»Kleisthenes, kaukana sait lepokumpusi maan povell' oudon,
    aalloill' Eukseinon[92] pois sinut Moira[93] jo vei.
    Jälleensaapumisen makeutt' ei suotu sun maistaa,
     tervehtää Khios-saart' ei veden vyöttelemää.»

Paimenesta, jonka salama oli surmannut, piirrettiin seuraava hautakirjoitus:

    »Laskuss' illan paimeneton alas asteli lauma,
    lunta kun harjanteet nuort' oli valkeanaan.
    Voi, polo Terimakhos liki tammea ainian nukkuu:
     löi tuli taivaan, toi niin unen äkkiä tuon.»

Välistä hautakirjoitus sisältää kehoituksen itkemään manalle mennyttä tai viittauksen kaipaukseen, jonka vainaja on jättänyt jälkeensä.

Kuinka inhimillinen ja sydämeen käypä yksinkertaisuudessaan, hiljaisessa alistuvaisuudessaan onkaan seuraava Attikasta tavattu nuoren tytön hautasäkeistö:

    »Phrasiklea nimi mull', ikineitous kohtalo, suoneet
    Mun hääpäiväni ei valjeta taivahiset.»

Tai

    »Nuori Kleiotes on nukkuja tää, Menesaikimon poika.
    Itkeös hänt', ihanaa, jonka kuolema vei.»

Nuorukaisista ja tytöistä sanotaan piirtokirjoituksissa usein:

    »Ei ole vaikea kuolla — se on osa kaikkien; nuorna
    Kuolla on vaikea vain, luot' isän, luot' emon pois.»

Kaipauksen ja alistuvaisuuden kaihomieli ei kumminkaan ole ainoa lohdutus. Valoisampi on mieliala seuraavan tapaisessa jälkimuistelussa:

    »Hellien, armas maa, ota vanha Amyntikos helmaas,
     mielin muisleliainn maksaos vuosien työt.
    Uuras ol' istuttain hän oliiveja nuoria multaas,
    viinin versoja myös kaunona kasvelemaan.
     Siemenin sarkasi kylvi ja sai meheviksi ne, niille
    hän purot lähtehien ohjasi läikkymähän.
    Siis kevyt, lämmin luo kate harmajapään ohimoille,
     kumpu sa peitellös kukkasihin kevätkuun.»

Valoisa on seuraavanlaatuistenkin hautarunojen mieliala:

    »Khairestrate, papitar Demeterin, uinuvi tässä.
    Kons' eli, miehelleen rakas, kuoltua ain' ikävöity,
     sai pojat poikien nähdä ja onness' erkani täältä.»

    »Helodoros kuoli, ja puoliso, Diogeneia,
    hetkeä myöhemmin seurasi rakkaintaan.
    Yks' oli heill' elon tie, myös yhteinen lepo, haudan
     kuin häävuoteenkin, nauttia heill' ilonaan.»

Aurinkoinen oli helleenien maailma, ja hautaholveistakin ja hautakohokuvista kajahtaa elämän kauneus ja ihanuus.

* * * * *

Se lyriikka, josta tähän saakka on ollut puhe, oli aiolilaista ja joonialaista; mutta tätä runoutta oli doorilainenkin muoto, ja sillä oli, kuten kaikella doorilaisella, sparttalaisen hengen leima. Aiolilais-joonialainen lyriikka oli hyvin yksilöllistä ja subjektiivista; doorilainen oli — haluttaisi sanoa — valtiolyriikkaa. Aiolilais-joonialainen lyriikka ilmentyi lauluissa, doorilainen tanssin säestämissä kuoroissa Ja ne laulut, joita kuoro esitti, eivät tulkinneet yksilön tunteita, vaan valtion mielipiteitä ja käsitystä. Mutta kun valtio oli pieni siihen aikaan, niin voidaan tuota kuorolyriikkaa lähinnä verrata meidän päiviemme kotiseutulauluihin.

Musiikki, runous ja tanssi kuuluivat niin läheisesti yhteen näissä oratorioissa, kuten niitä myös voisimme nimittää, että meidän on vaikea ymmärtää niiden nauttimaa suosiota, kun tunnemme vain tekstejä, mutta emme musiikkia. Se on yksi niitä syitä, joiden vuoksi emme kykene täysin arvostamaan kuorolyriikan suurinta nimeä, thebalaista Pindarosta, niin suuresti kuin ihailemmekin hänen ajatustensa syvyyttä, hänen suurta siveellistä vakavuuttansa ja hänen kaiken suuren ja ylevän palvontaansa. Olemme tässä, kuten Schück niin sattuvasti sanoo, suunnilleen samassa asemassa kuin olisimme Wagneriin, jos meidän täytyisi arvostella häntä ainoastaan hänen oopperoidensa tekstin perustalla. Pindaroksen oma aika piti nimittäin kai hänen säveltämäänsä musiikkia ja tansseja yhtä suuressa arvossa kuin hänen runojansa.

Pindaroksen oikeudenmukaista arvostelua vaikeuttaa lisäksi vielä eräs toinen yhtä painava seikka: itse kieli. Ei siinä kyllin, että runoilija käyttää kernaasti vanhanaikaisia sanoja ja käänteitä ja luo itse uusia sävyltään vanhanaikaisia sanoja — hänen sanansa ovat siinä määrin täynnä viittauksia taruihin,[94] jotka ovat joutuneet unohduksiin tai joita enää vain osittain tunnemme, rohkeita kuvia ja muita vaikeatajuisia sanontatapoja, etteivät edes ne, jotka meidän aikanamme ovat syvimmin perehtyneet helleenien kieleen ja henkeen, ole yksimielisiä niiden tulkinnasta. Ajatukset ahdistavat toisiansa, risteyttävät toisiansa, keskeyttävät toisiansa, niin että hänen laulunsa ovat usein kuin labyrintti, josta voi olla hyvin vaikeata löytää ulospääsyä. Mutta sillä tavoin hän pitää kuulijaa alituisessa jännityksessä aina loppuun asti. Silloin vasta ilmenee, mihin kaikki nuo ajatussarjat pyrkivät. Runoilija sanoo itse, että sellainen runoilu on vaivalloista kuin vuorellenousu.

Rohkean kielenkäytön lisäksi tulee vielä, että Pindaroksen runoudesta nauttiminen suuressa määrin riippuu säkeiden rytmistä; mutta nykyaikainen kieli ei kykene kuvaamaan hänen säerakenteensa sointua eikä voimaa.

Melkein kaikki Pindaroksen säilyneet runot ovat kreikkalaisten kilpaleikkien voittajain ylistystä. Ne on tarkoitettu kuoron laulettaviksi juhlassa, joka vietettiin voittajan kunniaksi hänen kotikaupungissaan.

Näytteenä Pindaroksen runoudesta esitettäköön muutamia säkeistöjä laulusta, jolla hän ylisti Syrakusan tyrannin Hieronin Delphoin leikeissä vuonna 470 e.Kr. saavuttamaa voittoa kilpa-ajoissa. Voittojuhlaa vietettiin Etnan kaupungeissa, minkä Hieron vähän ennen oli perustanut samannimisen tulivuoren rinteelle. Kunnioittaakseen uutta kaupunkiansa hän esiintyi itse juhlaleikeissä etnalaisena, Etnan porvarina.

    Terve, oi kultainen sitra, kalleus, jonka Apollo jakaa
     tummakutristen muusain kanssa! Kuunnellen sinun ääntäs
    kuoro juhlasalihin käy;
    laulaja pyytää merkkiäs, kun
     kielet viritetään ja riemu alkaa.
    Ukonnuolen sammutat surmaavan, ja äänes sointu kahlehtii
    unen valtahan Zeuksen valtikan päässä kuninkaallisen kotkan,
     sivulla riippuu sen nuolennopsa siipi;

    pään yli koukkunokkaisen unen raskahan pilven
     lasket, ja suljet silmien luomet lempeään lepoon,
    sävelten taikavoimalla saat
    sen selän laineina aaltoamaan.
     Kun vain tahdot, voimakas Ares jättää
    ilomielin lentävän keihäsleikin, ja laulun loistoon hurmautuu,
    sydämiin käy myös jumalten sinun sointus, jonka loi maailmaan
     Letoksen[95] poika ja runottaret vienot.

    Pierian neitojen[96] laulun kaiun vapisten kuulee kaikki,
     jotka maalla tai meressä eivät Zeuksen armoa nauti, —
    niin myös kuilussa Tartaroon[97]
    Typhon[98] raivokas kahleissaan,
     hän, joka satapäisenä kasvoi kerran
    saturotkossa kuulun Kilikian; multa nyt rintaa ahdistaa
    Sisilian maa ja Kymeen ranta[99], ja taivasta vasten huipentuu
     jäätikköjen jylhä äiti, Etna[100].

    Syvistä kraaterikuiluista purkaa puhtaan liekkinsä tuli:
     jos on päivä, kipinäsauhu laavavirroista nousee,
    mutta öisin puhaltaen
    punainen liekki sinkoaa
     kauas merelle murskatut kalliolohkot.
    Titaani se on, tulivirran mi heittää päivänvalohon kauhistavan,
    ja hän, joka ihmeen nähnyt on itse, hämmästystään ei peittää voi.
     Niinpä kertovat silminnäkijät myöskin

    ihmeenä, kuinka Etnan povessa syvällä metsien alla
    kallionterävä perusta uurtaa pedon selkähän mahtavat uomat.
    Jospa ma aina sun suosios, Zeus,
    omaisin, sun, joka ojennat
     ikeesi saaren laelta korkealta.

    Nimen juhlitun sen on naapurikaupunki[101], jonka perusti ruhtinas,
    saanut, ja Hieronin käskystä airut Pytossa[102] nimen Etna huus
     valjakon ruhtinaalle suodessa voiton.

Runoilija ylistää Hieronin urotekoja ja toivottaa hänelle onnea, mutta hän ei peittele niitä varjopuoliakaan, mitä yksinvaltiaan suuriin ominaisuuksiin liittyi; ja Hieronin pojalle, jonka isä oli asettanut uuden kaupungin kuninkaaksi, runoilija puhuu miehekkään vapaasti hänen velvollisuuksistaan:

    »… Sankari, ohjaos kulkua laivan ruorilla oikeuden,
     sanasi tao totuuden alasimella!
    Oikeudesta jos väistyt, sun ankara tuomio kohtaa.
    On monet kohtalot sun käsissäs, monet kertovat kerran
    niin häpeäs kuin kunniaskin.
     — — —

    Ainoastaan maineen ääni kertoo
     vuossatain halki perintötiedossa, laulussa runoilijan,
    kuolleen töistä. Koskaan ei unhoitu lempeä ruhtinas, Kroisos;
    Falaris, joka kuparisessa
    härässä uhrinsa poltti, ei
     koskaan vapaudu julmasta maineestansa.

    Sitrojen soitto, poikien laulu muistostansa kammolla kertoo.
    Loistavin elämän antama voitto onni on ja toisten kiitos.
     Kunniaseppel on sun, jos molemmat voitit.»

