Lapsille pantiin usein leikkikalu mukaan hautaan. Egyptiläisten lasten haudoista on löytynyt puisia hyrriä, joilla pienokaiset ovat leikkineet, puunukkeja liikkuvine käsivarsineen ja säärineen, puinen krokodiili, joka voi aukaista kitansa j.n.e.
Vähäisempiä rakkaita muistoja maallisen elämän ajoilta olivat otaksuttavasti hautaan mukaan pannut kirjoitusvihkot ja kirjoitustaulut. Meidän Egyptin kirjallisuuden tuntemuksellemme nämä kirjoitusharjoitelmat ovat arvaamattoman arvokkaita, sillä suuri, ehkäpä suurin osa tätä kirjallisuutta on säilynyt yksinomaan tässä — kieltämättä vallan vajavaisessa — asussa.
* * * * *
»Kaikki olemme samanarvoisia kuoleman edessä» — se oppi ei ollut voimassa muinaisilla egyptiläisillä. Siellä ei yksin yhteiskunnallisesti ollut erikoisasemassa rikas, joka hautakammiossansa lepäsi turvassa sakaaleilta ja muilta erämaan villipedoilta, verrattuna köyhään, jolla ei ollut varaa balsamoiduttaa kuollutta ruumistansa ja säilyttää sitä kallisarvoisissa hautakammioissa, vaan joka sarkofageitta ja siteittä kätkettiin metrin syvälle erämaan hiekkaan. Hänen jäännöksensä hävitti pian ajan hammas, ja senvuoksi hän ei koskaan voinut päästä osalliseksi toisen maailman autuudesta. Mahdollisuuden mukaan vähempivarainenkin koetti kumminkin välttää sellaisen kohtalon, ja hänen elämänsä aherruksen päämääräksi tuli hiellä ja vaivalla rehkiä kokoon varat kunnialliseen hautaamiseen. Ainakin koetettiin myöhempinä aikoina saada kootuksi edes niin paljon, että voitiin vuokrata paikka jossakin niistä joukkohaudoista, joita yritteliäät urakoitsijat rakensivat kallioihin.
Voitiinpa mennä niinkin pitkälle, että varastettiin kivet omaa hautaa varten. Eräs yli 3000 vuotta vanha papyruskannekirja kertoo eräästä työnjohtajasta: »Hän louhitutti väellänsä kiviä kuningas Seti II:n rakenteilla olevista töistä, ja he varastivat siitä joka päivä miehen omaa hautarakennusta varten. Ja hän pystytti näistä kivistä neljä pilaria hautaansa.» Toisesta haudasta hän hankki itsellensä kaksi kappaletta Kuolemankirjaa — samoin omaa vastaista tarvettansa varten — ja kolmanteen hautaan hän tunkeutui ja anasti sen vuoteenkin, millä vainaja lepäsi, sekä muutoin mitä vain käsiinsä sai. Hän varasti myöskin kuninkaan kuolinuhria varten tarkoitetun suitsutusaine- ja viinivadin. Muuan erikoisen arvokas esine, joka oli kadonnut erään kuningattaren haudasta, löytyi myöskin hänen talostaan, vaikka hän olikin vannonut vakaiset valat, että hän oli viaton. Juttuun kuuluu muutoin, että tämä autuudestansa niin huolehtiva mies tässä maailmassa esiintyi raa'an roiston hahmossa. Hän eli haureellisesti alaistensa työmiesten vaimojen ja muiden naisten kanssa, joiden kanssa he »asuivat yhdessä». Hän varasti, mitä vain käsiinsä sai, murtautui yöllä toverinsa taloon ja »selkäsaunalla pehmitti sinä yönä yhdeksän henkeä»; ja välistä hän huvitteleikse nousemalla muurille ja pommittamalla sieltä väkeänsä tiilillä. Hän pakotti miehensä korvauksetta tekemään työtä hänen yksityistiliinsä, ja heidän vaimojensa täytyi kutoa kangasta hänelle. Mutta työnsä hän kruunasi, kun hänen kidutetut alaisparkansa lähettivät miehiä valittamaan itsellensä kuninkaalle. Hän surmautti kaikki valittajat, »etteivät he voisi viedä mitään viestejä faaraolle.»
Kuolemattomaksi syntistä ruumistansa hän tällä keinoin tuskin lienee saanut, mutta maailmanhistoriaan hän pääsi.
* * * * *
Se kauhu ruumiin häviämistä kohtaan, joka oli niin voimakas vanhoilla egyptiläisillä, kohtaa meitä eräässä heidän merkillisimpiä runojaan. Se kuvaa elämään väsyneen miehen ja hänen sielunsa välistä keskustelua. Elämään väsynyt sanoo, että paras, mitä hän voi tehdä, on riistää henki itseltänsä, sillä hänen nimensä on »inhotumpi kuin raadon löyhkä kesäisenä päivänä, kun aurinko on kuuma, vastenmielisempi kuin sen katku, joka kuumana päivänä kaloja käsittelee, tai hanhien haju niiden pesässä tai se löyhkä, mikä lähtee krokodiileista ja siitä paikasta, jonne krokodiilien on tapana kokoontua.» Eihän totisesti elämällä ole silloin erikoisen suurta arvoa. Mies lisääkin: »Kuolema on nyt minulle kuin terveyden lahja sairaalle, kuin mirhamin tuoksu ja lootuskukkien lemu vilpoisella rannalla, niin, aivan kuin saisi tulla kotiin monta vuotta kestäneestä vankeudesta.»
Mutta hänen sielunsa kammoksuu kuolemaa, sillä sen jälkeen kuin kaikki omaiset ja ystävät ovat hänet hylänneet, hänellä ei ole ketään, joka voisi huolehtia siitä, että hänet kunniallisesti haudattaisiin.
* * * * *
Niin suurta rakkautta tulevaa hautaansa kohtaan egyptiläinen tunsi, että hänen viimeisen asuntonsa arvokkaaseen kuntoon laittamisen valmistelut usein veivät suuren osan hänen elämäänsä. Niinhyvin kuninkaat ja kuningattaret kuin muutkin ylhäiset miehet ja naiset omistautuivat ilolla ja riemulla, voi melkein sanoa, tulevain maahanpanijaistensa valmistuksiin. Pelkkä ajatus, että täytyisi kuolla vieraassa maassa ja tulla lasketuksi hautaan, joka ei ollut kaikkien säädynmukaisten vaatimusten mukainen, oli kauhistus ylhäiselle henkilölle. Senvuoksi egyptiläinen, ollessaan maansa rajojen ulkopuolella, ikävöi alati päästä ainakin kotiin kuolemaan. Tämä kaipaus on päämotiivina eräässä kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta ennen meidän ajanlaskuamme olevassa papyruksen säilyttämässä kertomuksessa — Sinuhesta, Sesostris I:n palvelijasta. Kun Sesostris oli vielä vain kruununperijä, Sinuhe oli hänen mukanansa sotaretkellä libyalaisia vastaan. Saapui silloin leiriin sanoma vanhan faaraon kuolemasta, miten »hiljaisuus vallitsi nyt kuninkaan palatsissa, kaikkien sydämet olivat surun vallassa, molemmat portit olivat suljettuina ja hoviväki istui päät polvien varassa ja ihmiset valittivat.» Sinuhen valtasi tällöin sellainen kauhu odotettavissa olevia valtaistuinriitoja kohtaan, että hän pakeni erämaahan. Harhailtuaan kauan hän saapui erään ystävällisen syyrialaispäällikön luo, joka pyysi Sinuhea jäämään luoksensa, asetti hänet korkea-arvoiseen asemaan ja antoi yhden tyttäristänsä hänelle vaimoksi. Sinuhe sai myöskin valita itselleen maakartanon uudessa isänmaassaan. »Se oli ihanaa maata», hän sanoo. »Siellä oli viikunoita ja viinirypäleitä; siellä oli enemmän viiniä kuin vettä ja runsaasti hunajaa, ja kaikenlaisia hedelmiä kasvoi puissa. Vehnää siellä oli ja ohraa ja karjalaumoja määrää vailla. Silloin sain minä leipää päivittäiseksi ravinnokseni ja viiniä joka päivä, keitettyä lihaa ja lintupaistia ja lisäksi arojen riistaa, jota minulle pyydystettiin ansoilla ja minun eteeni asetettiin sen lisäksi, mitä minun koirani pyydystivät.»
Niin Sinuhe eli onnellisena uudessa kotimaassansa ja näki suuren lapsiparven kasvavan ympärillänsä. Mutta hän ikävöi kuitenkin saada vielä kerran nähdä sen maan, jossa hän oli syntynyt. Ja kun hän alkoi käydä vanhaksi ja tunsi lopun lähestyvän, hän kirjoitti faaraolle nöyrän kirjeen ja pyysi, että hänen suotaisiin palata rakkaaseen Egyptiinsä ja saada siellä viimeinen lepopaikkansa.
Ja katso: eräänä päivänä saapuu kuninkaan sanantuoja tuoden kallisarvoisia lahjoja, jotka ilahduttivat Sinuhen sydäntä, sekä kirjeen, joka teki hänet vieläkin iloisemmaksi. Siinä näet pyydettiin häntä palaamaan Egyptiin, »sillä», niin siinä sanottiin, »nyt alat sinä tulla vanhaksi mieheksi etkä voi enää siittää poikia, ja sinulla on aina kuolinpäiväsi ajatuksissasi. Katso, hyvätuoksuinen setriöljy ja muumiositeet ovat valmiina sinun balsamointiasi varten. Hautajaissaattue, joka on lähtevä liikkeelle sinä päivänä, jona sinut maalle jälleen luovutetaan, pitää sinulle järjestettämän, ja kultaisen muumioarkun, jonka pää on koristettu atsuurilla[22], olet sinä saava. Härkien pitää vetämän sinut hautaan, laulajain sinun edelläsi käymän ja hautajaistansseja suoritettaman. Ne, jotka surevat sinua, odottavat silloin hautasi ovella; uhreja sinulle annetaan ja hautakammiosi on oleva rakennettu valkoisesta kivestä aivan prinssien ja prinsessojen hautojen viereen. Sinun ei tarvitse kuolla vieraassa maassa, jossa sinun ruumiisi pantaisiin oinaannahkaan.»
