KIRKE-VELHON LUONA.
Surullisin mielin uros nyt harhaili miehineen jälleen merellä, kunnes saapuivat erääseen saareen. Siellä päätettiin, että viisaan Eurylokhoksen puolen miehistön kera piti lähteä maihin tiedustelemaan ja Odysseuksen jäljellä olevien 22 miehen kanssa jäädä paikoilleen. Mutta jo muutaman tunnin kuluttua palasi Eurylokhos yksin epätoivon ilme kasvoissaan. Hän kertoi, kuinka hän miehineen tunnin kuljettuaan oli tullut loistavan linnan edustalle. Mutta kuinka he säikähtyivätkään, kun näkivät suuren lauman jalopeuroja ja susia, jotka kuljeskelivat linnan ympärillä! »Pian osoittautui kuitenkin», Eurylokhos sanoi, »etteivät ne olleet lainkaan villejä eikä saaliinhimoisia, niinkuin sellaiset eläimet tavallisesti. Ne päinvastoin tulivat ja hieroutuivat meihin ystävällisesti ja tuttavallisesti ja heiluttelivat häntäänsä kuin koirat, jotka tervehtivät lähestyvää herraansa. Linnassa näimme kauniskutrisen naisen, joka lumoavin äänin laulaen helskytteli kangaspuita. Meidät nähtyään hän ystävällisesti pyysi meitä käymään sisään. Ihastuneina mieheni noudattivat kehoitusta, mutta itse jäin ulkopuolelle, sillä pelkäsin petosta.
Lymypaikasta saatoin kuitenkin nähdä kaikki, mitä linnassa tapahtui. Vähän aikaa ystävieni kanssa pakinoituaan tuo ihana nainen tarjosi heille pikarin viiniä. Mutta kun kaikki olivat juoneet, kosketti hän heitä taikasauvallaan, ja — voi kauheata! — paikalla he muuttuivat röhkiväksi sikolaumaksi, jonka noita salpasi lättiinsä.»
Tuskin Eurylokhos oli lopettanut kertomuksensa, kun Odysseus vyötti vyölleen miekkansa ja riensi noidan linnaan. Matkallaan sinne hän kohtasi taivaallisen kauniin nuorukaisen, joka pysähdytti hänet ja sanoi tulleensa häntä auttamaan. Nuorukainen oli jumalten sanansaattaja Hermes. Hän kertoi, että saarta hallitsevan velhon nimi oli Kirke ja että oli vain yksi keino, joka kykeni suojaamaan hänen taikajuomaltaan. »Se keino», hän sanoi, »on tämä jalo yrtti, jonka nyt annan sinulle.» Tällöin hän antoi Odysseukselle seuraavan neuvon:
»Kun sua koskettain hän sauvan nostavi pitkän,
niin vedä kiskaltain kupeheltasi viiltävä miekka,
karkaa päin, kuin ois sinun mielesi surmata Kirke.
Silloin peljästyin sua vuoteeseensa hän kutsuu.
Etkä sä torjua saa jumalattaren kutsua, jolta
hän kirot kirvoittais tovereiltasi, myös sua hoivais;
vaan häll' auvoisain vala vannota suur' ikivaltain,
turmaa muut' ett' ei sua vastaan tuumi ja mieti,
voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut.»
Tämän sanottuaan Hermes katosi hänen näkyvistään, puoleksi käyden, puoleksi kiitäen maan yli. Mutta rohkaistuna Odysseus asteli edelleen ja seisoi pian Kirken linnan edustalla. Päättäväisesti hän astui portille ja pyysi päästä sisään. Taikataitoinen nainen tuli paikalla ulos, säteillen kauneutta ja suloutta, ja toivotti ystävällisesti hänet tervetulleeksi. Hän vei hänet upeaan huoneeseen, pyysi häntä istumaan ja ojensi hänelle viini pikarin virkistykseksi.
Empimättä Odysseus tyhjensi sen, ja vahingoniloisena katseli nainen sitä. Eipä tiennyt hän, että Odysseuksella oli ihmeellinen yrtti suojanaan. Sen jälkeen hän kosketti vierastaan taikasauvallaan sanoen: »Mene nyt lättiin toveriesi luo!»
Mutta Odysseus oli samassa vetänyt tupesta miekkansa ja suunnannut sen häntä kohden. Kun Kirke huomasi, ettei hänen taikavoimansa tepsinyt, hän pelästyi, heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pyysi säästämään henkeänsä. »Sinä et ole tavallinen ihminen», hän sanoi, »sillä sinä olet ainoa, joka olet voinut vastustaa taikavoimaani.»
»Miekkasi huotraan pistä siis sekä kanssani käyös
vuoteeseen, ett' yhdistäis lepo meitä ja lempi
armahin liitoin, myös sopu meille ja luottamus syntyis.»
Sen Odysseus lupasikin tehdä, mutta vasta kun hän oli vannonut kalliin valan, ettei mielessään milloinkaan enää hautoisi häntä vastaan salajuonia. Sitten ihanakutrinen Kirke vei hänet loistavaan ruokasaliinsa ja antoi kattaa hänelle mitä hienoimman aterian. Mutta Odysseus istui siinä hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena eikä koskenut ruokaan eikä juomaan. Hän ajatteli poloisia kumppaneitaan, jotka Kirke oli muuttanut järjettömiksi luontokappaleiksi, ja vakuutti, ettei hän aikonut koskea ruokaan eikä juomaan, ennenkuin näkisi heidät järjellisinä ihmisinä.
Sanaakaan vastaamatta Kirke riensi salista, avasi sikolätin oven ja siveli eläimiä taikavoiteella, niin että ne muuttuivat jälleen ihmisiksi. Siitäpä nousi yleinen ilo.
Odysseus palasi sen jälkeen rannalla olevien toveriensa luo ja otti heidätkin mukaansa Kirken linnaan, ja pian kaikki mitä juhlallisimman mielialan vallitessa istuivat runsaasti katetun pöydän ääressä. Siinä kului aika nopeasti, eikä aikaakaan, niin saapui jo ilta. Kokonaisen vuoden he viipyivät siellä, lepäsivät vaivoistansa ja viettivät mitä suloisinta elämää vieraanvaraisen Kirken luona.
Lopulta kuitenkin helleenit valtasi koti-ikävä. Kun Odysseus puhui tästä Kirkelle, tämä sanoi: »En estä teitä lähtemästä. Mutta jos tahdot päästä kotimaahasi, tulee sinun ensin lähteä manalan majoille kysymään sokealta Teiresias tietäjältä, miten olet välttävä vaarat, joita Poseidon aikoo hankkia sinulle kostoksi siitä, että sokaisit hänen poikansa Polyphemoksen.» Kirke antoi hänelle sitäpaitsi hyviä neuvoja, kuinka hänen piti käyttäytyä manalassa, ja toivotti hänelle onnea matkalle. Iloisina Odysseus ja hänen miehensä astuivat laivaan ja purjehtivat kohtalaisen kovan tuulen puhaltaessa luoteeseen paikalle, josta tie vei manalaan.
ODYSSEUS MANALASSA.
Yhä lyhyemmiksi kävivät päivät, kuta lähemmäksi matkansa kolkkoa päämäärää helleenit tulivat. Lopulta aurinko ei enää kohonnut taivaanrannan yli, vaan kaikki oli pimeyden peitossa. Autiolle rannalle he laskivat laivansa ja vaelsivat sitten manalasta juoksevan Okeanos virran vartta, kunnes saapuivat pimeään lehtoon. Kaukana pauhasi vesiputous. Rohkeana Odysseus kulki eteenpäin tässä kolkossa seudussa miesten seuratessa häntä tuska sydämessä. Yhä lähempää kuului putouksen kohina, ja hetken kuluttua oltiin perillä paikassa, missä vedet syöksyivät syvään rotkoon.
Täällä Odysseus uhrasi sysimustan uuhen ja sysimustan oinaan vainajille.
»Veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen
sielut vainajien elotonten nous iki-yöstä,
morsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet,
impyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään,
urhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain,
Areen[37] surmaamat, tamineissaan hurmehisissa:
tunkihe kuopan luo luvutonna he tuolta ja täältä
pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu.»
Heti alkoi siihen tulla vainajien varjonkaltaisia haamuja, uhri veren houkuttelemina. Niitten joukossa oli myöskin sokea Teiresiās. Uhriverta juotuaan hän sai kyvyn puhella Odysseuksen kanssa. Odysseus kysyi häneltä silloin, kuinka hän voisi välttää kotimatkalla häntä vielä uhkaavat vaarat. Tietäjä vastasi: »Matkallasi olet saapuva Trinakrian[38] saareen. Mutta varo, ettet itse eikä kukaan muu teistä millään tavalla vahingoita sen rannalla laitumella olevia karjoja! Ne ovat näet auringonjumalan, jolta ei mikään pysy salattuna. Jos surmaatte jonkin eläimistä, niin laivasi ja kaikki toverisi joutuvat tuhon omiksi, ja sinä yksin olet vieraalla laivalla saapuva kotiin ja siellä tapaava kurjuutta.»
Haamujen joukosta Odysseus tunsi myöskin äitinsä, ja uhriverta juotuaan tämäkin alkoi puhua hänen kanssaan. Hän kertoi päivänsä päättyneen poikaa ikävöidessään, puolisonsa elää kituuttavan köyhyyden ja murheen murtamana ja Penelopen ja Telemakhoksen ikävöiden ja kyyneleitä vuodattaen odottelevan Odysseuksen kotiintuloa.
Kun Odysseus sitten kerran itse kertoi äiti-vainajansa kohtaamisesta, hän päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:
»Noin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivi kaipaus,
mailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella.
Kertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin,
kertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo;
tyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima.»
Lopuksi Odysseus sai tavata myöskin useita Troian luona kaatuneista aseveljistään, niiden joukossa Akhilleuksen ja Aiaan.
Odysseuksen ylistäessä onnelliseksi Akhilleusta, joka eläessään oli saavuttanut kreikkalaisten suuren kunnioituksen ja vielä kuolleenakin oli arvossapidetty hallitsija, vainaja vastasi:
»Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita!
Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,
vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,
kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin.»
Odysseus sai vielä nähdä, mitä tuskia kadotettujen oli kärsittävä. Siellä oli Tantalos, eläessään äärettömän rikas kuningas, joka rangaistukseksi ylpeydestään sai kärsiä ikuista janoa ja nälkää, vaikka seisoikin vedessä kaulaa myöten ja vaikka hänen päänsä päällä oli puu, jonka oksat olivat täynnä mehevimpiä hedelmiä.
»Aina, kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda,
pois olemattomihin vesi vieri, ja vain muta musta
jalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin.
Pään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi
tuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet,
viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat
mutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus,
heitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.
Sisyphos[39] siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva,
suunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi.
Väänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa,
vuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne
juur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin
taas kivi kiusallinen, tuli vyöryen tanterehelle.
Alkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi
virtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.»[40]
Kun Odysseus näki kaikki nämä kärsimykset, valtasi hänet viimein sellainen kauhu, että hän kiiruhti takaisin laivaansa ja käski miehistön heti laskea ulapalle. Myötäinen tuuli kuljetti helleenit takaisin itää kohti. He kävivät uudestaan Kirken saarella, ja tämä lausui heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi. Hän varoitti Odysseusta seireeneistä, jotka hurmaavalla laulullaan vastustamattomasti houkuttelevat purjehtijaa kukikkaille seuduilleen repiäkseen hänet siellä kappaleiksi. Hän varoitti myöskin Skylla- ja Kharybdis-nimisistä vesihirviöistä. Mutta ennen kaikkea hän teroitti helleenien mieliin, että heidän kaikkien oli noudatettava auringonjumalan karjoja koskevaa Teiresiaan varoitusta.
SEIREENIT.
Kun helleenit lähestyivät seireenien saarta, Odysseus kertoi miehilleen, mitä Kirke oli hänelle sanonut vaarallisista merenneidoista, ja mitä keinoja hän oli neuvonut heitä käyttämään suojellakseen itseään niiden taikavoimaa vastaan. Odysseuksen yksin piti saada kuunnella seireenien laulua, mutta hän käski toveriensa mitä lujimmilla köysillä sitoa itsensä mastoon. Ja jos hän sitten käskisi heitä aukaisemaan köydet, tulisi heidän sen sijaan köyttää hänet vielä lujempaan. Mutta ennenkuin tämä tapahtui, hän tukki vahalla kaikkien miestensä korvat, niin etteivät he voineet kuulla mitään, kun ihanat merenneidot houkuttelevin sävelin alkoivat laulaa:
»Tullos, Odysseus oiva, sa kunnia kuulu Akhaijein!
Laivoin laskeos kuuntelemaan sulo-lauleloamme!
Eip' ole tummaa purtt' ohi laulua kuuntelematta,
huuliltamme mi soi hunajaisena, laskenut kenkään;
täält' ihamiellä hän taas, rikastietoisempana lähti.»
Ihanan laulun kuullessaan Odysseus joutui aivan haltioihinsa ja koetti merkein ja elein saada miehensä irroittamaan köydet. Mutta sen sijaan nämä sitoivat hänet vielä lujemmin kiinni mastoon. Vasta kun oli ehditty niin kauas, ettei seireenien saarta enää näkynyt, he päästivät hänet köysistä ja ottivat vahan korvistaan.
SKYLLA JA KHARYBDIS.
Mutta tuskin he olivat ehtineet välttää tämän vaaran, kun toinen oli uhkaamassa merihirviöiden Skyllan ja Kharybdiksen puolelta. Niillä oli olopaikkanaan kaksi jyrkkää kalliota kummallakin puolen Sisilian salmea. Oikeanpuolisen kallion luolassa asui »haukkuva» Skylla. Kun laiva purjehti ohi, kurotti hirviö kuutta päätänsä, ja
»päät kamalatpa on niissä Kussakin, hampait' ympäri suun rivikertoa kolme.»
Kirke oli viittaillut Odysseukselle, että hänen täällä oli alistuminen siihen, että hirviö ahmaisisi kuusi hänen miehistään uhrikseen. Tosin hän saattoi välttää Skyllan laskemalla lähemmäksi vasenta rantaa, mutta silloin hän sen sijaan joutuisi vielä vaarallisemman Kharybdiksen ulottuville, joka tulisi nielaisemaan koko laivan. Hän käski sentähden perämiehen laskea niin likeltä oikeanpuoleista rantaa kuin mahdollista. Odysseus itse kertoo tuosta kauheasta purjehduksesta:
»Salmeen laiva me laskettiin nyt ankein mielin.
Tääll’ oli uhkana Skylla ja kauhea tuolla Kharybdis,
suolaiset meren veet kurimukseen särpien julmaan.
Taas ne kun purki se pois, kuni kiehuva kattila päällä
valkean valtahisen sen kumpusi kuohu, ja vaahto
huuhteli huippua kumpaakin, ylös pilvihin parskuin.
Mutta kun suolaiset meren veet kitahansa se särpi,
kaikk’ alas ammottain veti pyörre, ja soi jyly jylhä,
kalliot kaikuivat, syvä paljastui meren pohja,
sen murat mustimmat; väen valtasi kalpea kauhu.
Tuota kun kammoin katsottiin, tuhoamme jo vartoin,
laivani laitavan miestäpä kuus yht'äkkiä Skylla
koppoi, voimaltaan, käsivarreltaan valiointa.
Taaksi kun laivaan vilkaisin minä miesteni puoleen,
näin ylös temmattuina jo häilyvän jalkojen, kätten;
kuolemantuskassaan mua vihlovin huus hätähuudoin,
kerran viimeisen nimelt' ääneen kumppanit kutsui.
Hirmuisint' oli tuo, mitä nähnyt näill’ olen silmin,
vaikk' olen kestänyt paljonkin meren aavoja kiertäin.»
Ei ollut ajattelemistakaan auttaa onnettomia. Niin ollen hirviö vain olisi saanut aikaa ahmaista toiset kuusi miestä kitaansa. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kaikin voimin käsiksi airoihin päästäkseen ohi niin pian kuin mahdollista.
AURINGONJUMALAN KARJA.
Kun helleenit onnellisesti olivat päässeet vaarallisen salmen läpi, avautui heidän eteensä oikealle rehevänvihanta, auringonpaisteinen ranta, ja tilava lahdenpoukama tarjosi laivoille hyvän sataman yöksi. Odysseus tunsi kuvauksesta Trinakrian saaren ja tahtoi kernaimmin laskea laivallaan ohi. Hänen miehensä olivat sitävastoin innokkaita pääsemään maihin virkistymään viimeisten ponnistusten jälkeen, ja hän taipui lopulta heidän jyrkkiin vaatimuksiinsa. Kuitenkin hän ensin vannotti heillä kaikilla pyhän valan, ettei kukaan teurastaisi ainoatakaan niistä raavaista, jotka kävivät laitumella saarella, »sillä», hän sanoi, »ne kuuluvat auringonjumalalle, ja julmasti hän kostaa kaiken karjalleen tehdyn vahingon.»
Mutta nyt kävi niin, että puhkesi kauhea myrsky, jota kesti kokonaisen kuukauden. Kaikki elintarpeet loppuivat, ja miehet alkoivat kärsiä nälän tuskia. Eräänä päivänä Odysseuksen poissa ollessa Eurylokhos kokosi väen ympärilleen ja osoitti uhkeita raavaita, jotka söivät rannalla. Hänen mielestään oli parempi syödä itsensä kylläiseksi ja sitten hukkua merellä auringonjumalan kostosta kuin hitaasti nääntyä nälkään.
Kaikki hyväksyivät hänen houkuttelevan puheensa. He teurastivat heti pari lihavinta härkää ravinnokseen ja ryhtyivät juuri paistamaan vartaisiin pistettyä lihaa, kun Odysseus tuli paikalle. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän osoittamastansa tottelemattomuudesta. Tapahtunutta ei kuitenkaan voitu auttaa. Hän antoi heidän olla oloillaan ja tehdä tulen, mutta kun heidän piti paistaa liha, oli yhtäkkiä kuin olisivat raavaat eläneet.
»Taljat liikkuivat, liha vartaiss' ammua alkoi
Raaka ja kypsikin, kuin moni raavas mylvinyt oisi.»
Kauhu valtasi helleenit. Mutta kalvava nälkä voitti kaikki epäilykset. Pianpa he eivät kauemmin ajatelleet oudon tapauksen kauheutta, vaan herkuttelivat raavaiden lihalla. Odysseus yksin pidättäytyi maistamasta sitä.
Viikon perästä myrsky vihdoin asettui. Silloin helleenit jättivät Trinakrian. Mutta kun he olivat tulleet aavalle merelle, nousi uhkaava sinimusta pilvi taivaanrannalle. Se läheni, suureni ja musteni yhä ja pysähtyi vihdoin synkkänä ja pahaenteisenä juuri laivan kohdalle. Pian puhkesi kauhea rajuilma raivoamaan ja särki maston. Kaatuessaan se sattui perämieheen ja murskasi hänet. Samassa silmänräpäyksessä salama iski hirmuisella ukkosenjyrähdyksellä laivaan. Säikähdyksissään kaikki Odysseuksen miehet suistuivat mereen ja joutuivat valtavien aaltojen saaliiksi. Itse laiva pysyi vielä hetken koossa, mutta pahasti vahingoittunut kun oli, se viimein särkyi palasiksi. Odysseuksen onnistui kuitenkin sitoa yhteen masto ja emäpuu ja niiden avulla pysytellä aaltojen harjalla.
