language: Finnish

KANSOJEN HISTORIA 2

Vanha aika II

Persialaiset ja kreikkalaiset vuoteen 404 e.Kr.

Kirj.

CARL GRIMBERG

Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Meedialaiset ja persialaiset.
   Indoeurooppalaisten alkukoti.
   Meedialaiset ja persialaiset.
Aigeialainen kulttuuri.
   Kreetta, sivistyksen silta.
   Taru Theseuksesta ja hänen pääsystään labyrinttiin.
   Mykeneläinen sivistys.
   Maailmanliikenne kreettalais-mykeneläisellä ajalla.
   Aigeialaisen kulttuurin häviö.
Helleenien tarukausi. Patriarkallisen kuningaskunnan aika.
   Sivistyksen ahjo siirtyy Vähään-Aasiaan.
   Troian sota.
   Satu Odysseuksen harharetkistä.
   Homeros ja homerolainen kysymys.
   Ensimmäinen talonpoikaisrunoilija.
   Elämä Homeroksen ja Hesiodoksen aikoina.
   Helleenien jumal'usko.
   Delphoin oraakkeli.
   Olympia ja olympialaiset kisat.
Taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia.
   Kreikan niemimaan talonpoikaisväestö kehittyy merenkulkijoiksi.
   Toinen kreikkalainen uudisasutus.
   Taru argonauttien retkestä.
   Hajanainen, mutta valtiollisesti valveutunut kansa.
   Kuningaskunnasta ylimysvaltaiseksi tasavallaksi.
   Spartta, järkkymättömän valtiomuodon yhteiskunta.
   Ateena, poliittisten mullistusten kaupunki.
Joonialainen kulttuuri, lyriikka ja filosofia.
   Filosofian synty.
   Kreikkalaisen lyriikan loistoaika.
   Laulurunous ja filosofia.
Ensimmäinen suuri voimainmittely idän ja lännen välillä.
   Helleenien vapaustaistelu.
   Attikalais-delolainen liitto.
   Helleenit ryhtyvät hyökkäämään persialaisia vastaan
      Ateenan hegemonian aikana.
Perikleen onnellinen aikakausi.
   Perikleen Ateena.
   Murhenäytelmän ensimmäinen suuruudenaika.
Veljessota.
   »Kolmikymmenvuotinen rauha», joka olikin vain viisitoistavuotinen.
   Toinen peloponnesolaissota.
   Kolmas peloponnesolaissota.

Tässä osassa minulla on ollut etu saada esitykseni tarkastajana käyttää »Meedialaiset ja persialaiset» jaksossa dosentti H.S. Nybergiä ja koko muussa osassa professori Ernst Nachmansonia. Sen lisäksi on jakson »Aigeialainen kulttuuri» tarkastanut muinaistutkija fil.toht. Otto Frödin, varsinkin Asinen kaivausten esityksen, sekä fil.toht. Arthur Norden, joka myöskin — erityisesti silmällä pitäen arkeologisia kysymyksiä — on läpikäynyt jaksot »Helleenien taruaika» ja »Taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia » Kappaleen »Filosofian alku» on tarkastanut myöskin fil.toht. Alf Ahlberg. Monista näiltä tarkastajilta saamistani arvokkaista neuvoista ja opastuksista esitän heille kaikille sydämellisen kiitokseni.

Danderyd, marraskuussa 1927.

Carl Grimberg.

Alkusanansa lopussa kirjoittaja puolustaa tapaansa käyttää kreikkalaisista nimistä latinalaismallista muotoa. Tätä menettelyä ei suomennoksessa kumminkaan ole seurattu, vaan on pääpiirtein omaksuttu suuren Maailmanhistoriamme kirjoitustapa yrittäen välttää sen eräitä epäjohdonmukaisuuksia. — Nimien ensimmäistä kertaa esiintyessä on yleensä merkitty tavujen kesto siten, että yllä oleva viiva osoittaa pituutta, kaari lyhyyttä, samoin myös paino. Näin on menetelty varsinkin sellaisissa tapauksissa, missä väärä ääntäminen on meillä vakiintunut.

Homeros-suomennokset ovat Mannisen, Sophokleen Antigonekäännökset Kaarlo Koskimiehen, muulloin on suomentaja kussakin kohdin mainittu erikseen.

»Jokamiehen» historiassa olen pitänyt tarpeellisena lukuisia selittäviä alahuomautuksia.

Turussa, toukok. 26 p:nä 1929.

Weikko Pakarinen.

MEEDIALAISET JA PERSIALAISET

INDOEUROOPPALAISTEN ALKUKOTI.

Iraanin kansojen, meedialaisten ja persialaisten, tarttuessa Etu-Aasian kohtaloihin oli tullut indoeurooppalaisten kansojen vuoro ottaa vastaan sivistysperintö seemiläisiltä ja haamilaisilta. Haamilaiset egyptiläiset olivat antaneet ainaiseksi ihmiskunnan perinnöksi omaperäistä kulttuuriansa; ja mitä seemiläisiin kansoihin tulee, kesti vielä enemmän kuin vuosituhannen, ennenkuin uskonnollinen innostus, profeetta Muhammedin aikaansaama, jälleen teki ne kykeneviksi suorittamaan kulttuuritekoja.

Indoeurooppalaiset kansat eivät muodosta tasa-aineista rotuyhteyttä, vaan ainoastaan kielellisen yhteyden: niihin kuuluvat ne kansat, jotka puhuvat indoeurooppalaista kieltä.

Kysymykseen, missä näiden kansain alkukoti oli, on vastattu parilla kymmenellä tavalla. Kielentutkijat ovat etsineet sitä eri paikoista alueelta, jonka äärimmäisinä rajoina ovat toisaalta Luoteis-Eurooppa ja toisaalta Keski-Aasian ylänkö tai Intia. Monet tiedemiehet ovat sitä mieltä, että indoeurooppalaiset ovat peräisin Itämeren etelärantamilta. Luulevatpa jotkut, että Skåne ja Tanskan saaret olivat heidän alkukotinansa. Tällöin on muun muassa kiinnitetty huomiota siihen, että ohra näyttää indoeurooppalaisilla alkuaikoina olleen tärkein viljalaji. Jos niin todellakin oli asianlaita, viittaisi se siihen, että alkukoti on etsittävä seudusta, jossa on verraten lyhyet kesät, missä paremmat viljalajit, kuten vehnä ja hirssi, eivät tuohon aikaan ehtineet antaa riittävää hyötyä, jotta niitä olisi yleisesti viljelty. Nythän on tosiasia, että Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Pohjois-Frieslandissa »koru» (= ohra) on nimenä viljalla yleensä tai on ainakin ollut meidän aikoihimme asti.

Mutta on, kuten pian saamme nähdä, toisia seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan, että Itämeren seudut olisivat olleet indoeurooppalaisten alkukoti. Osa kielentutkijoita tahtoo sijoittaa sen keskiseen Eurooppaan, toiset taasen haluavat etsiä sitä jostakin Mustan- ja Kaspianmeren pohjois- ja itärantamain suurilta ruohoaroilta, ja tällä mielipiteellä tuntuu nykyisin olevan voimakkaimmat puoltajansa ammattimiesten piirissä. On kumminkin neljäskin ryhmä tutkijoita, joiden mielestä indoeurooppalaiset ovat alkujaan eläneet paimentolaiselämää suurella Keski-Aasian ylängöllä, joka on niin monien kansanheimojen kehto. Pääsyynä sieltä tapahtuneeseen suureen vaellukseen olisi ollut se, että sekä paimentolaiset itse että heidän karjalaumansa lisääntyivät niin, että eläminen ja riittävien laidunten saanti kävi tukalaksi. Kenties indoeurooppalaisia vuorostaan painostivat toiset kansat idästä päin, Kiinan rajaseuduilta. Sellaisia kansainvaelluksia on tapahtunut, niin kauas taaksepäin ajassa kuin voimme seurata ihmiskunnan vaiheita; ja tulemme kohtaamaan useita samanlaisia ilmiöitä myöhemmässä historiallisessa kehityksessä.

Että kysymys indoeurooppalaisten alkukodista on niin vaikea — mahdoton — varmasti ratkaista, riippuu siitä, että tässä ei ole muinaislöytöjä tai historiallisia todistuskappaleita, mihin nojautua. Ainoastaan vertaileva indoeurooppalainen kielitiede voi antaa jotakin opastusta, mutta sekin on pakosta hyvin epävarmaa.

Kielentutkijat ovat osoittaneet selvän sukulaisuuden indoeurooppalaisten kielten kesken, kuten intian, persian, slaavilaisten kielten, kreikan, latinan ja eri germaanisten kielten välillä. »Isä» on ruotsiksi fader, saksaksi Vater, englanniksi father, latinaksi pater, josta italiassa on tullut padre ja joka ranskassa on lyhentynyt muotoon père; kreikaksi se kuuluu patér ja muinaispersiassa ja -intiassa pitar. Samalla tavalla »äiti», ruots. moder: Mutter, mother, māter, mādre, mère[1], mētēr ja mātar. Venäjäksi se on matj. »Veli» on: broder, Bruder, brother, frāter, frate tai fratello, frère, phrātér ja bhrātar; venäjäksi brat. Täytyy edellyttää, että keskenänsä sukua olevat sanat palautuvat samaan kantasanaan, joka on kuulunut indoeurooppalaisen kantakansan kieleen.

Kantakansan kielessä on tietenkin ollut murteita niinkuin on nykyisissäkin kielissä. Näiden murteiden väliset eroavaisuudet kehittyivät vähitellen yhä suuremmiksi, sikäli kuin eri heimojen välinen yhteys höltyi ja lopuksi katkesi; erilaistumisen yhtenä tekijänä oli se, että kantakansan eri osat joutuivat kosketuksiin erilaisten vieraiden kansojen ja kielien kanssa. Lopuksi tuli aika, jolloin entisistä heimoista muodostuneet kansat eivät enää edes tunteneet keskinäistä sukulaisuuttansa. Siitä huolimatta nerokkaat kielentutkijat useiden tuhansien vuosien päästä osoittivat niiden kielten ikivanhan sukulaisuuden ja vertailemalla niitä toisiinsa loivat summittaisen kuvan indoeurooppalaisesta alkukielestä. Tämä alkukieli voi antaa meille joitakin — joskin — epävarmoja — tietoja niistä olosuhteista, joissa tuo indoeurooppalainen alkukansa on elänyt, ja siis myöskin ehkä joitakin viittauksia siitä, minkälainen oli se maa, jossa tämä kansa aluksi asui. Niin korvautuu jossakin määrin indoeurooppalaista alkuaikaa koskevien arkeologisten ja historiallisten todistuskappaleiden puute. Indoeurooppalaisen alkukielen sanavarastosta näkyy, että tätä kieltä puhunut kansa asui maassa, missä lumi ja jää eivät olleet harvinaisia eivätkä sateetkaan. Näillä ihmisillä oli nimet neljälle eri vuodenajalle. Alkukoti on siis sijainnut lauhkeassa vyöhykkeessä. Tähän viittaavat myöskin eläinten ja kasvien nimet. Niistä etsii nimittäin turhaan lämpimämmän ja kuuman vyöhykkeen lajeja.

Vuoria indoeurooppalaisten alkukodissa oli, ja sanavarastosta päättäen on melko varmaa, että merikin on ollut kantakansalle tuttu. Merenkulkua koskevia termejä ei kuitenkaan ole ollut kantakielessä. Indoeurooppalaisissa kielissä ei myöskään ole eri kalalajeja tarkoittavia yhteisiä sanoja enempää kuin kalastusta tai kalastajan pyyntivehkeitä tarkoittavia kielellisiä ilmauksia. Näistä tosiasioista ei kuitenkaan saata ehdottomasti tehdä sitä johtopäätöstä, että indoeurooppalainen kantakansa asui sisämaassa.

Kuitenkin kaikitenkin on merkillistä, että indoeurooppalaisessa alkukielessä on niin perin vähän merta koskevaa; ja tämä vaikutelma vahvistuu siitä mielenkiintoisesta tosiasiasta, että ei ole jälkeäkään indoeurooppalaisesta meripihkan, tämän tyypillisen Itämeren-tuotteen nimestä, tuotteen, jota hyvin aikaisin käytettiin koristuksiin Itämeren alueella ja jolla oli niin tärkeä asema pohjoisten kansojen Etelän maiden kanssa harjoittamassa kauppavaihdossa.

Metalleista tunnettiin vain kupari alkukodissa. Yhteisajan päättyessä kantakansa näyttää olleen juuri siirtymässä kupari- tai pronssikauteen. Indoeurooppalaisten hajaantuminen olisi siis alkanut noin 4000 vuotta sitten. He olivat silloin vielä paimentolaiskansaa, joka kuljeskeli ympäri karjalaumoineen. Maanviljelystermejä alkukielessä ei yleensä ole. Nykyisistä kotieläimistä oli m.m. hevonen tuttu, vaikka ei ole varmaa, että se jo kantakansalla oli vetojuhtana. Indoeurooppalaisten alkukielessä on runsaasti nimiä rattaiden eri osille kuten pyörälle, pyörän navalle ja akselille.

— Nyt lähdemme seuraamaan indoeurooppalaisten heimojen itäistä haaraa, tarkemmin sanoen Iraanin kansoja niiden tunkeutuessa kohti vanhoja sivistysalueita. Saman alkukansan intialaisen ryhmän, joka kulki kaakkoon päin ja valtasi Intian, kohtaamme myöhemmin toisessa historiallisessa yhteydessä.

Kirjallisuutta tähän jaksoon:

Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser bis zur makedonischen
Eroberung. (Laajoin kirjallisuusviittein.)

Tähän kappaleeseen:

K.F. Johansson, Hvar låg vår folkstams urhem? (Nordisk tidskrift 1911.)

Oscar Montelius, De ariska folkens urhem. (Nordisk tidskrift 1921.)

Martin P:n Nilsson, Arierna före folkvandringarna. (Ymer 1912.)

Holger Pedersen, Språkvetenskapen under nittonde århundradet.

O. Schrader, Die Indogermanen. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

MEEDIALAISET JA PERSIALAISET

olivat kaksi voimakasta indoeurooppalaista kansanheimoa, jotka asettuivat asumaan Iraanin ylängölle itään Assyriasta ja Babyloniasta. Aluksi meedialaiset olivat hallitseva kansa ja persialaiset heidän alamaisiaan. Kukoistavimmillaan Meedian valtakunta oli Niniven kukistumista lähinnä seuraavina aikoina. Assyrian valtakunnan häviö lopetti useita vuosisatoja kestäneet riidat kahden naapurikansan välillä. Aikaisemmin Assyrian valtiot olivat olleet voittoisia taistellessaan meedialaisten pikkuruhtinasten kanssa, mutta nyt osat olivat vaihtuneet.

Tietomme Iraanin varhaisemmasta historiasta kiertyvät muutoin pääasiallisesti suuren uskonnonperustajan Zarathustran eli Zoroasterin, Iraanin profeetan ympärille.

Muutoin ovat lähteinä meedialaisten ja persialaisten aikaisempaan historiaan samanaikaisten juutalaisten profeettain sitä koskevat viittailut sekä joitakin jätteitä assyrialais-babylonialaisista piirtokirjoituksista ja aikakirjoista, joita vuosituhansien myrskyt ovat säästäneet. Mutta nämä niukat katkelmat ovat monissa kohdin siksi ristiriitaisia, että Iraanin kansojen varhaisemmasta historiasta puhuessamme on kysymyksessä enemmän usko kuin tietäminen. Paremmin on laita, kun joudumme Persian valtakunnan loistokauteen. Varsinkin Dareios I:n suuri piirtokirjoitus Behistunin kalliossa on hyvin arvokas historian kannalta. Myöskin 4:nnellä ja 3:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneillä kreikkalaisilla historioitsijoilla on paljon kerrottavaa Persian valtakunnasta, vaikka heidän ilmoitustensa totuusarvo on kovin vaihtelevaa. Mutta varsinaisia meedialais-persialaisen valtakunnan kätkemiä muinaismuistoja koskevat arkeologiset kaivaukset ovat vasta aivan alulla. Siellä on raunioina sellainen määrä muinaisia kaupunkeja temppeleineen ja aarteineen, että muinaistutkijoille on siinä työtä vuosisadoiksi. Käänteentekeviä kirjallisten muistomerkkien löytöjä tuskin voinee kuitenkaan odottaa, sillä Persian suurkuninkaat eivät ole osoittaneet lainkaan samanlaista halua hallitustoimiensa luetteluttamiseen kuin Egyptin ja Assyrian hallitsijat.

ZARATHUSTRA.

Vanha taru kertoo, että itämaan viisaat miehet, jotka tulivat Betlehemiin kumartamaan seimessä makaavaa lasta, olivat lähteneet pitkälle matkalleen »Zoroasterin ennustuksen johdosta.»

Zoroaster on persialaisen Zarathustra nimen kreikkalaisperäinen muoto. Tämän niminen oli eräs muinaisajan suurista totuudenetsijöistä, joka kuuluu sellaisten suurten henkien piiriin kuin Buddha, Konfutse ja Sokrates. Hänen esiintymisensä ajasta ovat asiantuntijat eri mieltä. Muutamien mukaan se tapahtui noin kuusi sataa, toisten mielestä tuhat vuotta e.Kr. Hänen elämästäänkin tiedämme hyvin vähän. Sen tapahtumat ovat punoutuneet taruihin, jotka osaksi ovat hyvin myöhäisiä, ja legendoihin, jotka esittävät todistuksia hänen pyhyydestään hänen levätessään vielä äitinsä helmassa. Monista vaaroista, joilla pahan vallat koettivat häntä tuhota, pienokainen pelastui ihmeen avulla. Mieheksi vartuttuaan hän jätti kotinsa ja vetäytyi erilleen maailmasta erämaan suureen yksinäisyyteen vain Jumala ja ajatuksensa seuralaisinaan. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän eräänä yönä näki ilmestyksen. Ormuzd,[2] hyvän jumala, tuotatti eräällä arkkienkelillään hänet luoksensa ja käski hänen julistaa hänen oppiansa.

Zarathustran ajatukset olivat kauan risteilleet pahan probleemassa. Kun hän tarkasteli elämää ja olemassaoloa täällä maailmassa, niin kaikki näytti hänestä lakkaamattomalta hyvän ja pahan väliseltä voimain mittelyltä. Minne hän kääntyikin, hän näki tämän taistelun olevan käynnissä. Hyvä olennoitui hänen silmissään Ormuzd jumalaksi, viisauden herraksi, pahan personoituessa Ahrimaniksi[3], pahaksi hengeksi, joka vastasi juutalaisten Saatanaa, Kaikkialle, minne Ormuzd saapuu, hiipii hänen kintereillään hänen vastustajansa Ahriman tuhotakseen kaiken hyvän, mitä Ormuzd tekee. Kun Ormuzd loi elämän, sai Ahriman aikaan kuoleman. Hän lähettää meteoreja häiritsemään tähtimaailman säännöllistä järjestelmää, hän saa aikaan välistä vahingollisia tulvia, välistä veden puutetta, ja ihmisiä vaivaamaan hän lähettää kymmeniä tuhansia tauteja ja sairauksia. Rakastajattarekseen hän valitsee Djeh-nimisen naishaltijan, menstruaalisen[4] epäpuhtauden personoituman.

Keskinäisessä kamppailussaan Ormuzdilla ja Ahrimanilla oli apunaan muita hyviä ja pahoja henkiä, enkeleitä ja perkeleitä. Tähän hyvän ja pahan väliseen taukoamattomaan taisteluun oli ihmistenkin otettava osaa. Jos mieli ihmisen voida auttaa hyvää voittoon, hänen täytyy ensiksi tehdä työtä omaksi puhtaudekseen. Jos hän on rikkonut puhtaudensääntöjä vastaan, hänen on suoritettava katumus ja parannus: hänen on itse rangaistava itseänsä »hevosruoskan, kuuliaisuuden välikappaleen», läimäyksillä. Mutta ei siinä kyllin. Eivätkä uhrit ja ylistyslaulutkaan riitä, vaan hyödyllisellä työllä ihminen myöskin edistää hyvää asiaa. Joka hyvin hoitaa karjaansa, raivaa erämaita viljelykselle, kastelee maata ja tekee sen hedelmälliseksi, joka hävittää vahingollisia eläimiä, rakentaa siltoja ja ravitsee nälkäisiä, hän palvelee Ormuzdia. »Joka kylvää viljaa», niin sanotaan Ormuzdin palvelijan pyhässä kirjassa, Avestassa, »hän kylvää pyhyyttä. Kun kylvö orastaa, pelästyvät perkeleet; kun vilja kasvaa, pysähtyy perkeleiden sydän kauhusta, ja kun viljaa jauhetaan, he vaikeroivat.» Viljelys karkoittaa pahat henget, mutta hedelmättömissä ja epäterveellisissä erämaissa he viihtyvät.

Itsensä kiduttamiseen ja maailmaa halveksivaan askeesiin[5] tyytyminen, kuten teki suuri osa iraanilaisten läheisistä sukulaisista, intialaisista, ei ollut Ormuzdin auttamista, vaan Ahrimanin palvelemista. Asettamalla työn ja kulttuurin korkeaan arvoon Zoroasterin oppi eroaa ratkaisevasti intialaisten ihanteesta vajota maailmasta-irtautumiseen, kaikki aineelliset harrastukset tuhoavaan nirvanaan.

Sen mukaan, valitseeko ihminen täällä maailmassa paikkansa Ormuzdin vai Ahrimanin puolella, hän saa palkkansa kuoleman jälkeen. Vainaja joutuu ensiksi kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Nämä istuvat alkupäässä kapeata kohtalonsiltaa, joka on rakennettu yli helvetin kuilun. Ainoastaan jumalaapelkääväiset saavat sitten kulkea yli sillan ikuisen valon piiriin, jossa Ormuzd ja autuaat asustavat. Jumalattoman sielu sitävastoin tuntee heti kuoleman jälkeen, mikä sitä odottaa. Äänekkäästi vaikeroiden se levottomana surisee vainajan pään ympärillä, kunnes sen on vaellettava kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Ja kun sen on kuljettava yli kohtalonsillan, se syöksyy suin päin helvetin pikimustaan, löyhkäävään syvyyteen.

Helvetin rangaistukset eivät kuitenkaan ole ikuisia. Zarathustralla oli optimistinen usko hyvän lopulliseen voittoon pahasta. Mahtavalla loppuromahduksella pahan voimat lopuksi tuhoutuvat. Meteori on kiitävä halki avaruuden ja sulattava malmin kaikista vuorista. Hehkuva metallivirta on valuva yli maan, ja siinä jumalattomat kärventyvät, mutta hurskaat sitävastoin puhdistuvat. Sitten käydään viimeinen taistelu Ormuzdin ja kaiken helvetin ryönän välillä. Tässä taistelussa pahuuden vallat sortuvat. Ahriman itse karkoitetaan lopuksi alas helvetinkuiluun ja poltetaan yhdessä kaiken sen löyhkäävän saastan kanssa, mitä on kerääntynyt sen syvyyksiin. Sen jälkeen luodaan uusi maailma, missä puhdistuneet ihmiset saavat asua ikuisessa valossa ja autuudessa.

Zarathustran oppi on omaksunut useita piirteitä vanhemmista Iraanin uskonnoista, kuten auringon ja muiden taivaankappalten palvonnan sekä tulen uskonnollisen palvelemisen. Hän käskee myöskin äärimmäiseen varovaisuuteen kaikkea kohtaan, mikä tahraa ruumiin tai sielun, kehoittaen karttamaan varsinkin ruumiiden ja kuolleiden eläinten saastuttavaa koskettamista. Persialaiset pelkäsivät siinä määrin niin tulen kuin maankin saastuttamista, että he eivät polttaneet eivätkä haudanneet kuolleitansa, vaan asettivat ne ulkosalle korppikotkien syötäviksi.

* * * * *

Kymmenen vuotta Zarathustra sai vaeltaa ympäri ja saarnata kuuroille korville. Kovin ahdistivat häntä myöskin pahat henget. Mutta taistelussa pahuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan hän sai vahvistusta uusista ilmestyksistä. Monta kertaa noiden kymmenen vuoden aikana hän hurmiotilassa näki Ormuzdin ja hänen arkkienkelinsä.

Ormuzdin käskystä profeetta lopuksi läksi Vishtasp-nimisen iraanilaisen kuninkaan luo ja teki kaksi vuotta työtä hänen käännyttämisekseen.[6] Kun vanhan opin papit huomasivat, että kuningas näytti taipuvan Zarathustran uskoon, he vehkeilivät häntä vastaan, syyttivät häntä noituudesta ja velhoudesta ja onnistuivatkin saamaan hänet vankeuteen. Mutta Zarathustra pelastui heidän pahoista vehkeistään. Hänen onnistui näet kuin ihmeen avulla parantaa Vishtaspin musta lemmikkihevonen täydellisestä halvautumisesta, ja se todisti sekä kuninkaalle että kuningattarelle, että hän oli jumalan lähettämä. He omaksuivat molemmat uuden opin. Koko hovi seurasi heidän esimerkkiänsä ja Zarathustran parjaajat ja pilkkaajat rangaistiin kuolemalla. Sitten kääntyi kansaa yhtä mittaa, ja uskonnollinen herätys levisi voittoisana yli koko Iraanin.

* * * * *

Zarathustra sai marttyyrin lopun. Kun häntä suojeleva kuningas ja eräs demoneja palveleva kansa olivat sodassa keskenään, surmattiin 77-vuotias uskonnonperustaja pappeineen temppelissään. Mutta kun kaikki jo näytti menetetyltä, tuli kuninkaan nuori sankarillinen poika kuin pelastava enkeli ja musersi epäjumalanpalvelijain vallan. Tällä oli uuden uskonnon olemassaolo turvattu.

Zarathustran oppi on, tai oikeammin sanoen, oli kerran kirjoitettuna Avestaan, »persialaisten raamattuun», joka oli Traanin kansojen vanhin kirja. Avesta on kerran ollut valtava teos, mutta nyt siitä on jäljellä vain katkelmia, ja niitä ovat tietämättömät jäljentäjät ja kääntäjät osittain niin vääristelleet, että vaaditaan vielä paljon työtä sen palauttamiseksi alkuperäiseen asuunsa. Nykyinen Avesta on luonteeltaan pikemmin rukouskirja kuin raamattu.

Zarathustran uskonto on kaikkia muita »pakanallisia» uskontoja korkeammalla varsinkin selvässä ja suoraviivaisessa käsityksessään hyvän ja pahan välisestä erosta sekä siinä, että se panee painoa velvollisuudenkäskyn siveelliselle puolelle ja puhtaudenvaatimukselle. Sillä on monta kosketuskohtaa juutalaisuuden ja kristinuskon kanssa. Kumpi uskonto — Zarathustran vai juutalaistenko — on ollut antavampi puoli, sen suhteen mielipiteet eriävät. Muutamat väittävät, että persialaiset — myöskin Zarathustra — ovat lainanneet seemiläisiltä, jopa että kaikki hyvä Zarathustran opissa olisi seemiläistä alkuperää. Mutta toiset ovat sitä mieltä, että päinvastoin juutalaisuus on lainannut Zarathustralta. Toiset Raamatun ja Avestan tutkijoista taasen kulkevat keskitietä ja pitävät todennäköisimpänä uskonnollisten aatteiden molemminpuolista vaihtoa. Sellaista ajatustenvaihtoa voi odottaakin, kun ottaa huomioon juutalaisten suoranaiseen kosketukseen joutumisen persialaisten kanssa Babylonian vankeuden aikana ja heidän ihailunsa Persian kuningasta, Kyyrosta kohtaan, »oikeamielistä», »Herran voideltua», joka vapautti heidät vankeudesta. Olihan Juudea sitäpaitsi sen jälkeen Persian maakuntana aina siihen asti, jolloin Aleksanteri Suuri tuon valtakunnan kukisti.

Mitä kristinuskoon tulee, niin sen ja Zarathustran opissa viimeisistä tapahtumista on silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Muuan vanhimpia ja elinvoimaisimpia kristittyjä lahkoja olikin voimakkaasti Zarathustran opin värittämä.

* * * * *

Zarathustran opin hävitti melkein tyystin 600-luvulla j.Kr. monessa suhteessa alemmalla asteella oleva muhamettilaisuus. Ormuzd sai väistyä Allahin tieltä, ja Avestan tilalle tuli Koraani. Mutta tänäkin päivänä on satakuntatuhatta ihmistä, jotka ovat pysyneet Zarathustran opille uskollisina. Kymmenes osa heistä elää hajallaan siellä täällä vanhassa kotimaassansa. Mutta osa Zarathustran tunnustajista läksi kernaammin maanpakoon kuin luopui uskostaan, ja he löysivät turvapaikan Intiassa. Heistä ovat peräisin parsilaiset, jotka asuvat suurimmaksi osaksi Bombayssa ja sen lähistöllä ja nauttivat yleistä kunnioitusta korkean moraalinsa, ahkeruutensa ja lähimmäisenrakkautensa vuoksi. Heidän anteliaisuutensa on tunnettu koko maailmassa. He elävät ankarassa yksiavioisuudessa ja osoittavat samaa inhoa valhetta ja petosta kohtaan kuin Zarathustran tunnustajat enemmän kuin tuhat vuotta takaperin.

KYYROS,

babylonialaisten voittaja ja juutalaisten vapauttaja, oli alkujaan Meedian alakuningas. Mutta noin vuonna 550 hän nostatti kapinan ja kukisti Meedian valtakunnan. Neljä vuotta myöhemmin hän voitti Lyydian rikkaan kuninkaan Kroisoksen ja laski valtaansa tämän valtakunnan, joka käsitti melkein koko Vähän-Aasian. Vuonna 539 hänestä tuli myöskin Babylonian valtakunnan herra.

Monta tarua liittyy Kyyroksen kuten muidenkin suurten miesten lapsuuteen ja nuoruusaikaan. Herodotos oli kuullut kokonaista neljä eri muunnosta Kyyros-tarusta. Hän kertoo niistä sen, mikä hänen mielestään oli vähimmän epätodennäköinen. Aluksi, hän sanoo, oli suorastaan ihme, että lapsi säästyi kuolemalta. Kyyroksen äiti oli Herodotoksen mukaan Astyageen tytär, juuri sen Meedian kuninkaan, jonka Kyyros kukisti. Itse asiassa tämä on hyvin epätodennäköistä, varsinkin kun Kyyros voitettuaan Astyageen otti tämän tyttären puolisokseen. Mutta olkoonpa tämän laita miten hyvänsä — kuunnelkaamme Herodotosta!

Astyageella oli tytär nimeltä Mandane. Hän näki unen, että tämä laski niin paljon vettä, että se täytti koko kaupungin ja tulvi yli koko Aasian. Hän kertoi unensa unenselittäjille ja kauhistui saadessaan tietää, mitä uni merkitsi. Sillä unenselittäjät tulkitsivat hänen unensa niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen tilalleen. Senvuoksi hän ei naittanut Mandanea ylhäiselle meedialaiselle, vaan antoi hänet Kambyses-nimiselle persialaiselle, joka oli hyvää syntyperää, mutta jota hän piti paljoa vähemmänarvoisena kuin keskiluokan meedialaista.

Mandanen odottaessa synnytystä Astyages näki jälleen merkillisen unen. »Hänen tyttärensä kohdusta oli kasvavinaan viinipuu, ja tämä levittäytyi yli koko Aasian.» Tästä kauhistuneena hän noudatti tyttärensä Persiasta ja vartioitutti häntä aikoen tuhota hänen kohtunsa hedelmän. Ja kun Kyyros syntyi, kutsutti äidinisä luokseen Harpagoksen, luotettavimman miehensä, ja velvoitti tämän ankaran rangaistuksen uhalla viemään lapsen kotiinsa ja surmaamaan hänet.

Harpagos lupasi täyttää kuninkaan käskyn. Mutta hän ei hennonut itse suorittaa murhaa, vaan päätti uskoa tehtävän eräälle Astyageen karjanpaimenelle, joka kaitsi laumaansa vuoristossa, missä vilisi verenhimoisia petoja. Hänen Harpagos käski panna lapsen heitteille rotkoon.

Paimen otti pienokaisen mukaansa. Kun hän tuli kotiin, oli hänen vaimonsa, joka oli odottanut synnytystä, saanut juuri lapsen. Mutta se oli kuolleena syntynyt. Hän lohduttautui kuitenkin hiukan surussaan, kun mies tuli hänen luoksensa, kaunis, hyvinmuodostunut lapsi mukanaan. Ja tämä oli kaiken hyvän lisäksi vielä prinssi! Sillä lapsen syntyperän paimen oli saanut tietoonsa eräältä Harpagoksen palvelijalta.

Vaimon ilo muuttui kumminkin kauhistukseksi, kun hänen miehensä kertoi, minkä tehtävän hän oli saanut Harpagokselta. Hän puhkesi itkuun, syleili miehensä polvia ja vannotti häntä, ettei hän millään muotoa panisi lasta heitteille. »Ota sen tilalle», hän sanoi, »meidän kuollut lapsemme ja pane se heitteille, ja pitäkäämme me pikku prinssi omana lapsenamme.» Ja niin kävikin.

Kuninkaallista syntyperää oleva poika sai siis kasvaa paimenpojaksi. Hän leikki ikäistensä kanssa kylässä, missä oli hänen kotinsa. Kerran tapahtui leikissä, että toiset pojat valitsivat hänet kuninkaaksi. Kyyros antoi silloin, heille erilaisia tehtäviä: toisten tuli olla hänen henkivartijoitaan, toisten hänen tiedustelijoitaan tai neuvonantajiaan j.n.e. Mutta erään ylhäisen meedialaisen poika ei halunnut tehdä, mitä Kyyros oli hänelle määrännyt. Silloin pikku kuningas antoi hänelle kelpo selkäsaunan. Mutta nuori meedialainen juoksi ylhäisen isänsä luo ja valitti tälle sitä arvotonta kohtelua, joka hänen osaksensa oli tullut »Astyageen karjanpaimenen pojan» taholta. Ja isä luonnollisesti otti pitääkseen poika parkansa puolta ja meni suoraa päätä Astyageen linnaan. »Katso, herra kuningas», hän sanoi, »kuinka minun poikaani on kohdellut sinun orjasi, sinun karjanpaimenesi poika!»

Astyages lähetti heti noutamaan rikollista ja hänen isäänsä. »Kun molemmat olivat saapuneet» — Herodotos jatkaa — »katsoi kuningas tiukasti Kyyrokseen ja sanoi: 'Sinä, niin vähäpätöisen miehen poika, olet siis uskaltanut näin häpäisevällä tavalla kohdella tämän miehen poikaa, joka on minun ylin mieheni.' Kyyros vastasi: 'Herra kuningas, siinä olen menetellyt oikein, sillä hän ja muut pojat olivat yhdessä valinneet minut kuninkaaksi. Muut tekivät sitten, mitä käskin, mutta tämä oli tottelematon, ja senvuoksi hän sai rangaistuksensa. Jos nyt tästä syystä ansaitsen saada rangaistuksen, niin — tässä seison edessäsi.'»

Astyages hämmästyi pojan ujostelematonta puhetta, ja kun hän lähemmin häntä tarkasteli, hän oli huomaavinaan, että pojan kasvonpiirteet muistuttivat häntä itseänsä. Hän tuli ajatelleeksi sitäkin, että pojan ikä soveltui Kyyroksen heitteille panon aikaan; ja kun hän ryhtyi paimenta tiukasti kuulustelemaan, tunnusti tämä kauhuissaan, miten asianlaita oli. Sitten kuningas kutsui luoksensa Harpagoksen, ja kun tämä näki paimenen, ymmärsi hän, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja tunnusti koko totuuden.

Mutta Astyages ei näyttänyt lainkaan vihastuvan siitä, että häntä oli petetty, vaan selitti iloitsevansa siitä, että tyttärenpojan henki oli pelastunut. Ja kääntyen Harpagoksen puoleen hän sanoi: »Kun nyt asia on saanut näin onnellisen käänteen, niin lähetä poikasi tänne tämän saapuneen pojan luo! Saavu sitten itse pöytäni vieraaksi, sillä aion uhrata kiitosuhrin tyttärenpoikani pelastuksesta.»

»Tämän kuullessaan Harpagos lankesi maahan kasvoilleen kuninkaan eteen ja ylisti itseänsä onnelliseksi siitä, että hänen rikkomuksensa oli näin hyväksi kääntynyt ja että hänet sellaisella onnen hetkellä oli kutsuttu kuninkaan pöytään. Ja sitten hän meni kotiinsa.

Heti kotiinsa tultuaan hän käski ainoan poikansa, joka silloin oli noin kolmentoista vuoden vanha, mennä Astyageen taloon ja tehdä, mitä kuningas käskisi. Mutta kun Harpagoksen poika oli tullut Astyageen luo, surmautti tämä hänet ja paloittelutti jäsen jäseneltä. Osan lihaa hän paistoi, osan keitti ja laittoi hyvän ruoan.

Kun aterian aika tuli ja Harpagos muiden vieraiden mukana oli saapunut, katettiin Astyageelle ja muille vieraille lampaanlihaa, mutta Harpagokselle oman poikansa lihaa, kaikki paitsi pää, sormet ja varpaat — ne olivat peitossa eri vadissa. Kun Harpagos oli mielestään syönyt kylläkseen ruokaa, kysyi Astyages häneltä, pitikö hän kestityksestä. Kun Harpagos sanoi, että ruoka oli maistunut oivalliselta, kantoivat palvelijat esiin hänen poikansa pään, kädet ja jalat, hyvin verhottuina. Ja he kehoittivat Harpagosta poistamaan verhon ja ottamaan vadista, mitä haluaisi. Harpagos poisti peiton ja näki poikansa jätteet. Mutta hän ei siitä joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti malttinsa. Astyages kysyi silloin häneltä, huomasiko hän, minkä eläimen lihaa oli syönyt. Hän vastasi, että hän huomasi ja että kaikki, mitä kuningas teki, oli hyvää.»

Sitten kuningas kutsui unenselittäjänsä kuullakseen, mitä nyt oli tehtävä Kyyrokselle. He selittivät, että kuningas voisi nyt olla levollinen, sillä hänen unensa oli jo käynyt toteen, kun poika oli ollut kuninkaana leikissä. Astyageen ei sen vuoksi tarvinnut pelätä mitään hänen puoleltaan. Uni kävisi toteen vain yhden kerran.

Kyyros sai siis jäädä eloon. Mutta varmuuden vuoksi äidinisä lähetti hänet hänen oikeiden vanhempainsa luokse Persiaan. Heidän iloansa voi helposti kuvitella.

Persialaiset elivät siihen aikaan hyvin yksinkertaisissa oloissa. Herodotos, jonka tiedonannot saa ottaa vastaan hyvin varovasti, kertoo heistä muun muassa: »Lapsillensa he viidennestä aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka antavat opetusta vain kolmessa taidossa: ratsastamisessa, jousella ampumisessa ja totuuden puhumisessa. Valhe on heistä kaikkein häpeällisintä ja sen perästä velan tekeminen. He ajattelevat näet, että velkaisen miehen välttämättömästi täytyy myöskin joskus valehdella.» Kohtuullisuuden hyveessä persialaiset sitävastoin Herodotoksen käsityksen mukaan eivät olleet yhtä pitkälle päässeet kuin totuudenrakkaudessa. »Viiniin he ovat hyvin halukkaita», hän sanoo, »mutta ylenantaminen tai veden heittäminen ei ole sallittua toisten läsnäollessa. Siinä he ovat hyvin tarkkoja. Humaltuneina he tavallisesti keskustelevat kaikkein vakavimmista asioista; ja mikä heidän mielestään silloin on oikein, sen esittää isäntä, jonka luona keskustelu tapahtuu, heille uudelleen seuraavana päivänä, kun he ovat selviä. Jos he silloinkin selvillä päin pitävät sitä oikeana, niin se tulee päätökseksi; muutoin asia saa raueta.»

Herodotos kertoo edelleen: »Kun Kyyros oli päässyt täysikasvuiseksi, oli hän miehekkäin ja suosituin ikätoveriensa joukossa. Nyt Harpagos alkoi lähettää hänelle lahjoja ja yllytti häntä kiihkeästi kostamaan Astyageelle.» Vähitellen koston ajatus kypsyi Kyyroksessakin, ja hän keksi keinon, miten saada persialaiset mukaan. Eräänä päivänä hän kutsui kokoon heidän ylhäisimmät miehensä ja luki heille Astyageen kirjeen, jonka mukaan Kyyros nimitettiin persialaisten ylipäälliköksi. Mutta tuon kirjeen Kyyros oli kirjoittanut itse! Uuden arvonsa nojalla hän käski persialaisten saapua seuraavana päivänä sirppi mukanaan. He tekivät niin, ja hän käski heidän silloin yhdessä päivässä raivata suuren alan, joka oli orjantappurain peitossa.

Kun persialaiset olivat päättäneet raskaan päivätyönsä, käski hän heidän seuraavana päivänä saapua juhlapukimissa. Heidän saavuttuaan hän toimeenpani uhkeat pidot ja kestitsi heitä runsaasti ruoalla ja viinillä. Kun juhla oli lopussa, hän kysyi heiltä, kummasta päivästä he olivat enemmän pitäneet. Vastaus oli selvä. Tämän vastauksen saatuaan Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin te olette meedialaisten alamaisia, saatte ikuisesti raataa ja tehdä orjan työtä, aivan kuin eilen. Mutta jos luovutte Astyageesta ja seuraatte minua, niin jokainen päivä on oleva tämän kaltainen.» Silloin kaikki persialaiset vannoivat hänelle uskollisuutta.

Kun Astyages sai tiedon persialaisten kapinasta, hän kutsui kansansa aseisiin ja teki Harpagoksen heidän päälliköksesi unohtaen sen hirmuisen vääryyden, jonka hän aikaisemmin oli tälle tehnyt. Seurauksena oli, että suurin osa Meedian sotajoukkoa joko meni Kyyroksen puolelle tai pakeni. Tästä katkeroituneena Astyages seivästytti ne unienselittäjät, jotka olivat neuvoneet häntä jättämään Kyyroksen eloon. Sitten hän kokosi ympärilleen ne kansastaan, jotka olivat pysyneet hänelle uskollisina, ja johti heidät persialaisia vastaan, mutta hänet voitettiin ja hän joutui itse vangiksi. Näin tuli Kyyroksesta Meedia-Persian valtakunnan hallitsija noin vuonna 550 e.Kr.

* * * * *

Kyyroksen menestys huolestutti kovin toista mahtavaa hallitsijaa, Lyydian kuningasta Kroisosta, miestä, jonka rikkaus on tullut sananparreksi. Hänen valtakuntaansa kuului suurin osa Vähää-Aasiaa. Itään päin se ulottui Halys-jokeen saakka, joka virtaa pohjoista kohti laskien Mustaan mereen. Erinomaisen viljavassa seudussa oli pääkaupunki Sardes, Smyrnasta itään päin, joen rannalla, joka tuli kultarikkaasta seudusta ja itse kerrosti kultaa sisältävää hiekkaa rannoilleen.

Kroisoksen ei ollut vaikeata saada liittolaisia, sillä monen muunkin turvallisuutta uhkasi Kyyroksen äkillinen kohoaminen valtaan ja kunniaan. Babylonian ja Egyptin kuninkaat tekivät hänen kanssansa liiton Aasian tasapainon häiritsijää vastaan, ja levisipä Kyyroksen pelko Kreikkaankin. Ennenkuin Kroisos kumminkaan uskalsi ryhtyä taisteluun Kyyrosta vastaan, hän tahtoi tiedustella jumalain tahtoa ja lähetti senvuoksi lähettiläitä kallein lahjoin Delphoin kuuluisan oraakkelin luo Kreikkaan. Temppelin sisimmässä huoneessa, niissä rikkipitoista höyryä nousi vuoren halkeamasta, istui Apollonin papitar Pythia ja lausuili hurmiotilassa katkonaisia sanoja, joita jumalan luultiin hänelle ilmoittaneen. Temppelin papit merkitsivät ne muistiin ja sommittelivat ne yhteen, niin että ne sisälsivät ajatuksen. Kun Kroisos tiedusteli, pitikö hänen lähteä sotaretkelle persialaisia vastaan, kuului oraakkelin vastaus: »Jos Kroisos menee Halys-joen yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Kun tämä Pythian vastaus kerrottiin Kroisokselle, iloitsi tämä suuresti. Hänen ihastuksensa oli niin suuri, että hänen piti tiedustella oraakkelilta vielä kerran ja tällä kertaa sitä, tulisiko hänen ja hänen jälkeläistensä valta pitkäaikaiseksi. Tähän hän sai Pythialta vastauksen, että hänen sukunsa kukistuisi vasta »sitten, kun muuli kerran tulee Meedian valtakunnan kuninkaaksi.»

Tällaiset vastaukset saatuaan Kroisos luuli voivansa olla varma asiastaan eikä kuullut varoituksia.[7] Voitonvarmana hän vei sotajoukkonsa Halys-joen yli.

Kyyros puolestaan kokosi myöskin sotajoukon ja läksi häntä vastaan. Hän oli myöskin koettanut saada Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaiset siirtokunnat luopumaan Kroisoksesta ja asettumaan persialaisten puolelle. Mutta he kieltäytyivät siitä.

Lähellä rajaa viholliset kohtasivat toisensa. Mutta ankara taistelu jäi ratkaisematta. Kroisos peräytyi silloin Sardeeseen hankkiakseen apuvoimia liittolaisiltaan egyptiläisiltä ja babylonialaisilta. Mutta Kyyros oli häntä nopeampi, ja ennenkuin Kroisos aavistikaan, oli vihollinen hänen pääkaupunkinsa ääressä. Lyydialaiset olivat kumminkin hyvin pelättyjä, erinomaisia ratsumiehiä. Mutta Harpagoksen neuvosta Kyyros turvautui sotajuoneen: hän järjesti rivin kameeliratsastajia persialaisen sotajoukon kärkeen. »Hevonen näet», kuten Herodotos sanoo, »pelkää kameelia eikä voi sietää sen näkemistä eikä sen hajua. Kun nyt iskettiin yhteen, pyörähtivät hevoset heti ympäri ja pakenivat, kun ne olivat vainunneet kameelien hajun ja nähneet ne.»[8] Lyydialaiset lyötiin pakoon, ja Kyyroksen joukot valloittivat ja hävittivät Sardeen.

Kyyros oli antanut ankaran käskyn, että Kroisos oli otettava vangiksi, mutta että häntä ei saisi tappaa, vaikka hän tekisi vastarintaakin. Hän oli kuitenkin vähällä saada surmansa erään persialaisen kädestä, joka syöksyi häntä vastaan tietämättä, kuka hän oli. Kroisoksen oma poika pelasti hänet silloin kuolemasta. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla tavalla. Poika oli kuuromykkä — tietenkin suureksi suruksi isälle, joka oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet parannetuksi. Muun muassa hän oli lähettänyt kysymään neuvoa Delphoin oraakkelilta. Ja Pythia oli vastannut: »Mahtava Lyydian kuningas, mieletön Kroisos, kauan olet sinä odottanut saada kuulla poikasi riemuisan äänen sinua tervehtävän. Luovu kaipauksestasi! Paljon parempi sinulle, jos koskaan et saisi nähdä surujen päivää — sitä päivää, jolloin poikasi on puhkeava puhumaan!»

Tämän hämärän vastauksen sisällys selvisi isälle vasta nyt, hetkellä, jolloin kaikki oli menetetty ja hän odotti vain surman iskua. »Kun nyt», niin kertoo Herodotos, »kuuromykkä poika näki persialaisen syöksyvän esiin, irroitti pelko ja onnettomuus hänen kielensä siteet ja hän sanoi: »Mies, älä surmaa Kroisosta.» Nämä olivat ensimmäiset hänen lausumansa sanat, ja sitten hän osasi puhua koko elinaikansa.»

* * * * *

Näin Kroisos oraakkelin ennustuksen mukaisesti oli kukistanut suuren valtakunnan menemällä Halys-joen yli, mutta ei sitä valtakuntaa, jota hän itse oli ajatellut. Nyt hänellä oli edessänsä pahempi kohtalo kuin se surmanisku, jolta hän oli säästynyt. Kahleissa hänet vietiin Kyyroksen eteen, joka rakennutti suuren rovion, jolla Kroisos piti poltettaman elävältä. Onnettomuuksiensa masentamana äsken mahtava kuningas seurasi äänettömänä kuljettajiansa roviolle. Vasta siellä seisoessaan hän puhkesi puhumaan. Hän huokasi syvään ja huusi kolme kertaa sanan »Solón».

Kuningas, sen kuullessaan, tiedusteluni Kroisokselta, ketä hän huusi. Tämä vastasi: »Paljon antaisin, jos saisin mainitsemani miehen kaikkien maailman kuninkaiden puheille.» Kun häneltä tiedusteltiin, mitä hän noilla arvoituksellisilla sanoilla tarkoitti, hän kertoi, miten hänen mahtavuutensa päivinä, jolloin hän mielestään oli ihmisistä onnellisin, viisas mies nimeltä Solon, sama, joka oli säätänyt Ateenalle sen kuuluisat lait, oli paljon matkustellessaan käynyt kerran häntä tervehtimässä. Kroisos kuljetutti häntä yltympäri aarrekammioissaan ja näytätti hänelle kultansa, hopeansa ja jalot kivensä koko ihanuudessaan. Sitten hän sanoi hänelle: »Ateenalainen vierasystäväni, sinä olet matkustellut laajalti ja nähnyt paljon ihmisiä. Haluaisin kysyä sinulta, oletko tavannut ihmistä, joka on kaikkia muita onnellisempi.» Mutta vastaus kuuluikin vallan toisin, kuin Kroisos oli odottanut. Suorasukaisesti ja imartelematta viisas vastasi: »Kyllä, herra kuningas, ateenalaisen Telloksen.» Kroisos hämmästyi ja kysyi uteliaana: »Minkä vuoksi mielestäsi Tellosta on pidettävä onnellisimpana?» Solon vastasi: »Tellos eli aikana, jolloin hänen kotikaupunkinsa oli kukoistavimmillaan, hänellä oli hyviä, kelpo lapsia ja hän sai nähdä, miten he vuorostaan saivat lapsia. Vihdoin hän taistellen isänmaansa puolesta kaatui voittoisana sankarina, ja ateenalaiset pitivät hänen muistoansa suuressa kunniassa.»

Silloin Kroisos kysyi, kuka Solonin tapaamista ihmisistä oli lähinnä onnellisin — ja nyt hän ainakin oli varma siitä, että oli kuuleva oman nimensä. Mutta rajattomaksi hämmästyksekseen hän sai vastauksen: »Kleobis ja Bitōn. Heidän äitinsä, joka oli papitar, piti kerran mennä Hera jumalattaren kunniaksi vietettävään juhlaan temppeliin. Mutta kun vetojuhtia ei saatu ajoissa laitumelta kotiin, valjastautuivat nuorukaiset itse vaunujen eteen ja vetivät äitinsä temppeliin, lähes penikulman matkan. Miehet ylistivät nuorukaisten voimaa, ja naiset ylistivät onnelliseksi äitiä, jolla oli sellaisia poikia. Ylen onnellisena äiti astui temppeliin ja rukoili jumalia antamaan lapsille parasta, mikä ihmisen osaksi voi tulla. Tämän rukouksen johdosta nuorukaiset nukahtivat temppelissä ikuiseen uneen. Silloin äiti ymmärsi, että ihmiselle on onnellisinta kuolla nuorena.»

Nyt Kroisos jo oli vallan pahastunut ja puhkesi puhumaan: »Minun onneani sinä siis et pidä minkään veroisena, et edes niinkään suurena kuin tavallisten ihmisten.» Solon vastasi: »Tällä hetkellä sinä olet mahtava, rikas mies ja monien kansojen kuningas, mutta ketään ei voi ennen kuolemaansa kiittää onnelliseksi. Sillä monille ihmisille jumalat ovat näyttäneet onnen syöstäkseen heidät sitten sitäkin syvemmälle.»

Solon joutui rikkaan miehen epäsuosioon, eikä Kroisos sen koommin suvainnut häntä silmissänsä.

Mutta nyt, kuolinhetkellä, hän oli täysin tajunnut viisaan miehen sanojen totuuden ja tullut ajatelleeksi, etteivät ne koskeneet vain häntä, vaan kaikkia ihmisiä, jotka pitivät itseänsä onnellisina.

Ajatellessaan tämän johdosta onnen epävakaisuutta Kyyros tuli liikutetuksi: tämä mieshän, joka nyt oli valmiina kärsimään tuskallisen kuoleman, oli kerran ollut yhtä mahtava ja onnellinen kuin hän itse! Hän antoi tuoda voitetun vastustajansa pois roviolta, päästi hänet kahleista, antoi hänen istua vierellään ja kohteli häntä siitä päivin hyvin kunnioittavasti.

Herodotoksen kaunis kertomus viisaan Solonin käynnistä rikkaan Kroisoksen luona on kumminkin historiallisesti mahdoton, sillä Solon kuoli samoihin aikoihin, jolloin Kroisos tuli kuninkaaksi. Vanha viisas oli silloin jo aikoja sitten lakannut kiertelemästä matkoillaan, sillä hän oli kuollessaan kahdeksankymmenvuotias ukko. Yhtä vähän uskottava on Herodotoksen draamallinen kuvaus Kroisoksen roviolla olosta, sillä tulen käyttö teloitukseen ei ole sopusoinnussa sen kanssa, että persialaiset osoittivat tälle luonnonvoimalle jumalallista kunnioitusta. Pelkäsiväthän he niin tulen kuin maankin saastuttamista siinä määrin, etteivät koskaan halunneet polttaa eikä haudata kuolleitaan. Kohtaus on ristiriidassa senkin kanssa, että Kyyros kohteli muita vastustajiaan säälivästi ja hienotunteisesti. Sekä Meedian että Babylonian kuninkaita hän näet heidän kukistuttuaan kohteli niin humaanisesti, että herätti sillä huomiota koko maailmassa. Sellaista voittajan osoittamaa jaloutta ihmiskunta ei vielä koskaan ollut saanut nähdä. Miten erilaista se olikaan kuin Assyrian soturikuninkaiden tapa silpoa voitetut viholliset!

Jotakin historiallista pohjaa täytyy kuitenkin olla Herodotoksen kertomuksella Kroisoksen roviolla olosta. Tähän on esitetty selitykseksi se olettamus, että hän tappionsa jälkeen, kuten Assyrian viimeinen kuningas, olisi yrittänyt uhrata itsensä jumalille.

Sotaretkensä päätyttyä onnettomasti Kroisos lähetti lähettiläitä Delphoihin kysymään, mitä oraakkeli oli tarkoittanut puhuessaan hänelle vastauksessaan muulista. Hän sai selityksen, että sillä tarkoitettiin juuri Kyyrosta. Hän oli näet syntyperältään kahta eri heimoa, äitinsä puolelta ylhäisempää, isän taholta alhaisempaa.

* * * * *

Niin pian kuin Kyyros siten oli tullut Lyydian valtiaaksi, lähettivät Vähän-Aasian seutujen kreikkalaiset siirtokunnat hänelle Sardeeseen pyynnön saada olla hänen valtansa alaisina samoilla ehdoilla kuin aikaisemmin Kroisoksen. Kyyros ei ollut unohtanut sitä vastausta, jonka oli saanut pyytäessään heiltä apua Kroisosta vastaan. Hän vastasi kertomalla läheteille seuraavan tarinan: »Oli kerran huilunsoittaja. Kun hän näki kaloja meressä, hän alkoi soittaa toivoen niiden hyppäävän maalle. Mutta kun hänen toivonsa ei täyttynyt, hän otti verkon ja pyydysti suuren joukon kaloja ja veti ne maalle. Nähdessään niiden siinä pyristelevän hän sanoi niille: »Tauotkaa tanssistanne, koska ette halunneet tulla tanssimaan minun soittaessani!»

Kreikkalaiset ymmärsivät yskän ja varustautuivat vastaanottamaan uhkaavaa vaaraa. Mutta Kyyrosta he luonnollisesti voivat yhtä vähän vastustaa kuin lyydialaisetkaan.

* * * * *

Vähemmässä kuin viidessä vuodessa oli Iraanin ylängön pikkuinen persialainen kuningaskunta laajentunut aina Välimereen saakka ja tullut maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi. Persian valtakunnan ulkopuolella oli enää vain yksi Etu-Aasian valtakunta, nimittäin Babylonia. Olemme jo nähneet, mitenkä Kyyros vuonna 539 e.Kr. helposti pääsi tämänkin valtakunnan valtiaaksi. Kaivauksia tehtäessä Babylonissa on tavattu eräästä palatsista savilieriö, jonka piirtokirjoitus tavallansa kertoo, miten Babylonian valtakunnan häviö tapahtui. Se riippui siitä, että Marduk jumala oli vihastunut Babylonian kuninkaan jumalattomuuteen. Suuttuneena siitä, ettei ollut saanut asianmukaisia uhreja Marduk ja häntä seuraten kaikki muutkin Babylonian jumalat olivat hylänneet maan. Vihdoin hän kuitenkin oli tuntenut sääliä kansaa kohtaan ja valinnut babylonialaisille hyvän ja oikeamielisen hallitsijan, nimittäin Kyyroksen. Tätä oli Marduk seurannut sotaretkellä Baabelia vastaan ja auttanut häntä, niin että hän »voi miekan iskutta marssia Baabeliin». Sitten seuraa kuvaus Kyyroksesta itsestänsä ja siitä, miten lempeästi hän kohteli Baabelin asukkaita: »Eivät yksin he, vaan kaikki Babylonian mahtimiehet lankesivat polvillensa hänen eteensä ja suutelivat hänen jalkojansa. He riemuitsivat hänen herruudestaan, ja heidän kasvonsa säteilivät.»

Piirtokirjoituksen on ilmeisesti sepittänyt Kyyroksen käskystä joku Baabelin Mardukin papeista. Sekä valoisain että tummien värien liioittelu on silmäänpistävää.

Babylonian valtauksen johdosta joutui Syyriakin Persian valtakunnalle. Siellä niinkuin muuallakin Kyyros kohteli kukistettua kansaa miellyttävän sovinnollisesti. Hän noudatti hienotunteisuutta eri kansojen uskonnollisten tottumuksien suhteen ja otti tahdikkaasti huomioon heidän kaupalliset harrastuksensa. Hänen pyrkimyksensä voittaa Syyrian kansat täten puolelleen oli läheisessä yhteydessä hänen niiden suunnitelmiensa kanssa, jotka koskivat hyökkäystä Syyrian naapurimaan Egyptin kimppuun. Tähän hänen pyrkimykseensä saavuttaa suosiota Syyrian kansojen keskuudessa kuului viimeisenä vetona hänen politiikkansa sitä kansaa kohtaan, joka eli Babylonian vankeudessa ja hartaammin kuin mikään muu kansa kaipasi pääsyä kotimaahansa. On hyvin todennäköistä, että valtioviisas Persian kuningas oli käyttänyt hyväkseen tätä Baabelissa eläväin juutalaisten mielialaa jo ennen kuin hän kävi kaupungin kimppuun. Tällaiseen valloittajan kiitollisuudenvelkaan viittaa se seikka, että hänen Baabelissa suorittamistansa hallitustoimista oli kaikkein ensimmäisiä juutalaisten päästäminen palaamaan pyhään kaupunkiinsa rakentamaan jälleen temppelinsä. Eikä siinä kyllä, että työ piti suoritettaman hänen kustannuksellaan, vaan Kyyros salli juutalaisten viedä takaisin ne kultaiset ja hopeiset pyhät temppeliastiat, jotka Nebukadnesar oli riistänyt Salomon temppelistä.

Pyrkiessään tekemään kukistetut kansat tyytyväisiksi ja itsensä suosituksi Kyyros käytti valtiotaidossaan myöskin periaatetta: »Hallitse ja hajoita.» Hän varoi sekaantumasta kotona olevien ja vankeudesta palaavien juutalaisten Jerusalemin temppelin rakentamista koskeviin riitoihin ja antoi molempien pyrkiä suurkuninkaan suosioon ja etsiä hänen tukeansa. Voi olla hyvä voida luottaa molempiin suunniteltaessa Egyptiin tehtävää sotaretkeä. Samasta syystä Kyyros suosi Sidonia sen vanhan kilpailijan Tyroksen edellä, ja Vähän-Aasian kreikkalaisten siirtokuntien levotonta väestöä hän piti jonkinlaisessa tasapainossa antamalla armonsa auringon loistaa välistä joillekuille kaupunkiruhtinaille, välistä erinäisille aatelisperheille.

* * * * *

Babylonian valtauksen jälkeen olisi vuoro oikeastaan ollut Egyptin. Mutta Kyyros saikin, kuten näyttää, tarpeeksi tekemistä niistä hurjista paimentolaiskansoista, jotka asuivat Jaksartes-joen takana ja tekivät sieltä ikäviä tervehdyskäyntejään koillisen Persian sivistyskeitaille. Egyptin sotaretken valmistelut hän sen sijaan jätti poikansa Kambyseen huoleksi.

* * * * *

Vuosikymmen sen jälkeen kuin Kyyros oli kukistanut Babylonian valtakunnan, hänen sankariuransa katkesi. Tarun mukaan hän kaatui sotaretkellä massageetteja vastaan, joka urhoollinen paimentolaiskansa asui Kaspian meren itäpuolella olevilla aroilla. Tästä yrityksestä kertoo Herodotos: »Massageetteja hallitsi tähän aikaan, puolisonsa kuoleman jälkeen, Tamyris niminen nainen. Kyyros lähetti nyt lähettiläitä kosimaan häntä teeskennellen aikovansa naida hänet. Mutta Tamyris, joka ymmärsi, että Kyyros ei niinkään paljon kosiskellut häntä kuin massageettien kuningaskuntaa, torjui hänen lähentelynsä. Kun viekkaus ei siis onnistunut, marssi Kyyros Arakses-jokea kohti ja ryhtyi avoimesti sotaretkeen massageetteja vastaan.» Aluksi Kyyroksella näyttää olleen menestystä. Petoksella hänen onnistui saada vangiksi Tamyriksen poika ja tuhota suuri osa massageettien sotajoukosta. Tätä surren poika päätti päivänsä. Saatuaan tiedon näistä onnettomuuksista massageettien kuningatar kirjoitti Kyyrokselle kirjeen ja kehoitti häntä lähtemään pois hänen maastansa. »Jos et sitä tee», hän kirjoitti, »vannon minä nimessä auringon, massageettien herran, että sinä minun toimestani, niin kyllästymätön kuin oletkin, saat juoda verta kylliksi.»

Hänen uhkauksensa täyttyikin. Kyyroksen sotajoukko lyötiin, eikä yksin hän itse, vaan useimmat hänen sotureistansakin kaatuivat. Tamyris täytti nyt nahkasäkin ihmisen verellä ja etsi kuolleiden persialaisten joukosta Kyyroksen ruumiin. Löydettyään sen hän pisti hänen päänsä säkkiin, herjasi ruumista ja sanoi: »Sinä olet tuhonnut minun elämäni ottamalla poikani petoksella vangiksi. Mutta sinulle annan minä nyt verta kylliksesi, kuten olen uhannut.»

* * * * *

Eräs aikamme parhaita Persian historian tuntijoita kokoaa suunnilleen seuraaviin sanoihin arvostelunsa persialaisten suurimmasta kuninkaasta: Kyyros ansaitsee nimen Suuri. Valloittajana hän on paljoa suurempi kuin kaikki Assyrian, Babylonian ja Egyptin hallitsijat ja hän on luonut elinvoimaisen maailmanvallan. Valtiomiehenä hänellä ei aikaisemmin ole ollut vertaistaan. Hänellä oli kauas kantava valtiollinen katse. Vastoin vanhaa perinnäistapaa hän jätti kukistamillensa maille jonkinlaisen itsenäisyyden; ja joskin tämä itsenäisyys oli vain näennäistä, se joka tapauksessa mairitteli voitettuja kansoja. Ja miten erilaista olikaan hänen ja aikaisempain voittajain tapa kohdella kukistettujen kansojen uskonnollisia tunteita! Miten suurta edistystä merkitsikään Kyyroksen valistunut kunnioitus toisten kansojen uskontoa kohtaan verrattuna Assyrian kuningasten Assur jumalan kunniaksi harjoittamaan murhaamiseen ja silpomiseen! Baabelissa hän rinnatusten poikansa kanssa uhrasi Mardukille ja Jerusalemissa hän auttoi juutalaisia Jahven temppelin rakennuskustannuksissa.

Lopuksi Kyyros ansaitsee kunniasijan maailmanhistorian kuvagalleriassa myöskin lainsäätäjänä sellaisten miesten kuin babylonialaisten Hammurapin ja kreikkalaisten Solonin rinnalla. Suurin edistysaskel hänen työssään oikeuden inhimillistämiseksi oli se, että hän kielsi omankäden koston ja jätti rankaisemisen valtion tuomioistuinten huostaan.

KAMBYSES.

Kyyroksen pojan ja seuraajan Kambyseen aikana tuli vuoro kolmannen niistä mahtavista valtioista, jotka olivat liittyneet yhteen pannakseen sulun persialaisten etenemiselle länttä kohti, nim. Egyptin. Sota tätä maata vastaan oli, kuten olemme nähneet, päätetty jo Kyyroksen eläessä, mutta vasta hänen seuraajansa aikana voitiin siihen ryhtyä. Varustukset valmiiksi saatuaan Kambyses samosi Niilin suistomaahan, missä Egyptin pääkaupunki silloin oli. Erään Niilin suuhaaran rannalla taisteltiin verinen taistelu, joka päättyi Egyptin sotajoukon tappioon ja pakoon.[9] Kun sitten lyhyen aikaa oli piiritetty Memfistä, saatiin viimein faarao, Psammetik III, vangiksi, ja egyptiläiset tunnustivat Kambyseen hallitsijakseen vuonna 525 e.Kr. Sillä aikaa Persian laivasto, johon kuului Foinikian kaupunkien ja Vähä-Aasian kreikkalaisten siirtokuntain sotalaivoja, oli pitänyt kurissa Egyptin laivastoa.

Menestystänsä Kambyses ei ollut saavuttanut yksistään asevoimin — Egyptin armeijassa ja laivastossa ilmenneellä kavalluksella oli suuri osa. Näissä salaisissa selvittelyissä olivat myöskin Siinain niemimaan arabialaiset olleet mukana. He varustivat näet Persian sotajoukon vedellä, mikä oli aavikkojen halki marssittaessa kaikkein tärkeimpiä tarvikkeita.

Egyptin valtauksen perästä Kambyses teki sotaretken etelään, sitä maata vastaan, missä asuivat »pitkäikäiset aithiopialaiset», joiden sanottiin olevan tavattoman kookkaita ja saavuttavan 120 vuoden iän ja ylikin siitä. Yrityksessä persialaiset kärsivät suuria häviöitä.

