiintyi babylonialaisillakin. Tähän käytettiin hunajaa, öljyä, voita, suolaa ja hyvänhajuisia mausteita.
Vainajan hautajaisissa toimitettiin kuolinuhri ja häntä saatettiin äänekkäin itkuin ja valituksin, missä kuolleen omaisia avustivat palkatut itkijät ja itkijättäret surumusiikkia soittavien soittoniekkojen säestäminä. Surevat »repivät vaatteensa» ja pukeutuivat surunsa merkiksi säkkiin; he raastoivat tukkaansa ja partaansa ja viileskelivät itsensä verille veitsillä vuorotellen laskeutuen istualleen kädet ylös kohotettuina vuorotellen heittäytyen suullensa maahan. Ja kaiken aikaa kaikui tällöin valituskirkuna ja soi surumusiikki.
Kuollut mullattiin joko suoraan maahan tai pantiin jonkinlaiseen saviseen arkkuun tai laskettiin muurattuun hautaan. Jokaisella kaupungilla oli kyllä hautausmaansa, mutta sitä ei ollut pakko käyttää, vaan monet vainajat kätkettiin maahan teiden varsille ja asumattomiin paikkoihin. Kuninkaat ja muut ylhäiset miehet saivat viimeisen leposijansa palatsiinsa tai johonkin temppeliin. Assyriassa oli tapana haudata kuolleet siihen taloon, jossa he olivat asuneet.
Ruumiinpolttoa näyttää kaikkina aikoina esiintyneen maahan hautaamisen ohella. Luullaanpa erään babylonialaisen kaupungin raunioista löytyneen krematorion jätteet. Kuitenkin näyttää siltä, että ylipäänsä — paitsi hätätilansa — poltettiin vain köyhiä ja halveksittuja.
Vainaja sai mukaansa hautaan ruokaa ja juomaa, ja myöskin hänelle erityisen rakkaat esineet saivat seurata mukana. Muuan ruhtinas, joka hautasi isänsä, »pani isänsä ja kasvattajansa mukana hautaan kultaisia ja hopeaisia talouskaluja ja kaikenmoisia koristuksia, joita tämä oli rakastanut.»
Hautajaiset lopetettiin juhla-aterialla, jossa syötiin kuolinuhrin jätteet. Sitten täytyi määräaikoina asettaa haudalle ruokaa ja juomaa vainajalle, sillä muutoin hänen henkensä voi tulla tyytymättömäksi ja kieltäytyä pysymästä manalassa. Näistä toistuvista kuolinuhreista huolehtivat papit, jotka tällöin varmuuden vuoksi lukivat erityisiä manauksia, jotka sitoivat vainajan manalaan. Nämä menot-olivat täällä, kuten Egyptissäkin, papistolle tehokas keino saavuttaakseen vaikutusvaltaa kansaan.
Kirjallisuutta:
Alfred Jeremias, Hölle und Paradies bei den Babyloniern.
BABYLONIALAISIA TARINOITA MAAILMAN LUOMISESTA, VEDENPAISUMUKSESTA JA PARATIISISTA.
Mikään tutkimuksen haara ei ole niin suuresti hyötynyt muinaisessa Assyriassa ja Babyloniassa tehdyistä löydöistä kuin Vanhaa Testamenttia käsittelevä uskontotieteen haara. Babylonialais-assyrialaiset löydöt ovat aivan, ihmeteltävän pätevällä tavalla vahvistaneet useita tämän uskonnon peruskirjan todistuksista, toisia ne taas ovat selvittäneet ja täydentäneet. Se osoittaa, miten läheinen sivistyssukulaisuus vallitsi Eufrat-Tigrismaan ja Palestiinan asukkaitten välillä. Assyrialais-babylonialainen sivistys onkin suurimmaksi osaksi seemiläistä. Molemmat kansat ovat miettineet kysymystä kaikkeuden synnystä ja miten paha on tullut maailmaan ja koettaneet antaa vastauksen siihen.
LUOMISTARUJA.
Luomisesta on useita erilaisia babylonialaisia taruja. Toinen kahdesta pääkertomuksesta on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Se peräytyy aina alkutilaan asti, ennenkuin vielä oli jumalia, ja kertoo näiden synnystä. Toinen pääkertomus on kirjoitettu muistiin uusbabylonialaisena aikana ja on oikeastaan ylistyslaulu Mardukille, babylonialaisten suojelusjumalalle, jota siinä kunnioitetaan luomisen jumalana:
»Marduk pingoitti vetten ylle kaislaisen katoksen,
valmisti maata, levitti sitä katokselle.
Jotta jumalat saisivat asua mieluisissa majoissa,
hän loi ihmisiä.
Aruru[154] loi ihmisen siemenen yhdessä hänen kanssaan.
Kedon eläimet ja maan elävät olennot hän loi.
Hän teki Eufratin ja Tigris-virran ja johdatti ne paikoilleen;
hän mainitsi armollisesti niiden nimet.
Viljan, ruohon, kaislikon ja viidakon hän loi;
vainioitten vihreyden hän loi
ja pellot, niityt ja rämemaat.
Villilehmän ja vasikan, sen pojan,
uuhen ja vuonan, lauman karitsan,
hakamaat ja metsät,
vuohipukin ja gasellin hän on luonut.»
