KREIKAN VALTIOLLINEN RAPPIO

HELLEENIT PERSIAN HERRUUDEN ALAISINA.

Peloponnesolaissodat olivat päättyneet Ateenan häviöön. Suurkuninkaan kullan avulla helleenien oli onnistunut murtaa oman maansa itsenäisyyden vahvin tuki. Seurauksena oli luonnollisesti, että he siitä alkaen, kuten ennen Salamiin, Plataian ja Mykalen voittoisia taisteluita, joutuivat raskaasti tuntemaan Persian valtakunnan ikeen painon. Menetetty oli vapaus, jonka he olivat saavuttaneet suurilla voitoillaan, menetetty v. 448 tehdyn rauhan tulos. Helleenien keskinäinen eripuraisuus tarjosi suurkuninkaalle tilaisuuden ratkaista eri valtioiden välisiä kiistoja. Jos kreikkalaiset sitävastoin olisivat olleet yksimielisiä, ei näin olisi milloinkaan tarvinnut käydä, sillä useat seikat todistavat pätevästi, että yksimielinen Kreikka olisi ollut sotilaallisesti paljoa voimakkaampi kuin tällöin hajaannustilassa oleva Persia. Kun Kreikan valtiolliset olot kuitenkin olivat parantumattomia, niin Susasta käsin ohjattu diplomatia oli kultansa avulla helposti voinut taata itselleen määräämisvallan Hellaassa useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin. Nimellisesti tosin itse Kreikan johtovalta tänä aikana on vuorotellen sparttalaisilla ja thebalaisilla, mutta asian todellisesta laidasta saa väärän kuvan, jos ei ota huomioon sitä, että näiden vallanpitäjien takana väikkyi aina Susan suurkuninkaan varjo. Tätä jatkuu, kunnes Kreikassa kohoaa voimamies, joka voi koota kaikki helleenien nimeä kantavat vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti — enimmäkseen vastentahtoisesti — yhdeksi kansaksi.

SPARTAN JOHTOVALTA.

Milloinkaan aikaisempina tai myöhempinä aikoina ei helleenisen heimon mies ole viettänyt niin uljasta riemujuhlaa kuin Lysandros palatessaan takaisin Sparttaan Ateenan kukistumisen jälkeen. Hänen sankaritekojensa suuruudesta, todistivat kaikki ne monisataiset keulakuvat, joita hän kuljetti mukanaan Aigospotamoissa ja muualla valtaamistaan laivoista. Hän oli suorastaan nääntymäisillään kultaisten voitonseppelten painon alle, joita kiitolliset Peloponnesoksen kaupungit olivat lahjoittaneet, ja hän saattoi kerskailla lähes 500 talentin suuruisella ylijäämällä siitä kullasta, minkä Persian kuningas oli antanut hänelle tehoisampaa sodankäyntiä varten. Helleenit eivät ole milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin suoneet kellekään omalle miehelleen niin laajaa valta-asemaa, kuin mikä tällä kaikista sotapäälliköistä sparttalaisimmalla oli. Hän hallitsi yksinvaltiaana miltei kaikkia Aigeian meren rantamien kreikkalaisia merikaupunkeja. Hänen käskyjensä toimeenpanijoita olivat kymmenmiehiset hallitukset, joita hän oli asettanut toiseen kaupunkiin toisensa jälkeen voittoisalla retkellään pitkin rannikkoa. Tähän uuteen hallitusmiehistöön kuului kymmenen porvaria, jotka Lysandros oli kohottanut valtaan ja joiden tukena oli sparttalaisen käskynhaltijan johtama sparttalainen varusväki. Tämän turvissa tyrannit voivat aivan rajattomasti vallita kansalaisten henkeä ja omaisuutta.

Tällainen oli se vapaus, jonka muinaisen Attikan liiton jäsenet olivat saavuttaneet luopumalla »sortajastaan» Ateenasta! Liittolaivastoon suorittamansa avustuksen sijasta he nyt suorittivat sievoisen summan, yhteensä tuhat latenttia vuodessa Spartalle. Mieheen, joka oli tämän uuden vapauden ruumiillistuma, oli pakostakin vaikuttanut kaikki se mieletön imartelu, jonka esineeksi hän joutui. Ihailu, joka häntä kohtasi joka taholla, lähenteli miltei jumaloimista. Hänelle pystytettiin alttareita ja hänen kunniakseen sepitettiin hymnejä. Ja eräässä veistoryhmässä, jonka sparttalaiset pystyttivät Delphoihin, he kuvasivat hänet rinnakkain Olympoksen jumalien kanssa.

Sellaisen täytyi jo nousta hyveellisimmänkin sparttalaisen päähän. Lysandroksen kävi samoin kuin Pausaniaan Plataian voiton jälkeen: hän muuttui aivan sietämättömäksi; hänen mielivaltaisuutensa ja kopeutensa ylitti kaikki rajat.

Ateenaan hän asetti hallituksen, johon kuului kolmekymmentä ateenalaista sparttalaisten kannattajaa. Nämä käyttivät asemaansa pöyristyttävän hirmuvallan harjoittamiseen mestauttaen joukon kansalaisia, eräitten tietojen mukaan 1.500 henkilöä. — Sekä valtiolliset vastustajat että henkilökohtaiset viholliset joutuivat heidän kostonhimonsa uhriksi. Nuo »kolmekymmentä tyrannia», kuten heitä nimitettiin, olivat varmoja vallastaan tietäen, että heillä oli turvanaan Akropoliin luja sparttalainen varusväki. Heidän kätyreinään oli joukko nuoria henkivartijoita, jotka olivat valmiita mihin väkivallantyöhön hyvänsä. Jokainen kansalainen, joka oli kunnostautunut rohkeudellaan ja itsenäisyydellään, oli vaarassa joutua tämän murhaajajoukkueen uhriksi, sillä juuri kunnon miehet saattoivat käydä vaarallisiksi tyrannien vallalle. Niinpä monet Ateenan parhaat kansalaiset menettivät henkensä, ja toiset välttivät kohtalonsa vain pakenemalla tai ryhtymällä pakosta tyrannien käskyläisiksi. Mitä pitemmälle aika kului, sitä pahemmaksi tilanne kävi. Lopulta kolmenkymmenen tyrannin toimenpiteet tähtäsivät etupäässä niitä, joilla oli rahaa. Seurauksena oli täydellinen rosvohallitus. Ja tyrannit olivat kaiken korkeamman sivistyksen verivihollisia. Olihan pakotettava kansa — Ateenan kansa, jonka ylpeytenä oli sen korkea sivistys — tietämättömyyteen ja orjanmielisyyteen ja kuoletettava kaikki järki ja arvostelu.

Kritías oli nimeltään se mies, joka oli näiden ilkitöiden sieluna. Tunnottomuudessa hän oli Lysandroksen vertainen ja senvuoksi kuin luotu hänen kätyrikseen. Pahoja töitään hän puolusti sillä, että sellaista sattui kaikkialla vallankumousaikoina. Ateena oli liian kauan ollut demokratian ja omavaltaisuuden turmeltavana, hän selitti, mutta nyt asiat muuttuivat. Ja uutta ja onnellisempaa valtiomuotoa ei voitu luoda muuten kuin, riistämällä henki kaikilta, jotka epäilivät harvainvallan tuottamaa siunausta ja estelivät Kritiaan ja hänen toveriensa toimia. Pois kaikki sellaiset isänmaankavaltajat! Näin puhui tämä kansan hyväntekijä.

Mutta ankarain herrain komennon laulu on lyhyt. Kaikkialla Kreikassa oli alettu kyllästyä Spartan hirmuvaltaan ja Lysandroksen röyhkeyteen. Kummallakaan ei kohta ollut mitään rajoja. Helleeniraukat eivät milloinkaan olleet kokeneet sellaista kurjuutta. Attikan liiton entiset jäsenet alkoivat tuumia, eiköhän heillä sittenkin ollut parempi olo siihen aikaan, kun he »nääntyivät Ateenan raskaan ikeen alle»; tunnettiinpa suorastaan sääliä ateenalaisia kohtaan. Erittäinkin Thebassa Ateenan vapauttarakastavat pakolaiset saivat turvapaikan kolmenkymmenen tyrannin vainolta. Kun näiden hirmuhallitusta oli kestänyt kahdeksan kuukautta, joukko ateenalaisia pakolaisia teki jalon, Thrasýbūlos nimisen isänmaanystävän johdolla Thebasta käsin hyökkäyksen pelastaakseen kaupunkinsa. Syntyneessä taistelussa Kritias kaatui, ja sen jälkeen voitiin tyrannit jokseenkin helposti syöstä vallasta, ja kansanvaltainen hallitusmuoto palautettiin.