Niin Pindaros aateloi voittokulun »ruhtinaspeiliksi».[103] Delphoin voitosta hän johtaa palkinnonsaajalle kehoituksen liittää voittajan ominaisuuksiin sielun jalouden ja maltin.

* * * * *

Kun Pindaroksen lyyry ainaiseksi vaikeni, ei ollut ketään, joka olisi voinut ottaa hartioilleen mestarin pudonneen manttelin. Lyriikan loistoaika oli ohi, ja toinen taidelaji astuu sen tilalle. Draama seuraa lyriikkaa, niinkuin tämä kerran oli seurannut eepillistä runoutta.

Kirjallisuutta:

Emil Zilliacus, Grekisk lyrik.

Emil Zilliacus, Grekiska epigram.

A.B. Drachmann, Pindar som Digter og Menneske.

Frederik Poulsen, Fra Europas Foraar.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Sappho und Simonides.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Pindaros.

LAULURUNOUS JA FILOSOFIA,

mitähän, niillä on tekemistä keskenään? Onkohan muuta kuin sattumaa, että filosofian herääminen ja laulurunouden kukoistus sattuvat samoihin aikoihin? Kyllä varmastikin; tässä on epäilemättä olemassa syvällisempi yhteys, kuin ensin voisi luullakaan. Sekä laulurunoilija että luonnonfilosofi ilmaisevat, minkä vaikutelman luonto tekee heihin. Laulurunous ja luonnonfilosofia merkitsevät kumpikin, että aito kreikkalainen yksilöllisyys herää kirjalliseen eloon. On ilman muuta selvää, että laulurunous on yksilöllisyyden ilmaisumuoto, sillä onhan laulurunous subjektiivisinta kaikesta runoudesta; mutta kuinka voidaan väittää, että filosofiakin ilmaisee ajattelijan yksilöllisyyden?

Vastauksen kysymykseen antaa meille elegia, kaihomielen runous. Kärsivä ei yksinomaan valita — hän alkaa myöskin mietiskellä olemassaolon arvoituksia, tämän maailman kärsimyksiä ja kaiken katoavaisuutta. Kreikkalainen elegia ja kreikkalainen luonnonfilosofia ovat saman mielialan lapsia, niillä on sama perusteema: elämänvaihtelut ja kaiken epävakaisuus. Valittava laulurunous on syntymässä olevaa filosofiaa.

Filosofikin on saman voimakkaan itsetunnon valtaama kuin laulurunoilija. Hänessä on hieman profeettaa. Ja todellisia profeettoja olivatkin luonteeltaan miehet sellaiset kuin Pythagoras ja Empedokles. He tuntevat itsensä molemmat loppumattomiksi. He suorastaan eivät voi uskoa, että kaikki loppuisi yhteen ainoaan lyhytaikaiseen olemassaoloon. Heidän itsetuntonsa vastustaa kuolemaa ja synnyttää uskon sielun vaellukseen.

Sellainen filosofi- ja profeettaluonne ei kätke minuuttaan aineensa taakse, kuten eepillinen runoilija ja näytelmänkirjoitta ja; hän sanoo: »Minä ajattelen, minä tarkkaan, minä opetan. Minä tahdon ilmoittaa, mistä kaikki on saanut alkunsa.» Hän asettuu jyrkkään vastakohtaisuussuhteeseen oppimattomaan joukkoon, »barbaarisieluihin» nähden, kuten Herakleitos heitä nimittää, tai »surkean yksinkertaisiin» nähden, kuten Empedokles ylimielisesti puhuttelee heitä, aivan kuin herkkäsydäminen laulurunoilija luulee olevansa hienompaa ja ylhäisempää rotua kuin tavalliset paksunahkaiset ihmiset. Onpa joskus Herakleitoksen kynäkiistassa ymmärtämättömiä aikalaisiaan vastaan tuntevinansa samaa hurjaa intohimoa ja sotamieltä kuin Paroksen Arkhilokhoksen raivokkaana huitoessa ympärilleen. Eikä yksikään laulurunoilija saata itsetuntoisemmin laulaa omasta minuudestaan kuin Ksenophanes, huudahtaessaan: »Ei yksikään voitolle pääsevä vaunujen ohjaaja ansaitse ylistystä enemmän kuin minä. Sillä ylempänä miehen voimaa ja hevosten nopeutta on viisaus.» Niin puhuu mies, joka vannoen vakuuttaa, että »hänen maineensa ei ole milloinkaan kuoleva, niin kauan kuin helleenit laulavat lauluja». Ja kukapa lienee ylhäisempi itsetunnossaan kuin se filosofi, joka huutaa uskollisilleen: »Minä olen kuolematon jumala», tai hän, joka pitää Persian kuninkaan valtaistuinta mitättömänä niiden totuuksien rinnalla, mitkä hän on löytänyt!

Älköön luultako, että tällaiset ilmaukset ovat vain tilapäisiä runouden kukkasia! Ne kuuluvat päinvastoin elimellisesti yhteen itse aloittelevan filosofoinnin kanssa. Vanhin luonnonfilosofia ei toden totta olisi ajateltavissa ilman voimakasta itsetuntoa, jonka laulurunous on herättänyt eloon. Sillä lausumaan niin kumouksellisia aatteita, kuin mitä jo Thales julistaa, tarvitaan profeetan rohkeutta ja hurmioitunutta innostusta. Koko luonnonfilosofiahan on herkeämätöntä taistelua yleistä mielipidettä vastaan, kansan totuttua ajatustapaa vastaan. Vaaditaan tosiaan sankarimaista uhmaa herättääkseen, kuten Parmenides ja Zenon, aikalaistensa naurua sillä eriskummaisuudellaan, että kieltää kaiken vaihtelun ja moninaisuuden sekä tekeytyy koko näkyväistä maailmaa näkemättömäksi.

Mutta, väitettäneen, laulurunoushan on tunnetta — filosofia abstraktisen ymmärryksen toimintaa. — Mutta onkohan tämä pesäero tosiaan niin perinpohjainen? Pyrkiihän tunne harmoniaan, ja harmoniaan pääsemistä tavoittelivat sellaiset filosofitkin kuin pythagoralaiset. Musiikissa ilmeni heidän tunne-elämänsä. He aloittivat päivän musiikilla, he tyynnyttivät intohimojaan musiikilla, he sanoivat filosofiaa musiikiksi, he puhuivat tähtien tanssista ja sfäärien harmoniasta, sama ajatus kuin milloin myöhempien aikojen romantikot tarkoittaessaan luontoa sanovat sitä Aioloksen harpuksi ja musiikkia siksi voimaksi, joka on muovannut maailmankaikkeuden ja pitänyt sitä tasapainossa. Filosofi on heistä Orpheus. Ja Orpheuksen hengen valtaamia ovat muinaiset luonnonfilosofit ja erittäin pythagoralaiset.

ENSIMMÄINEN SUURI VOIMAINMITTELY IDÄN JA LÄNNEN VÄLILLÄ.

HELLEENIEN VAPAUSTAISTELU.

Tulemme nyt sotiin, joiden ennen kaikkia muita aseittenmittelyitä tuli ratkaista ihmiskunnan kehitys suureen taisteluun kreikkalaisten ja persialaisten välillä, länsi- ja itämaiden välillä.

Sodan alkusyyt ovat haettavissa Vähästä-Aasiasta, kreikkalaisten siirtokuntien alueelta.

ALKUNÄYTELMÄ.

Aina 500-luvun keskivaiheille asti oli helleeneillä ollut harvinainen etu saada rauhassa vierailta valloittajilta kehittää omalaatuisuuttaan ja leviytyä uusille alueille. Myöskin heidän kilpailijansa merellä, foinikialaiset, väistyivät melkein kaikkialla taistelutta kreikkalaisten tieltä niiltä Aigeianmeren kauppa-alueilta, joita he itse siihen saakka olivat hyväkseen käyttäneet, siitä lähtien kuin Kreetan aurinko laski.

Mutta Vähän-Aasian kreikkalaisten kesken alkoivat olot muuttua, kun joonialaiset kaupungit toinen toisensa perästä sortuivat joutuen mahtavan Lyydian valtakunnan kuninkaille verovelvollisiksi. Kun sitten Kroisoksen valtakunta keskivaiheilla 500-lukua liitettiin Kyyroksen perustamaan Persian valtakuntaan, täytyi kreikkalaisten siirtokuntien seurata mukana. Ne tulivat nyt kuulumaan lähinnä Sardeen persialaisen satraapin alle.

Dareioksen herruus oli sellaisenaan yleensä humaanista ja hienotunteista joonialaisia kohtaan. Hienosti sivistynyt ruhtinas oli kreikkalaisen kulttuurin tosi ystävä. Mutta sittenkin säilyi vapaudenrakkaus helleeneissä; he ikävöivät »oikeutta saada elää omien lakiensa mukaan». He eivät tahtoneet, kuten persialaiset, kumartua maahan suurkuninkaan eteen, tuo kaikkea ihmisarvoa nöyryyttävä näytelmä herätti helleeneissä inhoa. Onkin ymmärrettävissä, kuinka raskasta heille olisi ollut lähettää miehiä ja laivoja suurkuninkaan käytettäviksi hänen sotavarustuksiaan varten tai joutua maksamaan kalliita rahoja muonittaakseen Persian sotajoukkoja niiden läpikulkiessa.

Lisäksi tuli syvällisempiä aineellisia syitä. Kyyros oli, kuten muistamme, ruhtinas, joka osasi »hajoittaa ja hallita». Sen tulivat varsinkin joonialaiset kokemaan. He olivat härsyttäneet häntä jäykkyydellään sekä silloinkuin hän pyysi heiltä apua Kroisosta vastaan että Lyydian valtakunnan valloituksen jälkeen. Kun rettelöitsevät joonialaiset silloin lopulta ryhtyivät kapinoimaan uutta herraansa vastaan, Kyyros kävi heihin lujasti käsiksi ja antoi heille kovat muistiaiset. Paljon helpompi hänen oli hallita foinikialaisia, kun nämä olivat tulleet hänen alamaisikseen. Heitä hän mielellään tahtoikin pitää hyvällä tuulella, sillä hän tarvitsi heitä suunnitellessaan valloitusretkeä Egyptiä vastaan. Ja tästäpä seurasikin jotakin, mikä joonialaisille oli hyvin kirpeätä: ollakseen hyvissä väleissä foinikialaisten kanssa suosi sekä Kyyros että hänen seuraajansa tätä kauppakansaa järjestelmällisesti sen merikilpailijan kustannuksella. Yksi toisensa perästä kohtaavat joonialaisia nyt onnettomuudet. Ensimmäinen suuri tappio on Kambyseen suorittama Egyptin valloitus. Siitä sai surmaniskun Niilin suussa sijaitseva kukoistava joonialainen siirtolakaupunki Naukratis. Tällä paikalla tehdyt muinaistieteelliset kaivaukset ovat todistaneet, että kaupunki lakkasi kukoistamasta miltei heti persialaisten suoritettua valloituksensa. — Naukratista kohdannut tuho koitui erinomaiseksi eduksi uskollisille ja luotettaville foinikialaisille.

