TALOUDELLISIA JA YHTEISKUNNALLISIA MULLISTUKSIA

KREIKAN NIEMIMAAN TALONPOIKAISVÄESTÖ KEHITTYY MERENKULKIJOIKSI.

Homerisen ajan sivistyksen painopiste sijaitsi, kuten olemme nähneet, Vähän-Aasian joonialaisissa kaupungeissa. On kuvaavaa siellä ja varsinaisessa Kreikassa vallinneille eri kehitysasteille, että kreikkalainen itämaa on synnyttänyt Homeroksen, ritarielämän ja seikkailujen laulajan, kun taas varsinaisen Kreikan sivistyksen vanhimpana kirjallisena ilmauksena ovat ensimmäisen talonpoikaisrunoilijan laulut. Varsinainen Kreikka oli vielä talonpoikaismaa, kun Vähän-Aasian rannikkokaupungeissa asuvat heimolaiset jo olivat saavuttaneet rikkautta ja korkeampaa sivistystä, jota vain kauppa, merenkulku ja teollisuus voivat saada aikaan. Joonialaisten oppimestareina olivatkin foinikialaiset, babylonialaiset ja lydialaiset.

Mutta aikojen kuluessa sivistys jälleen eteni länttä kohti. Kansainvaellukset olivat puoli vuosituhatta aikaisemmin keskeyttäneet sen kulun, mutta ikäänkuin luonnon pakosta sivistysvirtaus jälleen suuntautui länttä kohti; ja kun sitten kerran tapahtui suuri voimainmittely itä- ja länsimaitten, persialaisten ja kreikkalaisten välillä, länsimaisten sivistyksen pelastajia eivät olleet idän helleenit, vaan heidän Kreikan niemimaalla asuvat heimolaisensa. Tämän jälkeen koittikin helleenisen sivistyksen suuruudenaika, mutta tämä sivistys ei silloin saavuttanut korkeinta täyteyttään Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa, vaan Kreikan niemimaalla, siinä osassa helleenistä maailmaa, jonka panos oli ollut ratkaiseva maailmanhistoriallisessa voimainmittelyssä. Helleeninen henki loi nyt sekä kirjallisuuden että taiteen alalla mestariteoksen toisensa jälkeen, jotka olivat seuraaville sukupolville saavuttamattomia, sillä maa ei ole milloinkaan sen jälkeen kasvattanut niin täysin harmoonista sivistyskansaa kuin se, joka kerran lähes 2 1/2 vuosituhatta sitten polki Hellaan maakamaraa. Helleenit eivät tosin enempää kuin mikään muukaan kansa ole luoneet kaikkea omasta sisimmästään, mutta heidän henkinen voimansa oli niin itsenäinen, että he loivat Itämailta saamansa sivistysvaikutteet uudelleen oman kuvansa kaltaisiksi, muovailivat ne oman sopusointuisen makunsa mukaan ja loivat siten sekä hengeltään että muodoiltaan puhtaasti helleenisen sivistyksen.

Miten on selitettävissä tämä ihmeellisen korkea kehitystaso, mitättömän pienen kansan ihailtava vastustuskyky Idän rajattomia mahdollisuuksia vastaan ja ylevä sivistyssuoritus, joka ikiajoiksi säilyväksi on suotu kouralliselle ihmisiä, jotka kerran kansoittivat tätä pientä täplää maan pinnalla. Koko ihmiskunnan historian suurimpia ihmeitä lienee, että täällä on voitu luoda sivistys, jonka läpitunkeva vaikutus on ulottunut ja vielä tänä päivänä ulottuu kautta koko maapallon. Mistä kreikkalaiset ovat saaneet ne älylliset ja siveelliset ominaisuutensa, jotka ovat sivistyksellisessä suhteessa tehneet heidät etevämmiksi kaikkia muita muinaisajan kansoja? Mistä on kotoisin heidän valpas, selkeä ja terävä älynsä, heidän kohtuullisuutensa ja sopusointuisuutensa, heidän vapaudenrakkautensa ja yksilöllisyytensä, heidän valoisa, iloinen, viehättävä optimisminsa? Mistä johtuu, että tästä ainualaatuisen terveestä ja kauniista ihmisrodusta on myöskin voinut tulla taiteilijoiden ja ajattelijain rotu?

Muutamat pitävät selityksenä ihanaa Välimeren ilmastoa. Tämä luonnon suosima ilmanala on tehnyt kreikkalaisesta sopusointuisen ja terveen sekä ruumiiltaan että sielultaan, sen kirkas ilma ja maisemain teräväpiirteiset, kiinteät ääriviivat ovat antaneet hänelle selkeän ajatusjuoksun ja rakkauden suuriin aatteisiin. Hänen sielussaan ei ollut mitään kaikupohjaa kaihoisille, salaperäisille tunnelmille, joita pohjolan maisema syvine metsineen, usvaharsoineen ja pehmeine viivoineen herättää siellä kasvaneissa. Kreikkalaisessa on kaikki selkeätä.

Helleenien taiteellista silmää ovat myös kehittäneet Hellaan jumalaisten maisemain muodot ja värivivahdukset, ennen kaikkea värien ihmeellinen leikki Välimeren milloin taivaansinisellä, milloin smaragdinvihreällä pinnalla ja auringonnousun ja -laskun sinipunerva hohde jyrkkäpiirteisillä vuorenharjanteilla. Ja tämän yhteydessä ei sovi unohtaa, mitä kuvanveisto- ja rakennustaiteitten kehitykselle ovat merkinneet Kreikan marmoriaarteet, Paroksen lumivalkea, Pentelikonin tai Attikan valkea, kultakimalteinen ja Lakonian punainen marmori.

Mutta ympäröivä luonto, »miljöö», vastaa kuitenkin kysymykseemme ainoastaan osittain. Katsokaammepa vain turkkilaisia sinä aikana, jolloin he olivat Kreikan valtiaita, tai nykyisiä kreikkalaisia! Tavataanko heissä mitään niistä suurista ominaisuuksista, jotka elähdyttivät helleenejä Themistokleen, Perikleen ja Platonin päivinä? Ei, inhimilliset erikoisuudet ovat itse rodussa. Jos tapahtuu liian paljon sekoitusta, ne häviävät itse rotutuntomerkkien mukana. Muinoin eli ennen kaikkea Attikassa kreikkalainen rotu, jolla oli luonteenomaiset suuret ominaisuutensa, mutta vain niin kauan kuin se jaksoi pysyä puhtaana ja sekoittumattomana. Nyt ei Attika enää synnytä suurmiehiä.

Aivan varmaa on myöskin, että jos helleenit eivät olisi olleet hyvää ja monien sukupolvien terveen elämän karkaisemaa rotua, eivät he olisi kyenneet edes Välimeren rannoilla suorittamaan niitä sivistyksen suurtöitä, joilla he ovat ansainneet kunniapaikkansa ihmiskunnan kehityksessä. Kreikka ei nimittäin ihanasta ilmanalastaan huolimatta suinkaan ole mikään Laiskurila, sen maaperä ei ole niin ylitsevuotavan anteliasta kuin Egyptissä tai Mesopotamiassa. Päinvastoin Herodotos sanoo, että »köyhyys on vanhastaan asunut Hellaassa». Mutta hän lisää: »Helleeneillä on kuntoa; ja sillä he puolustautuvat köyhyyttä vastaan.» Hän olisi voinut lisätä: »Myöskin vähäisillä tarpeillaan» — sillä se, jolla on suu säkkiä myöten, ei koskaan tunne olevansa köyhä. Kreikkalaiset olivat, kuten muutkin etelämaalaiset, sekä ruoan että juoman suhteen erittäin kohtuullista kansaa. Köyhä helleeni tarvitsi päivittäiseksi ravinnokseen vain leivän, kourallisen öljymarjoja tai pari sipulia ja kenties muutamia viikunoita. Liha oli harvinaista herkkua; sen huomaa myöskin siitä, että Homeros aina puhuu paistista erikoisen kunnioittavasti. — Yksinkertaiseen maalaisviiniin sekoitettiin runsaasti vettä.

Tarvittiin tosiaankin voimakasta kansaa raivaamaan ja pitämään kunnossa pieniä viljelyskelpoisia peltotilkkuja, jotka ovat hajallaan siellä täällä vuoristossa ja avartuvat tasangoiksi ainoastaan siellä, missä joet ovat kerrostaneet viljavampaa maata tyynellä alajuoksullaan. Laajin oli Thessalian tasanko, Kreikan vilja-aitta. Täällä kasvatettiin myös niin suuret määrät hevosia, että maakunta voi ylläpitää melkoista ratsuväkeä. — Mutta Thessaliaa ei luettu kuuluvaksi varsinaiseen Hellaaseen.

Kreikan viljelyskelpoiset osat muistuttavat muutoin suuren vuorierämaan keitaita. Sillä mistä Kreikkaa lähestyykin, maan- tai merenpuolelta, saa sen vaikutelman, että se suurimmalta osaltaan on vuorimaata. Vuoret säästävätkin neljä viidettäosaa maan pinta-alasta, enemmänkin, jos saaret otetaan lukuun. Mutta vuorenrinteetkään eivät ole täällä estäneet maanviljelijää. Hiellä ja vaivalla uutterat helleenit ovat rakentaneet loppumattomia tukimuurien rivejä, joita viinitarhat päivänpuoleisilla vuorenrinteillä tarvitsevat, jotta rankkasateet eivät huuhtoisi multaa mukanaan.

Kreikkalaisten aineellinen toimeentulo perustui, kuten sanottu, alussa etupäässä maantuotteisiin. Homeroksen laulujen kuninkailla oli suuria nauta-, vuohi- ja sikalaumoja, joita heidän orjansa ja maaorjansa veivät laitumelle metsiin ja vuorenrinteille. Aikaa myöten kasvoi viljelyskasvien, viljan, viinin, öljypuun ja viikunapuun merkitys. Mutta muillakin aloilla kreikkalaiset kunnostautuivat olemassaolon taistelussa: kalastajina, merimiehinä ja kauppiaina. Ja täällä kuten muuallakin kannustivat ja elähdyttivät henkistä sivistystä eniten seurustelu muukalaisten kanssa, merielämä ja kauppamatkat, ne kun tarjosivat runsaampaa vaihtelua kuin kotoinen maaelämä.

Tosiaankin ne ovat salaperäisiä, nuo synnynnäiset rotuominaisuudet, elämän suuria ihmeitä, joita me vain mitättömän vähän voimme tutkia ja selittää. Mutta toiselta puolen on aivan ilmeistä, että on turhaa yrittää ymmärtää kreikkalaisia tai muitakaan kansoja tarkastelematta heitä sen maan ja ilmanalan yhteydessä, missä he ovat eläneet. Joskaan ympäristö ei ole luonut helleenien suuria ominaisuuksia, on se ainakin kehittänyt rodussa piileviä taipumuksia.[54] Ainoastaan kaksi suotuisaa seikkaa yhdessä, nimittäin edullinen asema ja ilmanala sekä lahjakas kansa, voi tehdä Hellaasta sen, mikä siitä tuli: korkeimman sivistyksen kotiseudun.