Samoin kävi kymmenmiehisten hirmuhallitusten useissa kaupungeissa; mutta sparttalaisista käskynhaltijoista ja varusväestä ei päästy eroon. Jonkin verran helpotusta tuotti kuitenkin Lysandroksen kukistuminen. Spartan hallitukselle tulvi näet joka taholta sellaiset määrät valituksia hänen menettelynsä johdosta, että eforit peläten hänen vaikutustaan vihdoin riistivät häneltä vallan. Jonkin ajan kuluttua häntä tosin jälleen käytettiin päällikkönä, mutta entistä valta-asemaansa hän ei enää saanut takaisin, ja hänen suunnitelmansa päästä Spartan kuninkaaksi haihtuivat tuuleen. Kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Lysandros oli luonteeltaan perin kehno mies, ja siksi hän ei voinut saada aikaan mitään hyvää. Hän on vain johtanut maanmiehensä salakavaluuden ja vehkeilyn mutkaisille poluille; hän on turmellut Spartan hengen, tehnyt sen vihatuksi kaikkialla ja siten edistänyt sen häviötä.

Spartan muuhun Hellaaseen kohdistamaa sortoa lievensi edelleen se, että sparttalaisten ja suurkuninkaan suhteen sydämellisyys alkoi viilentyä. Ensimmäisenä aiheena ystävyyden rikkoutumiseen oli se, että sparttalaiset salaa suosivat, vieläpä avustivatkin vaarallista kapinayritystä kuningas Artakserkses II vastaan.

KYYROS NUOREMPI JA KYMMENENTUHANNEN RETKI.

Salaliitot veljessotineen ja veljenmurhineen ovat olleet tavallisia ilmiöitä hallitsijanvaihdosten aikoina Persian valtakunnassa. Vuonna 465 e.Kr. Kserkses kaatui salaliiton uhrina, ja pian sen jälkeen myöskin hänen vanhin poikansa Dareios murhattiin veljensä Artakserkseen toimesta. Tämä sai hallita kokonaista neljäkymmentä vuotta, mutta hänen poikansa ja seuraajansa Kserkses II:n surmasi muutaman viikon kuluttua toinen veli, jonka vuorostaan pian raivasi tieltä veljeksistä kolmas, Dareios II. Uusi kuningas meni naimisiin sisarpuolensa Parýsātiksen kanssa. Tämä oli inhoittava nainen, oikea raivotar, ja hän oli osallisena kaikkiin veritöihin, joita hovissa tehtiin heikon Dareioksen hallitusaikana.

Dareios II kuoli vuonna 404 jättäen jälkeensä 13 lasta avioliitostaan Parysatiksen kanssa, näiden joukossa pojat Artakserkses II ja Kyyros. Nuorempi, poika oli päinvastoin kuin vanhempi, tarmokas ja kunnianhimoinen ja oli vahvasti päättänyt syöstä veljensä valtaistuimelta. Hänen suunnitelmilleen antoi virikettä Parysatis, jonka lempilapsi hän oli.

Siinä tarkoituksessa hän pestautti sotajoukon kreikkalaisia palkkasotureita, 10 000 miestä, joka määrä vähitellen karttui 14 000:ksi, ja näiden kera hän keväällä 401 lähti Sardeesta. Lisäksi hänellä oli käytettävänään 10 000 persialaista. Uljaan, nuoren ruhtinaan rehellisyyden ja anteliaisuuden maine oli näet hankkinut hänelle paljon kannattajia. Kuljettiin suuren Persian valtakunnan sydäntä kohti, mutta määrä oli kauan sotajoukolle salaisuus. Alussa puhuttiin vain sotaretkestä erästä Vähän-Aasian kapinallista kansaa vastaan.[21]

Kreikkalainen palkkasotajoukko kantaa historiassa »kymmenentuhannen» nimeä. Lukemattomia vaaroja ja seikkailuja, joita nämä soturit kokivat, on mukaansatempaavalla tavalla kuvannut muuan osanottaja, ateenalainen Ksenophōn. Tämä oli arvossapidetty ja sivistynyt mies. Sokrateen läheinen ystävä ja oppilas. Hänen »Anábasis»-nimistä kirjaansa kymmenentuhannen retkestä lukevat vielä tänä päivänä Odysseian ja Iliaan rinnalla kouluissamme helleenien kielen opiskelun alkajat.

Rasittavin osa kymmenentuhannen matkasta kaakkoa kohti oli marssiminen Eufratin rantaa pitkin halki pohjois-Mesopotamian erämaitten, missä ei ollut ainoatakaan puuta, vaan yksinomaan koiruohoa ja kaikenlaisia väkevätuoksuisia pensaita. Täällä kreikkalaiset ihmeekseen ensi kerran eläessään näkivät gaselleja ja villiaaseja, jotka olivat nopsempia kuin nopeinkaan hevonen. Täällä oli myöskin trappeja, eräänlaisia kameelikurjen tapaisia lintuja, joita jotkut ratsumiehet huvikseen metsästivät saaden täten sekä tarpeellisen että maukkaan lisän ruokavarastoonsa. Arkoja kameelikurkia ei sitävastoin kenenkään onnistunut saada hengiltä. — Kaksi viikkoa helleenit marssivat näiden tylyjen seutujen halki. Heidän mukanaan kuljettamansa varastot olivat lopulta niin vähissä, että useita kuormajuhtia kuoli nälkään. Onneksi saavuttiin sittemmin viljaviin ja hedelmällisiin seutuihin.

Kūnaksa-nimisessä paikassa Eufratin rannalla, Babylonista luoteeseen, Artakserkses hyökkäsi veljensä kimppuun komealla sotajoukollaan. Mutta uljaamman näyn kuin persialaisten suunnattomat sotalaumat, tarjosi kreikkalaisten pieni parvi, joka hyökkäsi vihollista vastaan sotalaulun kaikuessa ja sitä nopeammassa tahdissa, mitä enemmän he lähestyivät persialaisten taistelulinjaa. Enempää ei tarvittu, ennenkuin vihollisten vastaava sivusta hajaantui hurjaan pakoon.

Mutta toisin kävi siinä osassa taistelukenttää, missä persialaiset taistelivat keskenään. Kun kreikkalaiset Klearkhoksen johdolla ajoivat pakenevia takaa, Artakserkses käytti ylivoimaista mieslukuaan saartoliikkeen suorittamiseen aikoen hyökätä veljensä kimppuun selkäpuolelta. Kyyros kiirehti silloin estämään häntä tehden kiivaan rynnäkön vihollisen keskustaa vastaan, juuri siihen kohtaan, missä kuningas itse oli henkivartijoineen. Hyökkäys oli niin kiivas, että Kyyros 600 ratsumiehen kera mursi kymmenen kertaa lukuisamman henkivartijajoukon rivit, ajoi ne pakosalle ja kaatoi omakätisesti heidän johtajansa. Samassa hetkessä hän näkee veljensä Artakserkseen ja joutuu sellaisen vihan ja raivon valtaan, että unohtaa kaiken varovaisuuden. Huudahtaen: »Minä näen hänet» hän syöksyy pienen miesjoukon seuraamana vihattua veljeänsä vastaan. Hän lennättää keihäänsä tämän rintaa vastaan, mutta se tuskin tunkeutuu haarniskan lävitse. Sen sijaan suurkuninkaan läheltä heitetty keihäs tuottaa Kyyrokselle vaarallisen haavan silmän alapuolelle, hän horjahtaa hevosen selästä ja kaatuu yhdessä niiden uskollisten kanssa, jotka yrittävät häntä suojella. Muuan näistä heittäytyi prinssin kaatumisen nähdessään hänen päälleen, sulki hänet syliinsä ja surmasi itsensä tai hänet surmattiin Artakserkseen käskystä.

Suurkuningas antoi hakata kuolleelta kruununtavoittelijalta pään ja oikean käden ja asettaa ne kauas näkyvälle paikalle.[22] Se oli kaikille taistelun päättymisen merkki. Silloin Kyyroksen persialaiset joukot lähtivät heti pakosalle.

Kun Klearkhos kreikkalaisten hopliittain kanssa palasi liian pitkältä takaa-ajomatkaltaan, hän karkoitti persialaiset kaikkialta pakoon; mutta nämä olivat ehtineet ryöstää Kyyroksen leirin putipuhtaaksi, niin että kreikkalaiset olivat ilman elintarpeita keskellä vihollismaata, lähes sadan päivämarssin päässä kotimaansa merestä.

Kun he nyt, mikäli mahdollista, koettivat lepäillä taistelun rasitusten jälkeen, saapui suurkuninkaalta airueita vaatimaan, että he luovuttaisivat aseensa ja antautuisivat kuninkaan armoille. Klearkhos vastasi: »Voittaneet miehet eivät tavallisesti laske aseitaan.» Ja muuan upseeri lisäsi: »Suurkuningas tulkoon itse ottamaan meiltä aseet!»

Kreikkalaisten jyrkkä esiintyminen teki persialaisten ylipäällikköihin niin valtavan vaikutuksen, että heidän korkealentoiset vaatimuksensa seuraavana aamuna muuttuivat aselevon hieromiseksi. Klearkhos huomasi nyt, että tässä oli edelleenkin ennen kaikkea pyrittävä herättämään kunnioitusta. Hän ei lainkaan pitänyt kiirettä ottaessaan airueita vastaan, ja ennenkuin hän ryhtyi tekemään sopimusta heidän kanssaan, hän järjesti sotajoukon siten, että se näytti mahdollisimman komealta ja peloittavalta. Neuvottelujen tuloksena oli, että Klearkhos »myöntyi» aselepoon sitä vastaan, että suurkuningas hankkisi sotajoukolle muonavaroja.