Sinuhe kiitti luonnollisesti ylitsevuotavalla itämaalaisella kunnioituksella. Hän vakuutti kirjeessään faaraolle, että hän ei ollut paetessaan ollut täysin järjissään: »Tarkoitusta siinä ei ollut, ja kun minä sitten oikein ajattelin, en voinut ymmärtää, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. Minä en voi käsittää, kuinka olen voinut jättää oman maani. Minusta tuntuu nyt käyneen kuin unessa, niinkuin silloin kuin mies, joka oleskelee hedelmällisessä maassa, kuvittelee olevansa Libyan erämaassa. Koskaan en ole minä kallistanut korvaani kapinallisille vehkeilyille, ei, minä pidän kuninkaani kunniassa.»
Vanhus lahjoitti nyt kaiken omaisuutensa lapsillensa ja läksi vaeltamaan kaukaiseen faaraoitten kaupunkiin. Kun hän tuli kuninkaan eteen, »hän heittäytyi maahan vatsallensa». Ja niin hän kertoo edelleen: »Kun faarao puhutteli minua, minusta tuntui kuin miehestä, joka äkkiä on tullut pimeään huoneeseen. Minun järkeni himmeni, minun jäseneni vapisivat, sydämeni ei tuntunut olevan enää rinnassani, ja minä en tiennyt, olinko minä kuollut vai elossa.» Sinuhe yritti änkyttää vastausta, mutta tilanne muuttui koomilliseksi, kun Sesostris kääntyi kuningattaren puoleen sanoen: »Katso! Tämä on Sinuhe, joka tulee aasialaisen hahmossa ja josta on tullut beduiini» — »silloin», niin kertoo Sinuhe, »kuningatar nauroi ääneen ja sydämellisesti, ja kuninkaalliset lapset kirkuivat yhdestä suusta: 'oi herra kuningas, tämä mies ei voi olla Sinuhe!' Mutta hänen majesteettinsa sanoi: 'Minä vakuutan teille, hän se on!'
Sitten ottivat kuninkaalliset lapset soittovehkeensä ja sistruminsa[23] ja menivät hänen majesteettinsa eteen sanoen: 'Anna meidän tähtemme armosi kohdata tätä arojen soturia, joka on syntynyt Egyptissä! Hän pakeni kaukaiseen maahan sinua peläten. Mutta se silmä, joka on sinut saanut nähdä, ei pelkää enää!'»
Silloin kuningas avasi suunsa armollisesti ja sanoi, että nyt pelko oli tarpeeton, sillä hän nimitti Sinuhen uskotuksi neuvonantajakseen. Ja kuninkaalliset lapset osoittivat vanhukselle kiintymystään puristamalla hänen käsiänsä.
Kun hän oli tullut siihen asuntoon, joka hänelle oli varattu — hän kertoo — »leikattiin ja kammattiin minun hiukseni ja minä heitin päältäni vieraan maan lian, samalla kuin riisuin päältäni beduiinien puvun, heidän, jotka elävät aroilla, ja puin ylleni hienon liinapuvun.» Hän sai muhkean asunnon, ja kolme, neljä kertaa päivässä vietiin hänelle ruokaa kuninkaallisesta keittiöstä, paitsi sitä, mitä kuninkaan lapset tavan takaa hänelle antoivat. Mutta lopuksi tulee paras kaikesta: »Kiviseksi haudaksi minulle», hän sanoo, »varattiin paikka toisten ylhäisten hautojen joukkoon.» Ja sitten hän kuvailee, miten tämä hautarakennus rakennettiin piirtokirjoituksineen ja kaikkineen, mikä ylhäiselle miehelle kuuluu hänen viimeisessä lepopaikassaan. »Minun kuvapatsaani, jonka faarao minulle teetätti, oli kullalla silattu, ja sen tunika oli kullansekaista hopeaa. Ei osoiteta sellaista kunniaa tavalliselle henkilölle.
Ja niin elän minä nyt, kuninkaani palkitsemana, kunnes tulee se päivä, jolloin täältä erkanen.»
Kirjallisuutta:
Alfred Wiedemann, Die Toten und ihre Reiche im Glauben der alten
Egypter (»Der alte Orient» 1910).
Alfred Wiedemann, Die Amulette der alten Egypter (»Der alte Orient» 1910).
Pehr Lugn, Den egyptiska dödsboken (Nordisk tidskrift 1918).
Heinrich Brugsch, Die ägyptische Gräberwelt.
NIILINMAAN HISTORIALLISET AIKAKAUDET.
Egyptin valtakunta on todennäköisesti, kuten muutkin antiikin valtiot, syntynyt monista pienistä kaupunkiyhteiskunnista niihin kuuluvine maaseutuympäristöineen, mitkä vähitellen ovat yhtyneet kahdeksi valtakunnaksi, Ylä- ja Ala-Egyptiksi. Viimeksimainittu käsitti delttamaan, edelliseen kuului siitä etelään oleva maa aina ensimmäisen kataraktin loppuun asti nykyisen Assuanin lähelle, Elefantine-saaren vastapäätä. Ensimmäisen kataraktin kohdalla kulki vanhastaan raja Egyptin ja Nubian eli Aithiopian välillä, kuten kreikkalaiset sitä nimittivät. Kreikkalaisilla matkailijoilla oli kerrottavana monta hyvää juttua Aithiopian satumaasta. Siellä oli hännällisiä ihmisiä, jotka kävelivät neljällä jalalla aivan kuin järjettömät eläimet, ja toisia, jotka elivät yksinomaan babiaaninarttujen maidosta.
On kauan eletty siinä uskossa, että Nubia oli vanhempina aikoina neekerien asuttama. Uudemmat kansatieteelliset tutkimukset ovat johtaneet kumminkin siihen käsitykseen, että Nubiassa Egyptin valtakunnan varhaisempina aikoina on asunut samanrotuisia ihmisiä kuin egyptiläiset itse, nimittäin sitä valkoisen rodun haaraa, jota sanotaan haamilaiseksi. Vasta noin 2000 vuotta e.Kr. alkoi Nubian väestöön sekoittua neekeriverta; mutta vielä toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. täytyi mennä aina neljännen kataraktin seuduille kohdatakseen täysiverisiä neekereitä. Vasta sen ajan jälkeen alkoi se Keski-Afrikan alkuasukasten suuri kansainvaellus, joka ajoi heidät yhä kauemmaksi pohjoista kohti ja Egyptiin. Muutamat tutkijat ovatkin esittäneet sen hyvin todennäköisen käsityksen, että juuri haamilaisten egyptiläisten sekoittuminen peräti sivistysviholliseen neekerivereen oli suurimpana syynä siihen, että egyptiläinen pysähtyi lopuksi kasvussaan ja lakastui.
Kerrotaan, että ensimmäinen kuningas, joka hallitsi sekä Ylä- että Ala-Egyptiä ja siis yhdisti koko Niilin maan yhdeksi valtioksi, olisi ollut Menes. Hänen otaksuvat varovaisemmat egyptologit eläneen noin 3400 e.Kr., siis suunnilleen 5300 vuotta ennen meidän päiviämme, kun sitävastoin »pyöreäkätisemmät» historioitsijat ovat tulleet siihen tulokseen, että Menes olisi elänyt enemmän kuin kuusituhatta vuotta sitten. Vanhastaan on jaettu Egyptin kuningasluettelot Meneksestä Aleksanteri suureen asti, joka vuonna 332 e.Kr. valloitti Egyptin, kolmeenkymmeneen hallitsijasukuun. Tämä aikakausijako perustuu niihin kuningasluetteloihin, joita papit laativat merkiten myös hallitusvuodet. Ne ovat säilyneet — vaikka hyvin katkonaisina — papyruskääröissä ja kivitauluissa. Näiden kolmenkymmenen hallitsijasuvun puitteissa erotetaan Egyptin historiassa neljä nousukautta, joiden välillä on valtakunnan hajaantumisen ja vieraiden valloittajain valtakaudet, nimittäin vanha valtakunta noin 3000—2500 e.Kr., keskimmäinen noin 2000—1800 e.Kr., uusi valtakunta noin 1600—1100 e.Kr. ja uudistusaika 663—525 e.Kr.[24]
HISTORIAN SARASTUSAIKA JA VANHA VALTAKUNTA
(noin 3400—2500 e.Kr.)
Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun kuninkaat ovat meille tuskin muuta kuin nimeltään tunnettuja. Mutta kolmas dynastia, noin 3000 vuotta e.Kr., aloittaa suurten pyramidinrakentajain ajan. Hallituskaupunki oli silloin nykyisen Kairon seutuvilla. Mutta pääkaupungin paikka vaihtui faaraoiden mukana. Arkeologien tutkimukset ovat osoittaneet meille, että kukin kuningas osaltaan perusti uuden pääkaupungin ja rakensi sen lähelle tulevaa hautaansa, jonka arvonmukaista koristamista moni faarao itse asiassa piti elämänsä tärkeimpänä tehtävänä. Lopuksi Memfis, joka jo kauan oli ollut huomattava kaupunki ja jossa oli kuuluisa Osiriksen temppeli, tuli Egyptin pääkaupungiksi; ja senkin jälkeen kuin vanha valtakunta oli sortunut ja pääkaupunki siirretty etelämmäksi, Memfis jatkuvasti koko Egyptin historian ajan oli Ala-Egyptin kaikkein tärkeimpiä paikkoja.