Ihmisen synnystä babylonialaiset uskoivat, että jumalat olivat luoneet hänet siinä itsekkäässä tarkoituksessa, että »hän palvelisi jumalia ja he itse saisivat levätä.» Itse luomistoimitus tapahtui siten, että jumalat ottivat savikimpaleen, sekoittivat sen tappamansa jumalan vereen ja loivat siitä uuden olennon saviruukun muotoiseksi. Ihminen on siis maallisen ja jumalallisen sekoitus ja »jumalten kuva.»
Tämän käsityksen vahvistaa aivan hiljattain löydetty nuolenpääkirjoituskatkelma, jonka mukaan Marduk itse sanoo:
»Tahdon ottaa verta —
tahdon tehdä ihmisen.
Tahdon luoda ihmisen,
jotta jumalien palvonta palautettaisiin kunniaansa
ja heille rakenneltaisiin temppeleitä.»
KERTOMUKSIA SUURESTA VEDENPAISUMUKSESTA.
Julkaistessaan Englannissa tieteellisiä jäljennöksiä nuolenpääkirjoitusteksteistä Rawlinsonilla oli apulainen nimeltä George Smith, joka oli tunnettu suorastaan uskomattomasta kyvystään melkein ensi silmäyksellä erottaa toisistaan monilukuiset ja useinkin harhaanjohtavan samannäköiset nuolenpääkirjoitusmerkit. Tämän onnellisen lahjansa avulla hän pian oppi erinomaisen taitavasti sovittamaan kokoon yhteenkuuluvia savikirjoituslevyjen palasia ja keksimään rikkinäisestä tekstilevystä puuttuvat palaset. Kun purettiin arkkuja, jotka sisälsivät löytöjä Assurbanipalin kirjastosta, oli hänellä tapana valppain silmin tarkastaa nuo kallisarvoiset saviesineet pala palalta; ja heti kuin hän keksi osan jotakin erikoisen kiintoisaa tekstiä, hän pani sen syrjään ja koetti löytää muita saman tekstin katkelmia.
Eräänä päivänä syksyllä 1872 hän saa käsiinsä nuolenpääkirjoituslevyn, joka on mielenkiintoisempi kuin mikään hänen ennen näkemänsä. Sanattoman hämmästyksen vallassa hän lukee tuhoisasta vedentulvasta, ja laivasta, joka jäi riippumaan Nisir vuorelle, kyyhkysestä, joka päästettiin ulos katsomaan, oliko vesi laskeutunut, pääskysestä ja korpista, jotka lähetetään lentoon samassa tarkoituksessa. Hän oli löytänyt vanhan babylonialaisen kertomuksen vedenpaisumuksesta.
Hehkuvalla innolla hän nyt etsi puuttuvia palasia ja katso: etsittyään loppumattomiin hän löysi muutamia pieniä täydentäviä katkelmia sekä lisäksi osia kahdesta muusta saman kertomuksen käsikirjoituksesta.
Ne jotka muistavat vuoden 1872, muistavat myöskin selvästi miten suunnatonta hämmästystä kertomus tästä löydöstä sai aikaan koko sivistyneessä maailmassa.
Mutta vedenpaisumustarun löytöhistorian ihmeet eivät päättyneet tähän. Asian laita oli niin, että nuolenpääkirjoitustekstissä oli vielä suuri aukko, jota ei voitu täyttää englantilaisten hallussa olevilla katkelmilla.
Tämän nuolenpääkirjoituslevyn kappaleen täytyi siis olla Assurbanipalin kirjastossa.
Mitä tekee Smith silloin? Hän tietenkin lähtee Niniveen, alkaa kaivaa paikalla, missä Assurbanipalin kirjasto oli ollut, ja saa esiin koko joukon nuolenpääkirjoituskatkelmia, niiden joukossa — kuule ja hämmästy! — juuri sen palasen, joka puuttui hänen British Museumista löytämästään savilevystä. Tämä oli se osa, joka kertoi, miten suopeamielinen jumala kehoitti vedenpaisumustarinan sankaria rakentamaan laivan ja ottamaan sinne mukanaan omaisensa sekä kaikenlaisia eläimiä.
Kahdella kaivausretkellään Eufrat-Tigrismaihin Smith muuten täytti monia aukkoja British Museumin kokoelmissa; myöskin teki hän Assurbanipalin kirjastosta monta uutta arvokasta löytöä. Vielä kolmannen kerran hän matkusti sinne jatkamaan työtään. Mutta nyt näillä epäterveellisillä seuduilla raivosi kolera ja rutto niin hirvittävästi, että kaikki järjestyksen siteet olivat höltyneet ja hänen täytyi palata tyhjin toimin. Hän itse oli kokonaan murtunut ilmaston rasituksista, nälästä ja janosta sekä vaivalloisesta työstä ja kotimatkalla hän heitti henkensä.
* * * * *
Mutta siirtykäämme nyt hänen suureen löytöönsä, joka on verrattomasti mielenkiintoisin koko assyrialais-babylonialaisessa kirjallisuudessa: babylonialaiseen tuhotulvakertomukseen! Se on osa suuresta sankarieepoksesta, joka käsittää kaksitoista nuolenpääkirjoituslevyä ja josta hiljattain on löydetty paljon vanhempiakin merkintöjä, nimittäin noin vuodelta 2000 e.Kr., nämä kuitenkin katkelmia.
