AISKHYLOS, SOPHOKLES JA EURIPIDES.

Kansantaru näkee kernaasti liittymäkohtia samanaikaisten kuuluisain miesten elämässä. Siten Kreikan kolme suurta näytelmänkirjoittajaa perimätiedossa liittyvät helleenien suurimman urotyön muistoihin. Sinä päivänä, jolloin Salamiin voitto saatiin, kerrotaan Aiskhyloksen olleen taistelevien riveissä, Sophokleen nuorukaisena johtaneen sitä poikakuoroa, joka voittojuhlassa laulaen ylisti urotöitä, ja Euripideen samana päivänä syntyneen Salamiissa.

Aiskhyloksen näytelmäin henkilöissä on muinaisaikaisen taiteen yksinkertaista ankaruutta. Heidät näkee edessään kuin yhdestä graniittimöhkäleestä hakattuina, eheinä alusta loppuun, kunnes kaatuvat tai viettävät voittoansa. Sophokleen kuvaamat ihmiset sitä vastoin ovat lihaa ja verta. He eivät taistele yksin ulkonaisia esteitä ja kohtalon tahtoa vastaan, vaan kamppailevat myös oman epäilyksensä ja sydämensä vienompain tunteitten kanssa. Heissä on sekä ulospäin suuntautuvaa toimintatarmoa että sisäistäkin elämää. »Aiskhyloksen luonteiden pääpiirteenä», Schück sanoo, »on tahdonvoima; Sophokleella sinä on sielun aateluus. Hänen luonteissaan on ihanteellisuutta ja ylevyyttä, joita kenties ei koskaan ole ylitetty.» Kaikesta suurisuuntaisuudestaan ja mielenlujuudestaan huolimatta ilmenee heidän sisimmässään sittenkin hentoutta, joten ne suuremmassa määrin kuin Aiskhyloksen henkilöt saavat herätetyksi myötätuntoamme. He saavatkin osakseen melkoista enemmän psykologista mielenkiintoamme, sentähden että ovat monisäikeisempiä ja hienompirakenteisia, kuin Aiskhyloksen muutamin harvoin yksinkertaisin piirtein kuvaamat luonteet.

Sophokleen suuruus on ennen kaikkea siinä, että hän on kehittänyt ja muovannut Aiskhyloksen luoman murhenäytelmän kauneudeltaan sopusuhtaisemmaksi. Puhtaasti näytelmälliseltä kannalta hänen esitystaitonsa merkitsee suurta edistystä siinä, että hän asettaa meidät kasvoista kasvoihin näkemään todellista sieluntuskaa. Sellainen Klytaimestrahahmo esimerkiksi, minkä Aiskhylos on luonut, ei sitävastoin tunne lainkaan omantunnon tuskia, ja yhtä vähän tuntee niitä hänen Oresteensakaan — Aiskhyloksen kostonjumalattaret ainoastaan ulkonaisesti symboloivat kiduttavaa tunnontuskaa.

Euripideeseen taasen on askel paljoa pitempi kuin erotus molempien hänen edeltäjäinsä välillä. Vaikka hän oli ainoastaan neljätoista vuotta Sophoklesta nuorempi, tuntuu siltä, kuin hän kuuluisi kokonaan toiseen, mietiskelevämpään aikakauteen. Erilaisuudet riippuvat tietysti persoonallisestakin luonteensävystä. Sophokles oli iloinen ja sopusuhtainen luonne, Euripides sitävastoin levoton mietiskelijä ja etsiskelijä, suorastaan ärtyisä erakko, henkisesti lähempänä niitä filosofeja, jotka harrastivat olemassaolon arvoitusten ratkaisua, kuin laulunjumalatarten palvelijoita. Aiskhylos ja Sophokles ovat molemmat vanhan homeroslaisen jumalaisuskon ja sankarisadun kannalla. Euripideeseen sitävastoin on vahvasti vaikuttanut se sarja filosofeja aina Herakleitoksesta ja Ksenophaneesta alkaen, joka on työskennellyt hävittääkseen perinjuurin vanhan jumalaisuskon ja on sen sijaan luonut uusia eetillisiä ihanteita, järjen vaatimuksien kanssa suuremmassa sopusoinnussa olevia.

Aivan kuin suuret edeltäjänsä Euripides ottaa näytelmäinsä aiheet vanhoista sankarisaduista[156], mutta hänen sankarinsa ovat usein tuskin muuta kuin nimeksi vanhan ajan urhoja. Hän riisuu niiltä ihannoivan hohteen ja antaa niiden esiintyä oman aikakautensa tavallisina ihmisinä monine heikkouksineen ja monine pikkumaisuuksineen. Jos Sophokles on kyennyt tenhoavalla ihanteellisuudellaan tekemään sankarinsa vakuuttaviksi ja uskottaviksi, niin Euripideen taideluomain vakuuttava voima perustuu siihen, että hän on ottanut tyyppinsä suoraan elävästä elämästä. On sanottu, että Sophokles kuvaa ihmiset sellaisiksi, kuin heidän tulisi olla, Euripides sitävastoin sellaisiksi, kuin he ovat. On hänkin sentään kohottanut sankarinsa ja sankarittarensa tavallisten mittojen yläpuolelle, mutta siten, että hän, antamatta heille yli-inhimillisiä ominaisuuksia, on varustanut heidät voimakkaalla intohimolla, paatoksella. On sanottu Euripideestä, että »hän on tuonut lemmen ja raivon näyttämölle».

Euripideen sankarit ovat kuninkaita ja kuningattaria, mutta heidän tunne-elämänsä on tavallisten kuolevaisten. Medeia on tunteenpurkauksissaan lapsiaan kohtaan kokonaan ja täysin äiti. Verratkaamme tätä esim. siihen, kuinka Sophokles kuvaa sisarusrakkautta. Antigone rakastaa kyllä veljeään Polyneikestä, mutta ratkaisevaa hänen menettelytavalleen on hurskauden velvoitus vainajaa kohtaan, uskonnollinen käsitys perhesiteistä, korkeammasta järjestyksestä kuin luonnollinen sisarusrakkaus. Ja Elektran tunteita veljeään kohtaan hallitsee halu saada hänessä nähdä isän kostaja. Sophokleella vallitsevat yleensä niin sanoaksemme yläluokkatunteet, sellaiset tunteet, jotka ovat sankarihenkilöille ominaisia. Muut tunteet, enemmän yleisinhimilliset, jotka ovat kuninkaalla ja kuningattarella yhteisiä syvien rivien kanssa, ovat olemassa kyllä nekin, mutta runoilija ei suvaitse näyttää niitä yksinään tai antaa niille suurempaa merkitystä. Euripides luopuu murhenäytelmälle siihen asti ominaisesta ylväästä juhlallisuudesta ja päästää valloilleen ne alkuperäiset tunteet, jotka vallitsevat joka ihmisen rinnassa, olkoonpa hän ylhäinen tai alhainen. Sellaisena ilmenee kansanvaltaisen ajanhengen vaikutus murhenäytelmässäkin. Se sankarius, joka itsestään ilmenee lapsekkaan hennossa ja itsetiedottomassa Iphigeneiassa, on senvuoksi paljon enemmän liikuttavan inhimillistä, kuin mahtipontisempi heroismi[157], minkä vaikuttaa kasvatus ankariin, siveellisiin ja uskonnollisiin periaatteisiin, jotka kehittävät sielun valmiiksi milloin hyvänsä suorittamaan sankarimaisen työn. Sankariuden edellinen muoto ei kenties ole yhtä ylevä kuin Antigoneen, mutta se on varmasti vielä valtavampi.

Euripideen voima johtuu hänen terävästä psykologisesta silmästään. Paljon syvemmälle kuin edeltäjänsä hän on tunkeutunut ihmissydämen salaisuuksiin ja suuntinut sen pohjatonta syvyyttä. Hän on itse rikkirevitty luonne, ja hänen näytelmänsä tekevät epäsoinnuillaan voimakkaamman draamallisen vaikutuksen kuin Sophokleen sopusointuisat runoteokset.

Euripides on runoilussaan monin verroin realistisempi kuin Aiskhylos ja Sophokles. Mutta hänen realismissaan on usein vahvasti ihanteellinen pyrkimys. Ei klassillisella kielellä ole pantu leimuavampaa vastalausetta sodan pohjatonta kurjuutta vastaan, ei ole näytelmää, missä voitettujen lohduton kohtalo olisi tärisyttävämmin kuvattu kuin hänen murhenäytelmässään »Troiattaret». Ei ole epäilemistäkään, että tähän ovat vaikuttaneet kokemukset peloponnesolaissodan mielettömästä, rikkirepivästä veljestaistelusta. Näyttämönä on tasanko Troian edustalla. Sen teltan edustalla, jossa ylhäisimmät troiattaret pidetään vangittuina, makaa maassa Hekuba, kaupungin entinen kuningatar epätoivon murtamana pää painuksissa. Taustalla näkyy Troia temppeleineen ja linnoineen liekkeihin sortumassa. Kreikkalaisten voitto saa tässä todellisuustaustan voitettuja kohdanneen hävityksen ja häpeän elävästä kuvasta. Sille antavat ilmauksen vangitut troiattaret tuskanhuudoillaan ja sanomattomalla epätoivollaan. Kreikkalaisilta urhoilta valahtaa tavattoman suuruuden sädekehä kuin vanha vaate, kun Hekuba tai hänen tyttärensä Kassandra katsovat heihin. Mitä onkaan heidän silmissään »kansojen paimen», Agamemnon? Mies, joka on antanut jalon, puhtaan lapsensa kuolemaan saadakseen takaisin kevytmielisen naisen, mies, joka kostonhimosta on uhrannut hekatombeja[158] lämmintä, elinvoimaista verta, niin kreikkalaista kuin troialaistakin.

Euripideen voimakas psykologinen mielenkiinto ja taipumus mietiskelemään ajan probleemoja on antanut hänelle nimen »näyttämön filosofi». Se on kunnianimi, mutta sillä on ollut vaaransakin. Sisällyttää uudenaikaisia probleemoja ja keskustelunaiheita vanhoihin taruihin oli kuin vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Hänen näytelmäinsä kokoonpano on sentähden yhtenäisyydeltään paljon jäljessä siitä, mitä hänen suuret edeltäjänsä ovat luoneet. Mutta siihen sijaan Euripides on osoittanut, että ympärillämme elävien ihmisten elämä saattaa olla yhtä mielenkiintoista tutkia kuin muinaisaikojen yli-inhimillisten sankarien ja kuningasten ja kuningattarien — sille nimittäin, jolla on näkemisen lahja. Tätä lahjaa ei ollut yksin murhenäytelmän kirjoittaja Euripideellä — vaan se synnytti myös toisen draamallisen kirjallisuuden haaran, attikalaisen huvinäytelmän, jota myöhemmin tulemme käsittelemään.[159]

Kirjallisuutta edellä mainittujen suurten kirjallisuushistoriallisten teosten lisäksi:

A.M. Alexanderson, Oidipus-sagans tragedier i svensk tolkning.

S. Eitrem, Aischylos.

Erik Hedén, Ur Aischylos' idévärld (Vår tid 1916).

Sven Lönborg, Dike och Eros, I osa.

Gilbert Murray, Euripides and his age.

Johannes Paulson, Oidipussagan i den grekiska tragedien.

Hugo Steiger, Euripides. Seine Dichtung und Seine Persönlichkeit.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Griechische Tragödien.