Vanhimmat tunnetut Egyptin kuningashaudat ovat kallioiden onkalolta, joihin on rakennettu tiiliseinät. Mutta jo toisen hallitsijasuvun ajoilta on peräisin kuningashauta, joka on rakennettu tasoitetusta kalkkikivestä. Lähinnä vanhimmat kuningashaudat on rakennettu suorakaiteen muotoon, ne ovat tasakattoisia, ylöspäin kallistuvin seinin. Niistä käytetään mastaba-nimeä. Nimi on arabialainen ja merkitsee penkkiä. Mastaba onkin jättiläiskokoisen penkin muotoinen. Se voi olla jopa 50 metriä pitkä ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, niiden joukossa kappelin, missä papit uhrasivat kuolleen menestykseksi ja jonne sukulaiset ja ystävät asettivat hänelle ruokaa.[25]
Useassa mastabassa on piirtokirjoituksia, jotka kertovat, että joku vainajan omainen, tavallisimmin hänen poikansa on rakentanut haudan tai ainakin jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa manalle menneestä. Niinpä kirjoittaa eräskin mies isä-vainajansa hautaan: »Kun isäni haudattiin kauniissa lännessä, rakensin minä tämän haudan hänelle sellaiseksi, jollaiseksi hän sitä suunnitteli, kun hän vielä käveli jalkainsa kannattamana.» Muuan toinen mies, joka oli osoittanut isällensä samanlaisen kunnian, nimittää itseänsä »erääksi, jolle hänen poikansa on tekevä samoin, kun hän kerran on mennyt lännen maille.» Kerran kertoo mies, että hän on »haudannut vaimonsa tähän kauniiseen hautaan», kerran taasen isä, että hän on rakentanut haudan »vanhimmalle pojallensa, jumalan rahainvartijalle, kun manallemennyt oli vielä lapsi.»
Liikuttava on piirtokirjoitus, jonka muuan faaraon maaherroista on kirjoituttanut isällensä ja itsellensä teettämäänsä yhteiseen hautaan: »Minä annoin määräyksen, että minut piti haudattaman samaan hautaan kuin tämä Zau saadakseni olla hänen seurassaan, mutta ei sen vuoksi, etten olisi voinut rakentaa toista hautaa itselleni; minä tein sen saadakseni nähdä tämän Zaun joka päivä ja olla hänen kanssansa samassa paikassa.»
Usein hauta — tai ainakin osa haudan laitteista — oli faaraon lahja. Eräässä neljännen hallitsijasuvun ajoilta olevassa haudassa piirtokirjoitus kertoo esim., että faarao itse oli määrännyt 50 miestä kuninkaan oman pyramidin rakentajista päivittäin työskentelemään tämän mastaban rakentamisessa. Ja »Hänen Majesteettinsa käski, että ketään näistä miehistä ei pitänyt otettaman muihin töihin, ennenkuin hauta oli valmis.»
Tuon tuostakin vakuuttaa haudan onnellinen omistaja: »Koskaan ei samanvertaista ole tehty kuninkaalliselle palvelijalle, sillä minä olin Hänen Majesteettinsa sydäntä lähellä; minä miellytin hänen sydäntänsä, sillä kuningas rakasti minua ja ylisti minun kaikkia tekojani.»
Mastabain seiniä koristavilla kuvilla niihin kuuluvine kirjoituksineen on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Ei kyllin siinä, että ne ovat oivallista aineistoa vanhan valtakunnan aikaisen Egyptin elämän tutkimiselle: ne ovat psykologisestikin hyvin kiintoisia, sillä ne todistavat muinaisten egyptiläisten, niin kuin ylipäänsä itämaalaisten — ja länsimaalaisten — heikkoutta arvonimiä kohtaan. Ilmeisen tyytyväisenä vainaja luettelee kaikki ne korkeat arvoasemat, joissa hän on ollut, kaikki ne armonosoitukset, joita faarao on hänelle suonut, kaikki ne lahjat, joita tämä on hänelle antanut. Ja mimmoisia luottamustehtäviä faarao voikaan antaa uskotuilleen! Muuan heistä oli esimerkiksi saanut esiintyä pöytäkirjanpitäjänä eräissä kuningashuoneen sisäisissä perheriitaisuuksissa. »Ei kukaan minun asemassani oleva ole tätä ennen saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia», hän vakuuttaa.
* * * * *
Mastaboista kehittyi sitten vieläkin suurempia kuningashautoja: pyramidit, vakavimmat rakennustyöt, mitä maan päällä on — luonnollisesti lukuunottamatta sellaisia yrityksiä kuin Kiinan muuri. Kehitys mastabasta pyramidiin on tapahtunut siten, että mastaban päälle on rakennettu aina toinen, ylempi alempaa pienemmäksi. Tällä tavoin ovat omituiset porraspyramidit syntyneet. Täyttämällä sitten tällaisen pyramidin askelmat sileäksi hiotulla graniitti- tai kalkkikivellä saatiin tavallinen sileäpintainen pyramidityyppi.
Pyramidit rakennettiin, kuten mastabatkin, kuninkaitten hautakammioiksi. Mutta faaraot eivät rakentaneet pyramideja yksin itselleen, vaan myöskin puolisoillensa. Niinpä Kheopsin hautamuistomerkin juurella on kolme pienempää pyramidia, joihin hänen kuningattarensa on haudattu. Kuninkaallisten pyramidien ympärillä on vielä prinssien ja prinsessojen, virkamiesten ja hovilaisten mastaboita; ja kuta korkeammalla arvoasteikossa nämä ylhäisyydet ovat olleet elämänsä aikana, sitä lähemmäksi faaraota he ovat saaneet viimeisen leposijansa. Siten on Memfiksen ja toisten pääkaupunkien paikoille Niilin vasemmalle rannalle, vähintään viiden penikulman pituiselle alueelle, syntynyt koko maailmassa ainutlaatuinen kuolleiden kaupunki.
Kuninkaan pyramidi oli aina kuolleiden kaupungin keskus — mutta ei ainoastaan kuolleiden, vaan myöskin aikoinaan eläneiden. Nuo valtavat rakennukset kohoavat nyt siellä muistomerkkeinä kuningasten muinaisesta hallituskaupungista. Uudemmista tutkimuksista selviää näet, kuten jo on sanottu, että vanhan valtakunnan aikana melkein jokainen kuningas perusti uuden pääkaupungin, josta tuli myöskin hänen »kuolemankaupunkinsa», ja ennen kaikkea juuri se, sillä kuninkaan palatsi joutui varjoon valtavan hautarakennuksen rinnalla. Pyramidithan oli tarkoitettu »ikuisiksi asunnoiksi» ja ne rakennettiin niinmuodoin, samoinkuin temppelit, kestävämmästä aineesta kuin kuninkaalliset palatsit, joiden tuli kestää vain yhden kuninkaan hallitusaika. Nämä tyydyttiin sen vuoksi rakentamaan auringonkuivaamasta tiilestä[26]. Mutta siten ne eivät kyenneetkään kovin pitkää aikaa säilymään ajan hampaalta. Niin Egyptistä ajan oloon tuli ennen kaikkea temppelien ja hautojen maa.
Useimmat pyramidit on rakennettu kalkkikivestä. Ihmeteltävää on, että sen ajan yksinkertaisilla apuneuvoilla on voitu käsitellä sata tonnia jopa enemmänkin painavia järkäleitä. Onpa tavattu graniittinen pyramidilohkare, joka painaa noin 500 tonnia. Ja valtavat päällyskivet on parhaiten rakennetuissa pyramideissa liitetty toisiinsa niin huolellisesti, että on melkein mahdotonta huomata rakoja niiden välillä. Vielä tänäkään päivänä ei voi saada edes paperin syrjääkään mahtumaan niiden liitospaikkoihin.
Nykyisin tunnetaan noin kahdeksankymmentä pyramidia, mutta todennäköisesti monta muuta on erämaan hiekan peitossa. Kairon edustalla kohoaa kolme mahtavinta ja vakavinta näistä maailman ihmetöistä. Suurin ja kuuluisin on se, jonka kuningas Kheops rakensi noin viisituhatta vuotta sitten. Se oli alkujaan päällystetty sileäksi hiotulla hohtavan valkoisella kalkkikivellä. Molemmat toiset Kairon lähistöllä olevat suuret pyramidit oli samoin päällystetty huolellisesti hiotulla kivellä, alempana punaisella graniitilla, ylempänä kalkkikivellä. Itse huippu oli useimmissa pyramideissa graniitista. Miten hohtivatkaan nämä auringossa kimmeltävät »lasivuoret», joille oli mahdoton kavuta! Kheopsin pyramidin korkeus oli alkujaan noin 145 m, mutta on nyt vähentynyt 137:ään. Keskiajalla käyttivät nimittäin Egyptin arabialaiset hallitsijat niin tämän kuin muidenkin pyramidien suojelevaa kivipäällystää Kairon rakennuksiin sillä seurauksella, että alempi kalkkikivi varsinkin itse pyramidin huipussa alkoi rapautua.[27]
Laajalti matkustanut kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka 5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. kävi Egyptissä, kertoo, että 100 000 miestä 20 vuotta rakensi Kheopsin pyramidia. He tekivät työtä kuitenkin ainoastaan kolmena kuukautena vuodessa, siis tulva-ajalla, jolloin peltotöitä ei voida tehdä.
Aina Herodotoksen päivistä saakka on pyramideja halki vuosituhansien pidetty orjuuden ja hirmuvaltiaan häikäilemättömyyden muistomerkkeinä. Tästä sanoo kuuluisa egyptologi Flinders Petrie: »Paljon tolkutonta on aikojen kuluessa kirjoitettu Kheopsin ja muiden pyramidinrakennuttajain kansan sortamisesta ja sen kyynelistä ja huokauksista. Itse asiassa oli kansalle määräämättömäksi hyödyksi, että se koulutettiin yhteistyöhön ja sai teknillistä taitavuutta.» Petrie on laskenut, että kunkin egyptiläisen tarvitsi vain kaksi kertaa elämässään tulla kutsutuksi tähän työhön ja silloinkin tulvan aikana, jolloin hänellä kumminkaan ei ollut mitään tekemistä kotona. Egyptin työtätekevälle kansanosalle teki sitävastoin elämän raskaaksi se suhteettoman suuri joukko tuottamattomia yksilöitä, varsinkin hovivirkailijoitten ja pappien joukossa, joita toisten täytyi elättää raatamalla otsansa hiessä.
