Täten lopputulos oli selvä. Sillä jalansijan säilyttäminen kaukana Vähässä-Aasiassa oli perin uupuneelle Ateenalle vallan toisenlaatuinen tehtävä kuin torjua Persian hyökkäysarmeija omasta maastaan. Sparttalaiset ryhtyivät myöskin uusin voimin taisteluun, kun he antoivat päällikkyyden mainiolle strategilleen Lȳsandrokselle, miehelle, joka kykeni kilpailemaan Alkibiadeen kanssa myöskin häikäilemättömyydessä ja diplomaattisessa oveluudessa. Kunnian- ja vallanhimoinen kuten Alkibiades oli hänkin. Mutta »tahto päästä valtaan» oli ainoa intohimo, joka hallitsi Lysandrosta. Kaikkia muita halujaan hän oli, kuten oikean Spartan pojan tuli, oppinut pitämään kurissa. Rikkaus ja loisto, kauniit naiset, pöydän nautinnot — ei mikään sellainen houkutellut häntä, vain valta ja kunnia. Vaikka valtavia summia kulki hänen käsiensä kautta eikä yrityksiä hänen lahjomisekseen puuttunut, hän oli ja pysyi köyhänä. Hän oli kylmä ja ovela ihmistuntija ja laskelmien tekijä ja sentakia verraton käyttämään hyväkseen toisia omiin tarkoituksiinsa. Hän oli ainoa huomattava poliitikko, minkä Spartta on tuottanut, mutta päämääränsä saavuttamiseksi hän ei kammoksunut mitään keinoja: lahjuksia, petosta, väärää valaa yhtä vähän kuin raakuuttakaan. »Kun leijonannahka ei riitä, täytyy jatkaa ketunnahalla», oli hänellä tapana sanoa.[180] Toinenkin lausuma, jota mainitaan hänen sanoinaan, on, että »poikia petetään arpanappuloilla, miehiä sen sijaan väärillä valoilla.»

Sodan viimeisestä, jännittävästä näytöksestä muodostui kaksintaistelu kahden sellaisen erinomaisen persoonallisuuden kuin Alkibiadeen ja Lysandroksen välillä. Vähässä-Aasiassa he joutuivat mittelemään voimiaan. Mutta Lysandros ei antanut vastustajansa houkutella itseään meritaisteluun, jota tämä toivoi. Sparttalaisethan elivät persialaisten palkalla, ja tämä oli suurkuninkaan politiikassa tapahtuneen käännöksen jälkeen tullut niin runsaaksi, että heillä oli kaikki voitettavanaan antaessaan ateenalaisten kuluttaa varojaan toimettomuudessa, josta oli seurauksena sotilaskurin höltyminen.

Lopulta Alkibiadeen täytyi omin neuvoin koettaa hankkia palkkaa ja elintarpeita väkensä ylläpitämiseksi. Hän lähti senvuoksi mukanaan osa laivastoa retkelle pitkin Vähän-Aasian rannikkoa kiskomaan pakkoveroa sellaisilta kaupungeilta, jotka olivat luopuneet ateenalaisista. Tällä tavoinhan hän voi toimittaa kuitenkin edes jotakin. Mutta alipäällikköään, joka jäi paikoilleen muun laivaston kanssa, hän kielsi nimenomaan antautumasta taisteluun lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen kanssa. Mies oli kuitenkin luonteeltaan omavaltainen ja tyhmänrohkea. Ja kun hän oli Alkibiadeen lapsuudenystävä, hän ajatteli ehkä, ettei hänen tarvinnut pitää niin tarkasti hänen määräystään. Niinpä hän antoikin Lysandroksen houkutella itsensä taisteluun ja joutui perinpohjin tappiolle. Kun oli tarjoutunut tilaisuus saada helppo voitto, tuli siis Lysandroksen toimettomuudesta heti loppu. Hänen sitkeä sparttalainen itsehillintänsä oli voittanut ateenalaisten hermostuneen innon.

Epäilemättä Alkibiades olisi helposti korjannut tämän tappion, jos hän edelleen olisi saanut olla häiritsemättä asiain johdossa. Mutta ei tarvittu enempää kuin tämä yksi epäonnistuminen, jotta hänen vihollisensa saivat yliotteen Ateenassa. Koko hänen asemansa perustui siihen uskoon että hän oli voittamaton. Ateenalaisilla oli mielettömän korkea käsitys hänestä. He suorastaan kuvittelivat, ettei sille miehelle ollut mikään mahdotonta. Jos hän ei voittanut, sen täytyi johtua siitä, ettei hän yksinkertaisesti tahtonut voittaa. Siispä hän oli kavaltaja, jonka viholliset olivat ostaneet, jotta hän voisi näiden avulla tuhota ateenalaiset. Ateena täyttyi huhuista, miten hän käytti väärin ylipäällikkyyttään viettääkseen hurjaa elämää hetairain ja juomaveikkojen kanssa, ja miten hän oli rakennuttanut itselleen kalliita linnoja Traakiaan, kun ei viihtynyt isänmaassaan.

Ei ollut ihmeteltävää, että kansa uskoi kaiken sen pahan, mitä puhuttiin miehestä, joka aina oli tehnyt itsensä tunnetuksi suurena viikarina ja elostelijana. Mutta ateenalaiset unohtivat, että Alkibiades suurine vikoineen oli kuitenkin ainoa mies helleenisessä maailmassa, joka oli Lysandroksen vertainen. Ei ollut lainkaan vaikeata Alkibiadeen vihollisille ajaa asiat siihen, että ateenalaiset toisen kerran erottivat hänet päällikkyydestä. Hänen poliittinen osansa oli ainiaaksi loppuun näytelty. Hän lähti silloin linnoihinsa Traakiaan.

Seuraukset siitä, että Alkibiades oli poissa, ilmenivät heti. Kesällä 406 tuli Ateenaan surusanoma, että koko attikalaislaivasto oli suljettu Lesboksen satamaan.

Mutta tämän hirveän onnettomuuden kohdatessa ateenalaiset osoittivat ihailtavaa toimintatarmoa. Hallitus ja kansa, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, ponnistivat kaikki voimansa yrittäessään toimittaa apua hädänalaiselle laivastolleen ja niinmuodoin torjua muuten välttämättömän Ateenan merivaltaa uhkaavan katastrofin. Kuumeisella innolla onnistuttiin uskomattoman lyhyessä ajassa osittain rakentamaan uudesta, osittain saattamaan sotakelpoiseen kuntoon satakunta laivaa. Nyt, kuten Salamiin luona, melkein koko asekuntoinen väestö astui laivoihin. Koska kaikki kassat oli tyhjennetty, täytyi tarpeellisten varojen saamiseksi sulattaa ne kultaiset ja hopeiset uhrilahjat, jotka oli asetettu Athenen Akropoliilla olevaan temppeliin. Tämän epätoivon vimmaan saatetun kansan sankarillisen voimainponnistuksen palkintona olikin menestys. Uusi laivasto sai jäljelläolevien liittolaisten avulla täydellisen voiton sparttalaisista etelään Lesboksesta vuonna 406. Se oli suurin meritaistelu, minkä helleenit koskaan olivat taistelleet keskenään. Saarrettu Ateenan päälaivasto oli pelastettu.

Ateenalaisten voitoniloa synkistytti kuitenkin se surusanoma, että paljon ihmishenkiä oli tuhoutunut. Taistelun jälkeen puhkesi nimittäin kova myrsky, niin etteivät ylipäälliköt voineet tehdä mitään miehistön pelastamiseksi niistä vahingoittuneista laivoista, jotka ajelehtivat ohjausta vailla. Enemmän kuin tuhat haaksirikkoutunutta sai kuolemansa aalloissa. Intohimoisessa tuskassaan niiden menetysten johdosta, jotka olivat kohdanneet melkein jokaista Ateenan kotia, kansa etsi syntipukkia. Kuusi laivaston komentavista ylipäälliköistä asetettiin kansan tuomioistuimen eteen ja tuomittiin kuolemaan. Yksi heistä oli Perikles nuorempi, suuren Perikleen ja Aspasian poika. He saivat kaikki ateenalaisen tavan mukaan tyhjentää kuoleman tuottavan myrkkymaljan, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiorahastoon.

Aivan syyttömiä he eivät varmaan olleet, sillä jos jokainen heti taistelun päätyttyä olisi lähettänyt pelastusretkikunnan sen sijaan, että he silloin pitivät yhteisiä neuvotteluja siitä, miten olisi meneteltävä, niin olisi moni urhea mies voinut säästyä surkeasta kuolemasta, ennenkuin myrsky puhkesi. Voi myöskin ymmärtää, kuinka syvää liikutusta täytyi herättää kuulijoissa, kun Ateenan kansankokouksessa astui esiin eräs mies ja sanoi: »Ateenalaiset, minä olin itse yksi noista haaksirikkoisista. Pelastuin vain siten, että minun oli onnistunut kavuta eräälle tyhjälle jauhotynnyrille. Mutta minun toverini, jotka ympärilläni vaipuivat meren syvyyteen, rukoilivat minua, jos tulisin pelastetuksi, kertomaan Ateenan kansalle, miten sen sotapäälliköt olivat jättäneet sotilaansa kuolemalle alttiiksi, sittenkuin nämä olivat urhoollisesti taistelleet isänmaansa puolesta.»

Kansan rajaton suru ja harmi ei antanut anteeksi sitä oikeudenvastaista, meluisaa tapaa, millä kysymystä syytettyjen syyllisyydestä käsiteltiin. Suuttumuksessaan kansankokous päätti itse tuomita heidät sen sijaan, että olisi luovuttanut asian lailliselle tuomioistuimelle. Olivatpa sotapäälliköt olleet rikollisia tai ei, kuitenkin on varmaa, että tässä poikettiin säännöstä, että syyllisellä on oikeus lailliseen tutkimukseen ja oikeudelliseen suojaan yhtä hyvin kuin syyttömälläkin. Ei edes pahimmille rikoksellisille ateenalaisilla ollut tapana tehdä tällaista vääryyttä. Miksi he tekivät sitä nyt miehille, jotka äsken olivat saavuttaneet ihanan voiton maalleen?

Mutta kansa oli kaikkien ponnistusten jälkeen sellaisessa hermojännityksen ja ylikiihtyneisyyden tilassa, ettei se enää ollut syyntakeinen. Se ei ollut kansa, se oli ihmisjoukko, jonka syvimpiä ja alkuperäisimpiä tunteita, rakkautta lähimpiin omaisiin oli loukattu. Jäljellejääneet eivät ajatelleet muuta kuin miten heidän rakkaansa olivat saaneet taistella pitkän ja tuskallisen taistelun kuoleman kanssa, kun sitävastoin toiset, joiden olisi pitänyt ojentaa heille auttava kätensä, olivat palanneet vahingoittumattomina kotiin. Näistä ihmisistä oli hävinnyt kokonaan valtiotunne, ja jäljellä oli vain vaistoja, jotka huusivat kostoa. Kun Sokrates osoitti, että koko menettelytapa ei ollut laillinen tuomio, vaan oikeusmurha, antoi kansa tietää, että sillä »oli oikeus tehdä, mitä se halusi!» Siis: kansantahto on laki! Se oli huippuunsa kehitettyä demokratiaa. Tuomio on todistus niistä ylen surkeista oloista, siitä hajoamistilasta, joka nyt vallitsi Ateenassa.