Emil Zilliacus, Ett antikt krigsdrama (Svenska Litteratursällskapets förhandlingar 1926—1927).

Emil Zilliacus, Sophokles.

Sophokles, Antigone, Kaarlo Koskimiehen suomennos.

VELJESSOTA

»KOLMIKYMMENVUOTINEN RAUHA», JOKA OLIKIN VAIN VIISITOISTAVUOTINEN.

Ns. ensimmäinen peloponnesolaissota oli vain alkuvalmisteluja tuleviin taisteluihin. Molemmat päävastustajat olivat tunnustelleet voimiaan ja koonneet kokemuksia tulevaa, suurta loppuratkaisua varten.

Kuka oli syyllinen uuteen, tuhoisaan veljessotaan? Ateenalaiset ja sparttalaiset syyttivät luonnollisesti toisiaan. Näköjään ateenalaiset kylläkin olivat oikeassa, sillä olihan Spartta sotilasvaltio. Mutta sotilasvaltio ei, kuten aikaisemmin olemme nähneet, tässä tapauksessa ollut samaa kuin sotainen valtio. Spartan järjestelmä oli puolustusta, mutta ei sodankäyntiä varten vieraassa maassa. Sparttalaisilla oli voimakas sotajoukko, mutta he pitivät sitä kuin silmäteräänsä eivätkä tahtoneet panna sitä vaaraan kuin äärimmäisessä hädässä. Jos se kärsi vaurioita, olivat ne vaikeasti korvattavissa. Ja rahoistahan sparttalaisilla oli vieläkin suurempi puute kuin sotilaista.

Lisäksi Spartan hallitus pelkäsi sotaa senkin vuoksi, että se helposti voi aikaansaada sisäisiä rauhattomuuksia. Sillä saatuaan aseet käsiinsä helootit ja perioikit tunsivat olevansa herrojensa veroisia voiden syystä vaatia osuutta valtion hallitukseen, koska he osaltaan myös sitä puolustivat. Toisena vaarana vieraalla maalla käytävässä sodassa oli, että sotapäälliköt voivat tulla liian omavaltaisiksi ja tehdä itsestään yksinvaltiaita. Kaiken kaikkiaan sparttalaiset pitivät sodankäyntiä ulkopuolella Peloponnesosta liian uskallettuna.

Spartta tahtoi siis välttää hyökkäyssotaa. Mutta Peloponnesoksen asiat eivät olleet yksin sen ratkaistavissa. Eräs toinen peloponnesolaisliiton valtioista, Korinthos, joka melkein kaikessa oli Spartan vastakohta, antoi aiheen itse sodan syttymiseen. Korinthoksella oli tässä liitossa paljon sananvaltaa, sillä sillä oli kaksi valttia, joita ei ollut Spartalla, laivasto ja rahaa. Sillä oli edullinen asema Pohjois-Kreikkaa ja Peloponnesosta yhdistävällä kannaksella kahden meren läheisyydessä. Siten se joutui hallitsemaan kolmea tärkeää kauppatietä, kahta meri- ja yhtä maatietä. Sen kauppa ja sotalaivastot olivat persialaissotien aikoihin asti Kreikan suurimmat. Sen käsityöläiset valmistivat kallisarvoisia vientitavaroita, laadultaan ennen kaikkea ylellisyystavarani luontoisia huonekaluja ja vaatteita. Kuuluisia olivat myöskin korinthoslaiset pronssiesineet ja taiteelliset, väritetyt korinthoslaiset savimaljakot. Erikoisen haluttuja olivat pienet, sirot ruukut, joissa myytiin korinthoslaista hajuvoidetta[160]. Niillä oli hyvä menekki Välimeren maiden hienoston maailmassa. Sillä Korinthos oli aikansa muotikuningatar, ja Kreikan kauneimmat ja hienoimmat kurtisaanit[161] viettivät siellä loisteliasta elämäänsä. Ylhäällä Korinthoksen akropoliilla loisti Aphroditen puolittain itämainen pyhättö tuhansine kaupan olevine papittarineen majakkana merenkulkijoille. Se Aphrodite, jota siellä palveltiin, oli Astarte, Raamatun »Astarot, sidonilaisten iljetys», joka oli tuotu Foinikiasta samaan aikaan kuin Tyroksen purppurakin. Pindaros laulaa hillitysti »vierasvaraisista ja houkuttelevista nuorista naisista» mahtavassa Korinthoksen kaupungissa. Peloponnesolaissodan aikana eli Lais, kaunein kaikista näistä kevytmielisistä naisista, Korinthoksen Kirke, kuten häntä huvinäytelmäin kirjoittaja Aristophanes nimitti. Kaikista maista tuli miehiä hänen luokseen tuodakseen Aphroditelle uhrinsa, ja Laiksen asunto täyttyi kullalla, niin että hän voi huvitella rakennuttamalla temppeleitä ja muita julkisia rakennuksia.

Kaikki on katoavaista. Myös Korinthosta oli tuho kohtaava. Mutta vielä peloponnesolaissodan aikoina pidettiin sitä maailman loistoa rakastavimpiin kaupunkeihin kuuluvana. Korinthoslaista juhlaa pitivät toiset kreikkalaiset saavuttamattomana, melkeinpä sadunomaisena. »Vain rikkaat voivat matkustaa Korinthokseen», sananlasku sanoo tai »Ei mieliteolla Korinthokseen päästä», s.o. ei riitä, että vain toivoo sinne pääsevänsä.

Korinthos oli Ateenan vaarallinen kilpailija merellä Ennen kaikkea kilpailu koski Sisiliaa, jonne Korinthoksen-lahdesta on niin helppo ylläpitää yhteyttä. Ylipäänsä Korinthos pyrki monopoliin Joonian meren liikenteessä ajatellen, että ateenalaisille riittivät hyvin Aigeianmeri ja Mustameri kaupankäyntialueiksi. Mutta ateenalaiset olivat iskeneet silmänsä Sisiliaan, eivätkä tahtoneet kuulla puhuttavankaan heidän kauppaansa rajoittavista esteistä Kerran toisensa jälkeen he olivat korinthoslaisten tiellä.

Jännitys kasvoi alati molempien voitonhimoisten kilpailijoitten välillä, ja lopulta oli tarpeen vain mitätön tapahtuma saattamaan molemmin puolin mielet sotaisaan vireeseen. Kun asiat olivat kehittyneet niin pitkälle, seurasivat tapahtumat nopeasti toisiaan, ja ristiriita kärjistyi yhä enemmän.

Nyt oli korinthoslaisten saatava sparttalaiset ja Peloponnesoksen liitto mukaansa. He lähettivät lähetystön Sparttaan innostamaan luonnostaan hitaita lakedaimonilaisia. Lähettiläät tekivät ärsyttäviä vertailuja ateenalaisten ripeän päättäväisyyden ja sparttalaisten hitauden välillä. »Ateenalaiset», he sanoivat, »ovat aina rohkeita ja kaikkeen valmiita, kun taas teidän luonteenne mukaista on tehdä aina vähemmän kuin voitte, sekä tuskastuttavan kauan epäröidä ja viivytellä päätöksen teossa. He ovat aina halukkaita lähtemään kauas kotoaan, kun taas te olette kotikamaraanne juuttuneita.» Lopuksi korinthoslaiset lähettivät Sparttaan jonkinlaisen uhkavaatimuksen, jonka täytyi saada aikaan sota: he ilmoittivat, että ellei Spartta halua ryhtyä sotaan, he aikovat ottaa liittolaisekseen Argoksen, Spartan vanhan kilpailijan. Spartan kansankokouksessa taisteli keskenään kaksi vastakkaista mielipidettä. Toista edusti sodanhaluinen nuoriso, jolla ei ollut kokemusta sodan varjopuolista, ja toista vanhemmat ja ajattelevammat sparttalaiset, jotka perintätavan mukaan olivat haluttomia arveluttaviin sotahankkeisiin. Nuoriso voitti.

Samalla tavoin kävi Peloponnesoksen liiton liittokokouksessakin, missä thebalaisten vanha kateus ateenalaisia kohtaan myös osaltaan auttoi sodanhaluisia.

Pelkkää ilveilyä vain olivat sen jälkeen ne nöyryyttävät vaatimukset, joita Ateenalle esitettiin, kuten esim. vaatimus »kiron painaman» Perikleen karkoittamisesta. Moisten vaatimusten tarkoituksena oli vain siirtää syy sodan aloittamisesta vastustajalle.

Perikleen suuri valtiomiestaito kävi ilmi tällä kriitillisellä hetkellä. Rauhallisesti ja arvokkaasti esiintyen hän sai kansalaisensa vakuutetuiksi, että Ateenan kunnia vaati moisten häpeämättömien vaatimusten torjumista ja että kansan tuli pää pystyssä ottaa vastaan välttämätön sodanuhka. Vielä silloinkin, kun viholliset röyhkeästi vaativat Attikan liiton purkamista, Perikles säilytti mielenmalttinsa ja vastasi vain, että siitä v:n 446:n sopimuksen mukaan oli päätettävä välitystuomioistuimessa. Kieltäytymällä tästä laillisesta ratkaisusta sparttalaiset ja heidän liittolaisensa tosiasiallisesti ovat joutuneet vastuuseen sodan puhkeamisesta. Silti ei ole sanottu, etteivät sodan syvimmät syyt tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa, olisi olleet molemminpuolisia. Peloponnesoksen liitto koetti kylläkin naamioida vastuunsa sodan aloittamisesta julistamalla, että se taisteli vapauttaakseen helleenit Ateenan tyranniudesta. Tunnussana »vapaussota» oli taitavasti valittu voittamaan heidän puolelleen niitä Attikan liiton valtioita, jotka olivat tyytymättömiä Ateenan hegemoniaan. Ja he olivatkin laskeneet oikein. Jo sekin, etteivät sparttalaiset ateenalaisten tavoin ottaneet veroa liittolaisiltaan, oli kylliksi tekemään sparttalaisista Ateenan »despotismiin» verrattuna ihmisten silmissä vapauden lipunkantajia. Ei ollut siis kyseessä sota kahden yhtä oikeutetun kilpailijan välillä, vaan Spartan asiassa taisteli oikeuden pyhä asia sortoa vastaan. Joonialaiset olivat jo ehtineet unohtaa, mitä Ateena oli tehnyt heidän vapautensa hyväksi, ja ajattelivat vain, mitä sen säilyttäminen heille tuli maksamaan.

Liittolaisten tyytymättömyyden ateenalaiset olisivat kuitenkin voineet välttää, jos he olisivat tahtoneet ulottaa Ateenan kansalaisuuden tarjoamat poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edut liittolaisilleen antamalla heille täydet kansalaisoikeudet. Se olisi saanut liittolaiset tuntemaan Ateenan edut omikseen. Sen taidon roomalaiset tunsivat. Mutta Ateenassa sitä ei ajateltu, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.

* * * * *

Mitä ilmeisemmäksi sodanvaara tuli, sitä häikäilemättömämmin pyrki Ateenassa vastustuspuolue samaan päämäärään kuin vihollisetkin, nimittäin syrjäyttämään Perikleen vallasta. Se syytti häntä sodan aikaansaamisesta perustellen syytöstään sillä tosiasialla, että Perikles oivallettuaan sodan välttämättömäksi, jo vuosikausia oli tehnyt valmisteluja sen varalta; hän oli muka tuntenut johtaja-asemansa horjuvan ja siksi tahtonut suunnata kansan huomion muualle.