Valtavien kivimuistomerkkien sydämessä tai syvällä maassa niiden alla kuollut faarao lepäsi kiviarkussaan. Ääretöntä vaivaa, määrättömästi rahaa ja suurta älykkyyttä on vaatinut myöhempinä aikoina keksiä ja avata ne käytävät, jotka johtavat kuninkaallisiin hautakammioihin. Ja kun tutkija vihdoin on päässyt perille, mitkä kivimöhkäleet missäkin tapauksissa olivat sisäänkäytävän suulla, hänellä on välistä ollut edessänsä oikea labyrintti käytäviä, joissa tietä tukkimassa on raskaita graniittisia laskuovia, jotka ennen hautaamista on kohotettu pönkien varassa, mutta sitten pudotettu liitoksiinsa.
Hautakammioiden ja niihin johtavien käytävien seinillä tavataan pyramideissa viidennen hallitsijasuvun loppu- ja kuudennen alkuajoilta kaiverrettuja hautakirjoituksia. Ne esittävät hautausmenoja ikivanhoine hymneineen; ne kuvailevat manalle menneitten faaraoitten elämää jumalain seurassa ja sisältävät loitsuja, joiden tarkoituksena on suojella heitä kaikelta pahalta haudan toisella puolen. Näissä pyramiditeksteissä esiintyy aineksia paljon vanhemmalta kuin niiden merkitsemisajalta, sillä Egyptissä vanha ei koskaan täydellisesti hävinnyt, vaan kasvoi yhteen uuden kanssa. Pyramiditekstit juontavat juurensa aina »harmaimmasta muinaisuudesta» ja ovat, kuten muuan egyptologi sattuvasti on sanonut, »vanhin kappale ihmishengen historiaa». Ne kuuluvat samaan kirjallisuuspiiriin kuin »Kuolemankirjan» vanhimmat osat.
* * * * *
Liioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään ihmiskäden työ niin valtavasti ja pysyvästi vaikuta katselijan mielikuvitukseen kuin nuo kolme suurta pyramidia. Taiteen kauneimmat luomat, ihanimmat rakennukset, nykyaikaisen tekniikan rohkeimmat saavutukset — mikään kaikesta tästä ei tunkeudu niin syvälle, niin lähtemättömästi katsojan mieleen.
Koskaan pyramidit eivät vaikuta niin valtavan majesteetillisilta kuin nähtyinä kirkkaana kuutamoyönä. Samalla kertaa terävinä ja voimakkaina piirtyvät niiden ääriviivat sinisenharmaata öistä taivasta vasten, ja keltaisesta erämaan hiekasta kohoaa sfinksi, tämä arvoituksellinen olio ihmispäineen ja jalopeuranruumiineen. Todennäköisesti se esittää jotakin suurista pyramidin rakentajista[28], faaraoitten tavalliseen tapaan vertauskuvallisesti esitettynä leijonan hahmossa.
Pyramidin juurella ihminen tuntee mitättömyytensä; häntä pyörryttää, niinkuin häntä huimaa se ikuisuusajatus, joka on luonut tämän ihmistyön yli-inhimillisin mittasuhtein.[29] Pyramidien kuva seuraa aina sitä, ken kerran on nähnyt nämä ihmetyöt. Se seuraa häntä merien taakse, eikä hellitä koskaan otettansa hänestä.
Mitä suunnatonta osaa onkaan Egyptin sivistykselle näytellyt usko kuolleitten elämään! Mikä mahtava voima ihmisyyden kehityksessä onkaan ollut kuolemattomuusajatus!
Ei ainoakaan kansa — ainakaan ennen sitä aikaa, jolloin roomalais-katolinen kirkko kiirastuli- ja sielumessuopillaan sai lujan otteensa ihmisten sieluihin — ole sellaisella innolla kuin egyptiläiset käyttänyt työvoimaa ja maallista omaisuutta kuolemanjälkeisen olemassaolon turvaamiseksi. Eikä tämä tapahtunut yksin balsamoimisella ja suurenmoisilla hautarakennuksilla: niin kuninkaat kuin yksityiset henkilötkin hankkivat jo elinaikanaan kokonaisen pappisesikunnan, jonka oli huolehdittava siitä, että he viimeisessä leposijassaan saivat asiaankuuluvat kuolinuhrit ja kunnianosoitukset. Näille papeille taattiin oikein sopimuskirjalla elatus jostakin vainajan kiinteän omaisuuden tuotteista. Eräskin neljänteen hallitsijasukuun kuuluneen kuninkaan poika varasi kahdestatoista kaupungista kertyvät tulot kuolinpalvelukseensa; muuan hovimies valitsi kahdeksan pappia tekemään palvelusta hänen haudallansa. Siten Egyptissä kuten roomalais-katolisissa maissa suurin osa kansallisomaisuutta joutui tuottamattomaksi sellaisin seurauksin, että valtio perin köyhtyi ja kävi kykenemättömäksi tehtäviänsä täyttämään.
* * * * *
Ennen kuin tämä ja muut epäkohdat olivat saaneet valtoihinsa Niilinmaan, oli kuitenkin Memfiksen ajanjakso rikkaan sivistyksellisen kukoistuksen aikaa. Valtakuntaa piti kiinteästi koossa voimakas, lujasti keskitetty hallitus, jonka kaikki langat juoksivat lopuksi faaraon käteen. Hänen alaisinansa maaherrat hallitsivat kukin lääniänsä, vastasivat järjestyksen säilymisestä siellä samoinkuin siitä, että verot saatiin kokoon määrätyissä luonnontuotteissa.
Koko valtiotalous oli luonnontaloutta. Raha oli Egyptissä vielä tuntematon. Valtion piti kussakin paikassa olla ottamassa osuutensa maan tuotteista, puiden hedelmistä ja karjan antimista ja kuljetuttaa sitten kaikki tyynni valtion varastoaittoihin. Sieltä tavarat sitten joko siirtyivät hovin ylläpitoon tai jaettiin virkamiehille tai vietiin maasta vieraista maista saatujen tuotteiden maksuksi. »Tuskin voimme», sanoo tanskalainen egyptologi H.O. Lange, »kuvitellakaan sitä virkavaltaista koneistoa, mitä tuli käyttää tähän tarkoitukseen. Papyruksessa on meille säilynyt jätteitä manttaali- ja veroluetteloista, palkkauslistoista, varastoluetteloista ja Egyptin valtionarkistoista annetuista kertomuksista, joista saamme sen käsityksen, että muinaisegyptiläinen byrokratia on säästänyt paperia yhtä vähän kuin nykypäiväinenkään.»
Korkealla kannalla oli taidekin vanhan valtakunnan aikana. Sitä todistavat n.s. kylävoudin ja kirjurin kuvapatsaat, joissa molemmissa on kiintoisaa se hämmästyttävän selväpiirteinen todellisuustaju, jonka taiteilija on saanut esille.
Kuinka mainio onkaan tuo kelpo työnjohtaja akaasiakeppi kädessään arvonsa merkkinä! Tanakka vartalo, lyhyt, paksu kaula, jokapäiväisen, mutta tarmokkaan muotoinen pää ja tärkeä, itsetietoinen ilme, sanalla sanoen koko mies kiireestä kantapäähän on kuin kunnon keskinkertaisuuden perikuva. Varmalla kädellä ja mahdollisimman luonnonmukaiseksi taiteilija on hänet muovaillut.
»Kirjuria» kelpaa myös katsella. Se on erinomainen silmänräpäyskuva, otettu juuri sillä hetkellä, jolloin malli on asettunut istuvaan asentoonsa. Pirteät silmät odotusta täynnä, melkein hartaina sanelijan suuhun kohdistettuina, hän istuu siinä valmiina sieppaamaan ensimmäisen sanan, joka suusta on lähtevä, piirtääkseen sen kynällänsä papyruslehteen, joka hänellä on edessänsä kirjoituslaudalla.
Kun näkee nämä teokset, jotka on synnyttänyt nuoruudenraikas, välitön luomisvoima, jota myöhemmillä egyptiläisillä taiteilijoilla ei ole, silloin nimitys »vanha» valtakunta ei voi johtaa siihen väärään käsitykseen, että tämän ajan taiteella olisi vanhuuden leima. Tämän ajan kuvanveistotaiteen mestariteokset samoinkuin hautojen seinäkuvatkin todistavat päinvastoin nuorekasta, elämäntuoretta luomisintoa eikä niissä lainkaan ilmene väsymyksentuntua, joka olisi niihin lyönyt leimansa, jos vanha valtakunta olisi ollut faaraoitten sorron ja orjuuden aikakautta. Vanhan valtakunnan ajalle ominaista on samantapainen luomisilo, joka ilmenee kreikkalaisten kulttuurisuorituksessa pari vuosituhatta myöhemmin. Siten »vanhat» egyptiläiset näyttävät meistä lahjakkaalta, henkisesti vireältä kansalta, joka oli herännyt tietoiseen kulttuurityöhön ja valppain silmin tarkasteli maailmaa aikana, jolloin vielä melkein kaikki muut kansat maan päällä, sivistyksellisesti nähtynä, uinuivat horrostilassa.
* * * * *
Jo vanhan valtakunnan aikana faaraot alkoivat kiinnittää huomionsa kataraktin toisella puolella olevaan maahan. Kuudennen hallitsijasuvun aikana putous kanavoitiin, niin että pienemmät alukset voivat kulkea siitä. Samalta ajalta on peräisin mahtavan maaherran hautaan kaiverrettu kertomus siitä, miten vainaja kerran oli ollut kuningas Pepi I:n mukana sotaretkellä, jonka kuningas teki »hiekkakansaa» vastaan — egyptiläisten beduiineista käyttämä nimitys —, joka asui Egyptin rajoilla sekä pohjoisessa että etelässä kataraktin yläpuolella. »Hänen majesteettinsa», sanotaan siinä, »varusti monikymmentuhantisen sotajoukon, ja se palasi onnellisesti hävitettyään hietikon asukkaitten maan, kaadettuaan heidän viikunapuunsa ja viinitarhansa, pantuansa tuleen heidän laihonsa ja surmattuaan monta kymmentätuhatta miestä sekä otettuaan valtavan määrän vankeja.»
