ISRAELILAISET JA FOINIKIALAISET

SYYRIAN KANSAT.

Se 50 penikulman pituinen rannikkoalue, joka etelässä rajoittuu Egyptiin ja pohjoisessa Vähän-Aasian niemimaahan, ei koskaan, päinvastoin kuin Egyptin ja Mesopotamian oli laita, päässyt pikkuvaltioastetta pitemmälle. Itse luonto asetti esteitä noiden monien pienten yhteiskuntien sulautumiselle yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Täällä ei ollut sellaista elävöittävää ja koko maalle yhteistä valtasuonta kuin Niili tai Eufrat. Päinvastoin viljelyskelpoisen maan pirstoivat vaikeapääsyiset vuoret, jotka erottivat seudut toisistaan Norjaa tai Sveitsiä muistuttavalla tavalla.

Pohjoisesta etelään suuntautuu Libanon, »Valkoinen vuori», suurimman osan vuotta lumihohteisine harjanteineen, ja rinnan sen kanssa kulkee Antilibanon, molemmat lähes Pyreneitten korkuisia. Rannikkoa pitkin leviävää kalkkimaavyöhykettä kastelevat vuoripurot ja pikkuvirrat, jotka itse ovat kuljettaneet mukanaan hedelmällistä maata matkallaan sulavan lumen peittämältä vuorenharjalta sen juurelle asti. Mutta vuoren pääjonosta lähtevät haarautumat leikkaavat tämän viljelykseen kelpaavan maan kapean vyöhykkeen poikittaiseen suuntaan niin tiheään, että niiden välissä olevat maa-alueet ovat vain jonkin harvan neliöpenikulman laajuiset, ja muutamin paikoin ne laskeutuvat aivan äkkijyrkkinä mereen. Syyrian oli luonto siis määrännyt useiden pikkuvaltioiden maaksi ja sellaisena pysymään.

Jos siis luonto itse rakensi esteitä vilkkaalle liikeyhteydelle ja rauhalliselle yhteistoiminnalle Syyrian pikkukansojen kesken, eivät vuorijonot sitävastoin olleet ylitsepääsemättöminä esteinä heille, kun oli ryhdyttävä taisteluun toistensa kanssa. Näiden pikkuyhteiskuntien poliittinen historia onkin suureksi osaksi kertomusta ainaisista riidoista ja kahakoista ja sodista, jotka »sotajoukkojen» suuruuteen nähden usein tuntuvat meistä suorastaan tämän käsitteen ivailulta, samoinkuin näiden pikkuvaltioiden »kuninkaat», joksi he itse nimittivät itseään, tuskin ovat muuta kuin suurtilallisia tai pikkupasshoja.

Kun sitävastoin on kysymys Syyrian kansojen osuudesta rauhan toimissa, silloin niiden harvalukuisuus on omiaan herättämään vain suurempaa kunnioitusta, kun näkee, minkä erinomaisen tärkeän tehtävän varsinkin kaksi niistä, nimittäin israelilaiset ja foinikialaiset, ovat suorittaneet kulttuurin historiassa.

ISRAELILAISET.

Israelilaisten historian kirjoittaminen on vaikeampaa kuin minkään muun tunnetun kulttuurikansan, koska melkein kokonaan puuttuu sekä tämän kansan aikaisempia vaiheita koskevia samanaikaisia asiakirjoja että kiinteitä muinaismuistoja. Israelilaisten historian päälähteenä on siis Vanha Testamentti. Sen erinomainen uskonnollinen ja kirjallinen merkitys tekee tämän puolen »kirjojen kirjaa» aivan ainutlaatuiseksi kaikesta, mitä kirjoitettu on. Mutta kun tätä kirjaa on käytettävä puhtaasti historialliseen tarkoitukseen, on siinä niinkuin yleensäkin erotus tehtävä ensi- ja toisenkäden lähteiden välillä. Edellisiin — niihin, jotka ovat luotettavien ja asiaan perehtyneiden miesten kirjoittamia, jotka itse ovat nähneet, mitä kertovat —, kuuluvat ennen kaikkea profeettain kirjoitukset. Mitä sitävastoin historiallisiin kirjoihin tulee, on otettava huomioon, että ne ovat syntyneet vasta juutalaisten Baabelin vankeuden jälkeen. Ne perustuvat osittain sukupolvesta sukupolveen kerrottuihin taruihin, osittain vanhoihin, nyt hävinneisiin lähdekirjoihin. Nämä kirjat ovat kuningasten aikakirjoja ja muita teoksia, jotka osittain ovat syntyneet ylistämistarkoituksessa, aivan niinkuin egyptiläiset ja babylonialaiset voittopiirtokirjoitukset, ja sentähden toisinaan esittävät saman tapahtuman melko eri tavalla. Naiivina aikana, jolloin historiallinen kritiikki oli tuntematon käsite, ei ollut ketään, joka olisi pannut pahakseen, joskin ristiriitaisia perimätaruja vallan tyynesti esitettiin rinnakkain. Niin on kerran ollut laita kaikissa maissa. Vanhimmat historiankirjoittamis-yritykset olivat oikeastaan mahdollisimman lukuisain perimätietojen kokoamista ja säilyttämistä.

Raamatun kriitillisen tutkimuksen päätehtävänä on ollut koettaa selvitellä näiden erilaisten perimätietojen ja lähdekirjojen keskinäistä suhdetta ja arvoa historiallisina lähdekirjoina. Se on nyt runsaan miespolven ajan Vanhan Testamentin kirjoihin soveltanut samanlaista historiallista kritiikkiä, mitä nykyajan historiantutkimus käyttää toisten kansojen historiaa koskeviin lähdekirjoihin nähden. Älykkäästi tutkittuaan varsinkin Mooseksen kirjoja ovat tämän alan erikoistutkijat mielestään voineet todeta, että nämä kirjat aikojen kuluessa ovat syntyneet useiden lähteiden yhteensovittelusta, joista vanhimmat menevät ajassa taaksepäin aina kuningasaikaan asti, noin vuoteen 850 e.Kr., mutta nuorimmat ovat Baabelin vankeuden ajoilta, noin v. 500 e.Kr. Vanhin näistä lähteistä on kertomus Juudan kansan vaiheista maailman luomisesta asti melkein kuningasaikaan saakka. Useat Mooseksen kirjain ihanimmista kertomuksista juontavat alkunsa tästä lähteestä. »Tämä teos» — sanoo eräs tämän alan erikoistutkija — »tarjoaa vanhimman, taisteluintoisen ja luottamuksellisen Israelin esityksen itsestään, ennenkuin se pienistä oloistaan joutui suurvaltojen sotaan, ennenkuin onnettomuudet alkoivat ja saattoivat kansan näkemään oman historiansa, tulevaisuutensa ja Jumalansa uudessa valossa — millä käsityksen muutoksella oli niin laajakantoiset uskonnonhistorialliset seuraukset.»

Kävisi liian seikkaperäiseksi ja vaikeaksi yrittää tässä selvitellä kysymystä, miten on ollut mahdollista, kuten sanottu, Mooseksen kirjoista löytää jälkiä eri lähdekirjoista. Tällainen selvittely edellyttää välttämättömästi muun ohessa perusteellista itämaisten kielten tuntemista. Saamme tyytyä muutamiin esimerkkeihin, joista selviää, miten tähän tulokseen on päästy. Sekä Mooseksen kirjat että muut Vanhan Testamentin historialliset kirjat kertovat toisinaan itse, että ovat perustaneet kertomuksensa vanhoihin, nyt hävinneisiin lähteisiin.[161] Monta kertaa on ollut sangen helppoa, nähdä, missä yhteensommiteltujen eri lähteiden saumat kulkevat. Usein esitetään nimittäin sama tapahtuma kahdella eri tavalla samassa historiallisessa kirjassa, kuten molemmat luomiskertomukset ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, toinen 1. luvussa, toinen luvussa 2:4 seur., tai molemmat kertomukset vedenpaisumuksesta, jotka ovat toisiinsa kudotut luv. 6—7, mutta sisältävät toisistaan eroavia tietoja eläinten luvusta, jotka Nooa otti mukaansa arkkiin, sekä siitä, kuinka kauan vedenpaisumusta kesti. Samoin on kertomuksen laita siitä, kuinka Mooses sai faaraon suostumaan Israelin kansan lähtöön Egyptistä, sekä itse lähdöstä ja Punaisen meren ylimenosta. Että nämä ja muutkin kaksoiskertomukset ovat peräisin eri lähteistä, selviää lisäksi erinäisistä, selväpiirteisistä kielen, ajatussuunnan ym. erilaisuuksista, joita kuitenkin vain ammattitiedemiehet pystyvät arvostelemaan, mutta jotka ovat olleet tärkeänarvoisia eri lähdekirjojen ikää ja historiallista arvoa määrättäessä.

* * * * *

Jos sitten käännymme niihin Palestiinan vanhimman historian lähdekirjoihin, jotka käyvät historiallisista todistuskappaleista, saamme ensi vilahduksen siitä El Amarna-arkistossa säilyneissä syyrialaisten ruhtinaiden faaraolle lähettämistä kirjeistä. Näissä kaikuu yleinen valitus siitä, kuinka beduiiniheimot ovat tunkeutumassa Palestiinaan. Sillä kertaa kanaanilaiset ovat maahan muuttamassa. Mutta tuskin nämä olivat ehtineet asettua oikein vakinaisesti asumaan sinne, ennenkuin heitä — 12. vuosisadalla e.Kr. — ahdistaen uhkasivat toiset paimentolaiskansat: etelästä päin filistealaiset ja idästä israelilaiset. Ja tuskin taas nämä ovat ehtineet asettua pysyväisesti asumaan Palestiinaan, ennenkuin he vuorostaan saavat otella toisten ahdistavain erämaanheimojen kanssa: moabilaisten, ammonilaisten, midianilaisten, amalekilaisten y.m. Loppumattomiin jatkuvaa satua hedelmällisestä maasta, joka vastustamattomasti houkuttelee luokseen erämaan lapsia. Ja tästä alati jatkuvasta olinpaikan vaihdosta on Israelin vaellus vain osa; toiset kansat ovat käyneet edellä ja toiset seuranneet jäljessä.