Erikoisen vaarallista Perikleen vallalle oli, että Ateenan kansanvaltaisen puolueen vasemmalla siivellä oli syntymässä jyrkkä kansanpuolue, jota Perikleen politiikka ei tyydyttänyt. Perikles oli aloittanut demokraattisena kansanjohtajana, mutta valtaan päästyään hänestä oli kehittynyt maltillinen valtiomies. Hänen aikoinaan edustamansa jyrkät demokraattiset ihanteet olivat nyt saaneet kannattajikseen kaikenmoisia kansanvillitsijöitä ja suunsoittajia. Tunnetuin heistä on varakas nahkuri Kléōn, joka oli tarmokas, vieläpä poliittisesti lahjakaskin mies. Myös liikemiehenä hän näyttää olleen erittäin taitava. Mutta hänen menestyksensä kansanjohtajana perustui ennen kaikkea hänen luonnolliseen kykyynsä puhua kansanjoukoille kieltä, jota nämä paremmin ymmärsivät kuin Perikleen kaunopuheisuutta. Vaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan hyvinvoipa kapitalisti, hän esiintyi puhujalavalla sangen mielellään kurjana proletaarina.

Perikleen yksityiselämä tarjosi myös joukon hyökkäyskohtia, joita vastustajat ilomielin käyttivät hyväkseen. He olivat siveellisestä suuttuneita hänen suhteestaan »kevytmieliseen» Aspasiaan — »hetairaan»[162] — kuten he sanoivat; ja he ottivat osaa riitoihin, joita Perikleellä oli kahden tuhlaavan poikansa kanssa yhtyen sydämen halusta noihin molempiin heittiöihin heidän purkaessaan kiukkuaan säästäväiselle isälle.

Perikleen nauttima arvonanto oli kuitenkin siksi lujilla perusteilla, etteivät hänen vihollisensa voineet kukistaa häntä avoimessa taistelussa. Siksi he päättivät päästä hänen kimppuunsa syrjäteitä, suuntaamalla hyökkäyksensä hänen huomattavimpiin ystäviinsä ja hengenheimolaisiinsa, sillä heistä oli helpompi selviytyä. Filosofi Anaksagoras oli heidän ensimmäinen uhrinsa. Hankittiin taikauskoinen oraakkelipappi, joka syytti häntä »uskonnon häpäisemisestä — ja tähtitieteellisten oppien levittämisestä». Hän oli lisäksi uskaltanut väittää, että Zeus singotessaan salamoitaan usein osui syyllisen sijasta syyttömään, vieläpä jumalten omaan temppeliinkin. Hänen väitteensä, että aurinko olisi hehkuva kivipallo, suurempi kuin Peloponnesos, oli myös niitä rikoksia, joista Anaksagorasta syytettiin. Sellaisten mielipiteittensä johdosta häntä pidettiin »jumalattomiin luonnontutkijoihin» kuuluvana.

Anaksagoras jätti aivan yksinkertaisesti Ateenan, rauhallisena ja ylemmyydestään tietoisena todeten, että luonto itse oli jo kauan sitten tuominnut hänen ja hänen syyttäjiensä välillä. Hän palasi kotiseudulleen Vähään-Aasiaan, missä hän parin vuoden päästä kaikessa hiljaisuudessa kuoli. Mutta häviävänä puolena tässä kerettiläisoikeudenkäynnissä ei ollut syytetty, vaan vanha jumalaisoppi. Tai kuten henkevä Lukianos sanoo murhaavalla satiirillaan: »Myös Anaksagorasta tavoittaessaan Zeus on singonnut harhaan salamansa.»

Vielä enemmän huomiota herätti se hyökkäys, minkä Perikleen viholliset suuntasivat Pheidiakseen. Eräänä päivänä huhu kulki miehestä mieheen, että suuri taiteilija ja eräs hänen apulaisensa oli annettu ilmi hänen kuuluisaan Athenen kuvaansa käyttämän kullan ja norsunluun kavaltamisesta. Pheidias pidätettiin. Hänen saamastaan tuomiosta tiedämme varmasti vain, että se oli epäsuotuisa hänelle ja että hänen ilmiantajaansa palkittiin. Suuri taiteilija lieneekin päättänyt päivänsä vankilassa.

Pheidiaan tuomio tarjosi Perikleen parjaajille tilaisuuden mustata siinä samassa hänenkin mainettaan — niin paljon kuin he vain uskalsivat. Olihan hän ollut Pheidiaan ystävä ja olihan hänen käsissään ollut työn ylin johto. — Samaan tapaan Perikleen viholliset kävivät hänen toistenkin ystäviensä kimppuun, ja joka kerralla »tyrannikin» sai osansa häpeästä, puhumattakaan niistä sielullisista kärsimyksistä, joita hänelle nämä vainot tuottivat.

Pahimmin koski häneen kuitenkin se syytös, jonka muuan huvinäytelmäin kirjoittaja sinkosi Aspasiaa vastaan parittamisesta ja jumalattomuudesta.

Tämän väitettiin näet ottaneen luokseen kevytmielisiä naisia tyydyttämään Perikleen eroottista tarvetta ja antaneen heille nimet yhdeksän runottaren mukaan. Perikles johti itse hänen puolustustaan oikeudessa. Oli liikuttavaa nähdä tällöin »olympolaisen» silmien täyttyvän kyynelistä. Aspasia vapautettiin; mutta se ei estänyt ihmisiä tekemästä omia johtopäätöksiään ja viittaamasta tuohon usein väärinkäytettyyn sananlaskuun: »Ei savua ilman tulta».

Perikles ei kuitenkaan horjunut hetkeäkään. Lujalla kädellä hän johti valtion kohtaloita edessäolevaan ratkaisevaan voimainmittelyyn. Hän tiesi rauhan vuosina tehneensä Ateenan voimakkaammaksi ja puolustuskykyisemmäksi, kuin mitä se koskaan aikaisemmin oli ollut.

TOINEN PELOPONNESOLAISSOTA.

V. 431 sota syttyi. Silloin alkoivat Kreikassa keskeytymättömät taistelut ja riitaisuudet[163], joissa sen valtiot toinen toisensa jälkeen kuluttivat loppuun voimansa ja jotka vasta tarmokas valloittaja, Makedonian kuningas Philippos sai loppumaan pakottamalla ne rauhaan.

Sparttalaiset hyökkäsivät Attikaan ja hävittivät osan maaseutua, mutta eivät saaneet ateenalaisia ryhtymään taisteluun. Sparttalaisille sellainen ratkaisu olisi ollut edullinen, koska heillä oli maalla ehdoton ylivoima. Samasta syystä oli Perikleelle yhtä tärkeätä välttää taistelua. Hän oli senvuoksi selittänyt kansalleen, että Attika täytyi jättää vihollisille, ja kehoittanut kansaa vetäytymään Ateenan muurien suojaan.[164] Perikleen inhimillisen luonteenlaadunkin mukaista oli välttää mahdollisimman paljon ihmishenkien hukkaa. »Jos suremme häviöitämme», hän sanoi, »niin älkäämme tehkö sitä menettämiemme talojen ja peltojen tähden, vaan menettämiemme miesten takia. Sillä talot ja vainiot eivät luo miehiä, vaan päinvastoin.» Ateenalaisten maalla kärsimät häviöt Perikles aikoi korvata merellä, antamalla Ateenan ylivoimaisen laivaston hävitellä vihollisten rannikoita ja miehittämällä tärkeitä satamapaikkoja. Kun lisäksi ateenalaisilla oli ehdottomasti suuremmat sotarahastot, niin maalla puolustautuva ja merellä hyökkäävä sodankäynti tapa tarjosi heille mitä parhaimmat mahdollisuudet vihollisten väsyttämiseen. Sparttalaiset sitävastoin toivoivat nopeata ratkaisua, sillä he tunsivat itsensä taloudellisesti heikommiksi. Peloponnesoksen liitollahan ei ollut liittokassaa kuten Attikan liitolla, eivätkä sen jäsenet, kuten sanottu, maksaneet säännöllisiä veroja. Erikoisverotuksiakaan eivät ne olisi voineet panna toimeen, sillä Lakonian, Arkadian ja toisten maata viljelevien seutujen väestöllä ei ollut juuri koskaan käteisiä rahavaroja.

Perikles oli siis perinyt Themistokleen selvänäköisen taktiikan, joka haki ratkaisua mereltä. Hänen väsyttämisstrategiansa ei tosin voinut tuoda Ateenalle valloituksia, eikä aluelaajennuksia. Hän olikin sen selvittänyt kansalaisilleen. Hänen tarkoituksensa oli vain pakottaa viholliset tunnustamaan lopullisesti Attikan liitto.[165] Perikles joutui siten vaatimaan kansalaisiltaan raskaita uhrauksia, voimatta houkutella heitä loistavilla voitoilla ja sotasaaliilla. Tätä ei luulisi voitavan pitää kunnianhimoisen kansankiihoittajan pyrkimyksenä horjuvan asemansa lujittamiseen, jollaista Perikleestä on tahdottu väittää. Päinvastoin tämä tosiasia on ratkaisevimpia todisteita hänen jalosta ja epäitsekkäästä kansalaishengestään. Ulkopolitiikka ei hänestä ollut pyrkimystä valtion alueen laajentamiseen. Helleenisen valtion tuli osata pysyä kohtuudessa eikä barbaarivaltioiden tapaan pyrkiä nielemään yhä uusia maita — sortuakseen lopuksi vallanhimon harhakuvan uhrina.

* * * * *

Ensimmäinen sotavuosi meni täydelleen Perikleen laskelmien mukaisesti. Maalla hänen onnistui kielteisen strategiansa mukaisesti välttää taisteluita, kun taas Ateenan laivasto toimi menestyksellisesti vihollisen rannikoilla.

Kun viholliset olivat kuukauden ajan hävittäneet Attikaa, heidän ruokavaransa loppuivat, ja eri joukot marssivat takaisin kotimaihinsa. Lujasti varustettua Ateenaa vastaan ne eivät lainkaan olleet uskaltaneet hyökätä. Sen jälkeen voi Ateenan maalaisväestö muuttaa taloihinsa jälleen saaden olla rauhassa seuraavaan kevääseen. Sotavuoden lopussa haudattiin taistelussa kaatuneet ateenalaiset juhlallisuuksin. Perikles piti silloin kerrassaan valtavan ja kohottavan puheen sankarien muistoksi. »Tahdon ensin», hän sanoi »omistaa muutamia sanoja esi-isillemme, sillä tällaisessa tilaisuudessa on velvollisuutemme ajatella heitä. Heidän rakkauttaan kotiseutuun ja heidän velvollisuudentuntoaan saamme kiittää vapaan ja riippumattoman isänmaan kallisarvoisesta perinnöstä.»

Kuinka onnellisissa olosuhteissa ateenalaiset elivät, ilmenee parhaiten verrattaessa niitä Spartan oloihin. Ateenan demokraattinen valtiomuoto avasi tien menestykseen persoonalliselle kunnolle, lähtipä se mistä yhteiskuntaluokasta tahansa. Valtiollinen yhdenvertaisuus ja vapaus oli ateenalaisten elinehto. Ei ollut sellaisia omanarvontuntoa loukkaavia rangaistuksia, joita sparttalaiset käyttivät yleistä järjestystä rikkoneita kohtaan, kuten seisottamista kaiken kansan edessä häpeämässä puettuna pukuun, joka teki syyllisen naurunalaiseksi. Ja ajatelkaa, kuinka paljon iloisempaa ja rikkaampaa elämä oli Ateenassa kuin Spartassa. Siellä juhlittiin vuodet läpeensä, ja sinne virtasi kaikki arvokas ja mielenkiintoinen toisista maista.

