Mutta jos toiseltapuolen kasvatus koko Kreikassa olisi ollut niin yksipuolisesti kuin Spartassa keskitetty palvelemaan vain sotakuntoisuuden kehittämistä, niin olisi ihmiskunta jäänyt suunnattoman paljon köyhemmäksi jaloista ajatuksista ja taiteellisesta kauneudesta. Spartta ei ole tuottanut yhtään ainoata suurta ajattelijaa, tiedemiestä taikka taiteilijaa, eikä sitä koskaan kuten Ateenaa koristettu ihanilla temppeleillä eikä taideteoksilla.[67] Spartta esiintyy kautta aikojen yksinomaan soturivaltiona. Ulkonaiselta olemukseltaan se on jäykkä ja tympeähkö. Sitä ei ole jalostanut henkinen kulttuuri, vaan velvollisuudentunto.
Sparttalaisten täytyi valita itselleen sellaiset vaimot, jotka kykenivät synnyttämään vahvoja lapsia maailmaan. Erään Spartan kuninkaan eforit tuomitsivat sakkoihin senvuoksi, että hän oli nainut pienen naisen, joka »ei kykenisi lahjoittamaan sparttalaisille kuninkaita, vaan pelkkiä kääpiöitä.» Että sparttalaisista tytöistä kehittyisi kelvollisia äitejä, annettiin myöskin heille ankara ja karkaiseva kasvatus, ja voi nähdä sparttalaisten tyttöjen ottavan osaa urheilukilpailuihin. Ateenalaiset hymyilivät ylimielisesti sparttalais-naisten miesmäisille tavoille. Mutta he uskoivat mielellään hennot lapsensa sparttalaisten imettäjien hoitoon. Ja he kunnioittivat noita kelvollisia sparttalaisia äitejä, jotka jalossa ylpeydessään asettivat yleisen edun kaiken muun edelle ja poikiensa sotaan lähtiessä ojensivat heille kilven sanoen: »Tule takaisin joko tämän kanssa tai tämän päällä!» tarkoittaen: »Voita tai kuole!» Kreikkalaisilla oli nimittäin tapana kantaa voiton jälkeen kaatuneet heidän omilla kilvillään taistelukentältä. Ja kilpi oli niin raskas, että sen, joka aikoi paeta, täytyi heittää se pois. Sparttalaista, joka pakeni taistelusta, pidettiin sitten koko ikänsä kunniattomana. Yhtä täydellisesti halveksittiin ylipäänsäkin — ainakin jonkin aikaa jälkeenpäin — jokaista, joka palasi hengissä menetetystä taistelusta. Sparttalaisten tapaista äiti-ainesta ei maailmanhistoria ole koskaan saanut nähdä — jollei ehkä kuuluisissa roomalaisissa vallasnaisissa, sillä muinoista Roomaa elähdytti voimansa päivinä henki, joka oli läheistä sukua sparttalaiselle. Kun sparttalainen nainen kerran sai sanoman, että hänen poikansa oli kaatunut, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: »Onko hän voittanut?» Kun hänelle vastattiin myöntäen, hän jatkoi: »Silloin olen onnellinen. Tiesinhän, että olin synnyttänyt hänet kuolevaiseksi.» Eräs toinen nainen taas, kun hän sai sanoman kaikkien viiden poikansa kaatumisesta, riensi temppeliin kiittämään jumalia siitä onnesta, että nuorukaiset olivat saaneet kuolla isänmaan puolesta.
Sellaisia äitejä täytyi kunnioittaa ja ihailla, ja sparttalaista naista kunnioitettiinkin aivan toisin ja hänellä oli vallan toinen, vapaa yhteiskunnallinen asema kuin useimmissa muissa kreikkalaisissa valtioissa, joissa nainen homerisen ajan jälkeen eli suljettua haaremielämää ilman korkeampia harrastuksia ja ilman tilaisuutta ajatustenvaihtoon miesten kanssa.
* * * * *
Minkälaatuinen oli sitten se valtiorakenne, joka piti koossa tätä erinomaisen lujaa yhteiskuntaa? Spartta oli ainoa valtio varsinaisessa Kreikassa, joka säilytti kuninkuuden. Mutta itse asiassa Spartta oli historiallisen ajan kuluessa muodostunut aristokraattiseksi tasavallaksi ja kuninkaat — sillä niitä oli kaksi — olivat, kuten Ruotsi-Suomen hallitsijat vapaudenajalla, muuttuneet perinnöllis-arvovaltaisiksi valtionpresidenteiksi. Tosin kuningas, kumpikin vuorollaan, oli korkein päällikkö sodassa, mutta varsinainen hallitusvalta ja korkein tuomio-oikeus oli neuvoston käsissä, jonka muodosti 30 henkilöä. Kaksi heistä oli kuninkaita; muut arvovaltaisia miehiä, jotka olivat saavuttaneet 60 vuoden iän. Heidät oli eliniäksi valinnut kansankokous, joka nimitti muitakin virkamiehiä, määräsi, kumpiko kuninkaista kussakin tapauksessa oli sodassa oleva ylipäällikkönä, ja päätti niistä esityksistä, joita hallitus sille teki. Tottumusta julkisiin väittelyihin sparttalaiset eivät saaneet, sillä väittelyitä ei saanut tapahtua. Kansankokouksen tehtävänä oli vain joko hyväksyä tai hylätä hallituksen esitykset. Kansankokoukseen saivat ottaa osaa kaikki 30-vuotiaat sparttalaiset.
Aristokraattinen valtiojärjestys oli kehittynyt huippuunsa Spartalle ominaisessa eforin-virassa. Eforit — »katsastusmiehet» — olivat viisi korkeata viranomaista, jotka kansankokous oli virkoihinsa nimittänyt, tehtävänään ennen kaikkea estää kaikki vakiomuodon muutokset ja valvoa hallitsevan yhteiskuntaluokan etuoikeuksia niinhyvin kuninkaita kuin perioikkeja ja helootteja vastaan. Nämä olivat nimittäin valtavasti suuremman päälukunsa takia alituisena vaarana sparttalaisille, joita oli vain muutamia tuhansia miehiä. Eforeille kuului nuorison kasvatuksen ja myöskin aikuisten miesten elämän valvonta, ja he voivat rangaista kaikkia sellaisia kansalaisten tekoja, jotka näyttivät heistä sopimattomilta. He kutsuivat koolle kansankokouksen, ja sekä kuninkaat että virkamiehet olivat heille tilivelvolliset. Eforien ei edes tarvinnut nousta ylös, kun kuningas kulki ohi. Myöskin sotaretkellä nämä mahtavat miehet valvoivat komentavaa kuningasta, ja heillä oli oikeus milloin tahansa panna hänet syytteeseen, vieläpä vangita hänet, jos pitivät sen tarpeellisena. Heidän mahtava toimivaltansa oli kuitenkin rajoitettu siten, että se kesti vain vuoden ajan. Sen kuluttua eforin tuli tehdä tili toimistaan kansalle.
Tuntien efori-järjestelmän luonteen voi helposti kuvitella, kuinka nämä yhteiskunnanvartijat ja vainukoirat ahdistivat helootti-raukkoja. Helootin eforit voivat milloin tahansa ilman muuta surmata. He voivat muitta mutkitta antaa heloottien »kadota» sadoittain, vieläpä tuhansittain, jos muutamille helooteille kävi liian hyvin elämässä — tai jos he lisääntyivät liian voimakkaasti. Helootit, jotka muodostivat Spartan valtion aineellisen perustuksen, olivat samalla sen olemassaolon ainaisena uhkana.
Estääkseen heitä tekemästä kapinaa järjestettiin heloottien salainen valvonta ja nuoret sparttalaiset saivat vähän väliä lähteä ihmismetsästykselle helootti-kyliin ja rangaista tahi surmata kaikki, joita lahjakkuutensa tai kunnollisuutensa takia voitiin epäillä aikomuksista ryhtyä kapinanjohtajaksi. Tällaisilla inhoittavilla ihmismetsästyksillä harjoitettiin Spartan nuorisoa sodan veriseen ammattiin, samalla kuin hallitsevan aristokratian valtaa lujitettiin. Joskaan helooteilla jokapäiväisessä elämässään ei olisi ollut niin vaikeaa, kuin perimätieto monta kertaa kenties värittäen on kuvannut, niin se tuskatilanne, johon alituisen vakoilun täytyi heidät saattaa, oli kylliksi tekemään elämän kidutukseksi. Eihän kukaan tiennyt, kuka seuraavalla kerralla raivattaisiin tieltä. Vertaansa vailla olevalla järjestetyllä pakkovallalla, äärimmäisen ankaralla valvonnalla ja vakoilulla aristokratian onnistui näin Spartassa säilyttää valta-asemansa, sillävälin kuin aristokratia menetti mahtinsa kaikissa muissa vähänkin merkitsevämmissä helleeniläisissä valtioissa. Mutta valta saavutettiin yksilöiden vapauden kustannuksella, ei ainoastaan niiden, jotka elinehtonaan suorittivat ruumiillista työtä, vaan myöskin hallitsevan yhteiskuntaluokan. Sparttalaisten täytyi itsensäkin mukautua alistumaan eforien tyrannimaiseen valvontaan. He alistuivat tosiasiallisesti elämänpituiseen holhouksenalaisuuteen luopuen oikeudesta saada itse kasvattaa lapsensa ja nauttia kotielämän iloa. Ja kaikkinielevä Spartan valtio ei tyytynyt riistämään aikuisilta elämän sisäisintä onnea — se otti luonnottomin kasvatusmenetelmin myöskin lapsilta heidän onnellisimmat vuotensa tahtoessaan kädenkäänteessä muuttaa pojat miehiksi. Sattuvasti eräs muinainen kirjailija on verrannut Sparttaa mehiläispesään, jossa yksityinen ei merkitse mitään, yhteiskunta kaikkea; ja tämä yhteiskunta oli muutettu taantumukselliseksi poliisivaltioksi. Ihmisillä on erikoinen kyky n.s. poliittisista syistä kuolettaa myöskin parhain »luonnollisessa ihmisessä».