Siihen Artakserkses heti suostui, ja helleeneille osoitettiin majapaikaksi muutamia kyliä, missä oli yllin kyllin viljaa, niin erinomaisia taateleita, että ne sulivat suuhun, sekä palmuviiniä ja muita ihanuuksia.

Kun he olivat viipyneet siellä kolme päivää ja saaneet uusia voimia, saapui sinne suurkuninkaan satraappi Tissaphernes ja oli tahtovinaan kreikkalaisten ystävänä pelastaa heidät. Hänen oli onnistunut saada suurkuningas lupaamaan, että hän satraappikuntaansa palatessaan saisi viedä sekä kreikkalaiset että Kyyroksen persialaiset apujoukot kotiin. Hän sitoutui neuvomaan heille parhaimman tien ja hankkimaan heille elintarpeita maksua ja lupausta vastaan, että he eivät tuottaisi maalle ja sen asukkaille vahinkoa. Mutta jos hän ei täyttäisi sitoumuksiaan, he saisivat itse ottaa elintarpeita, mistä löytäisivät. Tähän kreikkalaiset suostuivat, ja sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja valoilla.

Ymmärtääksemme Artakserkseen myöntyväisyyden meidän on muistettava, ettei ollut suinkaan miellyttävää pitää näitä kreikkalaisia, jotka hänen kansassaan aina herättivät suoranaista pakokauhua, maan viljavimmassa osassa ja arveluttavan lähellä pääkaupunkia. Näiden sotakelpoisten ja hyvin järjestettyjen joukkojen olisi ollut helppoa muodostaa linnoitettu kaupunki tähän maahan, missä monet kanavat tarjosivat erinomaisia puolustuslinjoja sille, joka osasi niitä käyttää. Ja kun kreikkalaiset kerran olivat pureutuneet kiinni hänen valtakuntansa sydämeen — mitä kaikkea he saattaisivatkaan keksiä yllyttääkseen hänen tyytymättömiä ja epäluotettavia babylonialaisiaan ja katkeroittaakseen heidän kuninkaansa elämän! Sellaisista syistä suurkuninkaan mielestä oli viisainta päästä mahdollisimman pian eroon kreikkalaisista. Hän ei voinut rauhoittua, ennenkuin oli saanut heidät hyvän matkaa Tigriksen toiselle puolelle. Tämä seikka todistaa parhaiten, miten heikko valtavan suuri Persia itse asiassa näihin aikoihin oli suurista mahdollisuuksistaan huolimatta.

Kreikkalaisten siirtäminen pois Babyloniasta kauas Assyrian ja Meedian vuoriseutuihin oli siis sen sopimuksen tarkoitus, jonka Tissaphernes oli tehnyt heidän kanssaan. Paluumatkan piti näet tapahtua pitkin Tigriksen rantaa. Ei voitu ajatellakaan marssia kotiin samaa tietä kuin oli tultu, koska kreikkalaisten oli nyt mahdotonta kuljettaa mukanaan valtavia varastoja, joita tarvittiin matkalla halki Eufratin yläjuoksua ympäröiväin erämaitten. Millainen sitävastoin oli se maa, johon Tissaphernes nyt aikoi heidät viedä, siitä ei kenelläkään ollut aavistusta. Siksi he luottivatkin sokeasti häneen. Pian alkoi kuitenkin näkyä merkkejä siitä, että satraappi oli täynnänsä koiruutta ja kavaluutta, ja kreikkalaisten sotajoukossa alkoi herätä pahoja aavistuksia. Kun oli päästy Tigriksen keskijuoksun vaiheille, oli Tissapherneen mielestä aika ruveta panemaan täytäntöön niitä pirullisia juonia, joita hän oli koko ajan punonut. Niin ovelasti hän oli toiminut ja niin kauniisti puhunut, että hänen nyt onnistui houkutella Klearkhos yhdessä neljän muun ylipäällikön ja kahdenkymmenen upseerin kanssa vierailulle hänen leiriinsä ottamatta mukaansa enempää kuin 200 sotilasta.

Kun kreikkalaiset olivat saapuneet pettäjänsä teltalle, kaikki viisi ylipäällikköä vietiin sisään satraapin luo. Samassa hetkessä ilmoitti purppuranpunainen lippu, joka vedettiin teltan harjalle, mitä oli tulossa. Se oli hyökkäyksen ja verilöylyn merkki teltan ulkopuolella seisoville[23], kun taas ylipäälliköt sisällä teltassa pantiin kahleisiin. Vangit lähetettiin sitten suurkuninkaan luo ja mestattiin.

Eräs seikka Tissapherneen käytöksessä tuntuu aivan käsittämättömältä, nimittäin se, ettei tuo roisto käyttänyt hyväkseen sitä hämminkiä, mitä johtajien poistumisen täytyi aiheuttaa kreikkalaisten keskuudessa ja tehnyt äkkirynnäkköä heidän kimppuunsa. Ainoa selitys on se, että persialaiset suunnattomasti pelkäsivät helleenejä ja että Persian valtakunta oli uskomattoman heikko. Sen sijaan, että olisi mainitulla tavalla korjannut tekonsa hedelmän, Tissaphernes lähetti kreikkalaisten luo airueita ja kehoitti heitä luovuttamaan aseensa, kun heidän johtajiaan nyt oli »rangaistu sopimuksen rikkomisesta. Nämä aseet kuuluivat nimittäin», mukamas, »tätä nykyä suurkuninkaalle, oltuaan sitä ennen hänen orjansa Kyyroksen omia.» — Ksenophon, joka vapaaehtoisena otti osaa retkeen, alkoi silloin yhdessä erään upseerin kanssa ohjata maanmiestensä kohtaloa. Nämä kaksi miestä antoivat airueille sellaisen vastauksen, että nämä katsoivat parhaaksi haihtua silmänräpäyksessä.

Mutta voidaan helposti kuvitella, millainen mieliala tämän jälkeen vallitsi kymmenentuhannen leirissä. Kaikki aavistivat, että kaamea vaara uhkasi heitä, mutta kukaan ei voinut sanoa, missä muodossa onnettomuus tulisi. Oltiin vähällä vaipua epätoivon valtaan. Vain muutamat harvat tulivat iltakatselmukseen, ja »monet eivät välittäneet sytyttää tulta ja keittää ruokaansa. Kukin paneutui levolle siihen, missä sattui olemaan; mutta kukaan ei voinut nukkua pelon ahdistamana ja kaivaten kotona olevia omaisiaan, joita ei enää milloinkaan saisi nähdä.»

Ksenophon makasi myös valveilla kuten toisetkin. Mutta hänellä oli sitä, mitä heiltä puuttui: rohkeutta ja toimintatarmoa. »Tässä ei auta nuhjailla, kun persialaiset valmistautuvat huomenna tappamaan meidät kuin koirat», hän ajatteli. Päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä ja maanmiehensä hän nousi keskellä yötä ja kutsui koolle ne upseerit, jotka hän parhaiten tunsi. Hän teroitti heille vaaraa, joka uhkasi, jos he menettäisivät rohkeutensa, ja muistutti, miten persialaiset aikaisemmin olivat peräytyneet, heti kuin kreikkalaiset käyttäytyivät kopeasti. Siis oli edelleenkin tehtävä samoin.

Hän saikin koko joukon puolelleen paitsi yhtä miestä, joka piti pitkiä puheita siitä, miten epätoivoinen tilanne oli, ja piti antautumista suurkuninkaalle ainoana pelastuskeinona. Mutta Ksenophon vastusti häntä voimakkain sanoin: saattoiko todellakin joku kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, neuvoa kreikkalaisia turvattomina jättäytymään sellaisten valapattojen armoille kuin persialaiset olivat? »Helleeni, joka kehoittaa sellaiseen tekoon, on koko Kreikan häpeätahra», hän huudahti. Erottakaamme hänet päällikkyydestä ja alentakaamme hänet orjaksi kantamaan tavaroitamme!» — Se oli kaikkien mielestä oikein puhuttu, ja mies ajettiin muitta mutkitta tiehensä.

Sen jälkeen kutsuttiin myöskin muut upseerit koolle, ja Ksenophonin tarmokkuuden ansio oli, että heti ryhdyttiin uusiin järjestelytoimenpiteisiin. Upseerit valitsivat itse viisi uutta ylipäällikköä, niiden joukossa Ksenophonin, ja nämä kutsuivat sotilaat yleiseen kokoukseen vaalin vahvistamista varten. Kaunopuheisin sanoin Ksenophon lietsoi miestensä mieliin rohkeutta ja luottamusta. Hän muistutti heille niitä suuria päiviä, jolloin Dareioksen ja Kserkseen lukemattomat sotalaumat oli häpeäkseen karkoitettu Kreikasta. Ja nyt äskettäin helleenit olivat Kunaksan taistelukentällä osoittaneet olevansa sellaisten esi-isien arvoisia kuin Marathonin, Salamiin ja Plataian sankarit. »Jos me vain yhtenä miehenä ylläpidämme kuria ja järjestystä, on kaikki edelleenkin sujuva yhtä onnellisesti», hän lopetti. Kädet koholla kaikki lupasivat olla yksimielisiä ja neuvotella pelkurin ja kavalan vihollisen kanssa vain miekalla.