»Taistelussa», Perikles jatkoi, »me ateenalaiset emme luota sotajuoniin, vaan kuuluisaan rohkeuteemme, joka on meidän oma olemuksemme. Vastustajamme pyrkivät lapsuudesta saakka rasittavilla karaistusharjoituksilla miehuullisuuteen. Me sitävastoin elämme vapaina pakosta, emmekä kiusaa itseämme etukäteen kärsimysten takia, jotka vielä ovat tulevaisuuden kätkössä. Mutta kun onnettomuudet todella tulevat, kohtaamme ne yhtä suurella miehuullisuudella ja vastustuskyvyllä kuin nekin, jotka aina hankkivat itselleen vaivaa ja huolta.»

Näin Perikles esittää eri puolia kaikesta siitä hyvästä, mitä Ateena kansalaisilleen tarjoaa. Eikö kannata hän kysyy — sellaisten onnen lahjojen puolesta taistella kuolemaan saakka, »kuten ne miehet ovat tehneet, joiden muistoa me tänään juhlimme? He uhrasivat elämänsä valtion yhteiseksi hyväksi. Mutta palkakseen he saivat siitä katoamattoman kunnian, sillä kaikkina aikoina he ovat esikuvia uusille sukupolville.»

Toinen sotavuosi ei kuitenkaan päättynyt ateenalaisille niin suotuisasti kuin ensimmäinen. Heitä kohtasi silloin peloittava onnettomuus, jota kukaan ei ollut voinut aavistaa: ankara rutto puhkesi kaupungissa. Se oli tullut itämailta kauppalaivojen mukana ja sai aikaan hirveätä hävitystä kaupungin ahtaasti asuvain ja huonosti ravittujen kansanjoukkojen keskuudessa.[166] Sairaus alkoi poltteilla päässä ja erikoisesti silmissä, jotka tulivat verestäviksi. Sitten kipu levisi kaikkiin ruumiin osiin. Pian sairas kärsi sellaista sisäistä poltetta, ettei hän voinut pitää vaatteita yllään.

Häntä vaivasi alituinen, sammumaton jano, kauheat kuvotukset sekä ainainen rauhattomuus ja unettomuus, iho tuli punaiseksi ja ihottumien peittämäksi. Useimmat uhrit kuolivat viikon kuluttua. Monet niistä, jotka kestivät sairauden, saivat maksaa elämänsä sormien ja varpaiden menetyksellä; toiset kadottivat näkökykynsä, toiset taas muistinsa, niin etteivät he tunteneet omaisiaan, olivatpa unohtaneet oman nimensäkin. Sairauden tavattomasta tarttuvaisuudesta johtui, että kuolemantapaukset olivat lukuisimmat lääkäreitten ja hoitajien keskuudessa, joten sairaat yhä enemmän joutuivat oman onnensa nojaan. Tapahtui senvuoksi usein, että rutto hävitti autioksi koko talon. Kaikista pahimmin kärsi maalaisväestö, joka oli sullottu temppeleihin ja pimeihin parakkeihin. Kaduilla nähtiin ruumiita ja kuolevia. Onnettomat vetäytyivät eritoten kellareihin, missä he koettivat sammuttaa palavaa janoansa.

Kokonainen kansa vapisi tuskasta. Mutta tuskantunteitten rinnalle tuli nautinnonhimo. Tahdottiin ottaa elämältä kaikki mahdollinen, sillä kuka tiesi, kuinka monta päivää oli elettävänä. »Syökäämme ja juokaamme ja olkaamme iloisia, sillä huomenna me kuolemme!»

Kaksi kokonaista vuotta rutto raivosi lakkaamatta alkaakseen taas uudelleen kahden vuoden kuluttua. Se vei ainakin neljäsosan, ehkä kolmannenkin osan Attikan väestöstä.

Jos sparttalaiset olisivat käyttäneet hyväkseen sitä toivotonta mielialaa, joka nyt vallitsi Ateenassa, ja hyökänneet tarmokkaasti kaupunkiin, olisi se ollut auttamattomasti menetetty. Mutta on helposti ymmärrettävää, etteivät he tahtoneet tartuttaa itseensä ruttoa. Kun he saivat tietää ruton hävityksistä, he vetäytyivät kotiinsa pelastaen siten Peloponnesoksen taudilta. Ateena oli siis pelastettu ja maalaisväestö voi jälleen muuttaa taloihinsa; mutta toiselta puolen pahensi ateenalaisien asemaa ruton leviäminen laivastoon.

Mitä vihollisen miekka ei ollut voinut, sen rutto sai aikaan: epätoivoissaan ateenalaiset lähettivät vastoin Perikleen tahtoa lähettiläitä Sparttaan pyytämään rauhaa. Mutta viholliset asettivat niin mahdottomat vaatimukset, että sotaa oli pakko jatkaa.

Silloin kansa vaati syntipukkia. Perikleestä se saatiin. Siihen asti hänen oli onnistunut kaikki erinomaiset johtajaominaisuutensa ponnistamalla estää yhteensullottujen joukkojen tyytymättömyys. Mutta nyt hänen vastustajansa saivat ilmaa siipiensä alle. Kuka oli syyllinen ruton tuhoihin ellei Perikles? Niin he kysyivät täynnä suuttumusta. Eikö juuri hän ollut saanut sotaa aikaan ja sullonut sellaisia ihmisjoukkoja Ateenan ahtaitten muurien sisälle? Ateenalaiset vaativat häneltä tilitystä hänen viranhoidostaan. Ja vaikkakin hänen vastauksensa täydelleen osoitti hänen syyttömyytensä, tuomittiin hänet omavaltaisuudesta virantoimituksessa suuriin sakkoihin — erään tiedon mukaan 50:n talentin —, jonka lisäksi hänet erotettiin virastaan.

Mutta silloin Ateenan sotajoukon alkoi käydä yhä huonommin ja huonommin. Oikukas kansa alkoi kaivata Perikleen lujaa kättä ja otti pian suuren johtajansa jälleen armoihinsa. Kauan hän ei kuitenkaan saanut olla valtion peräsimessä» Hänkin joutui ruton uhriksi, nähtyään ensin molempien laillisten poikainsa, sisartensa ja monien ystäviensä ja sukulaistensa kuolevan ympärillään. Kun hän oli viimeisillään ja ystävät, jotka olivat hänen kuolinvuoteensa ääressä, luulivat hänen jo olevan tajuttoman, he alkoivat puhua, minkä korvaamattoman menetyksen Ateena oli kärsinyt ja ylistivät hänen urotöitään. Kuoleva kuuli sen ja sanoi: »Te ylistätte minua sellaisesta, mikä pääasiallisesti johtuu onnesta, mutta unohdatte parhaan elämästäni: ettei yhdenkään ateenalaisen minun takiani ole tarvinnut pukeutua surupukuun.» Hän saattoi täydellä syyllä vakuuttaa, ettei edes vihollisten kavalimmatkaan juonet koskaan olleet saaneet häntä kostonhimon valtaan. Hänen jalo inhimillisyytensä onkin hänen luonteensa miellyttävimpiä piirteitä. Siinä hän kohoaa suuresti kostonhimoisen ja julman aikakautensa yläpuolelle.

* * * * *

Neljänkymmenen vuoden ajan Perikles oli melkein kuin hallitsija ohjannut kansanvaltaista Ateenaa. Koskaan ostrakismos ei häntä kohdannut, ja hän kuoli 70 vuoden ikäisenä, pitäen vielä korkeinta valtaa käsissään. Vastaavaa ilmiötä ei Kreikan historiassa esiinny.

Suuren valtiomiehen menetys hädän pahimmalla hetkellä oli korvaamaton. Perikleen jälkeen Ateena ei ole synnyttänyt hänen veroistaan valtiomiestä. Itse asiassa se aina hänen kukistamisestaan saakka eli jatkuvan anarkian tilassa, mikä ainoastaan silloin tällöin keskeytyi muutamiksi vuosiksi, kun joku demagogi sai joukot valtoihinsa. Ne puoluejohtajat, jotka Perikleen kuoleman jälkeen kilpailivat korkeimmasta johdosta, olivat aivan toisen mitan miehiä. Perikles oli ollut joukkojen yläpuolella. Hän hallitsi vetoamalla ateenalaistensa parhaisiin puoliin. Kannustamalla heitä jaloon toimintaan hän kohotti heidät tasollensa. He häpesivät niin jalolle miehelle näyttää huonompia puoliansa. Mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät johtamaan Ateenan kohtaloita, olivat kaikki jokseenkin saman tason miehiä. Kun heiltä puuttui hänen kunnioitusta herättäviä ominaisuuksiaan, heidän täytyi turvautua muihin keinoihin. He imartelivat joukon alhaisempia vaistoja ja puhuivat sen mieliksi. He olivat pikemmin demagogeja ja kansanviettelijöitä kuin kansanjohtajia. Mihin puolueeseen he kuuluivatkin, »he osoittivat suurta kykyä koristaa pyrkimyksensä kauniilta kajahtavilla nimillä», sanoo Thukydides, peloponnesolaissodan historioitsija. »Demokraateilla oli ’kaikkien samanvertaisuus lain edessä’ korkeimpana päämääränään, ja oligarkit rehentelivät ohjelmallaan: ’Maltillinen hallitus, jonka muodostavat yhteiskunnan parhaat!’ Molemmat puolueet luonnollisesti kohdistivat muka koko työnsä ja harrastuksensa vain 'koko valtion hyväksi’.»

Se, jonka parhaiten onnistui saavuttaa kansan suosio, oli nahkatehtaanomistaja ja proletaari Kléōn.[166] Minkälaista hänen sopivaisuutensa johtamaan valtion kohtaloita oli hän osoitti parhaiten, kun ateenalainen tappiot vaihtuivat suureen menestykseen, joka olisi voinut muodostua ratkaisevaksi koko sodan päätökselle, jos valtion johtajat olisivat ymmärtäneet oikein käyttää sitä hyväkseen. Ateenalaisten onnistui nimittäin miehittää Messenian länsirannikolla sijaitseva Pylos, Peloponnesoksen paras satama, ja sen ulkopuolella olevalle Sphakterian saarelle he sulkivat laivastollaan muutamia satoja Spartan parhaimpia sotilaita. Se oli kauhea isku viholliselle ei ainoastaan korvaamattoman ihmisaineksen takia — kymmenesosa Spartan koko hopliitta-armeijasta — vaan myöskin sentakia, että ateenalaiset saamalla jalansijan tällä rannikolla olivat osuneet Sparttaa sen heikoimpaan kohtaan. Heillä oli nimittäin täältä käsin mahdollisuuksia yllyttää sekä messenialaisia että Lakonian helootteja. Miten uhkaavaksi sparttalaiset huomasivat tilanteen, käy ilmi parhaiten siitä, että he nyt vuorostaan tarjosivat rauhaa, eivätkä ainoastaan sitä, vaan myöskin liittoa.

