DAREIOS I.
Kambyses hallitsi vain seitsemän vuotta. Kun häneltä ei jäänyt lapsia, siirtyi kruunu hänen kuoltuaan ylhäiselle Dāreios nimiselle persialaiselle, joka kuului Kyyroksen suvun nuorempaan haaraan.[11] Hänestä sai Persian valtakunta hallitsijan, joka on maailmanhistorian suurimpia valtiomiehiä.
Ensiksikin hän kukisti voimalla ne kapinayritykset, jotka olivat alkaneet Kambyseen Aithiopian-retken aikana, ja joita yhä esiintyi milloin siellä, milloin täällä valtakunnan eri osissa. Nämä kilpailijoistansa saamansa voitot Dareios on ikuistuttanut Behistunin kallioon[12], missä suurkuningasta vastaan kapinaan nousseista käytetään nimitystä »yhdeksän valekuningasta». Dareios hallitsi nyt valtakuntaa, joka ulottui toisesta Niilin putouksesta Mustaan mereen ja Välimeren rannalta Indus ja Jaksartes jokien varsille. Mutta monet kapinayritykset olivat opettaneet hänelle, että asevoimin luotu valtakunta ei ilman muuta voinut säilyä. Oli ilmeistä, että siihen vaadittiin perustuksen uutta järjestelyä.
Dareios on Persian valtakunnan suuri järjestäjä. Sekä Kyyros että Kamhyses olivat liian yhtämittaisissa sodissa ehtiäkseen suorittaa sitä suurta työtä, jota olisi vaatinut niiden suurten valtakuntien sulattaminen kokonaisuudeksi, jotka niin lyhyessä ajassa oli liitetty yhteen. Ei voida kieltää, että Assyrian kuninkaat julmuudellaan ja kovuudellaan olivat tässä suhteessa tasoittaneet tietä niille, joiden tehtäväksi tuli valtakunnan eheyden lujittamistyö, aivan niinkuin Ruotsissa Kaarle IX ojentavine miekkoineen raivasi tietä lempeämmän poikansa sovinnolliselle, kokoavalle politiikalle.
Ne keinot, joita Dareios käytti, olivat inhimillisyys ja järjestelykyky toisiinsa yhtyneinä, kuten suurella Kyyroksellakin. Hän osoitti suoranaista mestaruutta taivutellessaan persialaisten alamaiskansoja puolelleen, osoittaen siinä aina kunnioitusta heidän kansallisia ja uskonnollisia perintötapojansa kohtaan. Egyptiläisiä kohtaan hän käyttäytyi kuin egyptiläinen, babylonialaisia kohtaan kuin babylonialainen, kreikkalaisia kohtaan kuin kreikkalainen. Persian hänen valtioviisaan johtonsa alaisena saavuttama aineellinen nousu on vertaansa vailla.
Dareios lujitti mahtavaa valtakuntaansa luomalla sille vakavan hallinnon. Tässä tarkoituksessa hän jakoi sen kahteenkymmeneen maaherrakuntaan eli satrapiaan, joita kutakin hallitsi satraappi. Etteivät nämä herrat paisuisi liian mahtaviksi ja kävisi valtakunnan eheydelle vaarallisiksi, hän antoi heille vain siviilivallan ja asetti heidän rinnalleen satrapian sotavoimille erityisen päällikön, joka sai määräyksensä suoraan suurkuninkaalta. Varmemmaksi vakuudeksi hän piti alati satraappeja tarkasti silmällä salaisten asiamiesten avulla, jotka matkustivat ympäri, sukeltautuivat esiin milloin siellä, milloin täällä ja joita vanhan egyptiläisen tavan mukaan sanottiin »kuninkaan silmiksi ja korviksi». Heti kuin jotakin epäilyttävää ilmeni, he lähettivät siitä tiedon suurkuninkaalle, joka voi mielensä mukaan menetellä, voi erottaa ja mestauttaakin luottamusmiehensä tutkinnotta ja tuomiotta.
Satraappien tärkeimpiä tehtäviä oli verojen kantaminen ja, kun niin tarvittiin, ottaminen. Verot suoritettiin osaksi rahana, osaksi luonnossa. Koko valtakunnan puhtaana rahana suorittama veromäärä nousi vuodessa noin 700 miljoonaan markkaan meidän rahassamme laskettuna, mikä oli suunnaton summa siihen aikaan. Persialaiset itse eivät Herodotoksen kertoman mukaan maksaneet veroa. Rahaverojen lisäksi tulivat luonnonsuoritukset. Niinpä esimerkiksi meedialaiset antoivat 100 000 lammasta, 4 000 muulia ja 3 000 hevosta. Armenialaiset hankkivat 30 000 varsaa. Aithiopialaiset suorittivat joka kolmas vuosi 40 kg kultaa, 200 eebenholtsipuuta, 20 norsun torahammasta ja viisi aithiopialaista poikalasta. Mustan meren rannalla asuvat kolkhislaiset lähettivät vuosittain 26 000 kg suitsutusaineita.
Erilaisten maanäärien koossapysymistä Dareios edisti myöskin teettämällä erinomaisia maanteitä. Niiden varsilla oli määrätyissä paikoissa pikalähettejä, jotka yötä päivää olivat valmiina nopeilla juoksijoilla viemään sanomia kuninkaalle ja käskyjä kuninkaalta; ja kuninkaan alamaisiltakin oli hyötyä nopeasta postinkulusta valtakunnan eri osien välillä.
Näin Dareios selvästi tajuten valtiomiehen tehtävät muodosti valtakunnastansa samalla kertaa suurimman ja lujimman valtiomuodostuman, mitä maailma siihen saakka oli nähnyt. Ja tätä valtakuntaa hän koetti vielä laajentaa valloituksilla. Hänen katseensa oli suunnattu länteen, ja politiikallansa hän pani alulle sen voimainmittelyn Idän ja Lännen välillä, joka kaikiksi ajoiksi oli oleva ratkaiseva ihmiskunnan kehitykselle. Mutta tämän taistelun seuraamisen ja sen merkityksen arvostelemisen edellytyksenä on Kreikan historia, johon nyt siirrymme.
Kootkaamme sitä ennen kuitenkin vaikutelmamme siitä, mitkä ovat persialaisten suurimmat panokset maailmankehitykseen toisten itämaisten kansojen rinnalla! Parasta persialaisissa edustavat sellaiset persoonallisuudet kuin Zarathustra, Kyyros ja Dareios I. Kyyros ja Dareios edustavat molemmat imperialismin aatetta, tietoista maailmanvaltaan pyrkimystä. Itse aatteen he saivat perinnöksi Babylonian ja Assyrian hallitsijoilta, mutta sen toteuttamisessa he kulkivat vallan toisia ja onnellisempia teitä kuin verentahraamat assyrialaiset hirmuhallitsijat. Persian suurkuninkaat ovat ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa yhdistäneet maailmanherruuteen pyrkimyksen kukistettujen kansojen humaaniseen, inhimilliseen kohteluun.
Siihen samalla kertaa viisaaseen ja jaloon politiikkaan, jonka Kyyros aloitti, tulee toisena suurena persialaisen valtiotaidon panoksena Dareioksen osoittama järjestelykyky, kun hänen onnistui — yhäkin inhimillisin keinoin — yhtenäiseksi valtioksi sulattaa valtakuntansa erilaiset maanääret.
Siten indoeurooppalaisten kansojen ensimmäiselle esiintymiselle historian kilpatanterella on ollut ominaista se, että niiden johtajat ovat osoittaneet järjestelytaitoista valtiomiehen kykyä suuremmassa määrin kuin haamilaisten ja seemiläisten kansojen hallitsijat. Mutta unohtaa ei pidä, että aikaisemmin Egyptin suuret faaraot ja Eufratin maissa sellaiset hallitsijat kuin Hammurapi patriarkallisella komennolla ovat pienemmässä piirissä herättäneet ja lujittaneet voimakkaan yhteiskuntahengen. Molemmissa näissä jokimaissa on kumminkin, kuten olemme nähneet, valtioyhteys ja valtiohenki pohjimmaltaan itse luonnon luomaa, kun Kyyroksen ja Dareioksen maailmanvaltakunnat sitävastoin ovat korkeamman älyn ja persoonallisen tahdon yksinomaista tuotetta.
Näiden molempien hallitsijain humaaninen elämänkatsomus pohjautuu epäilemättä siihen korkeampaan uskonnolliseen katsantokantaan, johon Zarathustra johdatti persialaiset. Se suurkuningas, joka kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyy ihannehahmona ja joka juutalaisille oli melkein kuin Messias, ei varmaankaan olisi ollut sellainen, jollei hän todellakin olisi ollut jalon ja ihmisystävällisen elämänkatsomuksen elähdyttämä.
Mikä ääretön ero onkaan vertatihkuvan Assurin-palveluksen, joka teki julmuuden toisia kansoja kohtaan uskonnolliseksi velvollisuudeksi, ja sen julistuksen välillä, joka asettaa ihmisen päämääräksi hyvän palveluksessa suoritetun rakentavan kulttuurityön! Tällä ovat Iraanin kansat antaneet sivistyslisän, jota voi verrata israelilaisten kulttuuriosuuteen, joskaan tässä yhteydessä ei saa unohtaa suuria egyptiläisiä viisaudenopettajia eikä Ekhnatonin monoteistisiä uudistuspyrkimyksiä.