Sinne lähetettiin myöskin rauhallisia retkikuntia, jotka toivat mukanansa kotiin kalliita lasteja Nubian tuotteita, kuten norsunluuta, ebenholtsia ja kultahiekkaa. Näitä retkikuntia johtivat tavallisesti egyptiläiset mahtimiehet, jotka vallitsivat Elefantine-saarta ja muita kataraktin lähialueita. Ne olivat faaraon vasalleja ja rajavartijoita, joilla sen vuoksi oli mahtava arvonimi »valtakunnan eteläisen portin vartija».
Ei ollut suinkaan helppoa ohjata karavaani Nubian halki ja tuoda se takaisin vahingoittumattomana kalliine lasteineen villien tummaihoisten niillä main asuvien kansanheimojen keskitse. Monet kuninkaan Elefantine-saaren vasalleista jäivät sille tielleen, ja heidän ja heidän seuralaistensa luut valkenivat erämaan hiekassa. Vastapäätä Elefantineä, Niilin vasemmalla rannalla olevissa kalliohaudoissa, missä muinaisilla rajaseudun maaherroilla on viimeinen leposijansa, on piirtokirjoituksia, jotka ylpeästi kertovat niistä pelottomista miehistä, jotka kuninkaansa käskystä ensimmäisinä valkoihoisina historiallisella ajalla tunkeutuivat sisä-Afrikkaan.
Muuan Herkhuf-niminen Elefantinella vallinnut faaraon vasalli on nykyisen Assuanin lähellä olevan hautakammionsa seinissä kertonut neljästä retkestä, jotka hän teki Nubiaan. Ensimmäinen kesti seitsemän kuukautta, toinen kahdeksan. Kolmannella retkellään hän keräsi niin suuret määrät suitsutusaineita, norsunluuta, ebenholtsia, pantterin ja leopardin nahkoja ja muita kalliita tuotteita, että tarvittiin 300 aasia niitä kuljettamaan. Kun hän teki neljännen matkansa Nubiaan — noin v. 2550 ennen meidän ajanlaskuamme — oli faaraoitten valtaistuimella seitsenvuotinen poika, Pepi II. Tämän nuoren kuninkaan hallituskausi oli tuleva pisimmäksi, mitä koko maailmanhistoriasta tunnetaan — se kesti nimittäin, jos saa luottaa egyptiläiseen traditioon, vähintään yhdeksänkymmentä vuotta.
Kun karavaani palasi takaisin, sillä oli mukanaan jotakin, josta pikku faarao iloitsi enemmän kuin kaikista Egyptiin tuoduista kalleuksista — pieni tanssiva kääpiö. Tiedämmehän, että meidän aikamme löytöretkeilijät ovat Keski-Afrikan aarniometsistä löytäneet kääpiökansan. Pepi-kuninkaan aikana tämä ihmisrotu eli otaksuttavasti lähempänä Egyptiä. Herkhufin oli onnistunut saada kiinni tällainen pikku mies ja hän vei hänet mukanansa huvittamaan kuningasta tansseillaan ja ilveillään.
Kun Pepi sai kuulla puhuttavan pienestä kääpiöstä, hän tuli aivan villiksi ihastuksesta. Hän kertoi itse kirjeessä Herkhufille, kuinka iloinen hän oli, ja pyysi häntä kaikin mokomin pitämään huolta, ettei pikku miehelle tapahtuisi mitään pahaa matkalla. »Kun hän astuu sinun kanssasi alukseen», faarao kirjoittaa, »valitse luotettavimmat miehet hänen vierellensä, aluksen molemmin puolin, ja pidä huoli, ettei hän putoa veteen! Kun hän nukkuu öisin, niin aseta luotettavaa väkeä nukkumaan hänen viereensä telttaan ja tarkasta kymmenen kertaa yössä, että kaikki on hyvin! Jos tulet hoviin tuoden mukanasi pikku miehen terveenä ja hyvin säilyneenä», niin Pepi kirjoitti, »niin faarao tahtoo tehdä sinun hyväksesi enemmän kuin aikoinaan kuningas Asosi[30] teki sen miehen hyväksi, joka toi hänelle kääpiön Puntista.» Tästä ihmemaasta, suitsutusaineitten kotimaasta, joka oli nykyisellä Somali-niemellä Punaisen meren eteläpäässä, oli eräs laivaretkikunta kerran tuonut mukanansa kultaa, pyhää suitsuketta ja muita kalliita tuotteita.
Herkhuf oli niin ylpeä pienen faaraon kirjeestä, että hän kaiverrutti sen sanasta sanaan hautakammionsa seinään, jossa se on luettavissa tänäkin päivänä.
* * * * *
Maaherrat ja muut virkamiehet palkittiin Egyptissä vanhan valtakunnan aikana läänittämällä heille perintönä meneviä tiluksia. Mutta tähän palkkaustapaan sisältyi se vaara, että yhä suuremmat ja suuremmat maaomaisuudet vähitellen kerääntyivät määrätyille suvuille, joiden jäsenet olivat olleet korkeissa viroissa. Nämä suvut kävivät lopulta niin mahtaviksi, että ne voivat tavallaan vaatia omikseen korkeimpia valtionvirkoja, ja lopuksi kävi tämä rikas virkavalta ja voimakkaan järjestön muodostava papisto faaraota mahtavammaksi. Silloin tuli hajaannuksen aika, ja valtakunta jakautui moniin pieniin ruhtinaskuntiin, jotka usein olivat taisteluissa keskenänsä. Valtion yhteyden hajoamista kuvaavaa on, että ylhäisten virkamiesten hautoja ei enää sijoitettu mahdollisimman lähelle faaraon hautaa, vaan että maaherrat ja maan mahtimiehet valitsivat viimeisen lepopaikkansa omalta kotipaikaltaan.
Vanhan valtakunnan häviötä seuraa väkivaltainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee muuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii, hän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät samoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamatonta matkamiestä, ja vieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialta. Taudit raivoavat, ja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys on lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuningaspalatseja häväistään. »Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt ryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja vaimot valittavat: 'jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaan täytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka muinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä on nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: 'nujertakaamme maahan mahtavamme!' Krokodiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Ihmiset syöksyvät itsestänsä niiden kitaan — niin mielettömiä he ovat kauhusta, nauru on vaiennut kaikkialta eikä sitä kuulla enää. Suru ja valitus täyttävät maan. Vanha ja nuori sanoo: 'Minä toivon, että olisin kuollut, ja pikku lapset valittavat: 'Jospa minua ei olisi synnytetty tähän maailmaan!'
Eivät enää miehet purjehdi pohjoiseen, Byblokseen[31]. Mistä me saamme nyt setripuuta muumioarkkuihimme ja öljyä balsamoimiseen?» Ja ujostelemattomasti kuten juutalaiset profeetat viisas kääntyy itsensä kuningas Pepin puoleen — joka nyt oli vanha ja raihnainen — seuraavin nuhtelevin sanoin: »Viisauden, tiedon ja oikeamielisyyden olet sinä saanut avuksesi, mutta kapinan ja vihollisten melun annat sinä kuulua yli maan. Katso kuinka toinen lyö toistansa ja kuinka sinun käskyjäsi kierretään! Vuosikaudet on sisäinen sota raivonnut.» Näin koettaa varoittava ääni kehoittaa vanhaa kuningasta ajattelemaan velvollisuuksiansa. Mutta turhaan.
Kirjallisuutta:
Ludvig Borchardt, Die Pyramiden, ihre Entstehung und Entwicklung.
G. Maspero, Art in Egypt.
Jean Capart, L'art égyptien.
Jean Capart, Legons sur l'art égyptien.
Frederik Poulsen, Ægyptens Kunst.
H. Schäfer, Von ägyptischer Kunst.
W. Max Möller, Äthiopien (»Der alte Orient» 1904).
KESKIMMÄINEN VALTAKUNTA
(noin 2100—1800 e.Kr.)
Hajaannustila kesti noin vuoteen 2100, jolloin Etelä-Egyptin Thebaa[32] ja sen ympäristöjä hallinneen ruhtinassuvun onnistui vallata koko muinoinen Egyptin valtakunta ja siten palauttaa valtakunnan yhteys. Kahdestoista hallitsijasuku aloittaa noin v. 2000 uuden kukoistusajan, joka kestää pari vuosisataa. Voimakkaiden kuningasten johdolla lakkautetaan lääniruhtinasten virat, ja tällöin näyttää toimeenpannun perinpohjainen lahjoitettujen valtiotilusten reduktio. Luonteenomaista tälle perusteelliselle muutokselle on, että suuret ja muhkeat läänitysaateliston haudat vähitellen täydellisesti katoavat.
Kahdennentoista dynastian kuninkaat, joiden melkein kaikkien nimi oli Amenemhet tai Sesostris, olivat innokkaita rakentajia, ja muistomerkkeinä heidän ajaltansa on hautarakennusten lisäksi temppeleitäkin. Taide ja kirjallisuus kehittyivät nyt kauneimpaan kukkaansa. Keskimmäisen valtakunnan aika esiintyikin myöhempien sukupolvien silmissä Egyptin klassillisena aikana, jonka mestareita pidettiin korkeina esikuvina. Vielä puoli vuosituhatta myöhemmin opiskeltiin tämän ajan kirjallisuutta kouluissa, ja jokainen, joka halusi »puhua oikein kauniisti», otti sen esikuvakseen.