Kun israelilaiset valloittivat »Kanaaninmaan», asui siinä korkealla sivistysasteella olevia kansoja. Kanaanilaiset — joiksi heitä tavallisesti nimitetään — eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä kansakuntaa, vaan olivat kirjavaa sekoitusta eri heimoista, joista kumminkin ainakin useimmat, samoinkuin uudet anastajat, näyttävät kuuluneen seemiläiseen rotuun.

On aivan luonnollista, etteivät nämä kansat olleet voineet jäädä osattomiksi naapurimaan Egyptin ja yleensä Etu-Aasian rikkaasta kulttuurikehityksestä, kun ottaa huomioon, että Niilin ja Eufrat-Tigriksen varsilla olevien kahden suuren kulttuurimaan välisen kauppavaihdon täytyi tapahtua Syyrian kautta, ja että Syyrian rannikkokaupungit olivat Mesopotamian ja Välimeren itäosan saarten välisen tavaranvaihdon tuonti- ja vientisatamina.

Tästä rauhallisesta kanssakäymisestä mahtavain naapurikansani kanssa Syyrian kansat saivat kuitenkin kokea vähemmän miellyttäviä seurauksia. Heidän maastaan aiheutui riitaisuuksia sekä assyrialais-babylonialaisten suurkuninkaiden ja Egyptin faaraoiden että myöskin, kuten edellä olemme nähneet, heidän itsensä ja heettiläisten välillä. Houkuttelihan nimenomaan Syyrian oma pikkuvaltioiksi pirstoutuminen valloitushaluisia naapureita sekaantumaan pikkuruhtinaiden keskinäisiin väleihin.

Sanalla sanoen: jouduttuaan kosketuksiin suurten naapurikansat kanssa Syyria pääsi osalliseksi niiden kokemuksiin niin hyvin rauhallisesta sivistyksestä kuin sotataidosta, ja täällä syntyi siis sekakulttuuri, jota oppilaat sitten erinäisissä kohdin osittain edelleen kehittivät, osittain vuorostaan välittivät Euroopan kansoille. Todistuksena egyptiläisestä vaikutuksesta ovat ne suuret määrät egyptiläisiä koristeita ja varsinkin kuoriaisia, jotka muinaistutkijat ovat kaivaneet esiin Palestiinassa. Ja babylonialaisesta vaikutuksestahan puhuu tuo hämmästyttävä tieto, jonka El Amarnan ja Bogasköin löydöt taannoin antoivat, että kaikki Palestiinan pikkukuninkaat ulkomaankirjeenvaihdossaan Egyptin faaraoiden ja heettiläisten kuninkaiden kanssa käyttivät nuolenpääkirjoitusta. Ja vielä enemmän sanoo meille samankaltainen vaikka melkoista pienempi Palestiinassa tehty arkistolöytö, jonka avulla on saatu todetuksi, että nämä pikkukuninkaat keskinäisessä kirjeenvaihdossaankin käyttivät babylonian kieltä.

Ja babylonialaista vaikutusta erittäinkin israelilaisiin todistaa ennen kaikkea juutalaisten patriarkkain historia. Olihan heidän »kantaisänsä» Aabraham babylonialainen, kotoisin Kaldean Urista, joka oli kuun jumalan ikivanha palvontapaikka. Täällä hän eli Hammurapin, Raamatun Amrafelin, aikaan. Aabraham oli siis perinyt babylonialaisen uskonnon ja viisausopin, mutta sai aikaa myöten ympäristönsä uskosta eriävän, oman uskontonsa; ja saadakseen pitää uskontonsa rauhassa hän lähti toiseen maahan.

Toisen Mooseksen kirjan sisältämät israelilaiset lainkäskyt osoittivat myöskin monessa kohden huomattavaa yhtäpitäväisyyttä Hammurapin lain kanssa. Tarvitsee vain ajatella hyvitysperiaatetta »silmä silmästä, hammas hampaasta». Myöskin näiden lakikokoelmain yksityiset lainkäskyt ovat läheistä sukua sekä sisällöltään että keskinäiseen järjestykseensä nähden. »Tämä yhtäpitäväisyys», sanoo eräs etevä Israelin historian tuntija, »ei voi olla tilapäistä. Selitys on todennäköisesti etsittävissä siitä, että Israel oli Kanaanissa tutustunut babylonialaiseen oikeuteen ja mukaillut sitä.» Hammurapin laki edellyttää kuitenkin korkeampaa maallista kulttuuria kuin Mooseksen laki sekä lujaa valtiojärjestystä, jotavastoin Israelin vanhin lakikokoelma todistaa korkeampaa uskonnollista kehitystä.

Assurbanipalin kirjastosta olemme myöskin voineet saada tietoomme, että läheistä yhtäläisyyttä on olemassa toiselta puolen babylonialaisten ja toiselta puolen heprealaisten luomis- ja vedenpaisumuskertomusten välillä. Kaikki viittaa siihen, että heprealainen tulvakertomus on babylonialaisen tarun muunnos monoteistiseen suuntaan, ja ne osoittavat ihmeteltävää yhtäläisyyttä yksityiskohdissakin.

Kun nykyisin jo eri tahoilta on koottu joukko vastaansanomattomia todisteita siihen, että vilkas liikeyhteys on ollut olemassa vanhan Idän kaikkien kansakuntien välillä, on päästy siitä väärästä käsityksestä, että kukin näistä kansoista on muodostanut oman suljetun maailmansa, jonka rajoissa omaperäinen kulttuuri on kehittynyt saamatta vaikutusta muualta. Eikä Juudan kansa tee poikkeusta säännöstä.

Varmana on pidettävä, että israelilaiset jo ammoin ovat olleet egyptiläistenkin vaikutuksen alaisina, koskapa he kauan aikaa ennen Palestiinaan tuloaan oleskelivat faaraoiden maassa.[162] Mutta he olivat kaikissa tapauksissa aineelliseen kulttuuriin nähden alemmalla kehityskannalla kuin kanaanilaiset. He olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, joka oli riippuvainen laidunmaiden saannista; ja kerran, katovuoden sattuessa, he pyrkivät Egyptiin, jossa oli enemmän laidunta ja viljaa saatavissa. Gosenin maa, johon he saivat asettua asumaan, oli varsinaisen Egyptin ja Siinain niemimaan välinen raja-alue. Että, faarao israelilaisille luovutti tämän itäisen suistomaan rikkaat ruoholaitumet, ei varmaankaan riippunut yksinomaan hänen hyvyydestään. Ehtona oli luultavasti, että israelilaiset antautuivat Egyptin yliherruuden alaisiksi ja näin ollen joutuivat muodostamaan hyödyllisen puskurivaltion Egyptin ja idässä liikkuvien kiusallisten beduiinijoukkueiden välille.

Kauan on suurella mielenkiinnolla odotettu, että muinaistutkijain Egyptissä suorittama työ antaisi joitakin tietoja Israelin lapsista ja heidän orjuudestaan Egyptin maassa. Tutkimukset ovat olleet perusteelliset. Tulos ei ole ollut runsas, mutta silti jotenkin ratkaiseva.

Muistamme toisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa olevan kertomuksen, kuinka faarao rasitti Israelin lapsia orjuudella. »Ja heidän täytyi rakentaa faaraolle varastokaupungit Pitom ja Ramses.» Pitomin kaupungin näkyy muuan etevä egyptologi kaivauksillaan onnistuneen löytämään. Hän arvelee myöskin parin piirtokirjoituksen nojalla voineensa todeta sen Ramses II:n rakentamaksi. Edelleen hän luuli löytäneensä siellä suurten vilja-aittojen rauniot, mutta toiset ammattimiehet epäävät jyrkästi hänen johtopäätöksensä tässä kohdin ja selittävät niiden olevan linnoitusten raunioita. Oli miten oli, todennäköisistä arkeologisista tuloksista on yleensä tehty se johtopäätös, että sortajafaarao oli Ramses II. Toisen Mooseksen kirjan kertomuksen mukaan hänen poikansa ja seuraajansa Merenpthah, joka hallitsi 1225—1215 e.Kr., siis varmaan oli se faarao, joka paadutti sydämensä eikä tahtonut päästää Israelin lapsia luotansa, ennenkuin Herra Mooseksen kautta oli lähettänyt kymmenen maanvaivaa Egyptiin.[163]

Kaikki näytti siis olevan historiallisesti hyvin selvitettynä. Silloin tuli v. 1896 uusi hämmästyttävä tieto: Flinders Petrie oli löytänyt kuningas Merenpthahin voittoja ylistävän piirtokirjoituksen, jossa »Israel» mainitaan Palestiinassa asuvaksi! Kuinka tämä ristiriitaisuus on selvitettävissä? Todennäköisin niistä teorioista, joita tässä tarkoituksessa on esitetty, on se, ettei koskaan koko Israelin kansa, vaan ainoastaan osa, ensi sijassa Raakelista polveutuva, nimittäin Joosefin ja Benjaminin heimot, ole Egyptiin lähtenyt. Useimmat n.s. Lea-heimoista, joiden yleensä oli ollut tapana kulkea toisia teitä kuin Raakel-ryhmän, olisivat sitävastoin jääneet Palestiinaan.

Raamatullisen arkeologian erikoistuntijain keskuudessa on kuitenkin olemassa toinen, vahvasti edustettu suunta, jonka mukaan Israelin lapset olisivat oleskelleet Egyptissä kaksi vuosisataa aikaisemmin, Amenhotep III:n ja Ekhnatonin päivinä. Tämän olettamuksen yhteydessä on noussut tuo mielenkiintoinen kysymys, missä määrin Ekhnatonin monoteistiset pyrkimykset ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin.

Jos kuitenkin ensin mainittu teoria pitää paikkansa, niin Raakel-heimot olivat sen kehityksen kannattajia, mikä teki Israelin kansasta maailmanhistoriassa ensimmäisen, joka antautui yhden ainoan kaikkivaltiaan jumalan palvontaan. Sillä juuri nämä heimot ne siinä tapauksessa Mooseksen johdolla ihmeellisellä tavalla pelastuivat Punaisen meren yli mennessään. Luoteen ja myrskyn yhteisvaikutus Voi olla selityksenä. Vielä ymmärrettävämmäksi käypi tapahtuma, jos olettaa, että Israelin lasten kulku kävi niiden matalien rämeiden ja pienten järvien kautta, jotka siihen aikaan olivat varsinaisen Punaisen meren jatkona ja täyttivät osan nykyistä Suezin kannasta.

