JOONIALAINEN KULTTUURI, LYRIIKKA JA FILOSOFIA

FILOSOFIAN SYNTY.

Mistä ja minne? Siinä kaksi suurta kysymystä, joita ihmishenki kaikkina aikoina on mietiskellyt. Meidän luontomme mukaista on, ettemme ole tyytyväisiä, ellemme löydä syytä kaikkeen, mitä tapahtuu, ja yhteyttä eri ilmiöiden välillä. Tätä ensimmäiset kreikkalaiset filosofitkin tavoittelivat ajatustyöllään. He näkivät, kuinka kasvit saivat ravintonsa maasta ja vedestä joutuakseen itse vuorostaan eläinten ja ihmisten ruoaksi. Mutta eläimet ja ihmiset tulevan maaksi jälleen. Kulkevatko siis samat alkuaineet, maa ja vesi, läpi kaiken elollisen? Vai onkopa ehkä vain yksi ainoa alkuaine, josta kaikki on saanut alkunsa? Tämän alkuaineen etsiminen oli ensimmäisten kreikkalaisten ajattelijain lähin tehtävä.

JOONIALAISET LUONNONFILOSOFIT.

Ensimmäisenä filosofina mainitsee perimätieto yksimielisesti
miletoslaisen Thaleen, joka on yksi Kreikan seitsemästä viisaasta.
»Toisilla kansoilla on pyhimyksensä, kreikkalaisilla viisaat miehensä.»
Tämä Nietzschen huomautus sanoo jo paljon helleenisyyden luonteesta.

Tekemillään pitkillä matkoilla Thālēs oli oppinut paljon ja löytänyt runsaasti ajattelun aihetta. Hän oli ollut Egyptissä[79] ja babylonialaistenkin viisaudesta hän näytti tunteneen ainakin perusteet, niin että hän maanmiestensä hämmästykseksi kykeni ennustamaan täydellisen auringonpimennyksen, joka sattui todennäköisesti v. 585 e.Kr.[80]

Filosofeinakin kreikkalaiset ovat osoittaneet ihmeteltävää kykyänsä ottaa oppia toisilta kansoilta itsenäisellä ja hyödyllisellä tavalla. Sillä he eivät vain omaksuneet heidän tietojaan, vaan kehittivät niitä myös edelleen. »He ovat kyenneet», kuten Nietzsche sanoo, »heittämään keihään edelleen kohdasta, johon sen toiset kansat jättivät.»

Tuloksen kaikesta alkuainetta koskevista mietiskelyistään Thales puki lauselmaan: »Vesi on kaiken alkulähde.» Filosofi Aristoteles otaksuu hänen perustelleen tätä olettamustaan sillä, että kasvien ja eläinten ravinnon ollessa kosteata oli siis elonlämpökin peräisin kosteudesta.

Thaleen oppilauselma sisältää enemmän ajatustyötä, kuin ensi silmäyksellä luulisikaan. Onhan jo otettu suuri askel ajatuksen tiellä, kun on tultu vakaumukseen, että kaiken tämän aisteillamme havaittavan ilmiöiden moninaisuuden pohjalla on yhteys. Puhtaan ajatuksen tietä Thales oli johtunut teoriaan, jonka mukaan koko ulkomaailma syvemmin nähtynä oli toinen, kuin miltä se aisteillemme näyttää. Tällä oli pohja laskettu metafysiikalle, s.o. tieteelle, joka hakee äärimmäistä perustaa kaikelle maailmankaikkeudessa olevaiselle.

* * * * *

Kreikkalaisissa ilmenee ensikerran ihmiskunnan kehityksen aikana tarve selittää maailmaa ja sen ilmiöitä puhtaan järjen avulla. Itämaisten kansojen tietoisuudessa on ajattelija — mies, joka »tietää», — sellainen, joka on perillä jumalallisista salaisuuksista: hän on pappi, profeetta, ennustaja tai loitsija. On täydelleen uutta, että »ajattelija» on ihminen, jonka vaikutus perustuu yksinomaan hänen älylliseen lahjakkuuteensa. Ennen kreikkalaisen kulttuurin syntyä emme ihmiskunnan historiassa tapaa mitään tähän verrattavaa.

* * * * *

Thales oli löytänyt vedestä kaiken olevaisen alkuaineen. Samasta kaupungista kuin hänkin oli kotoisin myöhäisempi luonnonfilosofi Anaksiménēs, joka piti taas kaiken alkuperänä keveämpää ja liikkuvampaa ainetta, ilmaa. Kun ilma tiivistyy, syntyy ensin pilvi ja sitten sade. Tästä Anaksimenes teki johtopäätöksen, että jos ilma tiivistyy yhä enemmän, syntyy kiinteitä aineita, kuten maata ja vuoria. Hän pääsi siis jo ajatustyöllään vakaumukseen, että aineet voivat tihentyä ja ohentua, olla milloin kiinteässä, milloin nestemäisessä, milloin taas kaasumaisessa olomuodossa, muuttaa aggregaatio-tilaansa, kuten aikamme tieteellisessä kielenkäytössä sanotaan. Voi kuitenkin olla mahdollista, että hän sanalla, jonka me käännämme ilmaksi, on saattanut tarkoittaa jotakin henkisempääkin. Ehkä hänellä on piillyt siinä ajatus »maailman sielusta», joka tunkee kaikkialle ja antaa kaikelle elämän. Sillä hän sanoo, että »meidän oma sielumme on ilmaa.» Hän näyttää tässä sekoittaneen sielun hengitykseen, s.o. ilmaan, jota vedämme ja jälleen puhallamme ulos, ja käsittäneen sen mukaan ilman koko maailman hengitykseksi.[81] Muinaisajan kansoille ei henkisen ja ruumiillisen raja ollut niin jyrkkä kuin meillä.

* * * * *

Vielä huomattavampi on hiukan vanhempi miletoslainen, Thaleen oppilas ja ystävä Anaksimandros. Hyvin vaikeata on kuitenkin tulkita kovin vähäisinä säilyneitä paloja hänen lausunnoistaan. Etsiessään alkuainetta hän on mennyt paljon pitemmälle kuin oppi-isänsä. Hän ei voinut tyytyä hyväksymään vettä alkuaineeksi, sillä saadakseen sen muuttumaan kiinteästä juoksevaan muotoon tarvitaan lämpöä samoinkuin sen vaihtumiseksi juoksevasta muodosta vesihöyryksi. Siispä kaiken pohjana on vastakkain kaksi alkuperustetta: kiinteä eli kylmä ja toiselta puolen lämmin. Nämä molemmat prinsiipit »eristyvät» aineellisesta alkuolosta, joka itsessään sisältää kaikkien aineiden erilaatuisuudet. Tätä alkuoloa Anaksimandros nimittää sanalla, joka voidaan kääntää »muodoton ja rajaton». Tästä saavat alkunsa erilaisin eristymisin kaikki oliot. Ja alkuoloon ne jälleen palaavat hävitäkseen. Että kaikkien olioitten täytyy hävitä on rangaistus siitä, että ne ovat irtautuneet kokonaisuudesta. Anaksimandros näki olioitten vaihteluissa ja tuhossa, syntymisen ja kuolemisen lakkaamattomassa kiertokulussa kaikkea hallitsevan luonnonlain vaikutusta, joka samalla oli hänen mielestään kaiken käsittävä oikeusjärjestys, mikä rankaisi yksityistä hänen ylimielisyydestään (hybris) tulla yksilöksi. »Kaikki mitä on, ansaitsee häviön» — niin hän saattoi huudahtaa Faustin Mefistofeleen kanssa. Ainoastaan erilaistumaton olotila äärettömässä, voimallisessa alkuaineessa oli »jumalallista».

Luonnontieteen kannalta Anaksimandros on erikoisen mielenkiintoinen siksi, että hän on lausunut ajatuksia, jotka muistuttavat nykyaikaista kehitysoppia, vaikkakin hänen teoriansa yksityiskohdat luonnollisesti usein tuntuvat meistä eriskummallisilta. Hän nimittäin arveli, että alimmat eliöt olivat syntyneet meren liejusta ja että ne vähitellen olivat kehittyneet yhä korkeammiksi olennoiksi.

* * * * *

Omituisimpia hahmoja muinaisajan ajattelijain sarjassa on ephesoslainen Herakleitos. Hänet meidän oikeastaan pitäisi tuntea paremmin kuin kukaan muu joonialaisista luonnonfilosofeista, koska hänen filosofisista lausunnoistaan on tallella melkoinen osa. Mutta hänen tyylinsä on niin syvämietteistä ja arvoituksellista — usein paradoksaalista — että häntä jo muinaisaikana nimitettiin »hämäräksi». Sanottiin hänen tahallaan lausuneen ajatuksensa niin arvoituksellisesti, jotta ainoastaan valitut voisivat häntä ymmärtää. Sillä suurta joukkoa hän halveksi sydämensä pohjasta. Sen onnenihannetta hän vertaa »härkään, joka saa syödäkseen virnaa». Niin alhaisella asteella olevat yksilöt eivät voi käsittää mitään oikein. »Silmät ja korvat ovat huonoja todistajia ihmisille, joilla on barbaarisielu.»

Hänen ihmishalveksimisensa oli saanut virikettä henkilökohtaisista kokemuksista. Siitä ei ole epäilystäkään, kun kuulee hänen arvostelunsa maanmiehistään. »Ephesoslaiset», hän sanoo, tekisivät oikein, jos he menisivät ja hirttäytyisivät, joka ikinen täysikasvuinen mies, ja jättäisivät kaupunkinsa alaikäisten haltuun.» Minkä vuoksi tämä rakastettava neuvo? He olivat karkoittaneet kaupungistaan parhaan miehensä? Herakleitoksen ystävän, tällä perusteella; »Meidän joukossamme ei kukaan saa olla muita parempi; jos sellainen mies ilmaantuu, hän eläköön toisella paikkakunnalla ja toisten ihmisten keskuudessa!» Sellaista kansaa Herakleitos ei halunnut edes kuninkaana hallita — se arvo näet kuului hänelle uhrikuninkaitten jälkeläisenä. Mutta hän luovutti sen nuoremmalle veljelleen ja vetäytyi loukatussa ylpeydessään yksinäisen luonnon helmaan »vuorille, missä hän eli ruohoista ja yrteistä», kuten perimätieto kertoo. Siellä hän päätti päivänsä koottuaan elämänkatsomuksensa papyruskääröön, jonka hän sijoitti Ephesoksen Artemiin temppeliin. Se tapahtui suurten persialaissotien alkuaikoina.

* * * * *

Useissa kohdissa Herakleitoksen käsitys lähenee Anaksimandrosta. Molempien huomio oli kiintynyt tämän maailman vaihtelevaisuuteen ja kaiken katoavaisuuteen. »Kaikki virtaa: panta rhei», on Herakleitoksen peruslauselma. Olemassaolo on kuin »virta: siinä ei voi kahta kertaa astua samaan veteen.»[82] Ja myöskin ihminen itse muuttuu hetkestä toiseen: »Samoihin laineisiin laskeudumme emmekä kuitenkaan laskeudu; sen teemme me emmekä kuitenkaan me.»[83] Mikään ei tässä maailmassa ole kestävää paitsi juuri kestämättömyys, itse vaihtelu.