Lakonia oli maa, missä kaikilla oli huonosti — periaatteellisista syistä. Eräs mies veltosta Syhariksesta, siis aito syhariitti, arveli täydellisesti käsittäneensä sparttalaisten urhoollisuuden, niin pian kuin hän omin silmin oli nähnyt, millaista Spartassa oli. »Helppoa on», hän sanoi, »olla kuolemaahalveksiva, kun täytyy viettää sellaista elämää. Raukkamaisinkin sybarislainen kuolisi kolme kertaa mieluummin kuin eläisi sellaisessa pakkoyhteiskunnassa kuin sparttalaiset.»
Tavalliselle ihmiselle sietämätön pakko, johon sparttalaisten täytyi alistua, ei estänyt heitä kuitenkaan itsetyytyväisyydessään tuntemasta itseänsä suorastaan jonkinlaisiksi korkeammiksi olennoiksi ei ainoastaan heloottien ja perioikkien, vaan myöskin jokaisen muun rinnalla, joka ei ollut sparttalainen. He muodostivat hyvin rajoitetun, hyvin korskean ja hyvin ahdasrintaisen soturiluokan. He olivat kauheita tyranneja kaikkia alaisiaan kohtaan. Ja senvuoksi heidän täytyi aina varoa kapinaa.
Mutta vallan ja sotaisen kunnian ja itsetyytyväisyyden takia sparttalaiset luopuivat vielä paljosta muustakin. Yksipuolisessa omahyväisyydessään tuo talonpoikaiskansa eristäytyi kaikista ulkopuolisista vaikutteista. Sparttalaisten joutuminen vieraan kansan kanssa tekemisiin oli yksinomaan sotaista laatua. Rauhallinen yhteistoiminta oli rajoitettu mahdollisimman vähiin, etteivät vieraat tavat tunkeutuisi maahan.
Sparttalaiset olivat vanhoillisinta kansaa, mitä historia tuntee, lukuunottamatta kiinalaisia ja egyptiläisiä. Uskomattoman sitkeästi he pitivät kiinni vanhoista tavoistaan ja laitoksistaan ja jäivät senvuoksi myöskin suurin piirtein samalle kulttuuritasolle, millä he olivat silloin, kun vaeltaessaan saapuivat Peloponnesokseen. Heidän elämänsä ja valtiomuotonsa olivat jo muinaisajan kansoille ihmetyksen aiheena, ja muutamat sparttalaisten tavat ja laitokset olivat toisista helleeneistä vallan käsittämättömiä. Keskellä klassillista Kreikanmaata Spartta oli kuin harmaimmalta esihistorialliselta ajalta säilynyt yhteiskuntamuodostus. Tätä tosiasiaa ei voitu selittää muulla tavoin kuin uskomalla sen yhteiskuntaolot hämärän muinaisajan mukaisiksi ja lukemalla ne kaikki tyynni yhden ja saman lainsäätäjän, Lykurgoksen työksi.
Mutta perimätiedot Lykurgoksesta, hänen elämänsä kaikista vaiheista ja koko hänen toiminnastaan ovat hyvin vastakkaisia ja häilyväisiä. Senvuoksi onkin osa historioitsijoita mennyt niin pitkälle, että he epäilevät hänen olemassaoloaankin ja käsittävät Lykurgoksen Apollonin tai Zeuksen taikka jonkin puolijumalan, samantapaisen kuin Herkules ja Akhilleus, toiseksi nimeksi. Tosiasia on, että jo Herodotoksen aikana Lykurgokselle osoitettiin jumalallista palvontaa. Spartassa oli rakennettu pyhäkkö hänen kunniakseen ja sinne tuotiin hänelle vuotuisia uhrilahjoja.
Vaikka Lykurgos olisi ollutkin yksi maailman suurista lainsäätäjistä, ei voi ilman muuta ajatella, että hän olisi yhdellä kertaa muodostellut kokonaisen kansan yhteiskuntaelämän ja pukenut sen täydellisesti uusiin muotoihin. Sellaista tulosta ei yksi henkilö voi koskaan aikaansaada — se kypsyy vitkalleen vuosisataisen kehityksen hedelmänä, useampien erilaisten vaikutteiden yhteistyön tuloksena. Se lainsäädäntö, joka on pantu Lykurgoksen tilille, oli aivan toista laatua kuin Solonin Ateenassa tai Hammurapin Babyloniassa suorittama. Ovathan nämä molemmat miehet kirjoittaneet ne lait, joita heidän maassaan piti noudattaa, mutta Spartassa ei ollut kirjoitettuja lakeja olemassakaan; siellä vallitsivat vain totunta- ja perintätavat yhteiskuntaelämän säännöstelijänä. Sellaista lakia, joka uskonnon käskyn tavoin on kirjoitettu vain ihmisten sydämeen ja omaantuntoon, ei kukaan yksityinen mies ole säätänyt — se on kehkeytynyt sukupolvien kokemuksista ja opinaskelista, se on, naiivia kieltä käyttäen, jumalan tai sankarin työtä. Vasta neljännellä vuosisadalla e.Kr. esiintyi, kuten Wilamowitz-Moellendorf sanoo, »sovinnainen satu hyveellisestä valtiomiehestä ja lainsäätäjästä Lykurgoksesta, joka varmaankin aina saa puolelleen monta uskovaista sielua.» Jos Lykurgosta ylipäänsä on ollut olemassakaan, niin voi hän vain osittain saada kunnian ylistetystä Spartan valtiomuodosta. Hänen osuutensa on ollut pääasiallisesti vakiinnuttaa ja lakiperäistyttää ne alkeelliset olosuhteet, jotka hänen aikanaan vallitsivat maassa.
Itse asiassa selvenee Spartan valtiomuoto sangen luonnollisin tavoin siitä eristyneisyydestä, jossa sparttalaiset elivät laaksossaan Peloponnesoksen eteläisimmässä osassa. Ulkomaailmasta heidät erotti Taygetoksen pilviäpiirtävä harjanne lännessä ja toiset, joskaan ei niin korkeat, niin kuitenkin yhtä autiot ja laajat vuoristoseudut idässä. Täällä sparttalaiset kerran aikojen vieriessä olivat saaneet lujan jalansijan käskijäkansana, melkein kuin kalpaveljet Itämeremnaakunnissa, ja käsittelivät alun perin alkuperäistä väestöä toisen- ja kolmannenluokan ihmisinä, joita alituisesti täytyi pitää silmällä pelossa ja vavistuksessa, jottei syntyisi kapinaa. Sparttalaiset olivat ja pysyivät yksinkertaisesti jonkinlaisena miehitysjoukkona, ja yhteiskuntahengen leimasi pysyväinen sotilaallinen pakkotila.
Kun on muodostettava käsitys sparttalaisista ja heidän elämästään, on kuitenkin huomattava, että jälkimaailman siitä saama perinnänomainen kuva on värillisten silmälasien läpi nähty. Spartta oli tyypillinen aristokraattinen yhteiskunta ja senvuoksi kaikkien kreikkalaisten valtioiden yläluokan ihanne, varsinkin Ateenan. Täällä oli aristokraattinen ryhmäkunta, joka tunsi vastenmielisyyttä sitä demagogista toimintaa vastaan, mitä heidän omassa kansanvaltaisessa valtiossaan harjoitettiin, mutta sen sijaan ei voinut kylliksi ylistää oligarkian, harvainvallan siunausta Spartassa. Nämä aristokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ihailijat ja puolustajat ovat luoneet sparttalaisen ihannetyypin, jossa on melkein kaikki ajateltavissa olevat hyveet. He ne ovat koonneet kaikki nuo kaskut, todet tai hämäräperäiset, jotka ovat tehneet Spartan historiasta korkeimman valtiomoraalin ilmennyksen. Historioitsija Ksenophon ja filosofi Platon, joiden silmissä Spartan yhteiskunta oli täydellisyys itse, eivät näe tai eivät halua nähdä varjoja siinä taulussa, jonka he esittävät maanmiehillensä esikuvaksi.
Mutta ihmisille, joiden myötätunto oli kansanvallan puolella, Spartan yhteiskunta oli yhtä vastenmielinen, kuin se heidän vastustajistaan näytti ihailtavalta. Heidän arvostelunsa ovat senvuoksi yhtä voimakkaan mustia, kuin vastakkaiset ovat valoisia. Spartalla on ollut se kova onni, että sitä ovat kuvailleet joko sokeat ihailijat tai intohimoiset vihaajat.
MESSENIALAISSODAT.