Jäljestäpäin ateenalaiset häpesivät syvästi menettelyään. He tekivät kansanpäätöksen, että ne miehet, jotka tuomiota langetettaessa olivat johtaneet kansaa harhaan, piti vangittaman ja asetettaman syytteeseen. Syytettyjen onnistui kuitenkin pakenemalla välttää oikeutta. Mutta rangaistus oli sen sijaan kohtaava koko kansaa.

Ateenalaiset ärsyttivät vielä enemmän Nemesistä[181] hylkäämällä ne rauhantarjoukset, joita sparttalaiset tekivät tämänkin tappion jälkeen. On käsittämätöntä, etteivät he olleet oppineet mitään Kleonin ja Kleophonin ylimielisyyspolitiikasta! Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Rankaisevaksi kädeksi tuli Lysandros. Katkaistakseen Ateenalta viljantuonnin Mustanmeren maista hän siirsi sotanäyttämön Hellespontokseen — suunnitelmallisesti toimeenpantu nälkäsaarto siis. Ottamatta huomioon Alkibiadeen varoituksia[182] ateenalaisten johtajat antoivat Hellespontoksessa viekkaan lakedaimonilaisen pettää itsensä. He antoivat Alkibiadeelle sellaisen pilkallisen vastauksen, että nyt ei ollut hänellä, vaan heillä päällikkyys.[183] Mutta rangaistukseksi vihollinen yllätti heidät aivan äkkiarvaamatta Aigospotamoin luona Traakiassa, ja Lysandros valtasi melkein koko laivaston, ilman että se, sikäli kuin näytti, edes yrittikään vastarintaa. Tämä suorastaan uskomaton voitto ei maksanut sparttalaisille yhtä ainoata laivaa tuskinpa yhtä ainoata miestäkään.

Uutta laivastoa Ateena ei enää kyennyt rakentamaan, ja merikaupunki ilman laivastoa, sen kohtalohan on selvä. Sydäntäsärkevä olikin se voivotus ja valitus, millä sanoma tästä hirveästä katastrofista otettiin vastaan Ateenassa. Surusanoma saapui yöllä, ja »valitushuudot etenivät Peiraieuksesta pitkien muurien välissä aina kaupunkiin saakka, toisen kertoessa sanoman toiselle», sanoo historioitsija Ksenophon, joka jatkaa Thukydideen keskeytynyttä peloponnesolaissotien historian kuvausta. »Sinä yönä», hän sanoo, »ei kukaan nukkunut, sillä ei surtu vain surmansa saaneita, vaan oltiin huolissaan siitä kohtalosta, mikä odotti ateenalaisia itseään.»

Heidän liittolaisiltaan ei nyt ollut apua odotettavissa — he luopuivat yleisesti. Lysandros saapui Ateenaan antaakseen periviholliselle kuoliniskun, mutta hän ei hätäillyt, sillä eihän saalis kuitenkaan pääsisi hänen käsistään. Ei asevoimin, vaan nälkäsaarrolla Ateena oli taivutettava. Kaupunki saarrettiin sekä maan että meren puolelta. Mitä auttoivat nyt kaikki erinomaiset toimenpiteet Ateenan puolustuksen lujittamiseksi, mitä auttoi se, että sen kansa lähestyvän kuolemanvaaran uhatessa oli vannonut Akropoliilla juhlallisen valan yleisestä sovinnosta ja vilpittömästä yksimielisyydestä! Kun nälänhätä ja kurjuus alkoivat käydä sietämättömiksi ja joukko ihmisiä oli kuollut nälkään, oli pakko pyytää sparttalaisilta rauhaa millä ehdoin hyvänsä. Se tapahtui kuitenkin vasta veristen puoluetaistelujen jälkeen, joiden aikana Kleophon tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.

Spartan kansankokouksessa ateenalaisten lähettiläät kohtasivat myöskin Spartan liittolaisten edustajia. Ja useat heistä, varsinkin korinthoslaiset ja thebalaiset, olivat siinä määrin kiukuissaan ateenalaisille, etteivät he tahtoneet tyytyä vähempään, kuin että tuo vihattu kaupunki hävitettäisiin maan päältä ja asukkaat myytäisiin orjiksi. Mutta tähän kostonhimoiseen ehdotukseen sparttalaiset antoivat vastauksen, joka on heille ikuiseksi kunniaksi. »Ei ole», he sanoivat, »oikeutta tehdä orjaksi kansaa, joka kerran mitä suurimmassa hädässä on tehnyt suurtyön Hellaan hyväksi.»

Luonnollisesti poliittiset vaikuttimet aiheuttivat perimmältään tämän lausunnon. Jos Ateena hävitettäisiin, sparttalaiset joutuisivat heti riitaan thebalaisten, mahtavimpien liittolaistensa kanssa Attikan omistuksesta. Sellainen teko, minkä liittolaiset tahtoivat tehdä, olisi sitäpaitsi vaikuttanut järkyttävästä laajoissa osissa helleenistä maailmaa, ennen kaikkea joonialaisten keskuudessa, ja saanut aikaan muutoksen mielialassa Sparttaa kohtaan. Ja mitäpä sparttalaiset olisivat tehneet Attikalla? Pääkaupungin alenevaa asukaslukua varten he saivat tarpeeksi väestöä Messeniasta. Jos sitävastoin thebalaiset saisivat Attikan, he tulisivat liian mahtaviksi. Mutta jos säästettäisiin ateenalaiset ja pidettäisiin heitä tiukasti kurissa, saataisiin heistä varmastikin tilaisuuden tullen käyttökelpoinen ase käytettäväksi Korinthosta ja Thebaa vastaan, ja heistä tulisi liittolaisina hyvä lisä Spartan mahtikeinoihin. — Mutta joskin tällaiset poliittiset hyötynäkökohdat olisivatkin olleet ratkaisevina sparttalaisten esiintymiseen tuona hetkenä, niin täytyy kuitenkin, kuten eräs nykyajan historioitsija sanoo, »vielä tänään kaikkien, jotka rakastavat Ateenaa, olla sparttalaisille kiitollisia tästä inhimillisyyden ilmauksesta; sillä jos nuo toiset olisivat saaneet tahtonsa perille, olisi tuskin jäänyt kiveä kiven päälle Perikleen Ateenasta». Se olisi saanut jakaa Niniven ja Sybariin kohtalon.

Ne ehdot, joilla sparttalaiset suostuivat rauhaan, olivat, että ateenalaisten oli luovuttava alusmaistaan ulkopuolella varsinaisen Hellaan, revittävä laajat ja kalliit linnoituksensa ja luovutettava koko laivastonsa paitsi kahtatoista laivaa. Ateenalaisten ei auttanut muuta kuin mukautua voittajan tahtoon, sillä ankara nälänhätä raivosi kaupungissa. Näin he saivat rajoittua Attikan ja Salamiin omistukseen. Rauhan solmiamisen jälkeen heidän täytyi tehdä liitto perivihollisensa kanssa ja sitoutua auttamaan tätä kaikkialla maalla ja merellä. Nämä sopimukset tehtiin vuonna 404 e.Kr.

Sen jälkeen tuli viimeinen traagillisen vihlova vahvistus Ateenan kukistumisesta. Lysandros purjehti kaupungin satamaan, ja ylimielisen riemun vallitessa ja huilujen soidessa hänen väkensä alkoi repiä maahan Ateenan muureja. Hellaan ei enää tarvinnut pelätä »sortajiansa». Ja vapaus oli saavutettu — kiitos Persian kuninkaan taloudellisen avun.[184]

* * * * *

Peloponnesolaissodan loppu on perimmältään luettava sen onnettoman Perikleen maltillisesta politiikasta poikkeamisen tilille, jonka ateenalaiset tekivät, antaessaan Alkibiadeen kunnianhimon houkutella itsensä Sisilian valloitusretkeen. Tämän päättyminen hirveään katastrofiin ei tosin ollut ollenkaan välttämätöntä, vaan se johtui siitä ateenalaisten epäviisaasta toimenpiteestä, että he ratkaisevalla hetkellä panivat retkikunnan aikaansaajan pois pelistä. Mutta vaikka yritys olisi onnistunutkin, Sisiliaa ei kuitenkaan koskaan olisi voitu liittää attikalaisvaltion kehyksiin — siihen oli saari aivan liian suuri ja kaukana sijaitseva. Tällainen alusmaa olisi vain lisännyt Ateenan vihollisten lukumäärää ja hajoittanut sen voimia.

Huolimatta siitä kauheasta mieshukasta, minkä ateenalaiset olivat kärsineet Sisiliassa, he tointuivat kuitenkin jokseenkin entiselleen; ja heidän sitkeä taistelunsa kuolettava haava ruumiissaan on ihailtavinta koko tässä sodassa. Tämän melkein yli-inhimillisen kestävyytensä avulla heillä oli mahdollisuuksia pelastaa ainakin oma riippumattomuutensa, kun heidän kohtalonsa ratkaisi persialaisten asiaan puuttuminen vuonna 408.

Kuta kauemmin tätä turmiotatuottavaa veljessotaa kesti, sitä julmemmiksi, verenhimoisemmiksi ja villimmiksi ihmiset tulivat. Kauhistuttavan nopeasti villiytyminen levisi. Se sopusointuinen kohtuullisuus, joka muinoin oli ollut tavoittelemisen arvoinen helleeninen hyve, tuli nyt halveksituksi ja leimattiin heikkoudeksi, kun taas tunnotonta kiihkoa pidettiin miehuutena.[185]

Kauheimpia olivat ne kansalaissodat, joita peloponnesolaissota toi muassaan, siksi että kansanpuolue yleensä haki apua Ateenasta, mutta harvainvaltainen puolue Spartasta. Missä tällaisia rikkirepiviä sotia puhkesi, siellä poliittisten vastustajien murhat ja heidän omaisuutensa takavarikoiminen kuuluivat päiväjärjestykseen. Kun lukee Thukydideen kertomusta sisäisistä levottomuuksista Korfussa, noista alituisista joukkomurhista poliittisten rangaistusten varjolla, lukee, miten apua etsivät raahataan temppeleistä, miten isät murhaavat poikiaan ja miten toinen puolue sytyttää taloja palamaan, niin että koko kaupunki on vähällä palaa, silloin saa kauhistuttavan kuvan siitä, mihin väkivallahtekoihin kansalaissota voi ihmiset saada.

Aluksi tällaiset hirmuisuudet herättivät huomiota, mutta myöhemmin ne muodostuivat melkein tavaksi koko helleenisessä maailmassa, myrkyttivät yhteiskuntahengen ja raaistivat yksilöitä kaikkialla. Hellaan kansa alkoi olla ydintä myöten pilaantunutta.