Ilmiöitten ikuisen vaihtelun vertauskuvana Herakleitos pitää tulta, joka on liikkuvaisin kaikista alkuaineista, liikkuvaisempi kuin sekä vesi että ilma, aine, joka ei milloinkaan ole hetkeäkään levossa. Tuli antaa elämän kaikelle: ruumiinlämpö on Herakleitoksen mielestä sielun ilmestymä, jollaisena Anaksimenes piti hengitystä.[84] Mutta tuli, elämän antaja, on myöskin kaiken kuluttaja. »Kaikki», Herakleitos sanoo, »muuttuu tuleksi ja tuli kaikeksi muuksi, kuten kulta vaihdetaan tavaroihin ja tavarat kultaan.» Tässä kenties ilmenee persialaisten uskonnon tulenpalvonnasta saatuja vaikutteita; tämän uskonnon Herakleitos epäilemättä tunsi.

Kaiken vaihtelussa Herakleitos kuitenkin vaistoaa lainalaisuuden, ja tämä on vastakohtien välinen taistelu. Ilman vastakohtia ei ole elämää: »Ilman nälkää ei ole kylläisyyttä, ilman väsymystä ei ole lepoa, ilman sairautta ei mitään paranemista. Ja ellei olisi vääryyttä, ei myöskään olisi mitään oikeutta.» Vastakohtien alituisen taistelun merkityksen hän lausuu näillä sanoilla: »Taistelu on kaiken isä, kaiken kuningas.» Tämä ajatuskulku pohjautuu aito helleeniseen käsitykseen, jonka mukaan kaikki, mikä elämässä oli voimakkainta ja parhainta, sai alkunsa kilpataistelusta.

Kaikki muuttuu; kaikki on myös suhteellista: »Kauneinkin apina on ruma verrattuna ihmiseen. Mutta kaunein ja viisain ihminen on kuin apina verrattuna Jumalaan.»

Ilmiöiden lainalaisuus johtuu Herakleitoksen mielestä siitä seikasta, että tuli eli maailmansielu myöskin on »ikuinen järjestävä järki.» Tämä ajatus ilmenee jo Anaksimandroksen puheessa kaikkea hallitsevasta luonnonlaista, joka myöskin oli kaiken käsittävä oikeusjärjestys ja rankaisi yksityistä, milloin tämä poikkesi kokonaisuudesta.

Kansanomaisesta jumala-käsityksestä Herakleitos, älyllinen ylimys, sitävastoin käyttää pelkkiä ylimielisiä sanoja. Sen luoja, Homeros, »pitäisi karkoittaa julkisista puhetilaisuuksista ja häntä olisi ruoskittava raipoilla», hän sanoo. »Jumalankuvien rukoileminen on kuin muurille puhumista. Ja se, joka teurasuhreilla koettaa puhdistua verenviasta, menettelee kuin hän olisi astunut lokaan ja tahtoisi jälleen pestä itsensä puhtaaksi loalla.»

PYTHAGORAS JA PYTHAGORALAISET.

Herakleitos ei pitänyt eräästä toisesta sangen kuuluisasta, vähän vanhemmasta filosofista, joka oli nimeltään Pȳthāgoras ja oli kotoisin Samos-saarelta, mutta oli asettunut Krotoniin. Siellä hän oli perustanut jonkinlaisen veljeskunnan sen jäsenten keskinäiseksi jalostamiseksi. Siinä oli eri »asteita», joihin päästiin määrättyjen kokeitten ja juhlamenojen jälkeen. »Vihityille» oli tunnusmerkillistä vahvasti mystillisvivahteinen uskonnollisuus, mutta he harrastivat samalla tiedettä ja politiikkaa. Tuskin ketään mestaria uskolliset oppilaat ovat ylistäneet niin pilviin saakka kuin Pythagorasta. Filosofi Empedokles, jonka itsejumalointi oli rajaton, puhuu hänestä ihaillen miehenä, jonka tieto oli yli-inhimillistä. »Kun se mies vain halusi, hän voi helposti sielunsa silmin nähdä, mitä maailmassa tapahtui kymmenen, kahdenkymmenen miespolven aikana». Kuoltuaan häntä palvottiin melkein kuin puolijumalaa.

Ja epäilemättä Pythagoraan persoonallisuus on omituisimpia eri ominaisuuksien yhdistelmiä, mitä maan päällä on milloinkaan esiintynyt. Hän oli harvinaisen etevä matemaatikko, uranuurtaja fysiikan ja astronomian alalla; hän oli myöskin filosofi ja muidenkin tieteitten tutkija, ja samalla hän oli siveellinen uudistaja.

Tästä huolimatta tiedämme oikeastaan äärimmäisen vähän hänen elämästään. Puolittain sadunomaisena olentona hän häipyy tarujen hämärään. Näyttää siltä, että hän kuten myöhemmin Sokrates — ei milloinkaan kirjoittanut muistiin ajatuksiaan, vaan vaikutti oppilaihinsa yksinomaan sanansa ja esimerkkinsä voimalla. Meidän täytyy tyytyä heidän antamiinsa tietoihin Pythagoraan opista. »Mutta näiden nojalla» — käyttääksemme erään etevän saksalaisen filosofin sanoja — »tuskin opimme tuntemaan muuta kuin valtavan persoonallisuuden jättiläisvarjon, joka pikemminkin muistuttaa uskonpuhdistajaa kuin filosofia.» Ja kuitenkin Pythagoras lienee ollut ensimmäinen, joka käytti itsestään tätä nimitystä, joka suomeksi merkitsee »viisauden ystävä».

Runsaan tietovarastonsa hän oli suureksi osaksi hankkinut laajoilla matkoilla, luonnollisesti ennen kaikkea Egyptissä, viisauden kotipaikassa, jonka kunnianarvoisan kulttuurin rinnalla helleenit tunsivat olevansa kuin »koulupoikia», käyttääksemme Platonin sanoja. Egyptin papeilta Pythagoras varmaan on saanut useita niistä juhlamenoista ja hengellisistä harjoituksista, jotka olivat ominaisia hänen veljeskuntansa jäsenille. Monet kohdat itse hänen opissaan viittaavat myös itämaiseen alkuperään.

Pythagoralaisten kuten joonialaisten luonnonfilosofienkin suuri kysymys oli tämä: Mikä aistimaailman moninaisissa ilmiöissä on ikuista ja pysyvää? Heidän mielestään sitä ei ollut vesi eikä ilma eikä mikään muukaan neljästä alkuaineesta, vaan luvut, matemaattiset suhteet. »Koko maailma», he sanoivat, »on harmoniaa ja lukuja.» Pythagoraan lienee tähän käsitykseen johtanut havainto, että musikaaliset soinnut perustuvat määrättyihin lukusuhteisiin, että sävelkorkeus on riippuvainen väräjävän kielen pituudesta. Tämän tärkeän keksinnön tehtyään Pythagoraasta itse asiassa tuli akustiikan perustaja, sen fysiikan osan, joka käsittelee lakeja, joiden mukaan ääni, erittäinkin sävelet, syntyvät ja etenevät.[85] Voi käsittää, millaista ihailua ja ihmettelyä tämä keksintö herätti: oli osoitettu, että säveltä, joka oli kaikista ilmiöistä haihtuvaisimpia, voitiin mitata luvuilla ja numeroilla! Miten helposti voitiinkaan johtua siihen ajatukseen, että nämä ihmeelliset luvut muka sääsivät lakeja kaikelle tässä maailmassa, vieläpä nähtiin niissä itse olioitten olemus, niiden ydin ja aihe! Siinä oli olemassaolon kiinteä piste! Suuresta keksinnöstä innostuneina pythagoralaiset arvelivat, että nyt oli löydetty se maailmankaikkeuden lainalaisuus, jota joonialaiset luonnonfilosofit niin innokkaasti olivat etsineet.[86]

Mutta, väitämme, luvutkaan eivät ilmaise mitään muuta kuin määrättyjä, kappaleitten välisiä suhteita. Miten pythagoralaiset saattoivat johtua pitämään niitä olioitten sisimpänä olemuksena ja aiheuttajana? Tätä ei selitä yksinomaan mestarin keksinnön herättämä ylenpalttinen ihastus, vaan se johtuu muistakin seikoista, ennen kaikkea filosofien tavasta pitää käsitettä sitä alkuperäisempänä, korkeampana ja ikäänkuin voimakkaampana, mitä abstraktisempi se oli, mitä kauempana se oli kouraantuntuvasta todellisuudesta.

Kreikkalaisten oli myöskin vaikeampaa kuin meidän jyrkästi erottaa toisistaan abstraktiset ja konkreettiset käsitteet. Kun me puhumme esineen pinnasta geometrisessa merkityksessä, niin meistä on selvää, että tämä sana on ainoastaan ajatuksen tuote, abstraktio vailla aineellista todellisuutta. Pintahan on ainoastaan esineen, geometrisella kielellä kappaleen raja. Samanlaisia käsitteitä ovat viivat, jotka ovat pinnan rajoina, ja pisteet, jotka rajoittavat viivaa. Mutta pythagoralaisten mielestä asian laita ei ollut niin: he ajattelivat geometrisen kappaleen rakentuneeksi pinnoista, viivoista ja pisteistä. Siksi he rinnastivat kaikki nämä käsitteet lukuihin antaen pisteen merkitä ykseyskäsitettä, lukua 1, viivan lukua 2, pinnan 3 ja kappaleen 4.

Harmoniaoppiansa Pythagoras sovelsi koko maailmankaikkeuteen, muun muassa kuuluisaan oppiin sfäärien harmoniasta. Jokainen nopeasti liikkuva kappale saa aikaan ääntä, ja tämä ääni on erilainen kappaleen liikkumisnopeuden mukaisesti. Taivaankappaleet liikkuvat ikäänkuin kauniissa, sopusointuisessa kuorotanssissa erilaisin nopeuksin ja synnyttävät tällöin ylimaallisen ihanaa musiikkia. Tätä suurta soitinta voi myös verrata lyyryn kieliin. Meidän täytyy yhtyä itävaltalaisen Gomperzin arvosteluun, jonka hän lausuu nerokkaassa esityksessään kreikkalaisesta filosofiasta, että »kauniimpaa, mieltäylentävämpää maailmankuvaa ei ole koskaan luotu.» Mutta mistä johtuu, ettemme tajua tätä taivaankappaleitten musiikkia? Syynä on se, että alati, aina syntymästämme saakka olemme sitä kuulleet, aivan kuin seppä, joka päivästä toiseen kuulee moukarin lyövän alasinta vasten, pian tulee kuuroksi sen kalkkeelle. Jotta ääntä voitaisiin tajuta, tarvitaan nimittäin vaihtelua: joko keskeytystä tai muutosta, äänen voimassa tai laadussa.