Luulisi sparttalaisten tapaisen sotilaskansan olleen samalla hyvinkin sodanhaluisen, valmiin ensi tilaisuudessa hyökkäämään pahaa aavistamattomien naapuriensa kimppuun. Jossakin määrin olikin näin laita Spartan valtion ensi aikoina, jolloin sparttalaisluokka vielä kasvoi ja tarvitsi jaettavakseen aina uusia maa-alueita. Mutta ajan kuluessa olosuhteet muuttuivat. Kun sparttalaiset huomasivat sodasta olevan enemmän kustannuksia kuin hyötyä ja siitä aiheutuvan heille korvaamatonta mieshukkaa, he pidättyivät sodan vaarallisesta seikkailusta, ellei se ollut suorastaan välttämätöntä.[68] Sparttalaiset olivat hidasveristä, vakaista kansaa, joka sieti aika paljon, ennenkuin löi takaisin, ja joka kävi sotaa, ei kunnian, vaan hyödyn tai suorastaan vain pakon takia. Heidän esiintymisensä historiassa on enemmän kömpelön karhun kuin notkean leijonan tapaista.
Mutta niin kauan kuin sparttalaiset vielä olivat valloitushaluisia, oli viljava naapurimaa Messenia heille alituisena houkuttimena. Kun sota sitten syttyi, sparttalaiset syyttivät luonnollisesti siitä messenialaisia. Artemis-jumalattaren kunniaksi vietetyssä yhteisessä juhlassa sanottiin messenialaisten häväisseen sparttalaisia neitosia, ja kun Spartan kuningas oli koettanut suojella heitä, oli hänet surmattu. Messenialaisen perimätiedon mukaan oli syy päinvastoin sparttalaisten. Sodan varsinainen aiheuttaja oli joka tapauksessa sparttalaisten halu laajentaa aluettaan viljavaan Messeniaan päin. Taistelu oli ankara. Kaksikymmentä vuotta sanotaan sparttalaisten saaneen taistella, ennenkuin messenialaiset lannistuivat ja pakenivat ympäröiville vuorille. Paikoilleen jääneitten täytyi helootteina viljellä voittajan hyväksi maata, joka kerran oli ollut heidän omansa.
Pari miespolvea myöhemmin, 7:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. sorretut messenialaiset nousivat kapinaan. Kapina tuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun messenialaiset saivat apua arkadialaisilta ja muilta Peloponnesoksen kansoilta. Aluksi kävikin sparttalaisille hyvin huonosti. Kun asema näytti heistä aivan toivottomalta, kerrotaan heidän Delphoin oraakkelin kehoituksesta pyytäneen ateenalaisilta johtajaa. Nämä lähettivät runoilija Tyrtaioksen. Vaikka itse raajarikko[69], hän innostutti sparttalaisia sotalauluillaan niin, että he jälleen alkoivat saada voittoja. Sotilaat lauloivat taisteluun mennessään hänen lyhyitä, tahdinmukaisia marssilaulujaan huilujen säestäessä.[70] Tarujen Tyrtaios-hahmo vaikuttaa meistä kuitenkin liian epätodelliselta. Onpa olemassa muinaisajalta todisteita, joiden mukaan hän ei ollut lainkaan ateenalainen, vaan syntyperäinen sparttalainen.
Toinen messenialaissota oli pitkällinen ja sitkeä, kuten ensimmäinenkin, mutta päättyi sekin vihdoin sparttalaisten voittoon.[71] Mutta se oli ostettu liian suurten kauhujen hinnalla tuottaakseen hyvän hedelmän. Heloottikysymys, joka aina oli ollut Spartan valtion heikkoja kohtia, aiheutti nyt entistä suurempaa huolta. Sillä saatuaan kukistaa Messenian heloottien vaarallisen kapinan sparttalaiset elivät ainaisessa pelossa, että Lakonian ja Messenian sorretut helootit yhtynein voimin uudistaisivat kapinan. Tämä alituinen huoli oli rangaistus siitä luonnottomuudesta, että muutamatuhantinen valloittajakansa perustaa valtion ympärilläolevien väkiluvultaan monta kertaa suurempain sukulaiskansojen orjamaisen kohtelun varaan. Näin heloottikysymys alituisesti uhkaavan aaveen tavoin ahdistaa läpi Spartan koko seuraavan historian ja vaikuttaa ratkaisevina hetkinä lamauttavasti sparttalaisten toimintatarmoon. Heloottien kohtelu onkin tämän jälkeen entistä julmempaa ja heidän vartioimisensa ja salainen silmälläpitonsa entistä tiukempaa. Tästä lähtien sparttalaiset alkavat myös yhä enemmän eristäytyä ulkomaista, sillä he pelkäävät, että vallankumouksen kipinä voisi lennähtää heille valtioista, joissa sisällissodat ja vallankumoukset riehuivat.
Messenian kukistaminen teki kuitenkin Spartan koko Kreikan mahtavimmaksi valtioksi, ja 6:nnen vuosisadan kuluessa se sai melkein kaikki muut niemimaan valtiot yhtymään Peloponnesoksen liittoon, jonka sotavoimat olivat Spartan kuninkaiden päällikkyyden alaisia.
Siten Spartta oli saanut haltuunsa Peloponnesoksen valtioitten ylimmän ulkopoliittisen ja sotilaallisen johdon — kreikaksi hegemonian.
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:
Plutark, Ryktbare grekers lefnad i urval.
Plutarchos från Chaironeia, Jämförande levnadsteckningar i urval: I osa. Kääntänyt ja johdannolla varustanut Ivar Harrie.
Tähän lukuun:
Martin P:n Nilsson, Die Grundlagen des spartanischen Lebens (C.F..
Lehmann-Haupt und E. Kornemann; Klio: Nid. XII).
ATEENA, POLIITTISTEN MULLISTUSTEN KAUPUNKI. ARISTOKRAATTISESTA DEMOKRAATTISEEN TASAVALTAAN.
Ateena on Kreikan sydän ja pää, sen silmä ja valo. Ilman Ateenaa Hellaasta ei koskaan olisi tullut sitä, mitä se oli ja mitä se vielä nytkin meille on. Ateenan akropoliilta on Kreikan hengetär kerran levittänyt siipensä lentoon yli maailman.
Ateena oli »kaupunki» jo mykeneläisellä ajalla. Sen mainehikkaalla akropoliilla kohosi kuninkaitten linna. Itse kaupunki kasvoi myöhemmin akropoliin ympärille. Täällä eivät kansainvaellukset keskeyttäneet kehitystä, kuten Lakoniassa. Vaikkakaan doorilaisten vaellus ei sivuuttanut Attikaa aivan jälkiä jättämättä, ei doorilaisella aineksella ole kuitenkaan ollut vähäisintäkään vaikutusta Ateenan kansanluonteeseen. Päinvastoin ateenalaiset erosivat Spartan doorilaisista niin suuresti kuin sukulaiskansa toisesta voi erota. Kreikan historiassa sisämaanvaltio Spartta edustaa vanhoillista ainesta ja ankaraa kuria, kun taas merta kulkevat ateenalaiset olivat uudistushaluisia, herkkätunteisia ja rauhattomia. Raskaasti asestettu maasotilas on vakava, yhteiskuntaasäilyttävä tyyppi, merenkulkijakansa sitävastoin rohkea ajatuksessa sekä toiminnassa. Ateenalaiset ovat elohopeaa, sparttalaiset lyijyä. Spartan mielilause historiassa on järjestys, Ateenan vapaus.
Sama vastakkaisuus vallitsee Spartan ja Ateenan valtiomuotojenkin välillä. Ateenassa poistettiin kuninkuus jo aikaisin ja ylin valta annettiin arkontille apunaan kahdeksan virkaveljeä, jotka jakoivat keskenään kuninkaalle aikaisemmin kuuluneet ylimmäisen papin, korkeimman sotapäällikön ja tuomarin tehtävät. Heitä avusti hallitustehtävissä neuvosto, areiopagi, jonka jäsenet valittiin elinijäksi. Arkontit olivat tämän neuvoston itseoikeutettuja jäseniä yksivuotisen virka-aikansa loputtua. Areiopagi oli valtion korkein tuomioistuin. Kerrotaan, että tuomarit ratkaistessaan rikosjuttua kokoontuivat yön pimeydessä, jottei syytetyn epätoivon näkeminen heitä liikuttaisi myötätuntoon. Areiopagin tuli myös valvoa kansalaisten yksityistä elämää. Tuomitsipa se kerran erään pojan kuolemaan pikkulintujen silmien puhkaisemisesta. Tuomiota perusteltiin sillä, »että sellainen ihminen on aikuisena ehdottomasti turmioksi maanmiehilleen.»
DRAKONIN YRITYS YHTEISKUNNALLISTEN EPÄKOHTIEN KORJAAMISEKSI.
Pian alkoivat Ateenassa yhteiskunnalliset ja sisäpoliittiset taistelut, jotka ovat luonteenomaisia tämän yhteiskunnan historialle. Yhteiskunnalliset vastakohdat olivat kuitenkin aivan toiset kuin Spartassa. Koska vieras kansa ei koskaan ollut tunkeutunut Ateenaan, ei siellä ollut syntynyt erotusta valloittajarodun ja kukistetun väestön välille, kuten Spartassa. Silti ei Ateenasta puuttunut muukalaisia. Ateenalaiset olivat päinvastoin ylpeitä voidessaan tarjota turvapaikan maanpakolaisille.