Tällaiset tapahtumat selittävät sen merkillisen asianlaidan, että suurkuninkaalla tuskin on ollut kuuliaisempia alamaisia kuin foinikialaiset. Nämä samaiset foinikialaiset, jotka yhtenään kapinoitsivat ollessaan assyrialaisten ja babylonialaisten, vallan alaisina, olivat nyt kuin toisiksi muuttuneet: he eivät konsanaan väsyneet lähettämästä laivoja ja miehistöä kuninkaan käytettäviksi.

Kymmenen vuoden päästä Egyptin valloituksesta Dareios valtaa Bysantionin, Mustanmeren kauppa-alueen avaimen. Näin joonialaiset ovat melkein suljetut tästäkin antoisasta tulolähteestä. Beresanjin saarella suoritetut kaivaukset ovat osoittaneet, että noin vuonna 500 e.Kr. lakkaa miletoslainen keramiikka kokonaan esiintymästä oltuaan ennen melkein yksinomaan siellä vallalla.

Ja tuskin joonialaiset ovat ennättäneet tointua Mustanmeren avaimen menettämisestä, ennenkuin heidät yllättää kolmas isku: noin vuonna 500 kukistuu Sybaris, miletoslaisten kankaiden paras myyntipaikka ja heidän Tyrrheenan merellä harjoittamansa kaupan tukikohta.

Kerrassaan musertava tämä isku on varmaan ollut joonialaisille. Herodotos kertoo, että saadessaan tiedon Sybariksen kukistumisesta kaikki miletoslaiset pukeutuivat surupukuun. Heillä olikin syytä siihen. Heidän ennen niin uuttera kaupunkinsa joutui kovan työttömyyden ja hädän alaiseksi, ja sama oli laita kaikkien joonialaisten tehdas- ja kauppakaupunkien. Ja hädästä sukeutui kiihkeä viha vierasta hallitsijakansaa kohtaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet Joonialle. Sillä Sybariksenkin sortumisesta syytettiin Persian kuningasta — oikeinko vai väärin, jääköön sanomatta.

Näin vaikuttivat yhdessä valtiolliset ja taloudelliset syyt: helleenien vapaudenrakkaus ja yht’äkkiä kohdannut hätä hehkuvaa vihaa sortajaa vastaan. Eräästä Kreikan seitsemästä viisaasta sanotaan olojen tuntuneen niin sietämättömiltä, että hän neuvoi kaikkia Vähän-Aasian kreikkalaisia muuttamaan maasta ja perustamaan Sardiniaan yhteisen valtion. Ei tarvittu paljoa joonialaisten vapaudenkaipuun puhkeamiseksi kapinaan. Aihe puhkeamiseen oli aivan henkilökohtaista laatua. Miletosta hallitsi näet kunnianhimoinen »tyranni», nimeltä Aristāgórās. Tyranneja vaivasi aivan yhtä paljon kuin rahvaan miestä pakko totella yksinvaltaista suurkuningasta ja olla hänen satraappiensa valvonnan alaisina. Siksi he käyttivät noussutta kansallistuntoa hyväkseen kapinan liikevoimana. Niin teki Aristagoras kutsuessaan eräänä päivänä kansansa ja heimolaisensa koko Vähästä-Aasiasta aseisiin sortajaa vastaan. Se tapahtui vuonna 499 e.Kr.

Mutta mihinpä kykenivät Kreikan hajanaiset siirtokunnat Persian valtakunnan suunnattomia varustuksia vastaan! Ainoastaan jos emämaa auttaisi heitä, oli menestys ajateltavissa. Mutta apu, jonka he sieltä saivat, oli kaikkiaan kaksikymmentä laivaa Ateenasta — ne olivat todennäköisesti kuitenkin puolet kaupungin silloista laivastoa — ja viisi Erétrian kaupungista Euboian saarelta. Ateena kävi joonialaisten pääkaupungista ja ateenalaiset pitivät itseänsä jo ennestään persialaisten vihollisina, aina siitä päivästä pitäen, jolloin he olivat kieltäytyneet noudattamasta Sardeen satraapin uhkaavia kehoituksia ottaa jälleen Hippias hallitsijakseen. — Sparttalaiset sitävastoin hylkäsivät heimolaistensa avunpyynnön. Päästäkseen turhaan vaarantamasta korvaamattoman kallista sotakoneistoaan he olivat ottaneet periaatteekseen välttää mikäli mahdollista sotaa ulkopuolella Peloponnesosta.

Siten joonialaisten kohtalo oli päätetty. Kuitenkin heillä oli menestystä alussa, ennenkuin Persian kuningas oli ehtinyt koota riittävästi sotajoukkoja laajasta valtakunnastaan. Joonialaisten laivasto otti ensi tehtäväkseen vallata takaisin Bysantionin ja siten avata Mustanmeren kreikkalaisille aluksille. Seuraavaksi yritykseksi tuli taivuttaa Kyproksen kreikkalainen väestö kapinaan ja siten koettaa tähdätä surmanisku vihattujen foinikialaisten kauppaan ja laivastoon. Molemmat nämä sotahankkeet osoittavat, kuinka tärkeä osuus taloudellisilla syillä oli tässä sodassa. Maallakin oli joonialaisilla aluksi menestystä. Heidän onnistui valloittaa ja hävittää Sardes. Mutta sitten tuli käänne. Sekä Aristagoras että hänen puolelleen asettuneet joonialaiset hallitsijat olivat pelkkinä seikkailijoina ryhtyneet yritykseen, jonka laajuutta he eivät ollenkaan pystyneet arvostelemaan ja jota he olivat aivan kykenemättömät johtamaan. Kuitenkin kreikkalaisten onnistui ihmeteltävällä urhoudella pitkittää taistelua kuusi vuotta, ennenkuin se päättyi heidän täydelliseen tappioonsa ja Miletoksen hävitykseen. Useimmat kaupungin miespuolisista asukkaista surmattiin. Henkiinjääneet ynnä naiset ja lapset vietiin Mesopotamiaan ja saivat majoittua Tigris-virran suistomaahan.

Joonialaisten johtoasema helleeniläisessä maailmassa oli loppuun näytelty.

MÁRATHON.

Kerrotaan, että saadessaan tiedon Vähän-Aasian kapinasta ja Sardeen kukistumisesta kuningas Dareios ei hiukkaakaan välittänyt joonialaisista, sillä hän tiesi, että he kyllä joutuisivat kärsimään luopumuksestaan, mutta hän kysyi, mitä kansaa ateenalaiset olivat. Saatuaan tietää sen hän huudahti: »Oi Ormuzd, suo minun kostaa näille ateenalaisille!» Ja joka kerta kuin hän kävi aterialle, erään hänen palvelijoistaan täytyi kolmesti muistuttaa hänelle: »Herra, muista ateenalaisia!»

Heidän vuoronsa tuli, sittenkuin joonialaiset oli masennettu ja rauha palautettu Persian valtakuntaan. Ylhäiselle Datis-nimiselle miehelle ja veljensä pojalle Artapherneelle Dareios antoi rankaisuretken johdon.

Ateenalaiset aavistivat lähenevän vaaran, heti kuin Miletos oli kukistettu; ja ilmeisemmäksi kävi, mikä heitä odotti, kun he saivat kuulla kerrottavan, että suurkuningas oli lähettänyt Välimeren rannikkokaupungeilleen käskyn rakentaa sotalaivoja ja kuljetusaluksia sekä ihmisiä että hevosia varten. Nyt oli taisteltava Ateenan vapauden puolesta. Etevimmäksi edustajakseen puolustusliike sai ylhäisen ateenalaisen nimeltä Themistokles, kenties nerokkaimman valtiomiehen, mitä Ateenalla on milloinkaan ollut. Todellinen valtiomies hän oli, ei mikään pelkkä puoluepäällikkö. Hänet ateenalaiset valitsivat arkontiksi.

Themistokles oli jo poikana osoittanut olevansa aivan omalaatuinen. Hänen opettajansa sai useammin kuin kerran aihetta sanoa hänelle: »Sinusta, poikani, ei tule milloinkaan mitään keskinkertaista, tulkoonpa sitten hyvää tai huonoa.» Kaunotaiteet ynnä muu sellainen ei häntä ollenkaan miellyttänyt, mutta kaikessa, mikä koski valtion asioita ja käytännöllisiä toimia, hän osoitti silmäänpistävää intoa ja valppautta sekä ilmiömäistä kykyä miltei silmänräpäyksessä perehtymään mihin hyvänsä. Kun häntä sentähden hienoissa piireissä pisteltiin siitä, ettei hän ottanut osaa sivistyneen maailman harrastuksiin, hän vastasi kaikkea muuta kuin nöyryyttä ilmaisevin äänin, että hän tosin ei osannut virittää lyyryä eikä helkytellä kielisoitinta, mutta kyllä tehdä pienen kaupungin huomatuksi ja suureksi. Mutta järkevä ja maltillinen väki ravisti huolissaan päätään ja halusi tietää, tulisiko hän koskaan olemaan ihmisiksi. Tarkoittipa hän iäkkäämpänä itsekin nuoruudenaikaisia kurejaan, kun hän lausui, että »villeimmistä varsoista tulevat parhaimmat hevoset, jos ne vain saavat kuria ja opetusta.»

Näin lausuessaan hän oli jo tuonut päivänvaloon toisenlaisia ominaisuuksia kuin nuoruuden kunnianhimoa ja vallattomuutta, ja hänen maanmiehensä katselivat luottamuksella häneen niinkuin mieheen, joka kykenisi pelastamaan heidät idästä käsin uhkaavasta vaarasta.

Themistokleen kaukokatseiselle valtiomiehensilmälle oli ilmeistä, että tulevassa taistelussa persialaisia vastaan ainoa pelastumisen mahdollisuus Ateenalle ja Kreikalle olisi siinä, että Ateena kehittäisi itsensä voimakkaaksi merivallaksi. Themistokles oli kuten historiankirjoittaja Thukydides on sanonut, »ensimmäinen, joka uskalsi sanoa ateenalaisille, että heidän on pyrittävä pääsemään herroiksi merellä.» Niin vakuuttavasti hän esitti mielipiteensä, että hänen onnistui saada kansa puolelleen. Pian olivat työt täydessä käynnissä Peiraieuksen, Ateenan satamakaupungin, vahvistamiseksi, niin että siitä tuli luja tukikohta laivastolle.