Mutta Pythagoras ei tyytynyt johtamaan ainoastaan koko ulkonaista maailmaa luvuista, olioiden olemuksesta, — hän alistaa henkisetkin ilmiöt samojen harmonialakien alaisiksi. Niinpä hän merkitsee rakkautta ja ystävällisyyttä ennen kaikkea harmonian luvulla, joka siis on 8, oktaavin luku. Vanhurskauden luku on 4, koska koston käsite: verta verestä, syntyy kahdesta yhtäläisestä alkutekijästä, joiden täytyy olla parillisia lukuja syistä, jotka pian saamme nähdä. Avioliiton luku on 5, sillä tämä luku on ensimmäisen parillisen ja ensimmäisen parittoman luvun yhdistys — ykkönen on silloin laskettu aivan erikseen. Määrättyjä lukuja pidettiinkin jo ammoisista ajoista pyhinä, ja niillä luultiin olevan salaperäinen voima; sellaisia olivat luku 3 ja sen neliö 9 ja samoin myös luku 7.

Mutta kaikista luvuista täydellisin on 10, sillä se on neljän ensimmäisen luvun summa. »Se on suurvalta.» Pythagoralaiset kuvasivat sitä mielellään seuraavalla sivulla olevalla kuviolla, »suurella nelosella», jonka keskipisteenä oli ykkönen. Tästä kuviosta tuli tunnuskuva, jonka nimessä heidän oli tapana vannoa vala.

Pythagoralaiset lausuivat lukuoppinsa sanoilla: »Kaikella, jonka tunnemme, on oma matemaattinen lukunsa, eikä mitään, voida käsittää tuntematta sen lukua.»

Parittomia ja parillisia lukuja vastaavat vastakohdat, joita muodostavat vasen ja oikea, nainen ja mies, väärä ja suora, pimeys ja valo, paha ja hyvä j.n.e.

Niin pythagoralaiset elivät ja asustivat lukujen maailmassa. Lukuoppi oli suorastaan lumonnut heidät; ja sama mies, jota on nimitetty ensimmäiseksi eksaktiseksi tutkijaksi, oli samalla kertaa suuri mystikko. Hänen suuri vaikutusvaltansa ei johtunut ainoastaan valtavasta persoonallisuudesta, vaan myöskin ihannoivasta hohteesta, joka aina ympäröi menestyksellistä uranuurtajaa sekä antaa hänelle uskovaisten silmissä melkein yli-inhimilliset lahjat. Milloinkaan ennen ei ole nähty koulukuntaa, joka olisi ollut niin valmis vannomaan oikeiksi mestarinsa sanat, kuin Pythagoraan oppilaspiiri. »Hän itse on sen sanonut», oli loitsu, joka oikean pythagoralaisen mielestä haihdutti kaikki epäilykset siitä, mikä oli totta ja oikeaa. Niillä sanoilla hän mielestään voi kumota kaikki vastaväitteet.

Pythagoraan filosofiasta ei muutoin tunneta varmasti juuri enempää, kuin että hän opetti sielun olevan kuolemattoman. Sitä, että sielu on sidottu ruumiiseen, pythagoralaiset pitivät rangaistuksena eräistä synneistä. Ruumis on sielun vankila. Viisaan on senvuoksi kiduttamalla itseään ja vaipumalla yleviin, jaloihin ajatuksiin puhdistauduttava ruumiillisuudesta. Mutta sitä puhdistusta varten tarvitaan moninkertainen elämä. Pythagoras opetti myöskin, että sielu elää kokonaisen sarjan olomuotoja eri eläimissä ja ihmisissä.[87] Tämän sielunvaellusopin rinnalla pythagoralaisilla myöskin on omituinen oppi kaiken palaamisesta »suuren maailmanvuoden» kuluttua, joka on suunnaton aikamäärä, suhtautuen tavalliseen vuoteen kuin kokonainen vuorokausi sekuntiin. Ja kuitenkin sellainen vuosi on vain kuin yksi ainoa päivä maailmankaikkeuden elämässä.

Monia elämänohjeita pidetään Pythagoraan lausumina, kuten »ettei pidä juosta pitkin valtateitä», s.o. ei noudattaa yleisön mieltä, ja »ettei pidä syödä sydäntään»: ei harmitella.

* * * * *

Krotonissa pythagoralaisten liitolla oli suuri menestys, ja sen vaikutus ulottui muihinkin Suur-Kreikan kaupunkeihin. Mutta eräänä päivänä tapahtui taka-askel. Tämä suljettu ylimysten yhtymä herätti ajan pitkään pahaa verta muun kansan keskuudessa, varsinkin niiden, jotka olisivat mielellään liittyneet veljeskuntaan, mutta joilta pääsy kiellettiin. Silloin alkoi ankara kiihoitustyö ulkomaalaista vastaan, joka oli tunkeutunut krotonilaisten keskuuteen, ja hänen vierasta keksintöään vastaan; ja hirvittävä verilöyly lopetti Krotonin pythagoralaisen veljeskunnan vähää ennen vuotta 500. Yksityiskohtia emme tunne; tiedämme vain, että suuri osa heistä sai surmansa itse veljeskuntatalon palossa. Henkiin jääneet hajaantuivat eri tahoille. Muutamat asettuivat Sisiliaan ja levittivät siellä oppejaan; toiset pakenivat Kreikan emämaahan, missä Thebasta tuli pythagoralaisuuden uusi keskus. Muiden muassa suuri Epaminondas nautti siellä pythagoralaisten opetusta. Toiset taasen saapuivat Ateenaan ja valmistivat siellä maaperää Pythagoraan ja Sokrateen filosofian yhteensulautumiselle, joka lopulta tapahtui.

* * * * *

Ajattelutapansa kaikesta puutteellisuudesta huolimatta pythagoralainen filosofikoulukunta on kuitenkin toiminut uranuurtajana ajattelun historiassa. Pythagoralaisten ansiota ovat vapaan ajatuksen ensimmäiset edistysaskeleet sen pyrkiessä saamaan selville lainalaisuutta aistimaailman ilmiöissä. Joonialaiset luonnonfilosofit eivät koskaan päässeet aistimaailman kouraantuntuvaisuutta pitemmälle; sitävastoin pythagoralaiset ovat ensi kerran saavuttaneet käsitteiden maailman ja siten perustaneet filosofian, joka ulottuu korkeammalle kuin se maailma, jonka me joka päivä silmillämme näemme.

ELEALAISET.

Ken noin vuoden 500 vaiheilla matkusti Kreikan halki, saattoi tuskin välttyä ainakin joskus toreilla tai kaduilla tapaamasta vanhaa soittajaa nimeltä Ksenophánès, jota ympäröi taaja väkijoukko. Soittajan ammatin hän oli valinnut vain ansaitakseen leipänsä — hänen ryppyisen otsansa takana liikkui rohkeita, mullistavia ajatuksia. Vanhus oli syntynyt Kolophōnissa, Vähässä-Aasiassa. Nuoruudessaan hän oli taistellut persialaisia vastaan, mutta kun Kyyros kukisti Joonian, hän lähti kotimaastaan. Vihdoin hän löysi turvapaikan kaukaisessa lännessä Eleassa Kalabrian rannikolla. Siellä hän myös päätti päivänsä sangen iäkkäänä, yli 90-vuotiaana noin vuonna 475 e.Kr.

Yhtä terävästi kuin hänen vähäistä nuorempi aikalaisensa Herakleitos hän arvosteli yleistä uskoa jumaliin. Miten arvotonta, hän sanoo, onkaan kuvitella jumalia varkaiksi, pettureiksi ja avionrikkojiksi! Sellaiset jumalaluonteet osoittavat, hän sanoo, että ihmiset ovat tehneet itselleen jumalia oman kuvansa mukaan. »Aithiopialainen kuvittelee jumalien olevan litteänenäisiä ja mustia; traakialaisen mielestä he ovat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Jos härillä ja hevosilla olisi kädet, niin että ne voisivat maalata ja tehdä kuvapatsaita kuten ihminen, tekisivät ne myöskin itselleen jumalankuvia, jotka olisivat niiden itsensä kaltaisia.» Samoin on laita Homeroksen lauluissa esiintyvien jumalien: heillä on kaikilla inhimillisiä vikoja ja heikkouksia.

Erinomaisen kiintoisa on myös hänen ennakkoluuloton suhtautumisensa kulttuurikysymykseen. Sivistyksen syntyä hän pitää ihmisten omana ansiona, ja hän tajuaa myöskin sivistyskehityksen. »Eivät suinkaan jumalat», hän sanoo, »alussa neuvoneet kuolevaisille kaikkea, vaan ihmiset itse ovat aikojen kuluessa kokeillen keksineet, mikä on yhä parempaa.» Täten Ksenophanes on ilmeisesti hylännyt tarut jumalista ja puolijumalista sivistyksen edistäjinä, sellaisista kuin Prometheus, Hephaistos ja Athene.

Päinvastoin kuin kansanuskonnon jumalat Ksenophaneen jumala ei ole »kuolevaisten kaltainen ruumiiltaan eikä ajatuksiltaan.» Hän on maailmansielu, joka vaivatta liikuttelee Kaikkeutta henkensä voimalla; hän on »pelkkää silmää, pelkkää korvaa, pelkkää älyä.» Ksenophaneen käsitys jumaluudesta on kohonnut panteismiksi; Jumala on hänelle persoonallinen voima, joka asuu kaikessa, koko luonnossa. Maailman ykseys on hänelle Jumala.

* * * * *

Ksenophanes on sen filosofisen suunnan oppi-isä, jonka edustajia Elean mukaan sanottiin elealaisiksi. Hänen huomattavin oppilaansa oli nimeltään Parménidēs. Opettajansa tavoin Parmenides erotti jyrkästi toisaalta filosofisen ajattelun ja toisaalta yleisen mielipiteen. Mutta hän ei menettele näin ainoastaan uskonnon suhteen, vaan kauttaaltaan. Itse asiassa tämä velton totunnaisen ajattelun arvostelu, ajattelun, joka perustuu viiden aistin tekemiin havaintoihin alati vaihtelevan ulkomaailman suhteen, on yhtä vanha kuin kaikkeuden alkuperän miettiminen.[88] Sillä oletettaessa perusaineen olemassaolo, olkoonpa tämä sitten vesi, ilma, tuli tai erilaistu maton »muodottomuus ja rajattomuus», on lausuttu se käsitys, että olevainen todellisuudessa on jotakin muuta kuin se, mitä me silmillämme näemme. Parmenides on tehnyt rohkeita johtopäätöksiä tämän arvostelun nojalla, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Herakleitos, jota vastaan hän kaikin voimin väittelee. Herakleitoshan piti juuri ilmiöitten muuttumista ja vaihtelua oleellisena. Parmenides sitävastoin nimittää luonnonilmiöitten vaihtelua ja moninaisuutta pelkäksi harhakuvaksi, »olemattomaksi», kun taas sisäinen, oikea todellisuus, »olevainen», on luonteeltaan muuttumaton. »Olevaisella» ei ole alkua eikä loppua, se ei muuta muotoaan eikä vaihda paikkaansa. Parmenideen perustava oppilauselma kuuluu näin: »Olevainen on; olematon ei ole.» Itse asiassa ei ole mitään vaihtelua, mitään moninaisuutta. Kun meistä tuntuu siltä puhuessamme loistavista väreistä tai esineiden siirtymisestä, johtuu se siitä, että aistimme pettävät meitä. Olematon on vain valhemaailma, josta emme koskaan voi saada mitään todella varmaa tietoa. Ainoastaan loogillisella ajattelulla voimme saada varmaa tietoa — sen ajatuksen sisältää elealaisten usein väärinkäsitetty oppilauselma: »Ajatteleminen ja oleminen on yhtä.»