KALYPSON SAARELLA.
Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä haaksirikkoinen ajelehti merellä. Ainoastaan viimeiset voimansa ponnistellen hänen onnistui pysyä kiinni entisen laivansa emäpuussa, kunnes aallot heittivät hänet tuntemattomaan saareen. Sen ranta oli ihana vihannoivine nurmineen ja tuoksuvine kukkineen. Kauniin, lintujen täyttämän lehdon läpi kulki polku, joka vei luolalle. Luolan suulla levitti tuuhea niinipuun runko köynnöksiään, joissa oli uhkeita rypäleitä. Luolassa asui ihana Kalypso nymfi. Nähdessään vieraan hän lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi, kestitsi häntä parhaimmalla tavalla sekä pyysi häntä jäämään luokseen sulostuttamaan hänen yksinäisyyttänsä.
Koska Odysseuksella ei ollut laivaa eikä työkaluja rakentaakseen uuden, ei hän tietysti mitenkään saattanut päästä pois sieltä. Hän ei voinut muuta kuin noudattaa kauniin nymfin tahtoa. Mutta hänen sydämessään kävi koti-ikävä päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Joka päivä hän lähti rantaan ja tuijotti merelle toivoen näkevänsä jonkin laivan, joka voisi vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta turhaan hän taivaanrantaan tähysteli, turhaan huusi yli kuohuvien aaltojen, turhaan vuotivat hänen kyynelensä.
Näin kului seitsemän pitkää vuotta. Mutta eräänä päivänä, kun hän jälleen seisoi rannalla kylpien kyynelissä, hän tunsi käden laskeutuvan olalleen, ja lempeä ääni puhutteli häntä. Kalypso se nyt ensimmäisen kerran yllättäen tapasi hänet suremasta. Nähdessään kuinka koti-ikävä vaivasi häntä, nymfi lupasi auttaa häntä pääsemään Ithakaan. Hän antoi hänelle kirveen ja muita työaseita, niin että hän saattoi rakentaa itselleen aluksen ja sillä päästä meren yli. Kun se oli valmiina mastoineen ja purjeineen, Kalypso toi hänelle eväitä matkalle ja antoi hänelle itse kutomansa kallisarvoiset vaatteet. Surren ja kaivaten nymfi erkani hänestä, mutta toivotti hänelle onnea retkelle.
PHAIAAKKIEN LUONA.
Täysin purjein Odysseus laski jälleen merelle. Mutta yhä oli Poseidon hänelle epäsuosiollinen. Hän nostatti myrskyn niin hirveän, että Odysseus toivoi, että hän ennemmin olisi kaatunut Troian luona, kuin että hänen olisi sellaisia meren kauhuja kokeminen. Lopuksi hyökyi suunnaton aalto hänen aluksensa yli ja löi sen pirstaleiksi. Kaksi päivää ja kaksi yötä Odysseus ajelehti hyrskyisellä merellä, mutta kun aurinko kolmannen kerran nousi, hän lähestyi saarta. Ponnistaen viimeiset voimansa hänen onnistui päästä maihin, mereen laskevan joen suuhun. Joen rannalla oli vihanta lehto. Siihen hän valmisti itselleen vuoteen kuivista lehdistä ja, perin uupunut kun oli, vaipui samassa sikeään uneen.
Odysseus oli nyt tullut Phaiaakkien[41] maahan. Siellä hallitsi Alkinoos-niminen kuningas. Seuraavana päivänä sattui niin, että hänen tyttärensä Nausikaa neitojensa keralla ajoi joelle pesemään vaatteita ja uimaan. Kun he työnsä suoritettuaan huvittelivat pallonlyönnillä ja siinä iloisesti huudahtelivat, Odysseus heräsi unestaan. Ensin hän mietti itsekseen, rohkenisiko hän astua esille. »Mutta», hän sanoi, »on parasta, että menen katsomaan, mihinkä maahan olen tullut.»
»Virkki ja lähti jo viidastaan jumalainen Odysseus,
kourallaan väkevällä hän oksan sankehikosta
tiuhean taitti ja sill' uros uumia kaihtaen astui
kohti jo, kuin väkevyydessään raju leijona vuorten,
tuuli kun tuivertaa, sade lyö, säkenöitsevin silmin:
suortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus,
vaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski; —
hirveä katsoa, pinnassaan ruma, kuortunut kuotta.
Neitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin.»
Mutta Alkinooksen tytär on piikasiaan ymmärtäväisempi ja jää tyynenä paikalleen. Hetken aikaa kuninkaantyttären kanssa puheltuaan Odysseus on herättänyt hänen myötätuntonsa. Nausikaa antaa hänelle viitan ja ihotakin; ja niin ihana hän on puvussaan, että nuori tyttö ihastuneena liikuttavan välittömästi sanoo neitosilleen:
»Oisipa moinen mies aviokseni mainita suotu
Kerran tääll' asujoista, ja jospa hän jäisikin tänne!»
Sen jälkeen hän käskee neitosten kestitä häntä ruoalla ja juomalla ja pyytää häntä lopuksi tulemaan isänsä linnaan. Siellä otetaan hänet vieraanvaraisesti vastaan ja kestitään juhla-aterialla.
Mutta vielä ei kukaan tiennyt, ken muukalainen oli. Se ilmeni, vasta kun runoilija kuninkaan hovissa alkoi laulaa siitä, miten kreikkalaiset mainehikkaan kuningas Odysseuksen avulla valloittivat Troian. Silloin herahtivat kyynelet muukalaisen silmiin. Alkinoos kysyi häneltä myötätuntoisesti, mikä syvä suru hänen mieltään painoi ja kuka hän oli. Odysseus ilmaisi silloin nimensä ja kertoi hämmästyneille miehille monista kärsimistään vaivoista ja tappioista. Heltyneenä hänen onnettomuuksistaan Alkinoos antoi hänelle kallisarvoisia lahjoja ja kehoitti läsnä olevia ylimyksiä seuraamaan esimerkkiä. Sen he kernaasti tekivätkin. Illalla vietiin lahjat laivaan, jonka Alkinoos oli antanut varustaa viemään Odysseusta kotiin Ithakaan. Liikutetuin sydämin hän erosi phaiaakkien vieraanvaraisesta kansasta ja aamun koittaessa hän oli jo Ithakan maaperällä. Phaiaakit nousivat heti laivaansa ja lähtivät paluumatkalle.
ODYSSEUS SAAPUU KOTIINSA JA KOSTAA KOSIJOILLE.
Ensimmäinen ihminen, jonka Odysseus maihin tultuaan näki, oli nuori, uljas paimen, joka osoittautui olevan hänen suojelijattarensa, Pallas Athene jumalatar. Hänpä nyt ensin auttoi häntä kallionkoloon kätkemään mukanaan tuomansa aarteet ja vierittämään suuren paaden niiden päälle. Sen jälkeen hän sanoi hänelle: »Voidaksesi esiintyä täällä muukalaisena, tahdon muuttaa sinut aivan tuntemattomaksi.» Näin sanoen jumalatar kosketti häntä taikasauvallaan, ja katso: heti kurtistui hänen ihonsa, kullankiiltävä tukka katosi hänen päästään, hänen valkoiset, kauniit vaatteensa muuttuivat kerjäläisen ryysyiksi, ja miekan asemesta hänellä oli kerjäläissauva kädessään.
»Mene nyt», sanoi jumalatar, »ensiksi vanhan sikopaimenesi Eumaioksen luo! Hän on sinulle ja Telemakhos-pojallesi uskollinen. Häneltä voit saada tietää, miten talossasi on laita. Mutta älä ilmaise kenellekään, kuka olet!»
»Nous' satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki
törmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene
tuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein
taatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun.
Tuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha
suojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri
kaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen
itsekseen kun poiss' oli valtias, laatinut ilman
tietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian.
Sinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt,
joiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin
telkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen,
röhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut,
paljoa harvemmat lukujansa; ne näät suli suihin
korkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa
paimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun;
neljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs!»
Vanha uskollinen palvelija otti köyhän muukalaisen vastaan tervetulleena vieraana ja tarjosi hänelle syötävää ja juotavaa. Sillä välin Odysseus sai paimenelta tietää, kuinka Penelopen kosijat elostelivat hänen kodissaan.
Seuraavana päivänä Odysseuksen poika Telemakhos saapui paimenen majaan ja tervehti ystävällisesti vanhaa kerjäläistä. Mutta samassa Pallas Athene muutti hänet jälleen oikeaan muotoonsa; ja Telemakhoksen hämmästys muuttui iloksi, kun hän sai tietää oman isänsä seisovan edessään. Yhdessä he nyt suunnittelivat, kuinka he vapauttaisivat kodin säädyttömistä veijareista, jotka kosiskelivat talon emäntää. Varsinkaan sitä Telemakhos ei saanut ilmaista kellekään, että Odysseus oli saapunut kotiin, eikä huolia siitä, kuinka kosijat kohtelisivat vierasta.
Seuraavana päivänä Odysseus lähti uskollisen paimenen seurassa kuninkaan linnaan. Athene oli jälleen muuttanut hänet kerjäläiseksi.
»— kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi
Eumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän;
hoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.»
Matkalla hän ja Eumaios osuivat yhteen Odysseuksen vuohipaimenen kanssa, joka ajoi uhkeimpia, kosijain pöytää varten valittuja eläimiä linnaan. Hän oli mennyt kosijain puolelle.
»Kulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille
Törkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:
’Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää,
kuin jumal' yhdenkaltaisten ain yhtyä suokin.
Tuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen,
inhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään?'
Nytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii,
saa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten.
Mulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois,
karsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain,
niin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet.
Vaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä
toimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen
mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa.
Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
tuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan,
miesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo,
kylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvat heitot.'»