Mutta Kreikan niemimaan kansoilla oli kuljettavana pitkä taival, ennenkuin ne ehtivät huipulle. Taruaikana astuttiin ensimmäiset askelet sivistyksen tiellä, kun ennen paimentolaiselämää viettäneet heimot muuttuivat paikoillaan asuviksi maanviljelijöiksi ja siten juurtuivat uuteen kotimaahansa. Seuraava kehitysaskel oli se, että he tutustuivat mereen, tuohon rauhattomaan elementtiin, joka aluksi aina herättää kotiturpeeseen kiintyneessä kansassa pelkoa ja vavistusta. Talonpoikaisrunoilija Hesiodos katseli kauhistuen yli aavain vetten. Kesti kauan, ennenkuin näistä paimenista ja talonpojista kukaan muu kuin jotkut hurjapäät uskalsivat lähteä ulapalle. Heidän edeltäjänsä tässä maassa olivat kuitenkin olleet kauasmatkustelevaa kansaa, ja itse rannikkomuodostus tarjosi tilaisuuden merielämään. Missään muussa maassa Välimeren rannalla ei ole niin runsasmuotoista rannikkoa kuin Kreikassa. Missään maa ja meri eivät ole niin läheisesti yhtyneet kuin täällä. Koko Kreikassa ei ole ainoatakaan paikkaa, joka olisi merestä enemmän kuin yhdeksän peninkulman päässä. Ja Aigeian meressä ei koskaan ole pitempää matkaa rannasta toiseen kuin kaksitoista peninkulmaa.

»Aigeianmeri», muuan intomielinen ihailija sanoo, »on syvänsininen, tyyni meri, jonka vain vieno tuulenhenki saattaa kesäpäivinä väreilemään; se on meri, jossa nereidien siro saattue vaeltaa, ja delfiinit telmivät sen kirkkaissa aalloissa.» Tähän mereen tutustuivat vähitellen myöskin niemimaan helleeniset kansat, vieläpä niin läheisesti, että suuri osa heistä alkoi pitää sitä oikeana elementtinään. Näin oli laita varsinkin niiden, jotka asuivat vuorisen Attikan rannikolla, Korinthoksen lahden rannalla ja osalla Peloponnesoksen rannikkoa. Tasankoseutujen kansat, kuten makedonialaiset, thessalialaiset ja lakonialaiset, sitävastoin pysyivät maakrapuina.

Merenkulku johtaa, kuten jo monesti olemme maininneet, aina kehityksen uusille urille. Mutta merenkulkua varten tarvitaan muutakin kuin laivoja ja miehistöä; tähän pitää olla myös jotakin vientitavaraa. Se vilja, joka korjataan Kreikan niemimaan alueella, kului väestön omiin tarpeisiin. Sen sijaan teollisuus tuotti niemimaan merenkulkijakansalle kauppatavaraa vietäväksi vieraille rannikoille. Teollisuutta kehittyi, kun lukemattomia lammaslaumoja ruvettiin käyttämään kutomateollisuuden hyväksi niin suuressa määrin, että voitiin viedä maasta kankaita. Rautaa Kreikassa oli yllin kyllin, erittäinkin Lakoniassa, Euboian saarella ja Kykladeilla. Kun oli opittu karkaisemaan tätä metallia, voitiin valmistaa aseita ja tarvekaluja myöskin vientiä varten. Muutamilla seuduilla oli myös kerroksittain hienoa savea, josta valmistettiin erinomaisen hienoja maljakoita ulkomaidenkin markkinoille. Saviteollisuuden keskuksia olivat Korinthos, jossa satojen vuosien aikana valmistettiin saviastioita koko läntisen Välimerenalueen tarpeiksi, ja Ateena, missä savenvalajilla oli oma kaupunginosansa, Kerameikos, josta ajanmittaan kehittyi kaupungin taloudellinen ja valtiollinen keskipiste. Attikalaiset savituotteet valtasivat maailmanmarkkinat 6:nnen vuosisadan kuluessa ja syrjäyttivät sekä joonialaiset että korinthoslaiset valmisteet.[55]

Maljakkojen maalaajat eivät enää tyytyneet pelkkiin koristekuvioihin kuten aigeialaisena aikakautena, vaan maalasivat kohtauksia elämästä: voimisteluharjoituksia, asestettujen soturien kulkueita, meritaistelulta, hautajaismenoja y.m.

Kirjallisuutta:

August Böckh, Die Staatshaushaltung der Athener: 3 nid.

Gustave Glotz, Le travail dans la Grèce ancienne (Laaja kirjallisuusluettelo).

Henri Francotte, L’industrie dans la Grèce ancienne (Bibliothéque de la faculté de philosophie & lettres de la l'université de Liège: fascicule VII et VIII. Laajat kirjallisuusluettelot).

Albert August Trever, A history of greek economic thought (Laaja kirjallisuusluettelo).

A. Jardé, La formation du peuple grec (Kirjallisuusluettelo).

C. Neumann und J. Partsch, Physikalische Geographie von Griechenland.

Ernst Reisinger, Grekland. (Kirjallisuusluettelo.)

Alfred Zimmern, The greek commonwealth.

Daniel Baud-Bovy et Fred. Boissonas, En Grèce.

Hans Bloesch, Hellas.

Hermann Hettner, Griechische Reiseskizzen.

Wilhelm Vischer, Erinnerungen und Eindrücke aus Griechenland.

TOINEN KREIKKALAINEN UUDISASUTUS.

Sitä mukaa kuin uudet elinkeinohaarat voittivat alaa ja kehittyivät, täytyi hankkia kotiteollisuudelle enemmän raaka-aineita sekä jalostetuille tuotteille uusia markkinoita. Tämä oli sitäkin tarpeellisempaa, kun sekä itse Kreikan niemimaan että joonialaisten siirtokuntien väestö alkoi lisääntyä niin runsaasti, että se ei voinut enää elättää itseään, vaan sen täytyi koettaa saada viljaa hedelmällisemmiltä seuduilta. Sellaisia oli etenkin Mustanmeren rannikolla. Kunnolliselle ja yritteliäälle kansalle avautui näin uusia mahdollisuuksia saavuttaa vieraassa maassa parempi toimeentulo kuin liiaksi kansoitetussa kotimaassa, missä, kuten pian näemme, intohimoiset puoluetaistelut myös katkeroittivat elämän ja pakottivat monen jättämään kotinsa.

Maastamuutto on vielä kahdeksannella vuosisadalla verrattain vähäistä, mutta se lisääntyy suuresti seitsemännellä sen johdosta, että kaupan ja teollisuuden alalla silloin äkkiä tapahtui valtava nousu. Ja mistä tämä taas vuorostaan johtui? Siitä, että kulta- ja hopea_rahat_ alkavat tulla käytäntöön maksuvälineinä ja vanha hankala vaihtokauppa muuttuu vähitellen rahasta myynniksi. Kauppias on saanut käsiinsä vähän tilaa vievän ja helposti käsiteltävän maksuvälineen, joka on käypää kaikkialla, sillä valtion leima takaa, että valtio itse milloin tahansa vastaanottaa rahaa maksuksi. Vanhin tunnettu arvonmitta oli nautakarja. Homeroksen runoissa arvioidaan kaikki niin ja niin monen härän arvoiseksi. Pronssikattila esimerkiksi oli yhden härän veroinen, kelpo orjatar vastasi neljää, mutta Odysseuksen imettäjästä oli sankarin isä tämän nuorena ollessa maksanut 20 härkää.[56] Rahan lähimpiä edeltäjiä olivat kultaiset ja hopeiset harkot, tangot tai ruuvikierteiset langat, joista kauppaa tehdessä hakattiin pois määrätyn kokoinen pala. Mutta miten vaivalloista olikaan, kun jokaista pientäkin kaupantekoa varten täytyi käyttää koetinkiveä ja vaakaa! Paitsi sitä, että leimattu raha on helposti käsiteltävää, on sillä se etu vaihtokaupan suhteen, että milloin ostajalle soveltuu, hän voi vaihtaa sen niihin tavaroihin, joita hän juuri silloin haluaa.

Se nerokas keksintö, että rahaa ruvettiin leimaamaan, on vaikuttanut mullistavasti koko ihmiskunnan talouteen, ja vielä tänä päivänä elämme sen vaikutuksen alaisina. Keksintö tehtiin noin v. 700 e.Kr., Herodotoksen tietojen mukaan Lyydiassa. On kuitenkin yhtä todennäköistä, että leimattua rahaa ensinnä käytettiin kreikkalaisissa rannikkokaupungeissa, kenties Miletoksessa.[57] Joka tapauksessa uusi keksintö levisi sekä joonialaisiin että Kreikan emämaan kauppakaupunkeihin. Siellä koko talous pian muuttuikin rahataloudeksi. Sitävastoin vanha luontaistalous jatkui sisämaanvaltioissa kuten Spartassa, missä maanviljelys oli vallitsevana elinkeinona ja koko maa muodosti yhden ainoan suuren omavaraistalouden, joka ei juuri kaivannut vienti- tai tuontiyhteyttä muiden valtioiden kanssa.

Jos nyt luomme yleissilmäyksen historialliseen yhteyteen, niin huomaamme yllä sanotusta, että rahanleimaamisen keksiminen on muun muassa todellakin ollut tärkeimpiä syitä suureen kansavirtaukseen, joka seitsemännellä vuosisadalla kulki yli Välimeren ja Mustanmeren ja sai aikaan sen, että nämä rannikot vahvasti kreikkalaistuivat. Erotukseksi akhaialaisen ja doorilaisen kansainvaelluksen aikaisesta siirtymisestä pois kreikkalaisesta emämaasta on näitä kahdeksannella, seitsemännellä ja kuudennella vuosisadalla e.Kr. tapahtuneita suuria väestönsiirtymisiä nimitetty toiseksi kreikkalaiseksi uudisasutukseksi. Se eroaa ensimmäisestä uudisasutusliikkeestä — mikäli näistä väestön siirtymisistä lainkaan voidaan sitä nimeä käyttää — paitsi syittensä puolesta myöskin tapahtumain kulun suhteen. N.s. ensimmäinen kreikkalainen uudisasutus ei ollut uudisasutusta tavallisessa mielessä, vaan se oli pakoa kodista, kansainvaelluksen seurausta: kansa pakenee toisen kansan tieltä ja pelastautuu vieraalle rannikolle. Mutta n.s. toinen uudisasutus ei ole mitään joukkopakoa, vaan se on yksityisten kansalaisten maastamuuttoa, jotka vieraassa maassa toivovat pääsevänsä parempiin oloihin. Nyt eivät vihollislaumat ole ahdistamassa, vaan muuton aiheuttajina ovat sisäiset syyt — ja nekin pelkästään ilahduttavaa laatua — nimittäin kaupan ja teollisuuden voimakas nousu. Niin syntyi tämä maastamuuttoliike, joka on koko maailman asutushistorian loistavimpia lukuja.