Parmenideen ajatusrakennelma on abstraktisin, minkä kukaan filosofi on aikaansaanut. Hänen käsityksensä »olevaisesta» on kemiallisesti puhdas kaikista konkreettisista pikkupiirteistä. Se on itse suuri hiljaisuus ja autius. Miten se eronakaan Herakleitoksen maailmasta, joka on täynnä henkeä ja tulta! Parmenideen »todellisen» maailman yllä ei paista aurinko eikä kaareudu sininen taivas. Siellä eivät puut viheriöitse eivätkä hedelmät kypsy; siellä eivät kukat tuoksu eivätkä lähteet lirise. »Puhtaasta», abstraktisesta »olevaisesta» emme voi sanoa mitään muuta kuin ainoastaan sen, että se on. Sillä heti kuin lisäämme sille jonkin ominaisuuden, vedämme sen aistimaailman piiriin ja teemme sen »olemattomaksi». Abstraktisuus ei voi mennä pitemmälle.

Parmenides on ajattelullaan raivannut tietä aatefilosofialle, jonka kohottavat huippuunsa Sokrates ja Platon, Kreikan suurimmat ajattelijat. Hän on kaiken korkeammassa mielessä järjellisen filosofian alkuunpanija ja on voimakkaasti kannustanut inhimillistä ajattelukykyä yleensä.

* * * * *

Kuten helposti voi kuvitella, ei monikaan kyennyt perehtymään Parmenideen teoriaan olevaisesta ja olemattomasta. Hänen väitteensä, että kaikki muutos ja kaikki liike oli vain näköhäiriötä, sai yhteisen kansan purskahtamaan äänekkääseen naurunremakkaan, joka kajahteli kautta koko Hellaan.

Mutta Parmenideella oli erittäin taistelukelpoinen oppilas nimeltä Zēnōn, voimakas ja komea mies, joka mielellään taisteli sekä aineellisin että henkisin asein. Intohimoisesti hän heittäytyi Elean valtiollisiin kiistoihin, otti osaa erästä kruununtavoittelijaa vastaan tehtyyn salaliittoon ja sai palkaksi siitä kärsiä tuskallisen kuoleman. Mutta hän kesti kärsimyksensä sellaisella mielenlujuudella, että saavutti sekä aikalaistensa että jälkimaailman ihailun.

Filosofian alalla Zenon tuli tunnetuksi mestarina dialektiikassa, taidossa todistaa loogillisesti tai ainakin niin, että johtopäätökset näyttivät loogillisilta. Dialektista taitoaan Zenon käytti innolla ja vakaumuksella kostaakseen niille, jotka tekivät pilaa hänen ystävästään ja opettajastaan. Kukaan ei pystynyt Zenonin tavoin saattamaan vastustajia ymmälle. Hän puhui heille suunnilleen tähän tapaan: »Te nauratte meille, kun me sanomme ihmisen viittä aistia pettureiksi. Mutta kuulkaahan tätä! Jos minä lapiollisesta hirssiä otan yhden jyvän ja pudotan sen maahan, ei kuulu mitään ääntä. Yhtä äänettömästi putoaa toinen jyvä, kolmas j.n.e. Voin pudottaa kaikki lapiossa olevat kymmenentuhatta jyvää peräkkäin maahan, ilman että kuidun pienintäkään ääntä. Mutta jos jälleen kokoan ne lapioon ja heitän ne kaikki yhtäaikaa maahan, kuuluu kova melu. Kuinka tämä on selitettävä», Zenon kysyy, »että kymmenentuhatta äänetöntä putoamista yhdistettyinä saa aikaan selvästi kuuluvan melun? Tässä on tapahtunut se mahdoton seikka, että kymmenentuhannen nollan summasta on tullut käsitettävä suure! Sehän on kaiken logiikan vastaista. Miten on silloin kuuloaistimme luotettavaisuuden laita. Eikö se tosiaankin ansaitse petturin nimeä?»

Melkeinpä jokainen meistä kykenee kenties keksimään selityksen tähän mahdottomaan lopputulokseen. Sopii koettaa. Niille, joita ei haluta, esitettäköön kuitenkin seuraavaa. Se että kymmenentuhannen nollan summa tässä tapauksessa on enemmän kuin nolla, johtuu siitä, että yksityisen hirssijyvän putoamistulos akustiselta kannalta itse asiassa ei ole = 0. Sillä todellisuudessa syntyy silloinkin ääni, vaikkakin se on niin heikko, ettei ihmiskorva kykene sitä tajuamaan. Mutta kymmenentuhatta kertaa vahvistettuna siitä tulee varsin kuuluva melu. Vaikkakin siis loppupäätelmä on matemaattisesti virheellinen, Zenon on kuitenkin tässä kajonnut arkaan kohtaan yleisessä käsityksessä aistimuksistamme, nimittäin itse aistimien heikkouteen. Hän on myöskin esimerkillään viitannut siihen, miten monimutkaisia näennäisesti niin yksinkertaiset aistimuksemme todellisuudessa ovat, miten jokaisen havainnon takana on kokonainen sarja syitä, jotka ovat riippuvaisia toisistaan ja ainoastaan yhtyneinä voivat saada aikaan sen, että jokin esine tekee vaikutuksen ihmisen aistimeen. Kiinnittämällä huomiota sellaisiin seikkoihin Zenon on antanut herätteitä tarkempien huomioiden tekoon psykologian alalla ja siten tehnyt tälle tieteelle todellisen palveluksen.

Mutta Zenon on kehittänyt edelleen viekasta dialektiikkaansa. Hän kääntyy saman yleisön puoleen kuin ennenkin. Mutta ivanauru on nyt vaiennut, ja kaikkien kasvot kuvastavat hämmästystä. »Te olette», hän sanoo, »pitäneet pilkkananne ystävääni ja opettajaani myöskin senvuoksi, että hän on selittänyt kaiken liikkeen olevan ainoastaan näennäistä. Nytpä minä loogillisesti todistan teille, että kaikki liike on suorastaan mahdotonta. Kuulkaahan vain! Täytyyhän esineen, joka teidän mielestänne on liikkeessä, liikkua joko sillä paikalla, missä se on, tai paikalla, missä se ei ole. Edellisessä tapauksessahan esine ei ole liikkeessä, vaan lepää. Ja jälkimmäinen olettamus on mahdoton siksi, että eihän esine voi olla siellä, missä se ei ole. Siis kaikki liike on mahdotonta. Mikä oli todistettava.»

Tämän päätelmän virhettä on vaikeampi keksiä kuin edellisen. Se piilee kuitenkin siinä, että kreikkalaiset eivät osanneet kuvitella taukoamatonta liikettä, vaan heidän täytyi ajatella kaiken liikkeen jakautuvan sarjaan aikayksikköjä. Eihän kappale, joka on jatkuvassa liikkeessä, itse asiassa koskaan, ei edes sekunnin pienimpänä murto-osana, ole samassa paikassa — se on aina siirtymässä paikasta toiseen. Tässä kohden Zenonilla olisi ollut opittavaa Herakleitokselta, joka ei myöntänyt olevan mitään paikallaan pysymistä.

Kuuluisin kaikista Zenonin dialektiikan esimerkeistä on se, jonka nimenä on »Akhilleus ja kilpikonna». Merenjumalatar Thetiksen nopeajalkainen poika juoksee kilpaa luomakunnan hitaimpiin kuuluvan olennon kanssa, mutta ei voi koskaan sivuuttaa sitä, jos sillä vain on pienikin etumatka. Oletetaan, että Akhilleus alkaa juosta pisteestä A reittiä B C D pisteeseen E ja kilpikonna pisteestä B. Yksinkertaisuuden vuoksi oletamme, että Akhilleus juoksee kolme kertaa nopeammin kuin kilpikonna pääsee liikkumaan. Kun Akhilleus saapuu pisteeseen B, on kilpikonna siis ehtinyt pisteeseen C. Kun Akhilleus on päässyt C:hen, on kilpikonna tullut D:hen. Akhilleuksen ollessa pisteessä D, on kilpikonna hänen edellään E-pisteessä, ja niin kilpailu jatkuu jatkumistaan. Kilpikonnan etumatka tosin pienenee, kunnes se on vihdoin niin pieni, että ajatuksemme ei kykene sitä tajuamaan, mutta se ei voi koskaan pienentyä nollaksi. Sitä on aina sen verran jäljellä, että kilpikonna on pikajuoksijan edellä.

Tämä ajatuspähkinä on ollut vaikeammin purtava kaikista Zenonin dialektisistä taidonnäytteistä. Oletettaessa että A:n ja B:n välimatka on 1 km, Akhilleus todellisuudessa saavuttaa kilpikonnan sinä hetkenä, jolloin se on ryöminyt 1/2 km, sillä samaan aikaan Akhilleus on juossut 3 1/2 km = 1 1/2 km. Mutta kun matka jaetaan niinkuin Zenon on tehnyt, ei kumpikaan kilpailijoista koskaan pääse siihen pisteeseen, sillä 1 + 1/3 + 1/9 + 1/27 + 1/81 j.n.e. loppumattomiin ei koskaan tuota lukua 1 ½. Ajatukselle on taaskin tehnyt kepposen se, että Zenon on jakanut osiin liikkeen, joka todellisuudessa on jatkuvainen.

Zenon on sama rikkiviisas väittelijä selittäessään, että on mahdotonta kulkea jotakin määrättyä matkaa. Sillä päästäkseen päämäärään täytyy ensin kulkea puolet taipaleesta, sitten puolet jäännöksestä, s.o. koko matkasta, sen jälkeen puolet jäljelläolevasta neljäsosasta, siis 1/8 koko matkasta ja sitten peräkkäin 1/16, 1/32, 1/64 siitä j.n.e. loppumattomiin. Miten pitkälle tahansa onkaan kuljettu päämäärää kohti, aina on jäljellä murto-osa matkasta, vaikkakin se lopulta on äärettömän pieni.