Mies oli siksi hävytön, että antoi Odysseukselle potkun. Mutta loukatunhan täytyi olla vaiti ja kärsiä — kunnes hänen aikansa oli tullut.
Kuninkaanlinnan portilla Odysseuksen uskollinen koira makasi lantatunkiolla. Nyt oli ennen vilkas ja nopeajalkainen eläin niin raihnas vanhuuden ja huonon hoidon takia, ettei se jaksanut kävellä. Mutta kun koira näki Odysseuksen, se tunsi valepuvusta huolimatta herransa. Se heilutti ystävällisesti häntäänsä, vikisi ja kurotti päätään häntä kohden. Nähdessään tämän uskollisuuden ilmaisun Odysseus heltyi siihen määrään, että hän salaa pyyhkäisi kyynelen silmästään — Eumaioshan ei saanut mitään huomata. Heti isäntänsä nähtyään uskollinen koira heitti henkensä.
Mutta sisällä linnan suuressa salissa Penelopen kosijat melusivat istuen ruoista ja juomista notkuvan pöydän ympärillä, sillä aikaa kuin omistaja itse kerjäten kiersi salia. Antinoos, ylpein öykkäri heistä kaikista, soimasi ilkkuen vanhusta, kun hän pyysi almua, ja heitti vihdoin jakkaran häntä kohti. Mutta Odysseus puri hammastaan ja istuutui nöyrästi kynnykselle oven suuhun.
Siihen tuli toinenkin kerjäläinen, maankuulu laiskuri, tunnettu ahnaasta ruokahalustaan. Hänen nimensä oli Iros. Yksin hän tavallisesti loikoili tällä paikalla; ja kun hän nyt näki oudon kerjäläisen ehtineen siihen ennen, hän puhkesi parjauksiin ja vaati tiuskaisten Odysseusta heti lähtemään tiehensä.
Molempien kerjäläisten välinen riita huvitti sanomattomasti raakoja kosijoita. He ärsyttivät heitä toisiaan vastaan ja lupasivat suuren verimakkaran palkinnoksi voittajalle. Mutta Iros oli parempi suunsoittaja kuin kämmentensä käyttäjä ja sai ukon nyrkeistä niin ankaran iskun, että kellahti kumoon ja sylki verta. Silloin kosijat tulivat niin hilpeälle tuulelle, että olivat pakahtua nauruun. Ja vielä suurempi oli heidän riemunsa, kun ukko tarttui nuorempaan vastustajaansa ja paiskasi hänet pihalle. Siellä hän asetti hänet portin edustalle sanoen: »Tässä voit istua kaiken elinaikasi ja pitää koirat ja siat loitolla. Mutta varo tästälähin olemasta hävytön vieraita kohtaan!»
Kosijoista havaitsi heti, että köyhä ukko oli herättänyt heissä kunnioitusta. Mutta talon palvelijattaret eivät pitäneet vanhusta missään arvossa, vaan nauraa hihittivät kaikilla hänen järkevillä sanoillaan ja olivat perin julkeita. Hävyttömin oli »kaunisposkinen» Melantho, jonka Penelope oli kasvattanut kuin omana lapsenaan ja jolle hän oli antanut kaikenlaisia koristeita.
»Tuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan,
Vaan kera Eurymakhon[42] eli, liittäytyi salalempeen.»
Hän syyti vieraalle herjasanoja.
»Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
'Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle
tuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo?’
Virkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima.
Juosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti
polvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan.»
Mutta raskasta hänen oli havaita sitä irstasta elämää, jota useat näistä heilakoista viettivät kosijain kanssa alituisesti nauraen ja ilakoiden.
* * * * *
Sillä välin läheni ratkaisun hetki. Penelope on tullut siihen käsitykseen, että hänen velvollisuutensa Telemakhosta kohtaan on vihdoinkin tehdä loppu kosijain sietämättömästä irstailemisesta talossa. Seuraavana aamuna hän ilmoittaa heille aikovansa tehdä valintansa. Se kosijoista, joka kykenee jännittämään Odysseuksen valtavan jousen ja osumaan maaliin yhtä varmasti kuin hän, on tuleva hänen puolisokseen.
Tarkoituksena on ampua nuoli kahdentoista peräkkäin pystyyn asetetun kirveensilmän läpi. Sen ehdon hyväksyivät kaikki kosijat.
Mutta nytpä ilmenee, ettei yksikään heistä edes kykene jännittämään Odysseuksen jousta, vaikka kaikki tarmonsa takaa yrittävät. Ei ole ihmeteltävää, että he pitävät vanhan kerjäläisen esiintymistä julkeutena, kun tämä kysyi, eikö hänenkin sallittu koettaa! Mutta Penelope sanoi: »Väärin olisi vierasta niin väheksiä, että kiellettäisiin häntä yrittämästä. Eihän kukaan toki liene niin yksinkertainen, että pelkäisi ukon onnistuvan viemään minut kotiin puolisonaan?»
Kosijain pilkkanaurun säestäessä Odysseus saa siis kokeilla jousella. Mutta vanha kerjäläinen jännittää jousen yhtä helposti, kuin se olisi lapsenleikkiä, ja vakavalla kädellä ampuu nuolen kaikkien kahdentoista kirveen läpi! Sen jälkeen hän asettaa heti uuden nuolen jouselle ja sanoo: »Nyt tahdon nähdä, voinko osua maaliin, johonka ei yksikään nuoli koskaan ennen ole sattunut.» Näin sanoen hän lävistää nuolellaan Antinooksen, niin että röyhkeä väkivallantekijä kaatuu kuolleena lattialle.
Nytpä syntyi hirveä melu salissa.
»Hälyn nostivat hurjan
sulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui,
vilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin,
vaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään;
kiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:
»Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan
Toiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman.»
Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:
'Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet
Troian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte
palvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa
viemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta
taivaan korkeudess' asu joit' ikivaltoja taikka
moitett' ihmisien, jota vastedes saa meno moinen.
Vaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula.'»
Kaikki kosijat tavoittelivat nyt jousiansa ja peitsiänsä. Mutta Odysseus oli edellisenä iltana yhdessä Telemakhoksen kanssa kantanut pois kaikki aseet salista. Rohkein kosijoista veti silloin miekkansa tupesta ja syöksyi Odysseusta vastaan, mutta kaatui hänen nuolensa lävistämänä. Nyt riensivät Telemakhos, Eumaios ja eräs toinen uskollisena pysynyt palvelija Odysseuksen avuksi. Näiden neljän miehen aseista kaatui toinen kosija toisensa perästä,
»— ja kuului kaamea voihke, Ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.»
Kevytmieliset ja julkeat heilakat, jotka viimeiseen asti olivat koettaneet auttaa rakastajiansa noutamalla heille aseita, joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin he. Heidät hirtettiin kaikki pihalla, ja he riippuivat nuorasta kuin linnut pauloista. Siellä julkea vuohipaimenkin sai kärsiä häpeällisen kuoleman.
Vihdoinkin Odysseus oli jälleen herrana omassa talossaan. Kun kosijain ruumiit oli viety pois, veri pesty lattiasta ja sali rikillä savustettu, hän lähetti palvelijattaren viemään Penelopelle ilosanoman, että hänen puolisonsa oli kotona. Penelopen oli kuitenkin vaikea alussa uskoa sellaista onnea. Mutta kun hän vihdoin oli saanut luotettavat todistukset siitä, että äskeinen kerjäläinen oli Odysseus, silloin valtasi hänet rajaton riemu.
Näin päättyy kaunis Odysseuksen taru, eräs maailmankirjallisuuden monista tuotteista, jotka käsittelevät aihetta uskollisesta puolisosta, joka odottelee poissaolevaa miestänsä ja lopulta kaikkia vastoinkäymisiä kärsittyään uudelleen yhdistyy häneen.
Kirjallisuutta:
Homeros, Odysseia, suomentanut O. Manninen.
HOMEROS JA HOMEROLAINEN KYSYMYS.
Perinnäisen käsityksen mukaan sokea runoilija Homeros on Iliaan ja Odysseian luoja. Suuresta runoilijasta emme kuitenkaan tunne muuta kuin hänen nimensä. Useat tiedemiehet ovatkin kieltäneet jopa hänen olemassaolonsa. Nyt ollaan kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että tässä kohdin on menty liian pitkälle.
Lähes puolentoista vuosisataa on käyty kiivasta kirjallisuushistoriallista kynäsotaa n.s. homerolaisesta kysymyksestä. Onpa tämä oppineiden kiista peräisin hellenistiseltä aikakaudelta asti, mutta ratkaisevaan tulokseen se ei ole johtanut eikä luultavasti koskaan tule johtamaankaan. Mielipiteitä on olemassa melkein yhtä paljon kuin tutkijoita tällä alalla. Voidaan kuitenkin sanoa nykyisin oltavan yleisesti samaa mieltä siitä, että n.s. Homeroksen runot ovat monen eri runoilijan luomia, joista Homeros todennäköisesti on ollut etevin, se, joka on luonut Iliaan ytimen. Sitten on suurteos Homeroksen jälkeisenä aikana saattanut laajeta uusia aiheita lisäämällä. Että Ilias on syntynyt useista itsenäisistä runoista, jotka kauan ovat säilyneet laulajien huulilla, ennenkuin ne merkittiin muistiin ja koottiin, siihen viittaa ennen kaikkea se tosiasia, että Homeroksen tutkijat ovat osoittaneet monta — todellista tai luuloteltua — ristiriitaisuutta Iliaan sisällössä. Samoin on Odysseian laita.[43]
* * * * *
Olipa homerolaisten laulujen tekijän laita miten tahansa, nämät runoteokset ovat kieltämättä maailmankirjallisuuden parhaimpia luomia. Niillä ovat kreikkalaiset antaneet ensimmäisen pätevän todistuksen itsenäisestä henkisestä luomiskyvystä. Kaiken, minkä Itämaiden kulttuurikansat ovat luoneet eepillisen runouden alalla, helleeniläinen henki jättää näissä lauluissa yhdellä askeleella kauas jälkeensä. Näissä osittain kolmetuhatta vuotta vanhoissa kansanlauluissa on niin paljon yleisinhimillistä, että huoleti voi väittää niiden säilyttävän viehätysvoimansa, kehittyipä ihmiskunta ulkonaisissa suhteissa kuinka suuresti tahansa. Mutta luonnollisesti on Iliaassa ja Odysseiassa samalla oman aikansa selvä leima. Niiden ihmiset ovat naiivin ajan lapsia alkuperäisine vaistoineen ja tulisine, hillittömine intohimoineen. Helposti he heltyvät itkuun ja helposti purskahtavat nauruun. Suuttumus ja suru panevat kyynelvirrat vuotamaan. Agamemnonin kyyneleet vuotavat sotajoukon kärsimän tappion johdosta kuni vesi lähteestä, ja kreikkalaisten koko sotajoukko itkee epätoivosta, kun troialaiset tunkeutuvat heidän leiriinsä. Itketään vihasta ja suuttumuksesta; pelosta itkevät miehet puuhevosen sisässä, ja heidän polvensa vapisevat; mutta itketäänpä myöskin ilosta ja onnesta. Ja kun Odysseus kouraantuntuvasti rankaisee hävytöntä Thersitestä, nauraa virnistelee koko kansankokous poikaviikarien tavoin.
Voimakkain värein Ilias kuvailee aseiden hävitystyötä vihollisten joukossa, eikä teon kauheus tympäise runoilijaa enempää kuin hänen kuulijoitansakaan. Soturin irti hakattu pää lentää pallona taistelevien sekaan. Kaksintaistelussa voittajaksi päässyt nostaa keihäällä lävistetyn vihollisensa korkealle ilmaan, niinkuin kalastaja vavallaan lennättää onkeen tarttuneen kalan.
Hyvään käytöstapaan kuuluu kaatuneen vihollisen pilkkaaminen. Niin tekee esim. Hektor Patrokloksen kaadettuaan. Mutta kaatunut olikin vähää ennen ollut tavallista hävyttömämpi Hektorin ajomiestä kohtaan. Kun Patroklos teräväsärmäisellä kivellä musersi miehen kallon, niin että
»ulos suljahtain kedon multahan silmät
vierivät jalkoihin; kuni simpukanpyytäjä syöksyi
itse hän vaunuiltaan soreoilta, ja luist' elo loppui»,
niin hän ivasi häntä seuraavalla tuumailulla:
»Voi, miten vikkelä mies! Miten ketterän löi kuperkeikan!
Oisipa kämmenineen kalamerta hän vain melomassa,
montapa simpukanpyynnillään hän ruokkisi totta,
aaltohon paiskautuin, meri vaikka jos kuinkakin ärjyis,
niinkuin vaunuiltaan sulavasti nyt suistuvi kenttään.
Ilionissakin siis on miehiä simpukanpyyntiin.»
Toisinaan kreikkalaisissa sankarirunoissa tavattava kuvakieli on samaa naiivia laatua kuin yksinkertaisissa kansansaduissamme. Kun Odysseus ajautuu maihin phaiaakkien rannikolle ja aallot viskelevät häntä edestakaisin rosoisten kallioiden välissä, runoilija sanoo:
»Kuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät
pinnassaan, kun on veetty se kätköistään veden alta,
irti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot
jättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen.»
Niiden satojen kuvien joukossa, joita on siroteltu Iliaan taistelukuvauksiin, on monta ihanaa helmeä, jotka todistavat runoilijan elävää luonnonaistia. Kuinka oivallisella tavalla hän vertaakaan kansankokousta tuulessa huojuvaan viljavainioon! Sotaväkensä seassa kuningas vaeltelee ylväänä ympäri kuin pukki vuohilaumassa; ja kun miehistö sotahuudoin ryntää taisteluun, verrataan sitä haikaroihin ja joutseniin, jotka kirkuen lentävät eteenpäin. Taistelujen välillä vanhukset seisovat kaupunginmuurilla joutilaina rupatellen, niinkuin kaskaat puussa j.n.e. Tällä tavoin lukemattomat vertaukselliset pienoiskuvat koristavat helleenien ja troialaisten sankarihistorian suurta värikästä friisiä.
* * * * *
Ilias ei esitä meille Troian sotaa kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan kohtauksen siitä. Tositaiteellisella aistilla runoilija on valinnut yhden ainoan suuren draaman kohtauksen, mihin koko sodan tapahtumat kiertyvät ikäänkuin polttopisteeseen. Sen tähden hänen eepoksensa ei — niinkuin moni muu kirjallisuuden tuote — ole alentunut runomuotoon puetuksi kronikaksi.
Että Homeroksen runot ovat länsimaisen kulttuurin vanhimmat kirjalliset muistomerkit, siitä ollaan nykyjään melkein riidattoman vakuuttuneita. Ilias lienee sepitetty 8:nnella vuosisadalla e.Kr. ja Odysseia lähes vuosisataa myöhemmin. Homeros niin ollen ei voi olla molempain näiden suurten kokonaisten runoteosten luoja.
* * * * *
Homeroksen runojen vaikutusta kreikkalaiseen kansanluonteeseen ei voi liian suureksi arvioida. Ilias ja Odysseia muodostivat sen nuorisonkirjallisuuden, jonka avulla yhä uusia sukupolvia kasvatettiin vapautta harrastaviksi ja kauneutta ihaileviksi helleeneiksi. Ei voi ajatella mitään kreikkalaista ja roomalaista sattuvammin luonnehtivaa, kuin että nuorta kreikkalaista kasvatettiin Homeroksen, nuorta roomalaista kahdentoista taulun lain avulla. »Sentähden ovatkin», muuan kirjailija lausuu, »kreikkalaiset kaikkina aikoina voittaneet puolelleen ihmisten sydämet, jota vastoin roomalaiset ovat valloittaneet vain maailman.» Monen vuosisadan aikana ei ollut kirjaa niin laajalle levinnyttä kuin Homeros. Se ilmenee myöskin egyptiläisistä papyruslöydöistä niiltä ajoilta, jolloin kreikkalainen kulttuuri ulotti vaikutuksensa Niilinmaahan. Voimakkaimmin Homeroksen runot ovat kuitenkin vaikuttaneet kreikkalaisten uskontoon ja taiteeseen.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen
Wilhelm von Christ, Geschichte der griechischen Literatur, bearbeitel von Wilhelm Schmid.
Alfred et Maurice Croiset, Histoire de la littérature grecque.
Henrik Schück, Världslitteraturens historia, I osa.
Henrik Schück, Illustrerad allmän litteraturhistoria I.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die griechische Literatur des
Altertums.
Tähän kappaleeseen:
Georg Finsler, Homer. (Laaja kirjallisuusluettelo.)
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Homerische Untersuchungen.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Ilias und Homer.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Heimkehr des Odysseus.
Hugo Bergstedt, Striden om Homer.
ENSIMMÄINEN TALONPOIKAISRUNOILIJA.
Aikajärjestyksessä toinen Kreikan suurista runoilijoista on boiotialainen Hēsiodos, jonka teokset näyttävät olevan Iliasta ja Odysseiaa vähäisen nuoremmat. Eräässä niistä runoteoksista, jotka luullaan hänen sepittämiksensä, hän on antanut ensimmäisen järjestelmällisen esityksen kreikkalaisesta jumalaisopista ja siten syvästi vaikuttanut kansansa uskonnolliseen kehitykseen.
Hesiodos oli kotoisin Helikonia lähellä olevasta kylästä, ja poikana hän kaitsi lampaita tuon lauluissa ylistetyn vuoren liepeillä. Hänen veljensä oli kunnoton mies, joka isän kuoltua tuomarit lahjomalla vääryydellä anasti melkoisen osan hänen perintöosuudestaan ja sitten eli humussa ja sumussa, jotavastoin Hesiodos uutteruudella koetti uudelleen päästä vaurastumaan. Ajatuksensa veljestään ja muista laiskureista ja tyhjäntoimittajista hän toi ilmi »Työt ja päivät» nimisessä opetusrunossa, joka on laatujaan vanhin koko maailmankirjallisuudessa. Sen edellinen osa »Työt» alkaa rangaistusrunona veljeä vastaan, mutta muuttuu vähitellen opettavaksi runoksi, jossa uutteran työn siunausta ylistetään kuhnurin ja vetelehtijän elämän vastakohtana. Talonpojan uutteralle aherrukselle auran ja äkeen ääressä runoilija tässä runossa osoittaa kunnioitustaan, ja runo onkin omistettu Boiotian uurastaville, raataville talonpojille. Heidän viisaudenvarastostaan hän kyllä suureksi osaksi on ammentanutkin sen sananlaskukokoelman, joka liittyy tähän runon ensi osaan. Siinä vilisee puheenparsia, jotka muistuttavat meidän omia, isiltä perittyjä sanontatapojamme.
Opetusrunon jälkimmäinen osa »Päivät» on myöskin talonpojan maailmasta peräisin ja kertoilee opettavassa muodossa niistä päivistä, jolloin pidettiin hyödyllisenä tai vahingollisena ryhtyä johonkin määrättyyn työhön.
Hesiodosta on nimitetty »maailman ensimmäiseksi talonpoikais-runoilijaksi». Hän ei, kuten Homeros, ole runoillut seikkailunhaluisille ritareille, vaan Boiotian jäykille, hitaille talonpojille. Kaikkialla hänen runoudessaan puhuu terve, maahenkinen talonpoikaisjärki, mutta mielikuvituksen lennolle, sotaisten urotöitten viehätykselle siinä ei ole tilaa. »Hesiodoksen runoissa eivät hulmua uljaat kypärintöyhdöt, eivät välky keihäänkärjet, mutta sen sijaan runoilija kertoo, mistä aineista luja ja kestävä aura on tehtävä.» Täällä ei ole hituistakaan »urotöiden loistoa ja juhlien melua, hilpeätä huolettomuutta ja hehkuvaa intohimoa. Päällämme kaareutuu sen sijaan Boiotian talonpoikaismaan harmaa ja sumuinen arkitaivas, joka katselee allansa olevaa elämänhyörinää, täynnä työpäivän aherrusta ja rehkinää, sen pikkuvaivoja ja pikkuhuolia.» Kaikkialta hänen »Työt ja päivät» teoksestaan pistää hyödyllisyyskanta esiin. Kun hän istuu lirisevän lähteen reunalla ja länsituulen humistessa lehvistössä sepittää maalaisidyllin, ei hän koskaan oikein kykene kohoamaan lentoon maallisista huolista. Seuraavassa hengenvedossa hän unohtaa lähteen lirinän ja läntisen tuulahdukset, ja hänen ajatuksensa pyörivät kotoisen vilja-aitan jyvävarastoissa.
»Mittaa, hinkalohos sato talleta tarkoin…»
»Koirakin ärheä hanki…»
— niin kuuluu hänen neuvonsa.
Luonnon ihanuus tai pellon aaltoileva vilja ei tuota hänelle esteettistä nautintoa, sillä, niinkuin Schück sattuvasti sanoo, »pelto on hänelle vain ruokaa, metsä polttoainetta ja taivas se suunta, josta sade tulee.» Hesiodoksesta puheenollen ei myöskään voi puhua työn ilosta. Työ on hänestä ankara välttämättömyys, ainoa keino välttää köyhyyttä ja hätää; ja työn hänelle tarjoama viehätys on siinä, että
»Suosima uuras on mies jumalain sekä ihmisienkin,
kunnian saa; vaan laiskuri heist' on halpa ja hylky.
Ei häpeää luo raataminen, sen tuo elon laiska.»
Kun hän saarnaa hyviä tekoja, hän tavallisesti ei jätä luomatta silmäystä hyvän teon tuottamiin hyödyllisiin seurauksiin. Kuinka kuvaava onkaan tämä ohje:
»Vilpitön naapurin luon' ole saaja ja maksaja lainan!
Maksaiss' entinen tai varovampikin mittasi olkoon,
niin apu naapurin varma on vastakin toivona sulla!»
Mikä ensi silmäykseltä voisi näyttää harkitsemattomalta anteliaisuudelta, se todellisuudessa onkin vain viisasta arviointia.
»Voittoa väärää viero! Mi väärin on saatu, se hukkuu.
Helliös helliviäs, majaystäväs luo mene vuoroin!
Anna, jos antaa ken, älä sille, jok' ei ole aulis:
ainapa antaja saa, kitupiikkiä karttavat kaikki.»
Ettei ihmisiin ole liian paljon luottamista, se selviää seuraavista Hesiodoksen sanoista, joissa ilmenee talonpoikaisviekkautta ja talonpoikais varovaisuutta:
»Veljesikin kera vaikk' asioit, ota vierahatmiehet:
Luottamus liika se yht' iso vaara on kuin epäluulo.»
Ja niinkuin hän lirisevän lähteen luona ei voinut unohtaa viljavarastoa ja vihaista pihakoiraa, niin hän itse jumalten edessä ei voi unohtaa naapurin peltoa. Toisessa paikkaa »Työt ja päivät» runoa sanotaan:
»Ruumiis, sielusi puhdistain jumaloille sa palveet
vointias myöten tuo, palat rasvankiiltävät reitten!
Tuoksuvin suitsukkein lepytellös heitä ja viinein,
heittyissäs levon helmaan, myös herätessäsi aamuin,
jotta he mielistyis sydämessään, suosiomielin
toisen maat sinun ostaa sois, hänen ei sinun maitasi.»
Tämä mielikuvitusta puuttuva talonpoikaisrunoilija ei voi kohoutua innostumaan elämän värikkyydestä. Hänen elämänkatsomuksessaan on melkein aina tyytymätöntä kärtyisyyttä. Askra, jossa hän asuu, on »oikea pesä, kylmä talvella ja sietämättömän kuuma kesällä. Ei siellä mikään kasva eikä menesty». Ajat huononevat huononemistaan, ja niin huonot kuin nyt — Hesiodoksen päivinä — ne eivät sitten olleet koskaan olleet.
Mutta kun toteaa hänen itaruutta lähenevät elatushuolensa ja hänen milteipä toivottomuuteen vivahtavan elämänkatsomuksensa, tulee myöskin ajatella, mitä mies jo varhain sai kokea. Ja hänen puuttuvan mielikuvituksensa ja viisastelevaisuutensa vastapainona on suuri oikeudentunto, syvä siveellinen vakaumus. Hänelle niinkuin Suomen itsenäiselle talonpojalle on laki ja oikeus se akseli, jonka ympäri kaikki pyörii. Hesiodoksen oikeudelle omistama ylistyslaulu on suurimmalla innoituksella sepitetty osa »Työt ja päivät» teosta. Kreikkalaisten uskonnolliselle käsitykselle on hänen merkityksensä ollut suuri sen johdosta, että hän on sangen oikulliseen ja kevytkenkäiseen homerolaiseen jumalamaailmaan luonut oikeutta ja siveellisyyttä. Kenties hän juuri sen tähden, että häntä täällä maan päällä oli petetty oikeudessaan, on tuntenut tarvetta siirtää oikeuden-maailman korkeampiin avaruuksiin. Vastoinkäymiset ja tappiot eivät ole häneen painaneet ainoastaan puoltansa pitävän huolehtimisen leimaa — kärsimyksen tietä hän on myöskin sydämessään saanut tuta Jumalan vanhurskautta ja tunnustaa maailmalle uuden uskonsa taivaalliseen tuomariin, joka palkitsee oikeamielistä ja kostaa väärämielisyyden. Sen takia hän maailmankehityksessä on saanut sijan, joka tekee hänet Israelin profeettain vertaiseksi.
Kirjallisuutta:
Hesiodos, Verk och dagar. Ruotsintanut Elof Hellqvist.
Eduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur II.
ELÄMÄ HOMEROKSEN JA HESIODOKSEN AIKOINA.
Mitä siitä tiedämme, siitä on meidän — paitsi mitä muinaislöydöt kertovat — kiittäminen Homeroksen runoja. Tosin aiheet, joista niissä lauletaan, itse sadut ja jumalaistarut, ovat mykeneläisajalta, mutta kuvauksiin, joita niissä piirretään ihmisten jokapäiväisestä elämästä, tavoista ja yhteiskuntaoloista, on painanut selvän leimansa se aika, jolloin Homeroksen runoelmat saivat loppumuovailunsa ja muuttuivat kansansaduista runoteoksiksi.
Valtavien mykeneläisten kuninkaanlinnojen aika on nyt ohi. Nämä kyklooppirakennukset ja saman ajan kupuhaudat samoinkuin Egyptin pyramidit ja assyrialaiset kuninkaanpalatsit ovat itämaiseen despotismiin vivahtavan itsevaltiuden luomia. Tämä itsevaltias hallitsijatyyppi on hävinnyt, kun helleenit parin hämärän vuosisadan kuluttua jälleen alkavat esiintyä historian valossa. Se ei kelvannut malliksi kansalle, joka vastikään oli syntynyt paimentolaisheimoista. Sen sijaan tapaamme hyvin alkuperäistä laatua olevan patriarkallisen kansankuninkuuden, mikä sopu vähitellen vakinaisesti asumaan asettuneelle paimenkansalle. Kuningas on samalla kertaa sotapäällikkönä, korkeimpana tuomarina ja ylipappina. Hänen rinnallaan on tavallisesti »vanhimpain» neuvosto. Homeros esittää nämä neuvonantajat päivittäisissä neuvotteluissa kuninkaan kanssa kansan asioista. Joka päivä he saapuvat kuninkaan »linnaan» syömään ja juomaan hänen pöydässään ja iloitsemaan runoilijain lauluista sekä yhteisesti neuvottelemaan ja tuomioita langettamaan. Kuninkaassa he näkevät oikeastaan vain seuransa etevimmän, sanotaanpa heitä itseäänkin usein »kuninkaiksi». Oikeastaan he eivät olekaan muuta kuin varakkaampia ja arvokkaampia talonpoikia, joita melkein voi verrata viikinkitalonpoikien »merikuninkaisiin»; ja »linna», jossa nämät herrat pohtivat »valtion» asioita, on iso maakartano. Odysseuksen »palatsin» portin edustalla on lantaläjä, jolla vanha koira torkkuu; ja kun »lehmäpaimenten päällysmies» karjoineen palajaa laitumelta, hän kytkee sen ensin »kaikuvaan pylväshalliin»! Odysseuksen palatsin seinät ja katto ovat puusta, ja permantona on kovaksi tallattu maa. Kuninkaan linna on, kuten tästä näkyy, melkoista yksinkertaisempaa laatua kuin Mykenen ja Tirynsin kuninkaanlinnat, mutta toiselta puolen varmaankin kodikkaampi. Homerolaiset »palatsit» eivät ole muuta kuin maakartanoita, maalauksellisen likaisia ja yksinkertaisia.
Sillä välin kuin ruhtinaat hallitsevat, harjoittavat poliittista kannunvalantaa, käyttävät oikeutta kaupungin torilla ja välillä hoitavat maatilojaan, istuvat »ruhtinattaret» alituisesti kangaspuittensa ääressä, ja »ruhtinaantytär» ajaa korkeimman omakätisesti pesuvaatteet joelle rattailla, joiden eteen on valjastettu muuli. Sitten hän käy itse käsiksi työhön »neitojensa» kera, joiden joukossa varmaankin oli sellaisia, joita aivan yksinkertaisesti sanomme pesuakoiksi.
Eräät varovaiset käänteet eepillisessä runoudessa paljastavat homerolaisen ajan »jumalalliset kuninkaat» ja »Zeuksen pojat» sangen ahneeksi talonpoikaisluokaksi. Kun phaiaakkein kuningas Alkinoos pitosalissaan kehoittaa maan »ruhtinaita ja vanhimpia» kutakin erikseen antamaan Odysseukselle vieraslahjoina »äskenpestyn viitan ja ihotakin sekä talentin kallisarvoista kultaa», niin hän ei unohda lisätä:
»Joutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras
Sais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen.»
Odysseus haluaa hartaasti päästä kotiin niin pian kuin mahdollista, mutta Alkinoos pyytää häntä pysymään levollisena, kunnes on ehditty koota kaikki lahjat. Tämä on perustelua, jolle viisaasti harkitseva Odysseus ymmärtää antaa arvoa. Kun on kysymys »kallisarvoisista lahjoista», hän mielellään odottaa vaikkapa vuoden, jos niiksi tulisi, hän vakuuttaa avomielisesti, sillä »varmasti olisi parempi tulla kotimaahansa rikkaana. Tervetulleempi siellä silloin olisi ja arvossapidetympi».
Ja niin pian kuin Odysseus on kotoisella rannalla, hänen milteipä ensi ajatuksensa on viedä phaiaakkien lahjat varmaan piilopaikkaan.
* * * * *
Entä mikä tehtävä on »kansalla» sankariajan yhteiskuntaelämässä?
Tärkeissä tilaisuuksissa kutsutaan kaikki asekuntoiset miehet koolle kansankokoukseen. Mutta ainoastaan neuvoston jäsenet ottavat osaa neuvotteluihin. Rahvas pysyy siitä erillänsä. Jos vähäpätöinen mies joskus rohkenee lausua eriävän mielipiteen, hän on vaarassa joutua pilkkanaurun ja haukkumasanojen alaiseksi, vieläpä saada selkäänsä, niinkuin Thersiteen kävi kreikkalaisten soturien neuvottelussa Troian edustalla. Mutta muuten vallitsee kuninkaan ja hänen maanmiestensä välillä selvä patriarkallinen suhde.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
J.L. Heiberg, Grekisk kultur.
HELLEENIEN JUMALUSKO.
Samoinkuin muinais-pohjoismaiset runoilijat ovat muovailleet vanhain pohjoismaalaisten jumalat siihen muotoon, jossa heidät nyt tunnemme, samoin on kreikkalainen jumalamaailma, sellaisena kuin se vielä tänä päivänä esiintyy kirjallisuudessa ja taiteessa, pääasiallisesti Homeroksen ja muiden runoilijain mielikuvituksen luomaa. Varmasti voi sanoa, että kreikkalaiset, samoinkuin monet luonnonkansat vielä meidän päivinämme, alun perin olivat fetishinpalvelijoita.[44] He palvoivat pyhiä eläimiä, paaluja tai muita puisia esineitä sekä kiviä jumaluusolentojen asuntoina. Että niin on ollut laita, siihen viittaavat arkeologiset löydöt. Jo varhain näyttää myöskin vainajien palvonta, jossakin määrin muistuttaen egyptiläisten tapoja, kehittyneen kreikkalaisten keskuudessa. Kaikissa tapauksissa huomaa Mykenen hautalöydöistä, että sellainen uskonnollinen käsitys oli olemassa ainakin hoveissa ja aateliston keskuudessa. Valtavat kupuhaudat oli rakennettu juuri vainajien palvontaa varten. Kupusali oli rakennettu tähän tarkoitukseen, ja siihen pantiin ruokaa ja juomaa vainajalle, joka itse oli haudattu viereiseen hautakammioon. Muutamat mykeneläisistä haudoista löydetyt ruumiinosat osoittavat, että eräänlaista ruumiiden balsamoimista oli tapahtunut täälläkin. Onko tässä-havaittavanaEgyptistä päin tullutta vaikutusta, on toistaiseksi vielä epävarmaa.
Jos kreikkalaiset jo fetishin palvonnan asteella ovatkin kuvitelleet jumalansa ihmisten muotoisiksi, — josta asiasta emme mitään tiedä —, niin kreikkalainen jumalamaailma, jommoisena sen nyt tunnemme, on kuitenkin homerolaisen ajan luoma. Homeros ja Hesiodos ovat antaneet kreikkalaisille heidän jumalaisoppinsa, sanoo Herodotos. »He ovat antaneet nimet jumalille, jakaneet heille asemat ja tehtävät ja ilmoittaneet heidän muotonsa ja ulkonäkönsä.» Pääasiallisesti näiden runoilijain työtä on, että jumalista on tullut kauttaaltaan ihmisolentoja inhimillisille tunteineen ja intohimoineen, vain kauniimpia ja voimakkaampia kuin varsinaiset ihmiset. Ja sitten he tietysti ovat kuolemattomia eivätkä elä ruoasta ja juomasta, vaan nektarista ja ambrosiasta.
Mutta tämän niin sanoaksemme virallisen, kaikille helleeneille yhteisen uskonnon ohella elää edelleen ikivanha kansanomainen paikallisjumalain palvonta ja siinä usko pahoihin ja hyviin henkiin, daimoneihin, ilmenee Hellaassakin. Myöskin uskossa satyyreihin, joilla oli pukinsaparo ja pienet sarvet, tritoneihin, jotka olivat kalanpyrstöllä varustettuja ihmisiä, ja kentaureihin, jotka olivat puoleksi miehiä, puoleksi hevosia, on säilynyt muistoja ikivanhasta eläintenpalvonnasta.
Päinvastoin kuin itämaiset uskonnot kreikkalaisten uskonto ei kuitenkaan koskaan ollut mikään dogmatisoiva pappisuskonto — sehän ei ollut pappien, vaan runoilijain ja laulajain luoma. Tosin Kreikassakin papit hoitivat uhri- ja temppelipalvelusta, mutta he eivät muodostaneet eri säätyluokkaa, ja ken hyvänsä saattoi kääntyä suoraan jumaliensa puoleen, jotka olivat ihmisiä lähellä ja hyvin suopeasti suhtautuivat heidän heikkouksiinsa.
Etevin kreikkalaisista jumalista on Zeus (roomalaisten Juppiter). Asuntonsa hänellä on Kreikan korkeimman vuoren, Thessalian Olympoksen, huipulla. Kerran alkuaikoina titaanien ja giganttien pahansisuinen jättiläissuku teki rynnäkön hänen palatsiaan vastaan, mutta hän ajoi kapinoitsijat pakosalle ja syöksi heidät Tartaroksen pimeään, pohjattomaan kuiluun.
Kertomuksessa tästä taistelusta tapaamme vanhan indoeurooppalaisen käsityksen pahojen ja hyvien luonnonvoimien välisestä taistelusta, joka ilmenee myöskin Zarathustran opissa ja tarinoissa Tor-jumalan taisteluista jättiläisten kanssa. Zeus muistuttaa Toria myöskin siinä, että hänellä on salama aseenaan, mutta muutoin hän vastaa parhaiten Odinia. Zeuksen lempieläin on uljas kotka. Lintujen kuningas seuraa jumalien ja ihmisten kuningasta.
Poseidon- (Neptúnus-) ja Hades- (Plúto-) veljiensä kanssa Zeus on jakanut maailman valtiuden, samoinkuin babylonialaisessa mytologiassa Marduk on jakanut sen veljiensä kanssa. Poseidōn, meren valtias, kiitää tavallisesti yli aaltojen merihevosten vetämissä vaunuissaan, ja kun hän tärisyttää valtavaa kolmikärkeään, syntyy myrsky tai maanjäristys. Hādēs, manalan hallitsija, on samalla kertaa rikkauden jumala, sillä syvällä maan pinnan alla ovat jalot metallit kätkettyinä.
Elämä Zeuksen palatsissa on melkein samanlaista kuin hyvänpuoleisessa ruhtinaanperheessä. Älköön kuviteltako, että siellä ei olisi riitoja ja juonia. Moinen kuuluu nyt kerta elämään, ja mikä perhe-elämä voi välttää pahan tuulen ja riidan, juorujen ja juonien ilmauksia?
Usein näiden jumalien puuttuminen ihmisten eloon ja oloon on eripuraisuuksien syynä. Toinen tahtoo auttaa lemmikkiään, toinen pyrkii kaatamaan hänet, aivan samoin kuin laita oli babylonialaisessa jumalamaailmassa. Zeus-isä itse on oikeamielinen ja hyväsydäminen, mutta hänen avio-olonsa antavat toivomuksille paljon sijaa. Hänen naimisiinmenonsa Hērā- (Jūno) sisarensa kanssa on sovinnainen avioliitto, joka johtui siitä, että hän oli ainoa hänen vertaisensa nainen, joka oli olemassa. Mutta seurauksen olikin yhdyselämä kotiripityksineen ja mustasukkaisuudenpurkauksineen, kun Zeus liiaksi liehittelee toisia jumalattaria tai kauniita maallisia naisia.
Heralla ja Zeuksella on kaksi poikaa: Ares (Mars) ja Hephaistos (Vulcānus). Arēs on, samoinkuin hänen sisarensa Pallas Athēnē, sodan jumala. Jälkimmäinen on järjestetyn taistelun johtaja ja sotapäällikön suojelija, jolle taistelulla on tarkoitusperä, jotavastoin »verinen ja tuhoava» Ares on taistelutelmeen ja verilöylyn jumala. Minkä puolesta hän taistelee, on hänelle yhdentekevää, kun hän vain saa iloita taistelunhalusta ja aseiden kalskeesta. Kuvaavaa on, että Eris-jumalatar, jonka huvina on herättää eripuraisuutta ja riitaa, kuuluu hänen seuraansa.