Toinen kreikkalainen uudisasutus eroaa ensimmäisestä siinäkin suhteessa, että uudet siirtokunnat olivat yksityisten kaupunkien perustamia, kun taas vanhimpien joonialaisten kaupunkien perustajat olivat toisiinsa sekoittuneita kansoja kaikista mahdollisista emämaan osista. Uudet siirtolaiset olivat lujin sitein — etenkin uskonnollisin — liittyneet kukin omaan »emäkaupunkiinsa». He olivat tuoneet mukanaan tulen emäkaupungin pyhästä liedestä; he ottivat osaa kotiseutunsa suuriin uskonnollisiin juhliin ja lähettivät uhrilahjoja vanhan kotikaupungin suojelusjumalille. Sillä tavoin uudet ja vanhat kaupungit olivat henkisessä sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Muodostui kokonaisia kaupunkien perhekuntia: emäkaupunkeja tytärkaupunkeineen; ja siirtokuntia, joilla oli yhteinen emäkaupunki, sanottiin sisarkaupungeiksi. Jos siirtokuntia uhkasi vaara, ne turvautuivat emäkaupunkiinsa. Siirtokunnan ja emäkaupungin välistä sotaa pidettiin yhtä jumalattomana, kuin että lapsi löi äitiään. Tämä ei kuitenkaan estänyt siirtokuntaa muodostumasta emäkaupungilleen vaaralliseksi kauppakilpailijaksi.

* * * * *

Helleenien ja heidän kilpailijainsa foinikialaisten siirtokuntien välillä on suuri ero. Sen voi lyhyesti lausua siten, että kreikkalaiset uudisasukkaat eivät uusilla asuinpaikoillaan tunteneet olevansa hajaannustilassa eläviä siirtolaisia. Foinikialaiset siirtokunnat — paitsi Karthago sisilialaisine tytärkaupunkeineen — olivat pelkkiä kauppapaikkoja, jotka oli perustettu valvomaan Tyroksen, Sidonin ja muiden Foinikian kaupunkien enimmäkseen tilapäisiä kauppaetuja. Kreikkalaisista siirtokunnista sitävastoin kehittyi oikeita kaupunkeja, asukkaittensa vakinaisia kotipaikkoja; ja kaupunkien ulkopuolellakin asui aina kreikkalaisia maanviljelijöitä. Tämä selittää myös sen, että kreikkalaisten siirtokuntien sivistysvaikutus oli paljon perinpohjaisempi kuin foinikialaisten. Kreikkalaisista siirtokunnista tuli Hellaan sivistyksen todellisia etuvartijoita, kun taas foinikialaisten tarkoituksena oli vain tilapäisen voiton saavuttaminen. Foinikialaisten ainoana harrastuksena oli alkuasukkaitten nylkeminen; kreikkalaiset sitävastoin koettivat myöskin sivistää heitä.

Yhä kiristyvässä ottelussa kreikkalaisten ja foinikialaisten välillä oli kreikkalaisilla varma yliote vastustajistaan, sillä Kreikka sijaitsi laajan Välimeren-kaupan keskuksessa, sillä oli erinomaisen runsaasti satamapaikkoja, ja se oli valtiollisesti riippumaton. Sitävastoin foinikialaisten asema kolmen mahtavan, keskenään kilpailevan naapurikansan, egyptiläisten, assyrialais-habylonialaisten ja heettiläisten välissä sai aikaan valtiollisen epävarmuudentilan, joka tietysti haittasi liike-elämänkin kehitystä.

Ja jos vertaamme toisiinsa kreikkalaisten ja foinikialaisten siirtokuntien lopullista tulosta, mikä ero! Miten monet kreikkalaisten perustamista kaupungeista ovatkaan uhmanneet kaikkia hävittäviä voimia aina tähän päivään saakka. Kuten Egyptin, Assyrian, Babylonian ja Persian vanhat kaupungit ovat foinikialaisten siirtokunnat menettäneet kaiken tai miltei kaiken merkityksensä, mutta muinainen Bysantion on vielä tänä päivänä Konstantinopolin nimisenä Levantin kaupan keskus, ja Marseille — muinainen Massilia — nauttii yhä vielä Ranskan tärkeimmän satamakaupungin arvoa, joka sillä oli jo kreikkalaisten aikana. Sen ikivanhoja tytärkaupunkeja on Nizza. Massilian vaikutus ulottui kautta koko Ranskan ja Espanjan Rivieran aina Ebron suulle asti, ja Provence'in maalaisväestö kreikkalaistui. Nykyaikainen matkailija, joka käy Arles'ssa ja näkee sen kauniiden naisten ikäänkuin leijailevan eteenpäin vesiruukku pään päällä, luulee yhdellä iskulla siirtyneensä muinaiseen Hellaaseen, kauniitten kreikatarten ja Aphroditen maahan; ja kaupungin valtava amfiteatteri yhdessä muitten muinaismuistojen kanssa on palanen Kreikkaa, joka on unohduksesta jäänyt Rhône'in laaksoon.

Massilia todistaa, miten suuressa määrin kreikkalaiset siirtolaiset yhdistivät sivistystehtävän liiketoimintaansa. Kun foinikialaiset vuosisatojen aikana olivat käyttäneet hyväkseen ympäröivää seutua antamatta sille mitään mainittavaa vastalahjaa, opettivat kreikkalaiset sekä Ranskan että Espanjan väestölle kirjainkirjoituksen. Ja Massilian kreikkalaiset toivat öljypuun ja viiniköynnöksen ensinnä omalle seudulleen, joka ei soveltunut maanviljelykseen, ja sitten koko etelä-Ranskaan. Viini oli ennestään tuntematon juoma alkuasukkaille, jotka siihen asti olivat aina juoneet olutta.

Massilian asukkaat harjoittivat laajaa kauppaa sekä Välimerellä että pitkin joki verkkoa, jonka päähaarat ovat osaksi Rône—Saône—Seine, osaksi Rhône—Saône—Mosel— Rein. Varmana todistuksena Massilian kauppaverkon haarautumisesta ovat sille ominaiset rahat, joissa toisella puolella on Artemiin pää ja toisella leijona. Niitä on tavattu koko Ranskassa, Sveitsissä ja pohjois-Italiassa korkealla alppilaaksoissa. Siitä siemenestä, jonka helleeniset merenkulkijat kerran olivat peittäneet »barbaariseen» multaan kaukaisessa Lännessä Rhône'in suulla, versoi sitten keskiajalla runsaasti uusia toisenlaisia vesoja. Sillä Provence'ista on keskiajan ranskalaisen kuvanveistotaiteen lisäksi lähtöisin myöskin runsas runous, provence'ilaisten trubaduurien lemmenlaulut, jotka vaikuttivat valtavasti melkein koko Euroopan kirjallisuuteen ritariaikana.

* * * * *

Etelä-Italiasta kehittyi toinen Kreikka. Helleenit itse nimittivät sitä »Suur-Kreikaksi» vastakohtana köyhemmälle emämaalle ja sen pienille oloille. Tämän maan ja Sisilian löytäminen oli tosin tapahtunut paljon aikaisemmin — se kuvastuu tarinassa Odysseuksen harharetkistä —, mutta nyt kasvoi näihin molempiin onnellisiin seutuihin tiheä kreikkalainen siirtokunta-asutus. Italian ja Sisilian hedelmällisestä maasta tuli kreikkalaisten vilja-aitta, ja myöskin karjanhoito oli varsin tuottavaa. Kreikkalaiset ovat nähtävästi tuoneet mukanaan öljypuun sekä Italiaan että Sisiliaan kuten etelä-Ranskaankin. Ainakaan ei siellä ole esihelleeniseltä ajalta löydetty jälkeäkään tästä puusta.

Sisiliassa kreikkalaisten kuitenkin täytyi jakaa rannikkoalueitten omistusoikeus karthagolaisten kanssa, jotka ottivat länsiosan ja pohjoisrannikon haltuunsa. Kreikkalaiset taistelivat myös monta kiivasta taistelua maan asukkaita, sikuleja vastaan, joita sotaiset ylimykset johtivat, mutta etelä-Italia kreikkalaistui melkein kokonaan. Erikoisen tavoiteltuja olivat Taranton-lahden rannat, jotka jo aikaisemmin olivat houkutelleet foinikialaisia purppura-, simpukka- ja kalarunsaudellaan. Lampaat, jotka kävivät laitumella näillä viljavilla seuduilla, olivat tunnettuja hienosta villastaan, ja oivallinen savi synnytti siellä kukoistavan maljakkoteollisuuden. Monet »Suur-Kreikan» siirtokunnista tulivat kuuluisiksi rikkaudestaan ja ylellisyydestään, etenkin Tarentum, Kroton ja ylväs Sybaris, joka aikoinaan oli rikkaampi kuin mikään muu kreikkalainen kaupunki. Sybarislaiset lienevät pitäneet suorastaan kunnia-asiana olla velttoja ja ruikuttaa pienimmästäkin rasituksesta. He tulivat niin kuuluisiksi nautinnonhimostaan ja velttoudestaan, että vielä tänä päivänä käytetään sanaa sybariitti merkitsemään ylellisyyden veltostuttamaa henkilöä.

Helposti voidaan kuitenkin arvata, miten sellaisen yhteiskunnan lopulta kävi, jonka puolustajina oli sybariitteja. Krotonista ja Sybariksesta tuli vähitellen leppymättömät kilpailijat. Krotonissa kasvanut heimo oli aivan toista ainesta. He olivat urheilijoita, jotka kerrankin voittivat kaikki Olympian seitsemän kilpailua. Kun Krotonin ja Sybariksen välinen vihamielisyys puhkesi ilmisodaksi ja ratkaiseva taistelu oli tulossa, kerrotaan, että Sybariksen ratsuväen hevoset alkoivat tanssia kuullessaan vihollisen torvien ja huilujen äänet. Ne olivat tottuneet paraatiharjoituksiin enemmän kuin todelliseen sotaan. Sota loppui Sybariksen häviöön noin v. 510 e.Kr. Voittajat eivät tyytyneet vähempään, kuin että hävittivät kaupungin maan tasalle, kertovatpa tarut heidän johtaneen joen uoman sen paikan yli, niissä rikas Sybaris kerran sijaitsi, hävittääkseen vihatun kilpailijansa jäljettömiin. Joka tapauksessa ei sen muinaisesta loistosta enää ole pienintäkään jälkeä.[58]

Länteenpäin kreikkalaiset seurasivat kilpailijainsa foinikialaisten jälkiä aina Guadalquivirin suulle asti toiselle puolen Herkuleen patsaita ja veivät sieltä mukanaan kotimaahan haluttua kuparia.

* * * * *

Kreikkalaisten toinen uudisasutus ulottui Espanjasta itäänpäin aina Krimille saakka. Melkein kaikkien satamien läheisyyteen syntyy nyt kauppapaikkoja, ja kaikkialla puhutaan kreikkaa. Myöskin Egyptin kanssa alkaa vakinainen yhdysliikenne, ja miletoslaiset perustavat erään Niilin suuhaaran varrelle Naukratis-nimisen uudisasutuksen, joka aina Aleksandreian perustamiseen saakka pysyi maan suurimpana kauppapaikkana. Kreikkalaisista oli tullut merikansa, ja he viihtyivät vain merellä ja meren läheisyydessä. Vuoristojen metsäisillä rinteillä kaikuvat kirveeniskut; honka kaatuu, laivastoja rakennetaan, ja leveä, kantava kuormalaiva laskeutuu raskaasti mereen, kun taas kevyt, kapea sotapursi ikäänkuin lentää aalloilla. Sen tehtävänä on kaupan suojeleminen — tai merirosvous.

Uuteen siirtokuntaliikkeeseen eivät ota osaa vain emämaan asukkaat, vaan ehkä yhtä paljon Vähän-Aasian vanhat joonialaiset siirtokunnat, erikoisesti Miletos, joka yksinään perusti kokonaista yhdeksänkymmentä uutta kaupunkia.