Faaraoitten hallituskaupunki oli nyt ajoittain Memfiksen seuduilla, ajoittain Faijumissa vähän kauempana lounaassa. Tästä suomaisesta, epäterveellisestä maakunnasta, joka jonkinlaisen luonnollisen kanavan välityksellä oli yhteydessä Niilin kanssa, tuli nyt faaraoitten toimesta Egyptin viljavimpia, ihanimpia keitaita. Vielä tänäkin päivänä Faijumin appelsiinit, persikat, viikunat ja viinirypäleet ovat hyvässä maineessa, ja yhtä kuuluisa on keidas pumpuliviljelyksistään ja ihanista ruusuistaan.
Faijumin ihmeellinen muutos saatiin aikaan toimeenpannuilla parannuksilla, kanavayhteydellä Faijumin ja Niilin välillä, mutta varsinkin suluilla, joilla veden saanti joesta voitiin säännöstellä vuodenaikojen tarpeen mukaan. Uuden, itse keitaaseen rakennetun verkoston avulla entiset suot muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Säilymään jäänyt vesi muodosti Moiris-järven, joka silloin kuten nytkin oli kuuluisa kalarikkaudestaan, varsinkin hyvänmakuisten karppien runsaudesta. Siellä on myöskin valtava ahvenensukuinen kala, joka voi kasvaa noin 1 1/2 metriä pitkäksi ja painaa jopa 50 kiloa.
Järven vesi estettiin poistumasta padoilla, joita voidaan pitää meidän aikamme suurten, Assuanin ja Assiutin kohdalle Niiliin rakennettujen sulkujen ensimmäisinä edelläkävijöinä.
Tästä on aikoinaan tehty se väärä johtopäätös, että Moiris-järvi olisi tekemällä tehty palvelemaan Niilin veden säiliönä ja joen tulvaveden säännöstelijänä; ja mielikuvituksessa on nähty valtavat orjajoukot, jotka täällä tekivät työtä faaraon käskystä. — Todellisuudessa on asiain kulku ollut päinvastainen. Faaraot eivät ole täyttäneet Faijumia vedellä muitten maankolkkien tarpeiksi, vaan päinvastoin vähentäneet ja säännöstelleet sen vesimäärää maakunnan omaksi tarpeeksi. Niin valtavan joen kuin Niilin veden säännöstelijänä ei sellainen järvi kuin Moiris olisi pitkällekään riittänyt.
Faijumiin Amenemhet III rakennutti pyramidinsa ja sen viereen jättiläissuuren hautatemppelin, jonka, ympärillä olleiden pappien asuntojen kanssa, kerrottiin muodostaneen sellaisen pilarikäytävien, pihattojen ja pimeiden huoneiden sokkeloryhmän, että siellä oli mahdotonta liikkua oppaatta. Nämä rakennusryhmät lienevät olleet aiheena kreikkalaisten kertomuksiin labyrintistä, maailman suurimmasta ihmerakennuksesta.[33] Nykyisin on Amenemhetin temppeli melkein jäljettömiin hävinnyt.
Kreikkalaisessa kansan perimätiedossa kahdennentoista dynastian hallitsijat esiintyvät kaikki yhteisellä Sesostris-nimellä suurenmoisina rakentajina ja valloittajina, joiden urotöitä aikojen kuluessa kaunisteltiin uskomattomiin. Tosiasiallisesti he ulottivat valtakunnan rajat etelään »maailman loppuun» asti, s.o. toisen kataraktin seuduille ja laskivat valtansa alle nubialaisten asuman jokilaakson ja siitä itäänpäin Punaisen meren rannalla sijaitsevat kultakaivokset. Egyptiläisten linnoitusten toisen kataraktin seuduilla olevat rauniot osoittavat tänäkin päivänä, miten valloitettu nubialainen alue turvattiin aron kansojen hyökkäyksiltä. Semnen luokse, kuusi penikulmaa kataraktista etelään, kuningas Sesostris III pystytti erään Nubiaan tehdyn sotaretken jälkeen rajakiven, jossa oli seuraava kirjoitus: »Älköön kenenkään nubialaisen, ken hän lieneekin, olko sallittu kulkea tämän kiven ohi joen laskusuuntaan, kulkipa hän sitten maitse tai purjehti veneessä kuljettaen karjaa, aaseja, vuohia j.m.s., jotka ovat nubialaisten omaisuutta, poikkeuksena ne, jotka tulevat tekemään niillä kauppaa markkinapaikalle tai ovat tulossa joissakin lähettilään asioissa. Jotka sellaisessa tarkoituksessa tulevat, heitä pitää kaikin tavoin hyvästi kohdeltaman.»
Tänne hän myös rakensi linnoituksen ja tehtyään uuden rankaisuretken nubialaisia vastaan pystytti muistokiven; jossa hän pöyhistelevin sanoin kehuu, että hän on herättänyt kauhua (viheliäisen Kushin) asukkaissa, kuten Etelä-Nubiaa nimitettiin ennen valloitusta. »Minä olen», faarao kerskuu, »kuten krokodiili, joka odottamatta hyökkää saaliinsa kimppuun, sieppaa sen ja tuhoaa säälimättä». Mutta nubialaisten arkuuden kuvailemiseen ei hänellä sanoja riitä: »Rohkeus on heistä kaukana, he ovat kurjia raukkoja, ja heidän sydämensä on arka. Minun majesteettini on nähnyt heidät, ja mitä minä sanon, ei ole valhetta. Minä raiskasin heidän naisensa, minä otin heidän työmiehensä pelloilta vangeiksi, minä iskin kuoliaaksi heidän karjansa, minä niitin heidän viljansa ja panin sen palamaan. Tämän minä vannon isäni elämän nimessä. Minä puhun totta, ja puhetta, joka suustani lähtee, ei voida kumota.» — Kukapa voisikaan olla yhtymättä hänen majesteettinsa ihailuun urotyön johdosta: hyvin asestetuin ja järjestetyin joukoin kurittaa maan asukas-parkoja ja häväistä heidän kotinsa!
Lopuksi faarao kiroaa sen seuraajansa, joka miekaniskutta siirtäisi rajan takaisin, vaikka se olisi hänen oma poikansa: »hän ei ole minun poikani, hän ei ole minun siittämäni.»[34]
Sesostris III suoritti loppuun myöskin ensimmäisen kataraktin kanavoimisen, joka alettiin neljäsataa vuotta aikaisemmin, 6:nnen hallitsijasuvun aikana. Eräässä koskien saaressa on kallioon kaiverrettuna kaksi piirtokirjoitusta, jotka kertovat tästä hänen kulttuurityöstään. Siitä saadaan myös tietää, että kanavan nimi oli »Kauniit ovat Sesostriksen tiet». Vähitellen kumminkin hiekka ja kivet madalsivat väylän, mutta Sesostris puhdistutti sen jälleen. Samanlaiseen toimenpiteeseen ryhtyi neljäsataa vuotta myöhemmin Thotmes III määräten seudun kalastajaväestön tehtäväksi kanavan jokavuotisen puhdistamisen.
Pohjoiseen päin, Syyrian maihin ja itäisen Välimeren saarimaailmaan egyptiläisillä jo noina aikoina oli paljon vilkkaampi liikenneyhteys, kuin mitä tahtoisi uskoa. Kreetassa ja Kyproksessa, Kythéra- ja Rhodos-saarilla, Mykénaissa (myös Mykéné) ja monissa muissa paikoin Välimeren tässä osassa on haudoista ja kaupunkien raunioista löytynyt egyptiläisen kulttuurin muistomerkkejä aina vanhan valtakunnan ajoilta, ja päinvastoin monista Egyptin raunioista ja haudoista on löytynyt kreettalaisia saviastian paloja ja koristuksia.
Ennen on oltu siinä luulossa, että omituinen egyptiläinen sivistys oli pysähtynyt Niilinmaan omien rajain sisälle vaikuttamatta muuhun ihmiskuntaan. Mutta kuta enemmän meidän aikamme historioitsijat ovat tunkeutuneet vanhan ajan historiaan, sitä enemmän todistuksia he ovat saaneet maailman eri osien läheisestä yhteydestä jo noina aikoina. Tämä soveltuukin hyvin yhteen sen kanssa, että matkakertomuksista pidettiin jo aikaisin Egyptissä hyvin paljon.
* * * * *
Kahdennentoista hallitsijasuvun mukana voimakkaiden faaraoiden sarja oli lopussa. Voimakastahtoisen johdon puute ilmenee sellaisissakin yksityisseikoissa kuin siinä, että Niilin tulvien korkeuden vuotuiset merkinnät, joita Amenemhet III oli alkanut teettää toisen kataraktin yläpuolelle kallioseiniin, lakkaavat pari vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeen.[35] Kohta sen perästä keskeytyvät myöskin väenlaskuluettelot, joita 12:nnen hallitsijasuvun aikana oli tapana laatia määrätyin väliajoin. Nämä keskeytykset valtion elämälle tärkeiden seikkojen merkinnässä eivät ole kuva tilapäisiä, vaan ne todistavat rappeutumisen alkamista.
Kun valtakunnan kohtaloiden korkein johto heikkeni, alkoivat vallanhimoiset mahtimiehet taistella kruunusta. Kolmannentoista hallitsijasuvun ajoilta oleva eräästä temppelissä tavattu piirtokirjoitus antaa meille välähdyksen alkavista kapinaliikkeistä, jotka lopuksi johtivat keskimmäisen valtakunnan hajoamiseen. Se on kuninkaallinen julistus, joka koskee valtiorikoksen tehnyttä läänitysruhtinasta. Tämä julistetaan virastansa erotetuksi ja menettäneeksi sekä omalta että jälkeläistensä osalta kaikki sen tulot. »Ota pois häneltä hänen leipänsä», siinä sanotaan, »hänen ravintonsa ja hänen lihapatansa! Hänen nimeänsä ei pidä mainittaman enää tässä temppelissä. Jos joku sotapäällikkö tai virkamies osoittaa kavaltajalle suopeutta, hänen omaisuutensa ja tiluksensa pitää annettaman minun isäni temppelille», faarao julistaa.