Ateenan yhteiskunnallisten epäkohtien syyt olivat kokonaan taloudellisia. Siirtyminen luontaistaloudesta rahatalouteen oli aiheuttanut täällä, kuten niin usein muuallakin, suunnattomien omaisuuksien kasaantumista toisaalle, toisaalle taas huutavaa hätää. Suurkauppiaat ja -tehtailijat, jotka teettivät työnsä orjilla, kokosivat suuria omaisuuksia, joita he käyttivät mitä tunnottomimmalla tavalla rikastuakseen yhä edelleen lähimmäistensä kustannuksella. Ja niin kehittyi juuri sama suhde pankkien pääoman ja maanviljelijäin hien ja vaivan välille, jonka jo olemme oppineet tuntemaan Babyloniasta. Pienviljelijäin maatilkut kiinnitettiin kohtuuttomista koroista, kunnes omistajat eivät enää kyenneet niitä lunastamaan. Silloin ne joutuivat ilman muuta velkojalle, joka lisäksi sai käyttää talonpojan työvoimaa, kunnes velka oli maksettu korkoa korolle kasvaneena. Olivatpa verolait niinkin raakamaisia, että ne antoivat velkojalle oikeuden myydä entisen maanomistajan perheineen ulkomaille orjiksi. Epätoivoissaan alemmat kansankerrokset koettivat useita kertoja syöstä kapitalisteja vallasta ja saattaa tilalle yksinvaltiaan, joka olisi voinut antaa heille mahtikäskyllään oikeutta.
Saadakseen yhteiskunnalliset taistelut loppumaan ateenalaiset antoivat noin v. 620 Drākōn-nimiselle ylimykselle tehtäväksi laatia valtiolle kirjoitetut lait. Mutta Drakon ei ollut oikea mies ateenalaisten epätoivoista ahdinkotilaa korjaamaan. Hän oli kylläkin lakimies ja osasi muovailla lakeja, mutta ilmeisesti häneltä puuttui psykologista silmää huomaamaan yhteiskunnan sairauden olennaisinta syytä. Hän näyttää uskoneen, että rauhattomat ainekset kyllä pysyisivät kurissa, kunhan vain oli saatu tarpeeksi ankarat lakipykälät. Hänen säädöksensä olivatkin niin ankarat, että niiden sanottiin olevan »verellä kirjoitetut». Tämä nimitys on Demades-nimisen attikalaisen puhujan ja valtiomiehen, joka eli 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. Hänen tietojensa mukaan Drakon rankaisi melkein kaikki hairahdukset ja rikokset kuolemalla, niin että pellolta vihanneksia tai omenan varastanut sai kärsiä saman rangaistuksen kuin temppelinryöstäjä tai murhamies. Jos todellakin pellolta varastamisesta rangaistiin näin ankarasti, lienee siihen ollut syynä, että kasvava hätä oli tehnyt senkaltaiset rikokset niin tavallisiksi, että niitten estäminen vaati erikoisia toimenpiteitä. Mutta kun sama kertoja väittää, että Drakon olisi säätänyt kuolemanrangaistuksen sillekin, joka kuljeksi joutilaana, eikä tahtonut työskennellä, hän ei ainakaan pysy totuudessa, sillä luotettavan perimätiedon mukaan tosin niin suuresta laiskuudesta rangaistiin, mutta vain kaikkien poliittisten oikeuksien menettämisellä.
Drakonin lainsäädäntö sai kuitenkin paljon hyvää aikaan tahtoessaan tehdä lopun oman käden kostosta ja verikostosta, joilla oikeutta ikivanhoista ajoista oli etsitty. Hän asetti nimittäin valtion areiopagin edustamana suvun tilalle oikeusistuimena ratkaisemaan tappajan ja verikoston vaatijan välit. Se oli suuri askel ikivanhasta heimo- eli sukuyhteiskunnasta todella yhtenäistä valtiota kohti. Sillä vaikkakaan Drakon ei voinut kerralla poistaa niin syvälle juurtunutta tapaa kuin kosto, hän on joka tapauksessa taannut yksityisille kansalaisille suuremman hengen ja omaisuuden turvan. Tässä onkin hänen lainsäädäntönsä suurin ansio.
Vaikkakaan ensimmäiset kaikista »Drakonin laeista» eivät liene likimainkaan olleet niin julmia, kuin miksi niitä on tahdottu väittää, ne olivat kuitenkin siksi vähän edistystä suosivia, ettei niitten voimassaolo voinut olla pitkäaikainen. Se tie ei tuonut yhteiskunnalle rauhaa. Siksi ateenalaiset kääntyivät miehen puoleen, jolla oli aivan toiset edellytykset tulla yhteiskunnan hyväntekijäksi. Hänen nimensä oli Sólōn.
SOLON.
Solon oli yksi Kreikan »seitsemästä viisaasta». Tämän nimityksen omisti perimätieto Hellaan sen ajan viisaimmille valtiomiehille. Kansantaru, joka mielellään saattaa suuret miehet yhteen, kertoo, kuinka seitsemän viisasta seurustelevat juhlallisesti ja vaihtavat keskenään ajatuksia. Perimätieto on edelleen koristanut heidän elämänsä tarinaa kertomuksella, kuinka muutamat kalastajat kerran saivat nuotasta kultaisen kolmijalan, jonka Pythia käski lähettää lahjaksi »viisaimmalle». Miletoslaisen filosofin Thaleen arveltiin parhaiten ansaitsevan tämän lahjan. Mutta hän lähetti sen eräälle toiselle seitsemästä ja tämä kolmannelle, kunnes lopuksi seitsemäs omisti sen Apollonille. Perimätiedon keksintöä on Solonin ja Kroisoksen kohtaaminenkin, joka jo ajallisista syistä oli mahdoton.
Solon oli syntynyt noin v. 640 e.Kr. Hänen isänsä oli hyvinvoipa liikemies, mutta oli kadottanut liiallisella anteliaisuudella suurimman osan omaisuuttaan. Poika lähti silloin vieraisiin maihin hankkiakseen työllään itselleen riippumattoman aseman. Näillä matkoilla hänen katseensa avartui yli kotikaupungin näköpiirin, ja aikaa myöten kehittyi hänestä persoonallisuus, joka osasi asettua puolueiden ja muiden ihmisiä erottavien rajoitusten yläpuolelle. Aikana, jolloin peloittaviksi kärjistyneet riitaisuudet olivat saattaneet maan sisällissodan partaalle, Solon oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen. V. 594 ateenalaiset valitsivat hänet arkontiksi ja antoivat hänelle rajattoman vallan yhteiskunnan uudistamiseen. Ohjelmansa — jos sitä siksi saa sanoa — hän oli esittänyt maanmiehilleen sarjassa runoja, jotka, samalla kuin ne ovat attikalaisen kirjallisuuden kaunis alku, ovat tehneet hänen uudistuspyrkimyksilleen saman palveluksen kuin sanomalehdistö nykyajan valtiomiehille. Solon esiintyy niissä jonkinlaisena runomuotoisena kansanpuhujana ja vetoaa Ateenan kansalaisiin, oliko heidän tarkoituksensa ymmärtämättömyydessä hävittää kaupunki, jonka yllä Pallas Athenen suojaava käsi tähän saakka oli levännyt. Hän painaa poltinmerkkinsä rikkaitten väärämielisyyteen ja voitonhimoon varoittaen heitä rangaistuksesta, joka heitä uhkaa vanhurskaitten jumalvoimien puolelta. Meitä kohtaa näissä runoissa persoonallisuus, jossa ihanteelliseen mieleen samalla kertaa yhtyy selvästi ajattelevan miehen käytännöllinen toimintatarmo. Hänen velvollisuudentuntonsa perustui lujaan vakaumukseen, että jumalallinen oikeus aina ennemmin tai myöhemmin rankaisee jokaisen väärän teon. Järkähtämättömästi hän piti kiinni siitä, mitä piti oikeana, mutta toiminnassaan häntä johti sama horjumaton terveen kohtuullisuuden aisti, joka on koko kreikkalaisen kulttuurin elinhermo. Sellaiselle luonteelle on »kultainen keskitie» varmimmin päämäärään viepä.
Kaikki katsoivat luottamuksella tähän erikoisen oikeamieliseen ja maltilliseen mieheen, joka tahtoi kaikille hyvää. Hän jos kuka oli kykenevä oikeudenmukaisesti uudistamaan yhteiskunnan, »koska hän yhtä vähän oli sekaantunut rikkaitten vääryyksiin kuin joutunut osalliseksi köyhien hädästä», kuten Plutarkhos sanoo. »Molemmat puolet kiinnittivät häneen suuria toiveita, rikkaat siksi, että hän itse oli varakas, köyhät siksi, että hän oli rehellinen. Joka tapauksessa on ateenalaisille kunniaksi, että he sellaisena mieltenkuohun hetkenä voivat yhtyä edes jossakin: valitessaan parhaimman, viisaimman ja puolueettomimman miehen riitojensa ratkaisijaksi.