Kun sitten oli nautittu aamuateria, lähti koko armeija liikkeelle jatkamaan matkaa. Mutta ennen marssimaan lähtöä helleenit päättivät olla kuulematta enää persialaisten airueita. Heidän juonistaan oli saatu tarpeeksi.

Näin alkoi paluumatka, jota on kiintoisaa seurata, ei niinkään sen valtiollisen merkityksen vuoksi, vaan koska kertomus siitä valaisee kreikkalaista luonnetta ja kreikkalaista kansansielua. Juuri sen vuoksi Ksenophonin »Anabasis» on muinaisajan arvokkaimpia teoksia. Näemme siinä kaikista Hellaan osista kootun miesjoukon, pienoiskuvan koko Kreikan kansasta hyveineen ja paheineen. Tämä pieni joukko on yksinään ja vaarojen saartamana ventovieraassa maassa. Mutta se on voimakas ollessaan yksimielinen; ja joka mies ymmärtää, että sen nyt on oltava sellainen. Se neuvottelee ja tekee päätöksiä kotoisen tapansa mukaan, siitä on tullut vaeltava, itseään hallitseva kansa.

* * * * *

Matkan jatkuessa havaittiin, että Tissaphernes ei milloinkaan uskaltanut ryhtyä avoimeen taisteluun kreikkalaisten kanssa edes edullisissa tilanteissa. Hän ainoastaan lähetti ratsuväkeä ahdistamaan heidän jälkijoukkoaan nuolin ja heittokeihäin ja miehitti kukkuloita, joiden ohi kreikkalaisten piti kulkea. Näin hän tosin viivästytti heidän matkaansa, mutta ei voinut tuottaa heille varsinaista vahinkoa. Paljoa enemmän kreikkalaiset joutuivat kärsimään tullessaan Kardukhian jylhiin vuoriseutuihin, nykyiseen Kurdistaniin. Siellä heitä vastassa oli alkuasukkaitten linko- ja jousimiehiä, jotka lennättivät vasamiaan niin voimakkaasti, että ne tunkeutuivat kypärien, haarniskain ja kilpien läpi tuottaen kuolettavia haavoja. Muutamissa ahtaissa solissa kardukhialaiset asettuivat korkealle vuoriseinämien ulokkeille ja tekivät kaiken etenemisen mahdottomaksi vierittämällä taukoamatta alas valtavia kivilohkareita. Kreikkalaisten täytyi silloin tehdä pitkiä ja aikaa vieviä kierroksia.

Kun he sitten tulivat Armeenian vuorimaahan, siellä oli hirvittävän kylmä — oli joulukuu —, ja helleenit joutuivat ajoittain marssimaan miehenkorkuisten lumikinosten halki purevassa pohjatuulessa. Jotkut menehtyivät nälkään ja rasituksiin niin, että laskeutuivat maahan kuollakseen. Mutta Ksenophon, joka johti jälkijoukkoa, pakotti lyöden ja hosuen useita heistä nousemaan. »Löin heitä nyrkilläni», hän itse sanoo, »jotta viholliset eivät iskisi heitä keihäillään.» Monet palelluttivat jalkansa tai saivat muita vammoja.

Onneksi nääntyneet soturit vihdoin saapuivat kylän tapaisiin. Nämä olivat tosin vain suuria sorakumpuja, mutta niissä oli runsaasti karjaa, kaikenlaisia ruokatavaroita, viiniä ja öljyä. Kokonaisen viikon helleenit viipyivät siellä ja kokosivat voimia uusia ponnistuksia varten.[24]

Käyden herkeämättömiä kahakoita alkuasukkaitten kanssa he jatkoivat marssiaan. Mutta tuntui kuin kaikki vaivat ja vaarat olisivat unohtuneet sinä hetkenä, jolloin he eräältä vuorenhuipulta jälleen näkivät kaipaamansa meren. Ilonhuuto puhkesi niiden povesta, jotka ensinnä olivat ehtineet huipulle, ja sen voima kasvoi sitä mukaa, kuin uudet rivit saivat Mustanmeren näkyviinsä: »Thalatta, thalatta! (Meri, meri!)» he huusivat ja syleilivät toisiaan kyynelsilmin. Ase kädessä he sitten raivasivat itselleen tien rannikolle[25], ja Trapezuksen merikaupungissa he vihdoin saivat osakseen vieraanvaraisen vastaanoton. He majoittuivat eräisiin lähikyliin ja nauttivat siellä kuukauden päivät tervetullutta lepoa. Kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan helleenit uhrasivat nyt runsaita uhreja Zeukselle, pelastajalle, Herkuleelle, oppaalleen, ja muille jumalille; ja uhritoimitusten jälkeen he viettivät juhlakisat, joissa oli juoksu-, paini-, nyrkkeily- ja muita urheilukilpailulta.

* * * * *

Trapezuksesta kymmenentuhannen joukko marssi länteenpäin rannikkoa pitkin. Mutta meren näkeminen oli helleeneissä herättänyt halun, jonka muuan soturi välittömästi lausui julki sanoen: »Toverit, nyt olen lopen kyllästynyt kantamuksiin ja marsseihin, juoksemiseen ja aseitten kantamiseen, varustautumiseen, vahdinpitoon ja tappeluun. Nyt tahdon purjehtia kotiin loppumatkan ja mukavasti maaten kaikessa rauhassa palata Kreikkaan kuin Odysseus laivassaan.» Nämä ilmehikkäät sanat saivat yleisen ja valtavan suosion osakseen. Kymmenentuhannen joukko ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan marsseista, ja päälliköiden täytyi koettaa hankkia kuljetuslaivasto. Tämä onnistuikin lopulta, ja sitten matka sujui nopeasti. Bysantionissa helleenit jälleen astuivat Euroopan kamaralle. Se tapahtui kesällä 399. Täällä kymmenentuhannen joukko alkoi hajaantua, mutta suurin osa pysytteli kuitenkin yhdessä ja antautui sparttalaisten palvelukseen, jotka taas veivät heidät Vähään-Aasiaan käyttääkseen heitä sodassa, johon Spartta juuri oli joutunut Tissapherneen ja tämän virkaveljien kanssa. Siellä Ksenophon jätti hyvästi sotatovereilleen, jotka ihmeellisestä pelastuksestaan olivat suuremmassa kiitollisuudenvelassa hänelle kuin kenellekään muulle ihmiselle. Oltuaan poissa 2 1/2 vuotta hän palasi Ateenaan. Muutamia viikkoja aikaisemmin hänen opettajansa ja ystävänsä Sokrates oli siellä tyhjentänyt myrkkymaljan.

SPARTTALAISET RYHTYVÄT HYÖKKÄYKSEEN PERSIAN VALTAKUNTAA VASTAAN.

Kymmenentuhannen retki ei ainoastaan ole vaiherikas välikohtaus Kreikan historiassa, vaan sillä on myöskin ollut maailmanhistoriallinen merkitys. Tämä tapaus paljasti näet yhdellä iskulla Persian valtakunnan heikkoudet; ja siitä lähtien alkoi selvänäköisten helleenien mieliin juurtua yhä syvemmin se käsitys, että tarvittaisiin vain keskikokoinen, mutta hyvin varustettu kreikkalainen sotajoukko suurkuninkaan valtakunnan kukistamiseksi ja jakamiseksi. Sen vakaumuksen hedelmänä olivat aikaa myöten Aleksanteri Suuren urotyöt.

Yhä lisääntyvä persialaisten halveksiminen näyttää kuitenkin olevan ristiriidassa sen suuren vaikutusvallan kanssa, joka heillä oli Kreikan kohtaloon vielä parin miespolven aikana. Tämä vaikutusvalta ei kuitenkaan perustunut — kuten edellä on sanottu — persialaisten voimakkuuteen, vaan helleenien eripuraisuuteen, siihen, että suurkuningas osasi käyttää helleenejä toisiaan vastaan. Ja tämän edellytyksenä oli Persian kulta. Spartta, helleenien johtovaltio, kavalsi heidän asiansa ja luovutti Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä suurkuninkaalle.

Mutta viime aikoina oli lehti kääntynyt. Sparttalaiset olivat joutuneet epäluulon alaisiksi suurkuninkaan hovissa, koska he olivat salaisesti avustaneet Kyyroksen kapinayritystä. Mutta tilanne paheni vieläkin, kun Tissaphernes palattuaan kotiin Kunaksasta pani toimeen rangaistusretken joonialaisia kaupunkeja vastaan, koska nämä olivat asettuneet Kyyroksen puolelle. Kun joonialaiset nyt anoivat sparttalaisilla apua, nämä eivät kehdanneet pysyä toimettomina. Tosin he ainoastaan muutamia vuosia sitten olivat ostaneet itselleen Persian tuen luovuttamalla kylmäverisesti Aigeian meren toisella puolen asuvat maanmiehensä suurkuninkaan käsiin, mutta nyt ollessaan Hellaan valtiaita oli heidän kunnia-asiansa näyttää, mihin he pystyivät. Ja niin sparttalaiset kohottivat miekkansa Tissaphernestä ja hänen kuningastaan vastaan.