Näin Perikleen sotasuunnitelmat olivat silloin saaneet nerokkuudestaan ratkaisevimman vahvistuksen, mitä ajatella saattaa. Veljessotaa olisi nyt voinut seurata rauha ja sovintokin. Mutta mies, jonka tuli käyttää hyväkseen tuota suurta onnellista hetkeä, ei ollut Perikles, olympolainen, vaan Kleon, nahkuri. Kohtuuttomasti yliarvioidessaan tämän tilapäisen voiton merkityksen, hän näki siinä täysikelpoisen todistuksen ateenalaisten todellisesta etevämmyydestä ja kuvitteli nyt voitavan häikäilemättömästi nujertaa sparttalaiset. Hän paisui ylpeydestä ja itsekylläisyydestä, asetti suunnattomia vaatimuksia ja kohteli sparttalaisten lähettiläitä loukkaavalla tavalla, ja niin luisuivat rauhanmahdollisuudet hänen käsistään.

Ateenan demokraattien sotaisuuteen oli hyvin selvät aineelliset syynsä. Jokainen kansalainen nosti nimittäin päiväpalkkaa osanotostaan kansankokouksen asiain käsittelyihin ja valamiestuomioistuinten työhön. Ketään Ateenan kansalaista ei tarvinnut köyhyyden estää antamasta valtiolle hyviä neuvoja ja osuuttaan yhteiskuntaelämään. Tämä oli yksi demokratian valtaanpääsyn hedelmiä. Nämä päivärahat kävivät mahdollisiksi osaksi siten, että ruumiillisen työn suorittivat suurelta osalta orjat, osaksi niiden verojen avulla, joita liittolaiset suorittivat Ateenalle. Kun siis Ateenan kansalaisten alhaiso oli tosiasiallisesti tottunut olemaan taloudellisesti riippuvainen liittorahastosta, sen täytyi kaikin tavoin estää Ateenan mahtiasemaa heikontumasta ja liittorahastoa sen mukana. Ei tarvittu paljonkaan mielikuvitusta sen selville saamiseksi, että jos Ateena voisi saada vielä enemmän valtioita Attikan liittokuntaan ja siten lisätä tulojaan, niin tulisi Ateenan kansalaisen asema vieläkin miellyttävämmäksi. Tässä piilee tärkein selitys siihen, että Kleonin ja muitten demokraattisten äärimmäisyysmiesten politiikka oli ja pysyi niin itsepäisen hyökkäävänä.

Kuitenkin osoittautui pian, ettei ateenalaisten ollutkaan niin helppoa saada sparttalaisia Sphakterian saarella antautumaan, kuin mitä oli luultu. Saari oli jyrkkä ja vaikeapääsyinen, ja sinne suljetut hopliitat saivat apua maanmiehiltään. Spartan hallitus lupasi suuria palkintoja jokaiselle, joka kykeni viemään meren yli muonaa saareen suljetuille; ja jos jonkun helootin onnistui viedä heille apua, hän hankki sillä itselleen vapauden. Oli paljon väkeä, varsinkin heloottien keskuudessa, jotka antautuivat uhkarohkeaan yritykseen kulkea yön aikaan meren yli saareen. Toiset tulivat veneellä, toiset uivat yli mukanaan elintarpeita nahkasäkeissä.

Aika kului, ja ateenalaisista alkoi tuntua koko puuha pitkäveteiseltä. Kun talvi tuli myrskyineen, kävisi mahdottomaksi meritse kuljettaa elin- ja muita tarpeita laivastolle Sphakterian luo. Ehkä oli sittenkin tehty tyhmästi, kun oli hylätty rauhantarjous?

Kleon huomasi, että mieliala alkoi kääntyä häntä, kansan omaa suosikkia vastaan. Ellei ennen talven tuloa päästäisi Sphakterian herroiksi, hän olisi poliittisesti kuollut mies. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi ja pauhasi puhujalavalta laivaston päälliköitä vastaan. Millaisia miehiä ne olivat, jotka eivät kyenneet saamaan taivutetuksi kourallista miehiä melkein autiolla saarella! Jos hän itse olisi ollut päällikkönä, hän olisi vallannut Sphakterian kädenkäänteessä.

»No tee se sitten!» yksi ylipäälliköistä vastasi, ja pian koko kansa yhdestä suusta vaati, että hänen piti lähteä merelle ja vallata Sphakteria. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hän näin olisi joutunut sanoistaan kiinni — nythän oli koko hänen arvonsa vaarassa. Hän ei ollut koskaan eläessään komentanut joukkoa, mutta siitä huolimatta hän otti ylimmän päällikkyyden ja lupasi kolmen viikon kuluessa joko tuoda sparttalaiset vankeina muassaan tai antaa hakata heidät maahan siihen paikkaan.

Näin Thukydides kuvaa esihistoriaa lukuun »Nahkuri amiraalina». Aivan näin dramaattisesti asia ei kuitenkaan liene kehittynyt. Kleon tiesi luultavasti enemmän Sphakterian olosuhteista kuin mitä Thukydides uskottelee. Olipa asianlaita kuinka tahansa, häntä seuraa nyt jonkin aikaa hänen tavallinen ansaitsematon onnensa. Hän valtasi todellakin Sphakterian ja otti eloonjääneet sparttalaiset vangeiksi. Ja hän teki sen lyhyemmässä ajassa, kuin oli luvannut.

Mutta ilkeät ihmiset vihjailivat, että nahkuri oli niittänyt sitä, mitä toiset olivat kylväneet, ja että hän »oli osannut siepata sen kakun, jonka toinen oli leiponut, ja asettaa kansan eteen.» Varmaa onkin, ettei Kleon ollut todellinen ylipäällikkö, vaan oli siinä ammattimies, joka myöskin oli laatinut hyökkäyssuunnitelman.[167] Kleon korjasi kuitenkin kunnian onnellisesta lopusta. Hän sai palkinnoksi elinkautisen elatuksen valtiolta ja kunniapaikan teatterissa ja muissa julkisissa esityksissä. Parlamenttaarinen ansio menestyksestä on myöskin hänen. Hän sai kansankokouksen myöntämään tarpeellisen sotavoimien vahvistuksen ja hän ne oikealla ajalla toimitti sotanäyttämölle.

Antautuminen teki valtavan vaikutuksen koko Kreikassa. Koskaan ei olisi osattu kuvitella, että sparttalaiset antautuisivat ase kädessä. Olivatko nämä todellakin Thermopylain sankarien jälkeläisiä? Eivät, sparttalaiset eivät ilmeisestikään olleet enää samoja kuin muinoin.

Spartassa vallitsi masentunut mieliala, joka ilmeni uusissa rauhantarjouksissa. Sparttalaisten lähettiläät muistuttivat ateenalaisia onnen vaihtelevaisuudesta. Mikä tällä kertaa oli kohdannut heidän vihollisiaan, saattaisi toisella kertaa tapahtua heille itselleen.

Mutta Ateenassa sotapuolue oli nyt saanut oikein tuulta purjeisiinsa. Nyt oli muka aika tullut antaa ratkaisevan yhteenoton tapahtua, yhteenoton, jota Perikles varovaisuudessaan aina oli koettanut välttää! — Hänen parjaajansa saivatkin tahtonsa läpi — saadakseen perinpohjaisessa tappiossa todistuksen lyhytnäköisyydestään. Sen jälkeen Kleonin sotapolitiikka meni yhtämittaa päin mäntyyn. Sparttalaiset tempasi velttouden tilasta heidän urhea ja mainio sotapäällikkönsä Brāsidas, joka esitti sen suunnitelman, että Ateenalta olisi riistettävä sen liittolaiset Traakian rannikolla. Iloisena ja reippaana sekä käytökseltään miellyttävänä Brasidas oli kuin luotu julistamaan Attikan liittokunnan kaupunkien keskuudessa vapautusta Ateenan »ikeestä». Pian suurin osa Traakian kaupungeista oli luopunut Attikan liittokunnasta.

Tämä oli erittäin tuntuva isku ateenalaisille. He huomasivat nyt, kun se oli liian myöhäistä, kuinka suuri virhe taasen oli tehty, kun toisen kerran oli torjuttu sparttalaisten rauhantarjous; ja kansa alkoi yleisesti epäillä Kleonin valtioviisautta. Hänen oli nytkin ponnistettava kaikki voimansa, jos hän aikoi pysyä vallassa. Niinpä hän siis jälleen lähti sotaan, tällä kertaa valloittamaan takaisin menetetyt traakialaiset alueet.

Mutta niin erinomaisia kuin ateenalaisten hopliitat ja ratsumiehet olivatkin — yhtä heiltä kuitenkin puuttui, jota sparttalaisilla sitävastoin oli mitä suurimmassa määrin, nimittäin luottamusta johtajaansa. Mikä sotapäällikkö tuommoinen pöyhkeä, laverteleva nahkuri oli! Koko Kleonin persoonallisuus oli sellainen, että sen täytyi herättää inhoa todellisissa sotureissa. Ja hän sitten sai vastustajakseen sellaisen mainion strategin, kuin Brasidas oli! Mitä vertailuja hänen omat sotilaansa joutuivat tekemään, on helppoa kuvitella. Erotus ilmenikin ratkaisun hetkellä, jonka Brasidas sai aikaan, juuri kuin Kleon vähimmin osasi aavistaa vaaraa. Aivan kokemattomana hoitamaan päällikkyyttä tällaisessa tilanteessa ja tuntematta sotataidon lakeja, nahkatehtailija menetti malttinsa ja mietti vain, miten päästä vihollisen vaarallisesta läheisyydestä. Sen sijaan, että olisi asettanut ylivoimaiset sotajoukkonsa taistelujärjestykseen hän ryhtyi heti peräytymään ja teki sen sellaisessa järjestyksessä, että hänen joukkonsa joutuivat, vihollisen hyökkäyksille alttiiksi eivätkä täydelleen oman onnensa nojaan jätettyinä voineet välttyä tappiolle joutumasta.

Vastapuolta kohtasi kuitenkin se tappio, että Brasidas haavoittui kuolettavasti rynnäkössä. Myöskin Kleon kaatui — mutta koettaessaan pelastautua pakenemalla. Näin ainakin Thukydides kertoo. Tällaiseksi muodostui suurlavertelijan elämän luonnollinen loppu, lörpöttelijän, jolla oli otsaa täydellisestä kelpaamattomuudestaan huolimatta sota-asioissa tunkea itsensä ylipäällikön paikalle.

Kerran aikaisemmin oli hänellä tosin ollut onni mukanaan. Mutta miten hän oli silloin käyttänyt hyväkseen menestystään?

Yhtä tuntuva kuin Brasidaan menetys oli sparttalaisille, yhtä onnellista oli ateenalaisille, että he olivat päässeet Kleonista. Hänen ja Brasidaan kaaduttua oli tie tasoitettu rauhanneuvotteluille, sillä molemmat rauhallisen ratkaisun vaikutusvaltaisimmat vastustajat olivat poissa.

Vuonna 421 solmittiin rauha 50:ksi vuodeksi. Molemmilla puolilla palattiin sodanedellisiin olosuhteisiin. Ateena oli toteuttanut sen ohjelman, jonka Perikles oli esittänyt sodan alussa. Raskaita uhreja se tosin oli vaatinut. Ateenan sotakassa oli suurimmaksi osaksi kulutettu, Attika oli vihollisen hävityksien kautta muuttunut erämaaksi, ja sota ja rutto olivat kovasti harventaneet väestöä. Mutta Ateenan merivalta oli kukistumatta, kun sitävastoin Spartan sotilaallinen arvo oli kärsinyt kovan kolauksen Sphakterian antautumisen johdosta.

