MAAILMANLIIKENNE KREETTALAIS-MYKENELÄISELLÄ AJALLA.

Edellä esitetystä on osittain ilmennyt, kuinka vilkasta merikaupan on täytynyt olla kreettalais-mykeneläisen kulttuurin aikana. Purjealusten kuvia tapaammekin sangen usein mykeneläisissä koristeissa, sinettipainamissa, maljakoissa y.m. Luonnollisesti on vaikeata nyt tuntea silloisia kauppatavaroita. Sattumalta tiedämme kuitenkin, että ainakin osaa niistä miljoonista saviruukuista, joita kuljetettiin Välimeren rantojen eri osiin, on käytetty viinin ja oliiviöljyn kuljetukseen. Taitehikkaammin valmistettuja ja maalattuja saviastioita on kumminkin myyty myöskin niiden taiteellisen arvon takia.

Erittäin tärkeätä kauppatavaraa Välimeren maissa olivat tähän aikaan luonnollisesti kupari ja pronssi. Nuoremmalla kivikaudella ja myöskin kuparikauden alussa oli _obsidiaani_niminen kivilaatu erittäin haluttua. Se on kovaa, lasin tapaista, mustaa tai tummaa, vulkaanista alkuperää olevaa kiveä, jolla tässä maailman osassa oli sama asema kuin piikivellä pohjolan kivikaudenkansojen keskuudessa. Vielä helpommin kuin piikiveä voidaan obsidiaania halkoa ohuihin, teräväsärmäisiin liuskoihin. Se oli senvuoksi sangen sopivaa ainesta veitsien, — myöskin partaveitsen — nuolenkärkien ja muiden terävien aseiden ja työkalujen valmistukseen.

Melkein kaikki aigeialaisessa kulttuurimaailmassa käytetty obsidiaani oli lähtöisin samalta taholta, nimittäin Melos-saarelta, ainoasta paikasta, missä tätä kiveä esiintyy suurissa määrin. Siellä on ikivanhoja kivilouhimoita ja suuria jäteliuskakasoja, jotka todistavat tämän halutun raaka-aineen vilkkaasta viennistä. Sieltä on myöskin löydetty muinainen työpaja, missä valmistettiin työkaluja ja aseita obsidiaanista. Ne lukuisat tästä kivilajista tehdyt veitset ja nuolenkärjet, joita on löydetty sieltä täältä koko kreettalais-mykeneläisen sivistyksen alueelta, Egyptistäkin, ovat melkein kaikki valmistetut Meloksen kivestä. Pronssikauden alettuakin käytettiin obsidiaania vielä runsaasti, esim. nuolenkärkiin ja muihin helposti katoaviin esineihin.

Kuparin tullessa käytäntöön kreettalais-mykeneläisellä kulttuurialueella tuli Kyproksesta Siinain kaivosten tyhjennyttyä kaikkien itäisen Välimerenalueen maiden päätuottaja. Tinaa haettiin luultavasti Espanjasta, samoin hopeaa, jota kuitenkin löydettiin Sardiniastakin. Huomattavia kultamääriä ovat aigeialaiset kansat käyttäneet keruihinsa ja loistoastioihinsa. Troian, Mykenen ja Dendran löydöt todistavat sitä. Valmistajille ja jalostajille, kreettalaisille ja mykeneläisille taiteilijoille sekä taidekäsityöläisille tuotiin tuota jaloa metallia Egyptistä ja Nubiasta.

Koristeihin käytettiin paljon meripihkaa sekä Mykenessä että monissa muissa Kreikan mannermaan paikoissa. Meripihkahelmiä näet esiintyy suuressa määrin mykeneläisen ajan muinaisesineiden joukossa. Mielenkiintoisinta näissä koristeissa on, että on voitu tutkimalla niitten raaka-ainetta todeta sen todennäköisesti olevan peräisin Itämeren rannikoilta. Suuresta meripihkahappopitoisuudestaan, väristään, kovuudestaan ja luonteenomaisesta, poltettaessa syntyvästä hyvästä tuoksustaan Itämeren meripihka on näet helposti erotettavissa romaanialaisesta, sisilialaisesta ja libanonilaisesta.[28] Luonnollisesti ei tästä tosiasiasta saa tehdä johtopäätöksiä Aigeian meren ja Itämeren kansojen välisten suorien kauppayhteyksien olemassaolosta, vaan täytyy olettaa välillä asuvien kansojen toimineen liikenteen välittäjinä.

Kääntäessämme katseemme vastakkaiseen suuntaan, Afrikkaan tapaamme aigeialaisten muinaisesineiden joukossa tästä maanosasta tulevan kauppatavaran, joka myöskin oli sangen suosittua kreettalais-mykeneläisessä kulttuurimaailmassa, nimittäin norsunluun. Tästä aineesta valmistettujen esineiden sekä muoto että koristelu osoittavat että itse jalostus on tapahtunut Kreetassa tai Mykenessä.[29]

Orjat olivat myöskin kauppatavaraa, jota kreettalaiset sangen usein saivat vaihtaa kultaan ja tarvikkeisiin. Eivät yksin foinikialaiset harjoittaneet ihmiskauppaa.

On useita todisteita siitä, että kreettalais-mykeneläisen maailman kauppayhteydet ovat ulottuneet Egyptiin asti. On näet löydetty runsaasti kreettalais-mykeneläisiä muinaisesineitä Niilinmaasta ja taas toiselta puolen egyptiläisiä esineitä aigeialaiselta kulttuurialueelta. Kreetasta ja Mykenestä on tavattu kuoriaisia ja muita egyptiläisiä esineitä, joissa esiintyy Ekhnatonin edeltäjien, Amenhotep III:n ja Tejen, nimi.

Vanhimmat Kreetan egyptiläisistä muinaislöydöistä ovat kiviastianpalaset, jotka löytyivät Knossoksen palatsista. Mutta kun kiviastiat ovat erittäin kestäviä, on hyvin mahdollista, että ne ovat ennen Kreettaan päätymistään voineet olla käytännössä useita vuosisatoja. Siksi saa olla hyvin varovainen ottaessaan niitä ajanmääräyksien perustaksi. Toisin on hauraiden ja lyhytikäisempien fajanssiastioiden laita. Ne ovat varmempia oppaita kreettalaisten muinaisesineiden ajallisessa sijoittelussa.

Arvokkaampia tähän tarkoitukseen ovat kuitenkin paljon lukuisammat Egyptissä tehdyt aigeialaisten esineiden löydöt. Ne ja egyptiläisten verraten tarkka ajanlasku tekevät mahdolliseksi varmemman ajanmääräyksen aigeialaisella kulttuuriaikakaudella. On löytynyt kreettalais-mykeneläisiä saviastioita ja niiden palasia niinkin kaukaa etelästä kuin Thebasta, vieläpä sitäkin kauempaa. Eteläisin tähänastinen löytö, kaunis kreettalainen saviastia, tavattiin haudasta Anibesta, pohjoiseen Abu Simbelistä, 24 peninkulmaa etelään Assuanista ja 135 peninkulmaa Niilin suusta.

Enimmät Egyptin aigeialaisista löydöistä ovat peräisin 18:nnen dynastian ajoilta, jonka suvun voimakkaiden hallitsijain aikana Egyptin merentakaiset kauppayhteydet olivat vilkkaimmillaan. El Amarnasta on löytynyt tuhansittain kreettalaisia saviastioita. Suoraa liikenneyhteyttä Kreikan mannermaan ja Egyptin välillä ei kylläkään ole ollut olemassa vaan välittäjänä on tietenkin toiminut Kreetta.

Silloisen vilkkaan kauppayhteyden olemassaolosta Niilinmaan ja Aigeian saariston välillä on meillä useampiakin todisteita kuin äsken mainitut. Thotmes XII kerskailee esim. eräässä kirjoituksessa, että Keftiun ja »suuren meren saarten» ruhtinaat maksoivat veroa hänelle. Näillä tarkoitettiin Kreettaa ja Kykladeja. »Verot» ja alamaisuussuhde ovat kuitenkin verrattavissa Puntista suoritettuihin »veroihin» Hatshepsutin aikana. Molemmissa tapauksissa oli aivan yksinkertaisesti kyseessä tavaranvaihto. Enintään voivat »verot» olla lahjoja, joita kreettalaiset toivat faaraolle saadakseen estämättä harjoittaa tuottoisaa kauppaansa Egyptissä, siis jonkinlainen tullimaksujen alkeellinen muoto. Egyptillähän ei ollut siihen aikaan sotalaivastoa, eikä se siis voinut vallita Aigeian meren saaristoa.

Myöhemmältä ajalta ovat kreettalaisen vaikutuksen todisteina Ekhnatonin palatsin merkilliset maalaukset, joissa huomaamme voimakkaita naturalistisia ja impressionistisia piirteitä. On mahdollista, että tämä faarao, jolla oli rajaton mielenkiinto kaikkea uutta ja epätavallista kohtaan, on käyttänyt kreetalaisia taiteilijoita uuden hallitsijanasumuksensa koristelussa.