Assyrialais-babylonialaisen tuhotulvakertomuksen päähenkilö, joka vastaa Nooaa ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, on Ksisuthros[155], viimeinen babylonialaisista alkukuninkaista.
»Vedenpaisumus», kuten sitä nimitämme heprealaisten sanontatavan mukaan, oli ainutlaatuisen valtava Eufratin tulva, johon yhtyi meriveden suunnaton nousu rajujen myrskyjen johdosta. Tapahtumapaikkana nimittäin oli, kuten babylonialaisista kertomuksista huomaamme, Shuruppakin kaupunki Eufratin varrella lähellä kohtaa, missä se laskee Persian lahteen.[156] Suuri tulva tapahtui saman kertomuksen mukaan kaupungin jumalien toimesta rangaistukseksi ihmisten synneistä.
Ksisuthroksella on kuitenkin — niin kertoo babylonialainen perimätieto — suojelijanaan ihmisystävällinen Ea, meren syvyyden ja viisauden jumala, ja hän saa sentähden tältä tiedon jumalien päätöksestä tuhota ihmiskunta. Pelastaakseen suojattinsa Ea kehoittaa häntä rakentamaan itselleen määrätyn suuruisen laivan, astumaan siihen sukunsa kera ja ottamaan mukaansa parin kaikkia eläviä olentoja sekä sitten lähtemään aavalle merelle. Kaikkiin Shuruppakin kansan tunkeileviin kysymyksiin hänen on vastattava, että koska Ellil, maan herra, vihaa häntä, ei hän enää halua jäädä hänen maahansa, vaan lähtee pois jumalansa Ean valtakuntaan.
Ksisuthros noudattaa suojelijansa neuvoa. Kun laiva on valmis, lastaa hän sen:
»Kaiken, mitä minulla oli,
kaiken hopeani,
kaiken kultani,
kaikki erilaiset elämänsiemenet
lastasin siihen.
Vein laivaan
koko perheeni ja sukuni,
vainioiden karjaa, kedon villejä eläimiä;
kaikenlaisia käsityöläisiä vein sinne.»
Merkin saatuaan hän itse astuu laivaan ja sulkee oven sekä jättää peräsimen kokeneen perämiehen käsiin. Nyt kaikki ilman voimat pääsevät valloilleen. Myrskyt raivoavat, meri ja joet tulvivat, mustat ukkospilvet pimentävät koko maailman. Vieläpä jumalienkin mielestä se on kaameata. »He nousevat Anun taivaaseen. Siellä he istuvat liikkumattomina, kokoonkyyristyneinä kuin koirat, ja itkevät pelosta.»
Kuusi päivää ja kuusi yötä pyörremyrskyt ja rankkasateet raivoavat. »Koko maailma on muuttunut mereksi», ja kaikki elävät tuhoutuvat. Mutta seitsemäntenä päivänä myrsky vaimenee, meri tyyntyy, ja laiva tarttuu Nisir vuorelle. Vielä kuusi päivää Ksisuthros odottaa, mutta seitsemännen päivän sarastaessa hän ryhtyy toimimaan:
»Silloin vein ulos kyyhkysen
ja päästin sen irti.
Kyyhkynen lensi
sinne tänne,
mutta kun ei ollut lepopaikkaa,
se palasi takaisin.
Silloin vein ulos pääskysen
ja päästin sen irti.
Pääskynen lensi
sinne tänne,
mutta kun ei ollut lepopaikkaa,
se palasi takaisin.
Silloin vein ulos korpin;
päästin sen irti.
Korppi lensi,
näki, että vesi väheni,
söi, kahlasi liejussa ja raakui,
mutta ei tullut takaisin.»
Siitä Ksisuthros ymmärsi, että maa oli jälleen kuiva. Hän lähti laivasta ja toimitti uhrin vuoren kukkulalla. Kuten Nooan uhri oli suloinen tuoksu Jahvelle, niin myös babylonialaiset jumalat kokoontuivat nauttimaan uhrisavusta.
»Jumalat hengittivät tuoksua;
jumalat nauttivat makeasta lemusta.
He kokoontuivat kuin kärpäset uhraajan ympärille.»
Ja kun Ishtar tuli alas jumalien luo, niin hän vannoi kaulakoristeensa kautta, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää. Tätä kaulakoristetta, jota jumalatar kohottaa valaa vannoessaan, on pidetty juutalaisen kertomuksen sateenkaaren vastineena.
Sitten seurasi ankara riita Ean ja muiden jumalien välillä, syystä että hän oli tehnyt tyhjäksi heidän suunnitelmansa hävittää kaikki elävät maan päältä. Ea selittää kuitenkin Ellilille, että on parempi, jos tästä lähtien yksityinen syntinen saa rangaistuksensa, kuin että koko ihmiskunta hukkuisi veden tulvassa. Silloin Ellil antaa vihansa lauhtua. Hän menee Ksisuthroksen luo ja ottaa häntä ja hänen vaimoaan kädestä, siunaa heitä ja tekee heidät jumalien kaltaisiksi.