Mutta nyt saapui Ateenaan persialaisia pakoon ylhäinen ateenalaissukuinen mies nimeltä Miltiādés. Hän oli sen Miltiadeen veljenpoika, joka Peisistratoksen aikana oli perustanut itselleen pienen valtakunnan Traakiaan. Sinnekin persialaiset olivat ulottaneet ylivaltansa, sen jälkeen kuin joonialaisten kapina oli kukistettu. Miltiades tuli nyt Ateenaan tuoden muassaan aarteensa sekä suuren seuran ja vaikutti sillä valtavasti ateenalaisiin. Kun hän alkoi harrastaa valtiollisia asioita, huomattiin pian, että Themistokles oli saanut vaarallisen vastustajan, sitä vaarallisemman, kun tuo suuri valtiomies oli puolueitten yläpuolella ja häntä juuri senvuoksi enemmän kuin ketään muuta vihasivat ja valheellisesti syyttelivät ammattipolitikoitsijat, joille puolue oli kaikki kaikessa.

Kilpailu Miltiadeen ja Themistokleen välillä pohjautui kuitenkin todelliseen vakaumukseen Miltiadeenkin puolelta. Hän luotti näet sotilaallisten kokemustensa nojalla enemmän kreikkalaisten maa- kuin meripuolustusvoimiin. Sillä hän tiesi, mihin keihäillä asestetut kansalaisjoukot kelpaisivat persialaisten jousimiesten rinnalla. Tässä oli siis esillä puolustuskysymys: »armeijako vai laivasto?» Ja armeijan puoltaja Miltiades pääsi aluksi voitolle.

Hänen johdollaan ateenalaiset odottelivat lähenevää rajuilmaa. Onneksi oli kaikille helleeneille yhteinen vaara tuonut mukanaan molempain puolustuskelpoisinten valtioitten, Ateenan ja Spartan lähenemisen.

Kesällä 490 vahva persialainen laivasto kuljettaen sotajoukkoja purjehti yli Aigeian meren, ja Hippias oli mukana. Persialaiset tiesivät aivan hyvin, ettei merellä tarvinnut vastarintaa pelätä, sittenkuin ateenalaiset olivat luopuneet Themistokleen laivastosuunnitelmasta. Tästä syystä he uskalsivatkin kuljettaa armeijan mukavampaa tietä yli meren.

Vähän-Aasian rannikolta persialaiset ja foinikialaiset purjehtivat Attikaan yhtä monessa päivässä kuin vahva armeija olisi tarvinnut kuukausia marssiakseen pitkän maamatkan. Ensin joutui suurkuninkaan koston esineeksi Eretria, jonka vihollinen kavalluksen avulla valtasi ja pisti tuleen, kuitenkin vasta sitten kuin osa kaupungin asukkaita oli tehnyt kovaa vastarintaa. Hippiaan neuvosta laivasto purjehti sen jälkeen Attikan itärannikolle ja laski sotajoukot maihin lähelle Marathōnin tasankoa, jonka arveltiin tarjoavan parhaimman maaston persialaisten ratsuväelle.

Saadessaan tiedon tästä ateenalaiset päättivät Miltiadeen ehdotuksesta lähteä vihollista vastaan. Eretrian ja muiden kaupunkien kohtalo oli opettanut heille, että saarroksiin joutuneelle kaupungille on tavallisissa oloissa vain ajan kysymys, milloin sen täytyy kukistua, jollei apua tule. — Mutta Eretrianhan kukisti kavaluus! Niin, ja sama vaara oli tarjona Ateenallekin, Peisistratoksen suvulla kun oli siellä monta ja vaikutusvaltaista kannattajaa, eikä heihin ollut luottamista Persian kuninkaaseen nähden, joka oli ottanut suojellakseen Hippiasta.

Niin pian kuin ateenalaiset siis olivat selvillä, kuinka he vastustaisivat vihollista, he lähettivät pikajuoksija Pheidippideen Sparttaan pyytämään apua.[104] Hänen sanotaan päässeen Sparttaan seuraavana päivänä Ateenasta lähdettyään. Matkan pituus oli 22 peninkulmaa. Vaikka hän osaksi olisi ratsastanutkin, niin matka on nopeasti suoritettu. Oikein tuntien suuren hetken merkityksen sparttalaiset eivät epäröineet lupaamasta tulla, mutta uskonnollisista syistä heidän ei sopinut lähteä sotaan ennenkuin kuuden päivän kuluttua, jolloin tuli täysikuu. Että ateenalaisten jättäminen oman onnensa nojaan ei ollut mikään tekosyy, kuten jotkut ovat arvelleet, siitä on takeena se tosiasia, että sparttalaiset, heti kun täysikuu tuli, lähtivät marssimaan ja suorittivat matkan kotoansa Attikaan niin lyhyessä ajassa kuin kolmessa päivässä, jos saa luottaa taruun. — Mutta siihen tuskin voi luottaa, sillä tokkopa koko armeija on voinut suorittaa kolme 7 peninkulman pituista päivämatkaa yhteen mittaan kehnoilla teillä, jotka suureksi osaksi kulkivat vuoriseutuja. Vähintään viisi vuorokautta sparttalaiset ovat varmaan tarvinneet.

Mutta he saapuivat liian myöhään. Ateenalaiset saivat yksin yhdessä Plataiasta tulleen apujoukon kanssa — kaikkiaan ehkä 10 000—15 000 miestä — Marathonin kentällä pitää puoliaan persialaista todennäköisesti 15 000—20 000 käsittävää miesjoukkoa vastaan.

Persialaissotien historian kirjoittaja, Herodotos, ei ole antanut meille mitään tietoja persialaisen armeijan suuruudesta. Sitävastoin hän sanoo, että Persian laivastossa oli 600 alusta. Myöhemmät kreikkalaiset kirjailijat ovat liioitelleet persialaisten lukumäärän 200 000 jopa 600 000 mieheksi, siis vallan mahdottomiin lukuihin, kun kysymyksessä ovat sotajoukot, jotka oli aluksilla kuljetettava yli Aigeian meren. Eikä Marathonin taistelukenttä ole niin laajakaan, että siihen mahtuisi noin suuria sotajoukkoja.

Herodotos kertoo, liittyen yleiseen perimätietoon, että Miltiades hankki nopean ratkaisun siksi, jotta Peisistratoksen suvun kannattajat eivät saisi aikaa maanpetokselliseen yllytykseen ja neuvotteluihin vihollisen kanssa. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että Miltiadeella toiselta puolen on täytynyt olla pätevät syyt viivyttää ratkaisua, kunnes sparttalaiset olisivat ennättäneet saapua. Olipa miten hyvänsä, kun molemmat taistelurintamat olivat tulleet toisiaan niin lähelle, että kreikkalaiset joutuivat persialaisten jousimiesten ampumamatkan päähän, he tekivät väkirynnäkön vihollista vastaan päästäkseen mitä pikimmin pois nuolisateesta. Heidän onnistuikin murtumattomassa järjestyksessä yllättää vihollinen, ennenkuin sen hevosväki ennätti käydä kimppuun. Kun jalkaväki oli päässyt käsikähmän alkuun, oli näet ratsuväen mahdotonta hyökätä, sillä siitä oli se vaara, että se ratsastaessaan tallaisi maahan omaa väkeä.[105]

Tällöin helleenien voitto oli varma. Kevytaseiset persialaiset eivät olleet varustetut taistelemaan läheltä. Heidän jousensa eivät sen koommin auttaneet, eikä heillä ollut suurta hyötyä miekoistaankaan, tikareistaan eikä lyhyistä peitsistään haarniskoitujen kreikkalaisten pitkiä keihäitä vastaan. Taistelussa muodostivat hopliitat kiinteän yhteyden. Yksilöt olivat kuin yhteenkasvaneet taktilliseksi kokonaisuudeksi. Sellaista yhtymää vastaan taistelee turhaan yksinpä Akhilleuskin.

Niin korkealle kurin kannalle eivät persialaiset olleet päässeet. Taktillisia yhteyksiä synnyttää ainoastaan uuttera harjoitus. Persialaisten puolella riippui kaikki yksityisen urheudesta ja sotakelpoisuudesta. Ja näitä ominaisuuksia heillä kieltämättä oli. He tekivät urhoollisesti vastarintaa ja heidän onnistui murskata ateenalaisten keskusta, mutta kreikkalaisten sivustat, jotka olivat keskustaa mieslukuisammat[106], yhtyivät ja ajoivat vihollisen pakoon. Kreikkalaiset seurasivat kintereillä aina persialaisten maihinnousupaikalle asti, ja siellä taisteltiin viimeinen kerta hurja taistelu laivoista. Seitsemän alusta kerrotaan ateenalaisten vallanneen, mutta eihän se mitään vaikuttanut vihollisen paluumatkaan. Sillä välin purjehtivat persialaiset tyhjin toimin kotiinsa.[107]

Herodotoksen mukaan persialaiset olivat menettäneet 6 400 miestä, mutta ateenalaiset ainoastaan 192. Edellinen luku on epäilemättä liian suuri. Mutta sen, että tappio oli kovin raskas, osoittavat persialaisten perinpohjaiset varustukset seuraavaa sotaretkeä varten.

Kaatuneet ateenalaiset haudattiin koko yhteiskunnan kunnianosoituksin itse taistelukentälle. Kaivettaessa meidän päivinämme maata taistelun pääpaikan kohdalta on löydetty kumpu, jossa kreikkalaisten Marathontaistelijain luut lepäävät.

Omin voimin ateenalaiset Miltiadeen etevällä johdolla olivat saaneet ihanan voiton ei yksin omaksi hyväkseen, vaan koko Kreikan. He olivat ajaneet takaisin itseään lukuisamman vihollisen ja vieläpä vihollisen, jota koko maailma pelkäsi ja piti siihen asti voittamattomana. Tämä oli nimittäin ensi kerta, jolloin persialaisista oli varsinaisessa taistelussa saatu voitto. Kreikkalaisten mielen täytti luottamus tulevaisuuteen.

Miltiades oli nyt koko kansan sankari. Mutta Themistokles liikuskeli paikasta toiseen synkin ilmein. Ystävät kysyivät, mikä häntä vaivasi. »Miltiadeen voitto ei suo minulle yörauhaa», hän vastasi.

* * * * *

Miltiades aikoi nyt käyttää voittoa levittääkseen Ateenan vallan yli Aigeian meren. Kohta taistelun jälkeen hän lähti mukanaan osa ateenalaista laivastoa rankaisuretkelle Kykladeja vastaan, koska nämä saaret olivat antautuneet persialaisten valtaan. Hän kääntyi lähinnä marmoririkasta Parosta vastaan, se kun oli antanut aluksia Daliin ja Artapherneen käytettäväksi. Miltiades vaati nyt 100 talenttia sakkorahoja, ja kun paroslaiset odottamatta kieltäytyivät maksamasta, hän ryhtyi piirittämään heidän kaupunkiaan. Mutta asujamisto teki niin lujaa vastarintaa, että Miltiadeen täytyi tyytyä saaren hävittämiseen ja lähteä takaisin tyhjin toimin.

Marathonin perästä oli tällainen tulos jokseenkin nolo. Vastikään niin voitonylpeät ateenalaiset tunsivat olevansa koko maailman pilkattavina, ja heidän Miltiades-ihailunsa vaihtui yhtäkkiä mitä ankarimmaksi katkeruudeksi. Marathonin voittajassa he näkivät nyt vain omavaltaisen ent. tyrannin, joka halveksi valtion lakeja. Entisenä yksinvaltiaanahan hän oli ateenalaisten silmissä oikeastaan aina ollut epäluulonalainen kansalainen, vaikka hän vaaran hetkellä oli tietenkin ollut verraton. Kun vain pahin vaara oli mennyt, oli epäluulojen sentähden helppo juurtua uudelleen.

Tätä mielialaa hänen henkilökohtaiset vihamiehensä käyttivät hyväkseen, ja syyttivät häntä rikoksesta, josta hengen menetys oli seurauksena, koskapa hän oli pettänyt kansaa. Tapaturman johdosta vaikeasti loukkaantuneena ja kykenemättömänä puolustautumaan syytetty makasi paareilla kuunnellen oikeuden käsittelyjä. Ystävät saivat puhua hänen puolestaan. Ei auttanut, että he muistuttivat Marathonin kunniakkaista päivistä — kansa selitti hänen joka tapauksessa olevan syyllisen. Muisto siitä, että hän kerran oli pelastanut Ateenan ja Kreikan vapauden, sai vaikutetuksi vain sen verran, että hän pääsi kuolemanrangaistuksesta. Sen sijaan hänet tuomittiin maksamaan 50:n talentin sakkosumma.[108] Vähän aikaa tuomionsa perästä Miltiades kuoli haavastaan.[109] Hänen poikansa Kimōn suoritti sitten sakot valtionrahastoon.

Eri lailla on jälkimaailma arvostellut Marathonin voittajan elämän viimeistä näytöstä. Ei näet tunneta riittävästi hänen rankaisuretkensä varsinaista laatua eikä syytä, miksi hän tuli lopettaneeksi Paroksen piirittämisen. Molempiin näihin kohtiin nähden ovat muinaisajan historiantutkijain tiedonannot ristiriitaisia. Näyttää siltä kuin Miltiades olisi saanut kansan ensi ihastuksessa asettamaan laivaston hänen käytettäväkseen, vaikk'ei hän ollut huolinut edes ilmoittaa, mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää. Hän olisi vain luvannut ateenalaisille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista yrityksen tuloksena. Mutta itse asiassa hän olisi käyttänyt mahtikeinoaan henkilökohtaisen kostonhimonsa tyydyttämiseksi erästä Paroksen johtavaa miestä vastaan, joka oli panetellut häntä Dareiokselle. Vanhat tyranninotteet olisivat siis päässeet hänessä vallalle voitonhuumauksessa.

Muutamat muinaisajan kirjailijat taas arvelevat hänen syynsä olleen oikeastaan sen, että hän antoi viekoitella itsensä lakkauttamaan Paroksen piirittämisen. Hän näet oli muka saanut päähänsä, että Datis oli tulossa saarta kohti vahvalla laivastollaan.

Toiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että hän oli täysin viaton uhri ateenalaisten, pelolle, että tuo suuressa arvossa pidetty mies rupeaisi hirmuvaltiaaksi.

Uudempien historioitsijain teoksissa esiintyy sellaisia toistensa kanssa ristiriitaisia arvosteluita hänelle annetusta tuomiosta kuin: »Pahin ajateltavissa oleva puoluevihan tulos — häpeäpilkku Ateenalle» ja »Miltiades oli kieltämättä syyllinen. Täytyy muistaa, että ylpeyttä ja omapäisyyttä ateenalaiset aina pitivät yhteiskunnan pahimpina vihollisina, yhteiskunnan, jossa yksityisen tuli vain palvella kokonaisuutta. Kansalaisena olemista tässä mielessä Miltiades ei käsittänyt. Mutta kiitollisuus sotapäällikön aikaisemmista ansioista ei voinut oikeuttaa myöhempien rikkomusten rankaisemattomuutta.»

Ei tosin ole epäilemistäkään, että oikeudenkäynnin häntä vastaan aiheutti sekä loukattu kansallisylpeys että puoluekiihko ja henkilökohtainen kostonhimo, mutta syytöksen motiivit eivät todista mitään varsinaisesta syyllisyyskysymyksestä.

Nekin historioitsijat, joiden mielestä Miltiades on ollut enemmän tai vähemmän syyllinen, ovat antaneet kovan arvostelun ateenalaisista, kiittämättömästä kansasta. Mutta onko oikeutta antaa sellainen arvostelu? Olivatko ateenalaiset todellakin kiittämättömiä? Voiko vaatia, että valtiolle suuria palveluksia tehnyt mies saa kiitokseksi niistä rankaisematta tehdä myöhemmin laittomuuksia? Onko hänelle annettava palkinnoksi oikeus saada pettää se luottamus, jonka hän kerran on ansainnut maanmiestensä keskuudessa ja panna synnyinmaansa tarpeettomalle vaaralle alttiiksi?

»Mutta olisivathan ateenalaiset hänen erinomaisiin ansioihinsa nähden voineet ainakin antaa hänen päästä lievemmällä rangaistuksella, kuin hän muuten olisi ansainnut», väitetään. Niin he ehkä ovat tehneetkin. Eivät he tuominneet häntä muuhun kuin sakkoihin. Kenelläkäänhän ei ole oikeutta niinkuin Miltiades teki, väärinkäyttää kansansa rajatonta luottamusta ja antautumusta. Tämä tietenkin sanottuna edellyttäen, että ensin esitetty todennäköisyysolettama on oikea.

Marathoninvoittajan kohtalon syvä traagillisuus on kuitenkin vaikuttanut, että sekä vanhemmilla että uudemmilla kirjailijoilla on suorastaan ollut tarve vierittää syy toisen asianosaisen niskoille ja he ovat syntipukiksi silloin tehneet »huikentelevaisen ja kiittämättömän kansan.»

Mutta onko silloin syvennytty ajattelemaan, miltä on täytynyt tästä tuomitusta kansasta tuntua huomio, että se mies, jolle kansalaiset ovat runsaimmassa määrin tuhlanneet kiitosta ja luottamusta, oli väärinkäyttänyt heidän sokeata kiintymystään kelvottomaan tarkoitukseen?

»Tuntuu siltä», sanoo muuan historioitsija, »kuin se huimaava korkeus, johon kansa hurmauksissaan oli kohottanut Miltiadeen, olisi hänessä herättänyt ylpeyttä, joka on tukahduttanut sekä älyn että velvollisuudentunnon synnyinmaata kohtaan.» Liian äkkiä tapahtunut siirtyminen kauhutunnelmasta riemuun huumaannutti hänet siihen mielentilaan, joka kreikkalaisen siveysopin mukaan haastaa Nemesiksen[110] kostamaan. Maailmanhistoria tulee antamaan meille vielä monta sellaista esimerkkiä, miten vaikeaa on kuolevaisen ihmisen ylvästymättä kestää äkillistä menestystä; jokapäiväinen kokemuksemme osoittaa meille yhä useampia sellaisia tapauksia. Ei mikään kansa ole kuitenkaan niin epäluuloisesti kuin helleenit pitänyt silmällä suuria miehiään ja johtajiaan, etteivät he joutuisi siihen hybrikseen, ylpeyteen, josta jumalat rankaisevat. Mutta tietysti tämä jyrkän siveellinen periaate, kuten kaikki muu tässä matoisessa maailmassa, oli puoluehengen, kateellisuuden ja henkilökohtaisen kostonhimon pikkumaisten ja viheliäisten piirteiden sumentama.

* * * * *

Jotta kunnianhimoiset henkilöt saataisiin vast'edes estetyiksi väärinkäyttämästä asemaansa, otettiin käytäntöön vähän myöhemmin, kuin Miltiades oli tuomittu, Ateenalle ominainen laitos nimeltä ostrakismos. Se oli suunnattu kaikkia vastaan, joiden vain epäiltiin haluavan kohota tyranniksi. Jos sellaista epäluuloa jostakin henkilöstä oli olemassa, oli nimittäin pidettävä yleinen kansankokous, ja jokaisen kansalaisen tuli antaa pieni saviliuska (óstrakon), johon oli merkitty epäluulonalaisen nimi. Jos silloin 6 000 oli äänestänyt, täytyi sen miehen, jonka nimi oli useimmissa savitauluissa, kymmenen päivän kuluessa kymmeneksi vuodeksi jättää Attikan maa. Omaisuutensa hän kuitenkin sai pitää.

Tämän laitoksen piti siis antaa kansalle mahdollisuus karkoittaa maasta Peisistratoksen tai Hippiaan kaltaiset mahtavat miehet, jotka kotimaassa voisivat käydä hallitusmuodolle vaarallisiksi. Alussa ostrakismos toimikin siihen suuntaan, että yksinvaltaanpyrkijät joutuivat karkotetuksi maasta, mutta ajan oloon tämä laitos rappeutui muuttuen aseeksi puolueiden välisissä valtataisteluissa. Se puolue, jonka onnistui hankkia enemmistö kansankokouksessa, käytti nimittäin ostrakismosta vain välikappaleena riistääkseen vastapuolueelta sen johtajat.[111]

THERMOPYLAI JA SALAMIS.

Oli varmaa, että persialaisten tappio Marathonilla ei voinut jäädä kostoa vaille. Ei auttanut, että Dareioksen haudalla esitettiin »kilvelliset joonialaiset», s.o. saariston ja Kreikan mantereen helleenit, suurkuninkaan alamaisiksi samalla tavoin kuin Vähän-Aasian joonialaiset. Se oli sittenkin vain virallista valhetta — minkä kumosikin hänen poikansa ja seuraajansa Kserkseen sotaretki Kreikkaa vastaan, kun sen aloittamisen aika oli käsissä.

Se aika tuli vasta keväällä 480. Jollei valhetta, niin mielikuvitusta, vaikka kreikkalaiselta taholta, on sekin, että persialaiset kokonaista kymmenen vuotta olisivat valmistautuneet siihen. Niin mahtavia vastustajia olivat helleenit ainoastaan kreikkalaisten kiihkoisänmaallisten mielikuvituksessa tai mielikuvituskokeissa. Todellinen asianlaitahan oli, että tärkeämmät tehtävät sinä aikana olivat vaatineet suurkuninkaan huomion, m.m. Egyptin vaarallinen kapina, joka vasta Kserkseen onnistui saada selvitetyksi. Sitten hän sai niskoilleen Babylonian kapinan, jonka kukistaminen vei aikaa sekin. Vasta sen jälkeen Kserkseellä oli vapaat kädet ryhtyä tekemisiin Kreikan kanssa. Mutta nyt ei ollut kysymyksessä vain rankaisutoimenpide Eretriaa ja Ateenaa vastaan — nyt piti ratkaistaman koko helleenien kansan olemassaolo itsenäisenä kansana. Sillä Persian kuninkaalle oli selvinnyt, että Joonian omistuksen täytyi aina pysyä epäluotettavana, niin kauan kuin helleenien heimolaiset toisella puolen merta olivat valtiollisesti itsenäisiä.

Tulee muistaa sekin, että Persian kuningas tässä sotahankkeessa samoinkuin politiikassaan joonialaisia kohtaan edusti foinikialaistenkin kaupan etuja Kreikkalaisten kilpailijat merellä halusivat yhtä hartaasti kuin heidän vastustajansa mantereella murtaa kerrassaan helleenien kaiken itsenäisyyden.

Ei nyt tosin ollut kysymyksessä, kuten ennen aikaan ajateltiin, taistelu korkealla kannalla olevien länsimaalaisten ja idän barbaarilaumojen välillä, sillä todellisuudessa olivat Babylonian ikivanhan kulttuurin perijät ja Zarathustran korkealentoisten ajatusten kannattajat monessa suhteessa Lännen kansoja paljon edellä. Ja suuri osa parhainta, minkä helleenit saivat aikaan kulttuurinsa korkeimmilleen kohotessa, versoi kulttuurinsiemenistä, joita he olivat saaneet idästä. Mutta taistelu koski sitä, saisiko Kreikan kansa täysin vapaasti kehittää syntyperäisiä suuria ominaisuuksiaan vai muuttuisiko heidän maansa Persian satraappikunnaksi ja heidät itsensä itämaalaistutettaisiin vähitellen itämaisen maailmanvallan painostuksesta jääden henkistä itsenäisyyttä vaille. Persialaisten voitto olisi näet tiennyt sitä, että kreikkalaiset pakosta olisivat joutuneet samanlaisen pappisvallan alaisiksi kuin itämaan kansat ja että ajattelemisen vapaus siellä, kuten kaikkialla hierarkkisissa valtioissa, olisi kahlehdittu. Sentähden odotettavissa oleva voimainmittely tuli ratkaisevaksi koko länsimaiselle kulttuurille, ja suuren kreikkalaisen murhenäytelmänkirjoittajan Aiskhyloksen »Persialaiset»-nimisen draaman sanoilla: »Nyt on kysymyksessä kaikki» on vielä laajakantoisempi merkitys, kuin hän omasta puolestaan osasi aavistaakaan.

Tulemassa olevaa maailmanhistoriallista ratkaisua vastassa ei kuitenkaan suinkaan ollut yksimielinen Hellas, kansa, joka kaikin puolin olisi ollut suuren hetken mittainen. Täälläkin oli pikkusieluja, joiden aineelliset harrastukset olivat ankkuroituina mahtavaan Persian valtakuntaan. Toiset kannattivat yhteistä vaaraa vastaan varovaista puolueettomuuden politiikkaa, ja lopulta tietysti vanha piintynyt kilpailuhenki ja partikularismi teki mahdottomaksi helleeniläisen yhteisrintaman muodostumisen. Valtio sellainen kuin Argos ei tietenkään saattanut olla mukana. Eivät edes silloisenakaan hetkenä sen asukkaat saaneet syrjäytymään sparttalaisvihaansa. Vahingoniloisina odottelivat thebalaiset vaanien Ateenan perikatoa, ja thessalialaisetkin luopuivat yhteistoiminnasta ratkaisevan hetken tullessa. Turmiollista politiikkaa harjoitti vaikutusvaltainen Delphoin papistokin, jonka mielestä Persian valtakunnan voimat olivat ajan pitkään vastustamattomat ja joka toivoi saavansa suurenmoisia palkintoja pystyessään avustamaan suurkuninkaan voittoa. Se otti sepittääkseen mitä epätoivoisimpia oraakkelivastauksia lannistaakseen maanmiestensä luottamuksen. Sitä ihmeteltävämpää on, että helleenien enemmistö sittenkin säilytti rohkeutensa, niin kovin koetelluksi, niin kauhean vakavaksi kuin yleinen mieliala lopulta muuttuikin kaikkien niiden huhujen johdosta, joita oli liikkeellä persialaisten valtavista varusteista. Vain jumalat kykenivät auttamaan tästä hädästä!

Tämä usko ylläpitikin rohkeutta sparttalaisissa ja ateenalaisissa, joista Kreikan kohtalo silloin etupäässä riippui. Sellaisena hetkenä oli ilmenevä, mikä merkitys länsimaiselle kulttuurille oli sillä, että Spartta oli luotu vertaa vailla olevaksi sotilasvaltioksi. Se fyysillinen ja sotilaallinen voimavarasto, joka oli sinne yksinkertaisissa ja karkaisevissa olosuhteissa sukupolvien aikana kertynyt, tuli nyt helleenien henkiseksi selkärangaksi. Jos se olisi katkennut, niin yksin tein olisi loppunut kreikkalaisen kulttuurin vapaa kehittymismahdollisuus. Helleenit olisivat saaneet kaikkein onnellisimmassa tapauksessa näytellä monen silmissä kenties hyvinkin kunniakasta tehtävää ruvetessaan kulttuurinläheteiksi tai — ylenkatseellisemmin, mutta myöskin sattuvammin sanoen —»kulttuurinlannoittajiksi» kansalle, jonka ylivaltaa he syvästi inhosivat. Oman minänsä parhaimmasta puolesta olisi heidän joka tapauksessa ollut pakko luopua ja kieltäytyä.

Ateenalaisilla ei ollut luonnostaan ollenkaan samaa sotilashenkeä, ei ollenkaan samaa sotilaallista kuria kuin sparttalaisilla, mutta lähenevän vaaran tullessa he osoittivat samaa voimaa ja rohkeutta kuin kymmenen vuotta ennen tapahtuneessa ratkaisussa. Sen jälkeen kuin Miltiades oli saanut surullisen lopun, oli johto taas siirtynyt Themistokleen käsiin; ja hän oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen kansansa sotakuntoon. Hänen oli ostrakismosta ahkeraan käyttämällä onnistunut saada karkoitetuksi vaarallisimmat Persian ystävät ja Hippiaan suvun kannattajat. Toisestakin epämukavasta vastustajasta onnistui hänen ostrakismoksen avulla päästä eroon. Sillä miehellä ei kuitenkaan ollut maankavalluksellisia aikeita, vaan päinvastoin hän oli suuressa arvossa pidetty isänmaanrakkautensa ja rehellisyytensä vuoksi. Mutta kuten Miltiades tahtoi hänkin, kulkea toisia teitä kuin Themistokles, kun tuli kysymykseen puolustautuminen persialaisia vastaan, ja vastusti jyrkästi Themistokleen laivasto-ohjelmaa. Hänen nimensä oli Aristeídēs, historiassa tunnettu nimeltä »oikeamielinen»[112] jota ominaisuutta ateenalaiset pitivät sitä suuremmassa arvossa, kun tämän intohimoisen, huikentelevan kansan tuskin milloinkaan sopii sanoa sitä harrastaneen. Lahjottavuus oli tavallinen vika sekä Ateenan että Spartan johtomiehissä ja esiintyi usein Spartan kuninkaissakin. — Oikeamielisyydessä oli Aristeides saman verran Themistoklesta ylempänä, kuin hän oli kilpakumppaniaan lahjakkuudessa alempana.

Aristeides oli aivan yksinkertaisesti kreikkalaisen kansalaisen ihannetyyppi, omaa hyötyä pyytämätön ja vapaa henkilökohtaisesta kunnianhimosta, mies, joka päinvastoin kuin Miltiades ja Themistokles ei milloinkaan unohtanut ohjetta: »Kohtuus kaikessa!» Suurimmassa määrin miellyttävää oli. Aristeideessa kuitenkin se, että hän oli oikeamielinen, tahtomatta näyttää siltä.

Hänen maanpaostaan äänestettäessä kerrotaan sattuneen miehelle kuvaavan pienen välikohtauksen. Muuan maamies, joka itse ei osannut kirjoittaa, pyysi erästä lähellä seisovaa henkilöä kirjoittamaan hänen kiviliuskalleen nimen »Aristeides». »Mitä pahaa Aristeides on sinulle tehnyt?» kysyi mies, jolta hän pyysi apua. »Ei mitään», talonpoika vastasi, »mutta olen kyllästynyt kuulemaan häntä alinomaa sanottavan ’oikeamieliseksi'.» Silloin toinen kirjoitti Aristeideen nimen liuskalle ja ojensi sen talonpojalle uurnaan pantavaksi.

Kirjoittaja oli Aristeides.

* * * * *

Onnellisesta sattumasta Themistokles oli saanut varoja lisätäkseen laivastoa paljon enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Attikan vuorikaivoksissa tavattiin nimittäin odottamatta runsaita hopeasuonia. Kun tarpeelliset valtion menot oli tyydytetty, piti vanhan tavan mukaan kaivostyöstä saatu ylijäämä jakaa tasan kaikkien Ateenan porvarien kesken. Nyt Themistokleen onnistui saada heidät tekemään se isänmaallinen uhraus, että he luopuivat osuudestaan, joka yksityiselle kuitenkin merkitsi vain taskurahoja, ja sen sijaan antoivat rahojen joutua laivaston hyväksi. Ainoastaan todella suuri valtiomies voi innostaa maanmiehiään sellaisiin uhrauksiin yhteiseksi hyväksi.

Themistokleen olisi kuitenkin ollut turhaa ruveta puhumaan kansan syville riveille Persiasta käsin uhkaavasta vaarasta. Se oli heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Sen sijaan hän viittasi läheisempään vaaraan, joka uhkasi kilpailevan naapurivaltion, Aiginan saaren taholta. Tämän pienen valtion hallussa oli näet koko helleenisen maailman mahtavin merivoima, sen jälkeen kuin Ateenan laivasto oli saanut rappeutua Peisistratoksen suvun kukistuttua ja kun persialaiset olivat hävittäneet joonialaisten merivallan. Aigina kukoistavine teollisuuksineen oli kauan ollut ateenalaisten silmätikkuna, mutta heidän yrityksensä musertaa vastustajansa oli päättynyt tappiota tuottavaan mieshukkaan. Nyt ateenalaiset olivat suojattomia aiginalaisten laivoja vastaan. Attikan rannikot olivat alttiina vihollislaivaston hävitysretkille. Mikä herjaus ja häpeä! Se ei saanut jatkua — sen asian Themistokles ainakin sai vakuutetuksi kansalaisilleen. Sitä tietä hän voitti yleisen mielipiteen laivasto-ohjelmansa puolelle. Mutta että täten pyrittiin torjumaan suurempaa vaaraa kuin Aiginasta uhkaava oli, ilmenee siitä, että laivasto, joka päätettiin rakentaa, oli paljon suurempi kuin sitä tehtävää varten olisi tarvittu. Sota Aiginaa vastaan oli Themistokleelle vain tarpeellinen tekosyy — vihollinen, jota vastaan hän varustautui, oli itse asiassa Persia.[113]

Ateenalaiset rakensivat nyt laivoja kaikin voimin, ja sodan syttyessä heillä oli noin kaksisataa ajanmukaista sotalaivaa. Sillä laivastolla he saivat maailmanhistorian tärkeimmän merivoiton.