Miletoslaiset merimiehet tunkeutuivat rohkeasti Mustallemerelle, »vieraanvarattomalle merelle», kuten kreikkalaiset ensi näkemältä kauhuissaan nimittivät tätä autiota merta vailla saaristoa ja saaria. Sen etelärannalla uhkaavat vuorijonot suistuivat jyrkkinä mereen, ja pohjoisessa oli matalia, rämeisiä rantoja, missä sumut ja usvat tekivät ilman painostavaksi ja raa'aksi. Oli kuin kotimaan lauhkeilta seuduilta olisi täällä tullut uuteen maailmaan, missä tasangot olivat alttiina jäätäville pohjoismyrskyille, jotka tupruttivat maahan valtavia lumikasoja ja jäädyttivät veden. Täällä ei voinut viettää elämäänsä ulkoilmassa ja päivänpaisteessa toreilla ja aukeilla paikoilla niinkuin Kreikassa. Kaikki tuntui täällä aluksi kammottavalta ja peloittavalta kansan mielestä, joka enemmän kuin puolen vuosituhannen aikana oli tottunut Aigeianmeren kirkkaaseen taivaaseen ja leutoon ilmastoon ja oli ehtinyt unohtaa, että aikaisemmat sukupolvet kerran olivat asuneet kylmemmillä seuduilla.

Toiselta puolen löytöretkeilijät pian huomasivat, että täällä oli paljon, melkeinpä kaikkea sitä, mitä heidän kotimaastaan puuttui. Vuorten lomassa piilevien pienten peltotilkkujen asemesta täällä aukenivat rajattomat tasangot, joiden multa oli mitä hedelmällisintä. Täällä aaltoili vilja niin laajoilla vainioilla, ettei yhdenkään kreikkalaisen silmä koskaan ollut nähnyt niiden vertaista. Toisilla vainioilla viljeltiin hyvällä menestyksellä oivallista hamppua. Ja mitä olivatkaan kotimaan karjalaumat niiden määrättömien hyödyllisten eläinten rinnalla, jotka kävivät laitumella aroilla ja tuottivat pohjattomia varastoja lihaa, vuotia ja talia!

Toisissa osissa maata kasvoi oikeita aarniometsiä, jotka tarjosivat mitä parhaimpia tammia, saarnia ja jalavia laivojen rakennuspuiksi. Rannikkosatamien ja suojelevan saariston puutteen korvasivat mahtavat, kauas sisämaahan saakka purjehduskelpoiset joet, jotka olivat helleeneille aivan uusi elämys. Mutta kaikkein ensinnä löytöretkeilijät luultavasti kuitenkin huomasivat uskomattoman kalarunsauden. Merenkulkijoita houkuttelivat Mustalle merelle todennäköisesti etupäässä juuri valtavat tonnikalaparvet, jotka keväisin idästäpäin tulvivat Bosporiin. Olihan mielenkiintoisia tutkia, mistä kaikki tämä meren siunaus sai alkunsa; ja kun kreikkalaiset olivat saaneet sen selville, he perustivat pyyntiasemia sopiville paikoille. Siellä pyydystetty kala valmistettiin ja kuivattiin ja vietiin sitten myytäväksi joonialaisiin rannikkokaupunkeihin, missä rahvas suureksi osaksi eli tästä meren antimesta.

Tämän meren satamiin tuli myös Kaukasoksen sotaisia kansoja purjehtien jokia pitkin mukanaan laivanlastittain vankeja, joita he halusivat myydä. Parhaat orjat saatiin kuitenkin etelärannikolta.

Mustanmerenretket saivat vihdoin odottamattoman viehätysvoiman, kun helleenit huomasivat alkuasukkailla kultakoristeita ja asiaa tarkemmin tutkiessaan saivat tietää että kauempana sisämaassa oli vuoria, joissa oli runsaat määrät tätä jaloa metallia.

Näin kreikkalaisten käsitys »epävieraanvaraisesta merestä» vähitellen muuttui »vieraanvaraiseksi mereksi», eikä kestänyt kauan, ennenkuin Miletos tytärkaupunkeineen oli ympäröinyt tämän meren kokonaisella sarjalla siirtokuntia, joita oli varsinkin jokien, Dnjestrin, Bugin, Dnjeprin ja Donin suissa ja Krimillä. Venäjän joet kuljettivat näihin siirtokuntiin suurten tasankojen tuotteita, ja Krimillä kreikkalaiset olivat saaneet haltuunsa tavattoman rikkaan vilja- ja puutarhamaan. Kreikkalaiset vaihtotavarat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kauas Venäjän jokien varsille. Miletoksesta vietiin varsinkin kankaita ja kudoksia. Mutta ennen kaikkea öljy ja viini tuottivat kreikkalaisille hyvää ansiota Mustanmeren rannoilla. Tässä kosteassa ja kylmässä maassa tervehdittiin rypäleen lämmittävää ja kiihdyttävää nestettä äärettömän paljon suuremmalla ihastuksella kuin konsanaan itse Kreikassa; ja kun »barbaarit» olivat sitä kerran maistaneet, eivät he koskaan saaneet sitä tarpeekseen. Vielä tänä päivänä etelä-Venäjä on Kreikan saariston viinien tärkeimpiä vientipaikkoja, ja niin oli laita jo 25 vuosisataa sitten. Lukemattomia kreikkalaisia saviastioita täynnä tuota haluttua juomaa kuljetettiin siihen aikaan yli Mustanmeren vesien, ja joonialaisia saviastioita on löydetty sisämaasta aina Kievistä saakka.[59] Kubanin alueella Asovanmeren rannalla, Kaukasoksen pohjoispuolella syntyi omalaatuinen kreikkalais-persialainen sekasivistys, josta meidän päivinämme runsaat kultalöydöt todistavat.

Mustanmeren _etelä_rannalla sijaitsevien siirtokuntiensa kautta kreikkalaiset joutuivat yhteyteen maailmankaupan ikivanhojen teitten kanssa, jotka päättyivät täällä ja joiden toinen päätekohta oli Babyloniassa ja sisä-Aasiassa.

Mustanmeren rannan koonti- ja vientisatamat ovat suuresti edistäneet Kreikan varallisuutta. Mutta kreikkalaiseen _sivistys_maailmaan ei Mustanmeren seutuja koskaan luettu. Kreikkalainen sivistys ei kyennyt täällä kasvattamaan uusia vesoja. Se kuihtui pohjatuulten ja sumujen maassa. Muutamia harvoja lukuunottamatta kreikkalaiset siirtokunnat pysyivät täällä vain eristettyinä kohtina barbaaristen alkuasukkaitten keskellä. Maan todellista kreikkalaistumista, kuten etelä-Italiassa, etelä-Ranskassa ja osittain Sisiliassa, ei voinut tapahtua täällä. Kreikkalainen ei koskaan oikein kotiutunut tähän kolkkoon ilmastoon. Vain ankara puute tai runsaan liikevoiton mahdollisuudet voivat pakottaa hänet luopumaan kotimaastaan sellaisen maan vuoksi.

Monet kreikkalaiset siirtokunnat Mustanmeren rannikolla säilyttivät kaupallisen merkityksensä aina kauas keskiajalta saakka, jotkut vieläkin kauemmin. Kansatulva toisensa jälkeen huuhteli näitä yhteiskuntia, mutta ihmeellisen sitkeästi kreikkalainen väestö sai kansallisuutensa säilymään jokseenkin sekoittumattomana.[60]

Kuten tarinat Odysseuksen harharetkistä sisältävät muistoja Sisilian ja etelä-Italian löytämisestä, siten kreikkalaisten löytöretket Mustallamerellä ovat pohjimmaisena aiheena tarinaan argonauttien retkestä, johon pian palaamme.

* * * * *

Kreikkalaisten valtava maastamuutto Välimeren ja Mustanmeren rannikoille, jota nyt otamme seuranneet, aiheutui taloudellisista olosuhteista, mutta siirtolaisuuden seuraukset eivät ota yksinomaan aineellista laatua. Sillä on ollut tärkeä maailmanhistoriallinen merkitys varsinkin sen johdosta, että kreikkalainen sivistys täten levisi kaikkiin Välimerenmaihin. Mutta siirtolaisuus on myös vuorostaan vaikuttanut tähän sivistykseen itseensä verrattomasti avartamalla kreikkalaisten omaa henkistä näköpiiriä. Kotona laaksot olivat ahtaita ja olot pieniä. Mutta kreikkalaisesta tuli merenkulkija ja kauppias, ja meri antoi hänelle avaran taivaanrannan. Sellaisen kaupungin kuin Miletoksen asukkaille, jotka merimiehinä ja kauppiaina risteilivät Mustallamerellä ja melkein koko Välimerellä, täytyi keräytyä sille ajalle ainoalaatuisen runsaat tiedot vieraista maista ja kansoista herättäen vertailua ja ajattelua. Ei ole suinkaan sattuma, että Kreikan filosofian kehto on keinunut siellä, ja että tästä kaupungista, »Joonian ylpeydestä», näin tuli kaikkien tieteitten emäkaupunki. Miletoslaisten kokoama tietoainehisto koko sen ajan sivistysmaailmasta oli valmistanut maaperää, ja oli vain ajankysymys, milloin näitten merenkulkijain »keksimishalu» kääntyisi uusilta ulapoille, filosofiaan ja tieteellisiin ongelmiin. Niinkuin meidän päiviemme Iso-Britannia Kreikka oli etupäässä siirtomaavalta, jonka kukoistus perustui emämaan ja siirtokuntien väliseen vuorovaikutukseen.

Kreikkalaisten omalta kannalta katsottuna siirtokunnat myös vaikuttivat rauhoittavasti sisäisiin levottomuuksiin. Kaikki, jotka kotona tunsivat olevansa yhteiskunnan lapsipuolia, saattoivat vieraissa maissa hankkia itselleen tyydyttävämmät olot.

* * * * *

Toisen kreikkalaisen uudisasutuksen taukoaminen 6:nnen vuosisadan keskivaiheilla johtui siitä, että joonialaisista silloin, Kyyroksen valloittaessa Lyydian mahtavan valtakunnan, tuli Persian suurkuninkaan alamaiskansa. Vapautta rakastavia kreikkalaisia ei sitten enää niinkään haluttanut siirtyä itäänpäin. Lännessä tapahtui samaan aikaan samantapaisia muutoksia. Siellä karthagolaiset yhdessä etruskien kanssa keskeyttivät kreikkalaisten vallan leviämisen.

Kirjallisuutta:

J.L. Heiberg, En graesk Forpost (»Studier fra Sprog- og
Oldtidsforskning» 1906).

Ernst von Stern, Die griechische Kolonisation am Nordgestade des Schwarzen Meeres im Lichte arcbäologiscber Forschung (C. F. Lehmann-Haupt und E. Kornemann, Klio: Bd. IX).

Prins Wilhelm, Sydfranskt. Skildringar från strövtåg i Provence.

Rhys Carpenter, The Greeks in Spain (Laaja kirjallisuusluettelo).

TARU ARGONAUTTIEN RETKESTÄ.