* * * * *
Egyptiläisten, assyrialaisten ja babylonialaisten sivistyssaavutuksista kuuluu oleellinen osa aloille, missä monet voimat ovat vaikuttaneet yhdessä. Ennen kaikkeahan egyptiläiset ja babylonialaiset ovat ihmiskunnan oppimestareita maanviljelyksessä, babylonialaiset myöskin suurpiirteisessä liike-elämässä, jonka kanssa ovat yhteydessä tämän kansan panokset lainopin alalla. Merenkulussa olivat foinikialaiset itämaiden edelläkävijöitä. Taide ja taidekäsityö kohosi aikaisin Egyptissä ihmeteltävän korkealle, ja myöskin kirjallisuuden eri haarat kukoistivat siellä. Sieltä on meidän todennäköisesti etsittävä aakkostomme alkukoti, ja siellä valmistettiin ensimmäinen paperi. Tieteen alalla on meidän paljosta kiittäminen sekä egyptiläisiä että babylonialaisia. He ovat laskeneet perustan tähtitieteelle, matematiikalle ja lääketieteelle. Kalenterimmehan m.m. on peräisin heiltä.
Ei mikään näistä aloista ole niitä, missä persialaiset ovat olleet edelläkävijöitä. Heidän rakennus- ja koristetaiteensa — ne alat, millä heidän taidettansa tunnemme — ovat saaneet paljon vaikutusta assyrialais-babylonialaisesta ja myöhemmin, sitä mukaa kuin persialaisten valloitukset ulottuvat länteen, egyptiläisestä ja kreikkalaisesta taiteesta. Niin persialaiselle kuin kaikellekin itämaiselle arkkitehtuurille on ominaista taipumus jättimäisyyteen. Kreikkalaiset taiteilijat vasta tekivät taiteilijan ihanteeksi mittojen kohtuullisuuden ja sopusoinnun. Koristeissa on erikoista värikkyys, kalliiden kivien käyttö kultaesineiden pinnalla.
Persialaiset eivät ole olleet uranuurtajia taiteen ja tieteen kentällä eivätkä myöskään aineellisen kulttuurin alalla, mutta merkityksettömiä inhimilliselle edistymiselle he eivät silti ole näilläkään aloilla olleet. Heidän luomansa lujan ja samalla hieno-otteisesti koossa pidetyn valtion ansiota on, että eri kansat ovat ikäänkuin tulleet lähemmäksi toisiansa. Tähän vaikutti osaltansa suuressa määrin erinomainen maantieverkko, minkä Persian kuninkaat järjestivät ja pitivät kunnossa. Turvallisemmin ja nopeammin kuin koskaan ennen kauppias voi kulkea maasta maahan, ja eri kulttuurien kesken syntyi kehitystä edistävää vuorovaikutusta.
Kirjallisuutta tätä osaa varten:
Eduard Meyer, Geschichte des Altertums: osat II—V.
J.B. Bury y.m., The Cambridge ancient history: osat III—V.
Tätä jaksoa varten:
Ferdinand Justi, Geschichte des alten Persiens.
Ferdinand Justi. Geschichte Irans bis zum Ausgang der Sasaniden (Wilh.
Geiger und Ernst Kuhn, Grundriss der iranischen Philologie II).
Clément Huart, La Perse antique et la civilisation iranienne (laajoin kirjallisuusluetteloin).
Georg Hüsing, Der Zagros und seine Völker (»Der alte Orient» 1908).
A.V. William Jackson, Persia past and present.
Marcelle Auguste Diculafoy, L'art antique de la Perse.
J. Darmesteter, Le Zend-Avesta.
Karl F. Geldner, Avesta.
A.V. William Jackson, Zoroaster, the prophet of ancient Iran (laajoin kirjallisuusluetteloin).
A.V. William Jackson, Die iranische Religion (Geiger—Kuhn, Grundriss
II. Laajoin kirjallisuusluetteloin.)
Karl F. Geldner, Avestalitteratur (Geiger-Kuhn, Grundriss II).
Edv. Lehmann, Zarathustra.
James Hope Moulton, Early Zoroastrianism.
Dosabhaj Framji Karaka, History of the parsis.
Victor Henry, Le parsisme.
Justin V. Prášek, Kyros der Grosse (»Der alte Orient» 1912).
Adolf Bauer, Die Kyros-Sage und Verwandtes.
Victor Floigl, Cyrus und Herodot nach den neugefundenen Keilinschriften.
Rudolf Schubert. Herodots Darstellung der Cyrussage.
O.E. Hagen, Keilschriftsurkunden zur Geschichte des Königs Cyrus
(Friedrich Delitzsch und Paul Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).
Herodotoksen historia, kääntänyt Edv. Rein.
Justin V. Prášek, Kambyses (»Der alte Orient»' 1913).
Justin V. Prášek, Dareios I (»Der alte Orient» 1914).
E.A. Wallis Budge, The sculptures and inscriptions of Darius the Great on the rock of Behistun.
AIGEIALAINEN KULTTUURI
Mitä nykyisin tiedämme kaakkois-Euroopan vanhimmista kulttuureista, siitä meidän on ennen kaikkea kiitettävä erästä saksalaista ja erästä englantilaista arkeologia. Edellinen, nimeltänsä Schliemann, sai 1870-luvun puolivälissä ilmi n.s. mykeneläisen kulttuurikauden, joka on saanut nimensä Peloponnesoksen koillisosassa sijainneesta Mykēnēn (myös Mykēnai) kaupungista. Sen raunioista näet ensi kerran perusteellisemmin päästiin tuntemaan tuota ihmiskunnan kehityskautta, joka näyttää alkaneen noin 1600 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme.
Neljänneksen vuosisataa Schliemannin jälkeen englantilainen Evans alkoi kaivaa kuningas Minoksen palatsin raunioita muinaisessa Knossoksen kaupungissa, Kreetan pohjoisosassa, lähellä meren rannikkoa. Evans oli aikaisemmin liikuskellut muinais- ja kansatieteellisissä tutkimuksissa Balkanin niemimaalla, Italiassa ja Lapissa sekä Kreetan muissa osissa. Nyt hänen onnistui tuoda päivänvaloon muistomerkkejä mykeneläistäkin vanhemmasta sivistyskaudesta, nimittäin tämän kanssa sukua olevasta kreettalaisesta kulttuurista. Näitä molempia kulttuureja nimitetään yhteisnimellä aigeialaiseksi Aigeian meren mukaan. Evans oli nyt valaissut tämän sivistyksen historiaa jälleen enemmän kuin puoli vuosituhatta ajassa taaksepäin.
Kirjallisuutta tähän osaan:
Martin P:n Nilsson, Grekisk kultur i bild.
Fritz Baumgarten, Franz Poland und Richard Wagner, Die hellenische
Kultur.
Tähän jaksoon:
Dietrich Fimmen, Die kretisch-mykenische Kultur (laajoin kirjallisuusviittauksin).
René Dussaud, Les civilisations préhelléniques dans le bassin de la mer
Egée.
H.R. Hall, Aegean archæology.
Gustave Glotz, La civilisation égéenne (laaja kirjallisuusluettelo).
R. v. Lichtenberg, Die ägäische Kultur.
Oscar Montelius, La Grèce préclassique.
Frederik Poulsen, Den kretisk-mykeniske Kunst.
Emil Smith, Hellas for Homer.
K. Friis Johan sen y.m., De förhistoriska tiderna i Europa I.
KREETTA, SIVISTYKSEN SILTA.
Aikaisemmin kuvatessamme itämaiden sivistystä on jo Kreetan saari välistä vilahtanut silmiimme. Evansin ja eräiden muiden arkeologien — amerikkalaisten ja italialaisten — siellä suorittama työ on tehnyt ilmeiseksi, että saarella kerran maailmassa on ollut meidän kulttuurillemme hyvin tärkeä merkitys. Aikaisemmin kuin mikään muu osa Eurooppaa Kreetta pääsi osalliseksi itämaisesta sivistyksestä. Saaren asema tekikin sen aivan kuin ennakolta määrätyksi sivistyksen sillaksi itä- ja länsimaiden välille.
TARU THESEUKSESTA JA HÄNEN PÄÄSYSTÄÄN LABYRINTISTA.
Kreetassa hallitsi ammoisena aikana mahtava kuningas, jonka nimi oli Minōs. Hänen pääkaupunkinsa oli laajalti kuuluisa taidokkaasti rakennetusta Labyrintistaan, jonka sokkelokäytävät olivat niin eksyttäviä, että ken kerran oli sinne joutunut, hän ei koskaan sieltä takaisin päässyt. Sen sisällä oleili kauhea Minotauros, hirviö, jolla oli härän pää ja ihmisruumis, se kun oli hedelmä Minoksen puolison Pāsipháēn lemmenliitosta Poseidonin tai Zeuksen merestä nostattaman sonnin kanssa. Joka toisen uudenkuun alkaessa oli annettava ihminen Minotaurokselle. Sillä jos hirviö ei aikanaan saanut ihmislihaa nälkänsä tyydytykseksi, se ryntäsi ulos ja hävitteli kauheasti koko ympäristöä.
Kuningas Minoksella oli poika, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä. Kuninkaanpoika voittikin kaikki muut nuorukaiset sekä ruumiin että hengen harjoituksissa, ja kun hän otti osaa julkisiin kilpailuihin, ei katsojain riemusta tahtonut tulla loppua lainkaan. Mutta eräänä päivänä isä sai kauhean surusanoman, että poika oli surmattu Ateenassa. Murhan olivat tehneet muutamat ateenalaiset nuorukaiset, joissa oli herännyt kateus sen johdosta, että kreettalainen kuninkaanpoika oli juhlaleikeissä voittanut kaikki heidän maanmiehensä.
Kun Minos sai tietää, miten oli käynyt, hänen syvä surunsa muuttui kiihkeäksi koston janoksi. Mahdollisimman nopeasti hän varusti sotajoukon ja vei sen Ateenaa vastaan, missä ei lainkaan oltu varustauduttu hyökkäyksen varalta eikä senvuoksi kyetty lujaan vastarintaan. Pian ateenalaisten oli pakko anoa rauhaa.
Minos otti heidän lähettinsä vastaan tuimin ilmein. Nämä kuvailivat elävästi, mitä he olivat jo sodasta kärsineet, ja kyynelsilmin lupasivat alistua mihin rauhanehtoihin hyvänsä. Mutta uhkaavan synkkänä voittaja istui valtaistuimellaan vastaamatta mitään. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän lausui seuraavat sanat: »Niinpä siis kuulkaa! Te olette lyöneet kuoliaaksi poikani, vanhuuteni toivon, ja minä olen vannonut kostavani kauheasti. Rauhan minä suon teille vain sillä ehdolla, että Ateena joka yhdeksäs vuosi lähettää Kreettaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa verellänsä sovittamaan poikani murhan.» Ja vielä kauhistavammilta kuuluivat hänen sanansa, kun hän lisäsi, että nuoret ateenalaiset piti uhrattaman Minotaurokselle. Joka toisen uuden kuun noustessa hän aikoi viedä yhden heistä pedolle, joka tähän asti aina oli saanut rikollisia raadeltavakseen.
Voitettujen ei auttanut olla suostumatta Minoksen vaatimuksiin. Heidän onnistui tinkiä vain se myönnytys, että jos joku suorittaa mahdottomalta näyttävän teon: surmaa Minotauroksen ja sitten löytää poispääsyn labyrintista, niin ei ainoastaan hän tovereineen saisi säilyttää henkeänsä, vaan ateenalaiset vapautuisivat ikiajoiksi Minokselle suoritettavasta verosta.
* * * * *
Kaksi kertaa ateenalaiset jo olivat täyttäneet kauheat rauhanehdot; kaksi kertaa oli laiva heidän kaupungistaan vienyt Kreettaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa, joille arpa oli langennut. Ja nyt läheni kolmatta kertaa aika, jolloin mustapurjeinen surun laiva oli lähtevä matkalle. Arvannoston hetki oli käsissä. Kaikki Ateenan nuorukaiset ja neidot olivat kokoontuneet, ja nuorten ympärillä seisoivat vanhemmat ja omaiset tuskaisan odotuksen vallassa. Silloin astuu esiin Theseus, kuninkaan ainoa poika, ja sanoo ilman arvannostoa olevansa valmis uhraamaan henkensä valtion puolesta. Theseus oli aikaisemmin tehnyt monia urotekoja. Rauhallisten matkamiesten hyödyksi hän oli puhdistanut Korinthoksen kannaksen tierauhaa häirinneistä jättiläisistä ja pahantekijöistä. Kaikkein pahimmassa huudossa oli ollut ryöväri, joka sitoi uhrinsa kahden nuoren, maahan taivuttamansa männyn latvaan ja päästi puut sitten äkkiä ponnahtamaan pystyyn, jolloin onnettomat repeytyivät palasiksi. Tätä ilkimystä Theseus rankaisi käsittelemällä häntä samalla tavalla.
Jos mahdollista vieläkin epäinhimillisempi oli jättiläinen Prokrustes, »Venyttäjä», mikä nimi johtui siitä, että hänellä oli tapana asettaa uhrinsa vuoteeseen, joka oli joko liian pitkä tai liian lyhyt ja sitten venyttää tai silpoa heidät vuoteeseen soveltuviksi.[13] Häntäkin Theseus käsitteli samalla tavalla kuin jättiläinen oli käsitellyt monia viattomia matkamiehiä.
Kaikista taisteluista nuori kuninkaanpoika oli suoriutunut voittajana. Ja nyt hän tarjoutui uhrautumaan kansansa puolesta. Turhaan hänen isänsä Aigeus rukoili häntä luopumaan aikomuksestaan.
Seuraavana päivänä Theseus onnettomuustovereineen nousi laivaan. Tuskan vallassa isä erosi hänestä. Mutta nuorukainen oli luottavainen ja koetti tyynnyttää kuningasta vakuuttamalla, että hän kyllä tuhoaisi hirviön. Hän sopi Aigeuksen kanssa siitä, että hän merkiksi onnistumisestaan paluumatkalla nostaisi alukseensa valkean purjeen.
Parin päivän perästä laiva saapui Kreettaan ja nuoret ateenalaiset vietiin syrjäiseen taloon vartioitaviksi, kunnes heidän kohtalonhetkensä tulisi.
Sattui kuitenkin niin, että heidän vankilaansa ympäröi puutarha, joka rajautui puistoon, missä Minos kuninkaan tyttäret Ariadne ja Phaidra usein kävelivät. Eräänä päivänä vankien vartija toi Theseukselle sanan, että joku halusi puhutella häntä puistossa. Ihmeissään tämä meni neuvottuun paikkaan ja tapasi täällä vanhimman kuninkaantyttären, joka oli niin ihastunut hänen komeaan vartaloonsa ja jaloon ryhtiinsä, että halusi auttaa häntä surmaamaan Minotauroksen. »Ota tämä kerä», hän sanoi, »ja kiinnitä langan pää Labyrintin oven suuhun! Pura sitten lankaa kerältä sitä mukaa kuin kuljet eteenpäin, niin että sinulla on sitten johtolanka pois pyrkiessäsi.» Näin sanoen hän antoi hänelle kerän ja lisäksi kolme mustaa palloa. »Näistä palloista», hän sanoi, »heitä yksi kerrallaan Minotauroksen kitaan, kun se yrittää niellä sinut. Se syö ne ihastellen. Mutta se vaipuu niistä syvään uneen. Kun niin on käynyt, käytä reippaasti tätä miekkaa, jonka annan sinulle, ja sinä olet pelastettu!» Mutta eron hetkellä hän lisäsi liikutuksesta väräjävin äänin: »Minä pelastan sinut vaarantaen oman elämäni. Sillä kun isäni saa tietää, kuka sinua on auttanut — kauhistuttava on silloin hänen vihansa. Tahdotko sinä puolestasi pelastaa silloin minut?»
»Minä pelastan sinut», huudahti Theseus liikutettuna. »Nuorukainen», kuiskasi tyttö, »älä petä silloin minun luottamustani!» Tämän sanottuaan hän oli kadonnut. Mutta Theseus kätki kerän, kolme palloa ja miekan viittansa alle ja riensi takaisin vankilaansa.
Muutaman päivän perästä oli uudenkuun aika. Edellisenä iltana vangitut nuorukaiset vietiin kuninkaan palatsiin. Siellä Minos neuvostonsa ympäröimänä istui valtaistuimellaan. Synkin ilmein hän silmäili seitsemää ateenalaista. Sitten hän puhkesi puhumaan: »Huomenna on se päivä, jolloin Minotauroksen on saatava uhrinsa. Yksi teistä näkee huomenna viimeisen kerran auringon nousevan. Minä vihaan teitä kaikkia yhtä kiihkeästi! Sen vuoksi minulle on yhdentekevää, kuka teistä ensiksi kulkee sen synkän tien, jolta kukaan ei palaa. Valitkaa senvuoksi itse, ken teistä ensinnä astuu labyrinttiin! Sen ainoan armon tahdon teille suoda.»
Silloin Theseus astui esiin ja selitti, että hän kernaammin halusi heti käydä varmaan kuolemaan kuin elää kuukausia epävarmuudessa. »Suo minulle senvuoksi», hän sanoi, »se armo, että sallit minun ensimmäisenä astua hirviön luolaan!» Pyyntöön suostuttiin, ja seuraavana aamuna kuninkaanpoika vietiin Labyrinttiin. Kun hän oli tullut niin syvälle, ettei enää nähnyt päivänvaloa, hän otti esille kerän, kiinnitti langan pään muuriin ja antoi kerän purkautua sitä mukaa, kuin hän kulki syvemmälle sokkeloihin. Pitkään aikaan hän ei kuullut muuta ääntä kuin omain askeltensa kaiun, mutta äkkiä rikkoi suuren hiljaisuuden kumea kiljunta, joka oli kuin vihastuneen härän mylvintää. Yhä lähempää kuului ääni, mutta Theseus jatkoi rohkeasti kulkuansa ja oli pian suuressa salissa, edessänsä Minotauros-hirviö, puoleksi härkä ja puoleksi ihminen. Mielettömästi mylvien peto syöksyi nuorukaista kohti. Hetki oli niin kauhistava, että Theseus oli vähällä joutua suunniltaan. Mutta silloin hän muisti, että hänen piti heittää yksi mustista palloistaan hirviön kitaan.
Kun Minotauros tunsi pallon kielellään, seisahtui se samassa ja pureskeli sitä niin tyytyväisenä, että Theseus ehti toipua ensimmäisestä kauhistuksestaan. Kun härkä jälleen avasi kitansa, hän heitti sille toisen pallon ja lopuksi kolmannenkin. Silloin hirviö lysähti maahan. Sen hengitys kävi yhä huohottavammaksi, ja hetkisen perästä pelätty Minotauros makasi raskaassa unessa Theseuksen jalkojen juuressa. Silloin kuninkaanpoika sysäsi miekkansa suoraan pedon sydämeen.
Seuraten sitten Ariadnen lankaa hän kulki takaisin, seisoen lopuksi sen portin edessä, jonka kautta niin moni ennen, häntä oli tullut sisälle, mutta ei koskaan ollut palannut.
Siten Theseus Ariadnen avulla oli pelastanut oman ja toveriensa hengen ja vapauttanut kotikaupunkinsa Minoksen veronalaisuudesta. Mutta ennenkuin nuori sankari lähti Kreetasta palatakseen Ateenaan, hän otti salaa mukaansa laivaan Ariadnen ja Phaidran, joka ei halunnut erota rakkaasta siskostaan. Mutta kotimatkalla alus joutui myrskyn käsiin ja sen oli pyrittävä turvaan Naksos saarelle. Kun rajuilma oli lakannut ja matkaa oli jatkettava, oli Ariadne kadonnut. Häntä etsittiin kaikkialta, hänen nimeänsä huudettiin, mutta mistään häntä ei löytynyt. Lopuksi ei auttanut muu kuin jättää hänet ja purjehtia edelleen.
Mutta Ariadne oli vain eksynyt tiheään lehtoon. Harhailustaan lopen uupuneena hän lopuksi oli nukahtanut. Vasta kuin laiva oli hyvin kaukana, hän heräsi raskaasta unestaan. Hän huusi, hän itki. Turhaan! Laiva loittoni yhä kauemmas. Hän väänteli käsiään, hän repi tukkaansa, hän itki kyyneltulvia laivan kadotessa kaukaisuuteen. Lopuksi hän lysähti uupuneena ja tajuttomana jälleen maahan. Hän heräsi riemuitsevan kulkueen hälinään, mistä yhä lähempää kuului huilunsoitto ja symbaalien sävelet. Pian tulivat näkyviin kesyjen leijonain vetämät kultaiset vaunut, ja niissä seisoi nuorukainen, jonka veroista kauneudessa Ariadne ei koskaan ollut nähnyt. Hänen suortuvansa olivat viiniköynnösten ja murattien seppelöimät. Lukuisa seurue miehiä ja naisia ympäröi hänen vaunujansa' käsissään sauvat, joita samoin viininlehvät ja muratti kiersivät. He tanssivat ja riemuitsivat »Euoi! Euoi!»
Nuorukaisen viittauksesta riemuhuudot vaikenivat, ja hän kääntyi Ariadnen puoleen sanoen: »Minä olen Bakkhos, jumala, joka on antanut ihmisille viinin nautinnot. Kohtalosi tunnen. Sinä ansaitset suuremman onnen, kuin mitä olisi elämä kuolevaisten parissa. Tule puolisokseni, niin teen sinut kuolemattomaksi. Ariadne ojensi hänelle kätensä, ja Bakkhos nosti hänet vaunuihinsa ja kuljetettuaan häntä loistavassa riemusaatossa yli maan vei hänet ikuiseen asuntoonsa.
* * * * *
Ateenassa olivat sillä aikaa mielet olleet hyvin masennuksissa, sillä kaikki ottivat osaa kuningas Aigeuksen suruun, kun hänen oli täytynyt uhrata ainoa poikansa. Kun läheni se aika, jolloin laivan voitiin odottaa palaavan Kreetasta, meni vanha kuningas joka päivä meren rantaan tähystelemään kotiin palaavaa alusta, joka oli vienyt hänen elämänsä ilon ja vanhuutensa toivon. Eräänä päivänä näkyikin laiva taivaanrannalla. Mutta siinä oli mustat purjeet. Surressaan Ariadnen menetystä Theseus oli unohtanut isälleen antamansa lupauksen. Epätoivoissaan kuningas syöksyi mereen ja katosi sinne ainiaaksi. Hänen mukaansa sanottiin sitten tätä merta Aigeian mereksi.
Mutta kun Kreetasta palaava alus laski Ateenan satamaan ja Theseus tovereineen reippaana astui maihin, silloin puhkesi kansa riemuun. Pian sen jälkeen ateenalaiset kokoontuivat ja huusivat Theseuksen kuninkaaksi. Mutta kauan ja vilpittömästi tämä suri isäänsä, jonka kuoleman hän tahtomattaan oli ajattelemattomuudellansa aiheuttanut.
Myöhemmin hän nai Phaidran ja hänestä tuli mahtava kuningas, jonka urotyöt elävät vielä ihmisten muistissa.
KREETTALAINEN KULTTUURI.
Evansin Knossoksessa suorittamani kaivausten luullaan tuoneen päivänvaloon kuningas Minoksen upean hallitsijapalatsin rauniot, valtavan Labyrintin saleja ja huoneita, avoimia linnanpihoja ja käytäviä, joihin arkeologi tänäkin päivänä eksyy. Raunioiden pinta-ala on suurempi kuin Tukholman linnan.
Aina siitä päivästä, jolloin Schliemann julisti maailmalle Mykenessä löytäneensä Agamemnonin haudan, ei mikään kreikkalaisella maaperällä tehty arkeologinen löytö ole vaikuttanut yleisön mielikuvitukseen niin valtavasti kuin Evansin Knossoksessa suorittamain kaivausten tulokset. Minotauros ja Labyrintti — mitä ihmeellisiä satuaiheita!
Tietenkin on vain oletusta, että olisi löydetty juuri Minoksen palatsi, mutta tämän hypoteesin puolesta puhuu sekin tosiasia, että kaivauksia siellä suoritettaessa on löydetty paljon savisia sinettipainoksia, missä on puoleksi eläintä, puoleksi ihmistä muistuttavien hirviöiden kuvia. Ja Labyrinttia tarkoittavina voi pitää, jos niin haluaa, eräitä kuninkaan palatsin seinämaalauksia. Muutoin on kylläkin luultavaa, että kreikkalainen taru Labyrintista on syntynyt juuri itse kuninkaan palatsin mahtavien raunioiden vaikutuksesta.
Säilyneet sisustusten ja seinämaalausten jätteet todistavat, että täällä kerran kohonnut kuninkaan asunto on koristelussaan edustanut korkeita taiteellisia vaatimuksia. Seinäkuvissa liikkuu naisia, jotka vaikuttavat merkillisen nykyaikaisilta solakkoine vyötäisineen ja avokaulaisine, liehureunusteisine pukuineen. Niin hienostunutta oli kerran tuon seudun elämä.
Toiset seinäkuvat esittävät ihastuttavan luonnonmukaisesti ja elävästi kasveja ja eläimiä: lentokaloja, jotka päristelevät ja hyppäävät esiin vedestä, mustekaloja, meritähtiä, leviä, ja muita merikasveja, joita aallot huojuttavat — puhdasta impressionistista taidetta, Nerokkaat, kreettalaiset taiteilijat, joiden nimiä nyt ei kukaan tunne, olivat keksineet kauneusarvoja meren eläin- ja kasvimaailmasta ja käyttivät niitä impressionistisella näkemyksellä seinien ja loistomaljakkojen koristelutarkoitukseen. Myöskin imevää vohlaa esittävä fajanssikohokuva todistaa hienoa luonnon huomioimista. Taideteokset ovat eloisia ja vapautuneita verrattuna perinnäiseen egyptiläiseen kuvanveisto- ja maalaustaiteeseen. Se saa melkein luulemaan, että Ekhnatonin suosima egyptiläinen taidesuunta oli peräisin Kreetasta ja kreettalaisten taiteilijoiden edustamaa. Kenties nämä ovat kuuluneet sukupolveen, jonka täytyi jättää Kreetta, kun suuri hävitys kohtasi saaren kulttuuria.
Tanskalainen muinaistutkija Frederik Poulsen on muutamin nerokkain sanoin tulkinnut olennaisen eron muinaisen egyptiläisen ja kreettalaisen taiteen välillä. »Egyptin taide», hän sanoo, »on kuin yö. Se kuuluu hautojen hämärään, juhlallisen synkkiin temppelihalleihin, pyhien eläinten tummaan mystiikkaan. Kreetalaisessa taiteessa sitävastoin meitä kohtaa päivänvalo. Aamunsarastus väreilee kissankelloilla ja perhosten siivillä, se liekehtii helmeilevän meren pinnalla, missä delfiinit ja lentokalat leikkivät vedenkalvossa ja korallit ja levät elävät hiljaista elämäänsä alhaalla syvyydessä − − − Ja koko tämä valomaailma nähdään ja kuvataan samalla viehättävällä ilolla, samalla lapsellisella naiivisuudella ja tuoreudella.» Se on maailma vailla varjoja ja syntiä, kreikkalaisen jumalmaailman kaltainen.
Useissa Minoksen palatsin saleissa on seinien alaosa ollut koristettu alabasterilevyillä kuten assyrialaisissa palatseissa, jotka rakennettiin monta sataa vuotta myöhemmin.
Linnassa oli tarkoin otettu huomioon myöskin terveydenhoidon vaatimukset. Rakennuksessa oli viemärijohtoverkko, joka todistaa silloisen rakennustaidon korkeata kantaa verrattuna esim. keskiaikaiseen. Suuremmat viemärijohdot olivat miehenkorkuisia ja huolellisesti kivestä rakennettuja, ahtaammat olivat poltetusta savesta tehtyjä putkia, jotka oli rakennettu siten, että toisen putken kapea pää voitiin työntää toisen putken avaramman pään sisälle.
Vanhimmat kreettalaiset löydöt palautuvat kauas kivikauteen, jonka arvellaan siellä päättyneen kolmannella vuosituhannella e.Kr. Sitä seurasi kuparikausi ja sen jälkeen pronssikausi, jota kesti noin vuoden 1200 vaiheille e.Kr.[14]
Kreettalainen sivistys kohosi korkeimpaan loistoonsa noin 2000—1400:n vaiheilla e.Kr. Ajanjakson alkua merkitsee Knossoksen uljaan palatsin rakentaminen. Kaksi muutakin palatsia on kaivettu esiin Kreetan etelärannikolla. Leveä ajotie yhdisti ne Knossokseen. Useista paikoista Kreetan itäosassa on sitäpaitsi löydetty linnojen, kaupunkimaisten yhteiskuntien, kylien ja hautausmaiden raunioita. Kreettalaiset palatsit osoittavat, että täälläkin, kuten Egyptissä ja Babyloniassa, mahtavat hallitsijat ovat tukeneet sivistystä. Mutta merikulttuuri ei ole yhtä kestävää kuin tuollaisten maiden sivistys; kuten muuan kirjailija sanoo, sillä ei ole »lihavaa peltomaata vankkana perustuksenaan, vaan sen täytyy rakentaa petollisen meren ja vaihtelevien kauppasuhteiden varaan,» Sillä on myöskin laineiden levottomuutta veressään. Uskomattoman nopeasti se kasvaa ihmeteltävän korkeaksi, mutta vajoaa yhtä nopeasti unhoituksen mereen.
* * * * *
Kreettalais-mykeneläisen sivistysmaailman piirissä tehdyistä löydöistä ovat erikoisen mielenkiintoisia ne, jotka koskevat uskontoa, sillä ne johtavat meidät historiallisen ajan kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen juurille. On näet tuskin mitään inhimillisen elämän alaa, missä perimätieto osoittautuisi niin sitkeäksi kuin uskonnossa. Monet mykeneläiset jumalanpalveluspaikat olivat jatkuvasti käytännössä myöskin historiallisena aikana. Ateenan Akropoliilla, joka oli kaupungin tärkein pyhäkkö, voidaan uhri- ja temppelilahjojen kerrostumia seurata keskeytymättä aina mykeneläiseen aikaan asti. Nykyjään ollaan myös selvillä siitä, että kreikkalaisten uskonnon monet piirteet ovat jätteitä kreettalais-mykeneläiseltä ajalta. Mutta aihe on vaikea eikä vielä läheskään perinpohjaisesti tutkittu. Se mitä tiedetään, viittaa kuitenkin siihen, että kreettalaiset tälläkin alalla ovat olleet sivistyksen välittäjiä itä- ja länsimaiden välillä, että he ovat vastaanottaneet uskonnollisia käsityksiä ja tapoja sekä Egyptistä että Aasiasta, muovailleet niitä omalla erikoisella tavallaan ja jättäneet useita niistä perinnöksi helleeneille. Kreetassa voidaan seurata helleenien uskontoa taaksepäin fetishiasteelle saakka, jolloin pidettiin pyhänä eräitä eläimiä, puukuvioita ja omituisen muotoisia kiviä. Ateenan Akropoliilla oli historiallisena aikana pyhä öljypuu, joka kaikesta päättäen oli niin vanha, että se oli peräisin mykeneläiseltä ajalta.
Jumalia palveltiin kreettalaisena aikana alkujaan luolissa ja vuorenhuipuilla. Vuorten kukkulat ja taivas ovat vanhastaan olleet yhteydessä toistensa kanssa. Myöhemmin kreettalaiset rakensivat pyhäkköjä uhritoimituksia ja muita uskonnollisia menoja varten.
Kreetalaisissa muinaislöydöissä esiintyy runsaasti kuvia uhrikohtauksista, jotka ilmeisesti muistuttavat Homeroksen laulujen kuvauksia, Kreettalais-mykeneläisen ajan muinaislöydöissä tavataan usein kaksiteräisen kirveen kuva. Tämä ase oli näet Kreetassa uskonnollinen symboli aivan kuin kristinuskon risti ja islamin puolikuu. On olemassa eri mielipiteitä siitä, onko tämä kirves ollut jonkun määrätyn jumaluusolennon, esim. ukkosen ja salaman jumalan symboli vai onko sen uskonnollinen merkitys johtunut siitä, että sitä on käytetty uhrattaessa. Knossoksessa oli erikoinen kappeli, jonka symbolina oli kaksiteräinen kirves Kaksiteräisen kirveen vanhin tunnettu nimitys on »labrys», ja Labyrintin arvellaan saaneen nimensä siitä, että rakennuksessa oli huone, jossa palveltiin labrysta.
* * * * *
Kreetan suuruudenaikana tuli kirjoitustaito yleiseksi saarella. Knossoksesta on löydetty arkisto, jossa on enemmän kuin 1500 savitaulua. Runsaasti piirtokirjoituksia on myös saviastioissa ja erään palatsin seinissä Kreetan etelärannikolla. Kreettalaiset kirjoittivat ensin jonkinlaisilla hieroglyfintapaisilla kuvioilla, sittemmin merkeillä, jotka muistuttavat syyrialaisia kirjaimia; mutta molemmat lajit ovat valitettavasti vieläkin arvoituksena kielitieteilijöille, huolimatta siitä, että he vuosisadan vaihteesta saakka ovat yrittäneet selittää niitä. Arvoituksen ratkaisemista helpottaisi jokin kaksikielinen kirjoitus tai sanaluettelo.
Mihin rotuun kreettalaisen sivistyksen ihmiset ovat kuuluneet? Siihen kysymykseen ei voida varmasti vastata.[15] Se vain on selvää, että he eivät olleet indoeurooppalaisia. Vanhojen kreettalaisten syntyperän arvoituksen avain on luultavasti Knossoksen palatsin arkistossa. Kreetta odottaa Champollioniaan.
Kirjallisuutta:
Arthur J. Evans, The palace of Minos at Knossos. I.
Helmuth Th. Bossert, Alt-Kreta. Kunst und Handwerk in Griechenland… während der Broncezeit.
Ronald M. Burrows, The discoveries in Crete. (Laaja kirjallisuusluettelo.)
L.P. Lagrange, La Crēte ancienne.
Oscar Montelius, Konung Minos' palats (Nordisk tidskrift 1905).
Oscar Montelius, Málningskonsten i Grekland ett årtusende före Perikles
(Nordisk tidskrift 1920).
Oscar Montelius, Kretensisk skulptur före Moses tid (Nordisk tidskrift 1921).
MYKENELÄINEN SIVISTYS.
Onnistuneilla kaivauksillaan, joita suoritti Troiassa Vähässä-Aasiassa ja Mykenessä sekä sen läheisyydessä olevassa Tirynsissä Peloponnesoksella, Heinrich Schliemann on herättänyt kuolleista kokonaisen sivistyskauden Schliemann syntyi vuonna 1822 Mecklenburgissa, missä hänen isänsä oli pappina. Kuullessaan isänsä kertovan Troian sodasta hän jo pienenä poikana innostui niin, että hänen suurin toivomuksensa siitä ajasta alkaen oli päästä näiden tarujen tapahtumapaikoille tutkimaan, oliko muinaisesta loistosta enää mitään jäljellä.
Mutta koti oli köyhä, eikä poika mitenkään voinut saada toivomaansa tieteellistä sivistystä. Sen sijaan hänen oli pakko ruveta kauppa-apulaiseksi pieneen sekatavarakauppaan. Hänen Troian haaveensa eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Ja vihdoin kävikin niin ihmeellisesti, että hän näki niiden toteutuvan. Muutaman vuoden kuluttua hän sai paikan suuressa liikeyrityksessä, edistyi työssään ja saattoi 25-vuotiaana perustaa Pietariin oman kauppaliikkeen, joka teki loistavia kauppoja. Schliemannista tuli rikas mies ja hän voi nyt antautua muinaisuuden harrastukseensa.
Suuren tehtävänsä innoittamana hän alkoi syksyllä 1871 suorittaa kaivauksia Hissarlikin kummussa Vähän-Aasian uloimmassa luoteiskolkassa, missä hän arveli sijainneen vanhan Troian, josta Homeros on laulanut. Parhaimpana työtoverinaan hänellä oli vaimonsa, kreikatar, joka yhtyi puolisonsa uhrautuvaan innostukseen.
Schliemann oli tosin vain arkeologian harrastelija, ja siksipä hänen työskentelytavassaan alussa olikin tieteelliseltä kannalta paljon toivomisen varaa. Pahaksi onneksi kaivauksia suoritettiin varsin epäjärjestelmällisesti. Schliemann antoi umpimähkään kaivaa syviä rotkoja sinne tänne rauniokumpuun ja hävitti täten monin paikoin kaiken yhteyden eri kaupunkikerrosten välillä.
Onneksi Schliemann myöhemmin sai verrattoman arvokkaan avustajan maanmiehestään arkkitehti Dörpfeldistä. Scliemannin kuoltua Dörpfeld jatkoi kaivauksia yhdessä muitten tiedemiesten kanssa.
Kreikkalaisten ja turkkilaisten työmiesten avulla[16] Schliemann Hissarlikissa puhkaisi kaivauksillaan kokonaista yhdeksän raunioitunutta n.s. kaupunkia, s.o. oikeastaan linnoja niihin liittyvine kylineen, jotka olivat syntyneet päällekkäin toistensa raunioille. Ylimmäinen oli roomalaisten perustama. Se oli tuhoutunut, jollei aikaisemmin, niin turkkilaisten hyökätessä maahan noin vuonna 1300. Rauniokaupungit sijaitsivat 35 metrin korkuisella kukkulalla, jonka korkeutta sille kasaantuneet asutuskerrokset olivat lisänneet kokonaista 10 metriä.