* * * * *
Ratkaisevan todistuksen siitä, että juutalainen vedenpaisumuskertomus on nuorempi kuin babylonialainen, ovat satukirjallisuuden vaelluksiin perehtyneet tutkijat huomanneet siinä osassa tarua, joka käsittelee lintujen irtipäästämistä laivasta. Babylonialaisen kertomuksen vanha kolminaisuus toistuu heprealaisessa sikäli, että siellä päästetään kyyhkynen irti kolme kertaa. Mutta samalla kertaa myöskin korpin muisto on säilynyt heprealaisessa kertomuksessa, vaikka sen irtipäästämisen tarkoitus on unohtunut, niin että tällä linnulla siinä on aivan merkityksetön osa. Korppi saa tässä esityksessä ilman aikojaan tehdä, mitä sen nuolenpääkirjoitustarinan mukaan täytyi tehdä, ollen noista kolmesta linnusta se, joka viimeksi lähetettiin.
Muita todistuksia babylonialaisen vedenpaisumuskertomuksen vanhuudesta heprealaiseen verrattuna, ovat nuolenpääkirjoitukset, joita on löytynyt Babyloniasta Assurbanipalin kirjastossa tehdyn suuren löydön jälkeen. Nykyjään tunnetaan ainakin kuusi babylonialaista vedenpaisumuskertomusta tai katkelmia niistä. Vanhimmasta tunnetusta babylonialaisesta toisinnosta on olemassa katkelma, joka on löytynyt Nippurista, missä aikanaan oli Babylonian huomattavin temppeli. Tämä nuolenpääkirjoitustaulu näyttää olevan noin 4 000 vuotta vanha.
* * * * *
Tarina suuresta tulvasta, joka peittää maan ja tuhoaa kaiken elollisen paitsi yhtä ainoata miestä perheineen, on muuten levinnyt kautta koko maapallon. Muisto Hoanghon tulvista on esim. antanut aiheen kiinalaiseen jokisatuun. Toinen vedenpaisumustaru, joka on aivan riippumaton heprealaisesta ja babylonialaisesta, on säilynyt Gaua-saarella Australian saaristossa. Siinä kerrotaan, että muuan mies niineltä Kat rakensi itselleen veneen kaukana metsän keskellä, antamatta veljiensä pilkan häiritä itseään. Kun nämä kysyivät häneltä, miten hän luuli saavansa niin suuren aluksen meren rantaan, hän aina vastasi: »Sen saatte pian nähdä.»
Kun vene oli valmis, hän kutsui sinne vaimonsa ja veljensä, kokosi saarelta kaikenlaisia eläimiä, vieläpä niinkin pieniä kuin muurahaiset, ja sulkeutui heidän kanssaan veneeseen. Sen jälkeen puhkesi valtava rankkasade. Suuri metsää kasvava notkelma täyttyi vedellä, ja Katin laiva ajelehti itsestään merelle. Siitä asti gaualaiset ovat alati odottaneet häntä takaisin palaavaksi, ja kun meidän päivinämme joukko lähetyssaarnaajia astui maihin saarelle, niin alkuasukkaat luulivat Katin veljineen tulevan kotiin.
Täällä pohjolassa on — vaikkakin epävarmoilla perusteilla — pidetty vedenpaisumus taruna kertomusta Ymer jättiläisen verestä, johon koko jättiläissuku hukkui lukuunottamatta yhtä ainoata pariskuntaa.
BABYLONIALAISIA TIETOJA PARATIISISTA JA SYNTIINLANKEEMUKSESTA.
Hiljattain tehdyt löydöt viittaavat siihen, että babylonialaiset ovat perineet vedenpaisumustarunsa, kuten niin paljon muutakin sumerilaisilta. Nykyjään on nimittäin löytynyt sumerilainen hymni, joka kertoo sekä vedenpaisumuksesta että syntiinlankeemuksesta. »Alussa» — sanotaan — »ihmiset elivät ihanassa maassa, Dilmunissa, vailla syntiä, sairautta ja vanhuudenheikkoutta. Siihen aikaan pedot eivät vahingoittaneet heidän laumojaan, eivätkä myrskyt raivonneet. Mutta viisauden ja veden jumala, Enki[157], suuttui ihmisiin ja päätti tuhota heidät suurella vedentulvalla. Nintus[157] jumalattaren avulla kuningas ja muutamat harvat hurskaat kuitenkin pelastuivat astumalla veneeseen.
Tulvan sitten laskeuduttua eräs hurskaista miehistä, nimeltä Tagtug, loi Nintuksen ohjeitten mukaan ihmeen ihanan puutarhan, ja Enki, — joka nyt oli leppynyt —, opetti häntä kylvämään ja istuttamaan sekä osoitti hänelle, mitä yrttejä ja hedelmiä hän sai syödä. Kassiakasvia hän ei saanut maistaa. Mutta kun Tagtug oli tottelematon ja söi sitä, oli hänen ja hänen jälkeläistensä terveys ja pitkä ikä mennyttä. Jumalat antoivat kuitenkin ihmisille lääketaidon, parantavia yrttejä ja monenlaisia tietoja, jotta he eivät sortuisi olemassaolon taistelussa.
Dilmunin maa on Persian lahden rannalla, vanhimman sumerilaisen kaupungin Eridun ympärillä. Eufratilla ja Tigris-virralla oli siihen aikaan täällä neljä suuhaaraansa, nuo neljä kuuluisaa joenhaaraa, jotka mainitaan juutalaisten paratiisitaruissa ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa. Siinä vedenpaisumus kuitenkin, kuten tunnettua, tapahtuu paratiisin ajan jälkeen.