Voi näyttää oudolta, että sparttalaiset olivat taipuvaisia sovintoon ateenalaisten kanssa näiden tappioiden ja vastoinkäymisienkin jälkeen. Mutta tämä johtui ennen kaikkea siitä, että he olivat niin halukkaita saamaan takaisin ne sparttalaiset, jotka ateenalaiset olivat ottaneet vangiksi Sphakterian saaressa. Annettiin suurempi arvo tälle kansan voimanlisäykselle kuin aluelaajennuksille. Tässä oli Ateenalla hyvä valtti. Sparttalaisten rauhanrakkauteen vaikutti myöskin suuressa määrin se, että he itse olivat suuressa rauhan tarpeessa voidakseen häiritsemättä hoitaa maatansa, joka sotavuosina oli joutunut arveluttavasti rappiolle. Kolmas syy heidän myöntyväisyyteensä ateenalaisia kohtaan oli se, että jälleen oli tulossa sota Argoksen kanssa, natisipa koko Peloponnesoksen liittokunta liitoksissaan. Liittolaiset valittelivat, ettei Spartta valvonut heidän yhteisiä etujaan. He vaativat peloponnesolaista politiikkaa; sen sijaan oli ilmeistä, että Spartta harjoitti ahdaskatseista kotipolitiikkaa. Peloponnesolaiset käyttivät kovia sanoja Spartan lyhytnäköisestä egoismista ja tunsivat itsensä petetyiksi. Erikoisen voimakasta oli kuohunta Korinthoksessa ja Thebassa.

KOLMAS PELOPONNESOLAISSOTA.

Toisen peloponnesolaissodan jälkeisestä rauhasta tuli vielä lyhytaikaisempi kuin ensimmäisen jälkeisestä. Oli vannottu toisilleen kalliita valoja viisikymmenvuotisesta rauhasta. Mutta »vala ei takaa miestä, ainoastaan mies takaa valan», sanoi jo Aiskhylos kreikkalaisistaan. Eikä Korinthos eikä Theba koskaan hyväksyneet rauhaa. Aivan rauhallista ei tullut koskaan enää. Loppumattomiin punottiin salahankkeita kateellisissa pikkukaupungeissa ja kulmakunnilla, joilla oli suorastaan tarve saada juonitella ja käydä toistensa tukkaan.

Syy siihen, että Ateena ja Spartta jälleen joutuivat sotaan toistensa kanssa oli Alkibiādeen, nuoren, ylhäisen ja lahjakkaan ateenalaisen, josta vähän Kleonin kuoleman jälkeen tuli kansan hemmoiteltu suosikki ja joka käytti asemaansa vain tyydyttääkseen omaa rajatonta kunnianhimoaan. Ateenalaisille oli onnettomuudeksi, että sellainen mies kuin hän esiintyi poliittisella näyttämöllä juuri sellaisena aikana, jolloin he ennen kaikkea tarvitsivat rauhaa kootakseen uusia voimia jälleen.

Alkibiades oli sukua sellaisille suurmiehille kuin Kleistheneelle, Miltiadeelle ja Perikleelle. Hyvin nuorena hän oli menettänyt isänsä, ja Perikles oli ottanut hänet luokseen. Kypsyneemmällä iällä hänestä tuli Sokrateen oppilas. Sekä tuo suuri valtiomies että tämä jalo ajattelija olivat hyvin kiintyneet häneen. Kaikki pitivät kuvankauniista ja runsaslahjaisesta mutta intohimoisen hurjasta nuorukaisesta, joka voi olla vastustamattoman rakastettava, kun hän vain tahtoi, mutta myös ärsyttävän ylimielinen, tavattoman häpeämätön, kun hän toi sen puolen itsestään esille. Alkibiades oli yleisenä puheenaiheena Ateenassa. Kaikki, mihin Alkibiades ryhtyi, oli mielenkiintoista. Hänen pukujaan, hänen eleitään, hänen sanontatapojaan matkittiin. Hänestä tuli nuorien ateenalaisten muotileijona. Vieläpä hänen sammallustaankin pidettiin ihastuttavan somana. Naiset tappelivat hänestä. Myöskin monet muutoin kunnialliset naiset hullaantuivat häneen. Kokonainen kansa kilpaili hemmotellakseen hänet pilalle — ja onnistui erinomaisesti. Kukaan muu ei olisi uskaltanut panna toimeen sellaisia mielettömiä kujeita kuin hän. Hänelle vain naurettiin. Hän oli koko Ateenan hemmoiteltu lempilapsi. Hänen irstailunsa, hänen rakkausjuttunsa ja hänen tuhlailunsa eivät olleet tavallisia mittasuhteiltaan. Niin ateenalaiset »kasvattivat leijonanpennun», jota eivät sitten kyenneet kesyttämään.

Ainoa, joka todella koetti tähän vallattomaan nuorukaiseen valaa jotakin elämän vakavuutta, oli Sokrates, ja ilman häntä olisi Alkibiades varmaan joutunutkin täydelleen rappiolle. Heidän ystävyytensä oli peräisin heidän ensimmäiseltä sotatoveruusajaltaan. Alkibiades, joka silloin oli vasta kaksikymmenvuotias, teki itsensä tunnetuksi huimapäisellä urhoollisuudellaan. Hän taisteli ensi rivissä ja haavoittui vaikeasti. Sokrates silloin kohtalokkaana hetkenä pelasti nuorukaisen elämän. Kahdeksan vuotta myöhemmin Alkibiades sai tehdä pelastajalleen samanlaisen vastapalveluksen.

Nuori ja kunnianhimoinen mies, joka tavoitteli poliittista valta-asemaa, tarvitsi opetusta kaunopuheisuudessa, ja sen taidon Alkibiades voi parhaiten oppia teräväjärkiseltä ja aaterikkaalta vanhemmalta ystävältään, joka oli verraton mestari kumoamaan toisten vastaväitteitä.

Sokrateen onnistui saavuttaa kerrassaan ainoalaatuinen vaikutusvalta oppilaaseensa. Mutta silloin tällöin heidän välinsä rikkoutuivat. Aluksi tämä ei kai merkinnyt niin paljon, sillä Alkibiades palasi aina pian isällisen ystävänsä luokse takaisin. Aikaa myöten side höltyi kuitenkin heidän välillään. Olisihan Sokrates ollut sokea, ellei hän olisi huomannut, että kaikki hänen kasvatusyrityksensä jäivät vaille syvempää vaikutusta näin uppiniskaiseen luonteeseen. Saada tämä ylpeä nulikka ajattelemaan muutakin kuin itseään, koettaa istuttaa tällaiseen, näin itsekkääseen luonteeseen joko velvollisuudentuntoa valtiota ja kansalaisia kohtaan tai ylipäänsä korkeampaa siveellistä vakavuutta, oli hukkaan mennyttä vaivaa. Lopulta Alkibiades väsyi tähän epämukavaan ystävään ja nuhtelijaan ja kulki omia teitään.

Alkibiades ei koskaan kuulunut niihin, joita painavat jotkut poliittiset periaatteet. Mihin puolueeseen hän kuului, oli hänelle yhdentekevää, kunhan se vain palveli hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Hän päätti lopulta ruveta näyttelemään demokraattista kansanjohtajaa. Kunnianhimo, suorastaan demoninen kunnianhimo oli Alkibiadeen elämänilmapiiri.[168] Pian hän ei voinut tyytyä vähempään kuin unelmaan, että hänestä tulisi koko Kreikan ensimmäinen mies. Ja tämän aseman hän tulisi hankkimaan itselleen Ateenan kohotessa koko kreikkalaisen maailman valtiaaksi. Kun viisikymmenvuotinen rauha solmittiin, kerrotaan hänen sanoneen: »Niillä vuosilla tulee olemaan harvinaisen lyhyet kuukaudet.»

Kaivatun tilaisuuden Ateenan valtapiirin laajentamiseksi tarjosi muutamien Sisilian kaupunkien välinen selkkaus. Jotkin niistä kääntyivät nimittäin Ateenan puoleen pyytäen apua vaarallisinta kilpailijaansa, mahtavaa Syrakusaa vastaan, joka tavoitteli koko saaren yliherruutta. Myöskin Ateenalle oli vaarallista, jos Syrakusa pääsisi Sisilian valtiaaksi, sillä kaupunki oli doorilainen siirtokunta, ja sen vallan kasvu koituisi siis myöskin Spartan hyväksi.

Tilaisuus sekaantua Sisilian kaupunkien riitaisuuksiin oli tervetullut Alkibiadeelle, joka heti alkoi tehdä suunnitelmia koko Sisilian valloittamiseksi ja miten hän sieltä toisi muassaan saaliin niin runsaan, että hän sen jälkeen voisi tyydyttää kaikki oikkunsa.[169] Rohkeimpina hetkinään hän näyttää uneksineen sellaistakin, että Sisiliasta sitten aloitettaisiin yleinen kreikkalaiskansallinen sota vanhaa kilpailijaa Karthagoa vastaan. Ja lopuksi yhdistyisi koko helleeninen maailma idässä ja lännessä Ateenan johdolla yhtenäiseksi valtakunnaksi, joka hallitsisi Välimerta.

Jo ensimmäinen suunnitelma oli kuitenkin arveluttavampi yritys, kuin useimmat aavistivatkaan. Ateenassa ei ollut montakaan, joilla edes olisi ollut jonkinlaista oikeata käsitystä siitä, miten suuri ja väkirikas maa Sisilia itse asiassa oli.[170] Sentähden Alkibiadeen oli verraten helppoa temmata kansankokous mukaansa ja varata itselleen johtava asema suuressa sotayrityksessä.[171] Ennustajat, oraakkelivastausten selittäjät ja sotahankkeen uskolliset kannattajat julistivat kaduilla ja toreilla, että jumalat olivat suopeita, ja lupasivat loistavaa menestystä. Ylhäisten ja alhaisten, vanhain ja nuorten mielet täyttivät mitä ylpeimmät toiveet. Kaikki asekuntoiset miehet kilvoittelivat päästäkseen mukaan ja kunnostautuakseen — ja rikastuakseen saaliista. Koskaan Ateenan mahti ei ollut näyttänyt niin valtavalta, niin suurenmoiselta. Viimeisten sota- ja ruttovuosien hirveät kärsimykset olivat kuin unohdettuja.

* * * * *

Keväällä 415 Ateenan laivasto oli siis valmiina lähtöön. Silloin sattui tapaus, jolla tuli olemaan sangen laajakantoiset seuraukset. Eräänä aamuna tavattiin kaikki Hermes-patsaat kaduilta ja toreilta, temppelien ja yksityisten talojen edustoilta rikottuina.[172] Minkä kiihtymyksen, minkä mielettömän kauhun tällainen tapaus herätti, voi käsittää vain, jos tuntee kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen: koko heidän olemassaolonsa ja turvallisuutensa riippui jumalien loukkaamattomuudesta heidän kaupungissaan. Tosin ei ollut harvinaista, että nuoriso kovien juominkien jälkeen harjoitti kaikenlaista ilkivaltaisuutta ja vahingoitti myöskin kuvapatsaita, mutta tällainen yleinen vahingonteko oli kuitenkin ennen kuulumatonta. Sen täytyi olla suunniteltua ja tahallaan tehtyä. Ja sitä oli harjoitettu kaupan ja liikeyhteyden jumalaa, Ateenaan ja Ateenasta tehtävien matkojen suojelijaa kohtaan! Meidän on muistettava, että kaikesta siitä hävityksestä, minkä persialaiset kerran panivat toimeen Attikassa, ei mikään tuntunut niin hirveältä kuin se, että he julkesivat polttaa jumalien temppelit ja hävittää heidän kuvapatsaansa. Se kiihtymys, joka syntyisi nykyajan Italian tai Espanjan kaupungissa, jos jonakin aamuna havaittaisiin, että kaikki madonnankuvat yön aikana olisi säretty, voisi antaa jonkinlaisen käsityksen, joskin heikon, siitä, miltä ateenalaisista silloin tuntui. Hermes-patsaitten häväistys oli pahin enne, mitä ajatella saattoi, aiotulle Sisilian retkikunnalle. Tässä täytyi jonkin salaliiton valtiosääntöä ja Ateenan kansan vapautta vastaan olla tekeillä.[173] Se pimeys, joka ympäröi tätä tekoa ja joka ei koskaan hälvennyt, teki asian yhäkin kolkommaksi.

Heti lupasi kansankokous suuria palkintoja sille, joka voisi saada selville ilkityön tekijät, ja tutkimuskunta asetettiin.

Mitään todistuksia ei ollut, mutta epäluulot kohdistuivat Alkibiadeeseen, joka kerran eräässä hilpeässä seurassa oli laskenut leikkiä jumalista. Hän kielsi ja selitti olevansa valmis heti alistumaan oikeudelliseen tutkimukseen, vieläpä vaati sellaista. »Teloituttakaa minut mieluummin, jos olen syyllinen», hän sanoi, »kuin että lähetätte minut matkaan näin suuren sotavoiman johtajana, ennenkuin olen puhdistettu näistä hirveistä syytöksistä!» Mutta hänen vastustajansa ja kansansuosiosta kilpailijansa pelkäsivät hänen persoonallisen viehätysvoimansa vaikutusta ja tahtoivat sentähden saada hänet pois niin pian kuin mahdollista. Sillä hänen poissa ollessaan he voisivat häiritsemättä koota runsaampaa syyteainehistoa häntä vastaan ja muokata kansan, mieltä. Heidän onnistuikin saada tutkimus lykätyksi retkikunnan paluun jälkeen — kuten sanottiin.

Komea laivasto lähti siis purjehtimaan, valtavien katselijajoukkojen seuratessa sen lähtöä. Koskaan yksi ainoa helleenien kaupunki ei ole lähettänyt näin suurta ja loistavaa retkikuntaa niin kaukaista päämäärää kohti. Kansan sydän sykki ylpeydestä.

Mutta aivan toisenlaiseksi muodostui se vastaanotto, minkä laivasto sai Sisiliassa osakseen. Siellä oli mieliala odottamattoman kylmä. Itse asiassa niin odottamatontahan sen kyllä ei olisi pitänyt olla, sillä voihan jokainen käsittää, että laivasto, joka tuli tuoden mukanaan kokonaisen kenttäarmeijan, ei ollut tarkoitettu vain tuomaan apua. Sen takia liittyminen näihin »auttajiin hädässä» jäi vähäiseksi. Mutta pitihän nyt ainakin aluksi ahdistaa Syrakusaa.

Silloin ilmestyy äkkiä sotanäyttämölle Ateenan valtionlaiva tuoden käskyn Alkibiadeelle saapua oikeuteen vastaamaan herjaussyytöksistä. Hänen poissa ollessaan, kun ateenalaiset eivät enää olleet hänen henkilöllisyytensä taikavoiman vaikutuspiirissä, hänen vihollistensa oli onnistunut purkaa kerran tehty päätös ja saada Ateenan kansa kesken ratkaisevia sotaliikkeitä kutsumaan kotiin se mies, joka oli koko sotahankkeen sielu.

Alkibiades totteli ja seurasi laivallaan valtionalusta. Mutta eräällä kohdalla Italian etelärannikkoa — missä Sybaris muinoin sijaitsi — hän astui maihin — ja katosi näkyvistä. Ateenan valtionlaiva sai purjehtia yksinään kotiin. Karkuri tuomittiin silloin kuolemaan, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kun hän sai tietää kuolemantuomiosta, hän sanoi vain: »Olen näyttävä ateenalaisille, että elän.» Ja niin lähti koditon seikkailija, sydän täynnä kostonhalua, Sparttaan, jonne hän oli saanut kutsun, ja tarjosi periviholliselle palvelustaan isänmaataan vastaan. Häikäilemättömyydessään hän ei empinyt käyttää isänmaansa heikkojen puolien tuntemustaan sparttalaisten hyödyksi. Hän sanoikin aivan oikein uusille ystävilleen: »Kuta enemmän vahinkoa minä aikaisemmin olen tehnyt teille vihollisena, sitä enemmän hyötyä voin nyt tehdä teille ystävänä.» — Alkibiadeesta oli tullut kotikaupunkinsa pahahenki. Mahdollisesti hän toivoi kuitenkin, sen jälkeen kuin hän vieraan avulla oli kukistanut vastustajansa Ateenassa, voivansa kohottaa syntymäkaupunkinsa vallan huipuille. Mutta maanpetosta hänen toimintatapansa oli kaikissa tapauksissa. Alkibiadeella oli siitä lähtien Kaiuin merkki otsallaan, ja niitä pahoja voimia, jotka hän oli manannut esiin, hän ei kyennyt itsekään hillitsemään.

Kameleonttiluonteensa[174] Alkibiades osoitti ehkä kaikkein parhaiten Spartassa. Täällä entisestä hekumoitsijasta ja mässääjästä tuli ankara ja kohtuullinen sparttalainen, joka söi vieläpä mustaa soppaakin virnistelemättä.

* * * * *

Lähin seuraus ateenalaisille siitä, että he olivat ottaneet Alkibiadeelta ylipäällikkyyden, oli se, että heille pian kävi huonosti sekä Sisiliassa että muualla. Alkibiadeen neuvosta sparttalaiset suuntasivat kaksi vaarallista iskua Ateenan mahtiasemaa vastaan. Ensiksi he lähettivät mainion sotapäällikkönsä Gylippoksen mukanaan muutamia sotalaivoja piiritettyjen syrakusalaisten avuksi. Gylippos oli rohkea ja kova mies, aito lakonista ainesta, sparttalaisen sotakoulutuksen oivallinen kasvatti. Mutta sitten sparttalaiset ryhtyivät tekoon, joka oli vieläkin tuntuvampaa Ateenalle: he vastasivat ateenalaisten Lakonian rannikon hävityksiin valtaamalla pysyvän jalansijan pohjois-Attikassa strategisesti tärkeällä paikalla, jonka Alkibiades heille osoitti. Se oli tikarinpisto, jonka hän pirullisen ovelasti harkiten suuntasi isänmaansa sydämeen. Sillä sparttalaiset estivät täten ateenalaisilta osan heidän välttämättömimmästä ruokavarojen tuonnistaan ja samalla liittolaisten verojen Ateenaan kuljetuksenkin. He pakottivat heidät myöskin lopettamaan tuottoisan hopeanlouhinnan Attikan kaivoksista, mikä oli aikaisemmin niin suuressa määrin auttanut heidän sotiensa rahoittamista. Seuraukset ilmenivät pian vaarallisena pulana sekä raha-asioissa että elinkeinoelämässä.

Onneton kohtalo vainosi nyt kaikkea, mihin ateenalaiset ryhtyivät. Sisiliassa heidän joukkonsa lyötiin, ja laivasto, joka oli suljettu Syrakusan satamaan, teki turhia yrityksiä murtautuakseen ulos. Katastrofi ei ollut vältettävissä. Epätoivoissaan ateenalainen sotajoukko, joka vielä oli 40.000:n miehen vahvuinen, vetäytyi ensiksi saaren autioihin sisäosiin ja sitten etelään päin, toivoen löytävänsä jonkin ystävällismielisen seudun. Surkea oli vastakohta ylpeälle lähdölle Ateenasta. Monien haavoitettujen ja sairaiden valitukset olivat sydäntävihlovia, ja heidän turhat yrityksensä laahautua mukana liikuttivat koko sotajoukon kyyneliin. Nälän ja polttavan janon lopen uuvuttamina ateenalaiset eivät kyenneet tässä toivottomassa mielentilassa kauempaa pysymään koossa ja vastustamaan vihollisen alituista ahdistusta. Pian armeija oli aivan menehtynyt eikä sillä ollut muuta valittavana kuin laskea aseensa.[175] Tämän kerran niin ylpeän sotavoiman jäännökset pidettiin ensinnä seitsemänkymmentä vuorokautta suljettuina Syrakusan kivilouhimoihin.[176] Se oli hirveätä oloa nälässä ja janossa, hehkuvassa kuumuudessa päivisin ja vuoden lopulla pakkasessa öisin. Tiheään sullottujen ihmisjoukkojen likaisuus ja löyhkä oli kuvaamatonta. Ne, jotka kestivät tämän kurjuuden, myytiin suurimmaksi osaksi orjiksi. Vain muutamien harvojen oli suotu vihdoin viimein palata kotiin.[177] — Syrakusalaiset mestasivat ateenalaisten ylipäälliköt, sen jälkeen kuin Gylippos oli turhaan koettanut pelastaa heidän henkensä, voidakseen valmistaa itselleen ja maanmiehilleen sellaisen voittojuhlan, että saisi näytellä heitä vankeina Spartassa.[178]

* * * * *

Niin päättyi vuonna 413 Sisilian retki yhteen järkyttävimmistä katastrofeista, mitä maailmanhistoria tuntee. Ei koskaan aikaisemmin Kreikan historiassa oltu nähty niin komean ja mainion armeijan ja laivaston täydellistä tuhoa. Ateenalle Sisilian murhenäytelmä muodostui lopun aluksi ja siten ratkaisevaksi käännekohdaksi Kreikan historiassa. Se voittamattomuuden sädekehä, joka Salamiin urotyöstä lähtien oli ympäröinyt Ateenan laivastoa, oli kadonnut, ja kaupungin merien herruus perustuksiaan myöten järkytetty. Ainiaaksi olivat haihtuneet ne maailmanherruuden unelmat, joihin ateenalaiset kerran olivat tuudittautuneet. Nyt ei enää tullut kysymykseen Ateenan valtapiirin laajentaminen — nyt oli edessä vain taistelu olemassaolosta.

Niin musertava oli isku, että aluksi oli vaikeata uskoa, että todellakin oli käynyt niin huonosti, kuin mitä oli käynyt. Yli 200 laivaa ja 50 000 miestä olivat Ateena ja sen liittolaiset menettäneet. Valtion kassa oli tyhjä, kaikki muut varat käytetty, ja vihollinen oli saanut lujan jalansijan Attikan sydämessä, sulki kauppatiet pääkaupunkiin ja tuhosi partioretkillään maamiehen vaivojen hedelmät.

Maaseudun turvattomuudesta ja elintarpeiden puutteesta oli seurauksena, että väestö pakeni alituisesti kasvavin joukoin kaupunkiin. Täällä asekuntoisen väestön täytyi päivin ja öin, vuodesta vuoteen, tehdä vahtipalvelusta muureilla, mikä luonnollisesti suuressa määrin haittasi elinkeinoelämää ja tuotantoa. Ja kun samaan aikaan Ateenan kauppa-alue meren toisella puolella kutistui kokoon, syntyi yhä ankarampi puute kaikista välttämättömimmistä tarpeista.

* * * * *

Sisiliassa kärsitty tuhoisa tappio ulotti vaikutuksensa myös Vähään-Aasiaan. Siellä oli siitä seurauksena, että sota Persian kanssa leimahti uudelleen liekkiin. Ateenalaisten oma syy oli, että suurkuninkaan ei enää tarvinnut pitää itseään vuoden 448:n rauhan sitomana. He olivat itse rikkoneet sen tukemalla suurvaltaunelmainsa päivinä erästä kapinallista persialaista satraappia. Saatuaan tietää, miten huonosti ateenalaisten oli käynyt Sisiliassa, Dareios II vastasi heidän rauhanrikkomukseensa käskemällä satraappejansa läntisessä Vähässä-Aasiassa jälleen kantamaan veroja joonialaisilta kaupungeilta.

Voidakseen täyttää käskyn persialaisten täytyi kuitenkin saada olla rauhassa ateenalaisilta, ja pitääkseen heidät poissa satraapit ryhtyivät neuvotteluihin sparttalaisten kanssa, jotka juuri olivat hankkineet itselleen ja peloponnesolaisliitolle vahvan laivaston. Niin pian kuin oli kysymyksessä ateenalaisten vahingoittaminen, sparttalaisia ei ollenkaan arveluttanut uhrata Jooniassa elävät maanmiehensä. Alkibiadeen neuvosta he antoivat sotalaivoja suurkuninkaan käytettäviksi sillä ehdolla, että hänen satraappinsa lupasivat maksaa miehistöjen palkat.

Se mahti, minkä ateenalaiset saivat vastaansa Jooniassa, oli sitäkin vaarallisempi, kun yksi toisensa perästä heidän liittolaisistaan käytti hyväkseen Sisilian katastrofia kaivattuna tilaisuutena vapautuakseen heidän »ikeestään», s.o. päästäkseen raha-avustuksista Attikan liiton solakassaan. Näin viholliset ja tyytymättömät liittolaiset yhdessä kolmelta eri taholta ahdistivat sodalla ateenalaisia. Tätä sotaa on nimitetty Joonian sodaksi, mutta oikeastaan se on vain kolmannen peloponnesolaissodan jatkoa ja merkitsee, että painopiste tässä sodassa nyt oli siirtynyt Vähään-Aasiaan.

Täytyy ihailla sitä tarmoa, millä ateenalaiset vaikeassa ahdinkotilassaan ryhtyivät taisteluun tuota mahtavaa liittoutumaa vastaan. Heidän vastustajainsa vaarallisuus kuitenkin väheni, kun Alkibiades joutui riitaan sparttalaisten kanssa. Hän oli nimittäin Spartassa hankkinut itselleen monia kiihkeitä kadehtijoita, jotka käyttivät hyväkseen tyytymättömyyttä muutamien sodassa sattuneiden vastoinkäymisten johdosta työntääkseen syyn hänen niskoilleen ja saattaakseen hänet epäluulonalaiseksi petoksellisesta vehkeilystä.[179] Ei ollut vaikeata saada kansan mielipidettä käännetyksi maanpakolaista ja seikkailijaa vastaan, johon sisimmässään ei koskaan oltu oikein todella luotettu. Olipa kaikkein korkeimmalla taholla suunniteltu poliittinen murha, jotta päästäisiin näin vaarallisesta miehestä, ja käsky oli jo annettu sopivalle henkilölle, mutta Alkibiadesta varoitettiin ajoissa, ja hän pelastautui meren yli Persian satraapin Tissapherneen luo Sardeeseen.

Täällä hän näyttelee oikeauskoista persialaista niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Yhdellä iskulla yksinkertainen sparttalainen muuttuu komeaksi itämaalaiseksi. Kehnon doorilaisen puvun hän vaihtaa kallisarvoiseen persialaiseen vaateparteen, eikä kestä kauan, ennenkuin hän on oppinut uusien ystäviensä kielen. Mutta ennen kaikkea hän osaa hienolla maailmanmiehen käytöstavallaan ja persoonallisella viehätysvoimallaan täydelleen lumota tuon ylpeän itämaalaisen despootin ja tehdä hänet vahaksi käsissään.

Tissaphernes oli vain välikappale kunnianhimoisen maanpakolaisen käsissä, hänen valmistaessaan sovintoa ateenalaisten kanssa ja kostaessaan kiittämättömille sparttalaisille. Mutta nyt oli luonnollisesti meneteltävä ovelasti, tyydyttävä yhteen askeleeseen kerrallaan. Muuten voisi Tissaphernes, joka oli salakavala mies hänkin, ehkä ruveta epäilemään.

Alkibiades sai siis aluksi rajoittua yrittämään pelastaa Ateenaa perikadosta ja siten hankkimaan entisten maanmiestensä kiitollisuuden. Mutta Tissapherneen edessä hänen täytyi tietysti selittää politiikkansa persialaisten etuja ajavaksi. Tunnetulla, vakuuttavalla kaunopuheisuudellaan hän osoitti satraapille, ettei millään muotoa voinut olla Persian valtakunnan etujen mukaista saada sota pian loppumaan. Olisi tietysti parempi ja tulisi halvemmaksi antaa helleenien raadella toinen toisiaan, ja niin Tissaphernes voisi mielensä mukaan autella milloin mitäkin puolta. Persian politiikan ei siis tullut auttaa vahvempaa puolta — s.o. tällä kertaa sparttalaisia — enempää, kuin mitä kohtuullisuus vaati ja oli tarpeen sodan liekin vireillä pitämiseksi. Heidän liiallinen auttamisensa olisi vaarallista myöskin siksi, että he silloin voisivat asettua pysyväisesti Vähän-Aasian rannikolle, ja sitten heistä ei koskaan voitaisi päästä eroon.

Suunnilleen näin Alkibiades puhui. Ja suurkuninkaan satraappi kuunteli hänen sanojaan. Hän alensi sparttalaisten palkan ja huvikseen maksoi sitä epäsäännöllisemmin kuin ennen. Lupaustansa maksaa palkka peloponnesolaiselle miehistölle Tissaphernes ei tietystikään tahtonut rikkoa — eipä suinkaan! Ei oltu vain koskaan sovittu mitään palkan suuruudesta! Eikä liioin ollut hyvä antaa laivaväelle niin paljon rahaa — se vain käytti sen irstailuihin, jotka pilasivat sen sotakuntoisuuden. Tämän vastauksen viekas Alkibiades oli pannut hänen suuhunsa. Samoin pidätteli Tissaphernes, niin paljon kuin voi, kun tuli kysymykseen jokin sotahanke. Kuukauden toisensa perästä peloponnesolaislaivasto sai olla toimettomana. Saavuttaakseen tämän kielteisen tuloksen satraappi käytti tuota hyvin tunnettua keinoa, nimittäin upseerien lahjomista. Lahjottavuus oli nyt kuten aina kreikkalaisten päälliköiden tunnetusti heikko puoli.

Kaikesta tästä oli seurauksena, että terve toimintatarmo peloponnesolaisliiton keskuudessa lamaantui ja miehistö alkoi tuntea itsensä haluttomaksi ja osoittaa tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyydestä kasvoi epäluottamus sekä omiin päällikköihin että Tissapherneeseen. Satraapin sielussa iti jo ennestään epäluulon arka, versova taimi, jota Alkibiades hoiteli hellästi.

Kaikki tämä vaikutti sen, että ateenalaiset saivat jälleen tuulta purjeisiinsa. Silloin Alkibiadeen mielestä oli tullut aika antaa isänmaanrakkauden versoa jälleen. Hän alkaa vähitellen tunnustella sovinnon mahdollisuuksia maanmiestensä kanssa. Hän antautuu varoviin neuvotteluihin attikalaislaivaston päällystön vaikutusvaltaisimpien miesten kanssa. Hän uskottelee heille, että jos he kutsuvat hänet takaisin, hän vetäisi Tissapherneen ja samalla suurkuninkaan itsensä ateenalaisten puolelle.

Niin paljon vaikutti yhä vielä hurmaajan nimi ja niin hyvin oli valittu hänen tarjouksensa ajankohta, että sotilaat omin neuvoin valitsivat hänet yhdeksi päälliköistään. Ja tämän johdosta tuli niin armeijaan kuin laivastoonkin uutta elämää. Osaksi hänen suoranaisella johdollaan, osaksi hänen asiaan puuttumisensa tuloksena, attikalainen laivasto sai voiton toisensa perästä sillä seurauksin, että sparttalaiset tarjosivat rauhaa. Mutta suurin vaikutusvalta Ateenassa oli eräällä demagogilla, joka oli samaa ainesta kuin Kleon ja jolla oli yhtä vähän poliittisia ja sotilaallisia tietoja kuin hänellä. Hänen nimensä oli Kleophōn ja hän oli tehtailija myöskin, mutta ei valmistanut nahkaa, vaan soittokoneita. Hänen syytään on, että suotuisa rauhan saamistilaisuus jälleen ylimielisesti torjuttiin. Innokkaana demokraattina Kleophon, kuten Kleonkin, oli täynnä vihaa ja epäluuloa Sparttaa kohtaan, eikä hän sen tähden tahtonut tyytyä vähempään kuin tuhoamissotaan. Ja kansan suuri enemmistö oli lujasti vakuutettu, että Alkibiadeen johdolla voitaisiin saavuttaa mitä tahansa.

Lähinnä seuraavana aikana näyttikin sotatapahtumien kehitys osoittavan Kleophonin ja hänen kannattajiensa olevan oikeassa. Alkibiades sai edelleen voittoja ja valtasi takaisin useita tärkeitä paikkoja. Kansan riemuitessa ja tervehtiessä häntä triumfaattorina ja pelastajana hän palasi vuonna 408 niiden luo, jotka seitsemän vuotta aikaisemmin olivat tuominneet hänet menettämään henkensä ja omaisuutensa. Hän sai takaisin kansalaisoikeutensa, hänen menettämänsä omaisuus korvattiin kunnialahjalla, se kivipylväs, johon oli merkitty hänen tuomionsa, syöstiin meren syvyyteen. Ja muistamatta lainkaan sitä hirveätä kurjuutta, mitä hän oli tuottanut kotimaalleen, kansa antoi hänelle rajattoman käskyvallan maalla ja merellä sekä kaikkien valtioasioiden ylimmän johdon. Periklestä lukuunottamatta ei kenellekään ateenalaiselle ollut koskaan uskottu niin suurta valtaa.

Mutta niitten kuukausien aikana, jolloin hän Ateenassa nautti kansan riemusta ja vallan makeudesta, oli tilanteessa idässä tapahtunut muutos, jonka täytyi tuottaa Ateenalle perikato. Sparttalaiset olivat lähettäneet lähetystön Susaan, ja sen oli onnistunut saada Dareios uskomaan olevan suurkuninkaan etujen mukaista, että Spartta pääsisi voitolle ratkaisevassa taistelussa. Sillä sparttalaiset olivat, päinvastoin kuin ateenalaiset, halukkaita tunnustamaan persialaisten herruuden Vähässä-Aasiassa. Tämän johdosta Dareios päätti käydä sotaa joonialaisia ja ateenalaisia vastaan aivan toisella tarmolla kuin aikaisemmin. Nyt persialaisten ehtymättömät rikkaudet piti otettaman käytäntöön antamaan sodalle ratkaiseva käänne.