Tällä tavoin Zenon, omituista kyllä, on mietiskellessään kehittynyt aivan toiseksi, kuin hän oli uransa alussa. Hän aloitti taistelunsa elealaisen ykseysopin oikeauskoisena kannattajana, mutta lopetti sen teoreettisena skeptikkona, epäilijänä, ja kieltäen yleensä kaiken tiedon mahdollisuuden. Mitä seurauksia tästä oli, saamme pian tietää, kun tulee puheeksi filosofinen suunta, jota nimitetään sofistiseksi.

Positiivisesti katsoen Zenonilla on ollut suuri merkitys siinä suhteessa, että hän on antanut alkusysäyksen väittelylle aika-, paikka- ja liikekäsitteistä. Täten hän on suuresti edistänyt filosofista analyysia, joka on ollut tarpeen näiden käsitteiden selvittämiseksi.

* * * * *

Miten pitkän taipaleen filosofinen ajattelu onkaan edistynyt Ksenofaneesta Zenoniin! Se alkoi arvostelemalla yleistä jumalauskoa, kohdisti sitten arvostelunsa koko näkyväisen maailman monivivahteisiin ilmiöihin ja ryhtyi lopulta kumoamaan kaikkia yleisiä käsityksiä. Elealaisten kaikki kolme pääedustajaa kuuluvat henkisten rauhanhäiritsijäin luokkaan, joiden tehtävänä on herättää ihmiskunta ajatuslaiskuudesta ja estää sitä nukahtamasta tähän rauhoittavaan ajatukseen: »Niin ovat isä ja äiti sanoneet.» Siinä suhteessa elealaisten osuus filosofian historiaan on arvokas. Gomperz sanoo heistä sattuvasti, että he »perustivat ensimmäisen henkisen painijakoulun, jossa länsimainen ajattelu kehittyi notkeaksi, karaistui ja tuli tietoiseksi sisäisestä voimastaan.» Tämän kehityksen hedelmä on jyrkkä pesäero tieteellisen ajattelun ja yleisen mielipiteen, tiedon ja luulon välillä. Pythagoraan opissa sitävastoin usko ja tieto olivat sulautuneet yhteen ja sekoittuneet toisiinsa. Seisomme tässä kreikkalaisen filosofian suurella vedenjakajalla. Tästä virtaa kaksi jokea vastakkaisiin suuntiin. Vasta myöhemmin, rappeutumisen aikana, ne uudelleen yhtyivät toisiinsa.

MYÖHEMMÄN AJAN LUONNONFILOSOFIT.

Kaksi viidennellä vuosisadalla samoihin aikoihin elänyttä ajattelijaa, jotka saavuttivat samanlaatuisia tuloksia, mutta henkilökohtaisesti olivat mahdollisimman erilaisia, olivat Empedoklés ja Anaksagórās.

Empedokles, joka oli kotoisin Akragaasta, oli kuten Herakleitoskin ylhäinen mies ja hänen kerrotaan kuten tämänkin kieltäytyneen vastaanottamasta kuningaskruunua, jota hänelle tarjottiin erään Akragaassa tapahtuneen valtiollisen mullistuksen jälkeen. Mitä arvoa olisikaan kuningaskunnalla ollut sille, joka tunsi hallitsevansa luontoa ja henkivoimia! Ja mitä merkitsikään maallinen kruunu sille, joka huudahti uskollisille seuralaisilleen: »En ole enää kuolevainen — olen kuolematon jumala!» Kullalla vyötettyyn purppuravaippaan puettuna, laakeriseppele pitkillä, lainehtivilla hiuksillaan hän vaelsi ympäri, maata ihailevien oppilasjoukkojen seuraamana. Ja kaikkialla, missä hän kulki, hänen luokseen tulvi tuhatmäärin ihmisiä parantuakseen taudeista, kuullakseen, mitä tulevaisuus kantoi helmassaan ja nähdäkseen ihmeitä. Kerrotaan hänen herättäneen henkiin valekuolleen, joka oli maannut elottomana kolmekymmentä päivää.

Ajattelijana Empedokles yhdistää Thaleen, Anaksimeneen ja Herakleitoksen teoriat vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina ja asettaa maan niiden rinnalle neljänneksi. Häneltä siis on viime kädessä peräisin yleisesti tunnustettu käsitys »neljästä alkuaineesta.» Kun nämä alkuaineet yhtyvät erilaisin suhtein, syntyy esineitä ja eliöitä, mutta alkuaineitten erotessa tapahtuu se, mitä ihmiset sanovat kuolemaksi. Kaikki n.s. syntyminen on todellisuudessa ainoastaan neljän alkuaineen sekoittumista, kaikki n.s. kuolema eli häviäminen on sen eroamista, mikä jonkin aikaa on ollut yhtyneenä. Yhdistävä voima on rakkaus, erottava viha. Ne ovat maailman luomisen ja kehityksen kaksi alkuperiaatetta. Nämä voimat taistelevat alati herruudesta, ja yliote on milloin toisella milloin toisella. Kerran rakkaudella oli rajaton valta. Ihmiset olivat silloin liian hyviä tappaakseen yhtäkään olentoa. Lihan syömistä pidettiin inhoittavana rikoksena. Kaikki eläimet olivat silloin kesyjä ja ihmiseen kiintyneitä. Puiden latvat viheriöivät ikuisesti, ja kautta vuoden ne kantoivat runsaasti hedelmää. Mutta tämä paratiisimainen tila on ainaiseksi mennyt. »Voi sinua, kurja kuolevaisten suku, täynnä viheliäisyyttä ja valitusta!» hän huudahtaa. Kuten Pythagoras, jota hän useissa kohdin lähenee, Empedokles pitää ihmisten syntejä syynä kärsimykseen täällä maan päällä.

Tarinat Empedokleen poismenosta ovat samansuuntaisia kuin kertomus hänen elämästään: eräänä yönä pitojen jälkeen hän muutamien uskollisimpien kannattajainsa kanssa äkkiä katoaa. Kuullaan äänen korkeudesta kutsuvan häntä — taivaankannella loistaa valo, ja häntä ei enää näy. Hän on astunut takaisin jumalalliseen olomuotoonsa, ja hänelle kannetaan uhreja.

Toinen legenda kertoo suuren profeetan ja ihmeitten tekijän lopettaneen vaelluksensa syöksymällä Etnan kraatteriin. Todellisuudessa hänen oikulliset maanmiehensä karkoittivat hänet maanpakoon noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, ja hän lienee pian sen jälkeen päättänyt päivänsä Peloponnesoksella.

* * * * *

Anaksagoras muistuttaa, kuten sanottu, ajattelussaan suuresti Empedoklesta, mutta tulisen profeettaluonteen ja hehkuvan mielikuvituksen asemesta tapaamme tässä kylmän ja selkeän järki-ihmisen. Mutta siitä huolimatta hän on kiintynyt tieteeseensä ja vajoaa niin kokonaan filosofoimiseen, että hän aivan laiminlyö maalliset asiansa.

Anaksagoras oli syntynyt noin vuonna 500 lähellä Smyrnaa, mutta tuli noin neljänkymmenen vuoden ikäisenä Ateenaan, missä hänellä lähes miespolven ajan oli suuri merkitys oppineessa maailmassa. Hänen mukanaan filosofia ja luonnontieteet siirtyivät Jooniasta Attikaan.

Empedokleen tavoin hän kieltää kaiken varsinaisen syntymisen ja häviämisen olemassaolon. Se, mitä me siksi nimitämme, ei ole muuta kuin yksinkertaisten alkuaineitten eroamista ja yhtymistä. Mutta hän ei tyydy neljään elementtiin, vaan pitää kaiken alkuna äärettömän monia alkuaineita, »siemeniä», kuten hän niitä nimittää. Kaikessa on näitä äärimmäisen pieniä, paljaalle silmälle näkymättömiä hiukkasia. Kun esi., ihmisruumis luineen, lihoineen ja jänteineen, nahkoineen ja karvoineen rakentuu saamastaan ravinnosta, perustuu se siihen, että ravinnossa äärimmäisen pienissä määrissä on näitä ruumiin osahiukkasia. »Kaikkea on kaikessa». Ajatuskulku muistuttaa Anaksimandroksen oppia perusaineesta, »muodottomasta ja rajattomasta», johon kaikkien aineitten erilaisuudet sisältyvät.

Sen merkityksen, joka rakkaudella ja vihalla oli Empedokleen maailmanselityksessä, saa Anaksagoraan filosofiassa voima, josta hän käyttää nimeä Nous, jota sanaa on vaikea kääntää, mutta joka lähinnä vastaa meidän sanaamme »järki» tai »henki». Nous on »kaikesta hienointa ja puhtainta.» Nous on pannut kaiken liikkeeseen, tarkemmin määriteltynä alituiseen kehänmuotoiseen liikkeeseen, joka »erottaa» eri esineet perusmassasta.

Tässäkin havaitsemme sukulaisuutta Anaksimandroksen ajatusjuoksulle. Lähinnä tulemme ajatelleeksi Herakleitoksen sanoja maailmansielusta »ikuisena järjestävänä järkenä», mutta tästä ajatuksestahan tavataan merkkejä jo Anaksimandroksella. ²

* * * * *

Nyt tulemme luonnonfilosofiin, jonka ajattelu on varmempaa ja johdonmukaisempaa kuin kenenkään muun, nimittäin atomiopin kuuluisaan perustajaan, Dēmōkrítokseen, joka oli kotoisin Abderan kaupungista Traakiasta. Abderan nimi ei tosin yleensä herätä mielikuvia valistuneesta ajatustoiminnasta — nimitystä »abderiitti» on päinvastoin ruvettu käyttämään kaikesta vanhentuneesta ja takaperoisesta, mitä suinkin voi keksiä.

Mutta Demokritos ei ollut tavallinen abderiitti. Luonnontieteen historiassa hänellä on kunnianarvoisa sija tämän tieteen perustajien joukossa. Hän oli muutoin mies, jolla oli laaja maailmantuntemus. Kuten Anaksagoras hän vietti suuren osan elämästään Ateenassa. Ja tämän hiljaisen tutkijan tavoin hän eli kokonaan tieteensä hyväksi. Mikään maallinen onni ei hänestä ollut sen puhtaan ilon vertainen, jota tieteellinen työ hänelle tuotti. »Minusta on mieluisampaa tehdä yksi ainoa keksintö maailman syy-yhteyden alalla kuin tulla Persian kuninkaaksi», hän sanoo.

Elealaisten tavoin hän selittää, että esineitten ominaisuudet, sellaisina kuin me ne käsitämme, eivät ole mitään esineihin itseensä kuuluvaa. Kaikki nämä ominaisuudet: »käsitteet värillinen, makea, karvas, kuuma, kylmä» j.n.e., ovat, hän sanoo, aistiemme aikaansaannoksia. »Todellisuudessa ei ole mitään muuta kuin atomit ja tyhjyys.» Demokritoksen suuri merkitys on siinä, että hän on atomiopin perustaja.