Toiselta puolen huomataan välistä egyptiläistä vaikutusta kreettalais-mykeneläisessä taiteessa, etenkin aiheenvalinnassa. Esimerkki siitä on tässä kuvattu mykeneläinen tikarinterä.

Itään päin on kreettalaisia maljakoita kulkeutunut Palestiinaan
ja Syyriaan saakka. Mykeneläisiä maljakoita on löytynyt pitkin
Vähän-Aasian rannikkoa ja lännessä Sisiliasta ja Sardiniasta,
Marseillesta ja Espanjasta.

Kirjallisuutta: »

R. v. Lichtenberg, Einflüsse der ägäischen Kultur nach Ägypten und
Palästina (Mitteilungen der vorderasiatischen Gesellschaft 1911).

August Köster, Das antike Seewesen.

Gunnar Ekholm, Orientaliska inflytelser på Nordens bronsålderskultur
(Svensk tidskrift 1924).

AIGEIALAISEN KULTTUURIN HÄVIÖ.

Vuoden 1400 paikkeilla e.Kr. Kreetan rikas kulttuurikukoistus sai äkillisen lopun. Vieras kansa, otaksuttavasti peloponnesolainen, nousi maihin Kreettaan, valloitti osan saarta ja hävitti sekä Knossoksen palatsin että kaksi muutakin ruhtinaanasumusta.

Tuo tuho, joka kohtasi rikasta kreettalaista kulttuuria, on asetettu toisen suuren helleenisen kansainvaelluksen, akhaialaisen, yhteyteen. Tätä olettamusta perustellaan sillä, että joonialaisten monissa paikoin täytyi väistyä maahan tunkeutuvien kansojen tieltä, jolloin he kulkivat poikki Aigeian saariston Vähään-Aasiaan saakka. Mutta monin paikoin he vuorostaan törmäsivät toisiin, vakinaisesti asuviin kansoihin, joiden joko onnistui estää vaeltajat asettumasta heidän maahansa tai itse täytyi väistyä tunkeutujien tieltä. Siten syntyi se rauhattomuus ja ne kansojen siirtymiset Aigeian meren kulttuurialueella, joiden olemme nähneet ilmenevän muun muassa »merikansan» hyökkäyksessä Egyptin alusmaihin Ramses III:n aikana.[30] Kokonaisen vuosisadan kuluessa taistelu yhä uudelleen puhkesi ilmiliekkiin, aina uuden vaeltajalauman tehdessä hyökkäyksiään Hellaaseen ja uuden kansanaallon maininkien ulottuessa Egyptin valtakunnan rannikoille saakka. Vasta siellä murtuivat aigeialaisen kansameren aallot ja viskautuivat takaisin osittain Italiaan saakka.

Mykeneläinen kulttuuri, jonka lasketaan alkaneen noin 1600:n paikkeilla e.Kr., tuli kreettalaisen sivistyksen häviön jälkeen vallitsevaksi aigeialaisessa maailmassa ja kohosi nyt korkeimmilleen. Sen oletetaan vuorostaan saaneen kuoliniskunsa kolmannelta niistä suurista kansanliikkeistä, jotka aiheuttivat niin paljon rauhattomuutta ja kansojen siirtymisiä toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, nimittäin doorilaiselta kansainvaellukselta. 1100-luvulla e.Kr. doorilaiset tunkeutuivat pohjoisesta päin, kuten aikaisemmin heidän heimolaisensa joonialaiset ja akhaialaiset. Akhaialaisten kaikille itäisen Välimeren rannikoille tekemät viikinkiretket olivat suuresti vähentäneet väestön lukumäärää itse Kreikassa. Ja ne tyhjät tilat, joita tämä heimo oli jättänyt jälkeensä, aivan kuin imivät puoleensa uusia maahan vaeltavia kansoja. Doorilaiset olivat voimakas, sivistymätön kansa ja heidän tunkeutumisensa ei voinut luonnollisesti, sen paremmin kuin akhaialaistenkaan aikoinaan, tapahtua ilman maan omistamisesta käytyä taistelua aikaisemmin Kreikassa asuneiden kanssa, miten läheistä sukua nämä lienevätkin olleet äsken tulleille.[31]

Mykeneläisen aikakauden ja pronssikauden päättyminen sattuu samoihin aikoihin. Yksityisiä rautaesineitä tavataan jo mykeneläisen aikakauden alussa, mutta rautaa pidettiin niin kallisarvoisena, että sitä kullan ohessa käytettiin pronssiesineiden päällykseen. Käytännöllistä merkitystä rauta sai mykeneläisellä kulttuurialueella vasta sen viimeisinä aikoina. Siltä ajalta on näet peräisin ensimmäinen tunnettu rautamiekka, tai paremmin sanoen, sen jätteet.

Kreettalais-mykeneläinen kulttuurikausi oli puhdasta pronssikautta. Sen taiteilijoilla ei ollut käytettävänään rautaisia työkaluja.

Rautakausi ja doorilaiset — ne käsitteet sopivat sitävastoin yhteen. Doorilaiset olivat voimakasta raakalaiskansaa. Heidän kulkuansa seuraa hävitys, ja heidän tietään merkitsevät rauniot.

Rauta oli halpaa ja helppoa käsitellä, sitten kuin oli tultu tuntemaan sen valmistustavat. Se oli hyvin yleistä, kun sitävastoin kuparia täytyi tuoda Kreikkaan vieraista maista ja tinaa vielä paljon kaukaisemmista seuduista. Rauta-aseet ja rautaiset työkalut voi nyt jokainen asekelpoinen mies hankkia, niin että melkeinpä kuka tahansa saattoi rakentaa itselleen laivan ja tovereineen lähteä viikinkiretkille.

Kuitenkin, kun ryöstävä ja rosvoileva rautakauden kansa oli asettunut asumaan aurinkoisen Aigeian meren äärelle, suotuisaan ilmastoon, kävi sille samalla tavoin kuin aikaisemmin joonialaisille ja akhaialaisille; myöskin doorilaiset tulivat sen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi, joka kerran oli kukoistanut Kreetassa, ja niin he tulivat kykeneviksi ajan täyttyessä tekemään ihmeteltävän helleeniläisen sivistyksen monipuolisemmaksi, kuin miksi se muuten olisi tullut.

Mutta ennen kuin kulttuurista voi tulla helleeninen, täytyi sen ensiksi tulla aigeialaiseksi. Kreettalaiset ja foinikialaiset olivat vieneet egyptiläisen ja babylonialaisen sivistyksen sen mannermaisesta kehdosta ulos merelle, joka helppokulkuisine saaristoineen sekä runsas- ja syvälahtisine, mainioita satamamahdollisuuksia tarjoavine rannikkoineen ei vaikuttanut kulttuuria torjuvasti, vaan kulttuuria yhdistävästä Kaikkialla, missä ihmisiä asuu, houkuttelevat läheisen saaren siintävät ääriviivat matkoihin ja kaupankäyntiin. Niin on etenkin asianlaita tuon maailman meristä kauneimman saarekkaassa itäisessä osassa, joka samalla on ollut siunauksellisin kulttuurin leviämiselle. Vielä kerran ihmiskunnan kehityshistoriassa tuli vesi, kuten Egyptissä ja Babyloniassa, kulttuuria muodostavaksi ja kulttuuria kehittäväksi voimaksi. Mutta tällä kertaa muodostui meri eikä suuri virta kulttuurialuetta koossapitäväksi. Aigeialainen kulttuuri samoinkuin sen perijä, helleeninen, oli _meri_kulttuuria.

Mutta ei anteliaan luonnonkaan valmistamien korkean sivistyksen edellytysten vallitessa aigeialainen kulttuuri koskaan olisi tullut siksi, mitä se oli, jos ne kansat, jotka asuivat Aigeian meren ympärillä, eivät olisi kyenneet käyttämään hyväkseen itämaista sivistystä ja ellei niissä itsessään olisi piillyt sivistyksellisiä voimia. Kaikkea tätä oli sillä kansalla, joka kerran teki Kreetan kulttuurin pesäpaikaksi, samoin myös kreettalaisten sivistyksellisillä perijöillä, helleeneillä. Kreettalaisissa oli enemmän kuin foinikialaisten ansaitsemishalu, nimittäin selväpiirteinen esteettinen taju, synnynnäinen taiteellinen luomisilo ja tarve kaunistaa olemassaoloa taideteoksilla ja taidekäsityön tuotteilla. Senvuoksi on erikoinen loisto sen kulttuuriaikakauden yllä, jonka kaivaukset Kreetassa ja muualla ovat tuoneet päivänvaloon. Nuori, nerokas ranskalainen tiedemies, jonka kulttuuria tuhoava maailmansota tempasi elämäntehtävästään[32], on henkevällä ranskalaisella kuvarikkaudella verrannut tätä ihmeellistä kulttuuri-ilmiötä »loistavaan meteoriin, joka hävisi jättämättä jälkeäkään, mutta joka yhdellä kipinällä sytytti pyhän tulen kreikkalaiseen lieteen».