Eräällä Boiotian kuninkaalla oli puoliso, joka oli jumalallista syntyperää. Hänestä tuli Friksos-nimisen pojan ja Hellé-nimisen tytön äiti. Mutta kun kuningas myöhemmin otti puolisokseen myöskin erään maallisen naisen, niin hänen ensimmäinen vaimonsa lähti vihastuneena kodistaan. Uusi vaimo synnytti ruhtinaalle myöskin kaksi lasta, ja näitä heidän äitinsä suosi kaikin mahdollisin tavoin enemmän kuin lapsipuoltaan. Punoipa hän juonen toisensa jälkeen raivatakseen Friksoksen ja Hellen tieltään. Silloin äiti armahti pienokaisiaan ja lähetti heille siivekkään kultaisen oinaan, joka otti molemmat lapset selkäänsä ja lensi pois heidän kanssaan. Kun he tulivat ensimmäisen kohdalle niistä kahdesta salmesta, jotka erottavat Euroopan ja Aasian toisistaan, alkoi Hellen päätä pyörryttää ja hän syöksyi alas ja hukkui. Hänen muistokseen salmi sai nimen Hellespontos, s.o. Hellen meri. Mutta Friksos tuli onnellisesti perille Kolkhis-maahan Mustanmeren perukkaan. Täällä kuningas Aiētés, auringonjumala Helioksen poika, otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän uhrasi oinaan Zeukselle ja ripusti sen kultaisen taljan pyhään lehtoon, missä kauhistava lohikäärme vartioi sitä.

Nyt oli Thessaliassa kuninkaanpoika nimeltä Iāsōn. Jo ennen Iasonin syntymää oli hänen isänsä vallanhimoinen ja vilpillinen velipuoli Pelfās syössyt veljensä valtaistuimelta. Iasonista kasvoi kuitenkin väkevä ja rohkea nuorukainen, ja täytettyään kaksikymmentä vuotta hän astui vilpillisen setänsä eteen ja vaati isänsä valtaistuinta itselleen. Pelfas, joka oli kavala mies, keksi silloin asettaa hänelle ehdon, jonka piti olla mahdoton täyttää: setä luovuttaisi Iasonille valtakuntansa, jos hän noutaisi kultaisen oinaantaljan Kolkhis-maasta.

Iason suostui tähän muitta mutkitta. Hän pyysi Kreikan uljaimpia urhoja ja sankareita seuralaisikseen seikkailumatkalle. Mukaan tulivat Theseus ja Herkules ja laulaja Orpheus ja monta muuta. Kun he olivat kokoontuneet Iasonin kotiseudulle, oli siellä jo suuri laiva valmiina viemään heidät meren yli, ensimmäinen helleenien rakentama suuri laiva. Mutta Iasonin suojelijatar, Athene-jumalatar, olikin auttanut sen rakentamisessa. Laivan nimi oli Argó.

Argonauttien[61] retki oli täynnä ihmeellisiä seikkailuja. Kauniit naiset yrittivät houkutella heitä unohtamaan asiansa, jättiläiset koettivat sulkea väylän suurilla kallionlohkareilla, ja hurjat sotasankarit pyrkivät koettelemaan voimiaan matkamiesten kanssa. Traakiassa heitä kohtasivat toisenlaiset elämykset. Siellä asui vanha kuningas nimeltä Phineús, joka oli Apollonilta saanut tietäjänlahjan. Mutta kun hän oli käyttänyt kykyänsä ilmaistakseen ihmisille liian paljon Zeuksen salaisia päätöksiä, niin jumalat olivat rangaisseet häntä. Aina kuin hänen piti syödä, lensi paikalle kaksi inhoittavaa n.s. harpyiaa, petolintuja, joilla oli naisenkasvot, ja sen ruoan, mitä ne eivät riistäneet itselleen, ne likasivat, niin ettei se kelvannut, syötäväksi. Ukko raukka olikin pelkkää luuta ja nahkaa.

Mutta kaksi urhoollista argonauttia vapautti vanhuksen kiusanhengestään. Palkaksi tästä Phineus käytti tietäjänlahjaansa neuvoakseen heille, miten he välttäisivät matkansa suurimman vaaran. Heidän täytyi nimittäin kulkea kahden liikkuvan kallion välistä, jotka määrättyinä aikoina jymisten iskivät yhteen ja murskasivat kaikki merenkulkijat. Vanhus neuvoi argonautteja päästämään irti kyyhkysen, ennenkuin he itse yrittäisivät kulkea siitä. Jos se musertuisi kallioiden välissä, heidän olisi keskeytettävä matkansa; mutta jos se onnellisesti pääsi lävitse, saattaisivat he yrittää. Heidän oli vain soudettava kaikin voimin, niin he kyllä jumalien avulla onnistuisivat.

Kun Iason miehineen tuli vaaralliselle paikalle, niin he noudattivat Phineuksen neuvoa, ja katso: kyyhkynen lensi vahingoittumattomana kallioiden välitse; vain sen viimeiset pyrstösulat katkesivat! Kallioiden alkaessa erota toisistaan argonautit ohjasivatkin rohkein mielin purtensa vaaralliseen salmeen, ja Athenen avulla yritys onnistui. Vain laivan äärimmäiset perälaudat murskaantuivat kallioiden välissä.

Siitä saakka nämä vaaralliset kalliot ovat pysyneet paikoillaan; sillä kohtalo oli säätänyt, että ne lakkaisivat iskemästä yhteen, heti kuin jonkin laivan onnistuisi kulkea niiden välitse.

Vihdoin Iason ja hänen seuralaisensa tulivat Kolkhis-maahan ja astuivat ihanaan palatsiin, jonka Hephaistos kerran oli rakentanut kuningas Aieteelle. Esipihassa oli neljä suihkukaivoa. Yhdestä virtasi maitoa, toisesta viiniä, kolmannesta öljyä ja neljännestä vettä, joka talvella oli lämmintä, mutta kesällä jääkylmää. Mutta kun argonautit olivat esittäneet asiansa kuningas Aieteelle, tämä pahastui ja päätti viekkautta käyttämällä suoriutua muukalaisista. »Yhdellä ehdolla», hän sanoi Iasonille, »annan sinulle kultaisen taljan. Kuulehan! Sodanjumalalle pyhitetyllä kentällä käy laitumella kaksi härkää, joilla on vaskiset sorkat ja joiden sieraimista suitsuaa tulta. Näillä juhdilla sinun on kynnettävä pelto ja sitten kylvettävä vakoihin lohikäärmeen hampaita. Ja sen jälkeen sinun tulee taistella aseistettuja sotureita vastaan, joita kylvöstä kasvaa.»

Siitä koetuksesta ei edes Iasonkaan olisi suoriutunut, ellei hän olisi saanut apua. Mutta nyt kävi niin, että jumalat antoivat Aieteen oman tyttären Medeian rakastua rohkeaan nuorukaiseen. Hän osasi loihtia ja lahjoitti lemmitylleen ihmeellistä voidetta, joka teki hänet haavoittumattomaksi ja antoi hänelle voiman kesyttää villit härät. Sitten hän antoi Iasonille seuraavan neuvon: »Kun näet soturien kasvavan lohikäärmekylvöstä, niin heitä suuri kivilohkare heidän keskelleen! He epäilevät silloin, että joku heistä on sen heittänyt, ja lyövät toisensa kuoliaaksi.»

Iason lähti siis hyvin varustettuna noutamaan vaarallisia härkiä. Luolasta, missä ne oleskelivat, ne ryntäsivät häntä vastaan päristellen sieraimistaan tulta ja liekkejä. Mutta Iason tarttui molempia sarvista ja paiskasi ne maahan. Muuan hänen ystävistään ojensi hänelle ikeen, jonka hän pani niiden niskaan. Sitten hän valjasti ne auran eteen, ja vinhaa vauhtia kävi nyt sekä kyntö että kylvö.

Kun vainio sitten alkoi täyttyä uhkaavista sotureista, joita kasvoi lohikäärmekylvöstä, seurasi Iason Medeian neuvoa, ja päivän laskiessa kaikki soturit makasivat kuolleina maassa. Mutta kuningas Aietes oli synkkä ja uhkaava, ja Medeia käsitti, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti luovuttaisi kultaista taljaa. Hän päätti silloin itse auttaa rakastettuaan sen noutamisessa.

Yön pimeydessä he yhdessä lähestyivät peloittavaa lohikäärmettä, joka vartioi aarretta, ja Medeia pirskoitti pedon silmille nukuttavaa nestettä, niin että Iason saattoi noutaa kultaisen taljan tammesta, missä se riippui. Vaikka oli pilkkoisen pimeätä, se löytyi helposti, sillä oinaantaljasta levisi kauas ympäristöön kirkas valo.

Heti Iasonin palattua saaliineen laivaan argonautit purjehtivat kotiin välttääkseen Aieteen koston, ja Medeia seurasi rakasta Iasoniaan. Monia vaaroja ja seikkailuja kestettyään he vihdoin saapuivat Iasonin kotimaahan.

Pelias hämmästyi sanomattomasti, kun Iason ojensi hänelle kultaisen oinaantaljan. Varmana siitä, ettei Iason ikinä hengissä palaisi Kolkhiin-matkaltaan, hän oli nuorukaisen poissa ollessa surmannut tämän vanhat vanhemmat; ja nyt hän kieltäytyi pitämästä heidän pojalleen antamaansa lupausta. Mutta silloin Medeia taikakeinoillaan otti tuon pahansuovan miehen hengiltä. Se tapahtui kuitenkin niin epäinhimillisen julmalla tavalla, että maan asukkaat alkoivat inhota Iasonia ja Medeiaa ja karkoittivat heidät Boiotiasta.

He saivat silloin turvapaikan Korinthoksessa. Mutta siellä Iason muutaman vuoden kuluttua ihastui kuninkaan tyttäreen Kréúsaan. Medeian sydämessä syttyi silloin hurja viha; mutta hän hillitsi itsensä niin taitavasti, että sekä Iason että Kreusa luulivat hänen antaneen heille anteeksi. Sen merkiksi Medeia lähetti kilpailijattarelleen häälahjaksi komean vaipan ja kultaisen seppeleen. Morsian otti ne kiitollisena vastaan; mutta heti hänen puettuaan ne ylleen, seppeleestä leimahtaa tulenliekkejä, ja lumottu vaippakin on pian ilmitulessa. Hänen isänsä kiiruhtaa sitä sammuttamaan, mutta joutuu saman kohtalon uhriksi kuin tyttärensä, ja kun Iason tulee paikalle, makaavat Kreusa ja hänen isänsä hiiltyneinä ruumiina.

Mutta Medeian kostonhalu ei ole vielä tyydytetty. Sillä aikaa hän on suorittanut vielä hirveämmän teon: vihasta uskotonta puolisoa kohtaan hän on surmannut pienet lapsensa, vaikka rakastaakin heitä äidin koko hellyydellä. Kun nyt Iason syöksyy vaatimaan häntä tilille Kreusan ja appensa murhasta, kohtaa häntä kaamea näky: hänen pienet viattomat lapsensa kylpevät veressään. Jäätävän pilkallisesti Medeia hänelle ilmoittaa, mitä hänelle on maksanut sen naisen hylkääminen, joka on auttanut häntä niin monissa vaaroissa ja hänen tähtensä uhrannut kaikkensa. Medeiaa itseään ei Iasonin kosto voi kohdata, sillä hän on jo noussut kahden lohikäärmeen vetämiin vaunuihin ja häviää Iasonin näkyvistä.

HAJANAINEN, MUTTA VALTIOLLISESTI VALVEUTUNUT KANSA.