Sana atomi merkitsee »jakamaton». Demokritos kuvittelee, että kaikki on muodostunut äärimmäisen pienistä kappaleista, joilta puuttuu väri, haju, maku ja muut kvalitatiiviset ominaisuudet ja jotka eroavat toisistaan ainoastaan kokonsa ja painonsa suhteen. Atomit ovat ikuisista ajoista olleet putoamisliikkeessä tyhjyydessä, törmäävät toisiinsa ja aikaansaavat siten pyörreliikkeen, joka on alkuna maailman muodostumiselle.

Demokritoksen maailmanselitys on puhtaasti materialistinen. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin atomit ja tyhjyys. Hänellä ei ole tilaa Anaksagoraan Nousille — hänen maailmassaan hallitsee vain persoonattoman mutta ankara; luonnonpakon laki.[89]

Mutta voiko Demokritos kieltää kaiken henkisen olemassaolon? Ei kylläkään sen olemassaoloa, mutta hän kieltää sen lajiltaan eroavan aineellisesta. Se mitä me nimitämme sieluksi, on, hän sanoo, ainoastaan atomien yhtymä. Ainoa ero sielun ja ruumiin välillä on se, että ne atomit, joista sielu on kokoonpantu, ovat hienompia ja liikkuvaisempia kuin ne, jotka muodostavat ruumiin.

Aistimuksemme hän selittää aivan koneellisella tavalla. Ne syntyvät, hän sanoo, kosketuksesta niiden atomien välillä, joista ulkomaailma on kokoonpantu, ja niiden, jotka muodostavat sielumme. Esineitten pinnasta erkanee alati »pieniä kuvia», jotka tunkeutuvat silmäämme, ja toisia hiukkasia, jotka laskeutuvat haju- ja makuaistimiimme.

Filosofian historian ensimmäinen materialisti on myöskin tieteellisen etiikan perustaja. Hajanaisia siveysopillisia mietteitä tavataan kyllä edellisilläkin ajattelijoilla, mutta he liittävät ne uskonnollisiin aatteisiin. Demokritoksen siveysoppi on vapautunut kaikesta auktoriteettiuskosta. Hänen itse ydinkysymykselle antamansa muoto on aito helleeninen: »Miten minun on elettävä tavalla, joka on eniten ihmisen arvon mukainen?» Hänen vastauksensa pääsisältö on: »Säilyttämällä, mikäli mahdollista, mielen tasapainon.» Ja miten tämä ihanne saavutetaan? »Siten ettemme etsi iloamme katoavaisesta, pysyttelemällä erossa aistillisista nautinnoista ja mielenliikutuksista, jotka häiritsevät sielun rauhaa, kuten kunnianhimo, kateus ja viha. Aistillinen nautintohan tuottaa vain silmänräpäyksen mielihyväntunteen. Sen haihduttua tuntee jälleen samaa himoa, ja sitä jatkuu loppumattomiin.» Hän sanoo myöskin: »Jos kohtuuden raja ylitetään, suurin mielihyvä muuttuu suurimmaksi mielipahaksi» ja: »Pohjaton ahneus on paljon pahempi kuin suurin köyhyys.»

Mielen tasapainon edellytyksenä on hyvä omatunto. Siitä ovat sitten kaikki hyveet lähtöisin. Se, jolla on hyvä omatunto ja mielenrauha, on itsestään halukas tekemään oikein. Hän tekee aina iloiten velvollisuutensa, kun taas muiden elämä on täynnä tuskaa ja itsesyytöksiä. Onni ja onnettomuus eivät perustu ulkonaisiin oloihin — ihminen kantaa niitä omassa rinnassaan. Ajattelevan ihmisen tulee pelkästä itsekunnioituksesta välttää pahaa ja velvollisuudentunnosta — ei pelosta — hänen tulee tehdä hyvää.

Kirjallisuutta tähän ja toisiin lukuihin:

Theodor Gomperz, Griechische Denker: 2 nid. (laajat kirjallisuusluettelot).

Eduard Zeller, Die Philosophie der Griechen: 6 nid.

V. Brochard, Études de philosophie ancienne et de philosophie moderne.

John Burnet, Greek philosophy.

Léon Robin, La pensée grecque et les origines de l’esprit scientifique.

Alf Ahlberg, Filosofins historia: 2 osaa ilm.

Hans Larsson, Den grekiska filosofin.

H. Diels, Die Fragmente des Vorsokratiker.

Karl Joel, Der Ursprung der Naturphilosophie aus dem Geiste der Mystik.

Wilhelm Nestle, Die Vorsokratiker.

Friedrich Nietzsche, Die philosophie im tragischen Zeitalter der
Griechen.

Malte Jacobsson, Naturens lag.

Fr. A. Lange, Materialismens historia: nid. I; ruotsiksi kääntänyt Efr.
Sköld.

KREIKKALAISEN LYRIIKAN LOISTOAIKA.

Suuret eepilliset runoelmat kuten Ilias ja Odysseia ovat saaneet alkunsa kansanlaulusta. Eepillinen runous alkoi kuitenkin 700-luvun keskivaiheilla kuihtua, ei siinä mielessä, että Homeroksen lauluja olisi pidetty vähäisemmässä arvossa kuin ennen — niitten kansansuosiota ei aika voi hävittää — mutta ei ollut ketään, joka menestyksellä olisi voinut pukeutua Homeroksen viittaan. Eepillinen runous oli joutunut menneen ajan patinan peittoon eikä houkutellut jäljittelijöitä. Uusi aika oli luonut uusia tarpeita runoudenkin maailmaan. Patriarkallinen aika oli päättynyt ja ihmiset olivat muuttuneet toisenlaisiksi. Vastaherännyt yritteliäisyys ja valtiollinen valveutuneisuus varsinkin Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa antoivat koko olemassaololle reippaamman rytmin. Koko elämä sykkii nyt voimakkaammin kuin entisaikaan. Yksityinen on saanut suuremmat mahdollisuudet toteuttaa taipumuksiaan sekä olemassaolon taistelussa että kansankokouksessa. Uuden ajan ihmisillä on tarve runossa ilmaista omaa persoonallisuuttaan. Tyyni, kertova homerinen runo ei enää tyydytä heidän sielunsa tarvetta, joka vaatii toisenlaista, subjektiivisempaa muotoa, vaatii runoa, jossa kuvastuu yksityisen ihmisen elämän arvoitusten pohdinta, hänen rakkautensa ja vihansa, vieläpä koko hänen yksilöllinen elämänsä. Tästä vaatimuksesta versoo lyyrillinen runous.

Valitettavasti emme tunne tätä runoutta yhtä hyvin kuin epiikkaa. Useimpien kreikkalaisten lyyrikkojen teoksista on tallella vain katkelmia ja nekin niin turmeltuneessa asussa, että kielentutkija ja kirjallisuushistorioitsija vain aivan epävarmasti on voinut niitä korjailla. »Kreikkalainen lyriikka», Emil Zilliacus sanoo, »katkonaisine säkeineen ja säkeistöineen muistuttaa meidän päivinämme suurta rauniokenttää, missä melkein kaikki on tuhoutunut maan tasalle ja missä vain siellä täällä jonkin yksityisen rakennuksen muureista ja koristeiden kauneudesta on jotakin säilynyt… Kirjallisuushistorioitsijalla on tässä samanlainen tehtävä kuin taidearkeologilla. Kuten jälkimmäinen säilyneitten perustusten ja kaatuneitten pylväitten nojalla mielikuvituksessaan rakentaa temppelin sellaiseksi, kuin se kerran oli», niin kirjallisuudentutkijankin täytyy työssään käyttää sirpaleita, jotka kerran ovat olleet ylevää runoutta. »Ja samoin toivein kuin taidehistorioitsija myöskin kirjallisuudentutkija voi silmätä tulevaisuuteen. Maan kätköistä ei löydetä vain marmoria ja pronssia, vaan myös pergamenttia ja papyrusta; ja näiden kokoamista ja selittämistä harjoitetaan yhtä suurella innolla kuin rauniokaupunkien esiinkaivamista. Varsinkin Niilinmaa on ollut antava.» Sieltä on löydetty useita papyruskääröjä ja niiden katkelmia, jotka toisinaan aivan aavistamattomasti ovat rikastuttaneet kreikkalaisen kirjallisuuden tuntemustamme.

* * * * *

Ensimmäinen tunnettu lyyrillinen runoilija on Pāros-saarelta kotoisin oleva Arkhílokhos, maailmankirjallisuuden ensimmäinen puhtaasti subjektiivinen runoilija, yleensä ensimmäinen kreikkalainen, jossa näemme todellisen elävän ihmisen. Elämä ja runous ovat hänessä erottamattomasti punoutuneet yhteen. »Jumalien ja sankarien ylistämisen sijasta hän lauloi itsestään, omista vaiheistaan ja seikkailuistaan; omat elämykset, rakkaus ja viha, kärsimys ja onni, täyttivät hänen kiihkeän ja levottoman sielunsa ääriään myöten ja etsivät ilmaisua hänen runoissaan», sanoo Zilliacus. Hän vietti ammattisoturin vaiherikasta elämää ja kaatui nuorena eräässä Paros- ja Naksos-saarten välisessä sodassa. Tästä seikkailevasta sotilaselämästä hän sai ainesta runouteensa. Hän on kaikkien soturirunoilijain kantaisä. Hänen runoistaan huomaa myöskin, että kynää käyttävä käsi on tottunut myöskin heiluttamaan miekkaa. Sota on hänen oikea elementtinsä runoja kirjoittaessakin. Hän sanoo itse kaipaavansa taistelua »niinkuin janoova vettä». Senpä vuoksi voi hänen vihollisiaan! Hän vainoaa heitä purevalla ivalla; hän herkuttelee manaamalla heidän kimppuunsa onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Maailmankirjallisuudessa ei ole monta esimerkkiä niin intohimoisesta vihasta kuin hänen. Pohjoismaissa voidaan vain August Strindbergiä siinä suhteessa verrata Paros-saaren Arkhilokhokseen. Molemmat ovat kuolemaan saakka vihanneet entisiä ystäviään.

Muuan Paroksen ihanimpia naisia oli ollut Arkhilokhoksen morsian, mutta eräänä päivänä tämän isä, Lykámbès, äkkiä peruutti antamansa lupauksen ottaa hänet vävypojaksi taloonsa. Arkhilokhos vastasi sepittämällä aiotusta apestaan ja tämän tyttäristä loppumattomat määrät häväistysrunoja, niin myrkyllisiä ja niin häpeämättömän herjaavia, että kaikki ihmiset osoittivat uhreja sormellaan. Vieläpä kerrotaan, ettei heillä ollut muuta neuvoa kuin hirttäytyä. Olkoonpa todenperäisyyden laita miten hyvänsä, tällainen tarina osoittaa joka tapauksessa, miten erinomaisen voimakkaina ja vaikuttavina Arkhilokhoksen runoja pidettiin. »Hänen nimensä», Zilliacus sanoo, »merkitsi antiikin aikana samaa kuin myrkyllinen ja pureva kieli, julma ja armoton herjaus. 'Hän oli ensimmäinen, joka kastoi runon kyykäärmeen myrkkyyn ja vuodatti verta Laulunjumalattarien rauhoitetulle vuorelle', sanotaan eräässä tekaistussa hautakirjoituksessa, jollaisessa muodossa myöhäisantiikki mielellään lausui arvostelunsa runoilijoista ja runoteoksista; ja vaeltajaa kehoitetaan kulkemaan hiljaa ohitse, jotteivät hautakummussa asuvat ampiaiset heräisi.» Itse Arkhilokhos vertaa itseään heinäsirkkaan, jonka ääni muuttuu vain entistään kimeämmäksi, kun sen siipiin tartutaan.