Toisessa näistä »kaupungeista» Schliemann luuli löytäneensä Troian rauniot. Toisena kaivaus vuonna hän löysi tästä asutuskerroksesta komean varaston talouskaluja sekä kultaisia, hopeisia ja vaskisia koruja.[17] Otaksumansa Priamoksen linnan raunioilla hän äkkiä huomasi paksun muurin juurella omituisen kupariesineen ja kauempana hän oli näkevinään kullan kimaltelua. Luovutamme nyt hänelle itselleen puheenvuoron. »Jos tahdoin», hän sanoo, »pelastaa tämän arvokkaan löydön tieteelle, oli välttämättömästi mitä suurimmalla kiireellä ja kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen turvattava se työmiesteni uteliaisuudelta. Sentähden annoin heti julistaa aamiaisloman. Väkeni syödessä ja levätessä kaivoin suurella veitsellä aarteen irti kivikovaksi jähmettyneestä kalkkisorakerroksesta, johon nuo kallisarvoiset esineet olivat vajonneet. Se oli erittäin rasittavaa ja sitäpaitsi hengenvaarallista työtä, sillä suuri muuri, jonka alle minun oli ryömittävä työskennellessäni, uhkasi joka hetki luhistua päälleni. Mutta nähdessäni kaikki nämä verrattoman arvokkaat arkeologiset aarteet tulin uhkarohkeaksi, jopa sokeaksi vaaran suhteen. Kuitenkaan en olisi onnistunut saamaan aarretta turvaan, ellei vaimoni olisi auttanut minua. Hän seisoi koko ajan vieressäni valmiina ottamaan kunkin kalleuksista shaaliinsa sitä mukaa kuin ne tulivat esille ja kantamaan ne pois.» Siinä oli raskaita kultapikareita, suuria hopeakannuja ja kultaisia otsaripoja, rannerenkaita ja kaulaketjuja tuhansista yhteenliitetyistä kultalevyistä.[18] Niin paljon kultaa ja hopeaa oli vain tämän maan mahtava hallitsija voinut omistaa.
Onnellinen löytäjä luuli nyt koskettelevansa käsillään Homeroksen laulujen ylistämiä kalleuksia. Priamos kuninkaan aarteet olivat hänen — hän riemuitsi, ja sitä hän ylen onnellisena julisti kaikelle maailmalle. Rohkea nuoruudenunelma on tuskin milloinkaan niin loistavasti toteutunut. — Onnellinen löytäjä lahjoitti »Priamoksen aarteen» Berliinin esihistorialliselle museolle, jonka suurimpana ylpeytenä se yhä edelleenkin on.
Se »kaupunki», jossa Schliemann teki suuren löytönsä, on kuitenkin varmasti paljon vanhempi kuin Homeroksen Troia — sen on täytynyt olla asuttu jo 3:nnella vuosituhannella e.Kr. ja se kuuluu siis aikaan, jolta muuten tunnemme vain varsin mitättömiä muinaisjäännöksiä tässä maanosassa. Se Troia sitävastoin, jonka kreikkalaiset kerran piirittivät ja hävittivät noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme on osoittautunut olevan kuudes alhaaltapäin laskettuna Hissarlikin kummulle perustetuista »kaupungeista». Mutta tämän kaupungin Schliemann oli suureksi osaksi tahtomattaan hävittänyt. Koettaessaan innokkaasti kaivaa esiin juuri Homeroksen Troiaa hän ei ollut malttanut pysähtyä ennenkuin vasta n.s. toisessa kaupungissa. Vasta vuonna 1890, vähää ennen Schliemannin kuolemaa, tuli esille kuudennen kaupunkikerrostuman ensimmäinen rakennus, josta löytyi mykeneläisen ajan maljakoita. Mitään sellaisia ei oltu löydetty alemmista kerroksista. Nyt kaivettiin esiin osia Homeroksen laulamasta Ilionin kuninkaanlinnasta, jossa oli ympärysmuurit ja vankat tornit.[19] Linnassa oli myös useita kaivoja, joista asukkaat saivat vettä. Tämän kerroksen rakennukset eroavat rauniokumpujen kaikista muista rakennuksista vankkuutensa ja mittasuhteittensa jykevyyden puolesta.
Viholliset ja tulipalot ovat perustuksia myöten hävittäneet komean linnan. Paremmin on 4—5 metrin paksuinen ympärysmuuri valtavine lohkareineen vastustanut hävitystä. Pronssista tai jaloista metalleista tehtyjen esineiden silmäänpistävä niukkuus kuudennessa kaupungissa — etenkin verrattuna toiseen kaupunkiin alhaalta lukien — viittaa siihen, että viholliset ovat perinpohjaisesti ryöstäneet kaupungin.
Kahdestakin seikasta voi huomata, että Homeroksen Troia oli jo kauan ollut olemassa, ennenkuin kreikkalaiset sen hävittivät: osaksi siitä, että kaikki maanpäälliset linnan muurirakennukset sen kukoistuskaudelta ovat vahvasti rapautuneet, osaksi siitä, että samoihin aikoihin, maa monin paikoin eri rakennusten välissä on kerrostumien vaikutuksesta runsaasti kohonnut.
Suotuisa asema selittää sen, että paikalle, jonka nimenä nykyjään on Hissarlik, on eri aikoina voinut kasvaa rikkaita ja mahtavia kaupunkeja. Troia oli Mustanmeren ja sen viljavien rantamaiden avain. Varmaankin tämä kadehdittava valta-asema oli kauan ollut kreikkalaisille silmätikkuna, kun he päättivät tuhota kaupungin. Sopiva aika oli tullut, kun suuri osa kreikkalaisia heimoja oli liittynyt yhteen mykeneläisen kuninkaan hallittaviksi. Hän kutsui silloin koolle vasallinsa laivoineen ja miehistöineen ja lähti sotaretkelle Troiaa vastaan noin 1.200 laivan suuruisella laivastolla. Sotaa käytiin itse asiassa Hellespontoksen herruudesta, vaikka sen aiheeksi on tarinoissa tullut kauniin Helenan ryöstö. Kreikkalaisilla oli varmaankin houkuttelevana päämääränään esteetön pääsy rikkaaseen seikkailujen maahan Mustanmeren rannalle. Sotaa kesti kymmenen vuotta, kunnes Troia valloitettiin, ja sekin onnistui vain viekkauden avulla. Ainakin perimätieto kertoo niin.
* * * * *
Vuonna 1876 Schliemann siirtyi Mykeneen ja Tirynsiin suorittamaan kaivauksia. Iloissaan siitä, että oli löytänyt kuningas Priamoksen linnan kaikkine rikkauksineen hän toivoi nyt löytävänsä kätkettyjä aarteita myöskin Troian kuninkaan voimakkaimman vihollisen linnasta, Agamemnonin »kultaisesta Mykenestä», kuten sitä tavallisesti nimitetään Homeroksen lauluissa. Muinaisesta »kaupungista» on nykyjään tullut ruskea rauniokasa alastomien vuorten keskelle.
Kreikan vanhoihin kaupunkeihin kuului tavallisesti korkealla sijaitseva »yläkaupunki», akropolis, johon vihollisen oli vaikea päästä ja joka lisäksi oli suojattu muureilla, ja akropoliin juurella sijaitseva »alakaupunki». Yläkaupungissa asui kuningas virkamiehineen, hoveineen ja palvelijoineen lujassa linnassa. Sota-aikoina myöskin alakaupungin väestö vetäytyi akropoliin suojelevien muurien sisäpuolelle. Mykenen yläkaupungissa oli aittarakennuksia, jonne voitiin koota varastoja rauhattomia aikoja varten, ja valtavat kallionontelot voitiin silloin täyttää vedellä piiritettyjen tarpeiksi. — Kuten kreettalaisissa palatseissa oli myös Mykenen linnassa hyvät viemärijohdot.
Kallion korkeimmalla huipulla sijaitsevasta linnastaan Agamemnonilla, Mykenen kuuluisalla kuninkaalla, oli komea näköala yli koko valtakuntansa. »Mitään kokousta ei voitu pitää hänen näkemättään», sanoo eräs tämän ajan historian tuntija. »Kotkan tavoin hän voi tähystellä ja iskeä maahan, milloin jotakin tapahtui, joka ei häntä miellyttänyt», ja vihollisen lähestyessä hän sai heti merkin miehiltä, jotka vartioivat niiden kahden vuoren huipuilla, jotka olivat Mykenen akropoliin kummallakin puolella. »Väkevänä kuin jumala tämä hallitsija asui linnassaan kuuliaiset tasangot jalkojensa juuressa, ja kautta koko Hellaan hänellä oli alikuninkaita, jotka olivat valmiina lähtemään liikkeelle hänen käskystään.»
Alakaupungin alueella tehdyistä löydöistä ovat mielenkiintoisimpia valtavat kekomaiset kupuhaudat, jotka ovat ominaisia mykeneläiselle sivistyskaudelle. Suurinta niistä Schliemann luuli Agamemnonin haudaksi. Löytäjän tullessa Mykeneen se kuitenkin oli jo aikoja sitten ryöstetty tyhjäksi. Mutta hautojen ja rakennusten raunioista yläkaupungin alueelta hän löysi joukoittain aseita ja koruja, jotka oli tehty pronssista, hopeasta, kullasta ja norsunluusta. »Kultainen Mykene» ei siis ollut mikään tyhjä sana, vaan todellisuus vastasi sitä kirjaimellisesti! Muutamat vainajat oli suorastaan haudattu kultaan. Siellä oli niin runsaasti tätä jaloa metallia, että jo sen arvo sinänsä olisi riittänyt peittämään kaivauskustannukset. Merkillisimpiä hautalöytöjä ovat ohuesta pakotetusta kullasta tehdyt naamiot, jotka muistuttavat egyptiläisiä kuolinnaamioita.