Ensi näkemältä Kreikan niemimaa tuntuu muodostavan maantieteellisen kokonaisuuden, mutta lähemmin tarkastellessa huomaakin, että luonto on jakanut sen lukuisiin laaksoihin ja tasankoihin, joita vuorijonot ja lahdet erottavat toisistaan. Sellaisessa maassa syntyy, kuten Syyriassa tai Norjassa, Skotlannissa ja Sveitsissä, joukko pienoisyhteiskuntia: fylkejä, klaaneja tai kantoneja, jotka kaikki enemmän tai vähemmän julkisesti kadehtivat viereisen laakson naapuria ja ovat kiihkeitä nurkkapatriootteja. Olivathan myös Kreikan lukemattomat saaret kuin luotuja viettämään itsenäistä valtiollista elämää.

Kun kansan isänmaana useinkin oli vain vuorten välinen laakso, lahti sitä ympäröivine rantakaistaleineen tai saari, sulautuivat sen valtio- ja kotiseututunne yhdeksi. Sellaiselle kansalle valtio ei ollut kuten nykyajan ihmiselle kartan avulla tajuttava käsite, vaan elävä, kouraantuntuva todellisuus. Ateenalainen saattoi Hymettos-kukkulalta yhdellä ainoalla silmäyksellä syleillä koko Ateenan valtakuntaa aina vuoriin saakka, jotka taivaanrannalla rajoittivat sitä. Kun kreikkalainen kävi sotaa valtionsa puolesta, hän ei taistellut pelastaakseen tai valloittaakseen valtakunnalle jonkin määrätyn alueen — ei kuten esim. meidän aikamme saksalaiset ja ranskalaiset ovat taistelleet Elsassin omistamisesta —, vaan hän taisteli aina oman kotilietensä puolesta. Isänmaa ja kotiseutu olivat hänelle yhtä. Valtiollisesti katsoen kreikkalaiseen valtioon ei tavallisesti kuulunut enempää kuin kaupunki ja sitä ympäröivä maaseutu. Kaupunki oli valtiollisen elämän tyyssija, ja siellä ratkaistiin valtion asiat. Ne, jotka eivät asuneet kaupungissa tai eivät voineet tulla sinne keskustelemaan ja äänestämään, eivät siis saaneet olla mukana.

Luettelo venyisi melko pitkäksi, jos laskettaisiin kaikki pienet pesät mantereella ja saarilla, missä siihen aikaan valtiollinen elämä poreili. Useimmissa maakunnissa oli monta itsenäistä kaupunkiyhteiskuntaa. Kreetan saarella laskettiin olevan ainakin viisikymmentä, Lesboksella kuusi. Pikkuriikkiselle saarelle voi mahtua useita »valtioita». Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus; tavallisesti kukin Aigeianmeren saarista muodosti valtiollisen kokonaisuuden. Arkadiassa laskettiin olevan yli kaksikymmentä riippumatonta »valtiota». Nämä olivat kuitenkin, kuten Boiotian ja muutamien muidenkin maakuntien valtiot, yhtyneet valtioliitoksi. Mutta vain Attikassa ja Lakoniassa yhden kaupungin onnistui vähitellen koota koko maakunta valtapiiriinsä. Ateenan ja Spartan kaupungit kehittyivät luonnollisesti sitä mahtavammiksi ollessaan siellä valtiollisen elämän keskuksia. Attikassa Ateena sai tämän hallitsevan aseman sillä perusteella, että siitä tuli koko maakunnan tuonti- ja vientisatama.

Kaupungeissa politikoitiin ja harjoitettiin valtiollista kannunvalantaa[62] hartaalla halulla ja etelämaisella innolla, jota voimme kuvitella ainoastaan, jos tunnemme nykyisten kreikkalaisten loppumattoman politikoimisen. Valtiollisen elämän näyttämönä olivat Hellaassa enimmäkseen kadut ja torit. Etelämaalainen on leudon ja aurinkoisen ilmaston vuoksi paljon enemmän ulkoilmaihminen kuin pohjoismaalainen, jota pakkanen ja rajuilma pidättää seinien sisäpuolella. Sen tähden pohjolan asukas onkin enemmän sisäänpäinkääntynyt ja ihmisiäkaihtava kuin etelän lapset, jotka aina ovat kosketuksessa lähimmäistensä kanssa.

Niin suuria kuin kreikkalaiset ovatkin saaneet aikaan sivistyksen kilpakentällä, heidän valtiollinen elämänsä on kuitenkin säälittävän pikkumaista ja epäluuloista paitsi suurina maailmanhistoriallisina hetkinä, jolloin uhkaava ulkonainen vaara liitti heidät yhteiseen taisteluun vapautensa puolesta. Yksikään muinaiskreikkalainen runoilija ei ole koskaan lauluissaan ylistänyt Hellasta. Helleeneillä ei ikinä ole ollut mitään sellaista yhteistä symbolia kuin Rooman patsas, jonka roomalaiset pystyttivät temppeleihinsä, tai ruotsalaisten äiti Svea, saksalaisten Germania tai pohjois-amerikkalaisten vapaudenjumalatar. Mutta toiselta puolen juuri Hellaan pienoisvaltioissa esiintyy ensi kerran historiallisena aikana kaksi ilmiötä, joita pidämme ihmiskunnan kehityksen parhaina saavutuksina, nimittäin yksilön vapaus ja kansalaishenki.

Luonnon niin rikkomassa maassa kuin Kreikassa ei voinut syntyä itse valtaisesti hallittuja suurvaltoja. Mutta niinpä ei yhteiskuntakaan siellä sortanut yksilöä. Lukuisissa itseään hallitsevissa valtioissa, joita siellä syntyi, eri yksilöt taistellessaan pyrkimystensä puolesta saattoivat vapaasti kehittyä ja päästä valtaan. Voimakas vapaudenhalu ja yksilöllisyys, jotka tuntuvat olevan indoeurooppalaisten kansojen veressä, olivat kreikkalaisilla erikoisen voimakkaasti kehittyneet. Kreikkalaiset ovat itse asiassa tehneet sen, mitä yleensä pidetään renessanssin ansiona: he ovat keksineet ihmisen. He ovat yksilöllisyyden uranuurtajia. Kreikan valtiollisessa elämässä vallitsi sama kilpailunhalu kuin olympialaisissa kisoissa. Se oli ainaista kamppailua vallasta ja kunniasta, kamppailua, joka usein johti epäterveeseen liioitteluun, mutta myöskin kannusti yksilöitä ponnistuksiin ja kehittämään persoonallisuuttaan.

Mutta miten kreikkalaisilla oli aikaa politikoida ja harrastaa niin innokkaasti valtiollista kannunvalantaa? Se johtui siitä, että orjat tai maaorjat yleensä suorittivat kaiken raskaan ja karkean työn. Niin kansanvaltaisesti kuin yhteiskunta olikin järjestetty, Hellaan kansan henkistä sivistystä kannattava osa oli itse asiassa yläluokkaa, jolla aina oli aikaa opiskella ja keskustellen kehittää omia taipumuksiaan, harrastaa filosofisia kysymyksiä ja yhteiskunnallisia asioita, käydä teattereissa, kylpylöissä, voimistelu- ja urheilutilaisuuksissa ja siellä vaihtaa ajatuksia lähimmäistensä kanssa. Korkea älyllinen elämä ja yhteiskunnallinen toiminta edellyttivät täällä kuten muuallakin, että muut yhteiskuntaluokat suorittivat »palvelevan veljen» tehtävän.

Oikeus ja tottumus ottaa osaa valtion asioitten ratkaisemiseen kehitti helleeneissä muutakin, joka selvästi erottaa heidät idän kansoista. Itämailla oli kaikkina aikoina pidetty itsestään selvänä asiana, että kuningas sai itsevaltaisesti ratkaista kaikki. Siellä ei kukaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kansalla pitäisi olla jotakin sananvaltaa sen suhteen, miten sitä hallittiin. Itämaiden suurissa yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa ei ollut kansan- tai valtakunnankokouksia. Kansanvaltainen hallitus oli mahdollinen vain pienissä yhteiskunnissa, sillä vain niissä kansa kokonaisuudessaan voi saapua tärkeitä kysymyksiä ratkaisemaan. Tiedämme liian vähän kyetäksemme päättelemään, voidaanko puhua kansan itsehallinnosta pienissä yhteiskunnissa, jotka olivat egyptiläisten, assyrialais-babylonialaisten ja persialaisten suurvaltojen edeltäjiä. Sen vain tiedämme, että helleenit historiallisena aikana ovat luoneet vapaan kansalaisen käsitteen, joka itämailla oli siihen aikaan tuntematon. Täten kreikkalaiset ovat suorittaneet suurimman osuutensa kehityksen kulkuun ja lisänneet uutta siihen, mitä itämaitten kansat olivat tehneet ihmissuvun hyväksi. Kunnon kansalainen on mies, joka ei kehitä itseään vain oman etunsa vuoksi, vaan hyödyttääkseen maanmiehiään ja isänmaataan.

Kreikkalaiset ovat maailmanhistorian ensimmäinen valtiollisesti valveutunut kansa. Heidän yhteiskunnallinen ulospäinsuuntautuva aktiivisuutensa on vastakohtana intialaisten sisäänpäinkääntyneelle, omaan täydellisyyteensä pyrkivälle sieluntoiminnalle, jolle sellaiset ulkonaiset asiat kuin lait ja hallitusmuodot ovat jokseenkin yhdentekeviä.

* * * * *

Toinen kohottava piirre keskellä Hellaan eri kansojen hajaannustilaa oli se, että ne kuitenkin sivistykseltään tunsivat olevansa yhtä kansaa. Ensinnäkin ne puhuivat samaa kieltä. Tämä tosin jakautui murteisiin, jollaisia olivat pehmeä joonialainen, kova doorilainen, aiolialainen ja useat sekamurteet[63], mutta eivät eronneet toisistaan enempää, kuin että kaikki kreikkalaiset ymmärsivät toisiaan. Ja kuten kreikkalaisilla oli yksi kieli, heillä myös oli yksi uskonto, Homeroksen ja Hesiodoksen antama. Ja Delphoissa oli heidän uskonnollinen yhtymäkohtansa. Mikään ei ole niin suuresti kuin Homeroksen laulut yhdistänyt kreikkalaisia ja saattanut heitä tuntemaan henkistä yhteenkuuluvaisuutta keskenään. Ilias ja Odysseia olivat perustuksena kaikkien helleenien kasvatuksessa, nuorten sparttalaisten samoinkuin nuorten ateenalaisten tai miletoslaisten, ja suurina juhlina näitä runoelmia lausuttiin kokoontuneelle rahvaalle.

Ja vihdoin myöskin Zeuksen pyhä lehto Olympiassa oli kautta vuosisatojen paikka, jossa helleenit tunsivat olevansa yhtä kansaa. Siellä kaikki paikallisedut väistyivät. Valtiollinen jännitys laukesi siellä suureen, kaikkia vallitsevaan juhlatunnelmaan.

Kirjallisuutta:

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der
Griechen und Römer.

Fusten de Coulanges, Vanhan ajan kaupunkivaltio. Ranskasta suomentanut
J.V. Lehtonen.

Stig Bendixon, En översikt av den folkliga självstyrelsens öden (Laaja kirjallisuusluettelo).