Runoilijan kokema onneton rakkaustarina jätti syvät jäljet hänen elämäänsä. Hän pysyi ikänsä kaiken »kulkijapoikana, vaeltavana ritarina, joka rakasti taistelua ja laulua, viiniä ja naisia; hän oli kuumaverinen ja sukkelasanainen, kahdessa merkityksessä taisteluun valmis, kieli yhtä purevana ja terävänä kuin miekanterä; uhkamielinen ja huoleton veijari, joka ei huolehtinut huomisesta ja joka satamakaupunkien kapakoissa, onnenonkijain ja irtolaisnaisten seurassa, tuhlasi vaivoin ansaitun palkkansa.» Itse hän ei koroittanut itseään korkealle jalustalle. Kun hänen eräällä sotaretkellä piti turvautua koipiinsa ja heittää kilpi luotaan, oli hän itse ensimmäisenä nauramassa tapahtumaa: »Hyvästi, vanha kilpeni! Ostan itselleni uuden ja paljoa paremman.»

Paroslainen Arkhilokhos, maailman ensimmäinen tunnettu lyyrikko ja alallaan voittamaton säetaituri, oli monessa suhteessa vilkkaan joonialaisen luonteen tyypillinen edustaja. Hänellä oli yllin kyllin rotunsa intohimoisuutta ja yksilöllisyyttä, sen seikkailunhalua, terävä huomiokyky ja lipeä kieli. Hänen runoilijalaatunsa kuvastaa monessa suhteessa seitsemännen vuosisadan joonialaista sivistyselämää.

* * * * *

Arkhilokhoksen tunteenpurkauksissa kuohui viha henkilökohtaisten loukkausten johdosta, mutta vuosisataa nuoremman Théogniin lauluissa leimuaa valtiollisten intohimojen sytyttämä viha.

Theognis oli vakaumuksellinen ylimys, ja hänen mielipiteensä muuttuivat kiihkeäksi intohimoksi kiivaitten puoluetaistelujen vaikutuksesta, jotka raivosivat hänen kotikaupungissaan Mégarassa, joka oli Ateenan naapurikaupunkeja. Taistelut päättyivät kansanpuolueen voittoon. Theogniin omaisuus takavarikoitiin, ja hänet itsensä ajettiin maanpakoon. Kauan hänen täytyi harhailla vierailla mailla, ennenkuin lehti kääntyi ja hänen puoluetoverinsa pääsivät voitolle Megarassa. Silloin hän tuntuu palanneen kotiin. Mutta hänen vihansa »roskaväkeä» kohtaan ei sammunut milloinkaan. Päinvastoin se sai uutta virikettä, kun hänen rakastettunsa isä pakotti tytön hylkäämään köyhän ylimyksen ja ojentamaan kätensä rikkaalle plebeijille. Hänestä tosin tuli runoilijan salainen rakastajatar, mutta ylpeä, aristokraatti ei voinut milloinkaan sulattaa sitä häväistystä että häntä oli pidetty »halpasäätyistä» huonompana. Tätä yhteiskuntaluokkaa kohtaan tuntemaansa vihaa hän laulaa julki säkeissä sellaisissa kuin nämä:

    »Rahvas on untelo, tyhmä: sit' arvelematta sa tallaa!
    Tutkaimell' aja, lyö, niskaan sen pane ies!

Hänestä ihmiskunta jakautuu kahteen luokkaan, joilla ei koskaan voi olla mitään yhteistä keskenään: isäntiin ja orjiin, »hyviin» ja »huonoihin».

    »Luotu ken orjaks' on, ei pystyin käy ikin' otsin;
    nöyrä ja kuuni sen on niska, on painunut pää.
    Rannan laukka se ei hyasintteja, ruusuja kantaa,
     kantaa orjatar miest' ei jalosyntyä voi.»

Yleensä Theogniin runous antaa meille elävän kuvan vihamielisestä, leppymättömästä kreikkalaisesta puoluemiehestä piintyneine luokkaennakkoluuloineen. Lisäksi mainittakoon vielä pari säettä:

    »Sen sydän surkastuu, jota vaikeat vauriot iskee,
    vaan se, kun kostaa sai, riemua uhkuvi taas.
    — — —
    Viihtele ystävänsuin vihamiestä, mut saatuas voiton
     maistaa kostoa suo, pois puhe mairivasuu!»

Mutta Theognis ei olisi aito helleeni, ellei hän olisi virittänyt lyyryn kieliä myöskin viinin ja nautinnon ylistykseksi. »Nauti haihtuvasta hetkestä» — se on hänen tunnuslauseensa — »niin kauan kuin polvesi vielä ovat notkeat eikä pääsi ole alkanut vapista», sillä vanhuuden tuolla puolen odottaa kuolema ja tuho. Sellainen on ihmisen osa. Mutta ylpein mielin hän ajattelee, että hänen runoihinsa ei hävitys ulotu. Ne elävät ikuisiin aikoihin,

    »Helkkyen Hellaan maita ja saaria kiertävi, kauas
    Soi kalamerten taa, pääll' ikivellovan veen.»

* * * * *

Joonialaisen kansanluonteen toista puolta edustaa Arkhilokhoksen hieman nuorempi aikalainen Mimnermos, jossa ilmenee tämän ailahtelevan kansansielun hempeys ja tunteellisuus. Hänen runoutensa piirtyy kaihomielisyyden taustaa vastaan kenties aavistaen, että Vähän-Aasian helleeninen maailma oli tuomittu valtiollisesti sortumaan. Tähän kaihomieliseen elämänkatsomukseen liittyy vielä yksilöllisluontoinen synkkämielisyys, joka ilmenee vanhuuden, katoavaisuuden järkkymättömän vallan kammona. Runoilija rukoilee jumalia katkaisemaan hänen elämänlankansa, ennenkuin vanhuus vielä on ehtinyt piirtää vakoja hänen poskiinsa, ennenkuin hän on menettänyt kykynsä rakastaa ja olla rakastettu. Mimnermos on elegian, valitusrunon, luoja.

Herkät ja syvät sävelet kajahtavat vastaamme myöskin lesboslaisen laulajakoulukunnan keskuudesta. Lesbos-saari oli laulunjumalattarien mieluinen oleskelupaikka. Kaksi vanhan ajan mainehikkainta laulajaa, Alkaios ja Sappho, molemmat Solonin aikalaisia, perustivat siellä runoilijakoulukunnan, joka oli kuuluisa juoma- ja rakkauslauluistaan. Molemmille runouden lajeille ihana saari tarjosi runsaat edellytykset. Dionysos oli siunannut sitä viinillä, joka oli vanhan ajan jaloimpia ja tulisimpia, ja ihmiset, jotka asuivat tällä onnellisella seudulla, olivat kuuluisia kauneudestaan. Lesbos-saarella järjestetyt naisten kauneuskilpailut todistavat, miten suuressa arvossa he itse pitivät ihmisruumiin kauneutta.

Ei ole ihme, että tämän elämäniloisen Lesboksen kansan keskuudesta kohosi sellainen elämännautinnon ylistäjä kuin Alkaios. Kuten Arkhilokhos ja Theognis hänkin vietti seikkailevaa sissi- ja sotilaselämää ja kuljeskeli maailmalla tehden pitkiä harharetkiä. Hänen tuotteensa ovat vuoroin ylistyslauluja Dionysoksen ja Aphroditen kunniaksi, vuoroin intohimoisia taisteluhalun purkauksia ja kiivaita hyökkäyksiä valtiollisten vastustajien, s.o. demokraattien ja tyrannien kimppuun. Hänen juomalauluissaan, Zilliacus sanoo, hehkuu etelämaalaisen kiihkeä viininhurma, joka usein voi olla hillitön ja hurja, mutta ei milloinkaan ole karkea eikä koskaan menetä viehkeyttään — se on niin erilainen kuin pohjoismaisten kansojen raskas juomatunnelma, aistien herpautuminen huumautuneeseen horrokseen tai viikinkimäisen hurjuuden äkkinäinen leimahdus.»

* * * * *

Ensimmäinen tunnettu nainen, jolle Apollon antoi runon lahjan, suurin kaikkien aikojen runoilijattarista, hän, jota antiikin aikana nimitettiin »kymmenenneksi laulunjumalattareksi» — miten paljon kiivaita taisteluja onkaan käyty hänen muistostaan! Oliko hän puhdas, siveä Sappho vai oliko hän kevytmielinen portto, jonka maine oli tahrattu?

Todennäköisesti hän ei ollut kumpaakaan. Kuten Croiset[90] sanoo, on vaikeata uskoa, että nainen, joka niin tulisin ja rohkein sanoin on laulanut rakkauden ylistystä ja — se lisättäköön — niin intohimoisesti kuvannut mustasukkaisuuden tuskia, olisi ollut jonkinlainen vestaali, jonka ainoana tehtävänä tässä elämässä oli runouden pyhän tulen vaaliminen. Mutta toiselta puolen on tosiseikka, että sekä hänen kotikaupunkinsa että Lesboksen pääkaupunki koristivat rahansa hänen kuvallaan. Aikalaistensa niin suuresti ihailema nainen ei mitenkään voinut olla huonomaineinen. Tosin olisi liian pikaista pitää tätä seikkaa todistuksena siitä, että Sapphon elämä vastasi meidän siveyskäsitteitämme — on tyydyttävä siihen johtopäätökseen, että hän täytti senaikaisten lesboslaisten siveelliset vaatimukset, ja että hän oli heitä paljon nerokkaampi.

»Orvokkikutrinen, puhdas, vienosti hymyävä Sappho», josta Alkaios lauloi, oli ihailtu kielenkäyttönsä hivelevän sulosointuisen kauneuden vuoksi. Mutta miten paljon se menettääkään oikeata tunnelmaansa ja tuoksuaan, kun yrittää tulkita hänen tunteitaan toisella kielellä.

Tulisin säkein hän ylisti rakkautta, mutta ei pientä, leikkisää Erosta, vaan suurta, kiihkeää, kaikki kuluttavaa intohimoa, sen ihanuutta ja tuskaa. »Minä kaihoan ja palan», hän sanoo.

    »Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,
     niin puhe puuttuu,
    kieli kangistuu, tulivirta vieno
    kautta suonten soutavi kaikkianne,
    silmä himmentyy, kohisee ja soipi
     korvani silloin.
    Kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin
    ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa
    kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä
     kaikk' elon karva.»