* * * * *

Luodessamme yleissilmäyksen siihen, mitä tunnemme aigeialaisesta kulttuurista, hämmästyttää meitä, miten persoonattomalta se vaikuttaa verrattuna vanhempien ja samanaikaisten kansojen historiaan. Emme tapaa siinä yhtään ainoata elävää persoonallisuutta. Emme kuule, kuten Assurbanipalin kirjaston kirjeissä, ihmissydämen lyöntejä. Yksikään runoilija ei laula meille ihmissielun liikkeistä, eikä yksikään sadunkertoja näytä meille minne kansan mieli ja mielikuvitus johti sitä. Todella elävää kuvaa tämän kehityskauden ihmisistä emme voi saada ennen kuin meidän onnistuu tulkita heidän kieltänsä.[33]

HELLEENIEN TARUKAUSI

PATRIARKALLISEN KUNINGASKUNNAN AIKA

SIVISTYKSEN AHJO SIIRTYY VÄHÄÄN-AASIAAN.

Suuri muutto Vähän-Aasian rantamille, jonka Balkanin niemimaalla sattuneet kansainvaellukset aiheuttivat teki Aigeian merestä kreikkalaisen meren, jonka saaristossa ja rannikolla sekä idässä että lännessä asui helleenejä. Mutta kauan kesti, ennenkuin kansat jälleen rauhoittuivat ja asettuivat vakinaisesti asumaan. Vasta vähitellen kasvoi uusi, toisenlaatuinen elämä sekä kreikkalaisessa emämaassa että Vähän-Aasian länsirannikolla. Siellä kukoistus kuitenkin kehittyi nopeammin, sillä pakolaiset olivat pelastaneet mukaansa mykeneläisen kulttuurin sirpaleita ja heidän oma kehityksensä oli kulttuuritekijä, jota ei mikään voinut heiltä riistää. Emämaasta oli sitävastoin doorilaisten hyökkäys hävittänyt mykeneläisen kulttuurin, ja ainoastaan rauniot ja satumaiset tarinat kertoilivat menneiden aikojen korkeammasta kehityksestä. Tämän lisäksi Vähän-Aasian siirtolaiset jatkoivat kreettalaisen ja mykeneläisen kulttuurin ajoilta periytynyttä kanssakäymistään Idän sivistysmaiden kanssa, kun sitävastoin emämaa näyttää olleen monta vuosisataa melkein kokonaan eristettynä. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että parin kolmen hämärän vuosisadan kuluttua helleenien historiassa, jolloin uudet olot ehtivät järjestyä, helleenisen maailman sivistyksellinen painopiste oli siirtynyt Vähän-Aasian rannikkokaupunkeihin. Sinne se jäi viidennen vuosisadan alkupuolille asti e.Kr.

Täällä, joonialaisten keskuudessa, syntyivät länsimaisen kirjallisuuden ensimmäiset mestariteokset, nuo kaksi suurta runoteosta Ilias ja Odysseia. Ne veivät meidät kansan tarujen romanttiseen maailmaan, helleenien sankariajan muistorikkaimpaan näytelmään: Troian sotaan.

Kirjallisuutta kreikkalaisia koskevaan jaksoon:

Karl Julius Beloch, Griechische Geschichte (Lähteitä käsitellään laajasti).

Georg Busolt, Griechische Geschichte bis zur Schlacht bei Cbaironeia
(Laajat kirjallisuusviitteet).

Ernst Curtius, Griechische Geschichte.

Maximilian Duncker. Geschichte des Altertums (5-9).

George Grote, History of Greece.

Gustave Glotz et Robert Cohen, Histoire grecque.

Adolf Holm, Griechische Geschichte.

Robert Pöhlmann, Grundriss der griechiscben Geschichte nebst
Quellenkunde.

Ulrich Wilcken, Griechische Geschichte.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Staat und Gesellschaft der Griechen und Römer.

Jakob Burckhardt, Griechische Kulturgeschichte.

Hugo Bergstedt, Kort grekisk kulturhistoria.

J.G. Stobart, Hellas' härlighet.

A. Jardé, Les céréales dans l'antiquité grecque.

TROIAN SOTA.

Tämä Idän ja Lännen välinen taistelu, joka arvellaan suoritetun noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, koski, kuten ennen on huomautettu, oikeastaan Hellespontoksen herruutta. Mutta kansalliselle mielikuvitukselle ovat moiset kaupalliset ja poliittiset vaikuttimet liian vaikeatajuisia ja arkisia. Se tarvitsee tunteen kieltä, ja sentähden keksittiin aivan toinen sodan syy, nimittäin kauniin Helenan ryöstö, mikä aihe oli saatu jumalaistarustosta ja muuteltu kansansaduksi. Laulut Troian sodasta ja sen sankareista ovat olleet alkuna Iliaaseen, joka puhuu itse sodasta, ja Odysseiaan, jossa kerrotaan Odysseuksen sodanjälkeisistä harharetkistä.

Taru Troian sodasta alkaa kertomuksella riitaomenasta, jolla Eris, eripuraisuuden jumalatar, koetti saattaa epäsopuun Heran, Zeuksen puolison, Pallas Athenen, tieteiden ja taiteen suojelijattaren, ja rakkaudenjumalattaren Aphroditeen. Eräässä juhlassa, johon kaikki jumalat ja jumalattaret olivat kokoontuneet, mutta jossa Eris yksin ei saanut olla mukana, hän kosti heittämällä vieraiden joukkoon kultaisen omenan, jonka kyljessä oli kirjoitus »Kauneimmalle!» Ja näin oli juhlatunnelma hävinnyt.

Lopuksi Zeus isän onnistui kuitenkin saattaa järkiinsä nämä kolme kauneudenpalkinnosta kilpailevaa jumalatarta ja sopimaan yhdestä asiasta, nimittäin alistamaan riidan erään kauneudestaan laajalti kuuluisan miehen, Paris-nimisen kuninkaanpojan ratkaistavaksi, jonka isä, Priamos, oli kuningas.

Eräänä päivänä, jolloin Paris kaitsi isänsä karjoja Troian läheisyydessä olevalla Ida vuorella, nuo kolme jumalatarta astuivat hänen eteensä ja pyysivät häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Mutta kaikki kolme koettivat tietysti kukin kaunein lupauksin voittaa palkinnon. Hera lupasi tehdä hänet mahtavimmaksi kuninkaaksi, jos hän määräisi omenan hänelle. Pallas Athene koetti houkutella häntä luvaten tehdä hänestä viisaimman miehen maanpäällä, ja Aphrodite lupasi hänelle maailman kauneimman naisen puolisoksi.

»Sinulle kuuluu omena», sanoi Paris empimättä ja ojensi omenan rakkauden jumalattarelle.

Maailman ihanimpana naisena pidettiin Helenaa, Spartan kuninkaan Menelaoksen puolisoa. Sinne Paris nyt lähti vierailulle, ja kuninkaanlinnassa otettiin hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kaunis Helena mieltyi ilmeisesti hänen seuraansa, mutta vältti joka tapauksessa joutumasta puolisolleen uskottomaksi. Paris päätti silloin reippaasti ratkaista asian. Eräänä yönä hän tunkeutui muutamien miestensä kanssa kuningattaren makuuhuoneeseen, vei kaunottaren laivaansa ja purjehti hänen kanssaan kotiinsa.

* * * * *

Kun huhu Helenan ryöstöstä levisi, kävi suuttumuksen huuto kautta koko Kreikan. Menelaos ja hänen veljensä, Mykenen mahtava hallitsija Agamemnon, kutsuivat kaikki Kreikan ruhtinaat kostoretkelle julkeaa naisenryöstäjää vastaan. Taisteluintoa hehkuen he tulivat kaikki, ja heidän laivastoissaan oli yhteensä 1200 alusta. Agamemnon valittiin koko tämän sotavoiman päälliköksi.

Kun kreikkalaiset olivat purjehtineet troialaisten maahan, he vetivät laivansa rannalle ja rakensivat suojavallin laivaleirin ympärille. Sen tehtyään he alkoivat piirittää Troiaa. Taistelu kävi ankaraksi, sotaonni vaihteli, ja vuosi kului toisensa perästä ratkaisutta. Troialaisten urhoollisin sankari oli Hektor, Pariksen veli, ja kreikkalaisten keskuudessa Akhilleus. Minne nämä ryntäsivät, siellä täytyi kaikkien väistyä.

Mutta sodan kymmenentenä vuonna alkoi kreikkalaisten ilmeisesti käydä onnettomasti. Tämä johtui siitä, että Akhilleus oli joutunut riitaan Agamemnonin kanssa erään sotasaaliin osan jakamisesta.

Tällä kiihtyneellä kohtauksella alkaa Ilias. Näiden kahden kiivaan soturin välinen sanakiista on törkeydessä ilmeikkäintä, mitä ajatella voi. Akhilleuksen kiukku purkautuu seuraavaan, riita veljeen kohdistettuun huudahdukseen:

    »Juopunut, koira sa silmiltäs, sydämeltäsi kauris!
     Sonnustautua kamppailuun kera miesten et koskaan,
    käydä et väijyksiin valiointen kanssa Akhaijein
    tohtinut, et; sepä ois sinust' ollutkin sula surma.
     Toisempaa toki leiriss' on avarassa Akhaijein
    silt' osalahjat riistää, ken sanan vastahan virkkaa,
    valtias kansan syöjä; jos et epäkelpoja johtais,
     solvaus viimeinen tämä suit ois, Atreun poika.»

Niin suuttunut oli Akhilleus, että hän lopuksi vannoi kalliin valan, ettei milloinkaan enää paljastaisi miekkaansa troialaisia vastaan. Hän sulkeutui telttaansa, ja hänen ystävänsä ja aseveljensä Patroklos oli ainoa, jota hän voi sietää.

Kreikkalaiset, jotka tiesivät, kuinka välttämätön Akhilleus heille oli, valtasi silloin epätoivo ja kyllästys loppumattomaan sotaan, ja he halusivat purjehtia kotiin. Joukoittain he ryntäsivät laivoille lykätäkseen ne vesille. Mutta Ithakasta kotoisin oleva viisas, »monineuvo» Odysseus syöksyi joukon keskelle ja koetti estää niin häpeällistä peräytymisretkeä tapahtumasta. Kuninkaille hän puhui hellyttäviä ja rohkaisevia sanoja.

       »Vaan kenen kirkuvasuita hän rahvaan miehiä keksi,
    valtikan varrell’ iski ja huus sanat ankarat hälle:
       'Houkkio, seis, pysy paikoillas sekä kuuntele
    muita kunnokkaampia, itse jok' oot epäkelpo ja kehno,
    tyhjän-maksava mies, oli ottelu tai pito neuvon.
    Emme nyt vain kuninkaita me lie toki kaikki Akhaijit.
     Ei hyvä oo moniherraisuus, yks olkohon herra,
    yks ylipää, perijältä ken petteliään Kronos-taaton
    valtikan sai sekä lain, alamaisia vallita sillä.'
       Noin läpi leirin riens, isovaltaisesti, ja joukot
    virtasi tehtain luota ja laivoin taas kokoukseen
    temmeltäin, kuni kuohut lyö meren ärjyvän aavan
    korkeit' äyrähiänsä, ja kauas pauhina kaikuu.
       Hiljeten istuivat nyt kaikki jo muut rivitysten,
    vain yhä Thersites, suunpieksäjä summaton, kirkui,
     tarkkana taitona joll' oli rietas, riihaton suulaus.»

Thersites edustaa vastustukseen yllyttäjää ja kansankiihoittajaa, sellaisena kuin hän esiintyy ruhtinaiden ja vapaasukuisten kannalta katsottuna — sillä tosin on Ilias kansanomainen runo, mutta kuitenkin on siinä selvät jäljet siitä,' että se on syntynyt kuninkaansaleissa ja ruhtinaanhoveissa. Runoilija ei säästä värejä, kun hänen on maalailtava tuollaisen sivistymättömän juonittelijan kaltainen halpamainen henkilö:

    »Suotta ja syytt' yhä kiisteli hän kera valtiahitten,
     jos mitä keksi, jot' arveli vain muka muitten Akhaijein
    nauravan. Hän rumin mies oli Troian luo tulijoista;
    kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka
    painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon
     suippeni, kasvoi peittona sen hiushaihtuva harva.
    Muist' yli inhosi häntä Akhilleus ynnä Odysseus,
    sill' yhä heitä hän herjasi. Vaan Agamemnonin ylhän
    kimppuun kirkuvin solvauksin kävi nyt, jota vastaan
    suuttumus suur', ylen yllyksis mielet Akhaijein.
     Herjasi, korkein äänin huus Agamemnonin kuullen:

    'Atreun poika, sa taas mitä vaill' olet, vaatia mielit?
     Vaskea telttas on täynnä, ja montapa myös valiota
    vaimoja on, jotk' ensiks sulle me, miehet Akhaian,
    suomme, kun joutunut vain joku kaupunk' on käsihimme.
    Vai halu kultaa lie, jota kai muka tuo moni sulle
     Ilionin hevonsuistaja-mies, pojan lunnahiks' ehkä,
    jonka ma vankina valtaas tuon, minä tai joku toinen;
    vai sulo-neidon vierelles venyjäksikö soisit,
    yksin sun omas ollakseen? Vaan ei sovi saattaa
     sen, joka päämies on, toki turmaa päälle Akhaijein.
    Arkurit, lellikit, voi, akat ettekä miehet Akhaijan,
    matkatkaamme jo vain kotimaalle, ja tänne hän jääköön
    Troiaan saaliistaan ilakoimaan, jotta jo huomais,
     ollako voi vai ei apu missään meistäkin ehkä,
    tuo, joka nytkin Akhilleut' äsken, miest' urohompaa
    loukkasi, hält' osalahjan vei sekä valtasi itse.
    Mutta on säysy Akhilleus, ei ole sappea, muutoin
     solvaus viimeinenpä se sult' ois, Atreun poika?

    Noin hoki kansain pään Agamemnonin arvoa polkein
    Thersites; pian luo jumalainen Odysseus joutui,
     silmissään tuli tuima, ja nuhteli kiivailin lausein:

    ’Thersites, ikilörppö, jos onkin sull' iso ääni,
     vaikene, valtiahitten kanssa mik' oot sinä kiistaan!
    Sillä ma sen sanon, tääll' ei kurjempaa kuvatusta,
    kuin moni kultikin Troian luo kera Atreun poikain.
    Hammastellen siis älä haastele valtiollista,
     heit' yhä herjaillen ja kärkkyen vain kotimatkaa.
    Emmehän tiedä me tarkoin, kuin tämä täyttyvä kaikk' on,
    suotuko lie kotitie vai suomaton meidän Akhaijein.
    Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
     jos sinut kerran vielä mä näin vähämielenä kohtaan,
    älköön olko sen koommin Odysseun pää yli olkain,
    taatoks' älköön Telemakhon mua kutsuko kenkään,
     jos sua en kopo kourin, riisuen vaattehes vaipast'
    ain' ihotakkiin, kaikki sun ilkoisuutesi kaihteet
    en aja laivojen nopsain luo sun, suuss' iso itku,
     mieskokouksest' iskuin pois häpeällisin häädä?’

    Virkkoi noin sekä valtikan varrell' iski jo selkään.
     Kyykistyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin,
    paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta
    valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään,
    tuntien tuskaa nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki.
    Hällepä muut, sydän synkkänäkin, makeasti jo nauroi,
     virkkeli vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

    'Voi, lukemattomat oivat työt jo on tehnyt Odysseus,
     viisas on neuvojen antaja aina ja taitaja taiston.
    Vaan paki-parhaimpansa hän nyt teki kesken Akhaijein,[34]
    tuon pahakielisen parjaajan kun suun pani sulkuun.
    Eip' ihan kohta nyt yllytä sisu ynseä käymään
     soimailuin häpeällisin kimppuun valtiahitten?’»

Sellaista puhuttiin miehestä mieheen, ja Odysseus sai helposti kannatusta puhuessaan kehoittavasti kansalle, etteivät hetkellisen epätoivon valtaamina oikullisten lasten tavoin heittäisi kaikkea toivoaan, vaan kestäisivät vielä jonkin aikaa. Käden käänteessä oli heidän koti-ikävänsä muuttunut taisteluhaluksi, ja sotahuudon kohottaen he jälleen marssivat troialaisia vastaan.

    »Niinkuni kulkeissaan kulo metsää vie mitatonta
    vuoren harjanteella, ja loimottaa kajo loitos,
    niinpä nyt ryntääjäin luvutonten loi sopavasket
     säihkyvän välkkeen, kaikk' yli-ilmat, tai vahat täyttäin.»

Mutta kun troialaiset näkivät vihollisen rynnistävän, he lähtivät kaupungista ryhtyäkseen taisteluun avoimella kentällä. Etunenässä astui Paris. Kun Menelaos saa naisenryöstäjän näkyviinsä, »kuinka hän mahtavin askelin pöyhkeilee sotajoukon edessä», syöksyy hän raivostuneena häntä vastaan. Mutta silloin kuninkaanpojan rohkeus yhtäkkiä lannistuu.

    »Niinkuin kulkija kyyn kivirotkoss' äkkiä keksii,
     syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle,
    värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää:
    niinpä Aleksandros jumal’uhkea Atreun poikaa
    peljäten parveen piili nyt urhojen iliolaisten.
     Tuon näki närkästyin sekä julki jo nuhteli Hektor:

    'Surkea mies, kuva-urho sa, kuihkoja, naisien narri!
     Kun, pätö kosjoja, vaill' et vaimoa, lasta jo kuollut!
    Senpä mä soisin, ois toki onnekkaampi se totta
    kuin häpyheittona noin sekä kaikkien pilkkana olla.
    Kyllikseenpä jo nauraa saa hiuskaunot Akhaijit,
    luulivat aimon kai eelt' astuvan, muhkea kosk' on
     muotosi, vaan väki puuttuukin, povi pontta on vailla!»

Nämä veljen lausumat ivalliset herjaukset saivat kauniin naistenlumoojan rohkaistumaan, ja hän tarjoutui suorittamaan Menelaoksen kanssa kaksintaistelun Helenasta. Molemmat riitapuolet suostuivat jättämään kaksintaistelun ratkaistavaksi, kumpi heistä saisi hänet omakseen. Sitten kreikkalaiset palaisivat omaan maahansa. Sekä kreikkalaiset että troialaiset laskivat siis aseensa ja asettuivat rauhallisina katselemaan molempain urosten ottelua. Mutta Pariksen rohkeus pääsi joutumasta liian kovalle koetukselle. Kun hänen alkoi käydä huonosti, sekaantui hänen suojelijattarensa Aphrodite taisteluun ja pelasti hänet. Hän verhosi lemmikkinsä tiheään usvaan ja vei hänet takaisin Troian ruhtinaanlinnaan.

Puolisonsa silmissä hän koetti kuitenkin käydä mahtavasta sotilaasta innokkaasti puhdistellen aseitaan, joilla hän ei koskaan ollut voittoa saavuttanut. Mutta Helena ei antanut enää pettää itseänsä. Urhealle langolle, Hektorille hän valitti:

    »Josp' edes uljaamman minä miehen puoliso oisin,
    Pilkka jok' ihmisien ei ois, ei syy monen moitteen.»

Pelkuruus on ominaisuus, jota Iliaan tekijä aina vakaumuksen tuntein häveten mainitsee. Ilmeisen ylenkatseellisesti hän kuvailee, kuinka pelkuri kalpenee vihollisen hyökätessä, kuinka hän kyykistyy, vaihtaa paikkaa ja louskuttaa hampaitaan.

Kuinka peräti toisin kuin Pariksen ja Helenan suhdetta kuvaillaankaan Hektorin ja Andromakhen avioliittoa! Kauniimpaa kuvausta aviopuolisojen rakkaudesta turhaan hakee koko maailmankirjallisuudesta. Siinä ei tarvita runollista koristelua; siinä puhuu puhdas alkuluonto. Hektor on koko Iliaan enimmän myötätuntoa herättävä henkilö. Kuudennessa laulussa tekijä kuvailee suurella antaumuksella urosta poikana, isänä ja puolisona.

Pariksen ja Menelaoksen kaksintaistelun jälkeen kreikkalaiset halusivat väittää heidän miehensä voittaneen, mutta sitä troialaiset eivät tahtoneet myöntää todeksi, ja niinpä taistelu leimahti uudelleen. Syntyi uusi kaksintaistelu, tällä kertaa Hektorin ja Aiaksen, Akhilleuksen jälkeen helleenien uljaimman sankarin, välillä. Mielihyvin runoilija viipyy tämän jättiläisen kuvailussa:

    »Noin kävi Aias päin, uros valtava, turva Akhaiein,
     kasvoillaan hymy tuima, ja tannert' askelin pitkin
    astuivat jalat alla ja vaappui varteva peitsi.
    Riemusivat hänet nähdessään urot danaolaiset,
    Troian miehet taas vavisuttava valtasi hirmu,
     itsepä Hektorin kiivaammin sydän sykkiä alkoi.

»Saaliinhimoisten jalopeurain tavoin» Aias ja Hektor iskivät yhteen, ja ankarina iskut siinä kajahtelivat, kunnes pimeys teki lopun kaksintaistelusta.

    »Tuimina taistelivat vihan mieliä-polttavin vimmoin,
    Vaan sovuss' erkanivat toki jälleen ystävämielin.»

Ja ritarillisesti Hektor antoi vastustajalleen »miekan, hopeoilla huolitetun» ja »purppuranhohtavan vyön taas Aias tarjosi vastaan.»

Seuraavana päivänä Hektor troialaisista ensimmäisenä sotavaunuissaan ryntäsi kreikkalaisia vastaan ja ajoi heidät hurjassa paossa aivan heidän laivaleiriinsä asti.

    »Kuin ajokoiria päin sekä miehiä metsien karju,
     käännähtää tahi myös raju leijona rohkein voimin,
    — — —
    noin kävi päin vihamiest' yhä Hektor, kumppanejansa
     yllyttäin yli kaivannon. — — —

Laivojen luona syntyi tuima käsirysy, jonka kestäessä troialaiset koettivat pistää vihollisen laivat tuleen. Kreikkalaisten etevimmät uroot haavoittuivat. Ahdingossaan kreikkalaiset toivoivat niin kauan kuin suinkin, että Akhilleus kaikesta huolimatta rientäisi heidän avukseen. Patroklos syöksyy aseveljensä luo ja kertoo kyynelsilmin, kuinka uhkaava tilanne on leirissä. Liikuttavin sanoin hän pyytää Akhilleusta auttamaan maanmiehiään. Jos troialaiset vain saisivat nähdä hänet taistelun tuoksinassa, niin he heti menettäisivät rohkeutensa.

Akhilleus pysyi kuitenkin taipumattomana. Mutta jos hänen sotisopansa kykenisi herättämään kauhua troialaisissa, Patroklos voisi saada lainata sen, hän arveli, ja Akhilleuksen väki voisi myöskin saada seurata Patroklosta.

Tuumasta toimeen. Akhilleuksen sotisovan nähdessään kaikki sekä ystävät että viholliset luulivat, että Akhilleus itse oli palannut taisteluun. Kreikkalaisissa heräsi toivo uudelleen. Tehoisasti kuvaillaan heidän mielentilaansa:

    »Kuin sudet ahneet, joilla, on määrätön rohkeus rinnan,
     uljaan, sarvekkaan repiessään kalliokauriin
    ahmivat saalistaan, veri pursuu leukoja pitkin;
    tummana-läikkyvän lähteen luo jopa juoksevi parvi,
     kielillään ohuilla ne sen vesikalvoa latkii,
    suustaan murhaisaa verikuolaa röyhtäytellen,
    rinnass' uljuus järkkymätön sekä piukkana vatsat:
    noinpa nyt Myrmidonein[35] päämiehet, johtajat aimot
     ympäri parveutuivat Akhilleun kumppanin uljaan.»

Troialaiset sitävastoin valtasi kauhu, ja he miettivät vain pelastusta.
Mutta kreikkalaiset seurasivat heitä kintereillä.

    »Niinkuin ryskinä käy, kun metsää tunturirotkoin
     kaatajat maahan lyö, ja se kauas kuuluen kaikuu,
    noinp' iso ryske jo nous yli maan monitien, latulaajan,
    vaskien, vuotain vonkuna soi, kumu kilpien sorjain
     miestä kun miekat löi sekä keihäät kiiluvakärjet.

Takaa-ajajista ensimmäisenä Patroklos kulki sotavaunuillaan, ja moni troialainen kaatui hänen kalpansa iskuista. Mutta kaupunginportilla Hektor pysähtyi, kääntyi ympäri ja riensi sotavaunuillaan Patroklosta vastaan. Lopuksi hän lävisti vastustajansa keihäällään ja vei Akhilleuksen sotisovan voittosaaliina Troiaan.

Mutta kun sanoma tuotiin Akhilleukselle, että hän oli menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että sotavarustuksensa, valtasi hänet sanomaton suru. Itkien hän heittäytyi maahan.

Troian sota

    »… mut tuskan pilvi jo tumma Akhilleun peitti,
     mustaa tuhkaa hän käsin kaksin kouri ja syyti
    kiireellensä ja kaunoiset ryvetytteli kasvot,
    ylt' yli tarttuen tuhkaa jäi ihotakkihin sorjaan.
    Itse hän maahan kasvoilleen, uros valtava, heittyi,
     tukkaa tuskissaan käsin raastelevin repi päästään.»

Hän vannoi kauheasti kostavansa. Hän teki lupauksen, ettei hautaisi kuollutta ystäväänsä, ennenkuin olisi ottanut Hektorin pään, ja että uhraisi kaksitoista Troian jalointa nuorukaista Patrokloksen polttoroviolla.

Akhilleuksen äänekkään itkun ja valituksen kuuli hänen äitinsä, merenjumalatar Thetis, meren syvyydessä olevasta hopeanhohtoisesta luolastaan. Huolestuneena tämä nousi rannalle, istuutui hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja koetti lohduttaa häntä. Hän lupasi taivuttaa tulenjumalan Hephaistoksen yön aikana takomaan hänelle uudet, loistavat varusteet.

Seuraavana aamuna uros saattoikin pukeutua tähän komeaan asepukuun ja kaikuvalla äänellä hän kutsui maanmiehensä käräjiin. Väen riemuitessa hän sopi Agamemnonin kanssa. Ja sitten taisteluun! Siitä tulikin kauhea, ja itse jumalatkin, joiden ennen oli ollut tapana auttaa suojattejaan tukalissa tilanteissa, ottivat nyt osaa käsikähmään.

    »Ryskyen yhteen ryntäsivät, kumu ankara kuului,
    kaikui ilmojen kansi, ja Zeus sen kuuli Olympon
    harjall' istuissaan; hänen rinnassaan sydän nauraa
     sai makeasti, kun katseli hän kahakoivia noita.»

Kostoa janoten ystävänsä kuolemasta Akhilleus riehui troialaisten joukossa:

    »Vaan jopa vastaan syöksi Akhilleus; kuin jalopeura
     raatelias, jota seuraamaan kyläkuntien miehet
    taajana parvena käy; ei piittaa heistä se ensin,
    tietään astuvi vain, mut kons' uron uijahan, nuoren
    keihäs kohti jo käy, sepä kyyristyy, kita aukee
     hampain vaahtoavin, sydän rinnass' ähkyvi uljas,
    kylkiä, lanteitaan kovin hännällään peto pieksee,
    vimmaans' itse se yllyttää, jopa hurjana viimein
    viskautuu ajoparvea päin säkenöitsevin silmin,
     miehen kaataakseen tai heittääkseen oman hengen.»

Kauhuissaan troialaiset pakenivat kaupunkiin ja sulkivat jäljessään portit. Hektor yksin pysähtyi muurien ulkopuolelle. Iäkäs Priamos näki kauhistuen, miten Akhilleus loistavassa asepuvussaan lähestyi hänen poikaansa.

    »Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään
    ääneen tuskissaan valitellen huusi ja kutsui
    armasta aaluvataan; mut portin eess' yhä seisoi
     Hektor, jäykkänä mieli, Akhilleun kohdata aikoin.»

Mutta kun tuo hirmuinen oli käymäisillään Hektorin kimppuun, tämä troialaisten suurin sankari kauhistui ja kääntyi pakoon.

    »Hektorin kinterill’ yhä seurasi nopsa Akhilleus.
    Kuin ajokoira, jok' ahdistaa aran kaurihin vohlaa,
     sen levolt' yllättäin, läpi kaitain kalliorotkoin.»

Kolmeen kertaan Akhilleus ajoi Troian muurien ympäri häntä takaa. Lopulta Hektor kuitenkin pysähtyi ja ryhtyi kaksintaisteluun. Ensin singahutti kumpikin keihäänsä, mutta osumatta toiseen. Epätoivon vimmassa Hektor paljasti silloin miekkansa ja syöksyi vihollistaan vastaan, mutta Akhilleus heitti toistamiseen keihäänsä sellaisella voimalla, että se lävisti Hektorin.

Riisuttuaan kuolleelta hänen sotisopansa Akhilleus kostonhimoansa tyydyttääkseen sitoi hänet jaloista sotavaunujensa taakse. Sen tehtyään Akhilleus nousi vaunuihin.

    »Viuhui ruoska, ja vei hevot raisut vauhtia vinhaa.
     Tuprusi tanner, kuss' uros laahasi, suortuvat tummat
    huiskin haiskin hulmusi, kaikk' oli hiestynyt hietaan,
    kaunis pää, jalo ennen, vaan jopa nyt vihamiesten
     raiskata Zeus oman synnyinmaan kamaralla sit' antoi.»

Telttansa ulkopuolelle Akhilleus pysähtyi ja jätti Hektorin ruumiin sinne makaamaan hautaamatonna, koirien ja petolintujen saaliiksi.

Mutta Patrokloksen kunniaksi pantiin toimeen loistavat hautajaisjuhlat.

    »Soi korahukset, kun monen sonnin välkkyväkyljen
     sorteli veitsi ja myös monen lampaan, määkyvän vuohen;
    valkeahampaiset monet rasvaatiukkuvat karjut
    korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hephaiston;
     vainajan ympäri ammeittain veri aaltosi maassa.»

Sen jälkeen pinottiin valtava rovio, jolla kuollut poltettiin hevosineen ja lempikoirineen. Hänen luittensa päälle luotiin suuri hautakumpu.

Lopulta jumalien tuli sääli Hektorin onnetonta kohtaloa ja hänen omaisiansa. Zeus itse kutsui luokseen Thetiksen ja käski hänen suostutella poikaansa lunnaita vastaan luovuttamaan Hektorin ruumiin hänen surevalle isälleen. Kun siis Priamos eräänä päivänä astui Akhilleuksen telttaan,

                                       »… ja kietoi
    polvet Akhilleun, suudellen kädet suullehen nosti
     julmat, murhaiset, monen poian riistäjät hältä»,

niin uros heltyi vanhuksen valituksesta. Hän purskahti itse itkuun ja sanoi sallivansa vanhuksen noutaa Hektorin ruumiin tämän lunnaiksi mukanaan tuomia kallisarvoisia lahjoja vastaan.

Syvä oli suru troialaisten keskuudessa, kun uroon kuollut ruumis tuotiin kaupunkiin, ja hänen hautajaisensa vietettiin suurin juhlallisuuksin.

Tähän päättyy Ilias. Mutta tallella on toisia kreikkalaisia ja roomalaisia runoja ja tarinoita, jotka kertovat, miten Akhilleus viimein kuolettavasti haavoittui pelkurimaisen Pariksen jousen lennättämästä nuolesta. Nuoli sattui hänen kantapäällänsä, joka oli hänen ruumiinsa ainoa haavoittuva kohta. Hänen äitinsä oli näet upottanut hänet lapsena manalan Styks-jokeen ja siten karkaissut hänet kaikkia aseita vastaan. Ainoastaan kantapäitä, joista äiti oli pitänyt häntä, ei virran vesi ollut voinut kostuttaa, ja sentähden ne olivat jääneet haavoittuviksi. Kaikeksi onnettomuudeksi oli nuoli myrkytetty, ja Akhilleus kuoli haavaansa.

Kuten Akhilleuksen, surmasi myrkytetty nuoli Pariksenkin, sodan aiheuttajan.

* * * * *

Kun sotaa oli käyty kokonaista kymmenen vuotta, eikä Troiaa ollut voitu asevoimin valloittaa, keksi neuvokas Odysseus viekkaan juonen. Hänen neuvostaan kreikkalaiset rakensivat valtavan suuren hevosen, jonka sisään hän itse ja muutamat heidän etevimmistä uroistaan piiloutuivat. Muut kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä ja purjehtivinaan kotiin, mutta asettuivatkin väijyksiin lähellä olevan Tenedos-saaren taakse.

Iloissaan siitä, että sota vihdoinkin oli loppunut, troialaiset riensivät virtanaan kaupungistaan katselemaan valtavaa hevosta. »Vetäkäämme se kaupungin muurien sisäpuolelle», sanoi joku, »ja asettakaamme se urhoollisen puolustuksemme ja kreikkalaisten lähdön muistomerkiksi!» Mutta pappi Laokoon epäili petosta ja kehoitti heitä polttamaan hevosen.[36] »Kenpä tietää», hän huudahti, »mitä hirviön vatsassa voi piillä! Katsokaapas tätä!» Näin sanoen hän iski keihäänsä hevosen kylkeen, ja kajahtaen kumisivat miesten aseet sen sisustassa.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kansan huomio kääntyi toisaanne. Kuului huuto: »Kreikkalainen! On saatu kiinni kreikkalainen!»

Tämä oli viekkaan Odysseuksen laskelmaa. Hän oli neuvonut toista ovelaa Sinon-nimistä helleeniä piiloutumaan lähistöön ja vangituttamaan itsensä. Mies oli nyt olevinaan kauheasti peloissaan ja rukoili troialaisia säästämään hänen henkeään. »Maanmieheni tahtoivat», hän sanoi, »uhrata minut, siten taatakseen itselleen onnellisen paluumatkan jumalilta. Mutta minun onnistui pelastua heidän käsistään, ja minä piileskelin tuolla kaislikossa, kunnes he läksivät pois.» — »Mutta», Priamos kysyi, »mikäs tarkoitus on tuolla jättiläismäisellä hevosella?» — »Sen ovat helleenit rakentaneet uhrilahjaksi Pallas Athenelle. Mutta tehdäkseen teille mahdottomaksi viedä se sisään Troiaan ja siten saadakseen jumalattaren teille epäsuopeaksi he ovat rakentaneet sen niin suuren, ettei se mahdu sisään kaupunginportista. Mutta jos taas jollakin tavoin vahingoitatte tätä jumalattaren uhrilahjaa, niin saatte pelätä hänen vihaansa, ja turmionne on silloin varma.»

Hänen tätä puhuessaan kuului siltä taholta, missä Laokoon poikinensa parhaillaan valmisteli uhria, valitushuuto, joka kävi kansan luihin ja ytimiin. Kauhea näky kohtasi huutoa kohti rientäviä. Kaksi jättiläiskäärmettä oli kiertynyt uhripapin molempain poikasten ympäri ja myrkkyhampaillaan purrut heihin monta haavaa. Turhaan isä oli koettanut vapauttaa lapsiaan. Pedot olivat kietoneet hänetkin kiemuroihinsa ja kiukusta sähisten purreet häntä. Ennenkuin ehdittiin rientää apuun, kaikki kolme vaipuivat kuolleina maahan. Silloin hellittivät käärmeet kiemuransa ja matelivat mereen, jonka syvyyteen ne pian sukelsivat.

Nyt Sinon huudahti: »Tuossapa jo tuli rangaistus hevosen vahingoittamisesta. Laokoonhan iski peitsensä uhrieläimeen!» Silloin uskoivat kaikki kaiken, minkä tuo teeskentelijä oli heille syöttänyt. Ja nyt troialaiset valtasi raivokas kiihko koettaa voittaa Pallas-jumalattaren suosio. Tätä varten oli puuhevonen välttämättömästi vietävä kaupunkiin. Kun portti oli liian ahdas, he repivät koko porttiholvin ja osan kaupunginmuuria sen kummaltakin puolelta. He asettivat pyöriä hevosen alle, ja yhdistetyin voimin heidän onnistui tällä tapaa kiskoa kolossi kaupunkiin sekä asettaa se torille. Siitä syntyi sitten ääretön riemastus, juhla-aterioita ja juominkeja. Yön tullen makasivat kaikki miehet kaupungissa vallan sammuneina, kykenemättöminä ajattelemaan tai toimimaan.

Nyt oli vihollisen hetki tullut. Viekas Sinon kiiruhti rantaan ja sytytti soihdun, tällä sovitulla tulimerkillä antaen tiedon Tenedoksen luona ankkurissa oleville kreikkalaisille, että kaikki oli selvä. Sitten hän hiipi torille, jonne troialaiset olivat pystyttäneet puuhevosen, ja löi sauvallaan kolme kertaa sen vatsaan. Se oli sovittu merkki. Odysseus työnsi syrjään puuluukun salvan ja astui ulos toveriensa seuraamana. Avuttomassa tilassa olevat troialaiset eivät kyenneet puolustautumaan. Kreikkalaiset sytyttivät talot tuleen, ja pianpa mahtavasta Troiasta oli jäljellä vain soraläjä. Melkein koko kaupungin miespuolinen väestö surmattiin. Vain ani harvain onnistui pelastua Aineiaksen johdolla, joka pääsi pakenemaan äitinsä Aphroditen avulla. Kantaen vanhaa isäänsä harteillaan ja taluttaen poikaansa kädestä hän pääsi laivoihin, joilla purjehti pois syntymäkaupungistaan. Troian naiset kreikkalaiset veivät voittosaaliinaan. Niiden joukossa oli Helena, joka nyt vietiin takaisin kotiinsa Mykeneen. Häpeästä punastuen ja katse maahan luotuna hän astui maanmiestensä seuraan. Mutta kaikki kokoontuneet kreikkalaiset ihailivat hänen kauneuttaan. Ja jokainen tunsi sisimmässään, että olisi menetellyt aivan samoin kuin hänen puolisonsa Menelaos, joka oli antanut hänelle anteeksi.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Claes Lindskog, Grekiska hjältar och ideal.

Claes Lindskog, Grekiska kvinnogestalter.

Tähän kappaleeseen:

Homeros, Ilias, suomentanut O. Manninen.

SATU ODYSSEUKSEN HARHARETKISTÄ.

Kaikista kreikkalaisista, jotka Troian kukistuttua suuntasivat laivainsa keulat kodin rantoja kohti, ei kukaan tuntenut itseään onnellisemmaksi kuin Odysseus. Hän ikävöi kotiin Ithakan kalliosaarelle puolisonsa Penelopen ja poikansa Telemakhoksen luo, jonka hän kymmenen vuotta sitten oli jättänyt pienenä poikasena.

Mutta kauan oli kestävä, ennenkuin hän sai jälleen nähdä heidät. Kymmenen vuotta vastatuulet ajelivat häntä rannikolta rannikolle. Hänen uskollista puolisoansa Penelopea pidettiin kotona Ithakassa leskenä, ja lukuisat olivat ne miehet, jotka kilvan halusivat häntä aviokseen. Kokonainen kosijaparvi asettui asumaan Odysseuksen taloon ja elämöi siellä humussa ja sumussa poissaolevan isännän kustannuksella. Mikäli vuodet kuluivat, kävivät kosijat yhä kiihkeämmiksi. Mutta Penelope yhä toivomistaan toivoi puolisonsa palaavan. Voittaakseen aikaa hän kutoi taidekudosta ja selitti, ettei hän suostuisi menemään naimisiin kenenkään kosijan kanssa, ennenkuin kangas valmistuisi. Mutta minkä hän päivällä kutoi, sen hän yöllä purki, kaiken aikaa haikeasti ikävöiden puolisoansa, joka harhaili Välimerellä ja sai sen rantamilla kokea jos joitakin ihmeellisiä seikkailuja. Näistä kertoo runoteos Odysseia. Se alkaa säkeillä, joissa runoilija pyytää runottarensa innoitusta:

    »Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro,
     kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellään.
    Kansat, kaupungit monet nähdä sai, tavat oppi,
    sai tuta tuskaa mont' ulapoilla, kun eest' oman hengen
     taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa».

Kerran tuli Odysseus seuralaisineen

KYKLOOPPIEN MAAHAN.

Odysseus astui täällä maihin kahdentoista valitun miehen kanssa tutkimaan, missä oltiin. He kantoivat mukanaan eväitä ja vuohennahkaleiliä, jossa oli »suloviiniä tummaa», »taivaallist' ihanaa ilojuomaa». Lähellä rantaa oli luola, jossa kyklooppi Polyphemos asusti. Kykloopit olivat eräänlaisia hirviöitä, joilla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Sillä hetkellä jättiläinen oli ulkona kaitsemassa lampaitaan ja vuohiaan, mutta kreikkalaiset päättivät jäädä odottamaan hänen takaisintuloaan. Annamme nyt Odysseuksen itsensä kuvailla Polyphemoksen saapumista luolaansa.

                                   »Valtavan taakan
     kuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen;
    hirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen.
    Uhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan,
    lypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat,
    korkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan.
     Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden,
    kauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin
    saattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain;
    moisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon.
    Kyyryss' istuen nyt kutut määkivät lypsi ja lampaat
     kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.»

Kun jättiläinen oli suorittanut päivän askareet, hän istahti ja sytytti tulen.

Tulen valossa hän huomasi kutsumattomat vieraat. Hän kohotti silloin meluisan äänensä ja kysyi heiltä, keitä olivat miehiään. Kreikkalaiset eivät peloissaan voineet saada sanaakaan suustansa, mutta Odysseus rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, että he olivat helleenejä, jotka myrsky oli ajanut hänen rannikolleen ja jotka nyt toivoivat hänen jumalien tahdon mukaan ottavan muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan ja antavan heille lahjan.

Ivallisesti jättiläinen vastasi silloin: »Luuletko minun välittävän jumalien tahdosta! Me kykloopit emme lainkaan huoli jumalista, sillä itse olemme heitä paljoa voimakkaammat. Ellen itse halua, niin en säästä sinua enkä tovereitasi.» Ja ilkeän pilkallisesti hän tarttui käsin kahteen Odysseuksen miehistä,

                              »ne permantoon kuni pennut
     iski, ja purskuin pois ajat lensi ja kasteli multaa.
    Iltaisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät,
    kaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuin leijona vuorten,
    söi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät.
     Vaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen
    nähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli.
    Vaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan
    noin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa,
     heittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa.»

Odysseuksen ensimmäinen ajatus oli nyt pitää varansa ja työntää miekkansa kykloopin ruumiiseen. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän malttoi mielensä, sillä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän eivätkä hänen miehensä koskaan voisi vierittää paatta pois luolan suulta. Jos Polyphemos surmattaisiin, he eivät ikinä pelastuisi luolasta. Hänen oli mietittävä toista keinoa vapauttaakseen itsensä ja kumppaninsa siitä kauheasta kohtalosta, mikä heitä odotti.

Kun kyklooppi aamun valjettua oli vaalinut eläimiään, hän koppasi jälleen kouraansa kaksi miestä ja söi ne suurukseksi. Syötyään hän nosti paaden luolan suulta niin helposti, kuin se olisi ollut lapsenleikkiä, ajoi karjansa laitumelle ja pani valtavan paaden uudelleen paikoilleen.

Polyphemoksen ollessa poissa laumaansa paimentamassa Odysseus ilmoitti onnettomuuskumppaneilleen nyt keksineensä keinon pelastua: kyklooppi oli sokaistava, jotta hän raivoissaan syöksyisi ulos luolastaan ja jättäisi sisäänkäytävän avoimeksi.

Löytyipä luolasta kykloopin öljypuinen sauva, samankokoinen kuin laivan masto. Sen Odysseus teroitti toisesta päästä ja kärvensi sitten kärjen hiilloksessa. Sen jälkeen hän kätki sen huolellisesti sokaistakseen sillä Polyphemoksen unen aikana.

Illalla jättiläinen palasi kotiin karjoineen, ja kun hän oli suorittanut päivätyönsä, uudistui sama hirvittävä näytelmä kuin edellisenä iltana. Mutta kun Polyphemos oli syönyt uhrinsa, Odysseus astui esiin, ojensi hänelle maljan täynnä väkevää viiniä, jota oli ottanut mukaansa, ja tarjosi hänen juotavakseen. Kyklooppi tyhjensi maljan yhdellä siemauksella. Tyytyväisenä maiskutellen hän pyysi saada toisenkin maljan. »Sepä oli jumalain juomaa», hän sanoi. Hän kyseli Odysseuksen nimeä ja lupasi antaa hänelle lahjan, josta hän olisi iloitseva.

Odysseus ei vitkastellut täyttäessään maljan päihdyttävällä viinillä, ja kun hän kolmannen kerran ojensi sen jättiläiselle, hän huomasi ilokseen, että väkevä juoma alkoi vaikuttaa. Sill’aikaa hän oli miettinyt, miten nimellänsä pettäisi Polyphemoksen. »Tahdot tietää nimeni», hän sanoi. »Nimeni on Ei-kuka. Mutta nyt on sinun myöskin annettava minulle lupaamasi vieraslahja.»

»Olet saava lahjan», hirviö vastasi, »ja se on oleva se, että syön suuhuni sinut viimeiseksi kaikista.» Mutta kyklooppi oli jo niin humaltunut, että hän samassa kellahti selälleen ja vaipui sikeään uneen.

Nyt oli toivottu hetki tullut. Odysseus miehineen otti pölkyn, kuumensi tulessa sen pään hehkuvan kuumaksi, ja yhdistetyin voimin he survaisivat sen syvälle hirviön silmään.

Hirmuisesti huutaen Polyphemos kavahti pystyyn ja huusi apuun muita kyklooppeja, joita asui hajallaan toisissa luolissa.

    »Huudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä
     luolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä:
       'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sä huudat
    rauhass' ambrosiolaisen yön havauttaen meidät?
    Rosvoamassako laumojas on joku ihminen inha
    vai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?'
       Vastasi luolastaan väki voimainen Polyphemos:
    'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.'
       Vastasivat sanat siivekkäät heti hälle ne siihen:
    'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin,
    niin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti,
    vaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon'!
       Noin hoki poistuen nuo. Sydämessäin siinä mä nauroin,
     heitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva»,

sanoo Odysseus.

Vihdoin Polyphemoksen onnistui käsillään haparoiden päästä luolan suulle. Hän nosti paikaltaan paaden, joka sulki sen, ja istuutui aukon eteen käsivarret levällään ottaakseen kiinni jokaisen, joka yritti luolasta ulos.

Nyt luolassa olevat lampaat ja vuohet kävivät levottomiksi ja alkoivat pyrkiä ulos laitumelle. Kun elukat saapuivat luolan suulle, jättiläinen tunnusteli niiden jokaisen selkää ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan luolassa olevista miehistä pääsisi hiipimään ulos. Tämän Odysseus pani merkille ja mietti uuden petoksen. Lampaiden joukossa oli monta tavattoman suurta oinasta, kyllin voimakasta kantamaan miehen. Ne hän valitsi laumasta ja sitoi kykloopin vuoteesta löytämällään vitsoilla kunkin eläimen vatsan alle yhden miehistään. Mutta jottei jättiläinen ulottuisi liian tarkkaan tunnustelemaan isoja oinaita, hän sitoi kummallekin puolen kuormaeläintä toisen oinaan. Eläinten selässä olevia vitsoja kyklooppi ei voinut huomata, sillä ne peittyivät pitkään villaan.

Sidottuaan täten elossa olevat kuusi onnettomuustoveriansa Odysseus ajoi oinaat taakkoinensa luolan suuta kohti, ja kaikki pääsivät onnellisesti kykloopin ohitse. Itse Odysseus valitsi lauman suurimman jäärän ja ripustautui sen vatsan alle käsivarret eläimen villaisen selän ympäri. Viimeisenä tämä suuri oinas tuli ulos astua laahustaen taakkoineen.

    »Koitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi:
       'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta
    luolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen,
    ain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen,
    aimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit,
     illoin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan;
    viimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää,
    kurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi,
    kons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain.
     Mutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen.
    Mieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli
    virkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt!
    Permantoon hänet iskisin, ett' yltympäri luolaa
    aivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä
     tuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, luotti.'»

Näin sanottuaan Polyphemos laski suuren oinaankin menemään. Sitten Odysseus irroitti kumppaniensa siteet, ja ajaen edellään jättiläisen karjaa he palasivat kaikki laivaan, missä huolestuneina odottelevat maanmiehet riemuiten tervehtivät heitä. Mutta kun laiva oli päässyt jonkin matkan päähän rannasta, Odysseus ei kauemmin voinut hillitä itseään, vaan huusi: »Polyphemos, näetkö nyt, että jumalat ovat rangaisseet sinua ilkitöistäsi muukalaisia kohtaan; jotka tulivat asunnollesi!»

Sanat kuullessaan jättiläinen tunsi Odysseuksen äänen, otti vihapäissään valtavan suuren kallionlohkareen ja nakkasi sen siihen suuntaan, mistä huuto oli kuulunut. Kaikeksi onneksi se ei osunut laivaan, vaan putosi keulan eteen, mutta se nosti hyökylaineen, joka työnsi laivaa takaisin rantaa kohden. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistaen soutajien onnistui estää se ajautumasta maihin.

Mutta kun he olivat päässeet rannasta kahta kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, sai Odysseus jälleen vastustamattoman halun herjata pahansisuista jättiläistä ja huusi hänelle: »Jos joku kysyy sinulta, ken silmäsi sokaisi, niin vastaa hänelle, että sen tein minä, Odysseus, joka hallitsen Ithakaa!»

Silloin rukoili Polyphemos isäänsä Poseidonia, meren jumalaa, että tämä kostaisi häntä kohdanneen onnettomuuden ja estäisi Odysseusta milloinkaan pääsemästä kotiin Ithakaan tai ainakin antaisi hänen kärsiä paljon vaivoja merellä, saapua kotiin haaksirikkoisena ja siellä tavata omaisensa onnettomina.

Odysseus olikin pian kokeva, että Poseidon aikoi täyttää poikansa rukouksen.

AIOLOKSEN, TUULIEN KUNINKAAN LUONA.

Eräänä päivänä Odysseus purjehti saaren ohi, jossa Aiolos, tuulien kuningas, asui. Hän astui siellä maihin ja suurenmoisen vieraanvaraisesti tuulten haltia häntä kestitsi. Kun hän lähti matkaansa jatkamaan, Aiolos tahtoi osoittaa hänelle suosiotaan. Hän lupasi antaa länsituulen puhaltaa, kunnes helleenit olivat ehtineet Ithakaan; ja varmuuden vuoksi hän lahjoitti Odysseukselle nahkapussin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet niin lujasti, etteivät ne voineet päästä ulos mellastamaan. Hän neuvoi Odysseusta mitä huolellisimmin vartioimaan kallisarvoista pussia ja antoi hänelle luvan avata sen, vasta kun oli päässyt Ithakaan, jotta kaikki tuulet yhdellä kertaa saattaisivat palata herransa luo.

Myötäisen länsituulen puhaltaessa laivat purjehtivat hyvää vauhtia kotiinpäin, ja yhdeksännen päivän iltana Odysseus havaitsi Ithakan tuttujen kallioiden kohoavan näkyviin merestä.

Mutta pahaksi onneksi pari hänen miestään ei voinut hillitä haluansa saada tietää, mitä kalleuksia tuo salaperäinen pussi mahtoikaan sisältää. Odysseuksen nukkuessa he aukaisivat säkin. Samassa vinkuva ja pauhaava ilmavirta syöksyi ulos säkistä ankaralla voimalla. Nyt ei peräsimestä eikä purjeista ollut lainkaan apua. Nuolen nopeudella laiva ajautui takaisin kotimaan rannoilta tuulien saarelle. Odysseus toivoi kuitenkin onnettomuudessaan, että ystävällinen Aiolos vielä kerran auttaisi häntä. Mutta tällä kertaa Aiolos katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi suuttuneella äänellä: »Korjaa paikalla luusi minun saareltani! Sinuahan seuraa alituinen huono onni, ja missä ikänä oletkin, tuot onnettomuutta mukanasi. Varmaan on joku mahtava jumala päättänyt tuhota sinut, enkä minä enää tahdo auttaa sinua, sillä silloin joudun hänen vihoihinsa.»

Murhemielin Odysseuksen täytyi jälleen lähteä uusille harharetkille.