Kun taistelu nyt alkoi sparttalaisten ja ateenalaisten yhteisvoimin ottaessa siihen osaa, pyrittiin Themistokleen strategisen suunnitelman mukaan ratkaisemaan asiat merellä, kun taas maajoukot pysyttelivät puolustuskannalla.

* * * * *

Suurkuningas, jonka kanssa Themistokleen oli miteltävä voimiaan, oli tunnettu kauneimmaksi ja kookkaimmaksi kaikista Persian miehistä. Ihmisenä hänessä kuitenkin oli suurenmoisiin ominaisuuksiin yhtyneinä heikkojakin luonteenpiirteitä.

Kserkses oli kolme vuotta perusteellisesti valmistellut surmaniskua Kreikalle. Edellisellä retkellään persialaiset olivat aliarvioineet kreikkalaisten vastustuskyvyn. Nyt he aikoivat saapua niin ylivoimaisin sotajoukoin, että epäonnistumisen täytyisi olla mahdotonta, vieläpä heidän pelkkä näkemisensä saattaisi kenties kreikkalaiset pelosta antautumaan. Johtaen sotajoukkoa, jonka vertaista maailma ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, suurkuningas lähti Sardeesta keväällä 480. Sitä ennen hän oli lähettänyt sanansaattajia Kreikkaan vaatimaan kaikilta valtioilta alistumisen merkiksi maata ja vettä.

Melkein kaikki saaret ja useat mannermaan kaupungit täyttivät suurkuninkaan vaatimuksen, mutta ateenalaiset ja sparttalaiset pitivät sitä herjauksena. Kerrotaan että sparttalaiset vastasivat lähettiläille: »Te saatte sekä vettä että maata» ja näin sanoen heittivät suurkuninkaan miehet kaivoon.[114] Tahallaan he täten auttamattomasti rikkoivat välit Persian kanssa, jotta epäröivätkin saataisiin mukaan.

Sotajoukko, jonka Kserkses nyt johti taisteluun, ei tosin noussut miljooniin, kuten kreikkalainen perimätieto kertoo.[115] Sellaisen armeijan tuominen Kreikkaan olisikin ollut aivan turhaa, sillä eihän siellä ollut sellaiselle väkijoukolle tarpeeksi toiminta-alaa eikä elatusmahdollisuuksia. Mutta 60—70 000 miestä heitä kyllä oli, ja olihan siinäkin jo sievoinen joukko. Lisäksi tuli laivasto, johon kerrotaan kuuluneen 1.000 laivaa.[116] Näin valtavan sotajoukon kuljettaminen meritse olisi ollut sula mahdottomuus, varsinkin kun suurin osa siitä oli ratsuväkeä — sen täytyi maitse marssia Kreikkaan ollen aina kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa laivaston kanssa.

Kun sotajoukko oli kokoontunut Aasian puoleiselle ylimenopaikalle ja laivasto täytti Hellespontoksen, tarkasti Kserkses väkensä istuen korkealla, valkeasta marmorista tehdyllä valtaistuimella, joka oli pystytetty eräälle kukkulalle. »Kun hän nyt», Herodotos kertoo, »näki koko Hellespontoksen laivojen pimittämänä ja kaikki rannat ja tasangot täynnä kansaa, hän ylisti itseään onnelliseksi. Mutta heti sen jälkeen hän vuodatti kyyneleitä. Kun häneltä kysyttiin syytä siihen, hän sanoi: 'Murhe valtasi mieleni, kun muistin, miten lyhyt ihmisen elämä kuitenkin on. Eihän sadan vuoden kuluttua kaikista näistä miehistä ole ainoatakaan jäljellä'.»

Kaikista kansoista, joita tässä sotajoukossa oli, Herodotos kertoo persialaisten muodostaneen armeijan parhaan ja komeavarusteisimman osan. »Päässä heillä oli pehmeä hattu, n.s. tiara, vartaloa peitti kirjava, hihallinen takki ja kalansuomuja muistuttava teräspanssari, jalassa oli housut. Aseina heillä oli pajuista palmikoidut pienet kilvet, joista riippui nuolikotelo, lyhyet keihäät, mutta suuret jouset ruokonuolineen ja vihdoin tikarit, jotka riippuivat vyössä oikean reiden kohdalla. Heidän asunsa loistavuutta lisäsi vielä kullan paljous. Heillä oli mukanaan jalkavaimonsa katetuissa vaunuissa sekä joukoittain hyvin varustettuja palvelijoita.[117]

Persialaisjoukon ytimenä oli kymmenentuhatta valiomiestä, joita sanottiin »kuolemattomiksi», syystä että jos joku heistä kuoli tai sairastui, valittiin heti toinen hänen tilalleen.

Joukkojen siirtämistä varten Aasiasta Eurooppaan Kserkses oli antanut rakentaa kaksi laivasiltaa Hellespontoksen yli. Mutta kun sillat olivat valmistuneet, puhkesi myrsky, joka hajoitti ne. »Silloin», Herodotos kertoo, »Kserkses julmistui ja määräsi, että Hellespontokselle oli annettava 300 ruoskaniskua lausuen nämä barbaariset ja jumalattomat sanat: 'Sinä karvas vesi, tämän rangaistuksen määrää sinulle herrasi, koska olet loukannut häntä. Ja kuningas Kserkses on kulkeva ylitsesi, tahdotpa tai et.' Samalla hän mestautti ne, jotka olivat johtaneet sillanrakennustöitä.» Koko kertomus on liian tarumainen voidakseen sisältää enemmän kuin hivenen historiallista totuutta, luultavasti vain sen, että Kserkses suuttui, kun sillat särkyivät. Ja sehän oli ainoastaan inhimillistä. — Myöhemmin sillat korjattiin, niin että koko armeija hevosineen ja kuormastoineen voi kulkea salmen yli.

Ruokatavaroiden ja sotatarpeiden saannin Kserkses oli turvannut perustamalla varastohuoneita sopiviin paikkoihin, etenkin Traakiaan ja Makedoniaan. Ja jotta laivaston ei tarvitsisi kulkea vaarallista kiertotietä myrskyille alttiin, kallioisen Athos-niemen ohitse, missä kaksitoista vuotta aikaisemmin 300 laivan suuruinen persialainen sotalaivasto oli tehnyt haaksirikon ja 20 000 ihmistä oli menettänyt henkensä, oli Kserkses pannut alulle jättiläismäisen työn aikoen kaivattaa kanavan niemen poikki.

* * * * *

Persialaisten vakaiset joukot vaelsivat yli Balkanin niemimaan kuin uhkaava lumivyöry.[118] Thermopylain solassa,[119] jonka kautta kulkee ainoa tie Thessalian tasangolta Keski-Kreikkaan, helleenit tahtoivat mahdollisimman kauan koettaa pidättää suurkuninkaan joukkoja. Oita-vuori suistuu täällä jyrkkänä syvyyteen, ja vuorenseinämän ja meren välinen sola oli siihen aikaan niin kapea, että parissa kohdassa edes kahdet vaunut eivät olisi voineet sivuuttaa toisiaan. Erään joen vuosituhansien aikana kokoaman lietteen vaikutuksesta sola on meidän päivinämme paljon leveämpi, ja paikka on kokonaan muuttanut muotoaan.

Tänne asettui nyt sparttalaisten kuningas Leōnidās noin 5 000 hopliitan kera — niistä 300 sparttalaista valiomiestä ja 1.000 perioikkia.[120] Idempänä, Euboian pohjoispäässä, piti Kreikan laivaston koota kaikki voimansa ratkaisevaan meritaisteluun.

Thermopylain luona kreikkalaisten onnistui kuuden päivän ajan ehkäistä vihollisen eteneminen. Saavuttuaan paikalle Kserkses lähetti Leonidaalle viestin kehoittaen kreikkalaisia luovuttamaan aseensa. »Tule ottamaan ne!» oli vastaus. Ja kun sparttalaisille kerrottiin persialaisia olevan niin paljon, että heidän nuolensa pimittäisivät auringon, muuan heistä sanoi: »Hyvä, silloin saamme taistella varjossa.» — Perimätieto kertoo Kserkseen odottaneen neljä päivää, että hänen sotalaumojensa näkeminen peloittaisi kreikkalaiset lähtemään solasta. Hän odotti kyllä enemmän laivaston saapumista voidakseen sillä uhata Thermopylain puolustajia selkäpuolelta ja pakottaakseen siten heidät peräytymään. Mutta kreikkalaisten laivasto teki persialaisille niin lujaa vastarintaa, että heidän ankaria tappioita kärsittyään täytyi peräytyä voimatta siis panna toimeen mitään mielenosoituksia Leonidaan selän takana. Silloin Kserkses päätti tehdä hyökkäyksen Thermopylain puolustajia vastaan, ennenkuin nämä olivat ehtineet saada apujoukkoja Peloponnesokselta. Herodotos sanoo: »Viidennen päivän koittaessa hän huomasi, että kreikkalaiset eivät olleet poistuneet, vaan olivat kyllin häpeämättömiä ja mielettömiä jäädäkseen paikoilleen. Silloin Kserkses vihoissaan lähetti meedialaiset ja elamilaiset heitä vastaan käskien ottaa helleenit vangiksi ja tuoda heidät elävinä hänen eteensä. Kun nyt meedialaiset ryntäsivät helleenejä vastaan, kaatui paljon meedialaisia, mutta toisia tulvi sijaan. Niin suuria tappioita kuin he kärsivätkin, he kuitenkaan eivät kyenneet pakottamaan helleenejä peräytymään. Silloin astuivat heidän sijaansa ne persialaiset, joita kuningas nimitti kuolemattomiksi, ja nyt arveltiin, että nämä helposti lopettaisivat leikin. Mutta heidän ei käynyt paremmin kuin meedialaisten joukon, sillä he taistelivat ahtaalla alalla ja heillä oli lyhyemmät keihäät kuin helleeneillä, joten heillä ei ollut mitään hyötyä ylivoimastaan.» Kserkseen kerrotaan levottomana heidän kohtalostaan kolme kertaa hypähtäneen pystyyn valtaistuimeltaan, jolla hän istui katsellen taistelua.