Siitä hetkestä asti, jolloin israelilaiset niin ihmeellisellä tavalla pelastuivat ja meri nieli heitä takaa-ajavan egyptiläisen sotajoukko-osaston — sillä suurempi kuin osa siitä tämä ei liene voinut olla —, olivat he sisimmässään vakuutettuja siitä, että Jahve oli Israelin auttaja ja suojelija. »Tämä hetki on», sanoo muuan etevä juutalaisten historian tutkija», tehnyt Israelin kansaksi, eikä Israel koskaan ole unohtanut sitä.» Tämä ihmetyö teki kansan alttiiksi Mooseksen uskonpuhdistustyölle, joka »antoi Israelin heimoille, valtiollisen yhteyden sijaan, uskonnollisen yhdyssiteen niin lujan, että se säilytti Israelin läpi kaikkien maallisten ja hengellisten ahdistusten.» Mutta välittömästi on Mooses — yllä esitetyin edellytyksin — toiminut vain Raakel-heimojen keskuudessa, ja vasta niiden välityksellä hänen aatteensa levisivät Kanaanissa asuvien israelilaisten keskuuteen.

* * * * *

Kun israelilaiset tunkeutuivat Kanaaniin, heidän ei onnistunut päästä koko maan herroiksi. Useat kaupungit, m.m. Jerusalemin luja linna, jäivät kanaanilaisten haltuun. Lopuksi kanaanilaiset ja israelilaiset tekivät liiton keskenään ja asuivat sitten rauhallisesti vierekkäin. On aivan luonnollista, että asiain niin ollen israelilaiset joutuivat sen kansan aineellisen kulttuurin vaikutuksen alaisiksi, johon he nyt osittain sulautuivat.

Israelin valtakunnasta ei vielä voi puhua. Nyt ainoastaan joukko siihen asti paimentolaisina eläneitä erämaan heimoja on muuttumaisillaan vakinaisesti asuvaksi, maataviljeleväksi ja kauppaaharjoittavaksi kansaksi. Heidät koossapitävä side on enemmän uskonnollista kuin valtiollista laatua. Mutta kanaanilaisten epäjumalanpalvelus uhkasi alati katkaista tämän siteen, ja yhtenänsä kuulee Vanhassa Testamentissa kerrottavan Jahvesta luopumisesta ja kääntymyksestä Baalin ja Astarten hekumalliseen ja lihalliseen palveluun. Ajan pitkään voitti kuitenkin Jahveopin sisäinen voima kiusauksen palvella muita jumalia.

Mutta kaikki laajasuuntaiset aatteelliset yhtymispyrinnöt vaativat tässä matoisessa maailmassa ulkonaisen järjestyksen tukea. Tämä saavutettiin vasta kuin Saul valittiin kuninkaaksi ja maa sai monarkkisen hallitusmuodon. Saul on persoonallisesti onneton ihminen, disharmoninen luonne, jonka koko elämä oli ainaista suurta tragediaa. Hänen hallituksensa oli taistelua »Jahven lähettämää pahaa henkeä» ja filistealaisia vastaan, jotka ryöstäen ja hävittäen samoilivat Israelin maassa. Taistelussa heitä vastaan Saul kärsi niin musertavan tappion, että hän epätoivoisena surmasi itsensä syöksymällä omaan miekkaansa.

Hänen seuraajansa Daavid oli suuripiirteinen sankarikuningas, mies, jonka luonteessa jalot ja tympäisevät ominaisuudet olivat yhdistettyinä. Hänen valtaistuimelle noustessaan, joka tapahtui v:n 1000 vaiheilla e.Kr., alkoi valtiollisten suurvaltapyrkimyksien aika valloitussotineen, jotka olivat luoda uuden syyrialaisen suurvallan heettiläisvaltion tilalle.

Kuningas Daavidin työtä jatkoi hänen poikansa, loistonhaluinen, viisaudestaan ja kallisarvoisista rakennuksistaan tunnettu Salomo, joka rakennutti Jerusalemin temppelin ja itselleen komean palatsin. Hän solmi ystävyysliiton Egyptin kuninkaan kanssa ja nai faaraon tyttären. Hän lähetti kultamaahan Ofiriin[164] kauppalaivoja, jotka palasivat sieltä lastattuina kullalla, hopealla ja jalokivillä, kallisarvoisilla puulajeilla, norsunluulla ja apinoilla.

Mutta hänen loistonhalunsa kysyi rahoja, ja rakentamishimoaan tyydyttääkseen hän rasitti kansaansa pakkotyöllä. Hänen kuningaskuntaansa alkoi ilmaantua itämaisen itsevaltiuden piirteitä. Israelin kansassa heräsi yleinen halu luoda niskoiltaan »raskas ies». Salomon kuoltua valtakunnan pohjoisosien heimot nousivat kapinaan hänen poikaansa vastaan ja perustivat v. 930 vaiheilla Egyptin suojaamina itsenäisen valtakunnan. Siten pirstoutui Palestiina eteläiseen Juudan ja pohjoiseen Israelin valtakuntaan, ja ainiaaksi oli päättynyt kehittyminen syyrialaiseksi suurvallaksi, jonka Daavid oli pannut alulle. Israelin historia on siitä lähtien melkein lakkaamaton sarja hovijuonia, sotilaskapinoita ja murhia. Valtakunnan monista kuningassuvuista vain pari hallitsee kahta sukupolvea kauemmin. Valtiollisella alalla israelilaisilla ei siis koskaan ollut tärkeätä tehtävää. Heidän maailmanhistoriallinen merkityksensä liikkuu alalla, joka ei ole tästä maailmasta.

Israelin valtakunnan hajottua ei yksikään syyrialainen valtio kyennyt vastustamaan niitä mahtavia valloittajia, jotka ennen pitkää siihen asti vaarattomasta Assyriasta loivat valtatekijän. Assurnasirpalista alkaa heidän kauhistuttava sarjansa, miespolvea myöhemmin kuin Israelin valtakunnan hajoaminen. Vuonna 722 antoi Sargon II Israelin valtakunnalle kuoliniskun. Varakkaat ja johtavat kansanluokat vietiin assyrialaisen tavan mukaan Assyrian valtakunnan eri seutuihin, ja assyrialaisia ja babylonialaisia asetettiin siirtolaisina vangittujen tilalle.

Etäisen ja suojatun asemansa turvin Juudan valtakunta sai säilyä vuoteen 586 e.Kr., jolloin Nebukadnessar teki lopun siitä. Hän valloitti Jerusalemin ja poltti koko kaupungin ynnä sen ihanan temppelin. Eloon jääneistä asujamista varakkaammat vietiin Baabelin vankeuteen, mutta enemmistönä oleva köyhälistö sai jäädä paikoilleen.

Siihen loppuu Israelin kansan poliittinen satu. »Sen hillitön, tulinen vapaudenrakkaus on» — sanoo sen historian syvällisin tutkija — »kukistanut sen. Tämäpä juuri kaikiksi ajoiksi takaa tälle kansalle myötätuntoisuutemme. Jos Israel olisi ymmärtänyt vapaaehtoisesti alistua vieraan hallittavaksi, niin se olisi säästynyt viimeiseltä onnettomuudelta. Israelin poliittinen perikato oli kuitenkin vain näennäisesti itse kansan perikato. Tämä kansa ei ole kuollut sukupuuttoon, mutta se on juureton.» Ja eräs etevä Israelin historian tuntija sanoo: »Tällä kansalla ei koskaan ole ollut aikaa tai tilaisuutta katsoa mukavuuttaan tässä maailmassa tai kehittyä suurvallaksi — on epävarmaa, kuinka silloin sen aatteellisen tehtävän olisi käynytkin. Se sai kodikseen maan, missä se ei koskaan oikein voinut päästä rauhaan, maan, missä kaksi maanosaa ynnä sen ajan etevimmät kulttuurivallat kohtasivat toisensa, ja josta ei ollut pitkää matkaa kolmanteenkaan maanosaan — jotta, kun aika oli täytettyjä henkinen hedelmä kypsynyt, tämä voisi tulla niin monen omaksi kuin suinkin mahdollista.»

Vastoinkäymisen ja häväistyksen aika koitui sekä Israelin että Juudan jaloimmille hengille uskonnolliseksi puhdistukseksi. Pelko, että mahtavampien kansojen jumalat houkuttelisivat puolelleen Jahven kansan, saattoi Mooseksen uskon etevimmät kannattajat järjestymään profeettakunnaksi, jonka tarkoituksena oli puolustaa sitä vieraita jumalia vastaan. Näiden yhtymäin jäsenet nimittivät itseään »profeettain pojiksi» ja perustivat siirtoloita kansan keskuuteen. Profeettain kerrotaan vanhempina aikoina suurin joukoin kulkeneen ympäri vuoristoissa, haltioituneina laulaen ja tanssien. Heidän edellään kaikui huilujen, harppujen ja rumpujen pärisevä musiikki. Tämän vaikutuksesta he vaipuivat uskonnolliseen hurmostilaan, heidät valtasi »Jahven henki», he ennustelivat ja saarnasivat pyhää sotaa Israelin vihollisia ja sortajia vastaan. Tuotattihan suuri profeetta Elisakin harpunsoittajan, kun kuningas Josafat kysyi häneltä neuvoa. »Tuokaa minulle harpunsoittaja», hän sanoi. »Ja kun soittaja soitti, tuli Herran käsi hänen päällensä. Hän neuvoi kuningasta kaivauttamaan kaivoja erämaahan vedenpuutteen torjumiseksi. Ja katso: ne täyttyivät vedellä. Mutta Elisan aikana profeettaliike oli jalostunut, ja sitä kannattivat miehet, jotka siveellisessä voimassa olivat edelläkävijöitä. Järjestymättöminä joukkoina kiertelevien ja hurmaantuneiden haaveksijoiden sijaan oli, kuten mainittu, tullut järjestyneitä profeettakuntia, joiden jäsenet elivät enemmän tavallisten ihmisten tavalla, muodostivat perheitä ja viljelivät maatansa, mutta saivat osittain ylläpidokseen lahjoja kannattajiltansa, joihin he suuresti vaikuttivat. Myöhempien aikojen kristittyjen erakkojen kaltaisia askeetteja he siis eivät olleet, mutta heidän joukossaan on tavattavissa sellaisia maailmankieltäjätyyppejä kuin Elia, taistelijahahmo, joka on henkistä sukua kansan lapsuudenaikaiselle Moosekselle. Elia on puettu parkitsemattomasta nahasta valmistettuun viittaan, hänellä ei ole kiinteää asuntoa, hän oleskelee enimmäkseen erämaassa ja sukeltaa äkkiarvaamatta esiin milloin missäkin Herran lähettämänä salamana. Samanlaista elämää viettää hänen seuraajansa Elisa, joka Elian kutsusta jättää härkänsä auran eteen ja sitten vetäytyy pois vuorten rotkoihin ja onkaloihin. Hän ei arastele sanomasta totuuden rankaisevia sanoja jumalattomille, olivatpa ne vaikka kuninkaita tai kuningattaria, jotka rikkovat Jahven käskyjä vastaan.