Sotatapahtumista ei alkupuolelta ole paljoakaan kerrottavaa, etupäässä siitä syystä, että Tissaphernes, kuten tunnettua, ei juuri ollut mikään sankari ja senvuoksi mieluimmin vältti ratkaisevia taisteluita. Mutta vuonna 396 toiminta vilkastui, kun Spartan kuningas Agesilāos tuli ylipäälliköksi. Hän oli oikea sparttalainen, peloton ja nuhteeton. Ei haitannut se, että hän oli pieni ja mitätön ja ontui toista jalkaansa, sillä tässä raihnaisessa tomumajassa asuva tulisielu mursi tieltään kaikki esteet. Päinvastoin kuin Lysandros hän oli yleisesti pidetty kansanomaisen ja hyväntahtoisen esiintymisensä vuoksi. Hänen käytöksensä ei milloinkaan ollut prameilevaa, mutta kuitenkin hänessä oli jotakin kuninkaallista ja vaikuttavaa. Se oli tahdonvoiman heijastusta.

Kun hän nyt vastaanotti päällikkyyden, hän vertasi yritystään Troian sotaan: taaskin koko Kreikka ryhtyi taisteluun yhteistä aasialaista vihollista vastaan tämän omalla maaperällä. Kuten muinoin Agamemnon hän uhrasi Auliissa ennen lähtöään. Hänen sotaretkensä huippukohta oli lähellä Sardesta saatu loistava voitto. Persialaisten tappion syy onnistui leskikuningatar Parysatiksen vierittää Tissapherneen niskoille. Tämä tehtiin nyt hovin määräyksestä päätänsä lyhemmäksi.

Mutta Agesilaoksen täytyi pian keskeyttää voittokulkunsa. Kotimaassa oli sattunut tapauksia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan. Persian kuningas oli viisaasti kultaansa käyttäen hankkinut hänelle vihollisia hänen selkänsä taakse. Aluksi thebalaiset tarttuivat aseisiin sparttalaisia vastaan ja voittivat heidät taistelussa, joka maksoi Lysandroksen hengen. Tilanne oli sparttalaisille sitä arveluttavampi, kun thebalaisia avustivat korinthoslaiset, ateenalaiset, jotka luulivat vapautuksensa hetken tulleen, ja tietenkin Argoliin asukkaat sekä muutamat muut kansat. Liitto eli luonnollisesti etupäässä persialaisten rahoilla.

Yhdistyneet sotajoukot, jotka olivat kokoontuneet Korinthokseen, suunnittelivat ylpeästi hyökkäystä Sparttaa vastaan. »Meidän on poltettava ampiaiset pesäänsä, ennenkuin ne pääsevät ulos pistämään, sanoi korinthoslaisten sotajoukkojen ylipäällikkö.

Uhkaavat varustukset pakottivat sparttalaiset kutsumaan kotiin Agesilaoksen. Tämä kunnianhimoinen mies ei suinkaan iloisin tuntein näin äkkiä tempautunut irti aasialaisista suuruudenunelmistaan, mutta kunnon sparttalaisena hän totteli eforien määräystä. Hän saapui maitse Traakian, Makedonian ja Thessalian kautta Boiotiaan. Siellä hän tapasi liittoutuneet koolla Korōneian luona vuonna 394. Näiden ja sparttalaisten välillä käytiin valtava ottelu. Kummankin puolen hopliittajoukot syöksyivät toisiaan vastaan niin raivoisan taisteluhalun vallassa, että eturivin kilvet ryskyen murtuivat vastakkain, keihäät pirstoutuivat ja tikari oli ainoa ase, jota sotilaat tilanahtauden vuoksi voivat käyttää. Tässä ei kohotettu yhteisiä sotahuutoja, kuten muulloin oli tapana. Katkeran vihan synkkä, uhkaava tunnelma vallitsi tämän hirveän teurastuksen kestäessä, ja ainoastaan yksityiset kostonhimon ja raivon purkaukset keskeyttivät kaamean hiljaisuuden. Agesilaos itse haavoittui useita kertoja, hänet tallattiin maahan ja hänet pelasti kuolemasta uhrautuvalla rohkeudellaan viisikymmentä sparttalaista, jotka olivat hänen vapaaehtoisia henkivartijoitaan. Mutta voittajana hän vihdoin selvisi. Tällä menestyksellä ei kuitenkaan ollut suurtakaan merkitystä sen musertavan tappion rinnalla, jonka persialaista laivastoa johtava ateenalainen Kōnōn oli vähän aikaisemmin samana vuonna tuottanut Spartan merivoimille Knídoksen luona Vähän-Aasian lounaiskolkassa.[26] Siellä murtui Spartan johtovalta merellä. Aigospotamoin taistelun jälkeiset olot olivat yhdellä iskulla muuttuneet ja Agesilaokselta oli paluutie Aasiaan tukossa. Konon purjehti sen jälkeen laivastollaan saarelta saarelle, toisesta Aigeian meren satamakaupungista toiseen ja karkoitti kaikkialta sparttalaiset käskynhaltijat. Heitä vihattiin niin kiihkeästi, että tehtävä onnistui odottamattoman helposti. Tietäen olevansa epäsuosiossa he miltei kaikkialla jättivät paikkansa ja pakenivat kuullessaan pelkän sanoman Kononin saapumisesta.

Konon palasi takaisin Ateenaan kuin uusi Themistokles, isänmaansa vapauttaja, kansan tervehtiessä häntä riemuiten. Ja nyt hän ryhtyi kansalle yhtä mieluisaan toimeen, rakentamaan uudestaan Ateenan hajoitettuja linnoituksia. Lukemattomat kädet alkoivat ahertaa. Myöskin boiotialaisia ja muita naapureita työskenteli vapaaehtoisina samoilla muureilla, joiden repimistä he yksitoista vuotta sitten olivat juhlineet tanssien ja huilua soittaen. Niin täydellisesti oli mieliala Kreikassa sen jälkeen muuttunut. Kaikki oli nyt pelkkää iloa ja sovintoa. Kuvaa himmensi vain yksi varjo, mutta sitä rakentajat eivät huomanneet: Kreikan vapauden uusi suoja oli pystytetty Persian kullalla. Mutta tuloksena oli joka tapauksessa, että Ateena jälleen oli oma itsensä, ei tosin Perikleen Ateena — sotalaivaston puutteessa ei siitä milloinkaan enää voinut tulla sellaista — mutta kuitenkin lukuunotettava tekijä, ja Peiraieuksesta tuli jälleen vilkas satamakaupunki.

Mutta nyt oli myöskin koittanut hetki, jolloin suurkuningas ja hänen Jooniassa oleva satraappinsa arvelivat, että vaaka taas vähitellen saisi painua Spartan eduksi. Tätä muutosta Persian politiikassa ilmaisi se, että satraappi äkkiä vangitsi Kononin, miehen, joka oli ateenalaisten paras apu ja tuki. Petollista tekoa perusteltiin sillä, että Konon toimi suurkuninkaan etuja vastaan. Hänen uransa oli täten äkkiä katkaistu, juuri kun se lupasi eniten Ateenan kehitykselle, ja sparttalaiset riemuitsivat. Monet muutkin merkit osoittivat, että Artakserkses satraappinsa kautta aikoi jälleen ottaa Spartan armoihinsa sen viimeaikaisten koirankurien perästä. Ja lopulta erään viekkaan sparttalaisen välittäjän onnistui hankkia maalleen rauha Persian kanssa vuonna 387. Mutta tämä rauha tuotti ikuisen häpeän Spartalle, sillä se uhrasi toistamiseen oman etunsa vuoksi Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä. Jo muodoltaan rauhansopimus oli kuin isku vasten kasvoja kaikille, jotka helleenin nimeä kantoivat. »Kuninkaanrauha», kuten sitä nimitettiin, »säädettiin» näet Kreikan valtioille julistuksen loukkaavassa muodossa, jonka suurkuningas itsevaltiudessaan oli sanellut Susassa, ja jota helleenien vain tuli totella ja noudattaa. Se sisälsi, että kaikki Vähän-Aasian kaupungit tästä lähtien kuuluivat suurkuninkaalle.

Sitä lupaavammalta tuntui — ensi silmäykseltä — se sopimuksen kohta, joka takasi itsenäisyyden kaikille varsinaisen Kreikan kaupungeille, suurille ja pienille. Saattoivatko kreikkalaiset toivoa, parempaa? Ei, ehkäpä ei, jos Sparttaa ja Persiaa ei olisi ollut. Mutta nyt ne olivat olemassa; ja Spartalle tämä kauniisti kaavailtu pykälä merkitsi sitä, että muut kreikkalaiset yhteiskunnat saivat olla juuri sen verran itsenäisiä, kuin soveltui lakedaimonilaisten — ja luonnollisesti myös Persian kuninkaan — tarkoitukseen hajoittaa ja hallita. Sparttalaisista Artakserkses sai luotettavan vartijan pitämään huolta siitä, että helleenien itsenäisyyspyrinnöt eivät onnistuisi. Spartta näet otti suorittaakseen jalon tehtävän valvoa Persian henkivartijana, että sopimusta tarkoin noudatettaisiin. Jokaista rauhanrikkojaa kohtaan sparttalaiset suorittivat pyövelin virkaa persialaisten avulla.