Eikä Solon pettänytkään kansansa luottamusta. Jos vallanhimo olisi johtanut hänen tiensä yhteiskunnan kukkuloille, olisi hänelle nyt ollut varsin yksinkertaista suorittaa jommankumman pääpuolueen avulla vallankaappaus, joka olisi tehnyt hänestä »tyrannin» — sitä nimeä käytettiin kreikankielessä kansanjohtajista, jotka olivat tulleet vallankumouksellista tietä yksinvaltiaiksi. Koko se onnenonkijain lauma, joka tungeksi Solonin, kuten jokaisen vallankumouksen johtajan ja yhteiskunnan uudistajan ympärillä kalastaakseen sameassa vedessä, toivoi, että hän rupeaisi tyranniksi. Mutta valtion hyvä oli hänen toimintansa ainoa ojennusnuora. Ja tässä, kuten kaikessa, mitä teki, hän seurasi sananlaskua, jota on pidetty hänen keksimänään: »Kohtuus kaikessa».
Kuinka viisas Solon nyt menetteli ratkaistessaan Ateenan yhteiskunnallisia kysymyksiä? Hänen ensi työnään oli julistaa ainaisesti mitättömiksi kaikki velkakirjat, jotka rasittivat pikkutiloja ja määrätä, että kaikki velan takia orjuuteen joutuneet oli heti vapautettava. Se oli vallankumouksellinen toimenpide, mutta ainoa mahdollinen yhteiskunnallisen hätätilan torjumiseksi, joka saattoi koko yhteiskunnan olemassaolon vaaranalaiseksi. Solon saattoi omantunnonvaivatta suorittaa mullistavan tekonsa tietäessään, kuinka häikäilemättä rikkaat olivat käyttäneet hyväkseen köyhien vaikeuksia päästäkseen käsiksi heidän ainoaansakin. Ne, joita Solonin mahtikäsky koski, olivat useimmissa tapauksissa aivan yksinkertaisesti nylkyreitä ja koronkiskureita; eikä hänellä ollut mitään aihetta tuntea heitä kohtaan sääliä, vaikkapa hänen uudistuksensa olisi heidät perin köyhdyttänytkin. Eikä näitten piirien taholta ryöppyävä kiukun, pahojen puheitten ja panettelun tulva kyennyt järkyttämään hänen velvollisuudestaan tietoisen mielensä rauhallisuutta. Hän kykeni myös tarvittaessa tukemaan oikeutta voimalla. Sorrosta vapauttaneensa tuhansien lämmin kiitollisuus oli hänen parhain palkintonsa. Ja kansan kiintymys kasvoi vieläkin, kun hän kumosi julmat verolait, jotka antoivat kansalaiselle oikeuden myydä toisen orjaksi, ja keksi keinoja ja neuvoja ulkomaille orjiksi myytyjen vapaaksi ostamiseksi.
Poliittiset uudistusvaatimukset Solon tyydytti kumoamalla kaikki entiset sukuetuoikeudet. Sen sijaan hän arvioi kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet maaomaisuuden tuoton mukaan ja jakoi kansalaiset neljään luokkaan, joista kolme ensimmäistä suoritti sotapalvelusta raskaasti asestettuina, »hopliittoina», kun taas neljännen luokan jäseniä, »palkkatyöläisiä», käytettiin korkeintaan kevytaseisina tai merimiehinä laivastossa. Välittömistä veroista olivat kaikki kansalaiset vapaat. Sillä vastoin meidän aikamme yhteiskunnissa ja itämailla jo siihenkin aikaan vallinnutta käsitystä pidettiin koko Hellaassa kuten Roomassakin sellaista taakkaa vapaan kansalaisen arvolle sopimattomana. Tämän periaatteen toteuttaminen kävi mahdolliseksi valtion virkojen ollessa palkattomia kunniatehtäviä. Isänmaan ollessa vaarassa voitiin kuitenkin määrätä erikoisia veroja, jolloin verosumman suuruus oli riippuvainen kansalaisen varallisuusluokasta.
Poliittisten oikeuksien jaossa Solon antoi niitä köyhimmillekin, niin että kaikki kaksikymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset saivat oikeuden ottaa osaa kansankokoukseen, missä kaikki virkamiehet, myös arkontit, valittiin. Mutta vaalikelpoisia valtion virkoihin olivat ainoastaan kolmen ylimmän luokan jäsenet.
Muista kansankokouksen oikeuksista on meillä vain epätäydellisiä tietoja. Todennäköisesti se päätti sodasta ja rauhasta, ylimääräisistä veroista sekä valtiomuodon muuttamista koskevista kysymyksistä.
Vastapainon kansankokoukselle Solon muodosti luomalla areiopagin rinnalle uuden neuvoston, joka muistutti Spartan neuvostoa perustuen kuitenkin laajemmalle ja kansanvaltaisemmalle pohjalle, koska sen jäsenluku oli 400 ja jäsenten alin ikäraja vain 30 vuotta. Tämän neuvoston tehtävänä oli valmistaa kaikki kansankokouksessa käsiteltävät kysymykset ja avustaa arkontteja hallituksessa.
Kolmanneksi Solon kävi käsiksi yleiseen lainsäädäntöön. Hän lievensi suuresti Drakonin ankaria lakeja ja rajoitti kuolemanrangaistuksen vain kaikkein raskaimpiin rikoksiin.
Solonin lainsäädäntö on siinäkin suhteessa mielenkiintoinen, että siinä ensi kerran maailmanhistoriassa tapaamme ylellisyyttä rajoittavia määräyksiä. Yksityiskohtaisilla säädöksillä hän koetti hillitä naisten loistonhalua. Toiset määräykset kielsivät taas liiallisen komeuden hautajaisissa.
Solon on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu yhteiskunnan uudistaja kansanvaltaisessa mielessä. Sillä hän antoi kaikille kansalaisille poikkeuksetta oikeuden kansankokouksen päätöksissä vaikuttaa äänellään asioitten ratkaisuun.
* * * * *
Mutta Solonin kävi kuten niin monen muunkin yhteiskunnan parantajan, joka on koettanut välttää äärimmäisyyksiä; ennen pitkää ei kukaan ollut tyytyväinen. Sekä rikkaat että köyhät olivat yhtä tyytymättömiä. »He tunsivat», kuten eräs kulttuurihistorioitsija sanoo, »ensi ilonhuumauksen jälkeen suurta pettymystä huomatessaan, ettei elämä nytkään ollut ruusuilla tanssimista, vaan täynnä työtä ja huolia. Sama pettymys toistuu joka kerta, kun kumouksellisen liikkeen onnistuttua ilmenee, ettei toivottua autuaallisuutta saatukaan.» Solon ilmaisi itse ensi ihastuksen ja vastavaikutuksen eron sanoilla:
»Iloista oli kaikki, mitä he silloin sanoivat.
Mutta nyt heidät täyttää viha,
ja karsain silmin he kaikki
katsovat minua kuin viholliset.»
Kaikkein köyhimmät olivat toivoneet, että kaikki suurtilat olisi jaettu yhtäsuuriksi pikkutiloiksi, eivätkä olleet tyytyväisiä toimenpiteeseen, jolla suurten maatilojen pinta-alaa vähennettiin määrätyissä rajoissa. Mutta Solon hylkäsi heidän vaatimuksensa jyrkästi. Hän seurasi alati kultaista keskitietä. Kun kerran joku kysyi häneltä, oliko hän mielestään antanut ateenalaisille parhaimmat lait, hän vastasi: »Parhaat, mitä ateenalaiset kykenevät vastaanottamaan.»
Lopuksi Solon väsyi joka puolelta ahdistaviin moitteisiin ja toivomuksiin, joissa häneltä vaadittiin aina uusia muutoksia lakeihinsa. Hän lähti kymmenvuotiselle matkalle näkemään maailmaa. Sillä aikaa tuli ateenalaisten elää vain rauhallisesti hänen lakiensa mukaan. He lupasivat sen. Poliittisen osansa hän mielestään oli näytellyt loppuun. Mies, jolla äsken oli ollut kokonaisen kansan kohtalo käsissään, luopui vapaaehtoisesti vallasta, ja hänen elämänsä kulki sen jälkeen yksityishenkilön rauhallisempia latuja.
PEISISTRATOS JA HÄNEN SUKUNSA.
Kokonaista neljä vuotta Ateenan levoton kansa pysyi verraten rauhallisena. Sitten kiivaat puoluetaistelut alkoivat jälleen. Lopulta sai myrskyn talttumaan Peisistratos-niminen ylhäinen mies, joka pääsi valtaan kohoten kansanjohtajaksi. Peisistratos on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu demagogi. Hän osasi taidon vaihtaa sukuylpeytensä mitä hupaisimmaksi kansanomaisuudeksi ja esiintyä kaikkien sorrettujen epäitsekkäänä ystävänä. Sillä tavoin hän hankki itselleen paljon kannattajia, joitten avulla hän saattoi toteuttaa kunnianhimoiset poliittiset suunnitelmansa ja kohota Ateenan tyranniksi vuoden 560 paikkeilla. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla tavalla. Eräänä päivänä hän tuli ajaen maaseudulta kaupunkiin. Hän itse oli haavoitettu, ja muulit, jotka vetivät hänen vaunujaan, vuotivat myös verta. Kansalle, joka oli kokoontunut torille, hän kertoi, että poliittiset viholliset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa ja että hän vain vaivoin oli pelastanut henkensä. Hänelle täytyi kaikella muotoa antaa henkivartio! Kansankokous myönsikin hänelle viidenkymmenen miehen suuruisen, ryhmysauvoilla asestetun suojajoukon. Sittemmin tällä henkivartiostolla oli merkillinen kyky kasvaa, ja eräänä päivänä se oli tullut niin voimakkaaksi, että Peisistratos sen avulla kykeni valtaamaan Akropoliin.