* * * * *
Sekä El Amarnan arkistosta Egyptissä että Assurbanipalin kirjastosta on löytynyt katkelmia babylonialaisesta kertomuksesta, joka käsittelee Adapaa, »ihmissuvun siementä», s.o. ensimmäistä ihmistä, joka erehdyksestä menetti kuolemattomuuden. Se että tarinan jälkiä on löytynyt Egyptistä, johtuu siitä, että puolitoista vuosituhatta e.Kr. sitä käytettiin siellä babylonian kieltä opiskelevien lukukirjana. On helppoa yhdistää Adapa Raamatun Aadamiin.
Adapa oli Ean poika. Hän oli isältään saanut viisautta, mutta ei iäistä elämää. Hänellä oli laivurin ja kalastajan toimi Ean temppelissä Eridussa ja hän hankki isälleen ja herralleen leipää ja juomaa, kaloja ja metsänriistaa.
Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan meren ulapalla kalastamassa etelätuuli äkkiä heittäytyy hänen veneensä yli, niin että se kaatuu. Raivoissaan Adapa silloin tarttuu tuulenhaltian siipiin ja katkaisee ne, niin ettei tämä enää voi lentää.
Kun Anu saa tietää, mitä Adapa on tehnyt, niin vihastunut taivaanjumala kutsuu hänet luokseen. Mutta Adapan suojelija Ea tietää, mikä vaara uhkaa hänen poikaansa, ja neuvoo, ettei hän söisi sitä leipää ja joisi sitä viiniä, jota taivaan jumala hänelle tarjoaa, sillä se tuottaa kuoleman.
Kuitenkaan ei käy niinkuin Ea on arvellut. Kun Adapa tulee taivaaseen, niin Anu vähitellen muuttaa mieltänsä, ja hänen vihansa lauhtuu. Hän ei ainoastaan armahda Adapaa, vaan haluaa myös aivan erikoisella hyvällä työllä voittaa itse Eankin. Hän antaa palvelijainsa tarjota vieraalle elämänleipää ja elämänvettä. Mutta Adapa muistaa Ean neuvoa ja kieltäytyy kestityksestä. Silloin Anu käskee palvelushenkiään: »Ottakaa hänet ja viekää hänet takaisin maahan.» Ja niin Adapa erehdyksensä tähden menettää iäisen elämän.
Kirjallisuutta:
P. Jensen, Assyrisch-babylonische Mythen und Epen.
P. Jensen, Die Kosmologie der Babylonier.
Hermann Usener, Die Sinthflutsagen.
S. Langdon, Le poème sumerien du paradis, du déluge et de la chute de l'homme.
TÄHTITIETEEN SYNTYMÄSEUTU.
Nykyjään tiedämme, että Babyloniassa neljä vuosituhatta sitten sangen älykkäästi väiteltiin lakitieteellisistä kysymyksistä, että pappiskouluissa jo varhain harjoitettiin kieliopillisia ja sanastollisia opintoja, huomioitiin tarkkaavaisesti luonnonilmiöitä sekä yritettiin ratkaista maailmankaikkeuden ja ihmiskohtaloiden arvoituksia. Sama profeetallinen harrastus, joka sai babylonialaiset tutkimaan tähtitaivasta, herätti myöskin heidän harrastuksensa historiaan: he syventyivät muinaisuuteen toivoen voivansa ennustaa tulevaisuutta.
Tätä henkistä vireyttä inhimillisen tiedon eri aloilla babylonialaiset ensi sijassa saavat kiittää vaikutuksestaan toisiin kansoihin. Mikään ei kuitenkaan niin selvästi todista babylonialaisten henkistä ylemmyyttä naapurikansojen suhteen kuin se, mitä he ovat saaneet aikaan tutkiessaan taivaankannen ilmiöitä. Babylonialaiset ovat sekä astronomisen että meteorologisen tieteen luojia.
Osaksi käytännölliset, osaksi uskonnolliset syyt herättivät »Idän viisaissa» mielenkiintoa taivaan tähtiin ja niiden liikkeisiin. Heidän käytännöllinen harrastuksensa pyrki saamaan aikaan vakinaista ajanlaskua ja tarkkoja aikayksiköitä, toisin sanoen luomaan kalenteria. Sen välttämättömyys on ilmeinen niin pienimpiä yksityiskohtia myöten järjestyneessä yhteiskunnassa kuin babylonialaisten, maanviljelyksessä, liike-elämässä ja yleensä kaikissa töissä ja toimissa. Muinaisilta babylonialaisilta olemme perineet 7-päiväisen viikon, 24-tuntisen vuorokauden, tunnin jaon 60 minuuttiin ja minuutin 60 sekuntiin. Kellotaulumme muistuttavat siis alituisesti muinaisten babylonialaisten viisaudesta, ja viikonpäiviemme nimet johtavat ajatuksen Babylonian jumaliin. Babylonialaiset näet nimittivät viikon päiviä »seitsemän vaeltavan taivaanvalon» mukaan, s.o. auringon, kuun ja viiden silloin tunnetun kiertotähden, joilla kaikilla oli jumalien nimet, koska jumalien arveltiin ilmestyvän niissä. Kun kreikkalaiset ja roomalaiset sitten saivat babylonialaisilta 7-päiväisen viikon, niin he antoivat jokaiselle päivälle nimen sen oman jumalansa tai jumalattarensa mukaan, joka vastasi kysymyksessä olevaa babylonialaisten jumaluutta. Sitten vanhat germaanit vuorostaan lainasivat roomalaisilta tavan nimittää viikonpäiviä jumalien mukaan ja antoivat jokaiselle päivälle nimen sen germaanilaisen jumaluusolennon mukaan, joka lähinnä vastasi asianomaista roomalaista jumalaa tai jumalatarta. Meidän sunnuntaimme, joka saksaksi on Sonntag, oli roomalaisilla, kreikkalaisilla ja babylonialaisilla auringon päivä, kuten maanantai heilläkin oli kuun päivä.