Kun valtakunnan vastustuskyky oli ylimysten kapinaliikkeiden johdosta heikentynyt, vyöryi Vähästä-Aasiasta kansanaalto ja tulvi yli delttamaan. Tämä kansa, joka tunnettiin nimellä hyksos[»Paimentolaiskansa»], asettui hedelmälliseen suistomaahan ja sieltä käsin retkeillen ja hävitellen sorti kovasti koko. Egyptin maata.
Mitä kansallisuutta tämä salaperäinen kansa oli, on hyvin vaikeasti ratkaistava kysymys. Monia olettamuksia on esitetty, mutta sen pitemmälle ei ole päästy. Todennäköisesti se oli seemiläistä[36] paimentolaiskansaa. Hyksos-heimot hallitsivat paitsi Egyptiä todennäköisesti myöskin Syyriaa ja kenties jonkin ajan Babyloniaakin. Se oli tilapäinen suurvalta, samanlainen kuin myöhemmin hunnien ja mongolien valtiomuodostumat. Se hajosi pian kuten nekin. Vain vuosisadan se pysyi pystyssä.
Kirjallisuutta:
A.M. Blackman, Luxor and its temples.
R.H. Brown, The Fayum and lake Moeris.
UUSI VALTAKUNTA
(noin 1600—1100.)
Thebasta tuli jälleen valtakunnan kokooja. Eräs tämän kaupungin hallitsija alkoi vapaustaistelun, mutta kaatui sodan alussa.[37] Vähitellen sotaonni kuitenkin kääntyi thebalaisten puolelle. Taistelunhalusta palaen muuan kaatuneen seuraaja purjehti Niilin suuta kohti. Hän vannoi vakaisen valan taistella hyksos-heimon kuninkaan kanssa. »Minä tahdon», hän vakuutti, »repiä auki hänen vatsansa, lyödä maahan aasialaiset ja vapauttaa Egyptin». — »Kuten haukka hän oli vihollisen kimpussa» ja löi hyksojen sotajoukon. Hänen lähimmät seuraajansa jatkoivat voitokkaasti vapaussotaa, karkoittivat hyksot delttamaasta ja ajoivat heitä takaa aina Etelä-Palestiinaan saakka.
Muisto egyptiläisten vapaustaistelusta sortajakansaa vastaan eli lauluissa, ja siitä kerrottiin suvusta sukuun. Ja kuta vanhemmiksi muistot kävivät, sitä enemmän niitä kaunisteltiin tarunomaisilla piirteillä, aivan niin kuin Niebelungenliedissä suuren germaanilaisen kansainvaelluksen historialliset tapahtumat saivat uuden, runohohteisen muodon. Niinpä oli muka Egyptin vapaussota puhjennut siitä syystä, että hyksoskuningas, haastaakseen Theban ruhtinaan taisteluun, oli lähettänyt tälle valittelun, että Theban seutujen virtahepojen melu häiritsi hänen untansa hänen koettaessaan nukkua delttamaassa sijaitsevassa hallituskaupungissaan! »Yötä päivää niiden mylvintä kuuluu minun korviini» — niin tämä harvinaisen herkkäkuuloinen mahtimies valittaa todisteluin, jotka ovat aivan kuin suden sanat sadussa sudesta ja lampaasta.
Siitä ruhtinaasta, jonka onnistui karkoittaa hyksot Egyptistä, tuli 18:nnen dynastian kantaisä ja hän teki Theban Egyptin pääkaupungiksi. Täten alkoi uuden valtakunnan aika, rikkaan sivistyksellisen kukoistuksen kausi, jolloin tehtiin myöskin suuria sotaretkiä naapurikansoja vastaan koillisessa aina Eufratiin ja etelään päin syvälle Sudaniin saakka. Pitkäaikainen hyksoja vastaan käyty vapaussota oli muuttanut Egyptin luonteeltaan rauhallisen talonpoikaiskansan sotureiksi ja valloittajiksi. Ja itse faaraoidenkin silmissä on nyt sotainen kunnianhimo kaikkein ensimmäisiä hallitsijahyveitä. Kun faarao saa kuulla, että »beduiiniheimojen päälliköt ovat lyöttäytyneet yhteen ja halveksivat kuningaspalatsin lakeja, niin Hänen Majesteettinsa riemuitsee siitä. Hän on iloinen, kun häntä vastaan noustaan, ja hänen sydämensä ilahtuu, kun hän näkee verta. Hän hakkaa pään pois kapinoitsijoilta ja rakastaa tunnin taistelua enemmän kuin kokonaisen päivän juhlahumua», kuten eräässä Karnakin temppelin piirtokirjoituksessa sanotaan. Ja Egyptin viholliset sanovat, siinä jatketaan: »Katso faaraota! Hän on kuin tulen lieska, kun se leviää eikä vettä ole sen sammuttamiseksi. Hän on kuin Nutin poika;[Osiris] ei mikään maa voi häntä vastustaa!»
Egyptistä tuli nyt sotilasvaltio, jossa armeijalla oli määräävä asema yhteiskunnassa. Sotavoima aseistettiin hyvin, ja egyptiläiset jousimiehet saivat maineen, joka niillä säilyi myöhään kreikkalaisajalle. Eikä siinä kyllin: hyksojen aikana oli Aasiasta tuotu hevonen, mutta tätä tulista eläintä ei käytetty ratsastukseen,[38] vaan se valjastettiin sotavaunujen eteen. Kussakin vaunussa seisoi kaksi miestä: ajaja ja soturi, joka taisteli jousella tai keihäällä ja miekalla. Sotavaunut olivat kepeitä, ja varmaan vaadittiin suurta taituruutta pysyäkseen niissä tasapainossa, kun ne tärisyttivät hypellessään yli kivisen ja epätasaisen maan.
THOTMES I.
Kaikkein ensiksi 18:nnen hallitsijasuvun faaraot kohdistivat ponnistuksensa Nubian takaisin valloittamiseen, jonka maan egyptiläiset olivat menettäneet hyksojen aikana. Pian Egyptin eteläraja oli toisen kataraktin kohdalla. Mutta nuori kunnianhimoinen Thotmes I ei tyytynyt tähän. Taistelunhaluisena »kuin raivoisa pantteri» hän riensi joukkojensa edessä kauemmas etelään. Ensimmäinen nuoli, jonka hän ampui, lävisti vihollisten päällikön niskan, ja johtajan kaaduttua oli maa kolmanteen kataraktiin saakka helposti kukistettu. Eräällä kolmannen kataraktin saarella on vieläkin jätteitä linnoituksesta, jonka Thotmes rakensi. Samalle saarelle hakattiin kallioon kirjoitus, jossa kuninkaan urotekoja ylistetään värikkäin sanoin. Kerrotaan kuinka hän »tunkeutui läpi kalliorotkojen, joita hänen diadeemi-otsaiset esi-isänsä eivät koskaan olleet nähneet, ja kukisti kaiken vastarinnan, niin että koko maailma nyt on tullut hänen jalkojensa astinlaudaksi.»
Vielä merkityksellisempi oli Thotmes I:n sotaretki pohjoiseen Syyriaan. Sinne ei aikaisemmin ainoakaan egyptiläinen sotajoukko ollut päässyt tunkeutumaan. Mutta nyt suotiin faaraon »pestä sydämensä barbaarien maassa». Vastarintaa kohtaamatta hän tunkeutui sitten aina Eufratin yläjuoksun varsille. Täällä hän sai suuren voiton ja hakkautti joen itäiselle rannalle kiveen kertomuksen tästä todistamaan silloiselle ja tuleville sukupolville.
Kaikesta uudesta, mitä egyptiläiset saivat nähdä tässä maailman osassa, oli Eufrat ihmeellisin. Siihen saakka he eivät koskaan olleet nähneet muuta suurta jokea kuin Niilin. Nyt he olivat tulleet toisen valtavan vesijakson varsille, ja vesi virtasi täällä päinvastaiseen suuntaan, niin että voi jättäytyä virran vietäväksi pohjoisesta etelään sen sijaan, että vesi virtasi Niilissä etelästä pohjoiseen. Kotiinpalaavat soturit eivät voineet koskaan kyllin kertoa tästä eriskummallisesta joesta, ja »takaperoinen vesi» tuli suorastaan Eufratin egyptiläiseksi nimeksi.
Nuori Thotmes voi kotiinpalattuaan kehua, että hänen valtakuntansa ulottui etelässä kolmanteen kataraktiin ja pohjoisessa aina Eufratiin. Itse asiassa hänen herruutensa Syyriassa oli vain tilapäistä laatua. Ruhtinaat ja kaupungit olivat kylläkin tunnustaneet faaraon, kun hän saapui hyvin järjestetyn egyptiläisen joukon etunenässä; mutta tuskin hänen joukkonsa olivat jättäneet maan, kun vasallit jo lakkasivat lähettämästä veroa Thebaan ja sen sijaan varustautuivat vastarinnan tekoon.
Noin vuonna 1500 ennen meidän ajanlaskuamme Thotmes I päätti päivänsä. Hän ei ollut aikaisempien faaraoitten Lapaan rakennuttanut itsellensä hautapyramidia. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta julkeat haudanryöstäjät olivat häirinneet vainajien rauhaa noissa valtavissa mausoleumeissa. Muuan keskimmäisen valtakunnan kuningas oli siihen Abydoksen hautausmaan osaan, missä hänen isänsä hauta oli, piirrättänyt kahteen pilariin kiellon astumasta hauta-alueelle. Mutta sellaiset kiellot eivät riittäneet. Siinä uhattiin kyllä, että kenet näiden rajapilareitten toisella puolen tavattaisiin, häneen poltettaisiin merkki tulisella raudalla. Ja yhtä vähän apua oli uhkauksista, jotka loistivat hautojen seiniltä asiaankuulumattoman silmiin hänen yrittäessään tunkeutua kuoleman asunnoihin; hän sai lukea: »Minä olen vangitseva hänet niinkuin kesyttömän linnun; suuri Jumala on hänet hänen pahasta työstänsä tuomitseva.»