Tämän kaiken tuloksena oli, että sparttalaisten menettely pakotti helleenit turvattomina alistumaan Spartan ylivaltaan ja lisäksi vielä muodollisestikin tunnustamaan Persian kuninkaan yliherruuden. Ja ensi kertaa Mykaleen taistelun jälkeen, joka käytiin lähes sata vuotta aikaisemmin, persialaiset olivat kaikkien Vähän-Aasian helleenien todellisia valtiaita.

Vuoden 387 rauhansopimus on diplomatian mestariteos. Se on näennäisesti miellyttävän selkeä ja yksinkertainen, mutta todellisuudessa sillä on sisältö, jonka huomaa ainoastaan lukemalla rivien välistä.

Kuninkaanrauha oli halkaissut helleenisen maailman kahteen osaan. Molemmat puoliskot olivat tästä lähtien suurkuninkaan vallassa, toinen välittömästi, toinen välillisesti. Helleenit olivat tuhlanneet suuruudenaikansa perinnön, kieltäneet suuret sankarinsa ja valtiomiehensä. Se oli sitäkin häpeällisempi nöyryytys, kun kreikkalaiset eivät olleet sortuneet taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan, vaan ryömivät tomussa sellaisen vallan edessä, joka oli heitä heikompi sekä maalla että merellä, vallan, jonka sisäinen heikkous oli nyt ilmeisempi kuin milloinkaan ennen. Helleenit olivat menetelleet näin tuhotakseen toisensa. Eripuraisuuden pahan hengen riivaamana oli ensin osa Hellaan kansasta ja sitten kansa kokonaisuudessaan ottanut niskoilleen perivihollisensa häpeällisen ikeen.

Se että sparttalaiset saattoivat tehdä, minkä tekivät, häpeällisesti kavaltaa Hellaan nimen kunnian, voidaan psykologisesti selittää vain siten, että heidät varmaan valtasi silmitön säikähdys nähdessään, miten nopeasti Ateena oli saanut linnoituksensa uudestaan rakennetuksi. Tästä kauhusta kasvoi heti päähänpinttymä, että Ateena oli kehittymäisillään yhtä mahtavaksi valtioksi, kuin se oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Senvuoksi heidän täytyi mistä hinnasta hyvänsä — kunhan sitä tietenkään ei vain tarvinnut itse maksaa — koettaa saada aikaan rauha ja päästä sellaiseen ratkaisuun, että kaikki muut Kreikan valtiot olisivat eristettyinä eikä mikään vastaliitto voisi enää kilpailla Spartan kanssa Kreikan johtovallasta.

Kuninkaanrauha oli tehnyt tyhjäksi Kononin vapautustyön hedelmät. Sparttalaiset olivat jälleen, kuten Aigospotamoin taistelun jälkeen, hajoittaneet kreikkalaiset vastustajansa ja voivat tästä lähtien kohdella heitä mielensä mukaan. Nyt alkaa uudelleen sama näytelmä kuin tuohon — aikaan. He valvovat nyt muiden valtioiden kreikkalaisia yhtä epäluuloisesti kuin omia heloottejaan, ja jokaisen vapaudenliikkeen oireen he koettavat tukahduttaa alkuunsa. Heidän ensimmäisiä toimenpiteitään rauhanteon jälkeen oli pakottaa thebalaiset luopumaan johtavasta asemastaan Boiotian muiden kaupunkien keskuudessa. Persialaisten avulla sparttalaiset sitten seuraavina vuosina alkoivat uudelleen asettaa useihin paikkoihin vihattuja käskynhaltijoitaan ja levittää valtaansa yhä laajemmalle. Ja Persian satraapit sortivat vielä pahemmin Vähän-Aasian nyt aivan turvattomia kreikkalaisia. Sekä sparttalaiset että persialaiset kylvivät väkivaltaisuuksillaan vihaa, joka aikanaan kantoi odottamattoman hedelmän.

THEBAN JOHTOVALTA.

Ateenan kukistumisen jälkeen sparttalaiset pelkäsivät Thebaa enemmän kuin mitään muuta kaupunkia. Kuningas Agesilaokselle se oli erikoisen vastenmielinen. Olihan hänen juuri thebalaisten tähden täytynyt keskeyttää lupaava Aasian sotaretkensä. Senvuoksi hän nyt nautti saadessaan kaikin tavoin kiusata ja loukata tätä jäykkäluontoista kansaa. Sparttalaisten onnistui muun muassa tyydytyksekseen saada itselleen varma jalansija Boiotiassa, arveluttavan lähellä itse Thebaa, asettamalla sparttalaista varusväkeä ja sparttalaismielisiä kymmenmiehishallituksia muutamiin muihin Boiotian kaupunkeihin.

Thebalaiset purivat hammasta ja olivat vaiti. He odottivat vain sopivaa hetkeä, jolloin he voisivat uudestaan herättää eloon Boiotian liiton ja ryhtyä jälleen taisteluun Sparttaa vastaan.

Mutta sitä ennen he joutuivat kokemaan vielä pahempaa: heidän täytyi sietää vihatun sortajan kätyreitä omassa kaupungissaan.

Thebassa oli näet myöskin sparttalaismielinen vähemmistö, ja tämän avulla lakedaimonilaiset suorittivat erään röyhkeimpiä tekojaan. Muuan Traakiaan matkalla oleva sparttalainen sotajoukko valtasi näet vuonna 382 Theban linnan äkkirynnäköllä. Se oli sattumalta ilman puolustajia, sillä päivä oli pyhitetty uskonnolliselle juhlalle, jota ainoastaan naiset viettivät siellä keskenään. Ja niin kauan kuin juhlaa kesti, ei yhdenkään miehen ollut lupa näyttäytyä, ulkosalla. Sentähden sparttalaiset voivatkin esteettömästi saada linnan valtaansa. Tällöin he myöskin ottivat haltuunsa kaikki sinne kokoontuneet naiset ja hankkivat täten itselleen parhaimman vakuuden siitä, että kaupungin porvarit alistuisivat kohtaloonsa.

Agesilaos kannattajineen riemuitsi. Mutta koko Kreikka tuomitsi yksimielisesti kavalan teon. Lauhduttaakseen mielialaa sparttalaiset silloin lausuivat virallisen paheksumisensa asianomaisen sotapäällikön toimenpiteistä Thebassa ja tuomitsivat hänet maksamaan sakkoja —, joita kaikesta päättäen ei milloinkaan vaadittu.

Theban linna heillä joka tapauksessa oli hallussaan, ja sieltä käsin he pitivät kauhun vallassa kaikkia kaupungissa olevia vastustajiaan, joita muutoin pitivät aisoissa käskynhaltijat ja sparttalaismielinen harvainvaltainen hallitus, jonka he olivat tännekin asettaneet. Uudet hallitusmiehet» joilla Thebaa onnellistutettiin, olivat samoja henkilöitä, jotka olivat avanneet linnan portit verivihollisille.

Koko Kreikassa ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut tehdä vastarintaa kaikkivaltiaille lakedaimonilaisille, joita toiselta puolen tuki Persian kuningas, toiselta Syrakusan tyranni Dionysios, josta myöskin oli tullut heidän liittolaisensa. Sillä niin paljon kuin sparttalaisia olikin ylistetty heidän tyrannivihastaan, heitä ei arveluttanut solmia liittoa oikean tyrannin kanssa, kun se vain oli edullista heidän itsekkäille pyyteilleen.

Mutta pian kuului uusia hälytysmerkkejä Kreikan vapaustaistelijani riveistä. Ne olivat lähtöisin kaupungista, missä sparttalaisten sorto tuntui raskaimmin, helleenisen heimon keskuudesta, joka ei vielä ollut yhtä uupunut kuin ateenalaiset ja muut Kreikan kansat, joiden veri oli vuotanut kuiviin.

Boiotia oli hedelmällistä maata, ja siinä asui tervettä ja voimakasta kansaa. Boiotian miehet olivat kuuluisia voimastaan. Mutta erikoisia sivistyskansaa boiotialaiset eivät olleet, vaikka he olivat synnyttäneet Hesiodoksen ja Pindaroksen.[27] Hienosti sivistyneet ja sirostelevat ateenalaiset tekivät pilaa naapuriensa karkeasta ja kömpelöstä käytöksestä ja heidän vanhanaikaisesta murteestaan. Mutta heidän nyrkkejään he kunnioittivat.