Tiistai, Tyrin päivä, oli roomalaisilla sodanjumala Marsin päivä, jonka babylonialainen vastine oli Nergal. Keskiviikon, ruotsiksi onsdag, Odenin päivän, roomalaiset olivat pyhittäneet Merkuriukselle, kirjoitustaidon ja kaupan jumalalle — sen päivän ranskalainen nimi onkin mercredi. Torstaita, Torin päivää, vastasi roomalaisilla Juppiterin päivä. Juppiter, joka oli ylin roomalainen jumala, oli myöskin ukkosenjyrinän jumala, ja saksaksi torstai on Donnerstag. Juppiteriä vastasi Babyloniassa Marduk. Perjantai, ruotsiksi fredag, Frejan päivä, oli roomalaisilla rakkauden jumalattarelle Venukselle pyhitettyjä babylonialaisilla Ishtarille. Lauantai, ruotsiksi lördag, sitävastoin ei ole saanut nimeään minkään jumaluuden mukaan. Se aiheutuu siitä, ettei germaaneilla ollut mitään jumalaa vastaamassa roomalaista Saturnusta, jonka nimi toistuu tämän päivän englantilaisessa nimessä: Saturday. Meidän »lauantaimme» nimi on proosallisemmin johtunut kylpemistä merkitsevästä löga sig. Viikonpäivien tavoin on alkujaan myöskin eläinradan kaksitoista tähdistöä — ainakin osittain — saanut nimensä babylonialaisilta.
Babylonialaisten kuukausissa oli vuoroin 29, vuoroin 30 päivää. Koska kalenterivuosi siten pian tuli olemaan melkoisen paljon edellä todellista aurinko vuotta, lisättiin määrättyinä vuosina kolmastoista kuukausi. Tämä tapahtui kauan jokseenkin umpimähkään. Vasta 6. vuosisadalla e.Kr. siinä alettiin noudattaa varmoja sääntöjä.
Kukin kuukausi oli omistettu jollekin eläinradan kahdestatoista merkistä, mutta lisätty kolmastoista kuukausi tarvitsi myöskin jonkin eläimen tunnuskuvakseen ja sai korpin, onnettomuuden linnun. Siitä saakka luku 13 — ylimääräinen, korpinluku — on uskollisesti säilyttänyt onnettomuuden-luvun maineensa.
Tähtitieteellisten havaintojen varhaisuutta Eufrat-Tigrismaassa todistavat lukuisat Assurbanipalin kirjaston katkelmat. Ne ovat nimittäin suuren, 72 savitaulua käsittävän teoksen jäljennöksiä, teoksen, joka enemmän kuin 3 1/2 vuosituhatta sitten laadittiin edellisinä vuosisatoina koottujen tähtitieteellisten havaintojen perusteella. Tätä teosta sekä assyrialaiset että babylonialaiset pitivät erittäin suuressa arvossa, ja sitä laajennettiin aikojen kuluessa uusien tutkimusten tuloksilla.[158] Muinaiset babylonialaiset ovat myöskin jo 3—4 vuosituhatta sitten merkinneet savitauluille yksityiskohtaisia tähtitieteellisiä havaintoja ilmoittaen johtopäätökset, joita niistä laskelmien avulla voitiin tehdä; ja he ovat, erään ammattimiehen sanojen mukaan, jo tänä kaukaisena aikana »yllättävän tarkasti mitanneet eräitten kiintotähtien välisiä etäisyyksiä.» Jo Hammurapin hallitsijasuviin aikana — noin 4 000 vuotta sitten — babylonialaisilla oli niin hyvin järjestetty kalenteri, että täytyy olettaa tähtitieteen jo silloin olleen korkealla tasolla. Muutenhan olisi ollut mahdotonta tarvittavan tarkasti laskea suurten taivaankappaleitten kiertoaikoja.
Kuitenkin on muistettava, että babylonialainen astronomia vanhimpina aikoina oikeastaan oli astrologian palvelija ja vasta myöhään vapautui tästä riippuvaisuus suhteestaan. Tähtitieteellisiä havaintoja ja laskelmia babylonialaiset tosin eivät milloinkaan tehneet pelkästä teoreettisesta harrastuksesta, vaan joko käytännöllisistä syistä tai tutkiakseen jumalien tahtoa ja saadakseen selville tulevia tapahtumia. Sentähden olisi kohtuutonta soveltaa nykyaikaisia tieteellisiä vaatimuksia tähän alkavaan tieteeseen. Babylonialaisten kyvyssä tehdä tarkkoja huomioita ja täsmällisiä laskelmia oli luonnollisesti melko paljon toivomisen varaa.[159] Kaikkia historiallisia ilmiöitä on kuitenkin arvosteltava aikansa ja laatunsa mukaisesti, ja tässä tapauksessa tulee ottaa huomioon alkeelliset välineet, joita muinaisilla babylonialaisilla oli käytettävissään.