Valtavin profeettailmestys on Jeremia, muinaisuuden ehkä mahtavin persoonallisuus — käyttääksemme Schückin sanoja —, tuo suuri mietiskelijä sanomattomine suruineen, rikkaine, itseensäsulkeutuneine sielunelämineen, tuo jalo, vakavan miehuullinen erakko, joka taistelee kaikkia vastaan ja on kaikkien vainoama, mutta täynnä palavaa rakkautta sitä kansaa kohtaan, johon hän kuuluu. Kun hän oli vaipua epätoivon syvyyteen, hän löysi pelastuksensa antautumalla kokonaan Jumalalle, jonka tahdon tulkitsijaksi hän tunsi itsensä. Tästä hetkestä asti kimmoavat vihan ja vainon nuolet tylpistyneinä takaisin hänen sielustaan.»

»Kolmea suurta juutalaista profeettaa Jesajaa, Jeremiaa ja Hesekieliä voipi verrata», sanoo filosofi Schneider, »kolmeen uskonpuhdistajaan: voimakkaaseen Lutheriin, persoonallisesti hienoon Zwingliin ja suureen systemaatikkoon Galviniin. Voi tehdä yksityisseikkoihin asti meneviä vertailuja ja selittää kaikki, mikä heidät erottaa toisistaan, ulkonaisista seikoista, ennen kaikkea syntyperäisistä taipumuksista johtuvaksi.» Jeremialta puuttuu Jesajan uskonvarmuutta; hän on kriitillinen ja epäileväinen itseään kohtaan, enemmän huolestunut kuin innostunut. »Hänen kiihkoisan toivottomuutensa ilmaukset ja Jumalalle kohdistetut hartaat rukouksensa, joilla profeetta saavuttaa sisäisen tasapainonsa, ovat ylevintä, mitä ihmiset ovat luoneet.» — Hesekiel on suuri systemaatikko. Hän on kokonaan ajattelija, runoillessaankin. Hän on syvien rivien juutalaisen uskonnon luoja; hän on kaikkien kirjanoppineiden isä.

* * * * *

Kun hallitsijat ja kansat eivät paranna itseään, profeetat ennustavat valtakunnan häviötä Jumalan rangaistuksena Baalinpalveluksen kauhistuksista, mahtavien ylellisyydestä ja siveettömyydestä ja heidän epäinhimillisestä tavastaan kohdella köyhiä. Niinpä sanoo profeetta Aamos:

    »Voi suruttomia Sionissa
     ja levollisia Samarian vuorella,
    noita ensimmäisen kansan mainittavimpia!
    Voi teitä, jotka makaatte norsunluisilla vuoteilla
    ja venytte leposohvillanne,
     syötte karitsoita lammaslaumasta
    ja vasikoita karsinasta,
    jotka harpun soidessa laulatte joutavia,
    jotka juotte viinimaljoista
     ja parhaimmalla öljyllä voitelette itsenne,
    mutta ette murehdi Joosefin vammaa!
    Sentähden saavat he nyt mennä vankeuteen vangittujen etupäässä;
     silloin lakkaa loikoilijoiden rähinä.»

Ja voimakkaan kehoittavin sanoin Jesaja sinkoaa tämän rangaistustuomion:

    »Ja he menevät kallion koloihin ja maan kuoppiin
     Herran peloittavaa voimaa ja korkeata valtasuuruutta piiloon,
    kun hän nousee peljättämään maata.
    Sinä päivänä ihmiset heittävät hopeajumalansa ja kultajumalansa
    joita ovat tehneet itsellensä kumarrettaviksi,
     myyrille ja yököille.
    — — — — —
    Herra käy tuomiolle
    kansansa vanhimpien ja sen ruhtinasten:
     ’Te, te olette viinimäen raiskanneet,
    kurjien ryöstö on teidän huoneissanne.
    Mikä teillä on, kun te minun kansaani survotte
     ja köyhien kasvot jauhatte?' sanoo Herra, Herra Sebaot.

Ja Herra sanoo: »Koska Siionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kaula kenossa ja heittävät silmäniskuja ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja jaloissansa solkia soittavat, on Herra tekevä Siionin tyttärien päälaen rupiseksi ja paljastava heidän häpynsä. Ja löyhkä on oleva hyvän hajun sijassa ja nuora vyön sijassa ja käherretyn tukan sijassa kaljupää ja vannevaatteen sijassa ahdas säkki; arpi kauneuden sijassa.»

Samalla kuin julistavat rangaistustuomiotansa, profeetat kehittävät kansansa jumalakäsitteen yhä korkeampaan täydellisyyteen. Profeettain Jahve ei ole kauhistava, oikukas hallitsija, jota on rukouksin ja uhrein lepytettävä; hän on vanhurskas ja rakkaudesta rikas Jumala, joka myöskin ihmisiltä vaatii oikeamielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta. Tämä ylevä uskonnollinen ja siveellinen käsitys kohtaa meitä seuraavissakin profeetta Aamoksen sanoissa:

»Minä vihaan, inhoan teidän juhlianne enkä mielisty juhlakokouksiinne.

Sillä jos te tuottekin minulle polttouhrinne ja ruokauhrinne, niin eivät ne minulle kelpaa, enkä minä tahdo nähdä syöttövasikoista tekemiänne kiitosuhreja.

Poista minusta virsiesi pauhu, en minä tahdo kuulla kanteleittesi soittoa.

Mutta valukoon oikeus vetenä ja vanhurskaus väkevänä virtana!»

Samoja ajatuksia profeetta Miika ilmaisee seuraavin sanoin:

  »Mielistyykö Herra tuhansiin oinaisiin, epälukuisiin öljyvirtoihin?
  Annanko esikoiseni pahan tekoni tähden, kohtuni hedelmän sieluni
  sovinnoksi?

  Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on ja mitä Herra
  sinulta vaatii, nimittäin, että teet oikeutta, rakastat hurskautta ja
  vaellat nöyrästi Jumalasi edessä.»

Itse asiassa tämä on yhdistelmä kymmenestä käskystä: ainoa Jumala ei vaadi uhreja ja juhlamenoja, vaan vanhurskasta elämää rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Jesajan kuva ainoasta Jumalasta säteilee kauttaaltaan majesteettisuutta ja pyhyyttä. Ja koko maailmankirjallisuudessa ei ole suurenmoisemmin ylentävää kuvausta vajavaisen maanlapsen kohtauksesta kaikkein Korkeimman kanssa, kuin on profeetan kertomus ensimmäisestä näystänsä, hetkestä, jolloin profeetallinen kutsumus valtasi hänet: »Minä näin Herran istuvan korkealla ja koroitetulla istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään. Kullakin heistä oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa ja kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: 'Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maa on täynnä hänen kunniaansa.' Ja pihtipielet vapisivat huutajain äänestä, ja huone täytettiin savulla. Ja minä sanoin: 'Voi minua, minä hukun. Sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskuudessa, jolla on saastaiset huulet, ja minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herra Sebaotin.'» Sama henki puhuu profeetta Miikan sanoista:

»Sillä katso, Herra lähtee asunnostansa, astuu alas ja kulkee maan kukkuloille.

Ja vuoret sulavat hänen allansa, ja laaksot halkeilevat, niinkuin medenvaha tulen edessä ja niinkuin vesi, joka syöksyy alas jyrkännettä.»

Koetusten tulessa juutalaisten jumalakäsite on siten puhdistunut ja jalostunut. Kun Israel on valtiona sortumaisillaan, siitä sen sijaan tulee uskonnollinen mahti. Silloin kansan uskonnollinen käsitys laajenee. »Etsikkokansan» jumalasta Jahve kehittyy kaikkivaltiaaksi maailmanjumalaksi, jolla on määrätty suunnitelmansa kansaansa kurittaessaan. Israelin kaikki kohtalot ovat tästä näkökulmasta valmistusta suureen päämäärään: ihmiskunnan pelastukseen Israelin sorretun kansan kautta, tämän juuri kärsimyksillänsä valmistuttaa korkeaan tehtäväänsä. »Vanha leppymätön heimoustunne on kehittynyt leveäksi, inhimilliseksi yleismaailmallisuudeksi, joka jo rajautuu kristinuskoon», sanoo Schück.

Muutoinhan kansan henkinen kukoistusaika tavallisesti sattuu yhteen sen valtiollisen huippukauden kanssa, mutta tälle lajiansa erikoiselle kansalle sen kansallinen häviö on aloittanut sen maailmanhistoriallisen merkityksen. Mikä toisille kansoille yleensä merkitsee kuolemaa, se on tälle muodostunut uudeksi elämäksi.

* * * * *

Maanpaon aikana profeetat ennustamalla Babylonian pikaista tuhoa pitivät yllä luottamusta niissä, jotka odottivat Israelin lasten vapahdusta. Jeremia puhui ennustaen kotkasta, joka oli tuleva idästä ja antava Israelille jälleen vapauden ja suova sen jälleen rakentaa Jerusalemin temppelin.