Boiotialaisilla — paitsi Plataian kaupunkia — ei ollut osuutta Kreikan suuruudenaikaan. Taistelukentällä tämän kaupungin luona he olivat vuodattaneet vertansa persialaisten asian puolesta. He olivat kaikkina aikoina suhtautuneet epäluuloisesti ja kateellisesti kukoistavaan attikalaiseen valtakuntaan ja tehneet kaiken voitavansa yllyttääkseen ateenalaisten vihollisia. Tämän johdosta he tietenkin olivat aina olleet hyvissä väleissä Spartan kanssa. Peloponnesolaissodan päättyminen oli myöskin boiotialaisille suuri voitto.

Mutta sodan jälkeen oli lehti kääntynyt. Sen oli vihdoinkin aiheuttanut noiden rakkaiden sparttalaisten ylimielisyys. Boiotialaiset olivat silloin alkaneet tuntea olevassa yhtä sorrettujen kanssa ja avasivat sydämensä ja kotiensa ovet selkiselälleen kaikille ateenalaisille, jotka pakenivat kolmenkymmenen tyrannin vainoa.

Tämän vieraanvaraisuuden ateenalaiset nyt korvasivat vapauttarakastaville thebalaisille, joita sadoittain pakeni Ateenaan, kun Theban linna joutui sortajien käsiin. Nämä pakolaiset olivat sparttalaisille ainaisen levottomuuden lähteenä. Lakedaimonilaiset olivat niin huolissaan siitä, mihin nämä miehet saattaisivat ryhtyä, että paikkasivat salamurhaajia raivaamaan heidät tieltään. Heidän onnistuikin surmata pakolaisten etevimmät johtajat. Mutta se olikin heidän ainoa »menestyksensä».

Näiden pakolaisten joukossa oli muutamia Theban rikkaimpia ja ylhäisimpiä miehiä. Osa heistä teki nuoren Pelopidaan johdolla salaliiton surmatakseen harvainvaltaiset ja vapauttaakseen kotikaupunkinsa.

Eräänä koleana ja sateisena joulukuun iltana 379 onnistui seitsemän salaliittolaisen talonpojiksi pukeutuneina päästä Thebaan, juuri kun kaupungin portit suljettiin viimeisten maatyöläisten palattua kotiin pelloilta.[28] Kaikki pääsivät onnellisesti erään luotettavan ystävän taloon. Tämä oli luvannut heille majapaikan, kunnes toiminnan hetki oli tullut. Suotuisan tilaisuuden valmistaminen vapautustyön suorittamiselle oli uskottu eräälle toiselle luotettavalle thebalaiselle ystävälle, jonka oli onnistunut näytellä osansa niin hyvin, että oli päässyt oligarkkien yksityissihteeriksi. Hän kutsui nyt neljästä tyrannista kaksi kotiinsa juhla-aterialle, jonka hän oli luvannut tehdä tavallista houkuttelevammaksi kutsumalla myöskin muutamia Theban kauneimpia naisia. Tämä ei merkinnyt niinkään vähän, sillä Theban tyttäret olivat kuuluisia lumoavasta kauneudestaan.

Seuraavana iltana vietettiin juhlapidot molempien oligarkkien kunniaksi. Oli suunniteltu, että vieraitten juovuttua viinistä isäntä toisi sisään lupaamansa kauniit naiset — jotka olivat juuri Pelopidas ja hänen ystävänsä, jotka olivat pukeutuneet naisiksi.

Ratkaiseva hetki läheni ja salaliittolaiset valmistautuivat näyt teleinään osaansa, kun oveen yhtäkkiä koputetaan ja sisään astuu sanansaattaja tuoden oligarkkien Ateenassa olevilta ystäviltä kirjeen, jossa tarkalleen selostettiin koko juoni ja lueteltiin kaikkien salaliittolaisten nimet. Mutta ylhäisten vieraitten järki oli nyt jo niin perin pohjin hämärtynyt, että kirjeen saaja ei vaivautunut sitä avaamaan, vaikka sanansaattaja huomautti, että oli kysymys erittäin vakavista asioista. »Vakavat asiat huomiseksi», sanoi tämä, mallikelpoinen hallitusmies, laskeutui veltosti takaisin patjalleen ja pani pikaviestin avaamattomana pieluksensa alle. Ei, nyt oli vihdoinkin nähtävä nuo kauniit thebattaret.

Kas, nyt astuu sisään kolme upeaa, ylhäisen arvokasta naista tiheät hunnut kasvoillaan ja puettuina monipoimuisiin pukuihin! Heitä seuraa neljä palvelijatarta. Naiset asettuvat noiden kolmen miehen viereen. Mutta se hetki, jolloin he työntävät hunnut kasvoiltaan, on sovittu merkki tikarin käyttämiseen, joka heillä on kätkettynä pukunsa poimuihin; ja seuraavassa hetkessä molemmat oligarkit ovat poissa pelistä. Samalla tavalla heidän kaksi toveriaan surmataan omissa kodeissaan. — Näin kunniattomasti päättyi niiden miesten elämänura, jotka kerran olivat valmistaneet synnyinkaupunkinsa verivihollisille pääsyn linnaan.

Tämän jälkeen salaliittolaiset lähtivät vankilaan, mihin oli teljetty 150 valtiollista vankia. Ensin tehtiin keihään iskulla vaarattomaksi vankilan johtaja, muuan oligarkkien uskollisimpia kätyreitä[29], ja sen jälkeen vapautettiin kaikki ne onnettomat, joiden oli täytynyt nääntyä täällä isänmaanrakkautensa tähden. Sitten oli vain muutamien silmänräpäyksien työ varustaa heidät aseilla ja järjestää heidät taistelurintamaan. Kun tämä oli tehty, vapauttajat antoivat airueitten ja torvensoittajien kuuluttaa kaikkialla kaupungissa, että Theba oli vapaa ja että kaikki thebalaiset, jotka rakastivat vapauttaan, kokoontuisivat asestettuina torille. Siellä pidettiin päivän sarastaessa kansankokous Pelopidaan ja hänen tovereittensa johdolla. Papit seppelöivät heidät ja kiittivät heitä kaupungin suojelusjumalien nimessä, ja innostunut kansa nimitti heidät johtajikseen ja sotapäälliköikseen. He käyttivät heti hyväkseen vapauden asian herättämää yleistä innostusta ja tekivät äkkirynnäkön linnaan. Uskaltamatta ryhtyä vastarintaan lakedaimonilaisten kolme käskynhaltijaa tarjoutuivat antautumaan ehdolla, että he saisivat vapaasti poistua. Ja se heille luvattiinkin. Mutta kun sparttalainen varusväki marssi ulos kaupungista, eivät thebalaiset jaksaneet hillitä katkeruuttaan oman heimonsa kavaltajia kohtaan, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen pyrkien samalla kertaa turvaan. Heidän isänmaanpetoksensa, matelunsa voittoisien sparttalaisten edessä ja kopeutensa kukistettuja maanmiehiään kohtaan oli vielä liian tuoreessa muistissa ollakseen herättämättä kostonhalua. Monet eniten vihatuista otettiin kiinni ja lyötiin kuoliaiksi.

Palattuaan Sparttaan mestattiin kaksi näistä käskynhaltijoista, jotka tällä tavoin ilman miekaniskua olivat lähteneet Theban linnasta; kolmatta rangaistiin suurilla sakoilla ja maanpaolla. Niin suurta katkeruutta herätti tämä häväistys, jonka nuo miehet olivat Spartan sotavoimille tuottaneet.

Sanoma Theban vapautuksesta levisi kuin kulovalkea kautta koko kreikkalaisen maailman. Ihailtiin tämän pienen miesjoukon rohkeutta ja kylmäverisyyttä sen ryhtyessä vaaralliseen uhkayritykseen, yksinään kumoamaan hallitusta, jota vielä edellisenä päivänä oli pidetty voittamattomana. Ja iloittiin siitä, että Spartan hirmuvalta oli menettänyt ainakin yhden tukikohtansa.

Vähän myöhemmin katkeruus sparttalaisia kohtaan yhä vain lisääntyi, kun saatiin kuulla, että he olivat aikoneet tehdä Ateenalle yhtä petollisen teon kuin kolmea vuotta aikaisemmin Theballe. Erään boiotialaisen käskynhaltijan mieleen juolahti näet tehdä maalta käsin yöllinen hyökkäys Peiraieukseen ja saada siten yhdellä iskulla haltuunsa Ateenan laivat ja varastohuoneet. Eräänä iltana hän lähti joukkoineen liikkeelle laskien olevansa Peiraieuksessa seuraavana aamuna ennen päivän koittoa. Onneksi Ateenalle hänen laskelmansa pettivät, ja aamu sarasti hänen vielä ollessaan matkalla. Silloinhan ei enää kannattanut jatkaa? Hän lähti takaisin boiotialaiseen kaupunkiinsa, kuitenkin ensin ryöstäen Ateenan ympäristöjä.

Ateenalaisten suuttumus tapahtuman johdosta oli suuri, ja mitta täyttyi, kun vastoin kaikkia odotuksia Spartan eforit vapauttivat miehen, joka oli aikonut tehdä tämän kavalan työn.