Jos astronomiseksi tieteeksi nykyaikaisessa mielessä hyväksytään ainoastaan sellaiset havainnot, joita nykyajan tähtitiede suorastaan voi käyttää, niin mitään sellaista tutkimusta ei oikeastaan ole ennen hellenististä aikakautta, s.o. muutamia vuosisatoja ennen Kristuksen syntymää. Mutta sen aikakauden astronomit olivat tietoisia siitä, missä kiitollisuudenvelassa he olivat babylonialaisille tähtitieteilijöille. He nimittivät itseään mielellään »babylonialaisiksi» ja liittivät havaintonsa ja laskelmansa vanhoihin babylonialaisiin muistiinpanoihin.
Kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ainakaan vielä todistettua, että muinaiset kaldealaiset osasivat ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä, ainakin suunnilleen. Vanhimmat siihen viittaavat tosiseikat ovat Assurbanipalin ajoilta. Hänen kirjastostaan löytyi eräs kuninkaalle Assurin tähtienselittäjiltä saapunut tiedonanto, joka kertoo, että on tapahtunut kuunpimennys, mutta että sikäläiset astrologit eivät ole voineet nähdä sitä, koska taivas on ollut pilvessä. Sentähden he pyytävät, että kuningas antaisi tiedustella kaikista muista Assyrian ja Babylonian kaupungeista, olisiko ehkä joissakin näissä paikoissa huomattu pimennys. — Seikka, joka todistaa vielä enemmän babylonialaisten astrologien eduksi, on toinen savitaulu, jossa kuninkaalle ilmoitetaan kuunpimennyksen tapahtuvan määräpäivänä sekä että se tulee olemaan osittainen ja koskee kuunpyörän koillista osaa.
Babylonialaisten kyvystä laskea auringon- ja kuunpimennyksiä ei kuitenkaan voida olla aivan varmoja, sillä ei ole mitään todistetta siitä, että molemmat pimennykset todella sattuivat ilmoitettuna aikana. Astrologeille tosin ei ollut niinkään vaarallista kuin luulisi, jos he joutuivat häpeään tässä suhteessa. He olivat, kuten ennustajat yleensä, taitavia keksimään verukkeita. Ainahan voi syyttää sitä, että jumalat olivat muuttaneet päätöstään. Tässä toteutuvat muuten suuren tähtitieteilijän Keplerin sanat: »Epäonnistunut ennustus unohdetaan, sillä sehän ei tarjoa muistille mitään määrättyä kiinnekohtaa; mutta toteutunut ennustus säilytetään muistissa naisten tapaan. Ja siten astrologi saa jonkinlaisen sädekehän ympärilleen.»
Ainakaan assyrialaisten hoviastrologien kyvystä tehdä tarkkoja ennakkolaskelmia ei juuri saa korkeata käsitystä, kun lukee eräästä heidän kertomuksestaan Hänen Majesteetilleen, että he kolme päivää tähystelivät auringonpimennystä — jota ei tapahtunut.
Arvostellessamme tätä, kuten niin monta muuta Aasian muinaisia kansoja koskevaa kysymystä, meidän on kuitenkin muistettava, että mehän tunnemme vain pienen osan todistusainehistoa.[160] Jonakin kauniina päivänä voidaan Mesopotamian rauniokummuista tehdä löytöjä, jotka antavat aivan toisia tosiseikkoja arvostelumme perustaksi.
Ensimmäinen pimennys, joka varmasti tiedetään täsmälleen ennakolta lasketuksi, oli se auringonpimennys, joka sattui toukokuun 28. p:nä 585 e.Kr. Sitä ennusti miletolainen Thales, »ensimmäinen kreikkalainen filosofi». Mutta hän olikin kaldealaisten oppilas.
Mutta jos babylonialaiset todellakin ovat osanneet ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä, niin se näyttää joka tapauksessa onnistuneen vain aivan vähäistä aikaisemmin. Ainoa varma tosiseikka, josta meidän on pidettävä kiinni, osoittaa nimittäin, että kysymyksessä oleva ennustus kirjoitettiin vain yhtä tai korkeintaan kahta päivää ennen pimennystä. Babylonialaiset eivät varmastikaan pystyneet seikkaperäisiin laskelmiin monivuotisten havaintojen perusteella, joita tarvitaan ennustettaessa pimennyksiä kauan aikaa edeltäpäin.
* * * * *
Babylonialaisten tähtitieteellisten opintojen rinnalla heidän tietonsa kasvoivat myöskin matematiikassa, alalla, jolla he samaten ainakin osittain ovat uranuurtajia. He käyttivät rinnan kahta erilaista lukujärjestelmää, nimittäin kymmen- ja kuusikymmenjärjestelmää. Suurempi luku ilmaistiin niin ja niin monena kuusilukuna tai kuusikymmenlukuna, aivan kuin me puhumme niin ja niin monesta tusinasta tai tiusta.
Kuusikymmenjärjestelmää käytämme vielä ympyrän jaossa 360 asteeseen ja vuorokauden jaossa tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin. Babylonialaisten matemaattiset tiedot tekivät heille mahdolliseksi mitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisen, jolla muinaisajan kansojen keskuudessa oli sama merkitys kuin metrijärjestelmällä meidän päivinämme. Se perustui kuten metrijärjestelmäkin määrättyyn pituusmittaan, jona babylonialaisilla oli keskimääräinen etäisyys täysikasvuisen ihmisen kyynärpäästä keskisormen kärkeen, siis mitta, joka suunnilleen vastasi meidän päiviemme kyynärää.