Jälleen Schliemann oli avannut uuden maailman historialle ja taiteelle.[20] Mykeneläiset löytönsä Schliemann lahjoitti Ateenan kansallismuseolle.[21]
Kultaiseen Mykeneen kertyneet aarteet eivät kylläkään olleet rauhallisen kaupan hedelmiä, vaan sotasaalista merentakaisilta retkiltä, joita silloin tehtiin etenkin kukoistavaan Kreettaan. Monet Agamemnonin kaupungista löydetyistä kalleuksista ovat ilmeisesti kotoisin Minoksen saarelta. Sikäläiset kaupungit ja palatsit suorastaan houkuttelivat ryöstäjiä, sillä päinvastoin kuin Mykenessä ne olivat linnoittamattomia. Luottaen laivastoonsa Kreetan hallitsija ei varmaan ollut ajatellutkaan mitään vakinaista maanpuolustusta.
Schliemannin ajoista tietomme mykeneläisestä sivistyksestä ovat laajentuneet tavalla, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen aloittaessaan kaivauksensa Mykenessä. Samaan tyyppiin kuuluvia muinaisesineitä on näet tavattu lukuisista muista paikoista Kreikan mantereelta sekä itäisen Välimeren syvänteen saarilta. Samalta kaudelta on myös, kuten sanottu, kuudes niistä kaupungeista, joita Hissarlikissa suoritetut kaivaukset ovat saattaneet päivänvaloon.
Miten tämä sivistys on syntynyt? Ilmeisesti Kreetasta saatujen vaikutusten nojalla, joita on tullut sekä sotaista että rauhallista tietä Mykeneläisen sivistyksen omanneena kansana pidetään joonialaisia, sitä helleenien heimoa, joka ensimmäisenä saapui nykyiseen Kreikkaan ja asettui sinne asumaan. Heitä seurasivat myöhemmin helleenien molemmat muut pääheimot: ensin akhaialais-aiolialaiset, sitten doorilaiset. Näiden indo-eurooppalaisten heimojen tunkeutuminen Balkanin niemimaalle kuuluu yhtenä näytöksenä suureen kansainvaellusnäytelmään, joka täyttää suuren osan toista vuosituhatta ennen meidän ajanlaskuamme. Helleenien vaellus nykyiseen Kreikkaan oli näistä kansojen siirtymisistä meidän sivistyksellemme tärkein. Erään teorian mukaan he tulivat Mustanmeren pohjois- ja itäpuolella olevilta aroilta erottuaan lähisukuisia kieliä puhuvista kansoista, jotka siirtyivät länteen- ja itäänpäin.
Kreikan pääheimoista olivat, kuten sanottu, joonialaiset ensimmäisinä lähteneet liikkeelle. He olivat puheenaolevana aikana — toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. — ehtineet tunkeutua Balkanin niemimaan halki Aigeianmeren lauhkeampaan ilmastoon. He tuntuvat aloittaneen elämänsä täällä merirosvoina ja ahdistivat ryöstöillään sekä Kreettaa että muita saaria. Helleenien ensimmäinen osuus länsimaisessa sivistyksessä ei siis ollut rakentavaa, vaan hävittävää laatua. Mutta vähitellen tulokkaiden ja muiden aigeialaisten kansojen välinen yhteys muuttui rauhallisemmaksi, ja joonialaiset alkoivat omaksua sivistystä, jonka kanssa olivat tulleet kosketuksiin, mikäli se oli heidän oman luonteenlaatunsa mukaista. Näin syntyi sivistys, jota nyt nimitämme mykeneläiseksi.
Vaikka joonialaiset siis olivat olleet kreettalaisten oppilaita, n.s. mykeneläisen sivistyksen luomuksilla on kuitenkin oma luonteensa, joka selvästi erottaa ne kreettalaisista sivistysesineistä. Rakennustyylille on erikoisen ominaista mieltymys jykevään suuruuteen, joka on vastakohtana sirolle, lopulta miltei liikahienostuneelle kreetalaiselle sivistykselle. Tämä makusuunta ilmenee muun muassa Mykenen linnanmuureissa, jotka on rakennettu mahtavista kivilohkareista. Myöhemmät sukupolvet eivät voineet kuvitella näitä jättiläisrakennuksia ihmiskätten aikaansaamiksi, vaan luulivat niiden rakentajien olleen kyklooppeja[22], eräänlaisia jättiläisiä, joilla oli yksi ainoa silmä keskellä otsaa, ja nimittivät siitä syystä rakennustyyliä kyklooppiseksi.
Myöskin itse huoneiden ryhmityksen suhteen Mykenen kuninkaanlinnan rakenne eroaa kreettalaisesta palatsista. Edellisen muodosti rykelmä, taloja, joista kussakin oli vain yksi suuri päähuone, jonka keskellä oli lämmittävä liesi, ja yksi tai kaksi pienempää kamaria. Kreettalaisen palatsin huoneet sitävastoin olivat ryhmittyneet keskellä, sijaitsevan suuren, avoimen ja valoisan hallin ympärille. Kun täällä kaikin tavoin pyrittiin hankkimaan huoneisiin ilmaa ja viileyttä, niin mykeneläinen rakennustapa taas, jossa liesi loi talon keskipisteenä, ennen kaikkea otti huomioon lämmön. Lämpimän etelän ja kylmän pohjolan kodikkuuden tarpeet ovat tässä vastakkain. Kreikkalaiset ovat todennäköisesti tuoneet rakennustyyppinsä mukanaan vanhasta pohjoisesta kotimaastaan ja säilyttäneet sen eteläisemmissäkin seuduissa, missä liesi tosiaankin saattoi olla tarpeen suurena osana vuotta, varsinkin ennenkuin maahan muuttaneet olivat ennättäneet tottua kuumuuden ja kylmyyden jyrkkään vaihteluun etelässä.
Mykeneläinen rakennustaide on, kuten sanottu, luonteeltaan toisenlaista kuin kreettalainen. Sitävastoin näitä sivistysmuotoja edustavan saviteollisuuden tuotteet ovat enemmän sukua toisilleen. Onkin ilmeistä, että kreettalainen taide kuten yleensä kreettalainen sivistys Kreetan suuruudenaikana on huomattavassa määrässä ollut mykeneläisen taiteen esikuvana.[23]
Mykeneläisistä haudoista löydettyjen ihanien kultasepäntuotteiden suhteen ollaan nykyjään varmoja siitä, että ainakaan useimmat niistä eivät voi olla mykeneläisten käsityöläistaiteilijain työtä, vaan niiden täytyy olla kreettalaista alkuperää. Mykeneläinen kuvanveistotaide, sellaisena kuin se näihin aikoihin esiintyy ruhtinasten hautakivissä, on niin alkeellisella asteella, ettei sitä voi edes mainita itse haudoista löydettyjen taide-esineiden yhteydessä. Nämä kohokuvat, jotka esittävät kuninkaita seisomassa sotavaunuissaan, tuntuvat lapsellisen kömpelöiltä yrityksiltä silloisten kreettalaisten taideteosten rinnalla. Ne muistuttavat enemmän heettiläistä kuvanveistotaidetta. Kenties tämän ja mykeneläisen taidelajin välillä on olemassa yhteyttä?[24]
Korkeampaa astetta mykeneläisen taiteen kehityksessä edustaa Mykenen kuninkaanlinnan muurin pääportti, n.s. leijonaportti, joka on saanut nimensä siitä, että sen yläosan koristeena on kahta pystyssä seisovaa leijonaa esittävä kohokuva. Tässä tapaamme todella monumentaalisen veistoksen, joka ennustaa suuren kreikkalaisen taiteen voimaa ja ilmeikkyyttä.
Mykeneläisen sivistyskauden mieltymystä suureen ja jykevään osoittavat myös erikoisesti suuret mehiläiskeon muotoiset kupuhaudat. Suurin niistä, jota Schliemann nimitti Agamemnonin haudaksi, on yli 15 metriä korkea.
Mykeneläinen sivistys on erikoisen mielenkiintoista senvuoksi, että tämän kauden muinaislöydöt ovat ikäänkuin kuvia Homeroksen laulujen ajan elämästä. Nykyjään huomaamme Homeroksen kuvaamien aseiden, varsinkin komeiden kilpien, muistuttavan mykeneläisen ajan taidetaontaa. Ja muuan Mykenestä löydetty taideteos on kuin suoranainen kuva Homeroksen mainitsemasta Nestorin maljasta, jonka kädensijoja koristivat nokkivat kyyhkyset.
Niin kauan kuin kreettalaiset kirjoitusmerkit vielä ovat meille arvoituksena, ei aigeialaisesta sivistyksestä ole muuta perimätietoa kuin myöhemmiltä ajoilta peräisin olevat Homeroksen laulut ja osittain myös Hesiodoksen runot. Sekä Homerosta että Hesiodosta on kuitenkin sivistyshistoriallisina lähteinä käytettävä varovasti. Siihen aikaan, jolloin Homeroksen laulut sepitettiin, sivistys näet ei enää ollut aigeialaista, vaan se oli muuttumassa nuoremmaksi sivistysmuodoksi, kreikkalaiseksi tai helleeniseksi. Homeroksen runot ovat siis vaihekaudelta. Iliaassa ja Odysseiassa on paljon luonnonmukaisia kuvauksia muinaisaigeialaisista oloista, vaikka runoteosten toisissa osissa kuvataan siihen aikaan vallinneita sivistysoloja, jolloin laulut sepitettiin. Niinpä Homeroksen vanhojen laulujen sankarit olivat aina aseistetut »julmalla kuparilla», vaikka rauta oli yleisesti käytännössä laulujen syntymäaikoina. Homeroksen lauluissa ei siis esiinny mitään yhtenäistä sivistystä, kuten ennen luultiin. Vanhempien ja nuorempien sivistysasteiden erotteleminen näissä runoissa on tehtävä, jossa kielentutkijat ja kirjallisuushistorioitsijat tarvitsevat avukseen lapion, »vaatimattoman, mutta rehellisen lapion». Mutta on hidasta työtä ryhtyä penkomaan klassillisen maaperän mahtavia maakerroksia, jotka uskollisesti ovat säilyttäneet muinaismuistonsa tutkijalle.