Pikemmin kuin kukaan oli osannut aavistaa, hänen ennustuksensa toteutui. Kun Kyyros oli kukistanut kaldealaisten vallan, hän antoi juutalaisillekin luvan palata kotiin ja pystyttää jälleen hävitetyt pyhättönsä.

Maanpakolaisista oli kuitenkin moni Babyloniassa ja Assyriassa liike- ja pankkiiritoiminnallaan kohonnut hyvinvointiin ja vaikutusvaltaisiin asemiin. He olivat nyt tänne niin kotiutuneet, että mieluummin jäivätkin sinne. Ainoastaan köyhempi osa Juudan kansaa ja muutoin vain joku idealisti käytti hyväksensä lupaa palata isiensä maahan.

Tänne järjestetylle uudelle valtiolle antoi leimansa se uskonnollinen kehitys, jonka Israelin kansa oli suorittanut koettelemusten päivinä. Tämä uusi valtio ei ollut tästä maailmasta. Se kuvasti köyhien ja kukistettujen resignaatiota maallisen kunnian ja turhuuden edessä. Kuninkuutta ei jälleen pystytetty. Sen sijaan juutalaisten valtiolla oli uskonnollinen rakenne, siitä tuli pappisvaltio, jossa kansan hallitsijana ja ohjaajana oli Jerusalemin ylimmäinen pappi.

Papisto antautui nyt erityisellä innolla tallettamaan ja järjestämään vanhoja kirjoituksia ja perimätietoja kansan historiasta ja uskonnollisesta kehityksestä, mitä niistä vielä jäljellä oli — paljon oli valitettavasti hävinnytkin. Niin syntyi uudelleen järjestetyn yhteiskunnan tarpeita varten erilaatuisia kirjoituksia, kuten lakikirjoja, profeettain julistuksia ja psalmeja sekä muita jumalanpalveluksessa käytettäviä kirjoja. Vasta kristittynä aikana juutalaiset kirjanoppineet kokosivat nämä kirjoitukset yhdeksi kirjaksi, joka vielä tänäkin päivänä on juutalaisten pyhä kirja ja jota me nimitämme Vanhaksi Testamentiksi. Puhuaksemme mainion amerikkalaisen historioitsijan Breastedin suulla ei koko maailmankirjallisuudessa ole vertaa »tälle kertomukselle, miten yksinkertaisten paimenten muodostama kansa läksi Arabian aavikoilta asuakseen 'luvatussa' maassa ja siellä sekä vieraissa maissa kestääkseen kokemuksia, jotka tekivät siitä sivistyneen maailman uskonnonopettajan. Tärkeimpiä tekoja, joista meidän on kiitettävä suurta Persian kuningasta Kyyrosta, on siis se, että hän päästi Juudan kansan palaamaan Palestiinaan.»

Kirjallisuutta:

Rud. Kiltel, Geschichte des Volkes Israel (Laajat kirjallisuusviittaukset).

Frants Buhl, Det israelitiske Folks Historie (Laajat kirjallisuusviittaukset).

S.A. Fries, Israel i ljuset av arkeologiska och etnografiska forskningar i Palestina.

Hugo Gressmann, Arthur Ungnad ja Hermann Ranke, Altorientalische Texte und Bilder zum alten Testament.

C.F. Lehmann-Haupt, Israel. Seine Entwickelung im Rahmen der
Weltgeschichte.

Eduard Meyer, Die Israeliten und ihre Nachbarstämme.

Johannes Pedersen, Israel: I—II.

Erik Stave, Israels historia (Laajat kirjallisuusviittaukset).

Erik Stave, Israel i helg och socken.

P. Volz, Die biblischen Altertumer.

J. Wellhausen, Israelitische und judische Geschichte.

Alfred Jeremias, Das alte Testament im Lichte des alten Orients.

Eberhard Schrader, H. Zimmern ja H. Winckler, Die Keilinschriften und das alte Testament.

T. Eric Peet, Egypt and the Old Testament (Kirjallisuusluettelo).

Henrik Schück, Världslitteraturens historia: II.

FOINIKIALAISET.

Niin kauan kuin muinainen itämainen sivistysmaailma vielä oli pimeän peitossa, foinikialaisten merkitystä yliarvioitiin hyvin paljon, riippuen siitä, että kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat kertoivat niin paljon merkillistä, joka oli peräisin Foinikian rannikkomaasta. Foinikialaiset välittivät kauan meritse tapahtuvaa kauppa- ja liikeyhteyttä Itä- ja Länsimaiden välillä ja olivat senvuoksi kreikkalaisten ja roomalaisten silmissä yleensä itämaisen sivistyksen edustajia. Näitä sivistyksen tuojia pidettiin monen aineellisen ja henkisen edistysaskelen ottajina, joista myöhemmin on huomattu itse asiassa oltavan kiitollisuudenvelassa egyptiläisille ja babylonialaisille. Foinikialaisten historiallinen tehtävä on pääasiallisesti ollut siinä, että he ovat tehneet Euroopan kansat osallisiksi näistä sivistyksen saavutuksista. He olivat sivistyksen välittäjiä, mutta vain vähässä määrin sivistyksen luojia. Kuta enemmän arkeologit ovat hankkineet tietoja Etu-Aasian kansoista, sitä vähemmän alkuperäisyyttä on jäänyt foinikialaisille.

Foinikia on hyvin köyhä kirjallisista muistomerkeistä.[165] Ja kuitenkin maassa oli kerran rikas kirjallisuus — sen tiedämme kreikkalaisten perimätiedosta. Foinikialaisten vauraudenpäivinä persialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten herruuden aikana on heidän maassansa kumminkin harjoitettu vilkasta rakennustoimintaa. Samoin keskiajalla. Tällöin vanhoja muistomerkkejä on käytetty rakennusaineeksi, ja ne ovat täten ikiajoiksi joutuneet hukkaan tieteeltä.

Täällä on myöskin voitonhimo käsi kädessä ahneen keräilykiihkon kanssa tehnyt korvaamatonta vahinkoa tieteelle. »On todellakin kohtalon ivaa, että foinikialaisten muinaisesineiden arvon heräävä ymmärtäminen on antanut kuoliniskun maan muinaismuistoille», kirjoittaa maailmankuulu ranskalainen orientalisti ja uskonnonhistorioitsija Ernest Renan tehtyään pitkän arkeologisen tutkimusmatkan Foinikiaan 1860-luvun alussa. »Tämä foinikialaisten muinaisesineiden harrastus on ensi sijassa kohdistunut sellaisiin pikku esineisiin kuin kaiverrettuihin kiviin ja sormuksiin ja muihin kultaisiin tai hopeisiin koristeihin. Hinta, joka näistä esineistä saadaan, on vaikuttanut kiihoittavasti alkuasukasten voitonhimoon, ja kokonaiset laumat »muinaistutkijoita» ja antikviteettikauppiaita mitä epäilyltävintä lajia on vuosikymmenien ajan saalistanut Bybloksen ja muiden paikkojen haudoista. Toivossa löytää muutamien frangien arvoinen sormus ei ole arkailtu tuhota mitä suurenmoisimpia hautaholveja; roomalaisajalla peräisin olevan kaiverretun kiven vuoksi on säretty kymmenenkin korvaamattoman arvokasta piirtokirjoitusta. Tuskin koskaan muulloin on saatu selvempiä todistuksia siitä, mikä vihollinen itsekäs, hedelmätön keräilykiihko voi olla tiedemiehen suurpiirteiselle tiedonhalulle. Senvuoksi minunkin arkeologinen retkeni Byblokseen suoritettiin viisikymmentä vuotta liian myöhään.»

Ja vieläkin pahemmin aarteenetsijät ovat mellastaneet Sidonin raunioissa. Kun täältä pari kertaa on tehty tuhansittain antiikkisia kultarahoja sisältäviä löytöjä, on se saanut vandaalien kuokat ja lapiot liikkeeseen kaksinkertaistuneella innolla. Ajoittain on monta sataa tällaista aarteenkaivajaa kuumeisella innolla ollut hävityksen työssä. Ei ole ainoatakaan hautaa, jota he olisivat säästäneet, ei ainoatakaan sarkofagia, jota he eivät olisi murtaneet auki ja sen kalleuksia ryöstäneet.

Toisista Välimeren maista, missä foinikialaisilla on ollut kauppasiirtoloitansa, on löytynyt yksityisiä foinikialaisia piirtokirjoituksia. Tuloksellisimpia ovat olleet Karthagossa, Afrikan pohjoisrannalla suoritetut kaivaukset. Mutta suurin osa siellä tehtyjä löytöjä on ollut historiallisesti melkein arvottomia hautakiviä.

Sivistyssaavutuksista, joita ilman suoranaisia todistuksia kauan pidettiin foinikialaisten ansiona, on tärkein kirjainten keksiminen, kiintoisa kysymys, johon myöhemmin palaamme. Ja aivan ansiotta on foinikialaisille annettu kunnia mitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisesta, mikä tosiasiallisesti kuuluu babylonialaisille. On myöskin luultu, että lasin, jonka foinikialaiset itse asiassa olivat oppineet tuntemaan egyptiläisiltä, olisivat vallan sattumalta keksineet foinikialaiset merimiehet. Kun he kerran keittivät ruokaansa hiekkaisella rannalla, missä ei ollut kiviä tulisijaksi, he olivat muka ottaneet alustaksi kappaleen »nitronia»,[166] jota he kuljettivat lastinansa; ja hämmästyksekseen huomanneet, että tämä tulen kuumuuden vaikutuksesta suli hiekan kanssa yhteen läpinäkyväksi massaksi. Ja niin oli lasi keksitty! — Mutta vaikka foinikialaiset eivät olekaan tämän aineen keksijöitä, niin tosiasia on, että he kehittyivät pitkälle sen valmistustaidossa ja että Sidonin lasitavarat olivat hyvin haluttuja. Myöskin foinikialaiset saviastiat, metallitavarat ja kankaat olivat hyvässä maineessa.