Kirjallisuutta, joka käsittelee peloponnesolaissotaa.

Friedrich Blass, Die attische Beredsamkeit.

Ivo Bruns, Das literarische Porträt der Griechen im fünften und vierten
Jahrhundert v. Chr.

Hans Delbrück, Die Strategie des Perikles, erläutert durch die
Strategie Friedrichs des Grossen.

Wilhelm Ebstein, Die Pest des Thukydides (kirjallisuusviittein).

J. von Pflugk-Harttung, Perikles als Feldherr.

Gustav Friedrich Herzberg, Alcibiades, der Staatsmann und Feldherr (seikkaperäisin kirjallisuusviittein).

Henry Hussaye, Histoire d'Alcibiade et de la république athénienne depuis la mort de Périclés jusqu'à l'avénement des trente tyrans.

VIITTEET

[1] Loppu-e ei äänny, ensimm. é lähentelee ä:tä.

[2] Pers. Ahura Mazda, »viisas vallitsija». (Suomentajan huomautus.)

[3] Ahriman l. Angramainju, »paha henki». (Suomentajan huomautus.)

[4] Menstruaalinen = kuukautisiin kuuluva. (Suomentajan huomautus.)

[5] Askeesi = kieltäytyminen, lihan kuritus. (Suomentajan huomautus.)

[6] Lystikäs legenda kertoo, että hän matkallaan Vishtaspin luo kohtasi kaksi muuta ruhtinasta, joita hän koetti taivuttaa »omaksumaan puhtaan opin ja luopumaan pahoista töistään». Mutta he eivät välittäneet hänen sanoistansa. Silloin Zarathustra rukoili jumalaa, ja tämä nostatti myrskytuulen, joka tempasi molemmat kuninkaat ilmaan ja liehutteli heitä maan ja taivaan välillä kansan suuresti ihmetellessä. Paikalle lensi myöskin kaikilta ilmansuunnilta lintuja, jotka parveilivat ruhtinasten ympärillä ja nokin ja kynsin repivät heistä irti lihan, kunnes luut putosivat maahan.

[7] Herodotos kertoo, että Kroisoksen varustautuessa tuli muuan viisaudestaan kuuluisa lyydialainen ja sanoi kuninkaalle: »Herra kuningas, sinä varustaudut sotaretkelle miehiä vastaan, joilla on nahkaiset housut ja samoin kaikki muutkin vaatteet nahasta ja jotka eivät nauti herkkuja, vaan syövät, mitä voivat saada, sillä he asuvat karussa maassa. He eivät juo myöskään viiniä, vaan pelkästään vettä, eikä heillä ole viikunoita syötäväksi eikä mitään muutakaan hyvää. Jos nyt voitat, niin mitä sinä voit ottaa heillä, kun heillä ei mitään ole? Jos taas joudut tappiolle, niin ajattelepa kaikkea hyvää, mitä silloin menetät. Sillä jos he pääsevät meidän nautintojemme makuun, he eivät niistä luovu, emmekä heistä koskaan erillemme pääse.»

Tämä lausunto johtaa mieleen erään tapahtuman Kustaa Vaasan vapaussodasta. Taalalaiset ovat leiriytyneet Brunbäckin lautan luo. Kristian Tyrannin kätyri, tanskalainen piispa Jens Beldenacke on lähtenyt liikkeelle heitä kurittamaan. Hän kysyy, miten on mahdollista, että noin köyhä maankolkka voi saada kokoon niin paljon väkeä. Hänelle vastataan: »Tämä kansa on tottunut niukkoihin herkkuihin. Parhaasta päästä he juovat vain vettä; ja kun on tarpeen, he tyytyvät pettuleipään.» Tämän ja samantapaisten n.s. historiallisten lausuntojen vaellusten tutkiminen voisi ehkä johtaa kiintoisiin tuloksiin.

Suuri ero on kuitenkin siinä, että tanskalainen piispa oli varovaisempi kenraali kuin kuningas, jonka nimi on tullut miljoonikon vertauskuvaksi. Sillä Kroisos ei ajatellut eikä sanonut kuten Jens Beldenacke: »Ketkä voivat syödä puuta ja juoda vettä, niitä ei voita pirukaan, saatikka ihminen. Veljet, lähtekäämme täältä oikopäätä tiehemme.»

[8] Herodotoksen kertomus tuntuu epätodennäköiseltä nykyaikaisesta Itämailla matkustavasta, joka usein saa todeta, että hevonen ja kameeli viihtyvät hyvin yhdessä. Tämä johtuu kumminkin tottumuksesta samoin kuin yhdessä kasvaneiden kissan ja koiran sopeutuminen. Lyydialaisten hevoset eivät luultavasti koskaan aikaisemmin olleet nähneet kameelia eivätkä tunteneet sen hajua. Siitä johtui niiden järjetön kauhu noita merkillisiä kyttyräselkäisiä otuksia kohtaan.

[9] Herodotos kertoo, että hän itse oli käynyt taistelukentällä ja nähnyt siellä persialaisten ja kreikkalaisten pääkalloja eri kasoihin ladottuina. Hän teki silloin sen huomion, että persialaisten kallot olivat »niin hauraita, että jos niitä vain iski kivensirulla, niihin syntyi reikä, kun sitä vastoin egyptiläisien olivat niin kovia, että niitä tuskin sai särkymään vartavasten valitulla kivellä». Alkuasukkaat selittivät ilmiön siten, »että egyptiläiset ajelivat päänsä paljaaksi jo lapsena ja sen vuoksi pääkoppa kovettui auringonpaisteessa. Tämä onkin», Herodotos sanoo, »syynä siihen, että he eivät tule kaljupäiksi. Egyptiläisissä tapaa näet paljoa vähemmän kaljupäitä kuin muiden kansojen keskuudessa. Syynä siihen, että persialaisilla on niin hauraat kallot, on sitävastoin se, että he alun pitäen hemmoittelevat itseänsä pitämällä huopaisia päähineitä.»

[10] Tietenkään ei ollut ketään, joka niin vaaralliselle ja oikulliselle miehelle olisi uskaltanut sanoa totuuden. Herodotos kertoo oivan kaskun, miten Kambyseen omahyväisyyttä imarreltiin. »Kerran hän kysyi neuvonantajillaan, minkälaisena miehenä he pitivät häntä verrattuna hänen isäänsä Kyyrokseen. He vastasivat, että hän oli suurempi kuin isänsä, sillä hänellä oli kaikki, mitä tuollakin, ja lisäksi hän oli hankkinut Egyptin. Mutta Kroisosta, joka oli läsnä, ei vastaus tyydyttänyt, vaan hän sanoi Kambyseelle: 'Minun mielestäni sinä et vedä vertoja isällesi, sillä sinulla ei ole sellaista poikaa, minkä hän jätti jälkeensä.' Kambyses tuli iloiseksi tämän kuullessaan ja ylisti Kroisoksen vastausta.»

[11] Valtaistuimelle noustessaan hän otti haaremiinsa toisten ylhäisten naisten mukana kaksi Kyyroksen tytärtä, joista toinen oli veljensä Kambyseen leski. Samoinkuin Egyptin faaraot naivat monet Persiankin kuninkaat sisarensa tai sisarpuolensa. Ottipa Artakserkses II sitäpaitsi oman tyttärensäkin puolisokseen.

[12] Rawlinsonin jäljennös on kaikesta tarkkuudestaan huolimatta aikojen kuluessa osoittautunut osittain virheelliseksi ja puutteelliseksi. Senvuoksi toivottiin yhä hartaammin saatavan Rawlinsonin teksti tarkistetuksi nykyajan teknillisillä apuneuvoilla, ennenkuin ilma ja vesi ehtisivät korvaamattomalla tavalla piirtokirjoitusta vahingoittaa. Mutta mistä saada oikea mies vaikeaan tehtävään? Ensimmäisen onnistuneen yrityksen teki vuonna 1903 amerikkalainen Williams Jackson. Hän oli Rawlinsonin jälkeen ensimmäinen oppinut, joka uskaltautui hengenvaaralliseen nousuun kallio veistoksen tarkasteluun. Hänen onnistui ottaa valokuvia tekstin sellaisista osista, jotka olivat antaneet aiheita erilaiseen tulkintaan. Mutta myöhemmin täydensi hänen työnsä tuloksia kaksi englantilaista tutkijaa, King ja Thompson, jotka 70 metriä pitkän köyden varassa laskettiin piirtokirjoitusten ääreen. Muutamien viikkojen työskentelyn jälkeen he saivat jäljennöksensä valmiiksi, ja sitten British Museum voi julkaista tarkistetun tekstipainoksen.

[13] Asettaa Prokrusteen-vuoteeseen = väkisin sovittaa asiat ennakolta valmiisiin kaavoihin, joihin ne eivät sovi. (Suomentajan huomautus.)

[14] Tämän ajan on Evans runsaitten löytöjen perusteella jakanut kolmeen jaksoon, joissa jokaisessa on kokonaista kolme alajaksoa. Myöhemmin saamme nähdä, miten tällainen jako on ollut mahdollinen. Eri ajanjaksoille tyypilliset sivistysesineet ovat täällä kuten niin monilla muilla esihistoriallisilla sivistysalueilla erimuotoisia ja -värisiä saviastioita erilaisine koristemalleineen, joita on löydetty enemmän tai vähemmän särkyneinä eri ajanjaksojen kerrostumisia. Varsinkin koristeaiheet ovat tärkeitä maljakkojen ikää arvioitaessa.

Kreikkalaisen saviteollisuuden erikoistuntija päättelee sellaisen saviastian iän yhtä varmasti kuin vanhan posliinin tuntija omalla alallaan. Loistavana todistuksena siitä, miten pitkälle ihminen voi päästä kiinteästi keskittymällä erikoistehtäväänsä, jota varten on kuin luotu, on englantilainen Beazley, hienoin kreikkalaisen saviteollisuuden tuntija, mitä milloinkaan on elänyt. Tosin hänen erikoisalansa on paljon myöhemmällä ajalta, mutta esimerkki on joka tapauksessa valaiseva.

Beazley on erikoisesti tutkinut maljakoita, joissa on punaiset kuviot mustalla pohjalla; tämä muotisuunta alkoi noin 530 e.Kr. syrjäyttää vanhempaa muotia, jossa oli mustat kuviot savipohjalla, ja se säilyi noin vuoteen 300 e.Kr. Jo 22-vuotiaana Beazley esiintyi harvinaisen varmana tyylintuntijana tällä alalla. Sittemmin hän on vuosikymmeniä tehnyt järjestelmällistä työtä tutkiakseen ja jäljentääkseen kaikki punakuvioiset kreikkalaiset maljakot. Hän on valokuvannut tai piirtänyt käytännöllisesti katsoen joka ainoan olemassaolevan sellaisen maljakon, voidaanpa sanoa miltei jokaisen savisirpaleenkin, jossa on nuo luonteenomaiset punaiset kuviot. Hän on myös keksinyt enemmän kuin puoli sataa kreikkalaista maljakkomaalaria, joita ei aikaisemmin tunnettu. »Beazleyn muisti», sanoo Frederik Poulsen, »on niin ainoalaatuinen, että jos hänelle mainitsee minkä tahansa missä kreikkalaisessa tai italialaisessa maaseutumuseossa hyvänsä olevan punakuvioisen maljakon, hän voi silmänräpäyksessä lyijykynällä piirtää maljakkokuvan sommitelman, vieläpä lisäksi selostaa, miten hartian ja rinnan lihaksia, polviniveltä ja jalkoja on käsitelty asianomaisessa maljakossa. Varsin hyvin voi arvioida hänen aivojensa tällä tavalla hallitsevan noin 40.000 punakuvioista maljakkoa.»

Muutamia vuosia sitten Kööpenhaminassa sijaitseva Ny Carlsbergin glyptoteekki, jossa Poulsen on johtajana, hankki joukon kreikkalaisia maljakoita, joiden tyyliä ja ikää oli vaikea määrätä. Poulsen otti silloin mukaansa valokuvakokoelman niistä ja lähti kiertomatkalle useiden, eri maissa asuvien erikoistuntijoiden luo. Näiden joukossa oli Louvre’in museon oppinut konservaattori Pottier, joka on Ranskan etevin kreikkalaisten maljakkojen erikoistuntija, sekä Walters, saman alan tuntija British Museumissa. Poulsen kertoo matkansa tuloksista seuraavaa:

»Kukin heistä huomautti jostakin seikasta, johon en aikaisemmin ollut kiinnittänyt huomiotani, mutta heidän arviointinsa eivät olleet paljon tarkempia kuin omanikaan. Sitten tulin Oxfordiin ja tapasin ensi kerran Beazleyn henkilökohtaisesti.»

Ensimmäiseen kysymykseensä Poulsen sai heti vastauksen: »Tuon maljakon on koristanut eräs punakuviotyylin aikaisemman kauden maalari, joka oli työssä eräällä tehtailija Euergideellä ja myöskin kerran tilapäisesti toisella, Khelis-nimisellä tehtailijalla.»

Isku toisensa jälkeen osui naulan kantaan: Muuan maljakko oli
»Tyskiewicz’in kokoelman mestarin» työtä, maalarin, jonka
oivallisin teos on suuri viinimalja, joka aikaisemmin kuului kreivi
Tyskiewiczin kokoelmaan ja nyt on Bostonissa, toinen maljakko oli
Bologna-Boreasmaljakon mestarin käsialaa, j.n.e.

»Tyylinmäärittelyjen luotettavuus», Poulsen jatkaa, »varmistui minulle käydessäni seuraavina päivinä British Museumissa, sekä kokoelmissa että kirjastossa. Vielä valtavammalta vaikutti Beazleyn muisti, kun näiden eri maljakoiden syntyperä tuli kysymykseen: joku niistä oli aikaisemmin ollut Woodyatin kokoelmassa Napolissa, toinen Jekyllillä Cambridgessa, ja Beazley tunsi ne kuitenkin vain huutokauppaluetteloiden usein mikroskooppisen pienistä kuvista. Tällöinkin totesin Lontooseen palattuani hänen olevan oikeassa, mutta tunteakseni erään kuvassa olevista maljakoista minun täytyi käyttää suurennuslasia; Beazley oli muutamassa minuutissa löytänyt, mitä minun olisi vuosikausia pitänyt turhaan etsiä.

[15] Eräät rotumerkit viittaavat siihen, että kreettalainen sivistyskansa oli sekaantunut kansanainekseen, joka oli sukua Vähän-Aasian heettiläisille.

[16] Täällä ahersi keskimäärin 120 miestä. Schliemann oli antanut itse kantajoukolle ylväät homeroslaiset nimet. Kuului komealta — Dörpfeld kertoo —, kun kuuluisia nimiä huudettiin ja työmiehet ylpeästi vastasivat: »Täällä!» milloin »Agamemnonin», milloin »Odysseusta» tai »Akhilleusta» mainittaessa.

Turkkilaisien viranomaisten kanssa ei ollut erikoisen hauskaa olla tekemisissä. Kesken kaivaustöitä vuonna 1882 he yhtäkkiä keksivät kieltää kaikki mittaukset ja piirustukset kaivausalueella, pelosta että arkeologien mieleen juolahtaisi ruveta tekemään piirustuksia nykyaikaisista linnoituksista, jotka olivat sieltä kuuden kilometrin päässä. Vasta usean kuukauden kuluttua Saksan Konstantinopolin-lähettilään onnistui saada kohtuuton kielto peruutetuksi, ja Dörpfeldin sallittiin kahden turkkilaisen upseerin alituisen valvonnan alaisena suorittaa piirustus vuoden kaivaustuloksista. Mutta vuonna 1894 Turkin hallitukselta tuli äkkiä kielto, ettei töitä lainkaan saatu jatkaa, ja tätä päätöstä oli aivan mahdotonta saada muuttumaan. Nykyaikaiset patterit olivat muka liian lähellä!

[17] Näiden joukossa kokonaisia 9 000 kultaista korvarengasta ja muita sentapaisia pieniä kultaesineitä.

[18] Suurin otsaripa on koottu yli 16 000:sta pienestä kultarenkaasta ja kultalehdestä.

[19] Kuten hyvä arkeologinen perimätapa tällaisissa tapauksissa nykyjään vaatii, Dörpfeld tyytyi kaivamaan esiin vain sen verran kuin tarvittiin kaikkien olennaisten kysymysten selvittämiseksi ja säästi loput myöhempien aikojen arkeologeille, joilla oli paremmat teknilliset mahdollisuudet. — Samalla tavalla ovat esim. Ruotsin arkeologit menetelleet kaivaessaan esille lautta-asuinpaikkoja Alvastrassa.

[20] Mutta toiselta puolen Schliemann teki Tirynsissä — »muurien vyöttämässä», kuten Homeros sitä nimittää — mitä kohtalokkaimman erehdyksen. Tosin Dörpfeld viime hetkessä esti häntä linjoittamasta linnan muureja, joiden Schliemann luuli olevan »vain» roomalaisia tai keskiaikaisia rakennuksia, mutta erinomaisen arvokkaita seinämaalauksia hävitettiin kuitenkin, koska ne muka eivät voineet olla vanhempia kuin bysanttilaiselta ajalta! Myöhemmin saksalaiset tiedemiehet ovat jonkin verran parannelleet Schliemannin hairahduksia etsien tavattoman huolellisesti maasta jätteiden joukosta näiden maalausten pieniä palasia ja sovittaen ne jälleen yhteen äärimmäistä kärsivällisyyttä kysyvällä työllä. Näin on onnistuttu saamaan kokoon katkelmia mykeneläisistä seinämaalauksista, jotka vaikuttavat hämmästyttävän eloisilta ja raikasvärisiltä. Kreettalaiset esikuvat ovat ilmeisiä.

[21] Schliemann oli asettunut Ateenaan ja asui kaupungin kauneimmassa talossa, josta oli näköala yli Akropoliin. Täällä hän mielikuvituksessaan eli Homeroksen aikaa yhdessä uskollisen puolisonsa ja molempien lastensa, Andromakhen ja Agamemnonin kanssa. Aito muinaishelleenisellä vieraanvaraisuudella hän puolisoineen vastaanotti jokaisen, joka yhtyi heidän innostukseensa länsimaisen sivistyksen alkukodin asiaan. Isäntä tervehti tänne saapuvaa oppinutta Homeroksen kielellä.

[22] Latinalaisperäinen sanamuoto, joka on johtunut kreikkalaisista sanoista kyklos: ympyrä (vrt. ruots. »cykel») ja ops: silmä (vrt. »optillinen» ja »optikko»).

[23] Muutamat tämän ajan mykeneläiset saviastiat voivat olla mantereelle muuttaneitten kreettalaisten taiteilijain ja käsityöläisten koristamia; toiset kylläkin ovat syntyperäisten mykeneläisten käsityöläisten tekemiä, jotka ovat niin tottuneet kreettalaiseen taideteollisuuteen, että ovat ottaneet sen tuotteet esikuvikseen.

[24] On olemassa seikkoja, jotka osoittavat vilkkaan yhteyden vallinneen heettiläisten ja aigeialaisen sivistysmaailman välillä. Niinpä muutamia vuosia sitten muuan ruotsalainen arkeologi löysi Mykenestä heettiläisen kirjoituksen. Löydön voitiin arvella olevan 1200-luvulta e.Kr.

[25] Oscar Montelius, Ruotsin muinaistutkimuksen 'grand old man', omisti nuorekkaalla innolla elämänsä viimeiset kuukaudet tämän Ruotsille niin kunniakkaan yrityksen järjestelytyöhön.

[26] Savimaljakkojen lukumäärä nousee satoihin.

[27] Eräästä haudasta löydetty pronssiastia sisälsi kokonaista 250 kultahelmeä sekä enemmän kuin 400 sinistä tai vihreätä lasihelmeä, jotka kuuluivat neljään kaulanauhaan. Eräästä toisesta haudasta löydettiin m.m. hopeasormus, jossa oli rautainen sinetti — uusi todistus siitä, että mykeneläisenä aikana rauta oli kalliimpaa kuin jalot metallit.

[28] On melkein todistettu, että myöhempinä aikoina etruskit saivat meripihkansa Itämerenmaista.

[29] Sitä todistaa m. m. se, että Kreetasta on löydetty suuri kappale valmistamatonta norsunluuta.

[30] Tähän aikaan on tahdottu sijoittaa filistealaisten asettuminen Palestiinaan. Filistealaisia pitävät monet tiedemiehet aigeialaisena kansana. Sillä heistä käytetään egyptiläisissä kirjoituksissa nimeä »pulasata», mistä koko maa on saanut nimensä. Sillä Palestiina merkitsee juuri: »Pulasatan maa». Filistealaiset olivatkin kauan aikaa maan mahtavin kansa, kuten m.m. nähdään Vanhan Testamentin monista paikoista.

On myöskin herätetty mielenkiintoinen kysymys, ovatko filistealaiset samaa kansaa kuin pelasgit, joita helleenit itse pitivät Kreikan alkuväestönä. Tällaiset kielelliset vertailut perustuvat aina kerakkeihin, jotka muodostavat sanojen rungon. Ovathan kerakkeet p, l ja s samat sanoissa »pelasgi» ja »pulasata». Merkilliseltä vaikuttaa kuitenkin, että neljäs kerake sanassa »pelasgi», nim. g, olisi voinut muuttua t:ksi. Mutta sellainen äännevaihtelu lakiäänteen ja hammasäänteen välillä esiintyy todellakin kreikankielessä.

Olettamusta, että filistealaiset polveutuisivat Kreikan saaristosta, tukee myöskin Raamatun sanayhtymä »kreti ja pleti». Tätä ilmausta, joka on tullut sananparreksi, käytettiin Vanhassa Testamentissa kuningas Daavidin henkivartiosto. »Pleti» on oikeastaan lyhennys sanasta »pelishtim», filistealaisten heprealaisesta nimestä, ja liittämällä sen sanaan »kreti» arvellaan Vanhan Testamentin tahtoneen säilyttää muistissa filistealaisten polveutumisen Kreetan saarelta.

[31] Kansanliikkeistä tällä »kauhujen ajalla», kuten sitä nimitettiin vielä puolitoista vuosituhatta myöhemmin, mainittakoon seuraava erittäin mielenkiintoinen esimerkki. Taru kertoo, että Mykenen viimeisen hallitsijan, Agamemnonin pojan Oresteen, täytyi paeta Peloponnesoksen sisäosiin, Arkadian ylätasangolle. Perimätieto kertoo myös sukulaisuussuhteesta, joka olisi vallinnut Arkadian kansan ja Kyproksen sekä eräiden Vähän-Aasian seutujen asukkaiden välillä. Tämän perimätiedon totuudenmukaisuutta ovat meidän päivinämme yllättävällä tavalla vahvistaneet murretutkimukset. Arkadian ja Kyproksen väestö puhui historiallisena aikana samaa kreikan murretta, ja monien Vähän-Aasian murteiden, etenkin Pamphylian murteen, on huomattu olevan läheistä sukua tämän kielen kanssa. Mistä tämä johtuu? Doorilaisesta kansainvaelluksesta. Kun anastajat tunkeutuivat Peloponnesokselle, he ajoivat vanhan väestön kahdelle taholle: osaksi Arkadiaan, osaksi meren yli Kyprokseen ja Vähän-Aasian läheisiin osiin.

[32] Adolph Reinach.

[33] Mykeneläisen kulttuurin suhteen ei riitä vielä tämäkään sillä se ei ole jättänyt jälkeensä mitään mainitsemisen arvoisia kirjallisia muistomerkkejä. Tosin tavataan silloin tällöin jokin kirjain tai lyhyt kirjoitus mykeneläisistä saviastioista, mutta arkistoista, jollaisia Kreetan kuninkaan palatsista on tavattu ei mannermaalta ole löydetty jälkeäkään. Tämän ei tarvitse silti merkitä, että kreikkalaisten esi-isät olisivat olleet vähemmän kirjoitustaitoisia kuin kreetalaiset — se voi johtua siitäkin, että he käyttivät helpommin häviävää kirjoitusainesta. Tosiasia on, että mykeneläisen kulttuurin kukoistusaikana egyptiläinen papyrus syrjäytti Syyriassa aikaisemmin kirjoitukseen käytetyt savitaulut, Kreikan ja Egyptin silloisten suhteiden ollessa erittäin vilkkaat on hyvin mahdollista, että papyrus on tullut silloin käytäntöön Hellaassakin. Ja valitettavasti ei Kreikan ilmasto, kuten Egyptin, ole suotuisaa tämän kirjoitusvälineen säilymiselle.

[34] Akhaialaiset, akhajit esiintyy Homeroksessa kreikkalaisten yleisnimenä, joskus erityisesti Thessalian Phtiotiksen asukasten nimenä.

[35] Eräs Thessalian kansa, jota Akhilleuksen isä hallitsi.

[36] Timeo Danaos, et dona ferentes: Pelkään danaolaisia silloinkin, kun he tuovat lahjoja — näin panee roomalainen runoilija Vergilius hänet huudahtamaan sankarirunossaan Aineiaksen kärsimyksistä, Aeneis-eepoksessa. Sanat ovat muuttuneet puheenparreksi.

[37] Ares oli sodan jumala.

[38] »Kolmikulma»: Sisilian ikivanha nimi.

[39] Tarun kuningas, joka oli viekkain ja ahnein kaikista ihmisistä.

[40] Rasittavaa, mutta tuloksetonta työtä on tapa sanoa Sisyphoksen työksi.

[41] Yritykset löytää kartalta ne paikat, joissa Odysseus kävi, eivät yleensä ole onnistuneet, vaikka siihen on käytetty paljon päänvaivaa. Phaiaakkien tarunomaisen saaren kuitenkin jo muinaisajan kansat selittivät olevan meidän päiviemme ihanan Korfun, joka on pohjoisin ja suurin Joonian-saarista. Sen neljää miljoonaa öljypuuta pidetään laatujaan koko maailman komeimpina ja kauneimpina.

[42] Yksi kosijoista.

[43] Homeroksen olemassaoloa vastaan yleensä on väitelty, ettei nimi oikeastaan ole erisnimi, vaan ainoastaan merkitsee »sokea». Laulajat olivat — ja ovat myöskin meidän päivinämme — usein sokeita. Sokea oli phaiaakkien kuninkaan laulaja, ja Sisilian kaupungissa Palermossa on aina 1600-luvun keskivaiheilta asti ja aina meidän aikaamme saakka ollut olemassa sokeiden lauluseura, joka on kierrellyt kaupunkia ja esittänyt lauluja pyhimysten kunniaksi.

Samoin nykyajan Kreikassa on tai on ainakin ollut tällaisia sokeiden lauluseuroja.

[44] Fetishi, taikaesine, luonnonkansojen palvelema pyhä esine. (Suomentajan huomautus.)

[45] Vulkaaninen, tulivuoresta peräisin oleva. (Suomentajan huomautus.)

[46] Athenen pyhä pöllö samoin kuin Zeuksen kotka ovat epäilemättä jäännöksiä eläinten palvonnan ajoilla. Heran homerolainen lisänimi »lehmänsilmäinen» on luultavasti muisto sillä ajalta, jolloin tätä jumalatarta palveltiin lehmän muotoisena.

[47] Hādes merkitsee sekä manalan jumalaa että kuolleiden maailmaa.

[48] Oraakkeleita oli myöskin muinaisessa Egyptissä. Ainakin tuhat vuotta ennen Kristusta käytettiin niitä ratkaisemaan, oliko syytelty syyllinen vai ei. Amonin ylipappi laski kaksi taulua tai papyruslehteä, joista toiseen oli merkitty langettava, toiseen vapauttava tuomio, jumalan kuvapatsaan eteen ja pyysi sitten jumalaa antamaan merkin, kummanko vastauksen hän valitsisi. Millä tavoin hän tämän merkin antoi, sitä ei varmaan tiedetä. Mutta paikka paikoin kerrotaan jumalan »tervehtineen voimakkaasti» tai »nyökänneen voimakkaasti». Maspero on iästä tehnyt sen johtopäätöksen, että jumalalla oli liikkuvat käsivarret tai liikkuva pää, jotka papit panivat toimimaan.

[49] Delphoissa elää vielä tänä päivänä Kreikan kaunein ihmisrotu, sen ihanimmat nuoret naiset ja sen uljaimmat, kunnianarvoisimmat vanhukset, joiden ryhti on vapaa, liikkeet plastilliset ja kasvot todistavat hyvyyttä ja sielun hienoutta. Varmaan tämä muinaiskreikkalainen heimo on näiden vaikeapääsyisten kallioiden turvin säilynyt puhtaampana kuin useimmissa muissa Keski-Kreikan seuduissa.

Puhtaimpana helleenien veri kylläkin on säilynyt Lakonian vuoriseuduissa. Siellä puhuttu zakonian kieli on uuskreikan murteista ainoa, joka perustuu muinaiskreikkalaiseen kielimurteeseen (lakonialaiseen).

[50] Samoin on laita Idän tanssivien ja ulvovien dervishien, Lapin ja Siperian shamaanien eli noitapappien ja intiaanien »lääkemiesten».

[51] Kuinka Sokrates myöhemmin sisällytti tähän mietelmään toisen ja syvällisemmän merkityksen, saamme nähdä tuonnempana.

[52] Yksi näistä aarreaitoista, nimittäin ateenalaisten, on meidän päivinämme uskomattomalla vaivalla saatettu entiseen kuntoon, ja tämä ylevän yksinkertainen rakennus on nyt ainoa, joka kullanhohtavassa marmoriloistossaan kohoaa pyhän alueen raunioista. Se rakennettiin alkujaan Marathonin taistelun muistoksi. Siltä ajalta säilyneet marmorilohkareet ovat ulkopuolelta peitetyt piirroksilla, jotka kuvaavat Delphoissa joka neljäs vuosi vietettyjä juhlakisoja urheilukilpailuineen. Näiden piirrosten joukosta on löydetty muutamia kiinnostavia, Apollonin kunniaksi sepitettyjä hymnitekstejä niihin kuuluvine nuotteineen sanottujen kisojen ajoilta. Ne ovat sitäkin kallisarvoisempia, kun ne ovat ainoat jäännökset laajemmista muinaiskreikkalaisista sävelteoksista. Laulut esitti kuoro huilun ja kitaran säestyksellä, ja niiden sanotaan huomattavasti muistuttavan kreikkalaiskatolisia kirkkolauluja.

Aarrekammion viereiselle pengermälle olivat kerran ateenalaisten Marathonin taistelussa valloittamat voitonmerkit asetettuina. Ne ovat aikoja sitten hävinneet teille tietymättömille, mutta kivessä on vielä luettavana sanat: »Ateenalaiseen lahja Apollonille sotasaalii(sta), jonka he Marathonin taistelussa ottivat meedialaisilta.»

[53] Viitta oli kullasta, mutta ruumiin näkyvät osat norsunluulevyistä.

[54] Mutta voimmeko tosiaankin Kreikan nykyisestä ilmastosta ja luonnonsuhteista päätellä, millaista siellä oli muinaisina aikoina? Eikö ilmasto ole muuttunut ankarammaksi? Niinhän väittivät jo muinaiset kreikkalaiset. Vieläpä aivan yhtä oikeutetusti kuin kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina on valitettu, että sekä ilmasto että ihmiset huononemistaan huononevat.

On kyllä totta, että Kreikassa muinaisina aikoina oli enemmän metsiä kuin nyt. Metsää kaadeltiin jo silloin paljon sekä polttopuiksi että rakennustarkoituksiin, etenkin laivojen rakentamista varten. Mitä enemmän metsää kulutettiin, sitä karummiksi ja paljaammiksi tulivat maisemat. Kun puiden latvat eivät enää suojaa vuorenrinteitä ankarilta rankkasateilta, jollaisia etelän sateet tavallisesti ovat, tempaavat eteenpäinvyöryvät vesitulvat mukaansa suuria multamääriä ja tekevät vuoret yhä paljaammiksi. Jo Platon valitti, että vuoret vanhenevat ja tulevat yhä luisevammiksi ja laihemmiksi aivan kuin hivuttavan taudin vaikutuksesta. Seudut, joista metsä on hakattu pois, kärsivät myös enemmän ilmaston vaihteluista, ja maa kuivuu lämpimänä vuodenaikana enemmän kuin ennen.

Kaikki nämä ovat kuitenkin vain paikallisia ilmiöitä. Se, että keskimääräinen lämpö Kreikassa ei ole muuttunut, voidaan todeta erinomaisen herkän lämpömittarin, taatelipalmun avulla. Se tarvitsee 17—18° C keskimääräisen lämmön kantaakseen hedelmiä. Hedelmät kypsyvät puolittain 18—19°:n lämmössä, mutta vasta 20°: n tai 21°: n lämössä niistä tulee syötäväksi kelpaavia. Ensiluokkaiset taatelit vaativat vielä korkeampaa keskilämpöä.

Muuan vanhan ajan kirjailija kertoo, että Kreikassa siihen aikaan taatelipalmu kantoi hedelmiä, mutta ne eivät kypsyneet, kun taas Kypros-saarella taatelit kypsyivät sen verran, että niitä juuri voi syödä. Asian laita on samoin vielä tänä päivänä, ja siitä voi päätellä, ettei keskimääräinen lämpö ole muinaisajasta lähtien muuttunut astettakaan.

[55] Etruriassa esimerkiksi voi selvästi havaita, miten korinthoslaiset tuotteet syrjäyttävät foinikialaisten maljakoitten maahantuonnin, ja miten korinthoslaiset maljakot vuorostaan väistyvät attikalaisten tieltä, jotka viidennellä vuosisadalla kokonaan hallitsevat markkinoita.

[56] Useissa indoeurooppalaisissa kielissä on vielä muistoja siltä ajalta, jolloin nautakarja oli arvonmittana. Intialainen hopearaha rupi on saanut nimensä sanasta rupa: härkä. Muinaisessa ruotsinkielessä oli kaiken omaisuuden, myöskin rahan, nimenä fä, sama sana kuin englanninkielen fee, joka merkitsee palkkiota, palkkaa.

[57] Vanhimmat rahat olivat soikeita, mutta vähitellen ne yhä enemmän lähenivät ympyränmuotoa. Vanhimmat lyydialaiset rahat ovat elektronista, joka on kullan ja hopean sekoilusta.

[58] Nykyjään tuo kerran niin satumaisen hedelmällinen seutu Taranton-lahden rannalla on melkein autiota, epäterveellistä ja malarian saastuttamaa, sen jälkeen kuin muinaisajan salaojajohdot ovat päässeet rappeutumaan. Vanhan ajan Tarentum, jonka seuraaja on nykyinen Taranto, on hävinnyt miltei jäljettömiin. Mutta lähiseuduilla sanotaan rannikon paikoittain olevan punaisena ruukunsirpaleista, ja kaupungin lähellä on suuria röykkiöitä purppurasimpukan kuoria. Taranton museossa on m.m. erinomainen kokoelma kreikkalaisia taide-esineitä, niiden joukossa ihana Athenen pää ja yhtä ihailtava Aphroditen pää. Useimmat näistä muinaisesineistä tulivat näkyviin, kun nykyistä kaupunkia perustettiin entisen paikalle.

Antiikin Kroton on hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin kilpailijansa, mutta paikka ei ole sentään autio kuten muinainen Sybaris — siihen on kasvanut pieni kaupunki, joka vanhassa nimessä tapahtuneen konsonanttisiirron vaikutuksesta sai nimekseen Cotrone. Korkealla jyrkkärinteisellä kallionkielekkeellä sijaitsevasta kuuluisasta Heran temppelistä, jonne koko Suur-Kreikka ennen teki pyhiinvaellusmatkoja, on jäljellä yksi ainoa pilari. Kallion uloimmalla reunalla tuo valtava temppelipylväs yksinään piirtyy taivaan ja meren vaaleansinistä äärettömyyttä vasten »ikäänkuin koko Suur-Kreikan menneen loiston muistomerkkinä» — näillä sanoilla etevä suomalainen antiikintuntija Emil Zilliacus lopettaa hienosti ja herkästi piirretyt muistelmansa pyhiinvaellusmatkoiltaan Hellaassa.

[59] Se, jolla on ollut tilaisuus nähdä ne aarteet, jotka ovat kertyneet Pietarin Eremitage'in kuuluisaan Kertshin kultaiseen saliin, minne on koottu Asovan-meren suulla sijaitsevasta Kertshin kaupungista saadut kallisarvoiset muinaislöydöt, voi kuvitella niiden kaupparuhtinaitten rikkautta, jotka hallitsivat Mustanmeren kauppaa ja hankkivat puolet Ateenan viljantarpeesta.

[60] Mielenkiintoisia arkeologisia tutkimuksia on suoritettu varsinkin Beresanj-saarella Dnjeprin ja Bugin suulla. Saari on muinoin ollut yhteydessä mantereen kanssa, jossa myöskin esiintyy samantapaisia muinaismuistoja kuin Beresanjissa. Täältä löydettyjen savipalasien joukossa on paljon sellaisia, joiden kotipaikkana on Naukratis, kukoistava kreikkalainen satamakaupunki Egyptissä; toisia on Attikasta ja Korinthoksesta, toiset runsaine ja kauniine kuvineen, jotka esittävät laitumella olevia vuohia, metsästyskohtauksia j.n.e., ovat miletoslaista alkuperää.

[61] Argolla purjehtijain.

[62] Tanskal. Holborgin huvinäytelmästä »Valtioviisas kannunvalaja» saatu nimitys, jolla tarkoitetaan itsevarmaa poliittista suunsoittoa. (Suomentajan huomautus.)

[63] Boiotian murre esim. oli aiolialaisen ja doorilaisen sekoitusta.

[64] Eurotas-joen laakso on yhä vielä Kreikan viljavimpia seutuja. Sieltä saadaan Euroopan parhaat appelsiinit, ja etelä-Lakonian banaanit tulevat tosin vain sormenmittaisiksi kuten sisilialaisetkin, mutta päinvastoin kuin nämä karvaat ja mauttomat jalon suokasvin hedelmien irvikuvat, Lakonian banaanit ovat melkoisen nautittavia.

[65] Iäkkäiden »vanhainpoikain» kerrotaan Spartassa säälittä joutuneen yleisen halveksimisen alaisiksi. Kerran vuodessa, sydäntalvella, heidän täytyi puolialastomina käydä pitkin toria ja laulaa heisiä itsestään sepitettyä häväistyslaulua, ja eräässä uskonnollisessa juhlassa aviovaimot ajoivat heitä raipoilla alttarin ympäri.

[66] »Mutta jää piti kuin pitikin», vastasi lakonisesti vakaa Skoonesta kotoisin olevan talonpoika tanskalaiselle, joka tarkastellessaan Kaarle X Kustaan patsasta Malmössä varomattomasti kylläkin puhui epäkunnioittavasti Hänen Majesteettinsa tanakkuudesta.

[67] Senpävuoksi onkin nykyinen Spartta köyhä suuruudenaikansa muinaisjäännöksistä. Ainoa, niitä on jäljellä muinaisesta Spartasta, on teatterin ja muutamien muiden rakennusten rauniot. Henkinen ruoka, jota tarjotaan Spartan museossa, on, kuten Zilliacus sanoo, »yhtä yksinkertainen ja alkeellinen kuin sparttalaisten kuuluisat leiriannokset, mutta siinä on hyvin voimakasta, karmeaa ja hyvin vanhanaikaista maustetta». Siellä on kummallisia maalattuja naamioita, joita käytettiin Artemiin palveluksessa, siellä on jokin jäykkä ja kömpelö vanha sparttalainen veistos, joko harmaasta kivestä tahi tummasta lakonilaisesta marmorista. Usein tapaa Dioskuurien kuvia — Zeuksen poikien, kuten suomeksi sanottaisiin — Helenan veljien, kaksoisten Kastorin ja Polluksin, noiden »naistenryöstäjien ja nyrkkitaistelijain, sparttalaisen nuorison erikoisten suojelussankarien» kuvia, aina heidän ensimmäisestä kömpelöstä tunnuskuvastaan, poikkipuiden yhdistämästä kahdesta pystysuorasta lankusta, enemmän ihmisolentoja muistuttaviin muotoihin asti. Usein on heillä hevosensa mukanaan, ja usein seisoo heidän sisarensa, piippalakki päässään, heidän välillään, jäykkänä ja koteloituneena kuin vanhanaikainen epäjumala. Eräässä huoneessa kohtaa kokoelman karkeita ja koristelemattomia hautapatsaita, joihin on piirretty vain nimi ja lakoninen lisäys: ’taistelussa'. Oikeastaan on tämäkin tarpeetonta, koska ainoastaan kuolo taistelukentällä oikeutti muistokiveen. »Spartta», sanoo se matkakuvausten mainio tyylimestari, jonka lauseita tässä on lainailtu, »Spartta on minulle Taygetos ja sen kivet. Yhdessä niistä tavataan vanhanaikaisin kirjainmerkein piirrettynä: 'onnellinen, kaatunut sodassa'.»

[68] Spartan väkiluku väheni sotien aiheuttaman suuren mieshukan takia jatkuvasti — sparttalainenhan antoi mieluummin tappaa itsensä, kuin väistyi paikallaan. Herodotoksen aikana — 5:nnen vuosisadan keskivaiheilla — oli sparttalaisia 8 000. Vuosisataa myöhemmin Aristoteles arvioi heidän lukumääränsä tuskin tuhanneksi. Väkiluvun aleneminen ilmenee sotakutsunnoissa. Plataian taistelussa, v. 479, sparttalaisia oli 5.000, Leuktran taistelussa vuosisataa myöhemmin he voivat viedä rintamalle vain 700 miestä, joista taistelukentälle jäi 400. Sitävastoin ilmenee perioikien luvussa ainakin suhteellisesti katsoen muutos vastakkaiseen suuntaan. Sikäli kuin sparttalaisten luku väheni, täytyi perioikien ja myöhemmin myös heloottien astua riveihin hopliiteiksi. Plataian taistelussa oli yksi perioiki jokaista sparttalaista kohti, mutta Leuktran taistelussa jo 2—3 perioikia yhtä sparttalaista kohti.

[69] Väite, että ateenalaiset olisivat piloillaan lähettäneet sparttalaisille tämän ramman johtajan, on peräisin myöhemmiltä ajoilta, jolloin Ateena ja Spartta olivat verivihollisia.

[70] Yhden niistä on Viktor Rydberg »Dexippos» runoelmassaan mestarillisesti uudelleenrunoillut »Ateenalaisten lauluksi» (Eino Leinon suomennos, Jean Sibeliuksen sävellys).

[71] Messenialaiset puolustivat epätoivon vimmalla jälleen saavutettua vapauttaan jalon kansallissankarin, tarujen ja laulujen ylistämän Aristomeneen johdolla. Kolme kertaa kerrotaan hänen joutuneen vangiksi, mutta päässeen aina vapaaksi ihmeellisellä tavalla. Kerran syöstiin hänet monien onnettomuustoveriensa mukana syvään kalliorotkoon. Kaikki muut saivat surmansa, mutta Aristomenes menetti vain tajuntansa. Sillä aikaa oli luolaan hiipinyt susi, mutta kun Aristomenes tuli tajuihinsa ja alkoi liikkua, susi säikähti ja ryömi ulos luolasta. Vanki seurasi perästä ja pääsi jälleen vapauteen.

Pian hän osoittikin sparttalaisille elävänsä. Useita vuosia hän puolustautui muutamassa vuoristolinnassa Messenian koillisosassa, mutta kun vihdoin kaikki toivo oli mennyttä, hän raivautui sankarijoukkonsa etunenässä läpi vihollisrivien ja haki itselleen turvapaikan vieraasta maasta.

Osa messenialaisia pakeni Suur-Kreikkaan ja muuan näiden jälkeläinen sai myöhemmin valtaansa sen Sisilian kaupungin, joka hänen kotiseutunsa mukaan sai nimekseen Messina.

[72] Tästäkin näyttämövaihdoksesta oli liikkeellä hauska kertomus. Avuksi kerrottiin otetun tavattoman, melkeinpä yli-inhimillisen komea ja kaunisvartaloinen nainen, nimeltään Phye. Hänet puettiin täyteen Pallas Athenen sota-asuun. Hänen seurassaan Peisistratos nousi vaunuihin, ja niin tulivat Peisistratos ja Athene — alias Phye — ajaen rinnan kaupunkiin. Airueet riensivät edellä ja ilmoittivat ateenalaisille, että itse Athene oli luomassa kukistettua valtiasta takaisin Akropoliille. Ja uskollinen kansa kiiruhti luonnollisesti mahdollisimman nopeasti vakuuttamaan sekä kaupungin suojelusjumalattarelle että sen entiselle yksinvaltiaalle horjumatonta kunnioitustaan.

[73] Toisten kertojien mukaan kukistettiin hänet vain kerran, jolloin hän otti asemansa takaisin asevoimin.

[74] On sangen mielenkiintoista nähdä, kuinka Beresanjissa ja useissa muissa paikoin Mustanmeren ympärillä attikalainen kulttuuri tähän aikaan tunkee tieltään joonialaisen. Keramiikkilöydöt ovat epäämättömiä todisteita siitä. Mustakuvioiset attikalaiset maljakot syrjäyttävät kaikkialla miletoslaiset saviastiat.

[75] Kleistheneen suku oli saanut tehtäväkseen rakentaa uudelleen Delphoin temppelin, jonka tulipalo oli hävittänyt. Tämän suurenmoisen rakennusyrityksen oli laskettu maksavan 300 talenttia — s.o. noin 14 miljoonaa markkaa — ja rakennuttajat olivat saaneet tästä suuresta summasta huomattavan osan etukäteen. Niillä rahoilla he hankkivat palkkajoukkoja, joita käyttivät Hippiasta vastaan. Mutta he ymmärsivät muullakin tavoin hyötyä ystävyyssuhteestaan kuuluisaan oraakkeliin. Niinpä kun joku sparttalainen tuli kysymään neuvoa Pythialta, olipa hän sitten omissa tai valtionsa asioissa, hän sai aina vastukseksi, että lakedaimonilaisten tuli pelastaa Ateena.

Sparttalaisilla oli kuitenkin syvällisempiäkin syitä yhtyessään Kleistheneeseen. Hän edusti näet Ateenan ylimysvaltaista puoluetta, ja sparttalaisten periaatteena oli kaikkialla asettua ylimysten puolelle. Kansanvaltaiselle pohjalle perustuva yksinvaltius ei sopinut heidän poliittiseen järjestelmäänsä. Sitäpaitsi olivat heissä herättäneet epäluuloa Hippiasta kohtaan hänen ystävälliset suhteensa Spartan vanhaan kilpailijaan Argokseen ja Persian kuninkaaseen. Persian vaikutusta Hellaan asioihin sparttalaisten tuli kaikin voimin koettaa estää.

[76] Tällaisessa jaossa on kuitenkin tarjolla vaara, että maa hajautuu pieniin paikalliseduistaan riiteleviin alueihin. Kleisthenes osasi kuitenkin välttää tämän järjestämällä poliittisiksi kokonaisuuksiksi pieniä, kauempana toisistaan, hajallansa siellä täällä olevia alueita — niitä voitaisiin sanoa pitäjiksi −, joista jokaisella oli oma kylänsä keskuksena.

[77] Platon ja Aristoteles ovat myöhemmin antaneet tälle sanalle sen vastenmielisen merkityksen.

[78] Latinaksi Agrigentum, italiaksi Girgenti, muutettu v. 1927 hallituksen päätöksellä Agrigentoksi.

[79] Täällä hänen kerrotaan opettaneen oppimestareitaan määräämään pyramidien korkeuden niitten varjon pituudesta. Hän osoitti näet heille, että hetkellä, jolloin ihmisen varjo oli yhtä pitkä kuin ihminen itse, täytyi pyramidinkin varjon olla yhtä pitkän kuin itse pyramidin.

[80] Suuri filosofi Platon kertoo hänestä ensimmäisen tunnetun jutun oppineen miehen hajamielisyydestä. Kerran kun Thales kulki tähtiä tutkien katse korkeuksiin kohotettuna, hän putosi kaivoon. Hän päästi huudon ja muuan palvelustyttö tuli apuun. Tytöllä oli silmää huomaamaan heti koomillisuuden, mikä piili siinä, että filosofi koetti tunkeutua taivaan salaisuuksiin välittämättä vähääkään siitä, mitä hänen jalkojensa alla oli. »Saman pilanteon alaisiksi», sanoo Platon itsensä tuntevan varmuudella, »joutuvat kaikki muutkin, joilla on taipumusta antautua filosofointiin.»

Eräästä toisesta, vaikkakaan ei juuri myötätuntoisia tunteita herättävästä jutusta näemme, ettei Thales ollut yksinomaan syvällisesti ajatteleva, vaan myös syvästi tunteva mies. Siinä kerrotaan, kuinka viisas Solon kerran käydessään Thaleen luona ihmetteli, miksei hän ollut mennyt naimisiin ja hankkinut itselleen perillisiä. Filosofi ei sanonut siihen mitään, vaan antoi vastauksensa toisella tapaa. Hän käski erään miehen mennä Solonin luo ja kertoa hänelle, että hän oli tullut juuri Ateenasta. »Mitä uutisia sinulla on sieltä?» Solon kysyi. »Eipä muuta», mies sanoi, »kuin että siellä vietettiin erään nuorukaisen hautajaisia, ja koko kaupunki oli mukana ruumissaatossa, sillä vainajan isä oli hyvin arvossapidetty ja kunnioitettu mies.» — »Onneton isä!» Solon huudahti. — »Mutta isä ei tiedä vielä mitään onnettomuudesta, sillä hän on jo kauan oleskellut ulkomailla», sanoi mies. — »Mikä hänen nimensä oli?» kysyi Solon tuskan väre äänessään. — Sen oli mies unohtanut. Solon mainitsi useita nimiä ja kysyi lopuksi, tuskasta aivan kalpeana: »Eihän hän vain liene ollut Solon?» — »Juuri niin oli hänen nimensä.»

Seuranneitten epätoivon purkausten aikana tuli Thales paikalle ja sanoi: »Oi Solon! Juuri tämä, joka saattaa Sinutkin, miehistä voimakkaimman, epätoivoon, pidättää minut hankkimasta lapsia maailmaan. Mutta surusi jätä, sillä miehen kertomus oli vain keksittyä.»

[81] Hengityksen lakkaamistahan pidetään tavallisesti pettämättömänä merkkinä siitä, että sielu on jättänyt ruumiin. Tästä tosiasiasta, että hengitys oli elämän merkki, Anaksimenes näyttää tehneen sen helposti ymmärrettävän virhepäätelmän, että se oli myös elämän syy, sielu itse. Itse asiassahan hengitys on vain elämän ylläpitämisen edellytyksiä.

[82] Muuan hänen myöhemmistä kannattajistaan kehitti lauselmaa niin pitkälle, ellei sitä voi tehdä edes yhtä kertaa, sillä jo niinä hetkinä, jolloin veteenastuminen tapahtuu, virtaa paikalle uutta vettä.

[83] »Hämärää» ephesoslaista ei tosin moni ymmärtänyt, mutta eräs henkilö omaksui kuitenkin ihastuneena hänen oppinsa, vaikkakin omalla tavallaan, nimittäin koomikko Epikharmos, joka päätteli näin: »Jos Herakleitos on oikeassa, niin minun ei koskaan tarvitse maksaa velkojani, sillä se »minä», jonka pitäisi ne maksaa, on toinen kuin se »minä», joka ne teki. Mutta on ikävää etten voi vastaanottaa vieraskutsua huomiseksi, sillä enhän silloin enää ole sama mies, joka vastaanotti kutsun.»

[84] Tuli on elämä, mutta vesi on kuolema. »Myöskin sielulle kastuminen merkitsee kuolemaa. Kuivin sielu on paras ja viisain. Juopunutta miestä pieni lapsikin voi taluttaa ja eksyttää hänet; sillä hän ei huomaa, mihin kulkee, siksi että hänen sielunsa on kostea.»

[85] Pythagoraan ansiot aritmetiikan ja geometrian alalla ovat tultuja kaikille koululaisille, jotka ovat lukeneet verranto-oppia ja päntänneet geometriasta päähänsä Pythagoraan väittämän. — Astronomian alalla hän on ensimmäisenä opettanut, että maa pyörii, sekä että se on pallonmuotoinen eikä, kuten ennen luultiin, ympyränmuotoinen levy.

[86] Miten suurenmoisesti vahvistaakaan tämän teorian se uusi näköala maailmankaikkeuden lainalaisuuteen, jonka Berzelius 2.300 vuolta myöhemmin avasi suorittamalla alkuaineinen kemiallisten yhdistysten analyyseja! (Ks. Grimberg, Svenska folkets underbara öden, IX: 359.)

[87] Pythagoraan usko sielunvaellukseen, joka muuten tavataan useilla maailman kansoista, ilmenee karkeammassa muodossa eräässä kaskussa, jonka hänen hieman nuorempi aikalaisensa, filosofi Ksenofanes kertoo: Kerran kun Pythagoras näki jonkun pahoinpitelevän pientä koiraa, niin että se ulvoi, kerrotaan hänen sanoneen: »Älä lyö eläintä! Sillä kuulen sen ulvonnasta, että erään ystävä-vainajani sielu on asettunut siihen.»

[88] Vrt. Herakleitoksen sanoja niiden ihmisten silmistä ja korvista. joilla on »barbaarisielu»!

[89] Jumalille ei Abderan filosofin maailmankuvassa myöskään näytä olleen tilaa. Kun hänelle kerran näytettiin uhritauluja, joita oli ripustettu temppeleihin kiitokseksi merihädästä pelastumisen johdosta ja joissa sentähden ylistettiin jumalien armollista kaitselmusta, kerrotaan Demokritoksen vastanneen: »Entä kaikki ne, jotka makaavat meren pohjassa, missä heillä on jumalansa?»

[90] Lausutaan: Kruasé. Kuuluisa ranskalainen kirjallisuushistorioitsija.

[91] Kyproksen saarella sijaitsevaa Paphoksen kaupunkia ylistettiin Aphroditen lempipaikaksi. Siellä kerrotaan »meren vaahdosta syntyneen» nousseen merestä, ja siellä hänelle oli rakennettu muhkea temppeli kuuluisille oraakkeleilleen.

[92] Vierasvarainen meri: Mustameri.

[93] Kohtalotar.

[94] Toisen hymnien sepittäjän boiotialaisen naisrunoilijan Korinnan — jolta muutama kymmenen vuotta takaperin on löytynyt kaksi suurehkoa runokatkelmaa — kerrotaankin huomauttaneen hänen liian tiheistä mytologisista viittauksistaan ja hymyillen sanoneen: »On kylvettävä kädellä, ei koko säkillä.»

[95] Lētō oli Apollonin ja Artemiin äiti.

[96] Pierian maakuntaa etelä-Makedoniassa pidettiin runotarten alkuperäisenä kotipaikkana.

[97] Tartaros — manala.

[98] Typhon alkukauden jättimäinen hirviö, jolla oli sata päätä, tulta leiskuvat silmät ja valtavan karjuva ääni, lojui tarun mukaan kahleissa maan uumenissa, ja kun se ravisteli kahleitaan, syntyi maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia.

[99] Kýmē oli pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen. Tämäkin seutu on tuliperäistä, kuten Sisilia.

[100] Vähää ennen tämän runon sepittämistä oli tapahtunut voimakas Etnan purkaus.

[101] Edellä mainittu äsken perustettu Etnan kaupunki.

[102] Delphoin vanhempi nimi.

[103] »Ruhtinaspeili» on opettavainen esitys hallitsijan esikuvasta. Tällaisista mainittakoon Ksenophonin »Kyropaideia» (Kyyroksen kasvatus), Fénelon'in »Télèmaque» ja — Machiavellin »Il principe». (Suomentajan selitys.)

[104] Todennäköisesti apusopimus Ateenan ja Spartan välillä oli jo ennen tehty ja pikalähetin tehtävänä oli vain kehoittaa sparttalaisia viipymättä tulemaan.

[105] Tähän on varovaisuuden vuoksi lisättävä: »Jos persialaisten hevosväki yleensä olikaan mukana taistelussa.» On nimittäin huomiota herättävää, että Herodotos ei virka siitä sanaakaan eikä mainitse hevosia olleen kreikkalaisten saamassa saaliissa. Eivätkö persialaiset olleet vielä ehtineet taluttaa maihin hevosia, kun taistelu alkoi? Siinä tapauksessa voi olettaa, että Miltiades on yllättänyt persialaiset heidän juuri maihin noustessaan.

Mutta tämä hypoteesi ei sovellu yhteen sen kuvauksen kanssa, minkä Herodotos on antanut itse taistelusta. Tämän mukaan on päätaistelu varmasti suoritettu lähes peninkulman päässä rannikolta. Hevosväen ilmeinen poissaolo on tällöin siten selitettävissä, että Miltiades oli päättänyt ryhtyä puolustustaisteluun ja valinnut sellaisen maaston, jossa ratsuväen oli mahdotonta mitään toimia. Ja taistelun jälkeen persialaisten paluumatka on ehkä tapahtunut siksi hyvässä järjestyksessä, että hevoset on ehditty viedä laivoihin.

[106] Miltiades oli tahallaan tehnyt keskustansa siipiä heikommaksi, saadakseen yhtä pitkän rintaman kuin lukuisammilla persialaisilla oli ja estääkseen näitä onnistumasta saartamaan ja sivulla ahdistamaan hänen joukkojaan.

[107] Myöhemmin syntyi hyvin vähän todennäköinen kertomus, että muka Datis voitettujen joukkojensa jäännöksen kanssa olisi purjehtinut etelään päin aikoen yrittää kaapata Ateenan. Mutta nähdessään, mitä oli tulossa, Miltiades oli sotilaineen lähtenyt henkensä edestä rientämään kohden kotikaupunkia ja päässyt perille ennen persialaista laivastoa. Tällä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin lähteä omaan maahansa takaisin.

[108] Noin 2.000.000 markkaa.

[109] Kertomus, että hänet olisi muka pantu vankeuteen, kun hän ei heti saanut hankituksi sakkosummaa, vaikuttaa myöhemmin tehdyltä kaunistelulta tuossa sittenkin kyllin surullisessa historiassa. Herodotos ei mainitse sanaakaan hänen vangitsemisestaan. Eihän sellainen toimenpide olisi ollut tarpeenkaan, kun hän oli niin sairas, että hänen olisi ollut mahdotonta karkaamalla välttää lain kouraa. Hän oli nimittäin saanut kylmänvihat haavaansa.

[110] Kostonjumalatar kreikkalaisessa mytologiassa.

[111] Koska ostrakismos on Kleistheneen järjestämän hallitusmuodon hengen mukainen, ovat muutamat historiankirjoittajat pitäneet tätäkin laitosta hänen luomanaan.

[112] »Kunnianimi», puhkeaa Plutarkhos sanomaan, »kuninkaille ja jumalille, vaikka hallitsijat eivät ole välittäneet sen tavoittelemisesta, vaan ovat enemmän mieltyneet nimityksiin Valtionkukistaja, Salama, Voittaja, vieläpä Kotka ja Haukka, ja siten osoittaneet pitävänsä voimasta ja vallasta johtuvaa kunniaa korkeammassa arvossa kuin hyveen suomaa.

Plutarkhos valaisee hänen oikeamielisyyttään oikeudenkäsittelystä ottamallaan jutulla, Aristeides oli haastanut vihamiehensä oikeuteen, ja syyte miestä vastaan oli niin painava, että tuomarit pitivät tarpeettomana edes kuulla vastaajaa, vaan tahtoivat heti julistaa tuomion. Mutta silloin Aristeides hypähti paikaltaan pystyyn ja kannatti syytetyn vaatimusta, että häntäkin kuultaisiin, »sillä», hän sanoi, »laillista oikeutta ei saa keneltäkään riistää.»

Sama historiankirjoittaja valaisee Aristeideen nauttimaa suurta arvoa esittämällä jutun, joka monesta syystä kuuluu kaikkein vähimmin uskottaviin. Se on, kuten koko joukko muita, laitettu reseptin mukaan: pääveitikka Themistokles väijyy vastustajiaan, jos vain häntä ei satu estämään siitä hyveen esikuva Aristeides. Tässä tarkoitettu juttu kuuluu seuraavasti. Sittenkuin persialaisvaara oli torjuttu, oli Themistokles suunnitellut tehdä yhdellä kertaa Ateenan yksinvaltiaaksi merellä. Mutta niin pirullinen oli ehdotus, ettei hän rohjennut julkisesti puhua siitä. Tämän hän sanoa kansankokouksellekin ja ilmaisi vain sen verran, että hänen suunnitelmansa tuottaisi valtiolle suuren edun, jos se pantaisiin täytäntöön. Kansa antoi silloin Aristeideelle sen erinomaisen luottamuksenosoituksen, että hän yksin sai tutkia ja ratkaista asian. Themistokles ilmoitti siis hänelle tuon suuren salaisuuden. Sen tarkoituksena oli sytyttää tuleen muiden kreikkalaisten valtioiden laivastot, jotka sattuivat silloin olemaan satamassa yksillä paikoin, niin että ateenalaiset pääsisivät yksinvaltiaiksi merellä.

Aristeides astui silloin kansan eteen ja selitti, että Themistokleen suunnitelma kyllä oli varsin edullinen Ateenalle, mutta suurimmassa määrin epämoraalinen; ja Aristeideen arvostelu oli ateenalaisille riittävä syy kieltää ottamasta asiaa keskusteltavaksi.

[113] Sota Aiginaa vastaan taukosi itsestään, kun persialaisten joukot saapuivat ja molemmat kilpailijat siis saivat yhteisen vihollisen. Mutta persialaissotien jälkeen ateenalaiset kukistivat saaren ja karkoittivat sieltä vihdoin kaikki sen asukkaat.

[114] Mutta jumalat kostivat sparttalaisille sen, että he olivat loukanneet kansainvälistä oikeutta ja antoivat heille kauan aikaa jälkeenpäin yhä vain epäsuotuisia enteitä. Silloin sparttalaiset pitivät neuvottelun ja antoivat julkisesti kuuluttaa kysymyksen, haluaisiko joku sparttalainen kuolla Spartan puolesta ja siten lepyttää jumalat. Kaksi rikasta, jalosukuista sparttalaista selitti tahtovansa sovittaa maanmiestensä rikoksen. Kserksestä vastaan. He lähtivät siis Susan hoviin. Matkalla sinne, Herodotos kertoo, heidät kutsuttiin erään persialaisen satraapin luo. Pitojen kestäessä tämä kysyi lähettiläiltä: »Lakedaimonilaiset, miksi olette niin haluttomia tulemaan suurkuninkaan ystäviksi? Jos tarkastelette minua ja minun asemaani, voitte huomata että kuningas ymmärtää pitää arvossa urhoollisia miehiä. Jos siis te, joita hän kunnioittaa urheina miehinä, antautuisitte kuninkaalle, niin hän tekisi teistä jokaisesta Hellaan hallitsijoita.» Tähän toiset vastasivat: »Meille antamasi neuvo ei ole joka suhteessa hyvä. Sillä sinä neuvot meitä siksi, että olet kokenut yhtä, vaan et toista. Sinä tiedät, millaista on orjana oleminen, mutta vapautta et milloinkaan ole maistanut etkä tiedä, onko se hyvää vai ei. Mutta jos olisit sitä koettanut, neuvoisit meitä taistelemaan vapautemme puolesta ei vain keihäillä, vaan vielä kirveilläkin. Näin Herodotos kertoo ja jatkaa: »Kun sparttalaiset sitten tulivat Susaan ja astuivat Kserkseen eteen, niin henkivartijat tahtoivat pakottaa heidät heittäytymään maahan ja palvomaan kuningasta. Mutta he selittivät, että vaikka heidät painettaisiin pää maata vasten, he eivät sittenkään koskaan sitä tekisi. Sillä heidän keskuudessaan ei ollut tapana palvoen kumartaa ihmistä, ja sitä varten he eivät olleet saapuneet.» Silloin heidän kaikesta huolimatta anneltiin esittää asiansa. »Meedialaisten kuningas», he sanoivat, »lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät kärsimään rangaistusta niiden airueiden vuoksi, jotka surmattiin Spartassa.» Näihin sanoihin Kserkses ylevästi vastasi, ettei hän halunnut tehdä samaa syntiä kuin lakedaimonilaiset; myöskään hän ei tahtonut surmaamalla näitä kahta miestä päästää heidän maanmiehiään rikoksesta, jolla he olivat loukanneet kaikkien ihmisten yhteistä oikeutta.