Tämän tapahduttua alettiin uskoa, että Peisistratos itse oli piirrellyt itseensä ja vetojuhtiinsa vertavuotavat haavat. Kunnon Peisistratos näyttää osanneen »ottaa» yksinkertaisen ja arvostelukyvyttömän kansan oikealla tavalla! Hän lienee siten ensimmäinen tunnettu parahultaisen vaarallisten diktaattori-murhayritysten järjestäjä.
Olipa sen laita miten tahansa, niin kansan syvien rivien kannatukseen perustuvana Peisistratoksen yksinvaltaan alistuttiin sekä maaseudulla että kaupungissa vastustuksetta.
Solonin elämän lähetessä loppuaan, hänen Ateenansa oli siis tyrannin käsissä. Kansanvallan luoja oli saanut havaita, »että hänen ateenalaisensa olivat kaikki tyynni henkilökohtaisesti viekkaita kettuja, mutta kansankokouksessa vain lammaslauma.» Solonin luoma poliittinen järjestelmä ei siis ollut pitkäikäinen, mutta se sisälsi kuitenkin ne elinkelpoiset siemenet, joista myöhäisempi kansanvalta kohosi. Hänen antamansa yleiset lait pysyivät Ateenan yhteiskunnallisen elämän pohjana.
Peisistratoksen hallituksesta on sanottava, ettei hän antanut vallan makeuden huumata itseään, vaan esiintyi sangen maltillisesti ja hallitsi Solonin lakien mukaan tekemättä niissä ylipäänsä mitään muutoksia.
Hänen herruutensa ei muutoin ollut pitkäaikainen; jo viiden tai kuuden vuoden kuluttua hänet karkoitettiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin.
Mutta nyt alkoi taas vanha poliittisten riitojen kurjuus; ja kun muutamia eripuraisuuden vuosia oli mennyt, oli aika kypsä Peisistratoksen palata kansan luo, joka hänet oli karkoittanut.[72]
Vuosi sen jälkeen karkoitettiin hänet taas, jolloin hänen oli pakko viettää useita vuosia maanpaossa. Mutta vielä kerran onni kääntyi, ja hän tuli jälleen Ateenan hallitsijaksi.[73]
Kokemuksista viisastuneena hän ryhtyi nyt tarmokkaampiin toimenpiteisiin vallassa pysyäkseen. Muun muassa hän huolehti turvallisuudestaan erittäin hienosti harkitulla tavalla. Hän otti näet henkilöiltä, joiden uskollisuutta hänellä oli aihetta epäillä, heidän lapsensa panttivangeiksi. Mutta maanpakoaika ei kuitenkaan ollut herättänyt hänessä kiukkua vastustajiaan kohtaan. Hän hallitsi yhtä viisaan maltillisesti kuin ensi kerrallakin voittaen ystävällisellä ja kansanomaisella käytöksellään monien mielet puolelleen.
Peisistratoksen hallituskausi on Ateenan historian loistavimpia aikoja. Pitämällä poliittiset riitapukarit kurissa hän antoi ateenalaisille hyödyllisempää tehtävää kuin puoluekinastelut, ja kauppa ja teollisuus kehittyivätkin rauhan turvin valtavasti.[74] Lisääntynyt hyvinvointi kuvastui kaupungin ulkoasussakin. Peisistratos suoritti osaltaan kaupungin kaunistuksessa suurenmoisen työn somistaessaan sitä arvokkailla rakennustaiteen tuotteilla.
Samaan aikaan kuin Spartta voitti Peloponnesoksen hegemonian, Peisistratos laski pohjan Ateenan merien herruudelle, joka myöhemmin oli kehittyvä koko Hellaan merikaupunkien hegemoniaksi. Hän on ensimmäisenä käsittänyt, että Ateenan tulevaisuus oli merellä. Oikein oivaltaen Hellespontoksen suuren merkityksen liikenteelle hän koetti saada lujan jalansijan sen rannikoilla ja valtasi alueen sen Aasian puoleiselta rannikolta. Samaan aikaan Miltiades-niminen ylhäinen ateenalainen johti joukon siirtolaisia Traakian Khersonnesokseen saakka. Peisistratos ulotti valtansa muuallekin Aigeian meren pohjoisosiin sekä Kykladeille. Ja samaan aikaan hän alkoi rakentaa sotalaivastoa, josta aikaa myöten tuli koko Kreikan verrattomasti voimakkain.
»Tyranni» sai nyt säilyttää vallan kuolemaansa saakka.
* * * * *
Peisistratos kuoli v. 527, ja hänen poikansa Hipparkhos astui ilman muuta hänen paikalleen aivan kuin perinnöllisessä yksinvallassa. Hipparkhos hallitsi isänsä kansanmielisessä hengessä ja tuli erikoisesti tunnetuksi runouden ja taiteen lämpimänä ystävänä ja suojelijana. Hänen suurin ilonsa oli koota ympärilleen ajan etevimmät runoilijat ja taiteilijat.
Mutta hän erosi kuitenkin isästään siinä, että Peisistratos oli noussut kansalaisesta yksinvaltiaaksi, kun taas hänen poikansa aina olivat tunteneet olevansa ruhtinaan lapsia. He olivat perineet isänsä vallan, mutta eivät hänen nerouttaan. Heiltä puuttui myös hänen notkeuttaan, he esiintyivät ylpeästi ja toimivat hyvinkin usein mielivaltaisesti. Ja vaikka Hipparkhos olisi ollut täydellisempikin, niin joka tapauksessa hän oli yksinvaltias, ja se oli monen silmätikkuna, jolle kansan »vapaus» oli enemmän kuin sen hyvinvointi. Ateenalaisien oli sitäpaitsi mahdoton olla kauan yhden miehen tahdon alaisina. Neljäntoista täysin onnellisen hallitusvuoden jälkeen Hipparkhos kaatui salaliiton uhrina. Rakkaudella ja mustasukkaisuudella kerrotaan olleen sormensa pelissä, mutta tiedot tästä ovat kuitenkin siinä määrin erilaisia ja niin tarunomaisia, että on mahdotonta saada selvää käsitystä, kuinka pitkälle poliittiset vaikuttimet ovat ulottuneet ja miten paljon on laskettava yksityisen kostonhimon tilille. Hänen murhaajansa, Harmódios ja Aristogeitōn saivat hengellään sovittaa tekonsa. Harmodios kaatui murhapaikalle henkivartion surmaamana. Aristogeitonin onnistui paeta yleisessä sekasorrossa, mutta hän joutui pian kiinni. Sittenkuin hänet oli saatu ilmaisemaan kanssarikollistensa nimet, vietiin hänet murhatun veljen, Hippiaksen, eteen, joka vihansa vimmassa surmasi hänet miekallaan.
Myöhemmin, kun nimi »tyranni» oli tullut yleisesti vihatuksi, palvottiin tyrannin murhaajia kansan keskuudessa sankareina ja pystytettiin heille kunniapatsaita.
* * * * *
Saatuaan tiedon Hipparkhoksen murhasta Hippiaan kerrotaan kylmäverisen päättävästi antaneen määräyksen, että kaikki kansalaiset oli riisuttava aseista. Keiltä silloin tavattiin tai jotka muutoin näyttivät epäiltäviltä, vangittiin heti.
Tyrannin murha ei »vapauttanut» Ateenaa tyranniudesta, päinvastoin. Hippiakseen teki veljen onneton kohtalo lähtemättömän vaikutuksen. Hän tuli epäluuloiseksi ja katkeraksi ja lopetti täydellisesti kansanmielisen politiikan. Hän ei tyytynyt tuomitsemaan kuolemaan ja karkoittamaan maasta vain kansalaisia, jotka olivat tai joiden hän epäili olleen salaliittolaisten kanssarikollisia, vaan hänen epäluuloisuutensa pieni niin pitkälle, ettei enää kukaan voinut olla varma hengestään ja vapaudestaan. Tyrannin murhaajat olivat sanalla sanoen hankkineet ateenalaisten vaivaksi todellisen tyrannin. Ja mitä enemmän Hippias tunsi maan huojuvan jalkojensa alla, sitä julmempiin tekoihin hän ryhtyi. Tuntien edeltäkäsin, mitä oli tuleva, hän solmi suhteita Persian kuninkaan ystäviin taatakseen ulkomailta itselleen pakopaikan. V. 510 hän tarvitsikin sitä. Ateenan sillä hetkellä voimakkaimman puolueen onnistui Kleisthénēs-nimisen, lahjakkaan ja kunnianhimoisen ylimyksen johdolla sekä Delphoin ja Spartan[75] avulla päästä eroon tyrannista. Hippias suljettiin Akropoliille, jossa hän muutamien päivien kuluttua antautui saatuaan luvan vapaasti lähteä kaupungista. Hän lähti Hellespontoksen rannalla oleville alueilleen, jotka hänen isänsä oli hankkinut, ja eli siellä Persian vasallina.
KLEISTHENES JA HÄNEN TOIMINTANSA VALTIOMUODON KANSANVALTAISTUTTAMISEKSI.