Se jatkui koko päivän ja vielä seuraavankin onnen ollessa persialaisille yhtä vastainen, he kun eivät voineet käyttää parasta asettaan, ratsuväkeä, ahtaassa vuorensolassa. Mutta silloin Kserkses sai käsiinsä kreikkalaisen kavaltajan, joka oli halukas neuvomaan viholliselle toisen tien, polun, joka kulki erään vuorensolan kautta Thermopylain länsipuolitse.[121] Hänen nimensä elää ainoastaan tahratakseen hänen muistonsa ikuisiksi ajoiksi kaiken maailman silmissä. Ephiáltēs oli tuon halveksittavista halveksittavimman nimi, miehen, joka kavalsi veljensä ja isänmaansa.[122]

Heti pimeän tullen muuan persialaisten osasto, johon kuului »kymmenentuhatta kuolematonta», alkoi kiivetä salaiselle solalle. Päivän sarastaessa he olivat ylhäällä solassa, jota vartioi tuhat Phokis-maakunnan miestä. Jyrkkää ja vaikeakulkuista vuoripolkua olisi ollut erinomaisen helppo puolustaa, mutta phokislaiset laiminlöivät velvollisuutensa. He antoivat yllättää itsensä nukkumassa ja pakenivat. Nyt Thermopylain uljaat puolustajat olivat tuhon omia, jos he jäivät paikoilleen, sillä persialaiset voivat hyökätä heidän kimppuunsa selkäpuolelta. Aamulla Leonidas sai vakoojiltaan varman tiedon, — jonka karkurit jo aikaisemmin olivat tuoneet —, että hänen kimppuunsa pian hyökättäisiin kahdelta taholta. Helleenit pitivät silloin sotaneuvottelun. Toiset tahtoivat jäädä paikoilleen, mutta toisten mielestä oli vältettävä turhaa verenvuodatusta. Lopputuloksena oli, että Leonidas sparttalaisineen yhdessä 1.100 boiotialaisen kanssa jäi paikoilleen muiden lähtiessä pois. Herodotos kertoo Leonidaan suorastaan käskeneen liittolaisiaan poistumaan paikalta huomatessaan heidän olevan haluttomia jatkamaan taistelua ja pitäen heidän uhraamistaan tarpeettomana.

Leonidaan oma pieni sparttalaisjoukko, jonka kimppuun hyökättiin sekä edestä että takaa, taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka uskollisena Spartan lain määräykselle, että se, joka jätti paikkansa taistelussa, menetti kunniansa. Solan valtaaminen tuotti persialaisillekin suunnattomia tappioita, ja täyttämällä velvollisuutensa miltei yli-inhimillisen urhoollisesti sparttalaiset ja heidän uskolliset sotatoverinsa eivät ainoastaan suojanneet pääjoukon paluumatkaa, vaan saivat myös siveellisen voiton, joka oli vertojaan vailla. Sparttalaiset pystyttivät kaatuneille maanmiehilleen muistopatsaan, jossa oli seuraava kirjoitus:

    »Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,
    käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain.»
                                       (Reinin käännös.)

Kerrotaan, että Kserkses sotaretkensä alkuaikoina kerran keskusteli harvalukuisten kreikkalaisten puolustusmahdollisuuksista erään maanpaossa olevan Spartan kuninkaan kanssa, joka seurasi häntä. »Miten voisi», suurkuningas sanoi, »muutama tuhat miestä, jotka kaikki ovat itsenäisiä ja joita ei yhden ainoan miehen tahto hallitse, tehdä lainkaan vastarintaa minun mahtaville sotavoimilleni?» Toista olisi, jos kreikkalaisia kuten persialaisiakin hallitsisi yksi ainoa mies. »Silloin he häntä peläten esiintyisivät urhoollisempina kuin luonnostaan ovat, ja ruoska pakottaisi heidät hyökkäämään ylivoimaisia vihollisia vastaan.»

Tähän sparttalainen vastasi, että vaikka hänen omat maanmiehensä olivat vapaita, he kuitenkaan eivät olleet sitä joka suhteessa. »Heillä on hallitsija», hän sanoi, »jota he kunnioittavat enemmän kuin alamaisesi sinua. Ja tämä hallitsija kieltää heitä koskaan pakenemasta vihollista, tulkoon tämä kuinka suurin laumoin hyvänsä, ja käskee heidän pysyä paikallaan rivissä ja voittaa tai kuolla. Se hallitsija on laki.»[123]

Persialaisten vallattua Thermopylain solan koko Keski-Kreikka oli heille avoinna. Peloponnesoksen sotavoimat kokoontuivat Korinthoksen kannakselle koettaen vallituksia rakentamalla suojata niemimaataan. Kuultuaan sanoman Leonidaan tappiosta Kreikan laivasto lähti paikoiltaan Euboian luota antaen koko tämän seudun viholliselle alttiiksi, ja ateenalaiset jättivät koko Attikan persialaisten valtaan. Sotakelpoiset miehet astuivat Themistokleen käskystä laivoihin, jotka asettuivat Attikan ja Salamiin saaren väliseen poukamaan saaren länsipuolelle. Naisensa ja lapsensa ateenalaiset veivät Salamiin saarelle, Aiginaan ja Peloponnesokselle. Ateenalaisten laivoihin yhtyi osastoja Korinthoksesta ja muista merikaupungeista, niin että kreikkalaisten koko laivastoon, joka oli kokoontunut Salamiin luo, kuului 3—400 laivaa.

Themistokleen sanotaan käyttäneen hyväkseen Delphoin oraakkelin hämärää vastausta, että »puumuurit» pelastaisivat Ateenan. »Puisilla muureilla», hän sanoi, tarkoitettiin luonnollisesti laivastoa. Ja niin kerrotaan hänen saaneen aikaan sen, että hänen maanmiehensä koettivat saada sodan ratkaistuksi merellä.

Ateenalaisista tuntui kuitenkin karvaalta, kun he laivoista ja Salamiin
saarelta näkivät savun nousevan heidän hävitetyistä kodeistaan
Attikasta ja katselivat, miten vihollinen hävitti Ateenan ja sen
Akropoliin. Se oli kosto Sardeen palosta.

Themistokleen mielestä riippui nyt kaikki siitä, saataisiinko Ateenan vesille ankkuroinut Persian laivasto ryhtymään taisteluun Salamiin luona. Jos tämä ei onnistuisi, vaan viholliset sen sijaan alkaisivat hävittää Peloponnesoksen rannikoita, joutuisi sikäläinen väestö pakokauhun valtaan, Peloponnesoksen valtioliiton laivat kutsuttaisiin kotiin puolustamaan kukin omaa maataan, ja hajanainen Hellas joutuisi helposti persialaisten käsiin. Salamiin salmessa kreikkalaisilla sitävastoin olisi kaikki edut puolellaan, sillä Persian laivasto ei näillä ahtailla vesillä voisi hyötyä ylivoimastaan. Mutta kreikkalaisten laivojen päällystö oli jo joutunut ankaraan kiistaan siitä, pitäisikö heidän vielä pysytellä koolla Attikan rannikolla vaiko vetäytyä Peloponnesokselle.[124] Tässä epätoivoisessa tilanteessa Themistokles turvautui viekkauteen pakottaakseen maanmiehensä pysymään paikoillaan ja taistelemaan. Illalla hän lähetti luotettavan orjan Kserkseen luo viemään viestin, että Themistokles oli suurkuninkaan salainen ystävä ja sentähden neuvoi häntä heti hyökkäämään kreikkalaisten kimppuun. Sillä muuten nämä pakenisivat, ja Kserkses menettäisi tilaisuuden loistavan urotyön suorittamiseen. Jos persialaiset nyt hyökkäisivät, olisi heidän voittonsa aivan varma, kreikkalaiset näet olivat niin eripuraisia keskenään. »Sinä olet näkevä», kirjeen kirjoittaja vakuutti, »heidän taistelevan toisiaan vastaan eikä teitä vastaan.»

Silloin suurkuningas antoi laivastonsa yöllä saartaa kreikkalaiset.[125] Kreikkalaisten laivojen päällystölle toi siitä ensinnä tiedon Aristeides, Themistokleen vanha vastustaja, joka juuri oli saanut ateenalaisilta luvan palata maanpaosta. Hän souti yöllä salaa persialaisten laivojen ohi päästäkseen ottamaan osaa taisteluun isänmaansa puolesta. Nyt hän ojensi entiselle vihamiehelleen kätensä sanoen: »Meidän molempien tulee nyt ennen muita kilpailla isänmaan pelastamisesta.»

Kun helleenien nyt oli valittava voitto tai kuolema, he taistelivat loistavan sankarillisesti kotilietensä, vaimojensa ja lastensa puolesta. Taistelua kesti varhaisesta aamusta yön pimeyteen. Persialaisetkin ottelivat kuolemaa halveksien, sillä kuten Herodotos sanoo, »kukin koetti nyt parhaansa peläten kuningasta, jonka katse heidän mielestään oli kohdistunut jokaiseen yksityiseen mieheen.» Hän oli antanut asettaa valtaistuimensa vuorelle vastapäätä Salamista, lahden kapeimmalle kohdalle, ja katseli sieltä taistelua. »Ja aina kuin hän näki jonkun väestään suorittavan jonkin urotyön taistelussa, hän kysyi, kuka se oli, ja kirjurit merkitsivät silloin muistiin laivan päällikön nimen ynnä hänen isänsä nimen ja hänen kaupunkinsa nimen.»

Mutta persialaisilta puuttui yhteistuntoa ja määrätietoisuutta, kun taas kreikkalaiset yhteistoimin pyrkivät samaan taktilliseen päämäärään, nimittäin saartamaan sivustoillaan persialaisten laivat, puristamaan ne yhteen ja riistämään niiltä liikuntavapauden. Tämä onnistuikin. Pian syntyi Persian laivaston keskuudessa auttamaton sekasorto. Laivat tungeskelivat toisiaan ja tuottivat toisilleen enemmän vahinkoa kuin itse vihollinenkaan kykeni aikaansaamaan. Koko salmen peittivät hylkyjen kappaleet ja ruumiit, ja vasta yön pimeys lopetti tuon kauhistavan hävityksen. Persialaiset olivat silloin menettäneet puolet laivastostaan. Mieshukka oli heidän puolellaan myös suunnattoman paljon suurempi kuin kreikkalaisten, sillä persialaiset eivät osanneet uida, vaan hukkuivat joukoittain, sitä mukaa kuin laivat joutuivat hylyiksi, kun sitävastoin helleenit vastaavassa tilanteessa enimmäkseen uivat Salamiin saarelle.

Kserkseen kerran niin mahtavan merivoiman jäännökset peräytyivät. Ateenalaiset olivat saaneet voiton, joka oli maailmanhistorian uljaimpia. »Helleenit olivat oppineet», käyttääksemme Plutarkhoksen sanoja, »että kun oli tosi kyseessä, ei laivojen paljouden eikä komeuden eikä loistavien keulakuvien eikä kerskailevien sotahuutojen eikä barbaaristen sotalaulujen tarvinnut herättää pelkoa miehissä, jotka osaavat taistella ja uskaltavat otella elämästä ja kuolemasta.» Nyt kävi selville, miten oikein Themistokles oli arvioinut tilanteen tehdessään maanmiehistään meriväkeä eikä hopliittoja. Nyt ei kukaan enää moittinut sitä, että hän oli »riistänyt kansalaisiltaan keihään ja kilven ja alentanut heidät soutajan tuhdolle ja airoihin.» Salamiin luona länsimaitten vapaa henki oli osoittautunut voimakkaammaksi kuin idän yksinvaltiaan mahtikäskyllä komennetut laumat.