Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Maurice Croiset, La civilisation hellénique.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Reden und Vorträge.
Tähän kappaleeseen:
Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.
A. Fairbanks, A handbook of greek religion.
Otto Kern, Ûber die Anfänge der hellenischen Religion. Martin P:n
Nilsson, Olympen.
Martin P:n Nilsson, Den grekiska religionens historia. (Laaja kirjallisuusluettelo.)
Martin P:n Nilsson, Hellas' arv.
Erwin Rohde, Psyche. Seelenkult und Unsterblichkeitsglaube der Griechen.
Hugo Bergstedt, Den klassiska gudavärlden i svensk diktning. (Verdandin kirjasia n:o 252.)
SANKAREJA JA SANKARISATUJA.
Jumalien ja ihmisten välillä olivat herokset eli sankarit, joiden urotyöt antoivat aiheita moniin taruihin ja lauluihin. Heroksia luultiin yleisesti jumalan ja maallisen naisen tahi jumalattaren ja maallisen miehen jälkeläisiksi. Heroksia olemme tavanneet Troian sodan sankaritaruissa, ja heihin kuului myöskin Theseus. Useita näistä sankariolennoista tapaamme tuonnempanakin suurten kreikkalaisten murhenäytelmänkirjoittajain teoksissa.
Kaikkein kauneimpia sankaritaruja on kertomus
ORPHEUS JA EURYDIKE
Traakiassa eli monta tuhatta vuotta sitten Orpheus-niminen laulaja, joka oli laulunjumalattaren, sankarirunon runottaren Kalliopen poika. Hän lauloi ja soitti niin ihmeellisen kauniisti ja hurmaavasti, että metsän pedotkin kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Samoin tekivät metsän puut, yksinpä kova kalliokin. Soinnukkailla sävelillään hän hillitsi myrskyn, ja meren aallot asettuivat. Sanottiin itse jumalien lahjoittaneen hänelle ihmeellisen lyyryn, jolla hän soitti.
Orpheus eli onnellisena vaimonsa Eurydiken kanssa. Mutta eräänä päivänä kohtasi heitä onnettomuus. Myrkyllinen käärme puri Eurydikeä, joka siitä heitti henkensä, ennenkuin apua saatiin. Rajaton oli Orpheuksen suru. Tätä lieventääkseen hän etsi syrjäisiä paikkoja, ja siellä hän valitti kallioille ja metsän puille suruansa ja kaihoansa. Vihdoin hän päätti astua manalaan ja rukoilla Hadesta, että tämä antaisi hänelle takaisin hänen rakkaan puolisonsa.
Jylhän vuorenrotkon läpi ja pitkää maanalaista käytävää kuljettuaan hän saapui Styks-joelle ja pääsi Khārōnin lautalla toiselle rannalle. Hetken perästä hän oli salissa, jossa Hades puolisoineen istui valtaistuimellaan. Ankara oli muodoltaan manalan valtias kysyessään, miten Orpheus oli kuoleman kutsumatta tohtinut tunkeutua hänen valtakuntaansa. Orpheus ei vastannut, vaan tarttui lyyryn kieliin ja ilmaisi kaihoisin soinnuin syvän surunsa. Sitten hän lauloi laulun, joka niin valtavasti tulkitsi hänen tunteensa, että Hades ja hänen puolisonsa heltyivät ja lupasivat, että Eurydike saisi seurata häntä takaisin maan päälle. Kuitenkin vain yhdellä ehdolla: Orpheus ei saisi kääntyä häntä katsomaan, ennenkuin hän oli päässyt manalasta päivän valoon. Jos hän tuskan tai kaipauksen valtaamana unohtaisi lupaukseen liittyvän ehdon, hän menettäisi hänet ikuisiksi ajoiksi.
Onnellisena Orpheus lähti sieltä, vakaasti päättäen olla taakseen katsomatta, ennenkuin olisi ehtinyt takaisin maan päälle. Onnellisesti sivuutti hän Kerberos-koiran, kauhean kolmipäisen hirviön, joka vartioitsi Hadeksen porttia.
Laulajan tarvitsi vain näppäillä muutamia sointuja lyyryllään, niin koira heti vaikeni eikä edes murahtanut.
Koko vaelluksen aikana Orpheus oli kuulevinaan takanaan Eurydiken askeleita. Jo oli hän niin lähellä manalan uloskäytävää, että hän näki päivänvalon loistavan sisään. Mutta silloin oli yhtäkkiä kuin askelten kaiku hänen takanansa olisi vaiennut. Tuskan vallassa hän katsahti taakseen: tuossahan seuraa puoliso häntä kintereillä! Mutta hänen vieressään seisoo Hermes, sielujen saattaja, kutsuen hänet takaisin manalaan. Hän on jo tarttunut Eurydiken käsivarteen viedäksensä hänet mukanaan. Orpheus ojentaa rakastettuansa kohti käsivartensa toivoen voivansa pitää hänet luonansa. Turhaan — hän hapuilee vain tyhjää ilmaa, mutta armaan puolisonsa hän näkee häipyvän kaukaiseen etäisyyteen. Hän kuulee vain, kuinka hän heikolla äänellä kuiskaa hänelle jäähyväiset ainaiseksi.
Kauan hän seisoi kauhusta kangistuneena ja katseli hänen jälkeensä. Vihdoin hän havahtui huumauksestaan ja vaelsi uudestaan manalaan. Mutta nyt oli Kharon taipumaton, vaikka Orpheus kuinkakin pyysi ja rukoili päästäkseen lautalla Hadeksen asuntoon. Vasta kuin kuolema vihdoinkin kutsui laulajan sinne, saattoi hän jälleen yhdistyä rakkaaseen Eurydikeensa.
SATU HERKULEESTA.
Herkules, jota kreikkalaiset nimittivät Hērakleeksi, oli voimiltaan kaikkia muita muinaistarujen sankareita kuuluisampi. Hänen isänsä oli Zeus, ja äiti oli Theban kuningatar. Jo kehdossa kerrotaan Herkuleen antaneen näytteen voimastaan. Eräänä päivänä tavattiin hänet makaamassa tyytyväisenä iso käärme kummassakin kädessä. Ne hän oli sormin kuristanut kuoliaaksi, kun pedot tulivat madellen tappaakseen hänet.
Nuorukaiseksi varttuneena hän paimensi isänsä karjoja. Eräänä päivänä karjoineen samoillessaan hän tuli tienhaaraan, missä kohtasi kaksi jumalatarta. Toinen oli kaunis ja lupasi nuorukaiselle nautintorikkaan elämän, jos hän tahtoisi seurata häntä. »Ken olet?» Herkules kysyi. »Olen nautinnon jumalatar», tämä vastasi. Toinen jumalatar oli muodoltaan ankara ja totinen. Se oli hyveen jumalatar. Hän sanoi nuorukaiselle: »Tie, jolle tahdon viedä sinut, on täynnä vaivoja ja kärsimyksiä, mutta sen lopussa odottaa sinua kuolematon sankarimaine ja sija Olympoksen jumalain joukossa.»
»Sinut otan oppaakseni kautta elämän», sanoi Herkules.
Kohtalon päätöksestä oli Herkuleen mentävä palvelemaan Mykenen raukkamaista Eurystheus-kuningasta ja suoritettava kaksitoista kuninkaan määräämää mitä vaikeinta tehtävää. Vasta sen tehtyään pääsisi hän vapaaksi Eurystheuksen orjuudesta. Herkuleen onnistui suorittaa kaikki tehtävät, ja muisto niistä elää sadussa kertomuksena Herkuleen kahdestatoista urotyöstä.
Hänen ensi tehtävänsä oli tappaa Nemean jalopeura. Nemean kaupungin seuduilla Argoliksen maakunnassa teki kauhea jalopeura suuria tuhoja. Ei kukaan ollut voinut surmata sitä, sillä sen nahkaa eivät nuolet ja keihäät pystyneet lävistämään. Mutta Herkules antoi pedolle niin voimakkaan iskun nuijallaan, että se vaipui tunnottomana maahan, ja ennenkuin se oli ehtinyt tointua, Herkules oli molemmin käsin tarttunut sitä kurkkuun ja piti petoa näin, kunnes se kuristui kuoliaaksi. Jalopeuran vuotaa hän käytti sitten suojaviittanaan.