Kirjallisuutta:
Franz Xaver Kugler, Sternkunde und Sterndienst in Babel.
A.H. Sayee, The astronomy and astrology of the babylonians.
Ernst F. Weidner, Handbuch der babylonischen Astronomie.
Alfred Jeremias, Das Alter der babylonischen Astronomie.
H.V. Hilprecht, Mathematical, metrological and chronological tablets from the temple of Nippur.
F.X. Kugler, Im Bannkreis Babels.
Hugo Winckler, Die babylonische Kultur in ihren Beziehungen zur unsrigen.
C.F. Lehmann, Babyloniens Kulturmission einst und jetzt.
Martin P:son Nilsson, Tideräkningens uppkomst.
Nat. Beckman, Tideräkning och historia.
LÄÄKINTÄTAITO BABYLONIASSA.
Tauteja Babyloniassa, kuten muinaisessa Idässä yleensä, käsiteltiin alkujaan aina loitsuilla. Koko babylonialaista sivistystä voi nimittää loitsukulttuuriksi. Loitsut ja taiat olivat babylonialaisilla keskeisimpänä osana miltei kaikissa tieteissä. Kokonainen sarja loitsutauluja alkaa sanoilla: »Jos ihminen sairastaa yskää», toinen: »Jos ihminen sairastaa suonenvetoa jalassaan, niin ettei hän voi kävellä» j.n.e.
Vasta kun ei onnistuttu loitsuilla karkoittamaan pahaa henkeä, joka oli asettunut sairaan ruumiiseen, turvauduttiin lääkkeisiin tai leikkaustoimenpiteisiin.
Kun nykyjään yhä enemmän on huomattu, miten suunnaton merkitys uskolla on sellaisten tautien parantamisessa, jotka aiheutuvat sielullisista tai hermohäiriöistä, niin ymmärtää paremmin taikuuden sielullisten vaikutusten tarkoituksen ja merkityksen, josta tosiaan voi käyttää nykyaikaista nimitystä suggestio.
Anatomiset tiedot eivät Kaksoisvirtainmaassa olleet läheskään sillä kannalla kuin Niilinmaassa, johtuen siitä, että babylonialaiset eivät uskonnollisista syistä milloinkaan uskaltaneet ryhtyä ruumiinavauksiin. On useita babylonialaisia lääketieteellisiä teoksia, joissa luetellaan erilaisia taudinoireita, mutta se tapahtuu sangen pintapuolisella tavalla käymättä käsiksi itse taudin aiheuttajaan.
Tyypillinen esimerkki muinaisten babylonialaisten taudinmäärittelystä ja käsittelystä on seuraava, eräästä senaikaisesta »lääkärikirjasta» otettu teksti: »Jos mies on nauttinut jotakin juovuttavaa juomaa ja hänen päänsä on sekava, hänen puheensa tolkutonta, hän on menettänyt järkensä ja hänen silmänsä tuijottavat», niin on otettava yksitoista nimeltä mainittua yrttiä, survottava ne yhteen ja »annettava hänen juoda sitä väkijuomaan sekoitetussa öljyssä aamulla ennen auringon nousua ja ennenkuin kukaan on häntä suudellut. Silloin hän on paraneva.»
Todistuksena siitä, että esimerkiksi keuhkotautia esiintyi jo muinaisessa Babyloniassa on eräs lääketieteellinen nuolenpääkirjoitustaulu, joka erikoisesti viittaa tyttöjen alttiuteen tälle kavalalle taudille kehitysiän ensimmäisinä vuosina. Siitä sanotaan: »Kun tytöt alkavat tulla täysin kehittyneiksi, ja kasvava kuu rupeaa vaikuttamaan heidän vereensä, eivätkä he saa kuukautisiaan säännöllisesti, niin valaskalan tähdistö aiheuttaa hivuttavan, kuolettavan yskän; ja vaara on sitä suurempi, mitä kauempana aurinko on keskitaivaalta.» Viimeisistä sanoista ilmenee, että auringon parantava vaikutus tuberkuloottisiin tauteihin oli jo silloin huomattu.
Babyloniassa kuten Egyptissäkin lääkemääräykset ovat usein erittäin yksityiskohtaisia lääkeaineiden kokoonpanoon ja käyttötapaan nähden. Enimmät lääkkeet saatiin kasvikunnasta, mutta siinäkin sai taikausko sijansa. Orjantappuran juuret esim. kelpasivat erään taudin parannuskeinoksi vain sillä edellytyksellä, että ei saanut näkyä auringonvaloa, kun sitä nyhdettiin maasta. Erästä toista tautia vastaan sama kasvi auttoi vain siinä tapauksessa, että se oli kasvanut haudalla. — Myöskin ihmis- ja eläinkunnasta saatuja aineita — usein laadultaan erittäin vastenmielisiä — käytettiin Eufratin ja Tigris-virran varrella kuten Niilin rannoillakin, ja kivikuntakin sai luovuttaa oman osansa.
Kirjallisuutta:
Friedrich Küchler, Beiträge zur Kenntnis der assyrisch-babylonischen
Medizin.
Felix von Oefele, Keilschriftmedizin in Parallelen (»Der alte Orient» 1904).