KUNINGASKUNNASTA YLIMYSVALTAISEKSI TASAVALLAKSI.

Homerisen ajan patriarkallinen kuningaskunta oli aivan toisenlainen kuin mykeneläisen ajan ehdoton yksinvalta. Kuningas oli vanhimmissa kreikkalaisissa pikkuvaltioissa tuskin enemmän kuin primus inter pares: ensimmäinen vertaistensa joukossa. Vertaiset olivat kuninkaan neuvonantajia, »vanhimpia», kuten heitä tavallisesti nimitettiin; käytettiinpä näistä mahtavista miehistä toisinaan myöskin »kuninkaan» nimeä. Ei siis otettu mitään suurta askelta, kun kuningasvalta väistyi aatelisvallan tieltä. Tätä muutosta varten ei tarvittu vallankumouksellisia mullistuksia — kuningaskunta hävisi melkein itsestään, neuvoston aateliset anastivat vähitellen kuninkaan vallan. Kuningas menetti valtiolliset virkatoimensa yhden toisensa jälkeen, ja lopulta hänelle jäi vain ylimmäisen papin arvo. Voimme seurata tämän muutoksen kehitystä esimerkiksi Ateenassa. Alkujaan kuninkaanarvo siellä annettiin elinajaksi. Sitten kuninkuus muuttui kymmenvuotiseksi ja vihdoin vain yksivuotiseksi sekä rajoittui vain etupäässä uskonnollisten juhlamenojen ja kulkueitten johtamiseen, kun taas valtiollinen valta siirtyi virkamiehelle, jota sanottiin arkontiksi. Oikeastaan hän oli kuningasvallan perillinen, mutta hänellä oli rinnallaan kahdeksan muuta arkonttia.

Myöskin Spartassa, jonka vastakohta Ateenasta vähitellen tuli melkein kaikissa suhteissa, tapahtui jokseenkin sama kehitys, vaikka kuninkuus siellä nimellisesti säilyikin. Itse asiassa tämäkin valtio muuttui ylimysvaltaiseksi tasavallaksi. Tämä valtiomuoto oli luonnollinen maassa, jossa oli mahtava maataomistava ylimystö; ja Lakonia, joka kautta aikojen pysyi maanviljelysmaana, ei koskaan kehittynytkään sen pitemmälle. Attikassa ja muissa tärkeissä merivaltioissa koitti vähitellen päivä, jolloin ylimysvalta oli aikansa elänyt.

Kreikan niemimaalla oli kuitenkin myös valtioita, joissa kuninkuus säilyi vielä pitkiä aikoja, kuten Epeiros ja Makedonia, jonka kuninkaat kerran tulivat saamaan tärkeän merkityksen Kreikan historiassa. Mutta näitä valtioita ei luettu varsinaiseen Hellaaseen.

SPARTTA, JÄRKKYMÄTTÖMÄN VALTIOMUODON YHTEISKUNTA.

TYYPILLINEN YLIMYSVALTAINEN SOTURI VALTIO.

Spartta sijaitsee Eurotas-joen kostuttamassa viljavassa laaksossa.[64] Jo Homeros ylistää lauluissaan Eurotas-laakson ihanaa rehevyyttä ja mainitsee sen laajat apilavainiot ja satoisat pellot. Ja vielä tänä päivänä siellä asuu Kreikan kenties varakkain väestö.

Muinoin Spartta oli voimakkain kaikista Hellaan yhteiskunnista, ei linnoitustensa vuoksi — niitä ei kaupungissa ollut — vaan kansalaisten miehuuden ja yksimielisyyden takia. Jos sparttalaiselta kysyi, miksi hänen kaupungissaan ei ollut muureja niinkuin muissa kaupungeissa, sai ylpeän vastauksen: »Kansalaisten ruumiit ovat muurinamme.» Itse asiassa Spartta ei tarvinnut linnoituksia, sillä autiot, luoksepääsemättömät vuoret laakson kummallakin puolella muodostivat tarpeellisen suojamuurin.

Muinaisajan Spartta ei ollut yhtenäinen kaupunki, vaan oikeastaan ryhmä talonpoikaiskyliä, sellaisia kuin ne olivat vanhimmassa Hellaassa.

Luonnon anteliaisuus olisi helposti voinut veltostaa Spartan kansan, ellei sille olisi vastapainoa ollut. Mutta sellaisia oli kaksi. Toinen oli Taygetos, jonka uhkaavan majesteetillinen vuoriharjanne kohoaa yli koko Lakonian ja pitkine, useimmiten lumen peittämine karjoineen antaa tälle maisemalle sille ominaisen vakavuuden. Kun aurinko laskee korkean vuorenseinämän taakse, joka alastoman, sinertävän jäämuurin tavoin järkkymättömän mahtavana rajoittaa näköpiirin, ja kun vuoren heittämä synkkä varjo liukuu yli tasangon, saa koko maisema muinaisen sankariajan tunnun, jonkinlaisen heroisen leiman. »Auringonlasku muistuttaa täällä», Zilliacus sanoo, »tavallaan auringonpimennystä. Siinä on jotakin peloittavaa, katastrofimaista.»

Taygetos oli sparttalaisen nuorison aava ja karaiseva temmellystanner, sparttalaisten terveydenlähde. Sen pelkkä näkeminen antaa sielulle lisäannoksen koottua voimaa ja terästävän ankaraa kauneutta.

Toisena vastapainona sparttalaisten veltostumiselle olivat heidän raudankovat lakinsa. Ilman niitä ei sanalla sparttalainen olisi ollut sitä miehuuden ja yhteiskuntahyveitten kaikua, joka ikuisiksi ajoiksi on tälle kansalle suonut kunniapaikan historian lehdillä. Tarun mukaan sparttalainen valtiojärjestys oli viisaan lainsäätäjän Lykurgoksen työtä. Mutta historiantutkimus tuntee yhtä vähän häntä kuin Homerosta.

Kun doorilaiset ottivat Lakonian haltuunsa, sen akhaialainen väestö joutui maaorjan asemaan. Heistä arvatenkin polveutui se orjienkaltainen yhteiskuntaluokka, jota sanottiin helooteiksi. Niitten doorilaisten valtioitten kesken, joita maakuntaan perustettiin, näyttää ajan mittaan syntyneen eripuraisuutta ja sotia. Lopputulos oli, että Spartan kaupunkivaltio kukisti muut ja pakotti koko Lakonian valtaosasille. Sparttalaiset itse eli sparttiaatit, kuten he yhteiskuntaluokkana itseään nimittivät, pidättivät silloin itselleen kaiken valtiollisen vallan valtiossa. He sallivat kukistettujen heimolaisten pitää vapautensa sekä osan maastansa, mutta kansalaisoikeuksia heille ei myönnetty, vaikka sparttiaatit käyttivät heitä sotapalvelukseen ja vaativat heiltä sotaveroja. Siten syntyi, arvellaan, se yhteiskuntaluokka, jota nimitettiin perioikeiksi, s.o. »ympärillä asuviksi». Nimi johtuu siitä, että he asuivat maaseudulla ja kylissä sen alueen ympärillä, minkä sparttiaatit varasivat itselleen, nimittäin Spartan ja hedelmällisen Eurotas-laakson. Tämä alue jaettiin 9 000 yhtä suureen osaan — niin paljon oli nim. siihen aikaan sparttiaatteja. Heidän maatiluksiansa ei ollut lupa jakaa, vaan ne siirtyivät perintönä pojille yhteisesti, jos heitä oli useita. Tätä maa-alueen yhtä suuriin osiin jakamista pidettiin Lykurgoksen työnä. Hän tahtoi, sanoo kreikkalainen historioitsija Plutarkhos, jakaa maan niin, että »rikkaus ja köyhyys kaikkine huonoine seurauksineen kokonaan ehkäistäisiin. Muuta eroa ei saisi olla sparttiaattein kesken kuin se kunnia, joka seuraa hyvettä, ja se häpeä, joka tahraa huonon kansalaisen». Mutta itse asiassa tällainen maan jakaminen ei ollut erikoisesti Spartalle ominaista, vaan se oli ollut perinnäistapana kaikilla kreikkalaisilla kansoilla uutta maa-aluetta vallattaessa. Erotus oli vain se, että Spartassa pyrittiin laeilla kaikiksi ajoiksi säilyttämään tämä taloudellinen ja yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, joka antoi sparttiaattien kansalaissotajoukolle ennen kuulumattoman voiman ja yhtenäisyyden.

Sparttiaatti itse ei ottanut osaa maansa viljelyyn. Ahertelu hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi oli sälytetty muitten, heloottien hartioille. On sanottu helootteja orjiksi, mutta varsinaisia orjia he eivät olleet. Joka helootilla oli tosin herransa, mutta tämä ei häntä omistanut, hän ei saanut häntä myydä, ei häntä karkoittaa, ei tappaa eikä rääkätä häntä, myöskään hän ei voinut tehdä häntä vapaaksi. Helootit kuuluivat sen sijaan koko yhteiskunnalle. He olivat jonkinlaisia valtion maaorjia, joita yksityiset sparttiaatit saivat maatansa viljellessään vapaasti käyttää. Helootti ei ollut yksityiseen omistajaan, vaan turpeeseen sidottu. Sitä hän ei saanut itse hyljätä, mutta ei häntä myöskään voitu siltä karkoittaa. Hänen asemansa oli tuntuvasti parempi kuin orjan. Sillä maapalstalla, jota hän oli joutunut viljelemään, hänellä sai olla oma talo ja oma perhe, mutta hän oli velvollinen vuosittain maan omistajalle luovuttamaan määrätyn erän viljaa, viiniä ja öljyä.

Pöyristyttäviä ovat muinaisajan kuvaukset siitä, kuinka julmasti sparttiaatit kohtelivat helootteja. Niinpä kerrotaan heidän pakottaneen helootteja juomaan itsensä päihdyksiin, jotta nuoret sparttiaatit siten saisivat havainnollista raittiusopetusta, sekä toisinaan taas toimeenpanneen todellisia heloottien ajojahteja.

Epäilemättä sparttiaatit olivat isäntinä kovia ja julmia — olivathan he kovia myös itseään kohtaan. Mutta toisaalta on huomioon otettava, että valtio suorastaan itsekkäistä syistä ei sallinut helootteja pahoin pideltävän. Valtio tarvitsi heitä rauhan aikana maan viljelemistä varten, ja sodissa heidän täytyi kantaa raskaat aseet ja muona sparttiaateille sekä osittain tehdä palvelusta kevyenä jalkaväkenä. Plataian taistelukentällä seurasi jokaista sparttiaattia seitsemän heloottia.

Yhtä vähän kuin sparttiaatti alentui maata muokkaamaan, ryhtyi hän käsitöitä tahi liikeasioita harjoittamaan. Kaikenlainen ansiotyö oli häneltä nimenomaan laeissa kielletty, sillä hänen piti kokonaan antautua sotapalvelukseen ja valtiollisiin tehtäviin. Ammattityöt ja liikeasiat olivat perioikkien hoidossa. Kauppavaihto rajoittui kuitenkin melkein yksinomaan itse Lakonian maakuntaan ja se oli suurimmaksi osaksi pelkkää vaihtokauppaa, joten rahoja tuskin tarvittiinkaan. Mikäli niitä käytettiin, ne olivat raskaita rautarahoja, jotka eivät olleet käyttökelpoisia Lakonian rajojen ulkopuolella. Saadakseen sellaista rahaa mukaansa parin tuhannen markan arvosta tarvittiin kokonaiset kuormavaunut.