Omaperäisempiä foinikialaiset olivat eräällä toisella alalla. He olivat todellakin, joskaan ei aivan ensimmäinen, niin kuitenkin kaikkein ensimmäisiä kansoja, jotka rakensivat merikelpoisia aluksia.[167] Libanonin setrimetsät antoivatkin heille erinomaista rakennusainetta. Egyptiläiset sitävastoin kohtalo oli jättänyt osattomiksi tässä suhteessa; heillä oli nimittäin omassa maassaan saatavissa vain viheliäistä puuainesta, akaasioita ja sykomoreja. Egyptiläiset alukset, jotka varsinaisesti olivat tarkoitetut ainoastaan jokiliikennettä varten, olivat laudoista tai lankuista kokoonkyhättyjä ilman emäpuun ja kaarien tukea. Paljoon ne eivät senvuoksi voineet kelvata meren kuohuissa, vaan pakostakin saivat vuodon tai suorastaan murtuivat keskeltä kovassa merenkäynnissä. Foinikialaisissa laivoissa sitävastoin oli emäpuu ja kaaret kehyksessä, ja ne olivat siten kokonaan toista lajia kestävyydessään, kimmoisuudessaan ja purjehduskyvyssään. Ne eivät keikkuneet meressä, vaan liukuivat keveästi eteenpäin aalloilla ja niiden välissä. Alkujaan niitä soudettiin. Purjeet keksittiin vasta suhteellisen myöhään samoinkuin Itämeren ja Pohjanmeren viikinkilaivoihinkin.

Foinikialaiset ovat todennäköisesti keksineet myöskin purppuravärjäyksen arvossapidetyn taidon. Ainakin he ovat käyttäneet tätä taitoa paljon suuremmassa määrässä kuin muut kansat, jotka ovat valmistaneet purppuraa. Purppuraväriä saatiin eräiden simpukkain keltaisesta rauhasnesteestä, joka saa punaisen tai syvänvioletin värin päivänvalossa. Tällä erinomaisen kauniilla purppuravärillä on sekin oivallinen ominaisuus, ettei se koskaan haalistu. Mutta se tulee tavattoman kalliiksi, kun kustakin simpukasta saadaan vain pari tippaa värinestettä. Yksi ainoa väritehdas kulutti vuodessa miljoonittain simpukoita. Vieläkin on Sidonin ja Tyroksen seuduilla valtavia röykkiöitä muinaisajan purppurasimpukoiden kuoria. Sidonin lähellä on tuollainen simpukkapengermä, joka on satoja metrejä pitkä ja monen metrin korkuinen. Tämänkin keksinnön taru kertoo tehdyn sattumalta: paimen oli kerran nähnyt koiransa kuonon veressä — kuten hänestä näytti. Mutta villatuppu, jolla hän sitä pyyhki, värjäytyi ihanan kauniiksi. Verta se ei siis ollut. Hän seurasi silloin koiran jälkiä ja huomasi, että uskollinen eläin oli purrut rikki purppurasimpukan. Tuo kaunis väriaine tuli siis siitä!

Kun arabialaiset valloittivat Tyroksen ja turkkilaiset Konstantinopolin, tuhottiin viimeisetkin purppuravärjäämöt, ja siihen hävisi taito värjätä oikealla purppuralla.[168]

* * * * *

Se kapea rantakaistale, jolla foinikialaiset asuivat, ei muodostunut koskaan yhtenäiseksi valtioksi. »Foinikiasta ei tullut», kuten Renan sanoo, »koskaan maata; se oli ja pysyi joukkona satamia, joilla kullakin oli oma maakaistaleensa.» Vasta jouduttuaan vieraan ylivallan alaiseksi foinikialaiset alkoivat tuntea sisäistä yhteenkuuluvaisuutta. Aikaisemmin jokainen jotakin merkitsevä kaupunki muodosti ympärillä olevine alueineen itsenäisen valtion ja ajoi omaa politiikkaansa. Osoittavathan El Amarna-kirjeet meille myöskin, mitenkä jokainen täälläkin pelkää ilkeätä naapuriaan ja epäilee häntä kaikenlaisista viekkaista aikomuksista. Mutta kun näiden valtioiden kauppaedut painoivat vaa'assa kaikkein enimmän, niin niiden politiikasta tuli ennen kaikkea kauppapolitiikkaa. Ja kun kaupallisia harrastuksia luonnollisesti suuressa määrin edisti sopuisa yhteistoiminta, niin tästä oli seurauksena hyvinkin pitkälle menevä ulospäin suuntautuva yhteistyö. Sillä viisas liikemies ymmärtää taidon elää sovussa kilpailijainsakin kanssa — kun hänen oma hyvinvointinsa siitä hyötyy.

Nämä voimakkaat kaupalliset harrastukset vaikuttivat, että foinikialaisetkin, kuten aikoinansa Babylonian kauppiaat, kernaasti karttoivat sotaisia seikkailuja. Mieluummin nuo notkeat kauppamiehet alistuivat valloitushaluisten naapurien alaisuuteen, tunnustivat heidän yliherruutensa ja maksoivat heille veroa. Kahdesta pahasta he valitsivat pienemmän. Näille rikkaille liikemiehille olikin vaadittujen verosummien kokoaminen helpompaa kuin maataviljelevälle kansalle. Täten foinikialaiset joutuivat egyptiläisten ja sitten heettiläisten vallanalaisuuteen. Sitten seurasi niin Egyptin kuin Eufrat-Tigrismaidenkin historiassa tuo heikkouden kausi, joka oli edellytyksenä sille, että israelilaiset voivat, suurvaltapolitiikan heitä häiritsemättä, asettua Palestiinaan ja vähitellen alkaa kehitellä suurvaltapyrkimyksiä. Samaa asiantilaa saivat foinikialaisetkin kiittää suotuisista kauppasuhdanteista ja kaupallisen valtansa kehityksestä. Mutta kun sitten assyrialaisten valloittajien sarja alkaa, foinikialaisten kauppavalta pian taantuu samoinkuin israelilaisten suurvaltapyrkimyksetkin. Foinikialaisten osalle tulee lisäksi se vaikeus, että he alkavat saada vaarallisen kilpailijan kreikkalaisista. Viisaasti taipumalla assyrialaisten valloittajain edessä he välttävät kuitenkin sen surmaniskun, joka kohtaa jäykkää Juudan kansaa, ja selviävät asiasta alistumalla Niniven suurkuninkaan veronalaisuuteen. Assyrian ylivallan tilalle tuli sitten peräkkäin Babylonian, Persian, kreikkalaisten ja roomalaisten yliherruus.

Itse luonto teki, kuten sanottu, Foinikian kokoelmaksi pikkuvaltioita. Kaikki ne suuntautuivat merelle, joka oli niiden luonnollinen liikeyhteyssuunta. Tärkeimmät foinikialaiset satamakaupungit olivat Sidon ja Tyros. Sidon sijaitsee ihanassa seudussa. Sen puutarhat ovat siinä maineessa, että ne ovat Itämaiden ihanimmat Damaskoksen puutarhojen jälkeen. Tänne kannatti rakentaa hyvä satama. Mutta ne kivikäsivarret, jotka täällä kerran antoivat merimiehelle suojaa, ovat myöhempinä aikoina päässeet rappeutumaan.

Ajan oloon pääsi Sidonista edelle Tyros, tuo rikas kaupunki, josta profeetta Hesekiel puhkeaa sanomaan:

»Ja sano Tyyrolle, joka asuu monen väylän vieressä ja tekee kauppaa monen saaren kansan kanssa: Näin sanoo Herra. Herra: 'Minä olen kauneudessa täydellinen.

  Meren sydämessä on sinun rajasi, rakentajasi ovat tehneet kauneutesi
  täydelliseksi.

  Damasko oli tekemässä kauppaa kanssasi teostesi paljouden tähden,
  kaikenlaisen tavaran paljouden tähden.

  Arabia ja kaikki Keedarin ruhtinaat olivat sinun käsikauppiaitasi,
  karitsoilla, oinailla ja kauriilla he tekivät kauppaa kanssasi.

Seeban ja Ragman kauppamiehet olivat sinun kauppiaitasi; parhailla hajuaineilla ja kaikenlaisilla kalliilla kivillä ja kullalla he maksoivat vaihtotavarasi.»

Tyros otti johtoonsa ja ylivaltaansa kaikki foinikialaiset kauppakaupungit. Sijaiten maan puolelta luoksepääsemättömällä kalliosaarella se uhmaili useamman kuin kerran mahtavimpiakin vihollisia. Niinpä se kerran puolustautui ihailtavan kestävästi viiden vuoden ajan Assyrian kuningasta vastaan, ja Nebukadnesar ei voinut kolmetoistavuotisella sodalla musertaa tätä pientä, mutta jäykkää vastustajaansa. Sellainen kääpiön taistelu jättiläistä vastaan edellyttää tietysti kuitenkin, että Tyros sai apua eri paikoissa Välimeren rannalla olevilta foinikialaisilta siirtokunnilta. Muutoin ei tuollainen näytelmä juuri olisi ollut mahdollinen.

Ainoastaan Aleksanteri Suuri kykeni ottamaan Tyroksen väkivallalla. Mutta niinpä hänen piiritystaitonsa olikin täydellisempää kuin aikaisempain aikojen sotaherrain, ja hänellä oli käytettävänään myöskin kreikkalainen laivasto, foinikialaisten vaarallisin kilpailija. Joka tapauksessa hän sai piirittää kaupunkia seitsemän kuukautta, ennenkuin se antautui. Kaksi tuhatta Tyroksen nuorukaista naulittiin silloin ristiin meren rannalle kostoksi siitä, että tyroslaiset olivat surmanneet vangiksi ottamansa makedonialaiset, ja kolmekymmentätuhatta tyroslaista kerrotaan myydyn orjiksi.

* * * * *

Foinikialaisista ei olisi voinut tulla kauppakansaa suuressa mittakaavassa, jos ei takana oleva manner olisi ollut sivistysmaa, joka kykeni tuottamaan heille kauppatavaroita.