Sapphon aikana oli vielä paljon jäljellä sitä viatonta välittömyyttä, joka ilmenee Nausikaan sanoissa, että hän haluaisi itselleen Odysseuksen kaltaisen puolison. Kuten hän ei Sapphokaan pitänyt aistillisuutta häpeällisenä asiana, vaan ainoastaan terveen luonnon ilmauksena. Mutta myöhäisempi, teeskentelevämpi aika, jota attikalaiset huvinäytelmänkirjoittajat edustavat, ei ymmärtänyt tuollaisia avomielisiä, lapsellisia sydämen tunteitten purkauksia, vaan piti niitä vain rakkauselämän kaikkia sekä hyviä että huonoja puolia kokeneen porton hienostuneena keimailuna. Voidakseen tarjota niitä haluavalle yleisölle repäiseviä häväistysjuttuja he tulkitsivat Sapphon runoja oman likaisen mielikuvituksensa mukaisesti. Eräs hänen runoistaan kertoo esim., miten muuan nymfi rakastui mielettömästi kauniiseen Phaōniin. Epätoivoissaan siitä, ettei hänen tunteisiinsa vastata, hän surmaa itsensä. Tämän attikalaiset häväistysjuttujen kirjoittajat häikäilemättä selittivät olevan Sapphon omaan elämäkertaan kuuluvan tunnustuksen. He herkuttelivat vanhenevan runoilijattaren rakkauden koomillisella puolella ja koristivat jutun sillä, että hän muka ennenaikaisesti päätti päivänsä syöksymällä alas Leukas-kalliolta.

Asianlaita kuitenkin on todellisuudessa niin, että kertomus kauniista Phaonista ja naisten onnettomasta rakkaudesta häneen on vanha taru, jota Sappho oli käyttänyt runoudessaan. Ja Leukas-kallio ei ole Lesbos-saarella, vaan kaukana länsi-Kreikassa. Sillä ei ole siis voinut olla mitään tekemistä Sapphon elämäkerran kanssa. Yhtä uskottavilta tuntuvat ne kirjailijat, jotka eivät ole tyytyneet tekemään hänen rakastajakseen ainoastaan Alkaiosta, vaan myöskin Arkhilokhoksen, joka eli puolta vuosisataa ennen Sapphoa, ja useita muita runoilijoita, jotka eivät myöskään eläneet niihin aikoihin, jolloin Sappho asteli tämän maan kamaralla.

Sapphon elämän ja runouden väärintulkinta perustuu kuitenkin siihen, että ateenalaiset eivät kyenneet oikein ymmärtämään naisen vapaata asemaa Lesboksen aiolialaisten keskuudessa ja muuallakaan. Ateenassa nainen oli melkein kuin haaremin asukas, joka ei milloinkaan saanut ottaa osaa miesten seuraelämään. Sitä vaimoa pidettiin parhaana, josta vähimmin puhuttiin, olkoonpa sitten hyvää tai pahaa. Aiolialaisen naisen elämä oli aivan toisenlaista ja vapaampaa. Hän sai kasvatusta ja opetusta niinkuin pojatkin. Sappho keräsi ympärilleen joukon nuoria tyttöjä, joita hän opetti laulamaan, soittamaan, tanssimaan ja ymmärtämään runouden jaloa taitoa. Ja kuten kaikki, jotka häntä kuulivat, he joutuivat hänen runoutensa lumoihin, sillä »se oli täynnä rakkautta, kevättä ja valkeita lintuja». Miten paljon sanookaan jo sellainen pieni yksityiskohta, kuin että sana »katkeransuloinen» on hänen luomansa.

Suuri osa hänen runoistaan ilmaisee intohimoisin sanoin eron ikävää, kun hänen rakkaat oppilaansa lähtivät hänen luotaan. Paljon oli myöskin häälauluja, joihin hän viritti lyyrynsa kielet oppilaittensa hääjuhlissa.

* * * * *

Jälkimaailman silmissä ei juomalaulujen sepittäjän perustyyppiä vastaa lesboslainen Alkaios, vaan joonialainen Anakréōn. »Anakreonilainen hurmio» on juuri se tunnelma, jossa rypäleen ylistäjät kaikkina aikoina ovat halunneet purkaa tunteitaan, ja ruotsalaista Bellmania onkin nimitetty »Pohjolan Anakreoniksi».

Lesboslaisen laulun ja Anakreonin runouden välillä on suuri ero, sanoo Zilliacus. »Edellinen kasvoi luonnollisessa vapaudessaan, jälkimmäinen kypsyi ruhtinashovin kasvihuoneilmassa.» Anakreon vietti nimittäin suurimman osan elämästään kirjallisuutta harrastavien ja kauneutta palvovien yksinvaltiaiden hoveissa, itämaisen ylellisessä nautintoelämässä. Ateenalainen Hipparkhos kuului näihin. Lauluillaan runoilija levitti loistoa ruhtinashovien juhliin ja vieraspitoihin. Mutta ruhtinaan pitohuoneessa innoitus on toisenlaista kuin sotilaan teltassa, missä Alkaios lauloi viinin ja maljan ylistystä. »Anakreonin huulilla juomalaulu menettää voimakkaan ja myrskyisän piirteensä, joka on ominainen Alkaiokselle; se muuttuu hillityksi ja aistikkaaksi.» Anakreon iloitsee juhlallisista juomingeista, joissa vieraat koristautuvat ruusuilla ja laulavat iloisia lauluja, mutta hän inhoaa mässäilyä — se kuuluu barbaareille eikä sovi Hellaan pojille. Kolmasosa viiniä, kaksi kolmatta osaa vettä, — se oli hänen sekoitustapansa ja myöskin hänen kohtuullisten maanmiestensä. Vieläpä Alkaioksenkin tapainen juomasankari tyytyy siihen.

Anakreonin sepittäminä on pidetty monia runoja, jotka todistettavasti ovat myöhäisemmältä ajalta. Tunnetuimpia on seuraava laulu naisen kunniaksi:

    »Sai härkä sarvet, hepo
     kaviot, jalat nopsat
    sai jänis, hirmuhampaat
    sai jalopeura, kala
    sai uimataidon, lintu
     sai siipilentimensä,
    mies urhomielen, joka
    ei ole naisen osa.
    Mi häll' on osa? Kauneus.
     Ei kilpeä niin vahvaa,
    ei keihästä niin tuimaa,
    tulen ja teräksenkin
     ihana nainen voittaa».

* * * * *

Erikoisen lajin lyriikkaa muodostaa epigrammi. Epigrammi merkitsee päällekirjoitusta. Etupäässä kahdenlaiset päällekirjoitukset saivat jo aikaisin taiteellisen muodon, nimittäin ne, jotka piirrettiin hautakiviin, ja omistuskirjoitukset, jotka liittyivät jumalille annettuihin uhrilahjoihin. Epigrammin klassillinen muoto on kaksoissäe (distikon). Sitä käytettiin myöskin muihin tarkoituksiin kuin edellä mainittuihin, esim. elämänohjeisiin. Vähitellen kehittyi epigrammista siten myös lyhyitä runoja, joissa oli muutamia kaksoissäkeitä, joissa kirjallisena taidelajinakin oli säilynyt päällekirjoitusmainen lyhyys ja ytimekkyys.

Tämä taidelaji tuli yhä suositummaksi. Ajan pitkään epigrammien kirjoittamista alettiin pitää suorastaan yleissivistykseen kuuluvana, ja tästä taidosta tuli lopulta henkevä leikki, seuraelämän tai joutohetkien ajanviete.

»Epigrammi on kirjallisuudessa samaa kuin mitali tai kaiverrettu kivi kuvaamataiteessa», sanoo Zilliacus. Ahtaat puitteet eivät kuitenkaan ole esteenä korkealle taiteelliselle tasolle. »Parhaitten kreikkalaisten epigrammien täydellisyydessä ei mikään käännös tai tulkinta voi antaa oikeata käsitystä. Ne ovat muodoltaan niin selkeitä, puhtaita, hienosti harkittuja, kuin suinkin voi kuvitella.»

Ensinnäkin muutamia sanoja uhrilahjoihin liittyvistä epigrammeista. Jumalille ei uhraa ainoastaan voittaja tai apua tarvitseva. Vanheneva soturi, joka ei enää jaksa kantaa aseita, laskee kilpensä jumalan alttarille seuraavin sanoin:

    »Ottaos, Herakles, minut, kilpi, Arkestraton anti!
    Vasten pylvähies vain kivikiiltoa mun
    vanheta rauhass' on halu karkelon, virsien raikuun;
     mult' iäks Areen jäi kauhean palvelutyön

Päättyneestä urasta kertoo myöskin seuraava epigrammi, joka todennäköisesti kuitenkin on pilaruno aleksandrialaiselta ajalta:

    »Tässä ma, Lais, jonk' ilakointia täynn' oli Hellas,
    jonk' oven lempivien tungos täytteli, tuon
    peilini palveekses, Paphotar[91]; nykymuotoni kartan
     katselemista, ja siin' entinen eipä se näy.»

Sivistyksellisesti antavimpia epigrammeja ovat hautakirjoitukset. Ne suovat meidän silmätä syvemmälle helleenien ajatusmaailmaan ja elämänkatsomukseen kuin muut epigrammit. Vanhimmat säilyneet tällaiset kirjoitukset ovat 6:nnelta vuosisadalta. Ne kertovat vainajan kuolemasta ja ylistävät hänen hyviä ominaisuuksiaan:

    »Aimojen valtiahitten laps, sisar, puoliso, äiti,
    Ollut konsana ei korskeuteen vikapää.»

Niin kuuluu muistokirjoitus, joka oli sepitetty Ateenan hallitsijan Hippiaan tyttärestä, erään toisen ruhtinaan puolisosta. Useimmiten hautakiven alla lepäävä oli kaatunut taistelutantereella. Yksinkertaisessa ja voimakkaassa kauneudessa ei mikään sotasankarien muistokirjoitus voi vetää vertoja niistä kuuluisimmalle, Thermopylain luona kaatuneista sparttalaisista kirjoitetulle epigrammille. ²

Väkivaltaisista kuolemantavoista ei ainoakaan tehnyt kreikkalaisen mielikuvitukseen niin kaameata vaikutusta kuin haaksirikkoisen kuolema merellä. »Mikään kohtalo», Zilliacus sanoo, »ei tuntunut kauheammalta kuin se, että vainajan ruumis ajelehti merellä ja luut vihdoin lepäsivät tuntemattomalla rannalla kirkuvien lokkien ympäröiminä, auringon valkaisemina, rankkasateen ja maininkien huuhdeltavina», vanhempien ja omaisten kotona itkiessä tyhjää hautaa. Usein hautakirjoituksessa myöskin lausuttiin varoittavia sanoja muille merenkulkijoille.

Kauneimpia hukkuneille omistettuja epigrammeja on seuraava: