Jos kreikkalaiset nyt olisivat noudattaneet Themistokleen neuvoa ja heti siirtäneet sodankäynnin Aasian puolelle purjehtimalla sinne voittoisalla laivastollaan ja kutsumalla kreikkalaiset siirtokunnat aseisiin suurkuningasta vastaan, niin Kserkseen olisi vallannut pelko, että hänen maajoukkonsa paluutie katkaistaisiin, ja hänen olisi täytynyt mahdollisimman kiireesti poistaa joukkonsa Kreikasta. Koko hänen Kreikan-retkensä olisi päättynyt siihen.

Mutta Sparttaa merentakaiset sotaretket eivät milloinkaan olleet miellyttäneet. Se pelkäsi Peloponnesoksen joutuvan turvattomaksi, jos Kreikan laivasto lähtisi pois kotimaasta, ja vastusti ehdotusta. Siten sparttalaiset saivat vastuulleen sen, että helleenien vielä seuraavana vuonna oli käytävä verinen taistelu omassa maassaan. Mutta toiselta puolen juuri he siellä myöskin ratkaisivat asian. Kserkses tosin lähti pois vieden mukanaan osan armeijaansa samaa tietä kuin oli tuonutkin, mutta pääjoukon hän antoi vävynsä Mardonioksen johdolla jäädä Kreikkaan ja talvehtia Thessaliassa ryhtyäkseen sieltä käsin uuteen hyökkäykseen seuraavana keväänä. Autioon Attikaan joukot tietenkään eivät voineet jäädä. Ne joukot, jotka paluumatkalla seurasivat Kserksestä, nääntyivät suureksi osaksi nälkään ja tauteihin. Sotilaat kärsivät niin suurta elintarpeiden puutetta, että he repivät maasta ruohoa ja puista kaarnaa ja lehtiä vaimentaakseen nälän tuskia. — Kun suurkuningas tuli Hellespontokselle, hän havaitsi, että syysmyrskyt olivat hävittäneet sillat. Mutta laivasto oli täällä häntä vastassa ja kuljetti joukot salmen yli.

* * * * *

Persialaiset olivat tosin kärsineet tuntuvia tappioita, mutta niillä suunnattomilla varoilla, jotka suurkuninkaalla oli käytettävinään, niiden korvaaminen tuskin lienee ollut vaikeata. Hänen laivastonsa oli vieläkin lukumäärältään ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin kreikkalaisten. Ja siihen tulokseen hän oli päässyt, että Kreikka oli valloitettu aina Korinthoksen kannasta myöten. Persian armeija oli saanut toiminnan tukikohdan ja boiotialaiset ja thessalialaiset olivat sen liittolaisia. Oli niin ollen inhimillisesti katsoen ilmeisesti vain ajan kysymys, milloin tuo pieni jäljellä oleva osa, Peloponnesos, myöskin joutuisi persialaisten valtaan.

Kserkses itse vietti talven Sardeessa, osaksi jottei olisi liian kaukana sotanäyttämöltä, osaksi voidakseen pitää silmällä joonialaisia, niin etteivät he enää nousisi kapinaan.

PLATAIA JA MYKALE.

Keväällä 479 Attikan kansa jälleen joutui kokemaan sodan kauhuja, kun Mardonios teki uuden hävitysretken maahan. Toisen kerran asukkaitten täytyi jättää maansa autioksi ja etsiä turvaa Salamiista. Mutta viimeiseen saakka Mardonios tarjoutui säilyttämään ateenalaisten itsenäisyyden, jos he suostuisivat tekemään liiton persialaisten kanssa. Hän nimittäin tarvitsi ateenalaisten laivastoa peloponnesolaisia vastaan. Mutta vain yksi ainoa Ateenan neuvoston jäsen puolsi sovintoa persialaisten kanssa. Ja hänet katkeroitunut kansanjoukko löi heti kuoliaaksi. »Niin käyköön jokaisen maankavaltajan!» oli ajatus. Ateenalaisten isänmaallinen uhma oli muuttunut intohimoksi, raivoksi.

Kun Mardonioksen kaikki rauhantarjoukset torjuttiin, polttivat persialaiset Ateenan toistamiseen.

Mutta vain hädin tuskin ateenalaisten onnistui saada sparttalaiset jättämään asemansa Korinthoksen kannaksella. Vasta heidän uhatessaan muussa tapauksessa käyttää hyväkseen Mardonioksen rauhantarjousta sparttalaiset vihdoin taipuivat lähettämään apujoukon Attikaan. Siihen liittyi joukkoja useista muista Peloponnesoksen valtioista. Sparttalaisille oli vihdoinkin valjennut, että jos Ateena liittyisi persialaisiin, he itse olisivat hukassa. Sillä Ateenan laivaston avulla Mardonios voisi laskea maihin joukkoja mihin hyvänsä Peloponnesokselle, ja silloin Korinthoksen kannaksen linnoitukset olisivat vailla merkitystä.

Kuullessaan huhun peloponnesolaisen armeijan tulosta persialaiset peräytyivät länteen päin Boiotiaan. He pysähtyivät Plataian luo, missä maasto tarjosi heidän ratsuväelleen edullisen taistelupaikan. Kreikkalaisia johti Spartan kuningas Pausanias. Hän osoittautui olevan oivallinen sotapäällikkö, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, niin uhkaavalta, jopa suorastaan epätoivoiselta kuin tilanne näyttikin. Luvultaan kreikkalaisia lienee ollut suunnilleen saman verran kuin persialaisia[126], mutta arveluttavaa oli, ettei heillä ollut juuri ollenkaan ratsuväkeä, kun sitävastoin vihollisella tämä aselaji oli erinomaisesti edustettuna. Persian ratsuväen taitavasti suunniteltu ja tarmokkaasti suoritettu liikehtiminen taistelun alussa riitti horjuttamaan kreikkalaisten rintamaa. Ja sitä välttämättömästi seuranneen peräytymisen aikana syntyi hajaannusta kreikkalaisten keskustassa, jossa oli pikkuvaltioiden joukkoja. Etevä saksalainen sotahistorioitsija Kromayer sanoo tilanteesta tällä hetkellä: »Ratkaiseva käänne oli alkanut. Jos kertomuksemme tässä olisi katkennut eikä olisi mitään lähteitä, jotka kertovat lopputuloksesta, ei yksikään sotilashenkilö uskaltaisi ennustaa onnellista ratkaisua.»

Tällä hetkellä kreikkalaisille oli onneksi, että sparttalaiset olivat oikeata sotilassäätyä, joka lapsesta saakka oli harjaantunut sotaan kuin ammattiinsa eikä tuntenut pakokauhua. Sitä ei myöskään heidän ylipäällikkönsä tuntenut. Hän antaa keskustan livistää tiehensä. Tosin häneltä nyt on katkennut yhteys ateenalaisten kanssa, jotka muodostavat toisen sivustan, ja hän on yksinään persialaisia vastassa armeijan kolmannen osan kanssa; mutta tämän kolmanneksen muodostavat hänen omat sparttalaisensa, ja heidän keskellään hän tuntee olevansa kuin kotonaan. Sparttalaisineen hän taistelee, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kevytaseisten aasialaisten hyökkäykset kimmahtavat voimattomina takaisin panssaroitujen hopliittain järkähtämättömästi suljetuista riveistä, ja yrittäessään palauttaa miehiään järjestykseen Mardonios itse kaatuu. — Hänen kuolemansa merkitsi persialaisille pakoon lähtöä.[127] Hänen armeijansa jäännökset pelastuivat Aasian puolelle.

Voittajia odotti persialaisten leirissä suunnattoman runsas saalis. Pausanias antoi tuoda sieltä kasoittain kultaisia ja hopeisia astioita ja koruja niille Kreikan valtioille jaettaviksi, jotka olivat ottaneet osaa puolustukseen. Suurin oli kuitenkin ylipäällikön oma osuus.

Kreikkalaisille oli onneksi, että thessalialaiset, joilla oli oivallinen ratsuväki, eivät osoittaneet taistelussa mainittavaa tarmoa, vaan odottivat karsain silmin, miten se päättyisi ilman heitä. Thebalaisten sitävastoin kerrotaan kiivaasti taistelleen vanhoja kilpailijoitaan ateenalaisia vastaan. Arvokkaimman osuutensa taisteluun ateenalaiset kuitenkin suorittivat, kun olivat ajaneet thebalaiset pakoon valloittaessaan persialaisten linnoitetun leirin.

»Keihään ja jousen välinen taistelu», kuten suuri kreikkalainen murhenäytelmänkirjoittaja Aiskhylos persialaissotia nimittää, oli nyt ratkaistu. Helleenit saattoivat hengähtää helpotuksesta: heidän maansa oli pelastunut idän vaaralta. Kesti kaksi vuosisataa, ennenkuin vieras vihollinen taas polki Kreikan maaperää. Plataian voitto oli ratkaiseva. Kuitenkaan sitä ei ollut saanut yksimielinen Hellas, vaan ainoastaan kaksi sen voimakkainta valtiota yhdessä muutamien pienimpien kanssa.

Useita kertoja tämän sodan aikana kreikkalaisten pelastuminen uhkaavasta onnettomuudesta oli ollut hiuskarvan varassa. Nykyjään on mahdotonta enää päätellä, miten suuri osuus onnellisilla sattumilla oli Salamiin taistelussa; mutta se ainakin on varmaa, että ilman Themistoklesta eivät kreikkalaiset olisi siellä voittaneet. Ja Plataian luona kreikkalaisten keskusta käyttäytyi sillä tavoin, että oli erittäin epäilyttävää, miten siellä kävisi. Siitä olisi helposti voinut tulla helleeneille musertava tappio, ja siinä tapauksessa sota olisi, edellisistä voitoista huolimatta, ollut ratkaistu aivan päinvastaiseen suuntaan. Niin sekoittuu täällä kuten kaikessa ihmistyössä suuruus ja pienuus, ja Platon on täydellä syyllä voinut sanoa, että »ihailluissa persialaissodissa on tapahtunut paljon sellaista, joka tuskin koituu kreikkalaisille kunniaksi.» Mutta oikeastaan on sitäkin ihmeellisempää, että tämä pienen köyhän kansan ja idän suunnattomien rikkauksien välinen voimainmittely päättyi, niinkuin se todellisuudessa päättyi. Ainoana selityksenä on lopultakin se, että kreikkalaisten suurempi sotataito perustui heidän siveelliseen ylemmyyteensä. Heillä oli oikeus puolellaan ja he taistelivat varmoina siitä ja epätoivon vimmalla kotinsa ja kontunsa puolesta, niinkuin vapaan kansalaisen tuleekin tehdä, ja pelastaakseen sivistyksen, jolla oli elämisenoikeus, joutumasta orjanmielisten palkkajoukkojen poljettavaksi.

* * * * *

Pian sen jälkeen Hellaaseen saapui uusi ilosanoma: Persian laivaston jäännökset olivat tuhoutuneet Mykálēn niemimaan kohdalla Samos-saaren edustalla. Plataian taistelua seurannut voitonriemu oli heti vallannut erään kreikkalaisen laivasto-osaston päällystön, joka oli ankkurissa Delos-saaren luona vartioimassa ja suojelemassa Kykladeja persialaisten laivastolta. Urotöitä kaivaten kreikkalaiset purjehtivat Samos-saarelle, minne Persian laivasto oli sijoittunut yhdessä Mykalen niemellä majailevan maasotajoukon kanssa pitääkseen silmällä joonialaisia, joita epäiltiin kapinahankkeista.

Persialaiset tunsivat nyt kuitenkin sellaista kauhua Salamiin voittajia kohtaan, etteivät uskaltaneet kohdata heitä merellä, vaikka heidän laivastonsa oli lähes kolme kertaa niin suuri kuin kreikkalaisten. Pelastaakseen laivansa he ryhtyivät toimenpiteeseen, joka tuskin lienee merimiesten tapaista, nimittäin vetivät laivansa maihin Mykalen rannalle ja ympäröivät ne lujalla vallituksella. Tämän laivaleirin ympärille asettui heidän maa-armeijansa. Mutta helleenit eivät vähästä säikähtäneet. Rohkeasti he astuivat maihin ja tekivät hyökkäyksen vihollisleiriin; ja kun persialaiset näkivät, että kaikki oli hukassa, sytyttivät he tuleen jäännökset uljaasta laivastostaan, joka kerran lähetettiin kukistamaan Kreikkaa.[128] Senjälkeen he itse pelastuivat pakenemalla. Tämän kerrotaan tapahtuneen samana päivänä kuin Plataian taistelu. Varmaankin se sentään sattui vähän myöhemmin. Yritys oli samansuuntainen kuin Themistokleen aikeet vuotta aikaisemmin. Sillä oli myöskin sama vaikutus, kuin hän oli arvellut. Mykalen voitosta näet joonialaiset saivat aiheen nousta kapinaan. Ja nyt emämaa ryhtyi yhteistoimintaan siirtokuntien kanssa. Täten helleenien taistelu persialaisia vastaan muuttui puolustussodasta hyökkäyssodaksi.

LÄNSIHELLEENIEN VAPAUSTAISTELUT.

Sisilian kreikkalaiset eivät olleet ottaneet osaa heimolaistensa taisteluun persialaisia vastaan, mutta heillä oli itsellään itämainen vihollinen, jota vastaan heidän täytyi puolustaa hellenismiä ja omaa itsenäisyyttään, nimittäin seemiläiset karthagolaiset. Nämä kävivät entistä vaarallisemmiksi, kun he näihin aikoihin tekivät liiton etruskien kanssa, jotka silloin olivat Italian voimakkain sekä maa- että merivalta. Liiton tarkoituksena oli vastustaa kreikkalaisia kauppakilpailijoita läntisellä Välimerellä.

Sen sijaan, että olisivat yhteisvoimin vastustaneet yhteistä vihollistaan, suuri osa Sisilian, kuten emämaankin, kreikkalaisista yhdyskunnista oli tukkanuottasilla keskenään. Sellaisten pikkukahakkain tuloksia oli esim. kukoistavan Sybariksen hävitys.

Sisiliassa sopu kuitenkin aikaa myöten parani, mutta se ei johtunut helleenien hyvästä tahdosta, vaan siitä, että voimakkaat tyrannit anastivat valtaansa useimmat saaren kreikkalaisista siirtokunnista. Siihen aikaan, jolloin Kreikan emämaa kävi vapaustaisteluaan persialaisia vastaan, oli valta jakautunut etupäässä kahden tyrannin kesken, joista toinen oli Syrakusan tyranni Gelōn, toinen hänen appensa Thērōn Akragaasta. Gelon oli erinomaisen tarmokas mies, etevä sotapäällikköjä olojen järjestelijä, mutta häikäilemätön ja mielivaltainen, kuten vain sisilialainen tyranni saattoi olla. Kaikki esteet, joita hänen tielleen osui, tallasi hän maahan.

Himérassa saaren pohjoisrannikolla oli myös muuan tyranni. Kun Theron karkoitti hänet maanpakoon, ei häntä vähääkään arveluttanut pyytää apua karthagolaisilta, jotka olivat kreikkalaisten verivihollisia. Nämä käyttivät ihastuneina hyväkseen tilaisuutta päästä sekaantumaan kilpailijainsa keskinäisiin riitaisuuksiin ja lähettivät Himeraa piirittämään voimakkaan sotajoukon päällikkönsä Hamilkarin johdolla, joka oli karthagolaisen sotalaitoksen luoja. Mutta silloin Gelon riensi appensa avuksi ja tuotti Karthagon armeijalle musertavan tappion Himeran luona samana vuonna — kansan suussa säilyneitten tietojen mukaan samana päivänäkin — kuin Salamiin taistelu.[129] Hamilkarin kerrotaan koko taistelun ajan uhranneen jumalille eläimiä, ja kun hänen sotajoukkonsa lähti pakoon, kerrotaan hänen itsensä heittäytyneen uhrituleen.

Saadessaan tiedon tappiosta karthagolaiset lähettivät heti sanansaattajia Syrakusaan hieromaan rauhaa. He näet pelkäsivät, että Gelon muuten ahdistaisi heitä heidän omalla alueellaan. Gelonille oli myöskin edullista solmia rauha karthagolaisten kanssa, koska Kreikassa käyty suuri taistelu oli vielä ratkaisematta. Hän myönsikin heille rauhan 2 000 hopeatalentin suuruista vahingonkorvausta vastaan.[130]

Kuuden vuoden kuluttua sisilialaisten ja etruskien välillä käytiin yhtä ratkaiseva meritaistelu Kýmēn[131] luona. Se päättyi etruskien merivoiman täydelliseen häviöön.[132] Syrakusaa voitiin nyt pitää Tyrrhenanmeren valtiaana, niinkuin Ateena hallitsi Aigeianmerta.

Nämä tapaukset masensivat karthagolaisia niin suuresti, että he vasta pari miespolvea myöhemmin uskalsivat uudelleen ryhtyä hyökkäyspolitiikkaan kreikkalaisia vastaan. Kymen taistelulla oli se maailmanhistoriallinen merkitys, että se ratkaisevasti vapautti latinalaiset etruskeista ja laski siten Rooman valta-aseman varsinaisen perustuksen.

* * * * *

Näin oli helleeninen sivistys sekä idässä että lännessä taistellen vapautunut itämaisesta kulttuurista.

Kirjallisuutta, joka kuuluu tähän ja seuraavaan osastoon:

Thukydides, Historie, overset og oplyst ved Anmærkninger av M.Cl.
Gertz. (On myös Hårdhin suomennos »Peloponneesolais-sota».)

Adolf Bauer, Die Griechischen Kriegsaltertümer (Laaja kirjallisuusluettelo).

Hans Delbrück, Die Perserkriege und die Burgunderkriege.

Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst im Rahmen der politischen
Geschichte: nid. I.

H. Droysen, Heerwesen und Kriegsführung der Griechen (Laajat kirjallisuusviitteet).

G.B. Grundy, The great Persian war.

Johannes Kromayer, Antike Schlachlfelder: nid. IV (Laajat kirjallisuusluettelot).

Tätä lukua varten:

Adolf Bauer, Themistokles.

Max Duncker, Die Schlacht von Marathon (Heinrich von Sybelin julkaisemassa »Historische Zeitschriftissä» 1881).

Thomas Lenschau, Zur Geschichte Ioniens (Klio. Beiträge zur alter
Geschichte herausg. von C.F. Lehmann-Haupt und E. Kornemann: nid. XIII).

Richard Nordin, Die äussere Politik Spartas zur Zeit der ersten
Perserkriege.

Richard Nordin, Studien in der Themistoklesfrage.

HELLEENIT RYHTYVÄT HYÖKKÄÄMÄÄN PERSIALAISIA VASTAAN ATEENAN HEGEMONIAN AIKANA.

ATTIKALAIS-DELOLAINEN LIITTO.

Uskomaton seikka oli tapahtunut: helleenien pieni kansakunta — vieläpä itse asiassa vain murto-osa siitä — oli voitokkaasti torjunut sekä maailmaahallitsevan suurkuninkaan että mahtavien karthagolaisten hyökkäykset. Vapaa kansalaishenki oli loistavasti kestänyt vaikeimman kaikista koetuksista sparttalaisten rautaisen kurin sekä etevien valtiomiesten ja sotapäälliköitten johdolla. Ylpeä tietoisuus urotöitten suorittamisesta, joiden vertaisia maailma ei ollut nähnyt sankariajan päivistä lähtien, elähdytti kaikkia taisteluun osaaottaneita kreikkalaisia. Helleenien kansakunta oli taistellut itselleen ensimmäisen sijan kaikkien maan kansojen joukossa. Kreikan aseisiin ja Kreikan politiikkaan perustui nyt maailmanhistorian kehitys.

Vasta suuri vaara, jonka kreikkalaiset nyt olivat kokeneet, opetti heitä oikein arvioimaan niitä aarteita, jotka he olivat olleet vähällä menettää: vapauttaan ja kansalaisoikeuttaan. Niistä he eivät enää olisi luopuneet mistään hinnasta. Kaikille helleenien nimeä kantaville oli äkkiä täysin tietoisesti selvinnyt länsimaisen ja itämaisen sivistyksen välinen vastakohta.

Vapaussotien voitokasta ratkaisua seurasi voimakas kreikkalainen kansallistunto, itämaihin nähden ylemmyydentunne, joka ilmeni helleenien ja »barbaarien» välisenä jyrkkänä vastakohtana. Mutta menestys ei kuitenkaan kyennyt luomaan yksimielistä Hellasta; päinvastoin se lisäsi Kreikan valtioiden eripuraisuutta. Aikaisemmin Spartta oli ollut Hellaan mahtavin valta; mutta persialaissotien voitoista koitui yhtä suuri kunnia Ateenalle tai oikeastaan Ateenan johtaville valtiomiehille Miltiadeelle ja Themistokleelle. Sen vuoksi Ateenan ja Spartan välille syntyi Kreikan hegemoniasta kilpailu, joka koitui kohtalokkaaksi kaikille sen kansoille. Tämä vastakohta alkoi ilmetä heti Mykalen taistelun jälkeen. Voitto houkutteli joonialaiset vapautumaan persialaisten ylivallasta. Ateenalaiset olivat silloin heidän luonnollisia auttajiaan, ja heidän kanssaan joonialaiset myös tekivät liiton. Ateenalle ja Kreikan muille merenkulkua harjoittaville kaupungeille oli mitä tärkeintä persialaisten karkoittaminen Aigeianmereltä ja Bosporoksen herruuden saavuttaminen, sillä sitä kautta päästiin Mustan meren rantojen viljavalle kauppa-alueelle. Sitävastoin ei tullut kysymykseenkään, että sparttalaiset, joilla itsellään ei ollut mitään laivastoa, olisivat auttaneet joonialaisia. Peloponnesoksen liiton laivastoa, joka vuonna 478 purjehti Vähään-Aasiaan, tosin ohjasi Pausanias, mutta useimmat laivat tulivat Ateenasta ja olivat lähinnä Aristeideen päällikkyyden alaisia.

Pausanias oli Plataian voiton jälkeen lähinnä Themistoklesta Kreikan ylistetyin mies. Uudet voitot ja valloitukset vahvistivat nyt hänen mainettaan, mutta lisäsivät myöskin hänen itsetuntoaan. Hänen suurin urotekonsa oli voimakkaan Bysantionin, Mustan meren avaimen, valloitus, jolloin hän myös lopetti persialaisten vallan Bosporoksessa.

Mutta vapauttaja oli muuttumaisillaan kavaltajaksi. Hillittömänä ja intohimoisena hänen oli ajan pitkään vaikea mukautua sparttalaiseen pakkoon. Kotoinen yksinkertaisuus ja niukkuus ei häntä myöskään miellyttänyt, kun hän oli nähnyt Persian suurmiesten loiston ja ylellisyyden. Niin hänen mieleensä johtui ajatus pyrkiä persialaisten avulla Kreikan itsevaltiaaksi. Tosin hän silloin alenisi kuninkaasta satraapiksi, mutta miten paljon vapaampaa olikaan persialaisen satraapin elämä kuin kuninkaan, joka aina oli pikkumaisten eforien silmälläpidon alaisena! Riistettyään persialaisilta Bysantionin hän toteutti salaiset tuumansa. Thukydidēs kertoo hänen kirjoittaneen suurkuninkaalle kirjeen pyytäen erästä tämän tyttäristä puolisokseen palkaksi siitä, että hän tekisi koko Kreikan Persian alusmaaksi.[133]

Kserkseen kerrotaan ihastuneen ja heti lähettäneen erään uskotuista miehistään neuvottelemaan Pausaniaan kanssa. Tämä vei mukanaan kirjeen, jossa suurkuningas vakuutti Pausaniaalle ikuista kiitollisuuttaan ja lupasi antaa hänelle avustukseksi rahaa ja sotajoukkoja, joita hän saattoi tarvita suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Tämän kirjeen saatuaan Pausaniaan ylpeys ylitti kaikki rajat. Hän alkoi käyttää itämaista pukua, esiintyi kuin ainakin persialainen satraappi ja alkoi viettää hurjaa elämää. Spartan liittolaisia hän loukkasi vallanhimollaan ja laittomuuksillaan. Heidän päälliköltään hän puhutteli aina tuikealla komentoäänellä eikä hän arkaillut rangaista heidän sotilaitaan ruoskalla, kun nämä eivät olleet herroille sparttalaisille kyllin nöyriä ja alistuvaisia. Tältä taustalta Aristeideen inhimillinen ja oikeamielinen esiintyminen herättää sitäkin suurempaa myötätuntoa. Tämä mies oli kiireestä kantapäähän yksinkertainen kansalainen toisten kansalaisten joukossa. Ja mieleltään yhtä kansanomaiseksi Aristeides kasvatti päällikkötoverinsa, nuoren Kimōnin, Miltiadeen pojan, joka oli ritarillisen miehen perikuva, kaikille ystävällinen ja hyvänsuopa. Seurauksena oli, että joonialaiset vihdoin julkisesti nousivat kapinaan sparttalaista amiraalia vastaan ja tarjoutuivat sen sijaan Aristeideen ja Kimonin päällikkyyden alaisiksi.

Kun hallitus kotona Spartassa kuuli, millaisia rettelöitä Pausanias oli saanut aikaan, kutsuttiin hänet kiireesti kotiin ja laivastoon lähetettiin toinen ylipäällikkö. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Pausaniaan kopeuden lisäksi myöskin sparttalaisten jäykkä sotilaallisuus vaikutti vastenmielisesti Aasian vilkkaisiin ja sivistyksen hienostamiin helleeneihin. Koko joonialaisen saarimaailman ja Traakian vapautettujen kreikkalaisten kaupunkien edustajat kääntyivät ateenalaisten puoleen tarjoten heille hegemoniaa. Ateenalaiset tarttuivat ihastuneina ojennettuun käteen ja perustivat yhdessä joonialaisten kanssa attikalais-delolaisen meriliiton, jonka tarkoituksena oli ateenalaisten johdolla vapauttaa Vähän-Aasian kreikkalaiset persialaisten ikeestä. Uuteen liittoon kuuluivat pian melkein kaikki Aigeianmeren rannikoilla ja saarilla sijaitsevat kaupungit, siis suuri yhtenäinen liikennealue. Se oli saanut nimensä Dēlos-saaresta, jonka vanha Apollonin temppeli oli joonialaisten keskus.[134] Tässä pyhäkössä pidettiin nyt liittopäivien yhteiset neuvottelut liiton asioista. Siellä säilytettiin myöskin Ateenan hoidettavana olevaa liiton sotarahastoa. Se kertyi vuotuisista veroista, joita niiden valtioiden oli maksettava, jotka eivät halunneet avustaa liiton laivastoa laivoilla ja miehistöllä. Nämä verot nousivat noin 25 miljoonaan markkaan meidän nykyisessä rahassamme. Se oli valtava summa siihen aikaan. Mutta niinpä muukalaisten herruus olikin ollut joonialaisille opettavainen koulu. Se oli opettanut tällekin yksilölliselle kansalle, että vapaus voi säilyä vain yksimielisyyden ja uhrauksien avulla.

* * * * *

Sparttalaiset osasivat näennäisesti säilyttää mielen» malttinsa huonosta onnestaan huolimatta. He kutsuivat siis muitta mutkitta peloponnesolaiset sotalaivat kotiin. Pohjaltaan he muuten olivat melkein tyytyväisiä päästyään eroon kalliista merisodasta. Eikä sitäpaitsi Aasian ilmapiiri ollut terveellinen sparttalaiselle hengelle — sen oli Pausaniaan esimerkki osoittanut. Oli muitakin kuin hän, jotka saattoivat siellä turmeltua, ja niin höltyisi kuri, johon Spartan koko onni ja onnettomuus perustui. Sentähden sparttalaiset eivät oikeastaan milloinkaan olleet mielellään tehneet sotaretkiä kaukaisiin maihin, missä ylipäälliköt olivat vailla valtion suoranaista silmälläpitoa ja oppivat helposti huonoja tapoja. Estääkseen Pausaniaan tapauksen uudistumasta vastaisuudessa Spartta siitä lähtien kauan kieltäytyi ottamasta osaa sellaiseen politiikkaan, josta saattoi seurata kauas emämaasta tehtäviä sotaretkiä, ja jätti Ateenalle persialaissotien johdon. Spartta luopui valtiollisesta tehtävästä, johon se ei olisi pystynyt muuttamatta perinpohjin koko olemustaan.

Lujasti järjestetyn sparttalaisen yhteiskunnan ahtaitten rajojen sisäpuolella ei ollut tilaa uuden ajan vaatimuksille; sen kangistuneet muodot tekivät kaiken kehityksen mahdottomaksi. Spartasta oli tullut olevien olojen puolustaja, mutta myöskin kaiken edistyksen vastustaja Hellaassa. Niin kauan kuin oli kysymyksessä Kreikan puolustaminen, sparttalaisilla oli kunniassansa historiassa, mutta kun oli ryhdyttävä hyökkäykseen, silloin liikkuvaisemmat ja seikkailunhaluisemmat ateenalaiset olivat johdossa.

Siitä syystä helleenisen maailman johtovalta liukui nyt parhaillaan sparttalaisten käsistä ja siirtyi ateenalaisille. Tämän lakedaimonilaiset kuitenkin huomasivat vasta myöhemmin; silloin he yrittivät muulta taholta saada vastapainoa ateenalaisia vastaan, nimittäin koettamalla lisätä vaikutusvaltaansa keski-Kreikassa. Toistaiseksi he lohduttautuivat sillä ajatuksella, että tarvittaessa ateenalaiset voitaisiin milloin tahansa pehmittää siten, että Peloponnesoksen armeija tekisi hyökkäyksen Attikaan.

PAUSANIAAN SORTUMINEN.

Kun Pausanias kutsuttiin kotiin, hän — ihmeellistä kyllä — totteli. Mutta se johtui siitä, että hän luotti suureen vaikutusvaltaansa, joka hänellä oli maanmiestensä keskuudessa. Hänet haastettiin oikeuteen, mutta mahtavien ystäviensä avulla hänet pääasiassa vapautettiin. Ylipäällikkyyttä hän ei kuitenkaan saanut takaisin. Spartassa hän ei enää viihtynyt, vaan matkusti omasta aloitteestaan Bysantioniin, missä hän useita vuosia hallitsi tyrannina ja pääsi persialaisten kuninkaan erikoiseen suosioon sulkemalla Bosporoksen Attikan meriliitolta. Ajan pitkään tämä kuitenkin kävi hänelle ylivoimaiseksi, ja noin vuonna 470 liiton sotapäällikkö Kimon valloitti hänen asuinpaikkansa. Pausaniaan itsensä onnistui paeta Persian alueelle ja siellä hän sai toisen ruhtinaskunnan Troian seuduilla.

Neljän vuoden kuluttua hän kuitenkin sai eforeilta käskyn saapua viipymättä Sparttaan, sillä uhalla, että häntä muuten kohdeltaisiin kuin valtion vihollista. On vielä ihmeellisempää kuin edellisellä kerralla, että hän nyt totteli. Mutta luultavasti hän siten halusi osoittaa, että hänellä muka oli puhdas omatunto. Sitä paitsi hän toivoi voivansa tehdä syyttäjänsä vaarattomiksi lahjomalla heidät Persian kullalla. Hänen matkallaan oli kuitenkin myös suoranaisempiakin tarkoitusperiä. Todennäköisesti hän aikoi käyttää hyväkseen tuntemaansa Spartan valtion heikkoa kohtaa, heloottikysymystä, päästäkseen sen yksinvaltiaaksi ja sitten luovuttaakseen sekä Lakonian että muun Kreikan Persian kuninkaalle.

Hänen syyttäjiensä oli vaikea päästä häneen käsiksi laillista tietä, kun heiltä puuttui varmoja todistuksia. Pausanias oli näet ollut niin varovainen, että oli antanut raivata pois tieltään käyttämänsä sanansaattajat. Syytetty riemuitsi.

Mutta kun eforeille kerrottiin, että hänellä oli joitakin salakähmäisiä puuhia heloottien keskuudessa, hän alkoi jälleen menettää varmuutensa. Ja aivan odottamatta joutui eforien käsiin todistus hänen petollisesta yhteydestään Persian kuninkaan kanssa. Muuan Pausaniaan uskotuista jätti eforeille erinomaisen tärkeän kirjeen, jonka tämä oli hänelle antanut vietäväksi suurkuninkaan asiamiehelle. Mies oli erittäin kiintynyt Pausaniakseen, eikä hänen päähänsä olisi milloinkaan voinut pälkähtää tämän kavaltaminen. Mutta kun kirje uskottiin hänelle, hän oli alkanut miettiä sitä levottomuutta herättävää tosiseikkaa, ettei ainoakaan Pausaniaan aikaisemmin käyttämistä sanansaattajista ollut palannut takaisin; ja haluten tälle seikalle selvitystä hän varovasti avasi käärön. Miltä hänestä mahtoikaan tuntua huomatessaan, että kirjelmän lopussa vastaanottajaa kehoitettiin surmaamaan sanantuoja! Hän näytti asiakirjan eforeille, ja nämä järjestivät maankavaltajalle ansan. He neuvoivat sanansaattajaa pakenemaan erääseen majaan, joka kuului Poseidonin temppelin alueeseen, ja piiloutuivat itse sinne, niin että voivat kuulla, mitä siellä keskusteltiin. Pausaniaalle ilmoitettiin sitten, mitä sanansaattaja oli tehnyt, ja hän kiiruhti itse temppeliin. Aavistamatta lainkaan kuuntelijoiden läsnäoloa hän puhui nyt lähetin kanssa avoimesti koko asiasta, vakuutti, ettei miehellä ohut mitään pelättävää ja kehoitti häntä heti lähtemään matkaan kirjeineen.

Nyt eforit päättivät vangita Pausaniaan. Mutta muuan heistä oli antanut hänelle pakenemisvihjauksen. Miten asia nyt lienee ollutkin — varmaa on vain, että hän pakeni erääseen rakennukseen läheisen Athenen temppelin alueelle. Eforit antoivat silloin muurata umpeen pyhäkön portit. Kerrotaan, että hänen vanha äitinsä olisi ollut innokkaimpia kivien kantamisessa. Jotta voitaisiin valvoa pakolaisen tekoja, eforit antoivat nostaa pois temppelin katon. Ja kun huomattiin vangin olevan kuolemaisillaan nälkään, vietiin hänet ulos pyhäkön edustalle, jottei hänen ruumiinsa saastuttaisi temppeliä. Siellä hän nääntyi ja heitti henkensä — Plataian muinainen laakeriseppelein kruunattu voittaja.

Pausaniasta suurempi mies joutui myöskin kärsimään hänen häviöstään, se mies, jonka ansiota oli suurin kaikista kreikkalaisten voitoista.

THEMISTOKLEEN POLITIIKKA PERSIALAISTEN VOITTAMISEN JÄLKEEN JA HÄNEN TRAAGILLINEN LOPPUNSA.

Themistokles oli Salamiin voiton jälkeen Kreikan suurin ja eniten ihailtu mies. Sen tunnustivat vieläpä sparttalaisetkin. He kutsuivat hänet kaupunkiinsa, ja tämä pidättyväinen ja kiitostaan säästävä kansa pani toimeen ainutlaatuisia kunnianosoituksia. Kerrotaan myöskin, että kun hän ensimmäisissä olympialaiskisoissa voittonsa jälkeen näyttäytyi kilparadalla, katsojat eivät lainkaan välittäneet kilpailuista, vaan näkivät ainoastaan hänet ja tervehtivät häntä kättentaputuksin, missä ikinä hän kulki. Se oli kukaties hänen elämänsä onnellisin päivä, ja hän lausui ystävilleen: »Nyt olen saanut korvauksen kaikista ponnistuksistani Hellaan hyväksi.»

Niin selvänäköinen valtiomies kuin Themistokles ei kuitenkaan voinut pitää Hellaan tulevaisuutta turvattuna, niin kauan kuin kaksi tasaväkistä valtiota kilpaili johtovallasta. Hänen päämääränään oli, että Ateenasta tulisi maan mahtavin valtio, joka ottaisi käsiinsä helleenien hegemonian. Siitä syystä hän etupäässä ryhtyi ympäröimään kaupunkia vahvoilla varustuksilla, kun sitä nyt ruvettiin rakentamaan uudelleen. Mutta heti kuin sparttalaiset saivat vihiä siitä, mitä oli tekeillä, he alkoivat aavistaa Themistokleen tulevaisuudensuunnitelmia ja esittivät vastalauseensa sillä tekosyyllä, että lujasti linnoitetusta Ateenasta saattaisi uudessa sodassa tulla »barbaareille» tukikohta.

Theba oli tosiaankin aikaisemmin jonkin verran ollut persialaisten tukikohtana. Mutta ateenalaiset eivät tietenkään alistuneet siihen, että heidän omiin asioihinsa tällä tavoin sekaannuttiin. Toisaalta he kuitenkaan eivät uskaltaneet ärsyttää sparttalaisia, niin kauan kuin muurit vielä olivat keskeneräisiä. Themistokles keksi silloin keinon. Hänen neuvostaan ateenalaiset sanoivat lähettävänsä vastaukseksi lähetystön Sparttaan. Themistokles valitutti itsensä tähän lähetystöön ja lähti heti matkalle. Mutta hän kielsi ateenalaisia lähettämästä muita jäseniä — ne olivat Aristeides ja muuan toinen mies — ennenkuin muurit oli ehditty rakentaa niin korkeiksi, että ne kelpaisivat puolustukseen. Sillä aikaa hän lupasi kyllä pitää huolta asioista.

Kun hän nyt saapui Sparttaan, ei hän lainkaan yrittänyt kiireesti päästä hallituksen puheille. Aina kuin häneltä kysyttiin, miksi hän ei sitä tehnyt, hän vastasi vain odottavansa tovereitaan. Hän ei voinut käsittää, miksi he eivät olleet vielä saapuneet. Heille oli ilmeisesti sattunut jokin este, mutta varmaan he pian saapuisivat. Sillä aikaa Ateenan koko väestö, sekä miehet, naiset että lapset uurastivat muurinrakennustyössä minkä ehtivät.[135] Ja pian siitä saapui huhuja sparttalaisille. Mutta Themistokles varoitti heitä uskomasta ihmisten juoruihin ja neuvoi heitä sen sijaan lähettämään joitakuita parhaita miehiään Ateenaan hankkimaan luotettavia tietoja. Samaan aikaan hän itse lähetti sinne käskyn pidättää sparttalaiset, kunnes hän itse olisi palannut, mutta menetellä siinä niin, että se herättäisi huomiota mahdollisimman vähän.

Samassa saapuivatkin vihdoin Themistokleen toverit tuoden sen ilahduttavan tiedon, että muuri oli jo tarpeeksi korkea. Silloin hän heitti pois naamarin. Hän astui Spartan hallituksen eteen ja selitti suoraan, että Ateena oli jo muureilla ympäröity. »Ja yhtä vähän», hän lisäsi, »kuin ateenalaiset pyysivät teiltä lupaa silloin, kun he tekivät rohkean päätöksensä hylätä kaupunkinsa ja nousta laivoihin, yhtä vähän he nyt tarvitsevat teidän lupaanne kaupunkinsa linnoittamiseen.»

Tapahtuneeseen tosiasiaan sparttalaiset alistuivat, vaikkakin sisimmässään napisten. Kostaa Themistokleelle, joka oli heidät pettänyt, he eivät uskaltaneet, koska hän oli ollut kyllin varovainen hankkiakseen täyden koskemattomuuden pantin.

Sitten Themistokles sai maanmiehensä varustamaan Peiraieuksen satamakaupunginkin lujilla varustuksilla. Silloin hän oli voittanut pelin.

Mutta hän oli myöskin saanut osakseen sparttalaisten verisen vihan ja se oli vähitellen aiheuttava hänen oman tuhonsa.

* * * * *

Themistokleen isänmaallensa suorittamat palvelukset olivat erinomaisen suuret. Suuri oli myöskin ateenalaisten kiitollisuus — niin kauan kuin sitä kesti. Niin pysyväistä se kuitenkaan ei ollut, että se ajan oloon olisi kyennyt vastustamaan hänen valtiollisten vastustajainsa ja kadehtijainsa houkutuksia. Hänen ja Aristeideen välinen sovinto oli ollut vain tilapäistä. Hänen vanha vastustajansa näki kernaasti, että Themistokleskin sai maistaa ostrakismoksen seurauksia. Themistoklesta vastusti myöskin vaikutusvaltainen puolue, joka tahtoi säilyttää rauhan ja ystävyyden Spartan kanssa. Tämä suunta sai johtajan uudesta nousevasta auringosta, Kimonista, Miltiadeen pojasta, jonka voittojen maine yhä enemmän ja enemmän himmensi Themistokleen kunniaa. Lisäksi tulivat vielä kaikki ne, joita tympäisi se, ettei Themistokles juuri pannut kynttiläänsä vakan alle, ja joiden mielestä hän senvuoksi hyvin ansaitsi nolauksen. Eikä hän totta totisesti koettanut välttää yhäkään ärsyttämästä kadehtijoitansa. Kansankokouksessakin hän voi mäjähyttää heille vasten kasvoja: »En ymmärrä, miksi teidän sisunne ei anna teidän jatkuvasti nauttia hyviä töitä samalta mieheltä!»

Suurta paheksumista hän herätti myöskin ahneudellaan, joka tuntui sitäkin räikeämmältä Aristeideen epäitsekkyyden taustaa vasten.[135]

Niin korvaamaton kuin Themistokles olikin hädän hetkellä, tämä kunnianhimoinen ja häikäilemätön luonne ei juuri soveltunut levon ja rauhan päivinä ajan pitkään valtiota johtamaan. Häneltä puuttui sitä laillisen järjestyksen ymmärtämistä, sitä kunnioitusta toisten oikeutta ja vastakkaisia mielipiteitä kohtaan, mitä vaaditaan siltä, jonka on oltava korkeimman valtiovallan edustajana säännöllisissä oloissa. Kaikkine suurine ominaisuuksineen hänestä tuli yhteiskuntaelämää häiritsevä aines. Aina hän puuhaili Aristeidesta ja Kimonia vastaan ja häiritsi hyvää suhdetta Sparttaan. Kotirauhan vuoksi täytyi joko hänen tai Aristeideen tai Kimonin poistua. Poistettavaksi joutui Themistokles. Hänet karkoitettiin ostrakismoksella — samoihin aikoihin, jolloin Pausanias sai poistua Bysantionista. On säilynyt Themistokleen nimellä varustettu saviliuska siitä äänestyksestä, jolla ateenalaiset ajoivat maanpakoon sen miehen, joka oli perustanut Ateenan suuruuden. — Mutta ostrakismoshan ei ollut toki rangaistus — »se oli vain», kuten Plutarkhos niin sattuvasti sanoo, »keino, jonka varjossa kateus sai keventää sydäntään, sai tuntea ilon nöyryyttää ylimpiä ja purkaa kiukkuansa epäluottamuksensa ilmaisuun.»

Maanpakolainen asettui Argokseen ja ryhtyi siellä yhteyteen Sparttaa Peloponnesoksella vastustavan puolueen kanssa. Sparttalaiset katkeroituivat yhä enemmän tälle vaaralliselle miehelle, joka kaikkialla oli heidän tiellään. Kun Pausaniaan kavallus tuli ilmi, he iloitsivat ajatuksesta päästä lopultakin käsiksi myös Themistokleeseen. He lähettivät lähettiläitä Ateenaan syyttäen häntä sekaantumisesta Pausaniaan vehkeilyihin. Vainajan jälkeenjätössä piti nimittäin löydetyn kirjeitä, jotka viittasivat siihen. Tämän johdosta sparttalaiset vaativat samaa rangaistusta Themistokleelle kuin Pausaniaallekin.

Themistokleen laajasuunnitelmaiseen politiikkaan ei olekaan soveltumaton olettama, että hän olisi antautunut yhteyteen sen miehen kanssa, joka sparttalaisten ensimmäisestä miehestä oli muuttunut heidän hallituksensa vaarallisimmaksi viholliseksi. Mutta ainoastaan niin pitkälle hän silloin on ollut mukana, kuin oli kysymyksessä vahingoittaa Sparttaa, Ateenan luonnollista vihollista. Ei tarvinne sanoakaan, ettei Themistokles ollut osallinen Pausaniaan suunnitelmissa jättää Kreikka Persian kuninkaalle. Kansalaisilleen osoittamassaan kirjeessä hän on pukenut sydämensä käsityksen tästä asiasta seuraaviksi sanoiksi: »Vihamiehenihän ovat aina syyttäneet minua vallanhimosta ja kyvyttömyydestä ketään muuta tottelemaan. Mutta kuinka olisinkaan silloin halunnut jättää itseni ja Hellaan barbaarien ja vihollisten valtaan?» Yhtä kaikki hänen monien vihamiestensä onnistui saada hänet syytetyksi kansankokouksessa valtiopetoksesta, ja veljellisessä sovussa ateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät miehiä vangitsemaan hänet, missä hänet tapaisivatkin.

Themistokles vältti kuitenkin pakenemalla heidän aikeensa. Silloin kansankokous julisti hänet valtionkiroukseen, niin että kuka hyvänsä sai hänet rankaisematta surmata. Hänen nimensä piirrettiin maanpetturien häpeäpaaluun, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kuin villipetoa ateenalaiset ajoivat suurinta poikaansa takaa maasta maahan, kunnes hänestä lopultakin pakosta tuli se, miksi hänen vihamiehensä tahtoivat hänet tehdä, ja hän pyrki siihen ainoaan pakopaikkaan, mikä turvattomalle oli enää avoinna: suurkuninkaan maahan. Hänen luokseen kokeneet valtiomiehet olivat aina tervetulleita, sillä tilaisuuden tullen he voisivat tehdä hänelle arvokkaita palveluksia.

Suuri persialaissota oli tuohon aikaan häiriintyneenä. Kserkses oli vähän aikaisemmin — vuonna 465 — murhattu, ja hänen lähinnä vanhin poikansa, Artakserkses, oli veljenmurhalla raivannut itsellensä tien valtaistuimelle. Uusi suurkuningas, joka tiesi, miten lahjakas ja ovela mies maanpakolainen oli, osoitti hänelle suurta kunniaa ja antoi hänelle ruhtinaskunnan Vähässä-Aasiassa. Täällä hän hallitsi aina kuolemaansa saakka noin 450. Että hän sai olla rauhassa ateenalaisilta, riippui siitä, että nämä olivat jälleen joutuneet epäsopuun sparttalaisten kanssa. Taru kertoo, että hän myrkyllä päätti päivänsä päästäkseen auttamasta suurkuningasta isänmaataan vastaan. Jonkin aikaa Artakserkseellä oli ollut tekemistä muissa valtiollisissa kysymyksissä, mutta vihdoin hän sai vapaat kädet kääntyäkseen kreikkalaisia vastaan, ja silloin oli Themistokles vaikean ratkaisun edessä.

Niin päättyi sen miehen ura, joka ratkaisevammalla tavalla kuin kukaan muu helleenisen heimon mies, oli vaikuttanut maailman kehitykseen. »Hänen elämänsä», sanoo Eduard Meyer, »sattui aikaan, jolloin maailmanhistorian suurin ratkaisu tapahtui, ja hän määräsi siinä lopputuloksen. Mutta hänen kävi niinkuin monien muiden valtiomiesten, jotka vailla monarkin lujaperustaista mahtiasemaa ainoastaan neronsa voimalla ovat taistelleet itselleen kansansa johdon ja tempaavat kovakorvaiset joukot mukaansa: hän kohosi niin valtavasti aikalaistensa yläpuolelle ja näki niin verrattomasti paremmin kuin he, mitä tuleman piti, että suuri joukko ei jaksanut häntä seurata. Hädän ja ahdistuksen hetkellä kaikki ryhmittyivät hänen ympärilleen, mutta kun oli päästy sitten lepoon ja rauhaan ja jokapäiväisen elämän vehkeilyt ja pikkumaisuudet olivat jälleen alkaneet, silloin joukot kääntyivät pois hänestä. Mutta mykistyvä ei ole koskaan tuomio, joka kohtaa ateenalaisia siitä, että he karkoittivat pois ja ajometsästyksin ahdistivat suurinta miestä, minkä heidän yhteiskuntansa koskaan oli synnyttänyt.» Themistoklesta kohdanneen oikeusmurhan teki Aristeideen puolue. Tämä on ruma pilkku »oikeamielisen» muistossa. Se osoittaa, miten politiikka voi turmella parhaankin luonteen.

* * * * *

Kreikkalaisten vapaussodan päivien kaksi loistavinta hahmoa oli traagillisella tavalla päättänyt päivänsä. Muutama vuosi sen jälkeen kuoli myöskin Themistokleen vanha kilpailija Aristeides, kaikkien kansalaistensa kunnioittamana.[137]

KIMON JA PERIKLES KILPAILIJOINA.

Themistokleen kukistumisen perästä oli Kimon Kreikan suosituin ja vaikutusvaltaisin mies, oikean elämäniloisen soturin perikuva, »mies parhain niissä taisteltiin tai maljaa maisteltiin». Hyväsydäminen hän oli. Hänen puutarhoissaan sai ken hyvänsä käyskennellä ja poimia sieltä hedelmiä. Joka päivä hänen pöytäänsä oli pääsy köyhillä, ja kaupungille mennessään hänellä oli aina mukanaan palvelija, joka jakeli rahoja ja vaatteita kunnon ihmisille, jotka olivat joutuneet hätään.

Mutta kaikista miellyttävistä ominaisuuksistaan ja sotapäällikön lahjoistaan huolimatta Kimonissa ei ollut valtiomiestä, kaikkein vähimmin verrattavaa sellaiseen suureen neroon kuin Themistokleeseen.

Attikan meriliiton ensimmäisenä ylipäällikkönä Kimon aloitti jälleen sodan persialaisia vastaan Jooniassa ja Traakiassa, voitti loistavia voittoja ja sai valtavan saaliin.[138] Attikan meriliitto paisui yhä voimakkaammaksi, ja siihen kuului tähän aikaan enemmän kuin kaksisataa kaupunkia.

Mutta mahtavan Ateenan tarjoamalla suojalla oli kuitenkin varjopuolensakin. Useimmat liittovaltioista osoittivat jo alusta alkaen haluttomuutta tekemään itse sotapalvelusta ja maksoivat kernaimmin vuotuisen veron. Pian seurasivat melkein kaikki kaupungit esimerkkiä ja Ateena otti siihen sijaan huolehtiakseen koko puolustuksesta. Mutta kuta enemmän ateenalaisten laivasto kasvoi, sitä käskevämpi oli heidän sävynsä liittolaisia kohtaan, ja heti kuin epäsopua esiintyi liittoutuneiden kaupunkien kesken, saivat ateenalaiset mieluisan aiheen sekaantua ja käyttää mahtiansa. Pian melkein kaikki liiton kaupungit olivat tavallansa Ateenalle veroamaksavia alamaiskansoja. Tämän suhteen ateenalaiset varmistivat vuonna 454, kun he muuttivat liiton varat Ateenaan. Syyksi he selittivät, että rahat olivat siellä paremmassa turvassa kuin Delos-saarella. Täten oli attikalais-delolainen liitto itse asiassa muuttunut attikalaiseksi valtakunnaksi pääkaupunkina Ateena. Virallisissa asiakirjoissa ei puhuta enää »Ateenasta ja sen liittolaisista», vaan tästä alkaen sanotaan: »Kaupungit, joita ateenalaiset hallitsevat.» Ja liiton varoja ateenalaiset käyttivät mielensä mukaan. Heidän periaatteensa oli, että niin kauan kuin Ateena vain piti varustuksensa riittävinä turvaamaan liiton jäseniä, ei koskenut näitä, kuinka heidän suorittamiansa veroja käytettiin. Oli selvää, että jos Ateena jätti liittolaiset oman onnensa nojaan, ne heti olisivat jälleen joutuneet Persian vallan alaisiksi. Pikku valtioitten valta oli ohi. Itsenäisiä ne eivät enää voineet olla, vaan niistä täytyi tulla alamaisia. Valittavana oli ainoastaan Persian alamaisuus tai alamaisuussuhde johonkin kreikkalaiseen valtioon — kolmatta mahdollisuutta ei ollut.

* * * * *

Ateenan kehittymistä merivallaksi seurasi yhä voimakkaampana vaatimus sen hallitusmuodon kansanvaltaistuttamiseksi. Laivaston miehistö oli nimittäin suurimmaksi osaksi kansan laajoista kerroksista. Salamiin voittoja sitä seuranneet sotatoimet merellä nostattivat merimiehissä oman voiman tuntoa. Kuta enemmän sitten valtio antautui meripolitiikkaan ja kuta enemmän se siis tarvitsi siihen laajain kansankerrosten osuutta, sitä korkeampaa palkkaa nämä alkoivat vaatia palveluksistaan. Meripolitiikasta oli siis oleva oikeudenmukaisena seurauksena yhä syvemmälle käyvä valtion demokraatistuminen.

Kansanvaltaista liikettä vastusti kuitenkin Kimon, joka huolimatta erikoisesta kansanmielisyydestään ja sydämellisestä luonnonlaadustaan oli aristokraatti kiireestä kantapäähän ja vanhoillisten synnynnäinen johtaja valtiollisissa kysymyksissä. Hän ihaili Spartan hallitusmuotoa ja päinvastoin kuin Themistokles työskenteli Ateenan ja Spartan sopuisan yhteistoiminnan hyväksi. Ainoastaan siten, eikä heikentämällä Sparttaa, Hellas hänen mielestään voi tulla suureksi ja mahtavaksi.

Hänen onnistuikin tavattoman kansansuosionsa avulla suostuttaa maanmiehensä auttamaan sparttalaisia kovassa koettelemuksessa, mikä kohtasi heitä. Aina Pausaniaan viimeisistä ajoista saakka oli heloottien keskuudessa ollut kuohuntaa. Sparttalaiset olivat luulleet voivansa torjua uhkaavan kapinan toimeenpanemalla joukkomurhia niiden keskuudessa, joita epäiltiin osallisiksi heidän vehkeilyihinsä. Mutta sorretut odottivat vain hetkeä noustakseen kapinaan kiusanhenkiänsä vastaan. Sellainen hetki tuli vuonna 464, kun Sparttaa kohtasi tuhoisa maanjäristys. Syvyydet aukenivat, ja valtavat kallionlohkareet vyöryivät alas Taygetoksen jyrkänteitä. Melkein jok'ikinen rakennus sortui kaupungissa, ja paljon ihmisiä hautaantui raunioihin. Järjestys lakkasi kokonaan. Helootit käyttivät yleistä hämminkiä hyväkseen ja tekivät kapinan, mikä hirvittävän nopeasti levisi Messeniaan. Liike näytti niin uhkaavalta, että sparttalaisten oli pakko pyytää ateenalaisilta apua.

Ateenan kansanvaltainen puolue olisi kernaasti jättänyt sparttalaiset oman onnensa nojaan. Jos niin olisi käynyt, olisi Spartan mahti kenties murtunut ja samalla poistunut Ateenan johdolla tapahtuvan Kreikan yhdistymisen pahin este. Tällä ratkaisevalla hetkellä kallisti vaa'an kielen Kimonin vaikutus kansalaisiinsa. Käyttämällä koko kaunopuheisuutensa hän vetosi heidän tunteisiinsa ja vannotti heitä pitämään huolta, »ettei Hellas tulisi ontuvaksi toiselta jalaltaan.» Se vaikutti herkkiin ateenalaisiin, ja hän sai kansalta suostumuksen rientää huomattavin voimin sparttalaisten avuksi.

Mutta kun pahin vaara oli ohi, sparttalaiset alkoivat tulla toisiin ajatuksiin ja rupesivat epäilemään auttajainsa tarkoituksia.[139] He antoivat Kimonin ymmärtää, että hänen palveluksiaan ei enää tarvittu.

Ateenalaisten suuttumus tästä Kimonin politiikan nöyryyttävästä lopputuloksesta oli rajaton. Kansanvaltaiset saivat tuulta purjeisiinsa ja panivat kaikki keinot liikkeelle saadakseen kaivatun hallitusmuotouudistuksen toimeen. Turhaan Kimon kaikin voimin ponnisteli uudistusta vastaan; hänet poistettiin tieltä ostrakismoksella[140], ja sillä oli tie tasoitettu suurten muutosten aikaansaamiseksi valtiojärjestykseen. Tähän saakka oli kaikkia demokraatistavia virtauksia hillinnyt areiopagi, jolla oli veto-oikeus kansankokouksen päätöksiä vastaan, joita se piti hallitusmuodon hengen vastaisina. Areiopagi oli myöskin oikeudenkäytön ja kansalaisten kasvatuksen ylin valvoja. Se voi senvuoksi melkeinpä joka alalla tuntuvasti sekaantua ateenalaisten yksityiselämään. Tämän kunnianarvoisan, monessa suhteessa Spartan eforeja muistuttavan laitoksen jäsenet olivat virassaan elinaikaisia, ja senvuoksi se edusti runsasta kokemusta, mutta myöskin vanhoillisuutta. Se täydensi itse itsensä, eikä sitä voitu vetää edesvastuuseen. Tätä yhteiskuntaelämän jarruttavaa voimaa vastaan demokratia kohdisti hyökkäyksensä ja vallankeikauksella sen onnistuikin riistää areiopagilta sen valtiolliset oikeudet, niin että sille jäi ainoastaan tuomio-oikeus murha-asioissa.

Täten oli kansanvaltiutta ehkäisevä viimeinenkin pato murtunut, ja valta oli nyt kokonaan kansanjohtajien käsissä. Ja mies, johon nyt kaikkien silmät tähtäsivät, oli Periklēs, yhteiskunnan huipuilta oleva nuori voima, valtiollisesti lahjakas ja samalla kertaa perin hieno ja sivistynyt mies. Hänen kaunopuheisuutensa oli siinä määrin vakuuttavaa, mukaansatempaavaa, valtavaa, että hänestä sanottiin: »Hänellä on ukkonen ja salama kielessään.» Senvuoksi hän sai myöskin kunniakkaan lisänimen Olymposlainen. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka aina suutansa soittavat. Hän puhui ainoastaan, milloin oli tarpeen, eikä hänen kaunopuheisuutensa pyrkinyt kuulijoita taivuttelemaan, vaan vakuuttamaan. Kun hän seisoi puhujakorokkeella kansalaistensa edessä kuin marmorinen Olympoksen jumala, levollisena, niin ettei elekään hänen kasvoissaan vaihtunut, liikkumattomana, niin ettei ainoakaan hänen viittansa poimu muuttunut — kun hän seisoi sellaisena ja jyrisi, salamoi, tuhosi tai puhui lohdutuksen ja rohkaisun sanoja, silloin hän oli vastustamaton.

Taidossa voittaa sydämet ulkonaisella käyttäytymisellään Perikles sitävastoin ei voinut kilpailla Kimonin kanssa — eikä sitä yrittänytkään. Hän oli jokaiselta säikeeltään ylhäisen hillitty aristokraatti, joka ei koskaan menettänyt arvokkaisuuttaan ja mielensä tasapainon.[141] Eivät edes hänen pahimmat vihollisensa uskaltaneet syyttää häntä demagogin otteista tai joukkojen mielistelystä. Kun tarvittiin, hän ei koskaan arkaillut sanoa kansalle kuinka katkeria totuuksia tahansa. Mutta mielipiteiltään hän oli vakaumuksellinen demokraatti. Hän polveutui äidin puolelta Kleistheneestä ja oli varttunut mieheksi kansanvaltaisissa perintätavoissa ja siinä vakaumuksessa, että ainoastaan totuttamalla kansan syvät rivit itsehallintoon ne voivat saada sellaisen kansalaiskasvatuksen, joka kykeni laskemaan riittävän perustan korkealle ja jalolle kulttuurille.

Perikles oli vihkinyt koko elämänsä valtion palvelukseen. Koskaan hän ei ottanut osaa juhlapitoihin, koskaan ei nähty hänen vaeltavan luonnon helmaan virkistystä etsimään tai maleksivan kaduilla ja toreilla. Hän tunsi vain yhden tien, ja sen hän kulki joka päivä: tien kodista torille, neuvostoon tai virkahuoneeseen.

Perikleen ensimmäinen vaimo oli ylhäinen ateenatar, joka ennen oli ollut naimisissa »helleeneistä rikkaimman» kanssa, mutta eronnut tästä. Hänen ja Perikleen avioliitto oli hyvin onneton ja purkautui pian, sekin. Perikles meni silloin toisen kerran naimisiin Miletoksesta kotoisin olevan kauneudestaan ja nerokkaisuudestaan kuuluisan Aspasían kanssa. Laillisesti pätevään avioliittoon hän kumminkaan ei voinut päästä tämän naisen kanssa, joka lahjoitti hänelle onnen, sillä itsepäisesti ja ahdasmielisesti ateenalaiset kieltäytyivät — kunnes se oli liian myöhäistä — antamasta kansalaisoikeutta muille kuin niille, jotka olivat syntyneet Ateenan muurien sisällä. Mutta Perikleen kodin emäntänä Aspasian rakastettavuus ja sulo teki tästä kodista henkevän seuraelämän keskipisteen, ja on sanottu, että hän oli ensimmäinen nainen, joka on pitänyt kirjallista salonkia. Myöskin jalo filosofi Sokrates kuului niihin, jotka ihastuneina vaihtoivat ajatuksia tämän hienosti sivistyneen naisen kanssa. Mutta tämä teki luonnollisesti hänestä kanssasisariensa teräväin kielten uhrin. Eihän sopinut naimisissa olevan naisen noin vapaasti seurustella miesten kanssa!

* * * * *

Kimonin mukana kaatui myöskin sparttalaisystävällinen politiikka, eikä tunnussanana ollut Ateenassa tämän jälkeen yksin »Taistelu persialaisia vastaan!» vaan myöskin »Taistelu Sparttaa ja sen peloponnesolais-liittoa vastaan!»

Spartassa tämä mieliala sai voimakasta vastakaikua. Kateellisina ja peläten nähtiin, miten Ateenan valta sen liittolaisten suhteen paisui; ja sparttalaiset alkoivat huomata kuinka pahan virheen he olivat tehneet, kun he vetäytyivät erilleen persialaissodasta ja samalla osuudesta merien herruuteen. Väijyttiin tilaisuutta päästä korvaamaan kärsitty vahinko sekaantumalla aseellisesti Koski-Kreikan asioihin. Tekosyy oli helppo löytää sikäläisten valtioiden alinomaisessa keskinäisessä kilpailussa. Sparttalaiset menivät toisen puolelle, ateenalaiset toisen ja niin olivat pian Plataian päivien taistelutoverit avoimessa sodassa keskenään.

Ateenalaisten oli siis käytävä sotaa kahdella rintamalla. Molemmilla tahoilla taisteltiin vaihtelevalla onnella. Ajan pitkään tämä kävi luonnollisesti ylivoimaiseksi pienelle Ateenan kansalle. Tajuten tämän Perikles päätti käyttää hyväkseen uutta persialaisista saatua loistavaa merivoittoa saadakseen sodan sillä taholla päättymään suhteellisen edullisesti. Voiton saavutti Kyproksen luona laivasto, joka äsken vielä oli ollut Kimonin komennossa — itse hän oli vähän aikaisemmin kuollut. Hänen viimeinen käskynsä oli ollut, että hänen kuolemansa oli pidettävä salassa; ja se tenhovoima, mikä manallemenneen nimellä oli, tuotti hänen kansallensa voiton. Se mies, jossa onnellisella tavalla yhtyneet ystävällinen mielenlaatu ja sotapäällikkölahjat olivat luoneet Attikan liiton, liitti siten vielä kuolemansa jälkeen aikaisempiin sotaisiin urotöihinsä suuren voiton, jonka seurauksena helleenit pääsivät rauhaan itäiseltä periviholliseltaan. Hänen kaunis pyrkimyksensä luoda hyvä sopu Ateenan ja Spartan välille oli sitävastoin rauennut, mutta hän säästyi näkemästä sitä veristä näytelmää, jossa nämä kaksi Hellaan etevintä valtiota sitten raatelivat toisiansa.

Perikles käytti Kyproksen voittoa hyväkseen lähettääkseen lähetystön Susaan vuonna 448. Lopullista rauhaa hänen ei kumminkaan onnistunut saada aikaan. Suurkuningasta ei voitu saada tunnustamaan joonialaisia vapaiksi, mikä kumminkin oli ollut ateenalaisten taistelun varsinainen päämäärä. Mutta hän lupasi toistaiseksi luopua käyttämästä yliherruuttansa joonialaisiin nähden, olla lähettämättä laivastoansa Aigeian merelle ja pidättää maasotajoukkonsa Vähän-Aasian rannikolta ainakin päivän matkan päässä.

Sopimuksella on enemmän aselevon kuin rauhan luonne, eikähän ehtoja voida sanoa Ateenalle suorastaan loistaviksi, mutta Perikles suostui niihin, koska nyt ennen kaikkea tarvittiin rauhaa sodan haavojen lääkitsemiseksi. Paras parannuskeino oli saada palautetuksi kauppayhteys rikkaan Persian kanssa.

Vuoden 448 n.s. rauhaan päättyi helleenien kansallissota, ensimmäinen suuri voimainmittely Idän ja Lännen välillä. Marathonin ja Salamiin voittajien tilalla oli noussut uusi sukupolvi, ja se taistelunhalu, joka täytti uuden ajan kansalaiset, ei enää kohdistunut persialaisiin, vaan välttämättömään välien selvittelyyn sparttalaisten kanssa.

Pari vuotta persialaisten kanssa suoritetun tilinteon perästä molempain kilpailijoin välillä tehty rauha ei suinkaan lopullisesti päättänyt veristä kamppailua. Se tehtiin vain kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Pääasia siinä oli, että Spartta tunnustettiin Peloponnesoksen, Ateena Attikan liiton johtajaksi. Kumpikaan kilpailijoista ei saanut ottaa toisen liittolaisia omaan liittoonsa, ja vastaiset riidat piti, niin kauan kuin sopimus oli voimassa, ratkaistaman välitystuomarin nojalla.

Tähän päättyi n.s. ensimmäinen peloponnesolaissota. Sitä oli seuraava toinen, verrattomasti ankarampi ja tuhoisampi.

Ed. teosten lisäksi:

Kirjallisuutta: Georg Busolt, Thukydides und der themistokleische
Mauerbau (Lehmann-Haupt und Kornemann, Klio, V nide).

Wilhelm Vischer, Kleine Schriften, I nide.