Isä Zeus ei ole lainkaan ihastunut meluavaan jälkeläiseensä. Kun Ares eräänä päivänä tulee valittamaan, että hän on haavoittunut taistelussa, sanoo isä suuttuneena hänelle:
»Siin' älä viereen vinkumahan, huithaituri, istu!
Oot vihatuimpani ollut ain' asujoista Olympon.
Ainapa mielees on viha, riita ja riehuva taisto.
Äitisi Heran on sisu äksy ja hillitön sulla;
vaivoin tottelemaan hänet taltuttaa sana muukaan.»
Hänen veljensä Héphaistos on vulkaanisen[45] tulen ja takomistaidon jumala. Kerran eräässä vanhempien välisessä perheriidassa hän varomattomuudessaan asettui äitinsä puolelle. Katkeroituneena tästä Zeus singahutti hänet taivaasta alas maahan. Kokonaisen päivän hän kiiti ilman läpi, ennenkuin kosketti maata. Mutta siitä lähtien hän on rampa ja ontuu. Kaunis hän ei ole, kun hän nokisena ja hikisenä tulee nilkuttaen pajastaan. Ei ihmettäkään, että hänen kevytmielinen ja ihana puolisonsa, »meren vaahdosta syntynyt» rakkauden jumalatar Aphrodité (Venus) ei aina ole hänelle uskollinen. Odysseia on tehnyt hänen lemmenseikkailunsa uljaan Areksen kanssa ja sen naurettavansurullisen päättymisen tunnetuksi ihmisten, lapsille.
Hephaistos on saanut vihiä siitä, millä kannalla asia on, ja päättää ottaa puolisonsa rakastajan vangiksi. Hän takoo verkon, hienon kuin hämähäkinverkko, mutta kuulumattoman lujan, ja sen hän ripustaa uskottoman puolisonsa vuoteen yli. Kun hän seuraavalla kertaa saa kuulla, että Ares on luvattomalla käynnillä tämän luona, hän kiiruhtaa sekä raivostuneena että vahingoniloisena paikalle ja tapaa heidät molemmat takertuneina kuin kalat verkkoon.
Vihasta kuohuen hän huutaa muita jumalia kiiruhtamaan sinne. Vitkastelematta he tulevatkin. Ainoastaan miespuoliset — »jumalattaret häpeävät tulla». Siinä seisoo nyt aviomies päivitellen sukulaisten ja ystävien edessä, mikä »häpeämätön heilakka» hänellä on puolisona.
»Naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten,
Kun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot.»
Apollon käyttää tilaisuutta kysyäkseen Hermeeltä, jonka moraali ei ole niinkään moitteeton: »Haluaisitko maata noin kietoutuneena?» — »Kyllä», vastaa Hermes, »kauniin Aphroditen parissa.»
»Noin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru.
Maan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi,
Areen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos.»
Zeus takaa, että petetty aviomies saa hyvitystä. Silloin Hephaistos antaa myöten, ja molemmat syylliset pääsevät pilanteosta ja häpeästä.
Aphroditea seurasi tavallisesti hänen poikansa Èrós (Cupido), pieni veitikkamainen rakkaudenjumala jousineen ja nuolineen.
Niinkuin rakkaudella, niin oli viinilläkin jumalansa. Hänen nimensä oli Diónýsos (Bakkhos, Bacchus). Hänen kulkuansa maailman läpi, jonka tarkoituksena oli tehdä viiniköynnös tunnetuksi ihmislapsille, kuviteltiin kernaasti voittoretkeksi. Viiniköynnösseppele päässä ja murattilehviin kääritty thyrsossauva kädessä hän kulkee jalopeurain ja pantterien vetämissä vaunuissa ja hurjasti tanssivien bakkanttien ympäröimänä.
Apollon ja Pallas Athene (Minerva) olivat jumalista ne, joita kreikkalaiset lähinnä Zeus-isää pitivät suurimmassa arvossa. Apóllón (Apollo) oli totuuden ja valon jumala, runouden ja musiikin suojelija ja yhdeksän muusan eli runottaren johtaja, jotka vaalivat kukin omaa tiedettään tai taidettaan: Kleiō (Clio) historiankirjoitusta, Urania tähtitiedettä, Thaleía (Thalia) huvinäytelmää, Terpsikhóre tanssitaidetta j.n.e. Runottaret oleskelivat parhaasta päästä korkeilla Helikon-, Pindos- ja Parnassos-vuorilla, joita siitä syystä vertauskuvallisessa kielessä käytettiin runoustaiteen tunnuskuvina. Apollonin symboleina olivat lyyra ja laakeriseppele. Apollon on kreikkalaisen mytologian jaloin ja loistavin jumalolento.
Pallas Athēnē oli Zeuksen tytär, mutta ei vaimosta syntynyt. Eräänä päivänä oli Olympoksen hallitsijalla päänkivistys. Silloin Hephaistos iski häntä moukarillaan, ja Zeuksen päästä ponnahti esiin kaunis jumalatar täydessä asevarustuksessa kohottaen voimakkaan sotahuudon. Tämä oli Pallas Athene, järjestyneen taistelun, tieteen ja kulttuurin jumalatar. Ihana hän on, kirkkaan valokehän ympäröimä, neitseellinen ja puhdas kuin Kreikan keväinen taivaanlaki. Viisas ja tarmokas hän on myöskin samoinkuin isänsä, jonka lempilapsi hän on. Athenen pyhä lintu on pöllö, joita lintuja oli niin lukuisasti Ateenan linnavuorella, että muinaisaikaan käytettiin sananpartta »kantaa pöllöjä Ateenaan» samassa merkityksessä, kuin me sanomme »mennä merta edemmäksi kalaan».[46]
Athenen kanssa sukua oleva olento on Ártemis (Diana), kuun ja metsästyksen jumalatar, joka samalla kertaa on metsänriistan ja neitseellisen puhtauden suojelija. Mikä muu kansa olisi kyennyt luomaan kaksi sellaista neitseellistä ihanneolentoa, kuin nämä molemmat jumalattaret ovat, samalla puhtaat, viisaat, terveet ja lujatahtoiset!
Toinen Zeuksen lapsista on Hermes (Mercúrius), jumalien sanansaattaja, joka kuvissa tunnetaan siivillä koristetusta hatustaan ja siivellisistä jalkineistaan. Kädessään hänellä on kultainen airuensauva. Neuvokas ja viekas kun on, palvellaan häntä kaupan jumalana, mutta näkevätpä varkaatkin hänessä suojelusherransa. Hänen poikansa Pān pukinjalkainen jumala, joka soittelee paimenpilliä, on paimenten elämäniloinen ja luontoa rakastava haltia.
Näin oli koko muinaismaailma täynnä jumalia ja jumalankaltaisia olentoja. Jokaisella lähteellä oli nymfinsä, jokaisella joella jumalansa; jokaisella vuorenhuipulla asui jumalolentoja, ja vähän kaikkialla oli pyhiä puita ja pyhiä kiviä.
Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat naiivin ajan mielikuvituksen luomia ja niissä oli paljon toivomisen varaa täydellisyyden suhteen, mutta juuri sentähden ne olivat lähempänä ihmisiä kaikkine heidän puutteellisuuksineen. Ihmislapset tulivat ikäänkuin luottamuksellisempiin ja toverillisempiin väleihin jumalisän kanssa, joka olemukseltaan oli heidän kaltaisensa. »Jumala, joka on ylimaailmallinen ja kuitenkin voi rakastaa ja suuttua, surra ja hymyillä niinkuin minä — hänestä voin saada uskotun ystävän», helleeni ajatteli lapsellisen iloisessa hurskaudessaan.
Kreikkalaiset olivat tavattoman sopusuhtainen ja onnellinen kansa, jolla oli valoisa käsitys olemassaolosta ja jota itämainen synnin- ja syyllisyydentunto ei painanut. »Saarnaajan synkkää oppia kaiken turhuudesta kreikkalainen ei koskaan omaksunut», kuten Schück sanoo, »sen paremmin kuin hän tunsi niitä sieluntuskia, jotka raatelivat munkkia hänen taistellessaan syntiä ja maailmaa vastaan».
Yhdessä kohden kreikkalaisen uskonnollinen käsitys oli kuitenkin synkkä, ainakin meidän kannaltamme katsottuna. Kuolema on kaiken onnellisuuden loppu. Yölinnun lailla liidellen sielu erkanee valittavin äänin ruumiista, ja kurja varjoelämä Hadeksessa[47] alkaa. »Mieluummin päiväläisenä köyhimmässä talonpoikaistalossa kuin vainajien kuninkaana!» sanoo Akhilleus, kun Odysseus manaa esiin hänen haamunsa manalasta. Sellainen käsitys tulevasta kohtalosta kysyy todellakin rohkeutta, jos mieli elää iloisena.
Mutta mikä on sitten elämän merkitys ja tarkoitus? Kunniakas maine. Kunnia on muinaiskreikkalaisessa uskonnossa kaiken yläpuolella. »Olla vaikkapa vain valituslaulu rakastetun suussa on ihanaa.» Koskaan unhoon jäämättä elää uudestaan esikuvana sukupolvesta sukupolveen, se on kuolemattomuutta, se on ikuista elämää. Parempi siis sankarin kuolema nuoruuden kukoistuksessa kuin pitkä elinkausi ilman kuuluisuutta! Akhilleuksen oli valittava. Hän valjastaa hevosensa sotavaunujen eteen kokeakseen kohtalonsa. Toinen hevosista painaa alas päänsä, niin että harja viistää maata, ja sanoo: »Tuhon päivä lähestyy sinua, ja me viemme sinut taisteluun.» — »Tiedän sen itse», uros vastaa kaihomielin, »mutta en epäröi.» Ja sotahuudon kohottaen hän ajaa eläimet taistelun tuoksinaan. Tulkoon, mitä tuleman pitää!