Myöhemmän ajan moralistit ovat pitäneet tämäntapaista asiaintilaa ansiona Lykurgokselle: hän oli muka täten koettanut estää suurten rikkauksien kerääntymistä muutamien harvojen käsiin, sillä silloinhan sparttiaattien välinen yhdenvertaisuus olisi ollut mennyttä ja ylellisyys olisi voittanut helposti jalansijaa korvaamattomaksi vahingoksi sparttalaisten sotaiselle kuntoisuudelle. Vanha sparttalainen sananlasku sanoi: »Spartan voi kaataa vain rikkauden palvonta».

Itse asiassa kuitenkin rahan harvinaisuus ja vaikeakäyttöisyys oli luonnollinen seuraus siitä, että maan taloudellinen elämä oli kokonaan itseensä sulkeutunutta muusta maailmasta eristettyä omavaraistaloutta. Mutta sparttalaisiin oli myöskin juurtunut epäluulo helposti liikutettavia kulta- ja hopearahoja kohtaan. Aiheetta eivät nimittäin sparttalaiset pitäneet rahataloutta perimmäisenä syynä toisten valtioitten ali luisun mullistuksiin.

* * * * *

Kaikkien Spartan lakien ja yhteiskuntalaitosten tarkoituksena oli kelpo sotilaskansan luominen. Täällä ei valtio ollut olemassa kansalaista, vaan kansalainen valtiota varten. Syntymästään saakka sparttalainen oli valtion määräysvallan alainen. Äsken syntyneen pojan tarkastivat valtion virkamiehet, jotka ratkaisivat, oliko tämä kyllin voimakas ja kehittynyt päästäkseen kasvatuskustannuksista osalliseksi. Ellei, vietiin hänet Taygetos-vuorella olevaan rotkoon kuolemaan. »Pidettiin järjettömänä», sanoo eräs muinaisajan historioitsija, »uhrata huolta ja tarkkaa valintaa hevos- ja koirasiitokseen, mutta jättää lapset, joitten vanhemmat olivat tylsämielisiä, vanhuuden heikkoja ja sairaita elämään. Ja arveltiin, että oli paljon parempi sekä lapselle että valtiolle, että tämä kuoli kuin jäi eloon, jos se luonnostaan ei ollut terve ja elinvoimainen.»

Kun poika oli täyttänyt 7 vuotta, otettiin hänet isän ja äidin hoidosta, jottei hän tulisi hemmoitelluksi. Nyt kävi valtio itse hänen kehitystään valvomaan. Pojat jaettiin osastoihin, joita johtivat erikoisesti kunnostautuneet nuorukaiset. Päivittäin he harjoittelivat painimista, uintia ja kilpajuoksua sekä keihäänheittoa ja muita sotaisia urheiluja. Kun pojat leikkivät, pyrkivät vanhemmat henkilöt kernaasti kiihoittamaan heitä tappeluun. Heitä harjoitettiin valittamatta kestämään kipuja, nälkää ja kylmää. Jotta heidän jalkansa karaistuisivat, annettiin heidän käydä avojaloin. Vuodet umpeensa heidän täytyi uida Eurotas-joessa, eivätkä he olleet lämpimämmin puettuja talvella kuin kesällä. Kerran vuodessa heitä julkisesti piestiin veriin asti Artemiin alttarin ääressä, eikä niinkään harvoin tapahtunut, että nuori sparttalainen heitti henkensä häntä ruoskittaessa pienintäkään valitusta huuliltaan päästämättä. Heidän ruokansa oli yksinkertaista ja niukkaa, mutta oli sallittua hankkia lisäravintoa varastamalla, kunhan ei vain joutunut kiinni. Sillä silloin tuli selkäsauna — ei siksi, että oli varastanut, vaan siksi, että oli taitamattomasti työnsä suorittanut. Näennäisesti niin nurinkurisen kasvatuksen tarkoituksena oli opettaa pojille viekkautta ja oveluutta, jotta he täysikasvuisina voisivat näitä ominaisuuksia hyväkseen käyttää sodissa. Tällaisen kasvatuksen tulosta kuvaavaa on kertomus sparttalaisesta pojasta, joka oli varastanut ketunpoikasen. Kun hän näki jonkun tulevan, hän piiloitti saaliin viittansa alle. Kettu alkoi repiä pojan vatsaa, mutta tämä ei pienimmälläkään eleellä näyttänyt, mitä viitan alla tapahtui. Vasta kuin hän kuolleena kaatui maahan, kävi ilmi, että hän oli varastanut.

Esimiehiään ja vanhempia henkilöitä olivat nuoret velvolliset sotilaan tavoin tottelemaan ja ukkoja heidän tuli kunnioittaa — kuitenkaan ei vanhoja naimattomia miehiä! Nuorten sparttalaisten älyllisessä kehityksessä pantiin pääpaino siihen, että he oppivat antamaan lyhyitä ja sukkelia vastauksia. Vielä nytkin sanotaan sellaisia vastauksia lakonisiksi. Monta on maankuulua esimerkkiä sentapaisista lakonisista vastauksista.[65] Kun kerran ateenalainen koetti laskea leikkiä siitä, että sparttalaisilla oli niin lyhyet miekat, hän sai vastaukseksi: »Mutta me yllämme kuitenkin vihollisiimme niillä.»[66] Muuan toinen ateenalainen, eräs puhuja, nimitti sparttalaisia oppimattomiksi. Siihen sparttalainen heti tokaisi: »Aivan oikein: me olemme ainoat kreikkalaiset, jotka emme ole mitään pahaa teiltä oppineet.» Kiusoittava henkilö, joka yhtenään vaivasi muuatta Spartan kuningasta kysymyksillä ja m.m. tiedusteli tältä, kuka oli oivallisin sparttalaisista, vaikeni vasta saatuaan nolaavan vastauksen: »Se, joka vähimmin on sinun kaltaisesi.» Makedonian Philippos, joka tahtoi saattaa koko Kreikan valtansa alle, sanoi kerran ylpeästi Spartan lähettiläille: »Jos tulen Sparttaan, en ole jättävä kiveä kiven päälle». Lakoninen vastaus kuului: »Niin jos…» Kun sparttalaiselta kysyttiin: »Miksi ukot teillä pitävät niin pitkää partaa?» niin vastaus oli: »Jotta he itse näkisivät harmaat hapsensa eivätkä tekisi mitään arvolleen sopimatonta.» Eräs lakoninen sananparsi oli: »Paras on se valtio, jossa vähimmin puhutaan.» Muissa kreikkalaisissa valtioissa kuului asiaan, että ylipäällikkö ennen taistelua kiihoitti sotureitansa rohkaisevalla puheella, ja sellaisia pidettiin kyllä joskus Spartankin sotajoukoille, mutta ei suinkaan säännöllisesti. »Sparttalaiset tiesivät», sanoo historioitsija Thukydides, »että edellä käypä pitkällinen harjoitus sota-ammatissa on parempi turva ratkaisevalla hetkellä kuin kauniit puheet.» Pidettiin luonnollisena asiana, että sotamiesten tuli olla urhoollisia. Mitäpä silloin enää kehoituksia tarvittiin? Tämän tiesivätkin kaikki helleenit, ja tapahtui toisinaan, että vähemmän sotaan tottuneet vastustajat jo nähdessäänkin lakedaimonilaisten vankat rivit joutuivat siihen määrään pelon valtaan, että kääntyivät takaisin uskaltamatta edes ruveta vihollisen kanssa peitsiänsä mittelemään ja pakokauhun valtaamina tallasivat toisiansa ajattelematta muuta kuin pakoon pääsyä.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pidettiin sparttalaista nuorukaista asekuntoisena. Silloin hänen sotilaallinen kasvatuksensa alkoi, ja miehen asevelvollisuus päättyi vasta 60 vuoden iässä. Kuten poikia kasvatettiin ruoduttain, niin viettivät miehet leirielämää 15-miehisiin toveriryhmiin jaettuina. Myöskin naineet miehet kuuluivat sparttalaisen käsityksen mukaan ensi sijassa isänmaalle eikä perheelleen. Hekin asuivat yhdessä kenttäleirissä ja söivät siellä ateriansa, jotka olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan. Erikoisen kuuluisa oli n.s. musta keitto, joka oli pääasiallisesti valmistettu sianlihasta sekä höystetty verellä, etikalla ja suolalla.

Sparttalaisten koko elämä tähtäsi sotavalmiuteen, ja heidän kaupunkinsa oli sotaleiri. Myöskin heidän huvituksensa olivat sotilaallisia. Ainoa huvittelu, joka oikeastaan oli heille sallittu, oli metsästys. Villisikain ajo Taygetos-vuoren metsissä — jotka nyt on aikoja sitten raiskattu — ja partioretket tunturijyrkänteillä olivat mitä oivallisinta valmennusta taistelutantereen aseleikkiin. Heidän ankaran sotilaallinen kasvatuksen kehitti Kreikan parhaimmat jalkasotilaat sekä sen ainoan järkähtämättömän lujan valtiojärjestyksen.

Kun sotatorvi kaikui, lähti sparttalaisten raskaasti asestettuja miehiä, n.s. hopliittoja, käsittävä kansalaissotajoukko sotaan, huilun sävelten soidessa, kiinteässä taistelujärjestyksessä. Hopliitan asestuksena oli keihäs ja raskas lyömämiekka. Puettuna kypärään, haarniskaan ja säärivaruksiin hän taisteli suuren pronssisen kilven suojassa. Taistelujärjestys oli 8—12 riviä syvä falangi, jonka voima oli sen kiinteydessä ja murtumattomuudessa. Mutta toisaalta puuttui falangilta notkeutta, ja rynnäkköä tehtäessä se ei päässyt helposti liikkumaan. Tämä ominaisuus oli sitävastoin niillä kevytaseisilla joukoilla, jotka olivat perioikeista, helooteista ja palkkasotureista muodostettuja ja kahakoivat falangin sivustoilla. Niillä ei ollut muita aseita kuin miekka ja kevyt kilpi. Ratsuväkeä käytettiin sparttalaisten keskuudessa vasta peloponnesolaissodan aikana ja valittiin siihen heikompia ja vähemmän urhoollisia miehiä.

Hetkinä, jolloin helleenien vapaus oli hiuskarvan varassa, Spartan miekka pelasti kreikkalaisen sivistyksen. Silloin osoittautui sparttalainen yksipuolisuus tavattomaksi voimaksi. Henkisesti kankeat, mutta ruumiillisesti läpeensä terveet sparttalaiset muodostivat Kreikan suuren voimavaraston. »Jumalat ovat kuitenkin», sanoo eräs historiantutkija, »hyvin suunnitelleet kreikkalaistensa kohtalon, kun he antoivat sparttalaisten ja ateenalaisten käydä niin erilaisia teitä ja kummankin omalla tavallaan suorittaa tehtävänsä. Kuinka paljon rikkaammaksi Kreikan historia onkaan siten tullut omaperäisistä piirteistä ja ihmisistä, ja kuinka ihmeellisesti nuo molemmat suuret vastakohdat, Ateena ja Spartta täydellistävätkään toisiansa sekä valo- että varjopuolissaan!»