Foinikialaiset kauppalaivastot lähtivät satamistaan etsimään itselleen markkinatuotteita Välimeren rannikoilta ja saarilta. Heidän retkiensä ensimmäisenä päämääränä tosin oli Egypti, mutta pian he suuntanivat kulkunsa myöskin pohjoiseen päin Vähän-Aasian rannikoille. Sieltä he uskalsivat purjehtia kuparista rikkaaseen Kyprokseen,[169] jonka voi nähdä Vähän-Aasian rannikkovuorilta. Ja tältä saarelta he löysivät tien Aigeian meren saarille. Saaresta saareen, niemestä niemeen he etenivät, ja paikkoihin, jotka he huomasivat kaupalleen edullisiksi, he asettuivat asumaan ja perustivat kauppasiirtokuntia: Afrikan pohjoisrannikolle, Maltaan, Sisiliaan, Sardiniaan ja Etelä-Espanjaan. Täällä »Herkuleen patsaitten»,[170] Atlantin valtameren portin luona, heitä odotti runsas palkka vaivoistaan. Guadalquivir-joen alajuoksun varrella nimittäin oli suuret määrät hopeaa, jota Itämailla eräänä aikana pidettiin vielä suuremman arvoisena kuin kultaa. Voidakseen kuljettaa mukanaan tätä kallista ainetta niin paljon kuin suinkin kerrotaan foinikialaisten merimiesten tehneen laivojensa ankkuritkin tästä metallista. Täällä oli myöskin kuparia, rautaa ja tinaa, erittäin haluttua metallia aikana, jolloin pronssi oli tarvetavaraa. Tälle seudulle foinikialaiset perustivat useita kauppapaikkoja, joista Cades, nykyinen Cadiz, kehittyi tärkeimmäksi.

Koko Välimeri oli näin muuttunut suureksi foinikialaiseksi kauppa-alueeksi lukuisine asemineen, joista käsin kauppiaat voivat harjoittaa tavaranvaihtoa naapurikansojen kanssa. Mutta he eivät tyytyneet tähänkään. Rohkeat ja yritteliäät merimiehet purjehtivat eteenpäin sekä Afrikan että Euroopan rannikoita pitkin ja kulkivat Englannin kanaaliin, aina »Tinasaarille» saakka, kuten nimitettiin Scilly-saaria. Arkeologit arvelevat nykyjään jokseenkin yleisesti, että Tinasaarilla ei tarkoiteta mitään saaria, vaan tinarikasta Luoteis-Espanjaa. Tien sinne nuo toimeliaat kauppamiehet huolellisesti salasivat muilta merenkulkijakansoilta. Kerran kun eräs Gadeksesta kotoisin oleva foinikialainen laivuri näki erään roomalaisen aluksen itsepäisesti kulkevan samaan suuntaan kuin hänkin, hän antoi tahallaan laivansa ajautua karille Espanjan rannikolla. Kävi niinkuin hän oli arvioinut: kilpailijan laiva purjehti myöskin karille ja joutui hylyksi. Kun vapaaehtoisesti haaksirikkoutunut palasi kotiin, hänen tappionsa korvattiin runsaasti yleisistä varoista.

Myöskin Pohjan- ja Itämeren rannikoilta saatu meripihka oli arvokas foinikialainen kauppatavara. Mutta on varsin epävarmaa tai ehkä oikeammin epätodennäköistä, että foinikialaiset itse olisivat noutaneet sitä sen tuotantopaikoilta. Meripihka on pikemminkin ennen etelään tuloaan noudattanut kauppateinään nykyisen Saksan ja Ranskan suuria jokia.

* * * * *

Merimatkoillaan foinikialaiset kehittyivät taitaviksi, pelottomiksi merimiehiksi. Kauppiaan vaistot heillä oli veressään. Heillä oli synnynnäisen liikemiehen kyky joustavasti mukautua muihin kansoihin, ominaisuus, joka kreikkalaisissa ja roomalaisissa ei herättänyt ainoastaan ihailua, vaan myös kateutta. Homeroksen laulut ylistävät foinikialaisten taitavuutta, mutta kuvaavat heitä myöskin uskottomiksi pettureiksi, »veijareiksi, joiden pietyt laivat ovat täynnä helyjä ja koruja». Ja »puunilainen[171] uskollisuus tuli roomalaisten keskuudessa katkeran ironiseksi sananparreksi, joka merkitsi tahallista uskottomuutta. Mutta roomalaiset ja karthagolaiset olivatkin verivihollisia. Foinikialaisten tekemä epämiellyttävä vaikutus johtui suureksi osaksi siitä, että he harjoittivat laajaa orjakauppaa eivätkä hankkineet orjia ainoastaan ostamalla, vaan myöskin siten, että tekivät ryöstöretkiä vieraille rannikoille ja veivät asukkaat vankeuteen. Foinikialaisten ansiosta orjuus tuli paljon yleisemmäksi kuin ennen, sillä juuri he tekivät orjista kauppatavaraa suuressa mittakaavassa.

Herodotos antaa mielenkiintoisen kuvauksen foinikialaisten menettelystä harjoittaessaan kauppaa Niilien afrikkalaisten kansojen kanssa, joiden kieltä he eivät edes ymmärtäneet. Laskettuaan ankkurin vähän matkaa rannikolta he astuivat maihin tavaroineen ja asettivat ne riviin rannalle. Kun he sitten lähtivät lakaisin laivoihin, niin he sytyttivät savuavan tulen. Alkuasukkaat houkuteltiin täten rautaan, ja he asettivat kultaa tai jotakin muuta arvokasta vaihtotavaraa foinikialaisten tavaroiden viereen, vetäytyen sitten takaisin. Nyt merimiehet tulivat uudelleen maihin. Jos he olivat tyytyväisiä maksuun, he ottivat sen mukaansa ja purjehtivat kotiin. Mutta muussa tapauksessa he antoivat sekä kauppa tavarain että maksun olla koskematta ja odottivat laivassa leikin jatkumista, kunnes olivat saaneet, mitä halusivat.

Tärkeimmäksi kaikista foinikialaisista kauppasiirtokunnista kehittyi ajan pitkään Afrikan pohjoisrannikolla sijaitseva Karthago, varsinkin sen jälkeen kuin Tyros ja muut kauppapaikat olivat joutuneet vieraan vallan alaisiksi. Kun vihdoin persialaiset ja heidän jälkeensä Aleksanteri Suuri anastivat foinikialaisten maan, kreikkalaiset olivat vähitellen yhä enemmän syrjäyttäneet heidät mereltä. Karthagosta tuli silloin sensijaan foinikialaisen kauppavallan tukikohta.

* * * * *

Kuitenkaan lienee tuskin mahdollista, että vähälukuiset ja kaikista imartelevista ylistyksistä huolimatta sentään verraten pienet foinikialaiset kaupungit yksinään olisivat voineet saavuttaa sellaista valta-asemaa tai väkilukua, joka oli tarpeen koko Välimerenalueen asuttamiseksi. Ottaen huomioon tämän seikan osa itämaiden tutkijoita on johtunut siihen, että he eivät pidä tätä Välimeren asutusta foinikialaisten kaupunkien suorittamana kauppavalloituksena, vaan osana suurta seemiläistä kansainvaellusta, joka vuosituhansien kuluessa vyöryi yli Mesopotamian ja Syyrian. Arvellaan, että tämä valtava kansa-aalto varmaan »olisi voinut heittää uloimmat pärskeensä Pohjois-Afrikkaan asti ja kauemmaksikin. Se olisi myöskin voinut saada aikaan sellaista, mikä ei milloinkaan olisi ollut mahdollista parille foinikialaiselle rannikkokaupungille jo siitäkin syystä, että niiltä puuttui tarpeellinen väestöaines.» Sanat on lausunut nerokas, mutta uskallettuihin olettamuksiin taipuvainen itämaidentutkija Winckler. Hänen mielestään n.s. foinikialainen asutus ei ole ollut rauhallista kauppapaikkojen perustamista, vaan valloittajakansan väkivaltaista anastusta.

Mutta pohjoismaiden viikinkejä ei myöskään ollut paljon; ja heitä oli kuitenkin tarpeeksi perustamaan valtakuntia sekä Sisiliaan että Etelä-Venäjälle. Ihmiskunnan suuri massa on ja on aina ollut sellainen, että kourallinen tarmokkaita, toimintakykyisiä ihmisiä voi tehdä ihmeitä.

Totuus foinikialaisen asutuksen suhteen lienee kuitenkin, kuten niin monessa kiistanalaisessa tapauksessa, jossakin ristiriitaisten väitteitten keskivaiheilla. Osa foinikialaisista siirtokunnista on saattanut olla suuren seemiläisen kansainvaelluksen tuloksia, kun taas Espanjan siirtokunnat, varsinkin Gades, sekä vastapäisellä Afrikan rannikolla sijaitsevat todennäköisesti ovat olleet Tyroksen tai sen tytärkaupungin Karthagon kauppapaikkoja. On myös luultavaa, että foinikialaisten siirtoasutusta vahvistivat muut kansat, jotka ottivat siihen osaa.

Kirjallisuutta:

George Rawlinson, Phoenicia.

Richard Pietschmann, Geschichte der Phönizier.

Wilhelm v. Landau, Die Phönizier (»Der alte Orient» 1903).

Wilhelm von Landau, Die phönizischen Inschriften (»Der alle Orient» 1907).

F.C. Movers, Die Phönizier.

C. Autran, Phéniciens.

August Köster, Schiffart und Handelsverkehr des östlichen Mittelmeeres im 3. und 2. Jahrtausend v. Chr.

Ernest Renan, Mission de Phénicie.

Hugo Winckler, Zur phönizisch-karthagischen Geschichte
(»Altorientalische Forschungen» I).

Frederick Carl Eiselen, Sidon, A study in oriental history.

J. Krall, Tyrus und Sidon.

Wallace B. Fleming, The history of Tyre.

Otto Meltzer, Geschichte der Karthager.

AAKKOSTEN SYNTY.

Aakkosista olemme uusimpien tutkimusten tuloksien mukaan todennäköisesti kiitollisuudenvelassa muinaisille egyptiläisille. Meille aakkoset ovat tulleet roomalaisilta ja kreikkalaisilta. Kreikkalaiset vuorostaan ovat saaneet useimmat kirjaimet foinikialaisilta, viimeistään 10. vuosisadalla e.Kr. Tämä käy selvästi ilmi jo kirjainten nimistä. Foinikialaisen kirjaimiston kaksi ensimmäistä kirjainta näet ovat nimeltään »alef» ja »bet», joista kreikkalaisilla tuli »alfa» ja »beta».