Lienee tarpeetonta mainita, että tyrannivallan kukistumista seurasivat katkerat puolueriidat. Lopuksi valtion johto jäi kuitenkin Kleistheneen käsiin, joka tosin oli ylimys, mutta kuului sukuun, jolla kansanmielinen politiikka oli perinnäisenä tapana. Hän ei hakenut tukea säätyläisistään, joitten poliittiselle älylle oli tunnusmerkillistä, etteivät he olleet mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet ja joiden päämääränä oli onnellistuttaa Ateenaa samalla hallitusmuodolla, jota he ihailivat Spartassa. Kleistheneen tarkoituksena oli sitävastoin pelastaa Solonin hallitusmuoto. Mutta siihen ei nyt enää riittänyt entisen valtiojärjestyksen tukeminen sellaisenaan, vaan nyt tarvittiin myös uudistuksia. Sen Kleisthenes oivalsikin osoittaen sillä omaavansa valtiomiehen silmän. Kaikki kansalaiset olivat tosin poliittisesti äänioikeutettuja, ja kirjoitetun lain mukaan vallitsi yhteiskunnassa tasa-arvoisuus, mutta todellisuudessa oli aatelin ja aatelittomien suhde kuin kahden toisilleen vihamielisen kansakunnan. Sukulaisuussiteissä oli ylimysvaltaisen puolueen voima. Solonin järjestämän poliittisen varallisuusluokkajaon rinnalla säilyi nimittäin vanha jako neljään sukuun, joitten alkujuuret olivat peräisin ajalta, jolloin ateenalaiset olivat paimentolaiskansaa. Tämän jaon he olivat säilyttäneet vielä Attikaan tulonsa jälkeenkin. Näiden sukujen keskuudessa aatelisto säilytti suuren vaikutusvaltansa. Solon ei ollut uskaltanut koskea tähän sukujärjestelmään. Mutta Kleisthenes, josta kehittyi kiihkeä demokraatti, kohdisti voimansa vaaliuudistukseen, joka teki vanhan sukujaon poliittisesti merkityksettömäksi. Sen sijaan hän jakoi Attikan väestön kansankokouksen äänestyksiä ja muita poliittisia tarkoituksia varten asuinpaikkojen mukaan, siis vaalipiireihin.[76] Vanhoilla suvuilla oli sen jälkeen merkitystä vain yksityiselämässä. Samalla hän toteutti joukon muitakin kansanvaltaisia uudistuksia valtiomuodossa.
LAINALAINEN AALTOLIIKE.
Silmäänpistävä on se lainalaisuus, niillä kaikki Kreikan kaupunkivaltiot suorittavat saman kehityssarjan kuningaskunnasta ylimysvaltaan ja tyranniuteen sekä vihdoin yhä jyrkemmin toteutettuun kansanvaltaan. Ei mikään mahti maailmassa kyennyt estämään tätä aaltoliikettä. Olivatpa kuninkaat ja tyrannit kuinka eteviä hallitsijoita tahansa, hallitusmuodon muutosten pyörä pyörii täsmällisyydellä, joka vaikuttaa luonnon välttämättömyydeltä. Rikaslahjaiset ja toimintatarmoisetkaan persoonallisuudet eivät ole kyenneet ajan pyörää ohjaamaan toisille radoille, vaan ovat korkeintaan voineet toimia kehityksen muodostelijoina. Idästä länteen — alkaen joonialaisten siirtokuntien keskuudesta — rientää tämä vallankumous ja uudistusliike. Paljon emme kuitenkaan tiedä sen vaikutuksesta joonialaisissa siirtokunnissa.
Sitä mieluisammaksi tuli senvuoksi oppineen maailman yllätys, kun eräs luonnontutkija löysi Khios-saarelta, länteen Smyrnasta, kiven, johon oli, arvelun mukaan noin v. 600 e.Kr. kaiverrettu palanen saaren lakeja. Kiveä oli käytetty maantien suojamuurin rakentamiseen. Valitettavasti alaosa on siitä murtunut pois, mutta niin paljon siitä kuitenkin saa selvää, että siihen on kirjoitettu osa »kansan lakeja». Teksti puhuu edelleen »kansan neuvoston» valitsemisesta, johon joka suvulla tai vaalipiirillä oli oikeus valita 50 miestä ja jolla oli valta ratkaista oikeusriidat. Tämä neuvosto on siis samanluontoinen kuin se kansan valitsema 400 miehen neuvosto, jonka Solon sääti ateenalaisille areiopagin rinnalle ja joka aikaa myöten yhä enemmän rajoitti vanhan neuvoston toiminta valtaa. Tämän lajiaan harvinaisen muinaislöydön avulla voimme todeta joonialaisessa siirtokunnassa ilmenneen kansanvaltaisia liikkeitä. Me näemme täällä kansan itsensä merkitsevän muistiin lait, jotka se on säätänyt, samaan aikaan kuin Ateenassa Solon laeillaan antoi kaikille kansalaisille oikeuden äänestää valtion hallinnosta.
Kansanvaltainen liike rajoittuu kuitenkin helleenisen maailman sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa vireimpiin osiin, siis seutuihin, joissa merenkulku on vilkasta: Attikaan, Korinthokseen ja muihin satamakaupunkeihin sekä Vähän-Aasian ja Sisilian kreikkalaisiin siirtokuntiin. Valtioissa, joissa kaupan ja teollisuuden nousu oli luonut varakkaan käsityöläisten, teollisuudenharjoittajain ja kauppiasten muodostaman keskiluokan, oli yhteiskunnallinen tyytymättömyys raivannut tietä aatelisvallan vaihtumiselle tyrannivallaksi. Sillä suuri keskiluokka vaati itselleen poliittista. vaikutusvaltaa, joka vastaisi sen taloudellista merkitystä ja yhteiskunnallista asemaa. Sen johdolla alkoi silloin alempien kansankerrosten taistelu ylimystöä vastaan.
Ritariajan käsitysten ja nykyajan vaatimusten välille on avautunut syvä kuilu. Vanhoja, hyviä aikoja ikävöivien kuullaan usein valittavan, ettei ylhäistä syntyperää ja ritarillisia hyveitä enää pidetä arvossa, mutta että lähimmäisiänsä sortamalla ja nylkemällä rikastunut nousukas voittaa valtaa ja kunniaa huolimatta vaeltamiensa teitten mutkista. Mutta toisella puolen ovat kansan syvät rivit pontevine ja järkähtämättömine vaatimuksineen. Ne tahtovat poistaa yhteiskuntaa rasittavat epäkohdat ja aikaansaada tasa-arvoisuuden, jolloin sekä äskenrikastuneilla että yhteiskunnan vähäosaisillakin olisi täydet kansalaisoikeudet.
Hyökkäysaseenaan käyttävät tyytymättömät aatelisen ylimystön syntiluetteloa. Tässä kuten aina osoittautuu todeksi kokemus, että pääsipä valtaan mikä yhteiskuntaluokka tahansa, se aina on halukas, niin paljon kuin uskaltaa, syrjäyttämään omien yhteiskunnallisten ja taloudellisten etujensa hyväksi kokonaisuuden parhaan. Sillä kaikki yhteiskuntaluokat ovat pohjaltaan yhtä itsekkäitä. Eivätkä Hellaan aatelismiehet, nämä »hyviksi» ja »oivallisiksi» itseään nimittävät herrat, tehneet poikkeusta tästä säännöstä.
Suurimpiin väärinkäytöksiin he olivat tehneet itsensä syypäiksi lainkäytön alalla. Se oli näet täydellisesti tämän yhteiskuntaluokan käsissä ja siitä huolehtivat neuvostot. Näitten oikeusistuinten ratkaisuissa näyttää kuitenkin, ainakin eräillä tahoilla kuuluneen päiväjärjestykseen lahjonta ja juonittelu. Ehkäpä oli liiankin paljon totuutta sadussa satakielestä ja haukasta, jota Hesiodos käyttää kuvatakseen aatelismiesten ja pikkueläjien välistä suhdetta tähän aikaan.
»Haasteli kerran haukka, kun kynsissään satakieltä
pilvien korkeuteen vei, laulelijaa sulosuista,
kouraisun tulisessa kun tuskass' armoa koito
kyynelin pyyteli tuo — näinp' ylpeä haukka se haastoi:
'Miksikä rääkyt, rääpelö? Jäit väkevämpäsi valtaan.
Kunne ma vien, sun on tultava, laula jos kuink' ihanasti.
Syön pitopaistina tai sinut päästän mieltäni myöten.
Houkka se, ken uhanpäin väkevämmän on tahtoa vastaan:
voittoa ei saa, joutuu vaan häpeään, häviöönkin.'»
Käyttämällä väärin valtaansa aateli oli siten itse horjuttanut yhteiskunnallista johtoasemaansa. Tosin suuri osa tätä vanhaa yläluokkaa oli seurannut aikansa kehitystä ja vahvistanut taloudellista asemaansa lisäämällä varallisuuttaan liikeyrityksillä. Myöskin rahan mullistavaa keksintöä yritteliäät aatelismiehet olivat käyttäneet hyväkseen. Mutta rikkaitten maatilanomistajien harjoittama pikkuviljelijän nylkeminen yhtä vähän kuin heidän tuomarivallan väärinkäyttönsäkään eivät olleet omiaan moraalisesti vahvistamaan heidän asemaansa. Uusi keskiluokka käytti hyväkseen kansan syvissä riveissä vallitsevaa tyytymättömyyttä ja aateliton kansa — kreikaksi dēmos — saikin aikaan kapinalla tai kapinan uhalla, että aatelisvalta kumottiin ja yhteiskunta muutettiin kansanvaltaiseksi tasavallaksi.