Jonkin ajan perästä hän kävi Lernan hydran (vesikyyn) kimppuun. Se oli kauhea käärmeenkaltainen monipäinen hirviö, joka asusti samassa maakunnassa Lernan rämeissä. Herkules hakkasi ensin poikki muutamia hydran päitä, mutta jokaista poikkihakattua kohti kasvoi heti kaksi uutta päätä sijaan. Silloin hän käski erästä aseveljeään hankkimaan kekäleitä ja kärventämään haavat, aina sitä mukaa kuin hän hakkasi päät poikki. Kun hirviö lopulta makasi maassa hengettömänä, hän kastoi nuolensa sen myrkkyyn, niin että ne ehdottomasti tappoivat sen, johon ne sattuivat.
Näin Herkules suoritti toisen vaikean tehtävän toisensa perästä. Aivan mahdottomalta näytti yhtenä päivänä puhdistaa Augeias-kuninkaan tallit, joihin monen tuhannen eläimen lanta oli saanut kokoontua kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Mutta Herkules ratkaisi tehtävän johtamalla Alpheios-joen tallien läpi. Hetken kuluttua oli kaikki lantaläjät poishuuhdottu.
Suurta kunniaa tuotti Herkuleelle Hesperidien kultaomenain noutaminen. Hesperidit, illan tyttäret, asuivat kaukaisimmassa lännessä, maan äärillä, ihanassa puutarhassa, missä kasvoi kultaisia omenoita kantava puu, jota kauhea lohikäärme vartioitsi. Matkalla sinne Herkules kohtasi jättiläisen, joka vaati häntä kaksintaisteluun. »Olen Antaios», hän sanoi, »ja äitini on Maa. Kaikkien muukalaisten on taisteltava kanssani, ja heidät kaikki minä surmaan. Niin on sinunkin käyvä.»
Näin sanoen hän hyökkäsi Herkuleen kimppuun, mutta ankaran painin jälkeen tämä heitti vastustajansa maahan. Heti hän kuitenkin nousi ylös uusin, entistä suuremmin voimin. Tämä toistui moneen kertaan. Viimein Herkules ymmärsi, että Antaios vain voimistui joka kerta, kun hän kosketti maa-emoaan. Sentähden hän nosti seuraavalla kerralla jättiläisen korkealle ilmaan eikä heittänyt häntä maahan, vaan piti häntä tässä asennossa niin kovassa puristuksessa, että hän tukehtui.
Vihdoin Herkules saapui maailman etäisimpiin ääriin, missä Atlas-jättiläinen hartioillaan kantoi taivaan kantta. Herkuleen kehoituksesta hän suostui menemään puutarhaan ja tuomaan kultaomenat, jos Herkules sillä välin kantaisi taivaan kantta. Mutta kun jättiläinen palasi omenat kerallaan, ei hänellä ollut lainkaan halua ottaa raskasta taakkaansa uudelleen hartioilleen. »No», sanoi Herkules, »niin ollen on minun kai edelleen hoidettava sinun tehtävääsi. Auta minua vain hetkinen, kunnes lasken tyynyn sen alle hartioilleni!» Sitä pientä apua Atlas toki ei tahtonut kieltää häneltä. Mutta heti kuin Herkules tunsi vapautuneensa taakastaan, hän lähti pois vieden omenat mukanaan ja jätti Atlaan taivaankantta kantamaan.
Viimeinen Eurystheuksen Herkuleen suoritettavaksi määräämistä töistä oli tuoda manalasta Kerberos-koira. Vaikka Herkules oli rohkea, hän kuitenkin sykkivin sydämin lähti taipaleelle varjojen synkkään maailmaan. Ja ellei Hermes, jumalten sanansaattaja, olisi ollut hänen apunaan, niin hän varmaan ei olisi onnistunut. Kun Herkules ja Hermes saapuivat musta-aaltoiselle Styks-joelle, kieltäytyi Kharon laskemasta heitä yli, mutta Hermes pakotti hänet siihen. Joen toisella rannalla ojennettiin heille, samoinkuin kaikille vainajille, pikarillinen vettä unholan virrasta. Mutta Herkules varoi juomasta sitä. Vihdoin molemmat vaeltajat tulivat Hadeen luo, joka Hermeen pyynnöstä salli Herkuleen hetkeksi viedä Kerberoksen maan päälle.
Oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty saada mukaansa tuo kolmipäinen raju peto, jonka päistä hiusten asemesta kiemurteli käärmeitä. Silmät raivosta hehkuen hirviö ryntäsi Herkulesta kohti, kuin olisi se tahtonut särkeä kahleensa, ja nosti haukunnan niin ankaran, että koko manala vapisi perustuksiaan myöten ja kaikki varjot kauhun valtaamina pakenivat. Mutta Herkules ei tuosta säikähtynyt, vaan heittäytyi takaapäin pedon päälle ja kietoi kätensä sen kolmen kaulan ympäri, kunnes koira tunsi tavanneensa väkevämpänsä. Silloin Herkules antoi sen jälleen vapaasti hengittää, ja nyt oli hirviö kesytetty. Pelosta vavisten se ryömi Herkuleen jalkoihin ja alistui hänen talutettavaksensa. Kun Herkules sitten näytti Kerberoksen Eurystheukselle, tämä oli jähmettyä kauhusta, ja käski heti paikalla viedä pedon takaisin manalaan. Herkules teki niin. Kun hän palasi manalan portille, laski hän koiran vapaaksi, ja kahleet perässä laahaten Kerberos syöksyi sisään pimeästä käytävästä.
Nyt Herkules oli päässyt vapaaksi Eurystheuksen palveluksesta, mutta silti hän ei vetäytynyt rauhaan, vaan lähti taistelemaan toisia vahingollisia hirviöitä vastaan ja eri tavoin auttamaan ihmisiä. Puolisokseen hän otti kauniin kuninkaantyttären Deianeiran. Kerran tämän kanssa kulkiessaan hän saapui vuolaalle virralle. Kun Herkules mietiskeli, miten saada puolisonsa ylitse, tuli eräs Nessos-niminen kentauri, joka oli puoleksi ihminen, puoleksi hevonen, tarjoutuen ottamaan Deianeiran selkäänsä ja viemään hänet yli. Sekä Herkules että hänen puolisonsa olivat kiitollisia avusta. Mutta kun kentauri oli uinut toiselle rannalle, lähti hän nelistämään pois Deianeira selässään. Herkules ampui silloin hydran vereen kastetun nuolen Nessokseen. Kuollessaan kentauri mietti kostoa. Hän kehoitti Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti hänen haavastaan. »Jos Herkules joskus hylkäisi sinut», hän sanoi, »sinun ei muuta tarvitse kuin sivellä vertani hänen vaatteilleen, niin hänen rakkautensa sinuun uudistuu.» Omaksi ja Herkuleen onnettomuudeksi Deianeira uskoi, mitä kentauri sanoi.
Jonkin ajan kuluttua Herkules otti erään nuoren ja ihanan kuninkaantyttären sotavangiksi. Silloin Deianeira mustasukkaisena siveli Nessoksen verta upeaan pukuun, jonka hän oli ommellut puolisolleen. Mutta veri oli Herkuleen nuolen myrkyttämä, ja tuskin oli uros pukenut ylleen uuden puvun, ennenkuin mitä kauheimmat tuskat valtasivat hänet. Puku liimaantui ruumiiseen kiinni, ja kun hän koetti riistää sitä yltään, lähti sen mukana kokonaisia lihakimpaleita. Silloin hän ymmärsi, että hänen oli kuoleminen, ja käski poikansa rakentaa rovion, jonka liekeissä hän päätti maallisen vaelluksensa. Mutta hänen sielunsa nousi Olympokseen, jossa jumalat ottivat hänet vastaan, ja Zeus ja Hera antoivat hänelle vaimoksi tyttärensä Hēbōn, iäisen nuoruuden jumalattaren.
Kirjallisuutta:
Claes Lindskog. Kreikkalaisia jumalaistaruja.
DELPHOIN ORAAKKELI.