Eurooppalaisen sivistyksen levitessä yli koko maapallon ja islamin ulottaessa voittokulkunsa kauas Aasian ja Afrikan sisäosiin n.s. foinikialainen tai oikeammin länsiseemiläinen aakkosjärjestelmä on valloittanut melkein koko maailman. Ainoastaan kiinalainen sivistysalue on enää eristäytyneenä siitä — saattaa kysyä, miten kauan. Paitsi foinikialaista aakkosjärjestelmää ei missään maan päällä ole kehittynyt puhdasta kirjainkirjoitusta. Kaikki muu kirjoitus, olkoonpa se sitten syntynyt Egyptissä tai Babyloniassa, Kreetassa, Vähässä-Aasiassa, Kiinassa, Japanissa tai Meksikossa, on enemmän tai vähemmän pelkkää kuvakirjoitusta, joka parhaassa tapauksessa ei ole ehtinyt tavukirjoitusta pitemmälle.

N.s. foinikialaisessa kirjoituksessa on, päinvastoin kuin meillä, merkkejä ainoastaan konsonantteja varten sekä konsonantteina toimiville puolivokaaleille j ja w. Vokaalit sitävastoin jätetään merkitsemättä. Foinikialainen kirjoitus luetaan oikealta vasemmalle. Kreikkalaiset täyttivät aakkosjärjestelmässä vallitsevan vokaalien puutteen ja muuttivat kirjoituksen kulkemaan vasemmalta oikealle.

Mistä on länsiseemiläisten aakkosten keksijä saanut kirjaintensa esikuvat? On m.m. arvailtu, että ne olisi saatu babylonialaisilta. Mutta tämä on mahdotonta, pääasiallisesti seuraavista syistä:

1) Nuolenpääkirjoituksessa merkitään sekä vokaalit että konsonantit, kun sitävastoin foinikialainen kirjaimisto on vailla vokaaleja. 2) Nuolenpääkirjoitus kulkee vasemmalta oikealle, mutta foinikialainen kirjoitus oikealta vasemmalle. Nuolenpääkirjoitustakin oli tosin joskus kirjoitettu oikealta vasemmalle, mutta jo kokonaista kaksi vuosituhatta ennen kuin kreikkalaiset muuttivat kirjoitustapansa päinvastaiseen suuntaan, babylonialaiset olivat tehneet omalle kirjoitukselleen samoin. 3) Nuolenpääkirjoitusta ei ole tarkoitettu kirjoitettavaksi, vaan painettavaksi, kun taas foinikialainen, aivan kuin meidänkin kirjoituksemme, edellyttää kynää, mustetta ja papyrusta tai muuta sellaista.

Egyptiläinen kursiivikirjoitus sitävastoin täyttää nämä ehdot. Foinikialaisen kirjoituksen tavoin sitä kirjoitettiin oikealta vasemmalle, ja se oli vokaalitonta[172], kuten tämäkin. Jos nyt foinikialaisen kirjaimiston pohjana olisi kirjoitus, jossa jo oli vokaalimerkit, niin näiden merkkien poisjättäminen olisi ollut käsittämätöntä taantumusta kehityksessä. Kun sitävastoin ajatellaan vokaalitonta kirjoitusta foinikialaisten aakkosten esikuvaksi, voidaan selittää vokaalimerkkien puuttuminen tästä kielestä.

Myöskin useissa yksityiskohdissa, joihin syventyminen tässä kävisi liian laajaksi, foinikialainen kirjoitus osoittaa ilmeistä sukulaisuutta egyptiläisen kanssa. Voidaanpa sanoa, että useat puutteet ja omituisuudet muuten niin käytännöllisten foinikialaisten kirjaimistossa voidaan selittää vasta sillä perusteella, että nämä omituisuudet on ilman muuta peritty ja omistettu muinaisilta egyptiläisiltä. Foinikialaisen kirjaimiston johtumiseen egyptiläisistä kirjoitusmerkeistä viittaa vihdoin myöskin vilkas liikenneyhteys molempien kansojen välillä.

Kaikki yritykset johtaa foinikialainen kirjaimisto nuolenpääkirjoitusmerkeistä ovat osoittautuneet aivan epäonnistuneiksi. Muutaman etevän ranskalaisen tiedemiehen sitävastoin onnistui jonkin aikaa saada yleistä kannatusta koettaessaan suoraan johtaa foinikialaiset kirjaimet eräistä egyptiläisen kursiivikirjoituksen merkeistä. Mutta nykyjään kaikki sekä egyptologit että seemiläisten kielten tuntijat ovat yksimielisiä siitä, että nämäkään vertailut eivät pidä paikkaansa, niin houkuttelevilta kuin ne alussa näyttävätkin.[173] n.s. foinikialaiset kirjaimet ovat todellakin uusia luomia ja egyptiläiset kirjoitusmerkit ovat siinä olleet ainoastaan esikuvina. Vanha sisältö esiintyy uudessa muodossa; tässä voi, käyttääksemme raamatullista kuvaa, puhua vanhasta viinistä uusissa leileissä. Kansa, joka loi länsiseemiläiset aakkoset, valitsi kirjainmerkkinsä siitä aatepiiristä, joka oli sitä itseään lähinnä, ja piirsi tai kirjoitti nämä kirjaimet oman makunsa ja tapansa mukaan noudattamalta egyptiläisten oppimestariensa omituista tyyliä.

* * * * *

Olemme koko ajan käyttäneet tavaksi tullutta nimitystä »foinikialainen kirjaimisto», ja tämä nimi on sikäli oikeutettu, että foinikialaisethan välittivät kirjainkirjoituksen Länsimaihin. Mutta on toinen kysymys, olivatko he myöskin kirjaimiston tai — oikeammin — konsonanttimerkkien keksijöitä. Jos teoria näiden merkkien egyptiläisestä syntyperästä on oikea — ja asiantuntijat ovat siitä yleensä nykyjään yksimielisiä, niin on todennäköisempää, että foinikialainen kirjaimisto on keksitty seudulla, missä babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella ei ole ollut sellaista vaikutusta, kuin El Amarna-kirjeistä näemme sillä Syyriassa olleen. Silloin on todennäköistä, että tämän käänteentekevän keksinnön on tehnyt jokin länsiseemiläinen kansa Syyrian ulkopuolella, seudulla, joka ei ollut voimakkaan babylonialaisen vaikutuksen alainen, vaan jossa sen sijaan vallitsi egyptiläinen sivistys, siis ehkä israelilaiset asuessaan Gosenin maassa. Siellä he tietenkin ovat omaksuneet koko joukon egyptiläistä kulttuuria. Luultavasti heillä sinne tullessaan ei ole ollut mitään kirjakieltä, vaan he ovat siellä egyptiläisen mallin mukaan luoneet itselleen kirjaimiston, jonka he sitten veivät mukanaan Palestiinaan ja tekivät sen tunnetuksi muiden Syyrian kansojen keskuudessa. Erästä toista seemiläistä paimentolaiskansaa voidaan myöskin ajatella kirjainkirjoituksen keksijäksi: hyksoja, jotka olivat vielä enemmän kosketuksissa Egyptin kanssa. Tämä kansa on voinut viedä kirjaimiston mukanaan Syyriaan tullessaan karkotetuksi Egyptistä.

* * * * *

Niin pitkälle olivat asiantuntijat vuonna 1916 päässeet päätelmissään teoreettista tietä, kun saapui huomiotaherättävä tieto tutkijoilta, jotka olivat lähemmin tarkastelleet Flinders Petrien vuosikymmentä aikaisemmin Siinain kupari- ja malakiittikaivoksista löytämiä kirjoituksia. Monien puhtaasti egyptiläisten kirjoitusten joukossa siellä oli muutamia, jotka näyttivät muukalaisen kömpelöiltä yrityksiltä jäljitellä egyptiläisiä hieroglyfejä. Oppineiden ei ole vielä onnistunut selittää näitä merkkejä, huolimatta kaikesta päänvaivasta, jota heillä on niistä ollut,[174] mutta tämä seikka ei tee tyhjäksi löytöjen erinomaisen suurta — tekisi mieli sanoa maailmanhistoriallista — merkitystä. Muuan etevä asiantuntija on nimittänyt niitä egyptiläisen ja syyrialaisen kirjoituksen väliseksi »puuttuvaksi renkaaksi». Ne näyttävät siis olevan niiden merkkien vanhin tunnettu perusmuoto, joista kaikki maailman kirjaimistot välittömästi tai välillisesti polveutuvat. Ja kun nämä perusmuodot nyt esiintyvät muinaisegyptiläisellä maaperällä egyptiläisten hieroglyfien yhteydessä, niin on teoria kirjaimemme johtumisesta egyptiläisistä hieroglyfeistä tullut enemmän kuin todennäköiseksi, ja kirjaimistomme sukupuu juontaa juurensa hämärimmästä muinaisuudesta. Nuo tärkeät merkit eivät kuitenkaan ole egyptiläisiä hieroglyfejä, vaan useat niistä ovat ilmeisesti yksinkertaistettuja hieroglyfimerkkejä. Siinain niemimaalta alkuseemiläinen kirjaimisto lienee levinnyt sekä pohjoiseen Syyrian kansojen keskuuteen että eteläänpäin Etelä-Arabiassa sijaitsevaan Sabaan, missä tapaamme seemiläistä kirjoitusta, joka on muodoltaan vanhanaikaisempaa kuin »foinikialainen» ja muistuttaa enemmän Siinain niemimaan kirjoituksia.

Kirjallisuutta:

Kurt Sethe, Der Ursprung des Alphabets (»Nachrichten von der Gesellschafl der Wissenschaflen zu Göttingen» 1916). (Selostus vanhemmasta kirjallisuudesta.)

Flinders Petrie, The formation of the alphabet.

Alan H. Gardiner, Der ägyplische Ursprung des semitischen Alphabets
(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1923).

Kurt Sethe, Die wissenschaflliche Bedeutung der Petrieschen Sinaifunde
(»Zeitschrift der deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1926).

Daniel Völter, Die althebräischen Inschriften vom Sinai und ihre historische Bedeutung. (Selostus uusimmasta kirjallisuudesta.)