Välistä vallankumouksen tien estivät — mutta vain toistaiseksi — senkaltaiset toimenpiteet kuin se, millä ateenalaiset valtuuttivat Solonin uudistamaan yhteiskunnan. Tie kansanvaltaiseen hallitusmuotoon kävi tyrannivallan kautta. Kunnianhimoiset kansanjohtajat käyttivät hyväkseen yhteiskuntaluokkien välistä vihaa pyrkiäkseen yksinvaltiaiksi. Nämä kansanjohtajat olivat enimmäkseen itse aatelismiehiä, jotka tunsivat itsensä säätyveljiensä syrjäyttämiksi tai jotka muusta syystä olivat joutuneet heistä eroon. Yksinvallan tavoittelija kohoaa valtaan syvien rivien hartioilla. Jatkuvastikin uransa varrella hän säännöllisesti koettaa ainakin ulkonaisesti pysyä »kansan» edustajana. Tasavaltaisen hallitusmuodon muodot säilytetään niin kauan kuin mahdollista, ja tyranni huolehtii vain, että vaikutusvaltaisimmat virat miehitetään hänen sukulaisillaan ja kannattajillaan. Kansan suosion hän koettaa säilyttää rakennuttamalla komeita julkisia rakennuksia, eritoten teattereita, joissa loistavia juhlaleikkejä järjestetään, ja käymällä sotia, jotka lisäävät hallitsijan omaa ja valtion »kunniaa».
Ei ole epäilystäkään siitä, että tyrannivalta on monessa paikoin edistänyt Kreikan sekä taloudellista että henkistä kehitystä. Se on murtanut vanhat säätyennakkoluulot ja vapauttanut yhteiskunnan vähäosaiset satavuotisesta sorrosta sekä tehnyt ylhäiset ja alhaiset samanarvoisiksi lain edessä. Vasta nyt valtio otti velvollisuudekseen huolehtia ei vain kansalaisten turvallisuudesta ulkonaisia ja sisäisiä vaaroja vastaan, vaan myös heidän aineellisesta hyvinvoinnistaan, edistämällä kauppaa ja elinkeinoja sekä perustamalla teitä, kanavia ja vesijohtoja. Ateena, Korinthos ja Syrakusa — valitaksemme muutamia silmäänpistävimpiä esimerkkejä — saavat kiittää mainioita yksinvaltiaitaan myöhemmän suuruutensa perustamisesta. Myöskin taiteilijat ja runoilijat olivat tervetulleita vieraita tyrannien hoviin. Suurten juhlaleikkien kirjalliset ja soitannolliset huvitukset sekä loistorakennusten suunnittelu ja koristelu tarjosi heille tuottavaa työtä. Sillä ensi kerran mykeneläisajoista lähtien rakennettiin nyt monumentaalisia rakennuksia.
Meikäläinen sana »tyranni» on kreikkalainen lainasana, jolla on kuitenkin sivuvivahdus, jota kreikkalaisella sanalla ei välttämättömästi aina ollut. Mikäänhän ei estänyt, kuten olemme nähneet, kreikkalaista »tyrannia» olemasta aivan erinomainen hallitsija.[77] Mutta yksinvalta tarjoaa ennen pitkää melkeinpä yli-inhimillisiä kiusauksia tavalliselle kuolevaiselle. Hallita lähimmäistensä elämää ja omaisuutta olematta kenellekään vastuussa teoistaan — sellainen valta johtaa helposti rajattomaan itsekkyyteen ja vallan väärinkäyttöön, joskaan ehkä ei heti aluksi, niin ainakin parin sukupolven päästä. Perimätieto kertoo sellaisistakin tyranneista, joiden toiminta vastasi heidän arvonimensä nykyistäkin merkitystä. Eräs heistä oli Polykratēs, joka vuoden 530 paikkeilla anasti haltuunsa Samos-saaren herruuden. Hänen uransa lopetti muuan persialainen satraappi, joka houkutteli hänet valtaansa ja sitten ristiinnaulitsi hänet. Hänen mielilauseenaan oli, että tuotti enemmän iloa ystävilleen antamalla heille takaisin, minkä ensin oli heiltä ottanut, kuin jättämällä heidän omaisuutensa rauhaan. Akragaassa[78] Sisilian etelärannikolla hallitsi 500-luvun keskivaiheilla tyranni Phálaris, joka piti yllä valtaansa väkivallanteoilla. Hänen julmuuttansa todisti kuparinen härkä, jonka sisässä hänen kerrotaan polttaneen vastustajiaan elävältä. Niinkin miellyttävä tyranni kuin Korinthoksen Periandros, jonka laskettiin kuuluvan Kreikan seitsemän viisaan joukkoon ja joka kohotti kaupunkinsa suureen aineelliseen ja henkiseen kukoistukseen, tuli ajan pitkään epäluuloiseksi ja sortovaltaiseksi. Kun Miletoksen tyranni kerran lähetti lähettilään häneltä pyytämään hyvää neuvoa, miten hänen tulisi hallita, Periandros vei miehen mukanaan viljapellolle, missä hän ei puhunut sanaakaan, vaan sen sijaan käytteli keppiään hyvin kaunopuheisesti katkaisten sillä kaikki tähkät, jotka kohosivat toisten yläpuolelle.
Syrakusan tyranni Dionýsios teki myös paljon kaupunkinsa kehityksen hyväksi. Mutta salamurhaajien pelossa hän ryhtyi aina uusiin väkivaltaisuuksiin. Yleisesti tunnettu on kertomus Damokles-nimisestä hovimiehestä, joka ihaillen Dionysioksen valtaa ylisti häntä onnelliseksi. Tyranni vastasi: »Saat itse koettaa, miltä maistuu olla yksinvaltias.» Sitten hän puetutti Damokleen ruhtinaalliseen pukuun ja käski kestitä häntä loistavasti omassa pöydässään. Mutta hänen päänsä päälle Dionysios ripustutti teräväksi hiotun miekan riippumaan hevosen jouhesta. Kun Damokles näki miekan, hän heti paikalla menetti ruokahalunsa ja luopui mielellään koko ihanuudesta.
* * * * *
Tyrannien merkitys kehitykselle on ollut, että he ovat tehneet lopun repivistä puolueriidoista, joten kansan voimat saattoivat yhtenäisemmin suuntautua aineelliseen vaurastumiseen. Siten parantui alempien kansanluokkien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema. Mutta huolimatta ansioistaan tyrannivalta ei voinut jäädä pysyväksi, sillä niin erikoinen valta-asema vaatii kantajaltaan erinomaista lahjakkuutta, johon tulee samalla yhtyä luonteen ylevyyden; sellaiset miehet ovat aina harvinaisia — ja olivat Hellaassakin. Jos noita harvinaisia ominaisuuksia sattuisikin missä olemaan, on kuitenkin erittäin harvinaista, että ne periytyisivät edes pojille ja vieläkin harvemmin ne elävät useammissa hallitsijapolvissa. Sen vuoksi saikin harvoin tyrannin pojanpoika säilyttää valtansa. Tavallisesti kukistettiin jo toinen sukupolvi.
* * * * *
Kaikkialla luonnollisesti aatelistolla oli enimmän toivottavaa tyrannin kukistamisesta. Tosin voitiinkin tyrannit karkoittaa, mutta heidän hallituksensa jälkiä ei voitu hävittää. Paluu vanhaan ylimysvaltaiseen valtiomuotoon oli ja jäi mahdottomuudeksi. Sen aika oli jo ohi. Sen sijaan oli usein tuloksena, kuten Ateenassa, että kansanvaltainen hallitusmuoto ei vain lujittunut, vaan kansanvaltaistui yhä enemmän. Ja niin lujittui vähitellen Hellaan vireimmässä osassa valtiomuoto, joka aikansa ja monen historioitsijankin vakaumuksen mukaan edusti joko yhteiskunnallisen elämän suurinta hyvää tai sen äärimmäisintä pahaa. Varmaa on joka tapauksessa, että vasta tässä valtiomuodossa kansalaisajatus pääsee täyteen oikeutukseensa Vasta kansanvaltaisessa valtiossa toteutuu ajatus, ettei yhteiskunta ole olemassa vain kuningasta tai tyrannia eikä muutamia harvoja ylimyksiä varten, vaan kaikkia varten. Juuri kansalaisajatus elähdytti taistelussa persialaisia vastaan, jolloin ratkaistiin, kumpiko, länsimainen vapaudenrakkaus ja individualismi vaiko itämainen orjanmieli ja despotismi määräisivät ihmiskunnan tulevan kehityksen.
Kirjallisuutta tähän ja toiseen lukuun:
Aristoteles, Schrift vom Staatswesen der Athener, verdeutscht von Georg
Kaibel und Adolf Kiessling.
Alfred Croiset, Les démocraties antiques.
Robert von Pöhlmann, Geschichte der sozialen Frage und des Sosialismus in der antiken Welt.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen.
Tähän lukuun:
Ernst Nachmanson, Forngrekisk demokrati (Nordisk tidskrift 1910).