* * * * *
Mykeneläisellä sivistysalueella suoritetuista kaivauksista on erikoisesti kaksi kiinnostanut ruotsalaisia, nimittäin kaivaustyöt, joihin aivan viime aikoina on ryhdytty Asinessa ja Dendrassa. Siellä näet ruotsalaiset arkeologit ovat työskennelleet Ruotsin varoilla. Asinen kaivausten aloitteentekijä on kruununprinssi Gustaf Adolf.
Jo Heinrich Schliemann oli kiinnittänyt huomionsa Asineen, joka on vain peninkulman päässä Tirynsistä, mutta hän ei koskaan ehtinyt suorittaa siellä kaivaustöitä — onneksi, on sanottava, vaikka ihailemmekin hänen tutkimustensa tuloksia, sillä hänen aikaansaannostensa tieteellisellä arvolla ja meidän päiviemme nykyaikaisesti koulutetun arkeologin työllä on suuri ero.
Kreikanmatkalla vuonna 1920 Ruotsin kruununprinssin mieleen johtui ajatus, että myöskin ruotsalaisten pitäisi ottaa osaa nykyisiin kaivaustöihin klassillisella maaperällä, ja niin hän hankki Kreikan hallitukselta ruotsalaisille arkeologeille luvan kaivaa Asinessa. Hallituksen, tieteellisten laitosten ja yksityisten kotimaisten lahjoittajien myöntämistä määrärahoista kertyi tarvittavat rahavarat, ja keväällä 1922 tämä ainoalaatuinen ruotsalainen yritys voitiin panna täytäntöön. Kruununprinssi otti itse jonkin aikaa osaa kaivauksiin, joita jatkettiin vuosina 1924 ja 1926 [25] noin kolmenkymmenen työmiehen avulla.
Muinainen Asine sijaitsi Välimereen pistävällä kallioisella niemellä. Vielä tänä päivänä kallion harjalla on valtavia raunioita, ja seudun kansa nimittää sitä »linnaksi». Kreikkalaisten kaupunkien ikivanhan rakennustavan mukaisesti Asinessa myöskin oli »yläkaupunki», jonka keskuksena oli luja, suojeleva linna, sekä »alakaupunki» akropoliin juurella. Maassa hajallaan olevat saviastioiden sirpaleet todistivat kaikkialla Asinen alueella muinaisesta asutuksesta. Kaivauksien tulokset ovat myös vahvistaneet nämä ensi vaikutelmat oikeiksi. Sekä asuinrakennusten että hautojen jätteitä on kaivettu esiin. Myöskin on löydetty runsaasti kauniita hajallisia esineitä, varsinkin saviteoksia,[26] mutta myöskin pronssisia ja hopeisia pieniä veistokuvia, astioita ja aseita sekä kullasta, puolijalokivistä, norsunluusta, meripihkasta ja lasista valmistettuja koruja.[27]
Arkeologien työn avulla on saatu tosin katkelmallisia, mutta kuitenkin hämmästyttävän hyviä tietoja Asinen vaiheista pronssikauden alun ja muinaisajan lopun välisinä vuosituhansina. Huomattavimpia ovat ne löydöt, jotka ovat peräisin mykeneläisen sivistyskauden edelliseltä ajalta. Kreikasta on tosin useista muistakin paikoista löydetty vanhimman pronssikauden esineitä, mutta vain harvoissa paikoissa on voitu tämän ajan asuinpaikkoja ja hautoja perinpohjaisesti ja järjestelmällisen tieteellisesti tutkia. Sentähden Asinen löytökerrostumat ovat aivan erikoisen mielenkiintoisia ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne ovat tavattoman runsassisältöisiä. Huomattavia tuloksia on jo saavutettu kaivamalla ohuita kerroksia, joiden multa on aina seulottu. Näiden kaivausten lopputuloksesta on kuitenkin vielä liian aikaista puhua. Se selviää vasta, kun vuosikausia on harjoitettu löytöjen vertailevaa tutkimusta. Muun muassa toivotaan, että mittaamalla ja tutkimalla talteenotettuja pääkalloja päästäisiin ainakin lähemmäksi esihistoriallisten maahanmuuttoprobleemain ratkaisua: johtuvatko Kreikan sivistyksen erilaiset esihistorialliset vaiheet todellakin kansainvaelluksista, ja mistä uudet asukkaat siinä tapauksessa ovat tulleet.
Asinen löydöt ovat vahvistaneet väitteen, että Kreikan mantereen ja saarten välillä on vallinnut vilkas yhteys jo ennen mykeneläistä aikakautta. Kiviset sinetit ja saviset sinetinpainamat ovat uusia todistuksia yhteydestä Kreetan kanssa, jonka saviastialöydöt saattavat todennäköiseksi, ja joukko pieniä obsidiaaniesineitä viittaa aikaisin alkaneeseen ja kauan jatkuneeseen yhteyteen Meloksen kanssa.
* * * * *
Keväällä 1926 löydettiin Dendrassa Asinen lähellä luhistunut kupuhauta. Paikallinen kreikkalainen muinaistutkija, joka innokkaasti oli seurannut Asinen kaivauksia, tarjosi ruotsalaiselle retkikunnalle tilaisuuden tutkia uutta löytöä. Kun kaivaustyöt Asinessa olivat päättyneet, siirtyikin osa ruotsalaisista arkeologeista Dendraan.
Täällä alkoi nyt kesähelteessä hikinen raivaustyö. Hauta oli pahoin turmeltunut. Kupu oli luhistunut, ja ympäröivää peltoa raivattaessa oli kuoppaan heitetty kiviröykkiö. Suurta päänvaivaa tuotti kysymys, oliko haudassa käynyt ryöstäjiä ennen sen luhistumista. Ei juuri ollut todennäköistä, että se olisi niiltä säästynyt, sillä useimmat aikaisemmin löydetyt kupuhaudat olivat jo muinaisaikana ryöstetyt.
Läheltä Sparttaa oli löydetty tuollaisten hautojen arvokkaimmat muinaisesineet, kuuluisat Vaphion kultaiset pikarit. Kuvitelkaa löytäjäin hämmästystä, kun he kaivauduttuaan melkein miehen korkuisen savikerrostuman läpi, tapasivat haudan pohjalta kalliopaasien alta nuoren naisen luurangon, joka oli loistavasti koristettu kaulaketjulla, kultaruusukkeilla ja muilla koristeilla!
Ja pian tehtiin vieläkin rikkaampia löytöjä. Eräällä toisella naisenluurangolla oli ruumiin ja oikean käsivarren välissä kultainen, ulkopuolin hopealla silattu malja, jonka hopeisessa ulkopinnassa oli kultaisia ja pronssisia häränpäitä. Tämänkin loistokappaleen voitti kuitenkin vielä kultamalja, joka oli erään miehen luurangon rinnalla. Sen kohokuvissa on kuvattu elämää meren syvyyksissä. Tässä tapaamme kreettalaisen taiteen mieliaiheen: korallien ja näkinkenkien välissä temmeltäviä delfiinejä, ympärillään kiemuralonkeroisia mustekaloja. Tämä koru on kreettalaisen taiteen loistotuote, jonka voittavat vain Vaphion pikarit. Maljassa oli sormuksia ja kalliita kiviä. Sitä paitsi tavattiin niin paljon koruja ja kultakoristeisia pronssiaseita, että Dendran löytöä täytyy pitää lajinsa suurimpana Schliemannin runsaskultaisten Mykenen kuninkaanhautojen löydön jälkeen. Kreettalais-mykeneläisen taiteen tuntemuksemme on Dendranlöydöstä saanut erittäin arvokkaan lisän.
Kreikan hallituksen v. 1922 antamalla luvalla on osa Asinenlöytöä jäävä
Ruotsin omaisuudeksi.
Kirjallisuutta:
Wilhelm Dörpfeld, Troja und Ilion.
Henry Schliemann, Troja.
Heinrich Schliemann, Mykene.
Heinrich Schliemann, Tiryns.
Carl Schuchardt, Schliemanns upptäckter i Troja, Tiryns, Mykene, Orchomenos och på Ithaka. Julius Centerwallin mukaillen suorittama käännös saksasta.
Heinrich Schliemanns Selbstbiographie, herausgegeben von Sophie
Schliemann.
Chrestos Tsountas and Irving Manatt, The mycenaean age.
Martin P:n Nilsson, Den stora folkvandringen i andra årtusendet f.Kr.
(Ymer 1912.)
Martin P:n Nilsson, Nyare forskningar till Greklands förhistoriska kultur. (Ymer 1918. Kirjallisuusviittein.)
Andrew Lång, World of Homer.
Otto Frödin et A. W. Persson, Rapport préliminaire sur les fouilles d'Asiné 1922—1924. (Kungl. humanistiska vetenskapssamfundets i Lund årsberättelse 1924—1925.)
A. W. Persson, Kungagraven i Dendré.