Jumalat ilmaisivat ihmisille tahtonsa enteillä, ennen kaikkea oraakkelien kautta.[48] Kuuluisimmat näistä pyhäköistä olivat Zeuksen oraakkeli Epeiroksen Dodonassa, missä tiedustelijat saivat vastauksen ikivanhan pyhän tammen huminasta, ja Apollonin Delphoissa, joka oraakkeli kauan oli etevin koko maailmassa. Itse paikka, jossa Apollonin pyhäkkö muinoin sijaitsi, virittää mielen hartaaksi ja haaveelliseksi. Pilvenkorkuisen Parnassoksen alarinteellä, yllänsä äkkijyrkät kallionseinämät ja alla syvä kuilu, sijaitsi muinainen Delphoi, eristettynä maailman hyörinästä, puserrettuna jylhien, melkeinpä kauhistuttavien vuorten väliin. Täällä ollaan suuren hiljaisuuden maailmassa, alkuvoimien parissa. Täällä muinaisajan ihmiset elelivät jokapäiväistä elämäänsä paimenina, öljypuiden ja viiniköynnösten kasvattajina, allaan pohjattomat syvyydet, taistellen petoeläinten kanssa. Ihminen ei missään muussa paikassa tuntenut itseään siinä määrin jumalvoimista riippuvaksi kuin täällä. Täällä ollaan lähellä luonnon ja heräävän jumalanpalvonnan salaisuuksia, lähellä sitä astetta ihmiskunnan elämässä, jolloin palveltiin kiviä ja pyhiä puita, lähellä alkuaikaa, ennenkuin Apollon, valon jumala, oli ottanut haltuunsa nämä jylhät seudut, missä maanjumalatarta aikaisemmin palveltiin alkeellisin menoin; niin onkin helpompi käsittää Pythian, Apollonin papittaren, pyhää haltioitumista.[49]
Mutta sen ikivanhan palvontapaikan yläpuolella, jonka Apollon teki pyhäkökseen, Parnassoksen huipulla, bakkantit viettivät hurjia orgioitaan Dionysoksen kunniaksi. Valtavan korkeutensa, metsiensä, lirisevien vuoripurojensa, tippukivien verhostamien luoliensa tähden kreikkalaiset pitivät tätä huipussaan hopealta hohtavaa vuorta Dionysoksen ja bakkanttien, Panin ja nymfien arvon mukaisena asuntona. Siihen vuoden aikaan, jolloin pimeys näytti olevan voittamaisillaan valon, he kokoontuivat Delphoista, Boiotiasta ja Attikasta hurjiin yöllisiin karkeloihin, heiluttaen soihtuja ja thyrsossauvoja, hajalla hapsin, pyhät käärmeet käsissään, kimeäin ja kumisevien rumpujen soidessa. Tässä »pyhässä hurmiotilassa» he luulivat sielunsa vapautuvan ruumiista ja yhdistyvän jumalaan, niin että he saattoivat nähdä tulevaisuuteen ja profetoida.[50]
Mutta alempana Parnassoksella oli valonjumalan palvojilla paikkansa. Koko helleeniläismaailmasta, vielä kauempaakin he kokoontuivat hänen temppeliinsä pyytämään jumalalta neuvoa ja apua suurissa ja pienissä huolissa. He kysyvät häneltä, tuleeko hyvä vai huono viljavuosi, tuleeko heidän ostaa orja, pitääkö heidän mennä naimisiin vai eikö. Ja kun mies on ottanut tuon ratkaisevan askeleen, saattaa tapahtua, että hän pyytää selvitystä huolestuttavaan kysymykseen, kantaako hänen vaimonsa sydämensä alla hänen vai toisen miehen lasta. Toinen haluaa tietää, uskaltaako hän lainata rahoja sille ja sille miehelle, ja kolmas voi esittää sellaisia kysymyksiä kuin muuan mies teki Zeuksen oraakkelille Dodonassa: »Kuka on varastanut patjani ja päänalukseni?»
Mutta kaupungeista ja valtioista saapuu kokonaisia lähetystöjä tiedustelemaan oraakkelilta jumalien tahtoa, kun taivaanmerkkejä ja muita ihmeellisiä enteitä on ilmestynyt, kun nälänhätä ja rutto raivoaa, ja kun on ratkaistava tärkeitä valtiollisia kysymyksiä.
Ennenkuin pyhiinvaeltajat astuvat sisään Apollonin temppeliin, he puhdistautuvat lauluissa ylistetyn Kastalian lähteen kristallikirkkaissa »hopea-aalloissa» ja uhraavat senjälkeen pyhäkön edustalla olevalla alttarilla.
Temppelin eteisessä mieli virittyy hartauteen ja ajatteluun kultakirjaimin kirjoitetuista mietelauseista, joita on luettavana seinillä. Niitä pidetään Kreikan seitsemän viisaan sepittäminä, ja niissä saarnataan maltillisuutta ja kohtuullisuutta. Ylimielisyyttä helleenit pitävät suurimpana syntinä. Ei kukaan voi siihen määrin suututtaa jumalia kuin ihminen, joka ei tahdo myöntää mitään rajoja omalle tahdolleen. Oman rajoituksensa tajuaminen on sentähden jokaisen kuolevaisen ensimmäinen velvollisuus, ja Apollonin pyhäkön piirtokirjoitusten joukosta lukee ensimmäisenä kehoituksen: »Tunne itsesi!»[51] Näiden viisaudensanojen rinnalla loistaa mietelmä: »Kohtuus kaikessa!» ja samaa merkitsevät varoitussanat: »Ei missään liioittelua!» Näihin mietelmiin sisältyy parasta, mitä helleeninen henki on keksinyt. Kohtuullisuus, itsehillintä, itsensä voittaminen olivat päähyveitä, jotka tarkoin erottivat helleenit »barbaareista».
Muiden Kreikan seitsemän viisaan lausumia mietelmiä, joista huokuu syvästi tunnettua elämänkokemusta, ovat esim. nämä: »Onneton on vain se, joka ei voi kestää onnettomuutta», ja »Varmuus on turmion edelläkävijä».
Vastaukset kyselyihinsä pyhiinvaeltajat saivat temppelin kaikkein pyhimmästä, jonne heitä itseään ei kuitenkaan koskaan laskettu. Siellä Pythia, Apollonin papitar, istui kolmijalalla »maan kidan» päällä, joka johti maanalaiseen luolaan. Pythian tuli olla vapaasukuinen delphoilainen neitsyt ja vihkiä elämänsä siveydelle. Horrostilaan vaipuneena, kuten nykyajan medio, hän lausui sekavia sanoja, jotka Apollonin papit merkitsivät muistiin ja sommittelivat ajatuksia sisältäviksi. Roomalaisajalla sanottiin, että hänen haltioissaolonsa aiheutui vuoren halkeamista nousevista höyryistä, jotka sumensivat hänen mielensä; mutta vanhemmat kreikkalaiset kirjailijat eivät mainitse siitä mitään.
Oraakkelille antoivat arvoa ja valtaa ihmisiin tulevaisuuden ennustukset, mutta varsinkin se, että omantunnontuskissa olevat ihmiset saivat siltä hyviä neuvoja ja apua saavuttamaan rauhan jumalien kanssa. Tämä oli pyhäkön päätehtävä. Lukemattomille sieluille, joita epätietoisuus oli vaivannut, oli siunauksellista, että oraakkeli vihdoin saattoi heidät tekemään päätöksen, jonka he iloisin mielin ja luottamuksin saattoivat panna toimeen, koskapa jumalat olivat sille antaneet vahvistuksensa. Ja voimme olla varmat, että oraakkelin neuvomat toimenpiteet yleensä olivat parhaat, koska sen papit olivat viisaita miehiä, joilla oli paljon elämänkokemusta ja ihmistuntemusta. Heillä oli neuvoja ja keinoja päästäkseen selville neuvon kysyjistä, joiden kohtalon he ottivat käsiinsä. Koska he olivat likeisessä yhteydessä koko helleenisen maailman kanssa, heillä oli myöskin tarkat tiedot asiain tilasta, kun oli ryhdyttävä tärkeihin ratkaisuihin, ja he voivat sentähden antaa parhaimpia neuvoja. Oraakkelilla oli nimittäin osittain eräänlaisia vakinaisia edustajia tärkeimmissä kreikkalaisissa kaupungeissa, osittain lähetettiin tuon tuostakin lähetystöjä eri suuntiin, ja nämä oraakkelin diplomaatit antoivat papistolle tiedon kaikesta, mikä oli tärkeätä valtiollisten ja muiden suuriarvoisten kysymysten arvostelua varten.
Kun lähettiläitä saapui jostakin valtiosta kysymään oraakkelilta neuvoa, Apollonin papit olivat ennakolta saaneet tiedon tilanteesta. Ja oraakkeli oli ottanut kultaiseksi säännöksi valtiollisissa riidoissa koettaa olla hyvissä väleissä vahvimman kanssa. Varmuuden vuoksi papit tekivät tarkkoja muistiinpanoja kysymyksistä ja vastauksista. Nämä merkittiin puutauluihin, jotka ajan mittaan muodostivat kokonaisen temppeliarkiston ja jotka otettiin esille tarpeen sattuessa, esim., kun tiedustelija tuli uudelleen. Sillä tavoin oraakkelinvastausten anto vakiintui tavaksi, jota tarkoin noudatettiin, ja varmaankaan ei mikään voinut olla omiaan valtavammin vaikuttamaan, kuin milloin tiedustelija monen vuoden kuluttua sai aivan saman oraakkelinlausunnon kuin ensimmäisellä kerralla.
Täten oraakkeli arkistoineen oli verrattavissa suureen nykyaikaiseen tiedustelutoimistoon. Ja joskin siellä toisinaan erehdyttiin, niin maine oli yleensä sangen helposti pelastettavissa, koska vastaukset useinkin olivat hämäriä ja monimielisiä. Olisi tosiaan ollut sangen hämmästyttävää, ellei oraakkeli olisi keksinyt jotakin keinoa pulasta selviytyäkseen. Suuren thebalaisen valtiomiehen ja sotapäällikön Epaminondaan mieleen oraakkeli oli teroittanut, että hänen tuli varoa »pelagosta». Ja pelagos merkitsee merta. Mutta Epaminondas kaatuikin Arkadiassa, mahdollisimman kaukana merestä olevassa seudussa. Tästä kiusallisesta tosiseikasta oraakkelin papit selviytyivät huomauttamalla, että erään taistelutanteren lähellä olevan metsän nimi oli Pelagos — tai se sai siitä lähtien sen nimen.
Parempi onni oraakkelilla oli ennustaessaan, että peloponnesolaissota — josta puhumme tuonnempana — tulisi kestämään 27 vuotta. Todellakin se todistaa pappien oikein arvostelleen asiantilan, että he ennakolta arvasivat sodasta tulevan pitkällisen. Kolme kertaa yhdeksän oli tosin vain pysyväinen kaava, jota käytettiin pitkiä ajanjaksoja ennustettaessa, mutta tässä tapauksessa tuo mystillinen luku oli tavattoman onnellisesti valittu. Oraakkelilla oli sillä kertaa onni siinäkin, että se alusta loppuun asti piti sparttalaisten puolta, jotka lopulta voittivatkin sodan. Sitävastoin Apollonin papit suuressa kreikkalaisten ja persialaisten välisessä voimienmittelyssä olivat iskeneet kiveen arvostellessaan persialaisten luvun liian suureksi ja ollessaan sitä mieltä, että valtava hyökkäysarmeija tulisi musertamaan helleenit. Kun nämä kuitenkin kaikesta huolimatta pääsivät voitolle, oraakkeli antoi heidän tietää, että heidän oli kiittäminen voitosta sen sekaantumista asiain menoon yliluonnollisten voimien avulla. Sen jälkeen tuli Apollonin papisto entistään vielä varovaisemmaksi ennustuksiaan sommitellessaan. Ja kun myöhemmin boiotialaiset Epaminondaan etevällä johdolla aivan odottamatta esiintyivät Kreikan johtavana kansana, niin heidän ja oraakkelin välit muuttuivat heti varsin hyviksi, vaikka boiotialaiset monine omine oraakkeleineen aikaisemmin olivat olleet Delphoin pahimpia kilpailijoita.
Oraakkelin historian kauneimpia lehtiä ovat ne, jotka kertovat, mitä se on saanut aikaan yhteiskuntaelämän sivistämiseksi. Varmana lienee kai pidettävä, että Delphoin Apollon on tehokkaasti vaikuttanut verikoston lieventymiseen Kreikassa. Hän on tarjonnut heikoille ja sorretuille apua perustamalla turvapaikkoja, joissa he voivat saada turvaa mahtavia ahdistajia vastaan, elleivät itse olleet syypäitä veritekoon. Näin Apollonin papit ovat harjoittaneet ihmisyyden palveluksessa siunausta tuottavaa toimintaa, joka on verrattavissa keskiaikaisen kirkon vaikutukseen tapojen sivistämiseksi raakojen germaanilaiskansojen keskuudessa.
* * * * *
Kauan Delphoi oli koko Kreikan uskonnollisena ja siveellisenä keskuksena. »Hellaksen liesi», joksi sitä nimitettiin, merkitsi helleeneille samaa kuin Rooma keskiajan kristityille ja Mekka muhamettilaisille. Oli jotakin vertauskuvallista siinä, että paikkaa pidettiin maapallon keskipisteenä, ja tätä ajatusta symboloi temppelin sisällä oleva pyhä, munan puolikkaan muotoinen kivi, jolla oli nimi »omphalos», maan napa. Sen kiven kohdalla kerran kaksi Zeuksen lentoon laskemaa kotkaa tullut oli vastakkain, toinen idästä, toinen lännestä. Pyhän kiven jäljennös oli asetettu temppelin edustalle, ja tämä on löydetty. — Läheltä ja kaukaa tulvaili lahjoja oraakkelille niin runsaassa määrin, etteivät kaikki mahtuneet Apollonin temppeliin. Varakkaammat Kreikan valtiot rakensivat tällöin aarreaittoja paikalle ja säilyttivät niihin jumalalle antamansa lahjat.[52]
Kuuluisin kaikista jumalan kunnialahjoista oli Kroisoksen antama kulta- ja hopealahja, jonka arvo nousi noin 100 miljoonaan markkaan, joukossa aitokultainen jalopeurankuva.
Oraakkelin yleismaailmallista arvoa kuvaavaa on, että kun maanjäristys lähes neljä vuosisataa e.Kr. hävitti Apollonin temppelin ja keräys pantiin toimeen sen uudestaan rakentamiseksi, rahoja tulvaili aina Krimistä saakka, ja faaraokin avusti melkoisella määrällä.
* * * * *
Mutta oli tuleva aika, jolloin Delphoin rikkaudet houkuttelivat jumalattomia miehiä ja kansoja ryöstöön. Traakia- laiset joukkiot hävittivät ja polttivat, roomalaiset sotilaat ja keisarit ryöstivät suunnattomat määrät temppelin aarteita ja taideteoksia, ja yltiöpäiset kristityt kävivät kiivaasti tämän pakanuuden tuen kimppuun. Varsinkin kohdistui hävitystyö temppelin kaikkein pyhimpään, missä Pythia ennusteli. Täällä on hävitetty aina perustuksia myöten. Saattaa kuitenkin olla niinkin, että viimeiset pakanat tahtoivat viedä täältä Apollonin palvonnan suuren salaisuuden mukanaan hautaan. Maanjäristykset ja vesitulvat täydensivät sitten ihmiskätten alullepanemaa hävitystä. Rooman viimeinen pakanallinen keisari, Julianus luopio, joka eli neljännen vuosisadan keskivaiheille e.Kr., koetti valaa uutta eloa Delphoin-kulttiin, mutta Pythia ilmoitti hänelle — muutoin oraakkelin viimeinen vastaus — että »temppeli on maahan Rajoitettu, eikä siellä enää ole Phoibos Apollonilla asuntoa, ennustuksen lähde on mykkä, sen veden kuiske on vaiennut.»
Vihdoin ihmiset rakensivat asuntojaan sille maaperälle, joka muinoin oli ollut valonjumalalle pyhitetty. Siihen paikkaan syntyi kokonainen kyläkunta. Ja kun vuonna 1892 pantiin toimeen suuria kaivaustöitä Ranskan valtion kustannuksella, arkeologit ryhtyivät ensi töikseen siirtämään kylän toiseen paikkaan.
Työstään muinaistutkijat ovat täällä saaneet runsaita satoja, ennen kaikkea kivikirjoituksia, mutta myöskin taide- teoksia ja muinaiskreikkalaisen rakennustaiteen jätteitä. Tuskinpa lienee kaivausta, joka yhtä suuressa määrin kuin tämä on laajentanut tietojamme Kreikan kulttuurista ja historiasta.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Hans Larsson, Claes Lindskog och Martin P:n Nilsson, Athena, bilder ur den hellenska kulturvärlden.
Emil Zilliacus, Pilgrimsfärder i Hellas.
Tähän kappaleeseen:
Emile Bourguet, Delphes.
August Mommsen, Delphica.
Frederik Poulsen, Den delfiska Apollon och hans helgedom.
O. Crusius, Die delphischen Hymnen.
OLYMPIA JA OLYMPIALAISET KISAT.
Henkevä kreikkalainen kirjailija Lukianos, joka eli toisen vuosisadan alkupuoliskolla j.Kr. ja joka on tullut kuuluisaksi ivallisen vuoropuhelun luojana, panee eräässä keskustelussaan skyyttalaisen miehen, joka on tehnyt matkan Hellaaseen, kysymään Solonilta, mitä kreikka- laisten voimisteluharjoitukset ja kilpailut hyödyttävät. »Hehän piehtaroivat sannassa kuin siat», sanoo skyyttalainen; »he puskevat kuin pukit. Toisinaan siellä riehutaan hurjimusten tavoin; näyttää siltä, kuin yhden ja toisen onnenhylkimän, joka on saanut nyrkiniskusta poskeensa, täytyisi sylkeä hampaat suustansa — niin täynnä tomua ja verta hänen suunsa on. Ja kuitenkaan purppuraviittaan puettu mies, joka puvusta päättäen varmaankin on hallitus- viranomainen [palkintotuomari], ei erota heitä toisistaan; eipä suinkaan, päinvastoin: hän yllyttää heitä ja ylistää iskunantajaa. Haluaisin tietää, mitä hyötyä siitä on; minusta on kaikki tuo hulluutta.»
Solon koettaa tehdä selväksi tuolle kiinnostuneelle »bar- baarille», kuinka suuriarvoisia nämä ruumiinharjoitukset, jotka voivat näyttää niin epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, ovat sekä ruumiille että sielulle: »Ei pidä urhoollisen miehen ruumiin olla lihava ja valkoinen kuin naisen, joka on pilaantunut kotosalla oleskelemisesta. Ei, katsopa punakoita, päivettyneitä nuorukaisiamme! Sen näköisiä miesten tulee olla; he ovat täynnä eloa ja lämpöä ja miehuuden voimaa, terveyttä uhkuvia, eivät ryppyisiä, eivät kuivia, eivätkä liian painavia, koska ovat ponnistellen ruumiistaan hikoilleet kaiken liikalihavuuden ja pitäneet vain sen, joka on voimakasta ja kiinteää. Tämä on ravinnon valinnan ja voimistelun seurausta. Sillä nämä molemmat ovat ihmisruumiille samaa kuin pohdin vehnälle: kaikki akanat ja vihneet lentävät pois, ja puhdas vilja kokoontuu läjään. — Likahan pestään pois, ja sittenhän mies esiintyy entistään ehompana. Vertaapa vain muutamia noista valkoihoisista, jotka viettävät elämäänsä siimeksessä, kehen hyvänsä niistä, jotka voimistelevat miekkailukoulussa, kun hän on peseytynyt puhtaaksi öljystä ja pölystä! Olen varma siitä, että jos sinulta kysyttäisiin, kummanko näköinen noista kahdesta haluaisit olla, empimättä pitäisit lujannäköistä ja karaistunutta nuorukaista parempana hentoa raukkaa, joka on niin vaalea sen tähden, että hänen verensä on vetäytynyt ruumiin sisäosiin.»
Ja valtiokin hyötyy siitä, että nuori kansalainen harjoittelee voimistelu-urheiluja: »Harjoitusten päämääränä ei suinkaan ole palkintojen voittaminen juhlatiloissa, sillä senhän vain harvat voivat saavuttaa, vaan tarkoituksena on voittaa sekä valtiolle että itselleen paljon suurempaa hyvää. Sillä kaikkien kunnon kansalaisten velvollisuus on ottaa osaa vielä suurempaan kilpataisteluun seppeleestä, joka ei ole tehty muratista tahi öljypuunlehvistä, vaan johon sisältyy ihmisen koko onni ja autuus — tarkoitan taistelua yksityisen vapauden ja koko isänmaan itsenäisyyden ja menestyksen puolesta, ihaninta, mitä voimme jumalilta anoa. Kaikki tämä on nivottuna siihen seppeleeseen ja on siinä kilpailussa voitettavana. Siihen kilpailuun puheenalaiset harjoitukset ja ponnistelut ovat vain valmistuksia.»
Lukianos viittaa myöskin voimisteluharjoitusten esteettiseen puoleen: »Koska nuorukaisten on riisuutuminen suuren ihmisjoukon edessä, niin luulemme heidän huolehtivan kauniista ulkomuodosta, niin ettei heidän tarvitse hävetä esiintymästä alastomina.»
Hän siirtyy sitten kuvailemaan voimisteluharjoitusten merkitystä helleenien taiteelle. Alastomuuden tuottamasta häpeän tunteesta vapautuminen oli sivistyneen helleenin aatelismerkkejä. Tämä kummastutti barbaaria — tympäiseepä tuo häntä vieläkin. Voimistelijain harjoituspaikoilla oli kuvanveistäjällä ja maalarilla alati silmäinsä edessä kauneimmat Jumalan luomat kuvattavanaan. Kauniit muodot syöpyivät niin syvälle taiteilijoiden muistiin, että kun taiteellisen innoituksen hetki tuli, suurimmat heistä paremmin kuin yksikään taiteilija ennen heitä tai myöhemmin kykenivät pukemaan jumaluuden majesteetin ja ikuisen kauneuden inhimillisiin muotoihin.
Kreikkalaiset suorastaan jumaloivat kauneutta. Eivätkä ainoastaan taiteessaan, vaan myöskin jokapäiväisessä elämässään. Eliksessä toimeenpantiin miesten ja Lesboksessa naisten välisiä kauneuskilpailuja. Isoissa temppeleissä oli sääntönä, että pappina piti olla kauneuspalkinnon voittanut mies tahi nuorukainen.
* * * * *
Ei ollut parempaa tilaisuutta nähdä sellaista kauniiden nuorukaisten valiojoukkoa kuin niissä suurissa kilpailuissa, joihin koko kreikkalaisen maailman etevimmät urheilijat kerran joka neljäs vuosi kokoontuivat Olympian stadionille. Ei ole mikään kansa niin kuin muinaisajan helleenit elämässään toteuttanut lauselmaa »Terve sielu terveessä ruumiissa». Sentähden tulikin heistä onnellisin, sopusuhtaisin kulttuurikansa, mitä konsanaan on vaeltanut täällä maan päällä. Sivistys ei heidän keskuudessaan päässyt rappeutumaan yksipuoliseksi sielunkulttuuriksi eikä konekulttuuriksi, joka tekee ihmiset epäitsenäisiksi ja yksipuolisiksi, vaan helleenit pelastivat itselleen mielen tasapainon ja joustavuuden asettamalla ruumiinhoidon tasa-arvoiseksi sielunhoidon rinnalle. Kreikkalaiset olivat paremmin kuin mikään muu kansa saaneet selville yhden luonnon suurista salaisuuksista: useimmille meille käsittämättömän likeisen yhteyden sielun ja ruumiin välillä. Ilman tervettä ruumista ei tervettä sielua, mutta ilman tervettä sielua ei myöskään sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista. Kreikkalaisille oli veltto ja huonossa hoidossa pidetty ruumis yhtä pätevä todistus puutteellisesta kasvatuksesta ja kulttuurista kuin tietämättömyys n.s. oppiaineissa.
Kuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, että ruumiillisesti heikko ja kivulloinen henkilö tarmokkaasti ja järkevästi Jumalan vapaassa luonnossa harjoitetun voimistelun ja urheilun avulla on parantunut ja voimistunut! Ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myöskin sielultaan hänestä tulee aivan kuin toinen ihminen. Koko elämä näyttää toiselta, saapi uutta eloisuutta. Monesta itsekkäästä luulosairaasta, joka ei ole voinut ajatella muuta kuin omaa ruumiillista vointiaan, tulee tuntiessaan itsensä toimintakykyiseksi hyödyllinen kansalainen, joka asettaa itselleen elämäntehtävän, lähimmäisiään auttava ihmisystävä.
Kaikki tämä oli muinaisille helleeneille itsestään yhtä selvä asia kuin meidän aikamme englantilaisille. Oli mahdotonta ajatella kreikkalaista kaupunkia ilman julkisia urheilupaikkoja varjoisine puineen ja juoksevine vesineen. Joka tahtoi saavuttaa arvoa kansalaistensa silmissä, hänen oli nuoruusvuosinaan vietettävä enin aikansa urheilukentällä. Vain siellä oli tuo vapaa ryhti ja tuo esiintymisen varmuus saavutettavissa, joka oli vapaasyntyiselle ominainen ja teki hänet sopivaksi ottamaan osaa julkiseen elämään.
* * * * *
Olympia on saanut nimensä olympialaisesta Zeuksesta, kisojen suojelijasta. Myöskin Delphoissa, Korinthoksen kannaksella ja Nemeassa pidettiin pyhiä kilpailukisoja, kaikkialla jonkun jumalan kunniaksi. Samoinkuin heprealaiset ylistivät Jahvea laululla ja tanssilla, samoin kunnioittivat kreikkalaiset Zeusta ja Apollonia painilla ja kilpajuoksulla ja sopusuhtaisten ruumiiden kauneudella. Vanhempina aikoina pidettiin urheilukilpailuja myöskin jonkun kuolleen uroon kunniaksi. Iliaassa luemme kilpakisoista, joilla Akhilleus vietti Patrokloksen hautajaisia. Ensin olivat hevosurheilukilpailut.
»Kaikk' yht'aikaa ruoskallaan hevot kiihtivät juoksuun,
huudoill' yllyttäin sekä ohjillaan hoputellen
innoissaan; ja ne vei yli kentän vauhtia vinhaa
pois sotapurtten luota; ja rintain all' arohieta
tuprusi niinkuni pilvi ja myrskyn riehuva pyörre,
harjat hulmusivat, kun liehtoi lentävä tuuli.
Kons' ikiruokkijan maan kävi pintaa piirtäen vaunut,
kons' ylös ilmaan kimposi; vaan vakavastipa seisoi
vaunujen ohjaajat, joka mies kovin sykkivin rinnoin
voittoa toivoissaan; hepojansa he kiihtivät huudoin,
konsa ne kirmasivat pölyn nostain tanteren poikki.
Vaan radan päässä kun kääntyä päin meren vaahtisen rantaa
raisut valjakot sai, jopa kunkin näyttihe kunto;
laukkaa täyttä ne karkasivat; etumaisena muista
Eumelos, jalot juoksijat eessä! ja toisena toivat
Tydeun poikaa taas hevot, heimoa Tros-uron orhein
jäljess' ei järin paljon, vaan ihan kinterihillä,
tallaamass' oli aivan näät jalat ain' ajolautaa,
hengitys hartiokast Eumelon poltteli selkää,
sillä ne kiitivät, ett' ihan niskaan pää kävi kiinni.»
Katselijain kehoitushuutojen raikuessa ajaa huristetaan hirveällä vauhdilla. Eräs kilpailijoista, Antilokhos, ajaa niin rajusti, että Menelaos — käyttääksemme nykyaikaista urheilutermiä — panee vastalauseen. Mutta asia ratkaistaan sovinnolla, ja Antilokhos saa ensi palkinnon.
Sen jälkeen seurasi nyrkkeilyn »ankara kilpa». Palkinnoiksi pantiin voittajalle kuusivuotias vankka muuli ja voitetulle parikorva malja.
Vilahduksessa ponnahti siinä pystyyn kookas ja voimakas nyrkkeilijä, nimeltään Epeios. Hän
»muulin muhkean lautaisiin käden laski ja lausui:
'Käyköön tänne se mies, joka maljaan tyytyä mielii!
Eipä Akhaijeist' ainoakaan ota muulia multa
nyrkkeilyssä, se tietkää, sill' olen itse ma parhain.
— — —
Vaan sanon sen minä teille, ja myös se on täyttyvä totta:
siltä ken kilpaan käy, lihat liivaks', luut lusuks isken;
ruumiinkantajat hän tähän valmiiks siis varaelkoon
viemään pois, kun on nuijannut hänet nyrkkini nurmeen.'»
Mutta Euryalos, »jumalainen sankari», hänpä ei moisista uhkauksista ollut millänsäkään. Ja niin molemmat taistelijat käärivät kätensä härännahkahihnoihin.
»Vyöttäyneinäpä noin kävi kumpikin taistelopiiriin,
mies päin miestä, ja nyt, kohotettuna valtavat nyrkit,
yhteen karkasivat, rajut, raskaat ryöppysi iskut.
Kaamea leukojen karskuna soi, hiki virtana vieri
ottelijain jäsenistä. Mut äkkiä iski Epeios
poskeen vaanivan Eyryalon väkevästi. Ja silloin
heitti hän seisomisen, jalat lysmyi, herposi polvet.
Kuin kala rantaan poukkoo veest' ajohaurojen keskeen
pohjoisen puhuessa, mut taas iso aalto sen ahmaa,
poukkasi noin mies lyöty, mut kaatuvan aimo Epeios
sai käsin kannatetuksi, ja kumppanit rientäen luoksi
pois hänet kantoivat, jalat veltot laahasi jälkeen,
riipuksiss' oli pää, veri pursui paksuna suusta.»
Kolmantena kilpakisana oli Aiaan ja Odysseuksen painiskelu.
Voittopalkintona oli taidokkaasti tehty vaskinen kolmijalka.
»Kons' oli sankarit vyöttäyneet, kävi kumpikin piiriin ryhtyen voimakkain käsivarsin toisehen toinen kuin katon kannakkeet talon korkean, veistäjän kuulun taiten liittämät kestämähän väkituulien voimaa. Ruskuivat selät siinä, kun vääntelivät kädet vankat ankarin tempoiluin, hiki maahan virtana vieri. Juomuja, kuhmuja ottelijain nous selkähän, kylkiin, kuumottain punatummina; vaan yhä kumpikin koitti toistaan kammertaa sekä voittaa kattilan kauniin. Maahan Odysseus kilpaajaa ei jaksanut kaataa, jaksanut Aias ei, kuni seinä Odysseus seisoi.»
Taistelu jäi siis ratkaisemattomaksi.
Odysseus, joka ei ollut äsken suoritetusta ottelusta tietävinäänkään, asettui kilpailemaan juoksussakin ja voitti ensi palkinnon, kun Pallas Athene puuttui asiaan, niin että hänen vaarallisin kilpailijansa kompastui aivan maaliviivan luona. Voitettu pani vastalauseensa sen johdosta, että taivaalliset olivat sekaantuneet kilpailuun, mutta vastalause hylättiin nauraen.
Kiekonheitossa »saavutettiin» — lyhyesti ja uudenaikaisesti jatkaakseni kilpailun selostusta — »ennätys, jota tervehdittiin innokkailla ihastuksenosoituksilla.» Keihäänheitosta, joka päätti kilpailut, voidaan aivan lyhyesti sanoa: »Agamemnon voitti ylivoimaisesti.»
* * * * *
Olympian kisat olivat kaikista kilpakisoista kuuluisimmat. Helleenit antoivat niille niin suuren arvon, että he niiden mukaan jakoivat ajan neljä vuotta käsittäviin jaksoihin, olympiadeihin. Ensimmäinen olympiadi alettiin vuodesta 776 e.Kr., mutta Olympian kisat juontavat alkunsa jopa vuosisataa aikaisemmalta ajalta.
Mikä kansanvilinä, mikä elämä ja melu Zeuksen pyhässä lehdossa Alpheios-virran rannoilla sinä lyhyenä aikana joka neljäs vuosi, jolloin kisat olivat käymässä! Ja miten äänettömällä jännityksellä seurasivatkaan sinne tulvineet sadattuhannet ihmiset tätä koko maailmassa ainutlaatuista voimainmittelyä!
Alkujaan Olympian stadionilla oli vain yksi kilpailulaji edustettuna, nimittäin nopeusjuoksu, mutta vähitellen tuli muunlaisia urheiluja lisää. Muutamat kreikkalaiset pikajuoksijat ovat saavuttaneet historiallisen maineen. Kun persialaiset vuonna 490 e.Kr. uhkasivat Attikaa, lähettivät ateenalaiset Pheidippides-nimisen juoksijan viemään sparttalaisille tiedon vaarasta. Hän suoritti tuon 22 peninkulmaa pitkän matkan kahdessa vuorokaudessa. Kaikiksi ajoiksi kuuluisa on sekin juoksija, joka pian sen jälkeen toi Marathonin taistelukentältä Ateenaan tiedon Miltiadeen »barbaareista» saavuttamasta voitosta ja maanmiehilleen ilosanoman ilmoitettuaan kaatui kuolleena maahan.
Hyppykilpailut eivät käsittäneet ainoastaan korkeus- ja pituushyppyjä, vaan kilpailtiin myös korkealta hyppäämisessä. Näitä kilpailulajeja seurasivat luultavasti kilpailut kiekon- ja keihäänheitossa. Keihäänheitto erosi meikäläisestä m.m. siinä, että käytettiin keihääseen kiinnitettyä hihnaa, johon heitettäessä tartuttiin kaksin sormin. Siten keihään lähtönopeus melkolailla lisääntyi.
Seurasi sitten järjestyksessä ankaran rasittava paini, jossa voittajaksi päästäkseen piti kolmesti heittää vastustajansa maahan, niin että hän kosketti sitä selällään tahi lanteellaan. Kun painijat olivat öljyllä voidellut, ei heidän ollut helppo saada kiinteää otetta toistensa lihaksista, ja leikki kävi sitäkin ankarammaksi, kun erinäisten temppujen käyttö oli luvallista. Sai esim. turvautua jalkakampiin ja antaa eräänlaisia potkuja, jopa katkaista sormet vastustajaltaan joutumatta silti hylättäväksi.
Vielä vaarallisempi oli tietysti nyrkkeily. Sattuipa monestikin, että kilpailijoista joku jäi taistelukentälle voimatta enää siitä nousta. Nyrkkeilijöillä oli kädet käärittyinä härännahasta tehtyihin hihnoihin, jotka oli varustettu kovilla ja teräväsärmäisillä nahkapalasilla, joissa oli naulan- kantoja ja lyijynastoja. Nyrkkeilijä, joka oli suorittanut monta kilpailua, ei tavallisesti ollut kaunis katseltavaksi. Nenä oli saattanut kokonaan muuttaa muotoaan, korvista tuli usein n.s. kukkakaalikorvat, ja hampaat kuuluivat suureksi osaksi muistojen maailmaan. Kerran sattui, että nyrkkeilijän koko kitalaki murskaantui, mutta hän nieli hampaansa ja seisoi siinä niin tyynenä ja välinpitämättömänä, että vastustajan mielestä ei enää kannattanut käydä hänen kimppuunsa.
Erään nyrkkeilijän kunniaksi sepitetyssä epigrammissa sanotaan:
»Poiss' Ithakast' oli kaks vuoskymment' ollut Odysseus,
tuttupa koiralleen viel' oli valtias tuo.
Outo sa nyrkkeilyn, Stratophon, nelivuotisen jälkeen
oot koko kaupungin nähdä, et koirien vain.
Peiliin kurkistain näkisitpä sä itsesi, varmaan
siinä jo vannoisit: 'Ei ole tuo Stratophon!'»
Taitavampia nyrkkeilijöitä olivat kuitenkin ne, jotka osasivat välttää vastustajan iskut väistymällä syrjään ja siten väsyttämällä hänet.
Kaikista kilpailuista monipuolisin oli viisiottelu, johon kuului juoksu, kiekonheitto, hyppy, keihäänheitto sekä paini. Siinä kilpailevat olivat sopusuhtaisimmin kehittyneitä urheilijoita, heissä kun voima yhtyi notkeuteen ja nopeuteen.
Mitkään olympialaiset kilpailut eivät kuitenkaan saattaneet katsojaparvia niin sähköiseen jännitystilaan kuin kilpa-ajot. Tähän urheilulajiin suurmiehet ja kuninkaatkin ottivat osaa toisinaan aivan mielettömän loistavasti. Merkki torven soidessa nelivaljakot syöksyvät eteenpäin peittyen pölypilveen. Kaksitoista kertaa niiden on kierrettävä maalipylväs kilparadan päässä. Hevoset ovat pillastumaisillaan lähestyessään käännekohtaa. Vaunut viskautuvat raiteiltaan, törmäävät yhteen ja särkyvät, ja huimapäisimmätkin ajomiehet kalpenevat sellaisina hetkinä. Suuri kreikkalainen murhenäytelmänkirjoittaja Sophoklés antaa »Elektra»-nimisessä näytelmässään loistavan ja jännittävän kuvauksen sellaisista kilpailuista, jotka hän kuitenkin on sijoittanut Delphoihin, missä kilpa-ajoja pidettiin alempana olevalla kentällä, Krisan luona. Kilpailijoista etevin oli Agamemnonin poika Orestes. Muiden kilpailijoiden joukossa oli kaksi libyalaista nelivaljakkoa, yksi lumivalkea valjakko Ainiaksesta etelä-Thessaliasta ja yksi Ateenasta.
»Nyt seisoivat he, kunne kunkin vaunuineen
valitut kilpatuomarit ol' arponeet.
Soi torven vaski, kaikki kilpaan kiitävät
hoputtain valjakoitaan, kouriss' ohjakset
ne huiskuu. Koht' on rata täynnä jyrinää
rämiseväisten vaunuin tupruun korkeaan
ne pöly kietoo, tungoksessa yksikään
ei ruoskaa säästä ohi toisen vaunujen
ja varsaparin korskuvaisen koittaissaan;
näet selkään, pyöränkehiin takaa puuskuttaa
jo pari toinen kuolaa, kuumaa henkeään.
Ja nyt Orestes loppumaalin kohdalle
juur' ehtii, puolell' oikealla valloilleen
heponsa päästää, toisen ohjat kiristää.
Viel' ollut kaatuneit' ei vaunuja; vaan nyt
rajusta enianilaisen kovasuut
jo varsat syöksyy käänteeseen, ja kun jo kuus,
jo seitsemän on juostu kierrost', iskevät
päin barkalaisen valjakkoa otsakkain.
Tään ainoan nyt turman jälkeen toista päin
jo toinen törmää, kaatuu, Krisan tantereen
jo kaiken täyttää pirstat vaunuin murskattuin.
Ateenan aimo ohjas-urho keksii tuon,
sivuuttaa väistäin, vauhdin hiljentäin
nuo hevot hurjat, kiistämällä kierivät.
Uloinna vinhaan kiitää vaunuin viimeisin
Orestes, on jo voittomaali toivonaan.
Nyt nähdessään vain yhden jääneen kilpaajan
hän nopsain varsojensa korviin kiljaisten
väkevän huudon kiitää jälkeen. Kumpikin
noin ajaa rinnan, että vuoroin toisen pää
ja vuoroin toisen vaunuist' eelle kurkottuu.
Jo vauriotta koito kaikki kierrot muut
on kiertänyt, mies pystyssä kuin vaunutkin;
vaan käänteess' ohjaa vasemman kun hevosen
hän höllitti, niin vaunut maalipatsaaseen
varattomasti törmää, pyörän napa katkeaa,
mies maahan suistuu, viillettyihin hihnoihin
takertuu siinä; varsat vauhkot, ohjaajan
radalle vaipuissa, sen keskeen riistäytyy.
Parahti kansaparvi, maahan syöksyvän
kun näki nuorukaisen, moista vaikeroi
se turmaa moisten mahtajan, kun laahautuu
nyt maassa milloin, milloin ilmaan poukkoaa
hän jalat eellä, kunnes vaivoin valjakon
saa vauhkon juoksun ohjasmiehet talttumaan
ja hänet irroittaa: hän veriss' on, hänt' ei,
noin runneltua, tunne silmät ystäväin.»
Kun Syrakusan vihatun tyrannin Dionysios I:n nelivaljakko kilpaili Olympiassa, hänen kilpatoverinsa päättivät keskenään ajaa rikki hänen vaununsa, sillä palkinto ei saanut joutua miehelle, joka oli niin suuresti vahingoittanut Kreikan vapautta.
Komealta näyttivät myöskin ratsastuskilpailut, joissa kuitenkaan ei ollut esteratsastusta.
Juhlan huippukohtana oli tietenkin palkintojen jako, ei palkinnon arvon vuoksi — sillä voittajan ainoana palkkiona oli öljypuunlehdistä sidottu seppele — vaan sen katoamattoman kunnian tähden, joka siitä seurasi. Miten suuressa arvossa sitä pidettiin, osoittaa parhaiten kertomus vanhasta rhodoslaisesta urheilijasta Diagoraasta, joka kerran oli itse ollut olympialaisvoittaja ja sai vanhoilla päivillään nähdä kahden poikansa saavuttavan saman kunnian. Molemmat nuorukaiset seppelöivät isänsä ja kantoivat häntä käsivarsillaan kansan tervehtiessä onnellista miestä kukkaissateella. »Kuole, Diagoras!» kansa huusi, »kuole, sillä sinulla ei enää ole maailmassa mitään toivottavaa.» Ja vanhus kuoli ilosta.
Kun olympialaisvoittaja palasi kotikaupunkiinsa, tervehdittiin häntä siellä suurin kunnianosoituksin. Hänelle pystytettiin patsaita, ja muutamin paikoin hän sai rahapalkkion, joskus elinkoron; tai myöskin voi sattua, että hän koko elinikänsä sai syödä raatihuoneessa kaupungin kustannuksella. Kaupungin rikkaimmat ja ylhäisimmät miehet koettivat kilpaa saada hänet vävykseen. Koko kaupunki juhli hänen voittonsa vuosipäivää, ja Pindaroksen kaltaiset runoilijat ylistivät lauluillaan hänen kilparadalla suorittamiaan mainetöitä.
Niin oli laita kisojen loistoaikana. Mutta kaiken muun tavoin olympialaiset kisatkin huonontuivat. Ne muuttuivat ammattiurheilijoiden kilpailuiksi. Silloin ei urheilun päämääränä enää ollut terve sielu terveessä ja sopusuhtaisessa ruumiissa — sillä sielusta ei ollut paljonkaan jäljellä sellaisessa yksipuolisesti kehitetyssä ruumiissa, jonka ainoana pyrkimyksenä oli ennätyksien saavuttaminen jollakin määrätyllä urheilualalla. Enää ei kilpailtu kunnian, vaan rahan ja maineen vuoksi, maineen, joka muutaman vuoden kuluttua oli yhtä unohtunut, kuin jos kyseessä oleva urheilija ei olisi koskaan elänytkään.
* * * * *
Olympian pyhiin kisoihin tulvivissa joukoissa oli aina useita Kreikan sivistysmaailman valiomiehiä. Täällä, näiden tuhansien tiedonhaluisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat irtautuneet arkisesta työstään, tarjoutui runoilijoille ja muille kaunokirjailijoille oivallinen tilaisuus tehdä teoksiaan tunnetuiksi lukemalla niitä ääneen. Vieläpä Herodotoksen kaltainen historioitsija esitti eräässä sellaisessa tilaisuudessa ensi kerran valittuja osia historiallisesta teoksestaan. Taiteilijat asettivat täällä teoksiaan näytteille, tiedemiehet toivat julkisuuteen tutkimuksiaan, ja puhujat ja filosofit pitivät esitelmiä rahvaalle. Mutta sen aatteen keksijä, että olympialaisissa kisoissa alettaisiin panna toimeen kilpailuja kaunokirjallisissa saavutuksissa oli mies, jota ei juuri ole tapana lukea kuuluvaksi sivistyksen edistäjiin — keisari Nero. Sen ylhäisempää sukuperää ei tämä ruumiillisten ja henkisten kilpailujen yhdistelmä ole, jota meidän päivinämme on huonolla menestyksellä yritetty uudelleen herättää henkiin.
Nero oli uranuurtaja toisellakin alalla, nimittäin palkintotuomarien lahjomisessa, joilla siihen asti oli ollut vakiintunut puolueettomuuden maine. Hän otti ensin osaa kilpa-ajoihin — se päättyi kuperkeikkaan. Sitten hän lauloi ja lausui — kuvaannollisesti puhuen samalla tuloksella. Ja kuitenkin auliit palkintotuomarit seppelöivät hänet voittajaksi kummassakin kilpailulajissa.
* * * * *
Vuonna 393 j.Kr. olympialaisia kisoja vietettiin viimeisen kerran antiikin aikana. Rooman keisari Theodosius, joka kiivaasti vainosi kaikkia pakanallisia tapoja, kielsi tämän jo häviävän antiikkisen elämän ilmauksen. Miespolvea myöhemmin toinen samanniminen keisari antoi hävittää Olympian pyhät temppelirakennukset. Maanjäristys, johon liittyi maanvieremä, täydensi tuhoa ja vihdoin Alpheios ja muuan sen sivujoki levittivät paksun liejukerroksen koko rauniokentän ylle. Mainehikas seutu, jossa vuosituhannen ajan oli kaikunut hymnejä ja riemuhuutoja, oli muuttunut erämaaksi, vieläpä paikan nimikin unohtui.
Se, että Olympian aarteet jälleen ovat tulleet päivänvaloon, on saksalaisten arkeologien ansio, joiden työtä Saksan hallitus ja valtiopäivät ovat tukeneet. Vuosina 1875—1881 poistettiin rauniokentältä sitä peittänyt seitsemänkin metrin paksuinen maakerros, ja tiede rikastui monilla tuhansilla muinaisesineillä. Nämä todistavat selvästi, että Olympia loistoaikanaan oli Delphoin rinnalla koko maailman suurin taidemuseo, ja sen ihanuutta lisäsi se, että useiden taideteosten taustana oli vehmas luonto. Kiinteistä muinaisjäännöksistä olivat tärkeimmät Heran ja Zeuksen temppelien rauniot. Heran temppeli on vanhin kaikista tunnetuista kreikkalaisista pyhäköistä. Alkuperäisessä asussaan se luultavasti oli rakennettu seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. Temppelin kaikkein pyhimmässä oli kaikista kreikkalaisista taideluomista ehkä ihanin Praksiteleen Hermestä ja Dionysos-lasta esittävä marmoripatsas, joka kuuluu äärimmäisen harvalukuisiin Kreikan taiteen suuruudenajalta säilyneihin alkuperäisteoksiin. Zeuksen temppelistä sitävastoin oli jo aikoja sitten ryöstetty sen kallein aarre: Pheidiaan kuuluisa ylijumala Zeusta esittävä jättiläiskuva, joka oli tehty kullasta ja norsunluusta[53] puiselle alusrungolle. Tämä taideteos oli niin ihana, jumalan kasvot niin majesteetillisen kunnioitustaherättävät ja lempeät, ja niillä lepäsi niin ylimaallinen rauha, että kuvan pelkkä näkeminen oli onni, jota ei milloinkaan voinut unohtaa, miten elämä vaihtelikin. Muuan kreikkalainen kirjailija sanoo ihastuksissaan, että jos onnettomuuksien ja surujen masentama mies seisoisi tämän kuvan edessä, niin hän unohtaisi kaikki surunsa ja huolensa. Pidettiin suorastaan onnettomuutena, jos kuoli näkemättä Pheidiaan Zeus-kuvaa.
Otricolin Zeus-rintakuva antaa vain kalpean aavistuksen Pheidiaan mestariteoksen kauneudesta.
Sanotaan itse jumalan ihmishahmossa ilmestyneen taiteilijalle. Ja kun Pheidias työnsä täytettyään pyysi Zeukselta merkkiä siitä, että taideteos oli hänen hyväksymisensä arvoinen, kerrotaan vahvistuksen tulleen siten, että kuvapatsas singahutti maahan salaman aivan kuin oikea Zeus.
Kirjallisuutta:
Adolf Boettieher, Olympia, das Fest und seine Stätte.
Ernst Curtius und Friedrich Adler, Olympia: 5 nid.
E Norman Gardiner, Olympia.
Julius Centerwall, Olympia och de olympiska spelen.
Harald Brising, Hellenisk idrott. Olympiska spelen i det gamla Grekland.
J.E. Chryssafis, Idrotten och idrottsfesterna i Homeri tid.
Friedrich Fedde, Der Fünfkampf der Hellenen.
E. Norman Gardiner, Greek athletic sports and festivals (Laaja kirjallisuusluettelo).
Karl Hachtmann, Olympia und seine Festspiele.
Erik Hedén, Hellas' olympiska spel (Ord och bild 1912).
Gustaf Munthe, Idrott och kroppskultur under antiken.
Victor Laloux et Paul Monceaux, Restauration d'Olympie.