Turvatakseen itsensä haudanhäpäisijöiltä Thotmes valitsi itsellensä kalliohaudan Niilin vasemmalta rannalta Thebaa vastapäätä villistä, luoksepääsemättömästä Libyan vuoristoseudusta. Se on tunnettu »Kuningasten laakson» nimellä, ja tähän nimeen sisältyy kuoleman majesteettia ja suuren yksinäisyyden romantiikkaa. Sinne johtavat vain muutamat ahtaat vuorisolat, ja ne kaikki suljettiin vartiostoilla, joiden majoista raunioita vieläkin on jäljellä. Täällä piti toki vainajan saada olla rauhassa.
Thotmes I:n esimerkkiä faaraot seurasivat sitten neljän vuosisadan aikana. Täten luovuttiin myöskin yleisestä tavasta yhdistää hauta ja temppeli. Egyptiläinen temppeli oli nimittäin saanut alkunsa hautakammiosta, jonne vainajan omaiset toivat hänelle uhrilahjoina ruokaa ja juomaa. Thotmes I rakennutti kuolintemppelinsä kauas haudasta, aivan niinkuin myöhempänä aikana on erotettu toisistaan alkujaan yhteenkuuluneet kirkko ja »kirkkomaa». Lähempänä jokea olevissa kallionseinämissä 18:nnen hallitsijasuvun mahtimiehet saivat viimeisen leposijansa. Haudat on sinne hakattu kallioihin pitkiin riveihin niin lähelle toisiansa, että mustat suuaukot piirtyvät keltaista kalkki kiviseinää vasten kuin kennot mehiläispesässä. Mitä ne mahtavat miehet, jotka tänne haudattiin, kerran eläessään ovat suorittaneet, sen voimme lukea seinillä olevista kuvista, joiden eloisuus ja väriloisto ovat omiansa herättämään ihmettelevää ihailua vielä tänäkin päivänä. Me näemme kuninkaan virkamiehiä tuomassa hallitsijansa luo kukistettujen kansojen edustajia, jotka tulevat valtaistuimen eteen tuoden veroina maansa tuotteita. Me näemme peltoja kynnettävän ja satoa korjattavan ja ahkeroita käsityöläisiä rakentamassa temppeleitä ja kallisarvoisia pyramideja jumalille; me näemme soittoniekkoja ja tanssijattaria sulostuttamassa muinaisten egyptiläisten elämää, mutta me näemme myöskin elämän katoavaisuuden ja lopun: hautajaisia ja niihin yhdistyviä kuolinjuhlia. Siellä lepäsivät Egyptin maan muinaiset mahtavat kallioseinien takana syvän vakavuuden leimaamassa ympäristössä. Se on kuolleitten kaupunki, joka suurenmoisen ylväässä vaikutuksessaan on vertaistaan vailla maailmassa. Niin, he »lepäsivät» — sillä täällä yhtä hyvin kuin pyramideissa ja mastabeissa ovat haudanryöstäjät riehuneet. Vainajain kultakoristeiden ja jalokivien houkuttelemina jumalattomat ryövärit ovat murtaneet auki sarkofagit ja vieneet pois muumiot. Eivät mitkään varovaisuustoimenpiteet ole voineet suojella manalle menneitä faaraoita. Ne yhteensä tuhansia metrejä pitkät sokkelokäytävät, joita faaraot rakentelivat kallioihin, eivät kyenneet eksyttämään saaliin etsijöitä.
Kirjallisuutta:
Walter Wreszinski, Atlas zur altægyptischen Kulturgeschichte.
HATSHEPSUT.
Thotmes I:n lähin perintöön oikeutettu lapsi oli Hatshepsut, kuningattaren hänelle synnyttämä tytär. Eräästä toisesta puolisostaan hänellä oli poika Thotmes. Mutta kun Thotmes nuoremman äiti oli alempaa säätyä kuin Hatshepsutin, ei prinssi ollut perintöön oikeutettu, vaan sai tyytyä kuningattaren puolison asemaan. Hänen isänsä naitti nimittäin sisarpuolet keskenään. Tätä ei pidetty lainkaan sopimattomana maassa, missä läheinen sukulaisuus ei ollut minkäänmoinen avioliiton este, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin, kun Egypti oli Rooman alusmaa, sisarusten väliset avioliitot olivat tavallisempiakin kuin muut naimiskaupat. Kreikkalainen historiankirjoittaja Diodoros, joka eli noihin aikoihin, sanoo: »Egyptissä oli, vastoin kaikkien muiden kansojen kesken olevaa tapaa, laissa sallittua, että veli ja sisar menivät naimisiin keskenänsä.» Selityksensä tämä saa fellahille kaikkina aikoina ominaisesta ahneudesta: hän tahtoi säilyttää perheen omaisuuden mahdollisimman jakamattomana.[39] Kuningasperheen keskuudessa tällaiset sisarusavioliitot riippuivat kai halusta säilyttää kuninkaallinen veri sekoittumattomana. Kuninkaallista sukua pidettiin alkuperältään jumalallisena ja siis aivan liian ylhäisenä sekoittumaan tämän maailman lapsiin.
Hatshepsutin puolisona Thotmes nuoremmasta tuli isänsä lähin seuraaja Thotmes II:n nimisenä. Kun hän kuoli, Hatshepsut otti hallitusvallan. Hän oli ensimmäinen nainen faaraoitten valtakunnassa. Hänet kuvataan miehen puvussa, ja hänen kasvojansa koristaa tavallisesti samanlainen paraatiparta kuin faaraoilla.
Hatshepsut oli kaunis ja lahjakas nainen. Hän on itse kirjallisissa muistomerkeissään kuvaillut itseänsä kauniiksi neidoksi, koreaksi ja kukoistavaksi kuin kedonkukkaset. Hänen vartalonsa ihanuus oli kuin jumalattaren. Hän on ensimmäinen huomattava nainen, jonka kohtaamme historiassa. Totta puhuen tiedämme kumminkin hänen henkilöllisyydestään hyvin vähän. Toiset pitävät häntä tavattoman voimakastahtoisena naisena, »Egyptin Elisabetina», toisten mielestä hän oli vain heikko välikappale vallanhimoisten ylimysten käsissä. Isänsä sotia hän ei ainakaan jatkanut, ja senvuoksi menetettiin Syyriassa tehdyt valloitukset. Mutta sen sijaan hänen hallitustaan ylistettiin merkillisen, Punaisen meren rannalla olevaan satujen verhoamaan Puntin maahan, suitsukkeen kotimaahan tehdyn retken johdosta. Ennen vanhaan egyptiläiset olivat ulottaneet matkansa sinne, mutta vuosituhat oli kulunut siitä, ja Punt tunnettiin vain kuulopuheista. Kuningatar lähetti nyt pienen laivaston jälleen etsimään tuota kultarikasta maata ja harjoittamaan vaihtokauppaa sen asukkaiden kanssa.
Purjehdittuaan Niilistä Punaiseen mereen johtavaa kanavaa ja sitten merta myöten egyptiläiset saapuivat onnellisesti perille siihen kylään, jossa kultamaan alkuasukkaat asuivat. Siellä oli mehiläispesän tapaisia majoja, jotka oli rakennettu korkeiden paalujen päälle, niin että niihin oli kavuttava tikapuita myöten.[40]
Ensin egyptiläisten oli osoitettava, että he tulivat rauhallisin aikein. Sen he tekivät samalla tavoin kuin meidän päiviemme löytöretkeilijät tuomalla rannerenkaita, helminauhoja, tikareita, kirveitä ja muuta, mikä voisi houkutella epäluuloisia alkuasukkaita. Ja kun tuttaviksi oli tultu, alkoi vilkas vaihtokauppa. Egyptiläisten aluksiin lastattiin kultaa, hopeaa ja jaloja kiviä, ebenholtsia ja muita jaloja puulajeja, norsun torahampaita sekä pantterin ja leopardin nahkoja. Ja ylinnä kaiken istuivat apinat ja tähystelivät vakavasti tutkivin silmin sitä maata, jonka ne nyt ainaiseksi jättivät. Merkillisintä koko lastista oli kuitenkin suitsuke-hartsi; ja voidakseen kotonakin saada aikaan suitsutusta egyptiläiset veivät mukanansa kolmisenkymmentä mirhamipuuta, suuri maamöhkäle kunkin puun juuren ympärillä.[41] Ne Hatshepsut istutti Aminille Niilin vasemmalle rannalle vastapäätä Thebaa rakennuttamansa ihmeen kauniin temppelin edustapenkereille. Ja temppelin seiniin hän kaiverrutti kertomuksen merkillisestä Puntin matkasta.
Mutta ei käynyt päinsä esittää matkaa vallan yksinkertaisesti ja koruttomasti kauppamatkaksi. Mahdotonta! Kuinka faarao voisi ostaa jotakin barbaarikansalta, hän, jolle kaikki maat toivat lahjojansa. Niinpä sanotaankin egyptiläisten ostamaa suitsuketta »Puntin ruhtinaan faaraolle maksamaksi veroksi», ja egyptiläisten siitä ja muista Puntin tuotteista suorittama maksu on uhri Hathor-jumalattarelle, egyptiläisten rakkaudenjumalattarelle ja »Puntin valtijattarelle». Ja Puntin kansan päämiehet esitetään »kumartunein päin ja maata suudellen alamaisuuttansa osoittamassa kuningattaren edessä, jolta he anovat rauhaa.»
Hatshepsutin kalliotemppeli on egyptiläisen rakennustaiteen jaloimpia luomia. Vallan ihmeellinen on aivan valtavan vuorijyrkänteen juurella kohoavain ylvään suhteellisten pilaririvien tekemä vaikutus.
Hatshepsut pystytti myöskin pääkaupunkiinsa suurimmat obeliskit, mitä siihen saakka oli Egyptissä nähty. Toinen niistä on vieläkin pystyssä kaikkien matkailijain ihailun esineenä. Se on lähes 30 metriä korkea ja painaa noin 350 tonnia.