Herodotos kertoo, että Kambyses valmisteli »sotaretkeä lähettämällä miehiä maata vakoilemaan, tekosyynä lahjojen vienti Kambyseeltä sen kuninkaalle.

Kerrotaan aithiopialaisten tapana olleen valita kuninkaakseen miehistä kookkain ja voimakkain. Kun miehet tulivat aithiopialaisten kuninkaan luo, he sanoivat: »Kambyses, persialaisten kuningas haluaa tulla sinun ystäväksesi ja liittolaiseksesi ja on senvuoksi lähettänyt meidät tänne tuomaan näitä lahjoja.» Mutta aithiopialainen osoitti, että hän älysi heidän tulonsa tarkoituksen, ja lisäsi: »Persialaisten kuningas ei ole oikeamielinen mies, sillä muuten hän ei haluaisi toisten maata eikä koettaisi saattaa orjuuteen ihmisiä, jotka eivät ole tehneet hänelle mitään pahaa. Antakaa hänelle tämä jousi ja sanokaa hänelle näin: »Aithiopialaisten kuningas antaa persialaisten kuninkaalle sen neuvon, että vasta sittenkuin persialaiset niin helposti kuin minä kykenevät jännittämään tämän suuruisen jousen, vasta sitten hän lähteköön suuren suurin sotajoukoin retkelle pitkäikäisiä aithiopialaisia vastaan. Mutta siihen saakka kiittäköön hän jumalia, jotka eivät herätä aithiopialaisten lapsissa ajatusta anastaa vierasta aluetta omansa lisäksi.» Sitten hän pilkkasi Persian kuninkaan lahjoja ja kysyi lopuksi vakoojilta muun muassa, mitä heidän kuninkaansa tavallisesti söi, ja kuinka kauan persialainen enintään voi elää. He vastasivat, että hän söi vehnästä tehtyä leipää, jota viljaa maa kasvoi, jos sitä lannoitettiin. Ja mitä persialaisten ikään tuli, niin kahdeksankymmentä vuotta oli ihmisiän pisin mitta. Tähän aithiopialainen vastasi, ettei hän ihmetellyt heidän ikänsä lyhyyttä, koska he söivät lantaa. Oman kansansa saavuttaman korkean iän hän luki sen ansioksi, että heidän ravintonaan oli keitetty liha ja juomanaan maito. Sitten hän vei heidät kaivon luo, joka oli oikea nuorennuslähde. Sen vesi oli lienteätä kuin öljy ja tuoksui kuin orvokki ja oli niin kevyttä, että mikään ei pysynyt sen pinnalla, ei edes puu, vaan kaikki vajosi pohjaan. Toisen Aithiopian merkillisyyden vakoojat saivat nähdä vankilassa. »Siellä olivat», Herodotos kertoo, »kaikki kultaisissa kahleissa. Aithiopiassa on näet kupari harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin mikään muu.»

Kun vakoojat palasivat Kambyseen luo, tuli tämä samalla kertaa niin katkeroituneeksi ja uteliaaksi, että hän lähti liikkeelle malttamatta koota edes tarpeellisia ruokavaroja, vaikka hänen, kuten Herodotos sanoo, »oli marssittava maailman loppuun». Aivan kuin raivoissaan ja suunniltaan hän lähti liikkeelle, heti kuin oli kuullut vakoojain sanat. Ennenkuin sotajoukko oli kulkenut viidennen osan matkaa, olivat kaikki ruokavarat lopussa. Niin kauan kuin miehet voivat löytää jotakin maasta, he elättivät itsensä ruoholla ja yrteillä. Mutta kun he tulivat erämaahan, tekivät muutamat heistä hirmuisen teon. He ottivat arvalla joka kymmenennen miehen ja söivät suuhunsa. Kun Kambyses kuuli, että he söivät toisiansa, hän kauhistui. Hän jätti sikseen retken aithiopialaisia vastaan ja lähti paluumatkalle ja saapui Memfikseen menetettyään paljon miehiä.»

Kelpo Herodotos on tässä niinkuin usein muulloinkin iskenyt kirveensä kiveen. On näet todisteita siitä, että Kambyseen Aithiopiaan tekemä retki ei ollut niinkään suunnittelematon, kuin Herodotos väittää, vaan että hän päinvastoin etukäteen oli perustanut varastopaikkoja aina niin kauaksi kuin kolmannen putouksen seuduille. On kyllä totta, että Kambyseen täytyi lähteä peräytymisretkelle, mutta se ei johtunut Aithiopiassa kärsityistä vastoinkäymisistä, vaan levottomuutta herättävistä tiedoista, että Persiassa oli syntynyt vaarallinen kapina.

Kun Kambyses palasi Memfikseen, vietettiin siellä parastaikaa suurta ilojuhlaa sen johdosta, että papit olivat löytäneet uuden Apis-härän. Kadut vilisivät iloisia, juhlapukuisia ihmisiä. Mutta Kambyses, joka oli menettänyt tyyneytensä sotaretken epäonnistumisen johdosta, luuli, että egyptiläiset iloitsivat hänen vastoinkäymisistään. Mielettömän katkeroituneena hän kutsutti Apiksen papit eteensä. Mutta kun kuningas purki vihaansa egyptiläisten vahingonilon johdosta, he selittivät hänelle, että kansan riemu johtui siitä, että heidän jumalansa oli jälleen ilmestynyt heille. Silloin hän käski pappeja tuomaan tuon jumalan hänen eteensä. He menivät noutamaan Apista.

»Kun papit toivat Apiksen», sanoo Herodotos, »veti Kambyses aivan kuin puolihulluna esille miekkansa ja yritti pistää sillä Apista vatsaan, mutta osui kupeeseen. Silloin hän nauroi ja sanoi papeille: »Te yksinkertaiset oliot! On siis jumalia, jotka ovat lihaa ja verta ja joihin teräs pystyy. Sellainen jumala voikin olla kyllin hyvä egyptiläisille!» Sitten hän ruoskitutti pappeja ja kielsi egyptiläisiä kuolemanrangaistuksen uhalla jatkamasta juhlaa. Apis-härkä sai kuolla veren vuotoon, mutta papit hautasivat sen salaa.

Herodotos on saanut nämä tietonsa egyptiläisiltä. Niiden todenperäisyyttä on meidän aikanamme voitu tutkia, Mariettei'n ansiosta, joka löysi Apis-härkäin hautauspaikan. Hän löysi sieltä kaksi hautakirjoitusta Kambyseen aikaisista pyhistä eläimistä. Niistä käy selville, että toinen eläin kuoli Kambyseen ollessa Aithiopian retkellään ja että tämän Apiksen lähin seuraaja eli yli Kambyseen ajan. Ainoan Kambyseen aikana kuolleen Apiksen hautakivessä kerrotaan, että Kambyses itse hautautti pyhän eläimen juhlallisesti, ja kuningas on siinä kuvattu Apista rukoilemassa. Toinen Herodotoksen kertomusta vastaan ratkaisevasti puhuva todistuskappale on miehen hautakivi, joka Kambyseen aikana oli Saȋs kaupungin ylipappina. Kivi on nykyisin Vatikaanin museossa Roomassa. Miehen elinaikanansa piirrättämä hautakirjoitus todistaa, että Kambyses oli suhtautunut hienotunteisesti egyptiläisten uskonnollisiin tapoihin. Jos hän olisi tehnyt niin kuohuttavan rikoksen, mitä Apiksen murha egyptiläisten silmissä oli, hän olisi ehdottomasti saanut korkealta pappismieheltä vallan toisenlaisen arvostelun. Kertomus niin tästä kuin muistakin Kambyseen tekemistä häpeällisistä tihutöistä on ilmeisesti tulosta erinäisten egyptiläispiirien katkeruudesta vallananastajia kohtaan. Siten vihaa uhkuva perintätieto on aina meidän päiviimme saakka saanut Kambyseen esiintymään historiassa julmana tyrannina, mitä häpeällisinten tekojen tahraamana. Hänen kerrottiin murhanneen veljensä, surmanneen parhaan ystävänsä pojan ja vihapäissään potkineen vaimoansa, niin että tämä sai keskenmenon ja kuoli.[10] Hautoja ja temppeleitä hän muka häpäisi ja päästi aina ivanaurun, kun oli tehnyt oikein roistomaisen teon.

Apis-historiasta saamamme totuudenmukaiset tiedot saivat ehdottomasti epäilemään noita herjauksia. Se tieto, jonka Herodotos antaa Kambyseen viimeisistä hetkistä onkin vallan toista laatua kuin hänen elämänsä kuvaus. Siinä ei puhu veren tahraaman tyrannin, vaan kuolevaisen maanisän ääni.

Veljensä hän kuitenkin raivautti pois tieltänsä, mutta tätä tekoa lieventää se, että surmattu oli kapinoitsija, ja sellaisten suhteen oli tuohon aikaan laulu lyhyt.

Joka tapa uksessa Kambyses oli kovempi ja väkivaltaisempi luonteeltaan kuin Kyyros. Se ilmenee hänen sisäpolitiikassaan, joka selvästi pyrki mahtikäskyllä sulattamaan ennen itsenäiset valtiot, jotka Persian valtakunnan muodostivat, yhtenäisvaltioksi, jossa suurkuninkaan tahdon piti määrätä kaikki. Kambyseen hallitustoimet osoittavat, että hän luopui Kyyroksen inhimillisemmästä hallitusperiaatteesta antaa valtakunnan eri osien säilyttää huomattavan suuri itsenäisyys. Hallinnon keskitys ja rajaton yksinvalta olivat Kambyseen päämääränä. Onkin kuvaavaa, että persialaiset nimittivät Kyyrosta »isäksi», mutta Kambysesta »valtiaaksi.»