Hansikas oli heitetty. Ateenalaiset nostivat sen maasta. He solmivat ystävyysliiton thebalaisten kanssa ja varustautuivat voimaperäisesti sotaan Sparttaa vastaan sekä maalla että merellä. Merisotaa varten heidän onnistuikin hankkia itselleen uusia voimia perustaessaan v. 378 uuden attikalaisen liiton, joka oli täsmälleen sata vuotta nuorempi kuin attikalais-delolainen. Tämä uusi liitto, joka oli syntynyt suojaksi sparttalaisten väkivaltaa vastaan, oli hengeltään paljoa vapaamielisempi kuin edellinen. Ateena ei enää tavoitellut samanluontoista johtovaltaa kuin aikaisemmin. Sellainen ei olisi ollut sopusoinnussa kuninkaanrauhan eikä Ateenan silloisen aseman kanssa. Tosin Ateenalla oli liiton johto käsissään, mutta kaikkien sen jäsenten tuli olla »vapaita ja itsenäisiä.» Liittoneuvostossa, joka ratkaisi heidän yhteiset asiansa, oli jokaisella valtiolla, suurella ja pienellä, yksi ääni, kun Ateena sitävastoin ei ollut ollenkaan edustettuna tässä kokouksessa. Tässä liitossa ei myöskään ollut vakituisia vuosimaksuja, vaan liittoneuvosto määräsi ne joka kerralla erikseen.

Sekä Ateenan että Theban asukkaita elähdytti ajatus murtaa sparttalaisten valta-asema Kreikassa. Ateenalaisten hankkiessa itselleen auttajia merisotaa varten, thebalaiset järjestivät maajoukkonsa entistä sotakelpoisemmaksi. Osasto, johon kuului 300 hopliittaa, kaupungin ylhäisimmistä perheistä valittuja nuorukaisia, jotka olivat kunnostautuneet miehuudellaan ja voimallaan, oli armeijan ydin, n.s. pyhä joukko. Se oli järjestetty siten, että vierekkäin seisoi aina kaksi nuorukaista, jotka olivat ystäviä elämässä ja kuolemassa ja olivat vannoneet voittavansa tai kuolevansa yhdessä. Thebalaiset olivat täten käyttäneet hyväkseen kreikkalaisten romanttista nuorukaisystävyyttä, samaa tunnetta, joka liitti yhteen Akhilleuksen ja Patrokloksen, Daavidin ja Jonatanin. Se sitoi tämän valiojoukon jäsenet niin lujasti toisiinsa, että maallinen mahti ei voinut murtaa heidän rivejään. Hyökkäyksissä tämä osasto oli vastustamaton. — Mutta ei siinä kyllin, että valiojoukko oli erinomaisen huolellisesti harjoitettu —, myöskin Theban armeijan jo ennestään oivallinen pääaines sai vielä perusteellisemman koulutuksen kuin aikaisemmin. Mutta thebalaisten taistelukelpoisuudelle merkitsi verrattoman paljon enemmän se, että he samoihin aikoihin saivat mainion sotapäällikön ja johtajan. Epaminondaan nimi aloittaa nyt uuden luvun Kreikan historiassa. Hän kuului erääseen Theban ylhäisimpiä perheitä kuten Pelopidas, johon häntä yhdisti läheinen ystävyysside, joka oli koeteltu ja vahvistettu eräässä taistelussa, jolloin he ottelivat rinnakkain ja Epaminondas oman henkensä uhalla pelasti vaarallisesti haavoittuneen aseveljensä.

Kirjalliset harrastukset ja kaunotaiteet eivät yleensä olleet thebalaisten vahvoja puolia, mutta Epaminondas oli loistava poikkeus. Hän oli erittäin soitannollinen ja osoitti jo nuoruudestaan lähtien ilmeistä mieltymystä opiskeluun ja yleensä älyllisiin harrastuksiin. Hän käytti halukkaasti hyväkseen jokaista tilaisuutta keskusteluihin filosofien ja puhujain kanssa ja vapautui täten suureksi osaksi taikauskosta, joka teki niin monen muun sen ajan sotapäällikön merkkien ja enteitten orjaksi. Hän keräsikin itselleen kunnioitettavan tietovaraston eri aineissa, mutta ei milloinkaan loistanut niillä tarpeettomasti. Muuan erittäin arvostelukykyinen ateenalainen on hänestä sanonut, että hän ei »ikinä ollut tavannut ketään, joka olisi samalla kertaa taitanut niin paljon ja puhunut niin vähän».

Mutta hänen harvapuheisuutensa syynä ei suinkaan ollut vaikeus lausua ajatuksiaan. Päinvastoin Epaminondas oli niin etevä kaunopuhuja, että hän tarvittaessa kykeni voittamaan jopa Ateenan parhaatkin puhujat. Mutta hän oli koko olemukseltaan vaatimaton, joka on sitäkin miellyttävämpi ominaisuus, kun hänen maanmiehensä päinvastoin olivat tunnettuja tympäisevästä kerskailustaan ja itsetietoisuudestaan. Edelleen Epaminondaan ei ikinä voitu sanoa tavoittelevan kansansuosiota eikä rikkautta. Rahat olivat hänelle aivan yhdentekeviä, ja hän pysyi köyhänä elämänsä loppuun saakka. Hän ei jättänyt jälkeensä edes sen vertaa, että se olisi riittänyt hautauskustannuksiin. Ja tämä mies torjui kaikki sellaiset lahjomisyritykset, joihin niin monet muissa suhteissa Kreikan etevimmät valtiomiehet lankesivat, vieläpä ystäviensä tarjoamat lahjatkin. Kun hän lisäksi oli niin suora ja totuutta rakastava, että ei leikilläkään valehdellut, ja itse jalomielisyys voitettuja vastustajia kohtaan, niin on miltei mahdotonta löytää tästä valoisasta kuvasta ainoatakaan tummaa tahraa. Eivät edes hänen vihollisensa olisi siihen kyenneet.

Mutta silti ei tarvitse luulla, että hän oli ikävä ihminen, kuten hyveen perikuvat useinkin ovat. Epaminondas ei saavuttanut ainoastaan lähimmäistensä kunnioitusta, vaan myöskin heidän kiintymyksensä, ja hänen huumorin lahjaansa todistaa esimerkiksi kertomus siitä, miten hän kerran lähetti erään liian hyvinvoivan soturin kotiin perustellen tekoaan sillä, että kolmekaan kilpeä ei riittäisi suojelemaan hänen ruhoansa vihollisen nuolilta.

* * * * *

Thebalaisten Epaminondaan johdolla suorittaman varustelutyön tulokset osoittautuivat siinä, että he menestyksellä torjuivat sparttalaisten kaikki yritykset saada takaisin valta-asemansa Thebassa. Yhtä huonolla onnella lakedaimonilaiset yrittivät merellä mitellä voimiaan ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kanssa.

Sparttalaisten pääpyrkimyksenä oli kuitenkin kukistaa Theba, joka alkoi saada takaisin vaikutusvaltaansa muihin Boiotian kaupunkeihin. Spartta perusti tällöin toivonsa siihen kylmyyteen, joka aito kreikkalaisen hajaantumissäännön mukaisesti alkoi ilmetä Theban ja Ateenan välisessä suhteessa. Se olikin luonnonpakko tässä keskinäisen kateuden luvatussa maassa, heti kuin molempien entisten liittolaisten asiat alkoivat sujua hyvin ja ne siis eivät enää yhtä välttämättömästi tarvinneet toisiaan. Niiden tiet erkanivat yhä enemmän, ja lopulta ateenalaiset solmivat rauhan sparttalaisten kanssa kuulematta liittolaistensa mielipidettä. Thebalaiset vetäytyivät syrjään loukkaantuneina ateenalaisten menettelystä. Ja niin he olivat eristettyjä kaikesta Boiotian ulkopuolelta saatavasta avusta.

Sparttalaiset arvelivat, että nyt oli otollinen hetki suunnata surmanisku vihattuja thebalaisia kohden. Kaikkialla, vieläpä Thebassakin, luultiin, että isku olisi musertava. Mutta ne, jotka sitä ennustivat, olivat jättäneet huomioonottamatta erään tekijän: Epaminondaan.

Vuonna 371 voimakas sparttalainen sotajoukko murtautui Boiotiaan. Nyt olivat tarpeen Epaminondaan kaikki valtiomiehen- ja sotapäällikönlahjat ja Pelopidaan koko urhoollisuus ylläpitämään heidän maanmiestensä rohkeutta. Mutta mieliala ei suinkaan sittenkään ollut toivehikas, kun Theban soturit ryhtyivät ratkaisevaan taisteluun sparttalaisia vastaan Leuktran kentällä lähellä Thebaa v. 371. Pikemminkin he epätoivon vimmalla kävivät voitonvarmaa ja miesluvultaan ylivoimaista vihollista vastaan. He olivat kuitenkin lujasti päättäneet mieluummin kuolla taistelutantereella kuin elää lakedaimonilaisten sorron alaisina.

Epaminondas osasi kuitenkin paremmin kuin kukaan toinen tämän ajan sotapäällikkö korvata väkensä vähäisen miesluvun taitavalla taktiikalla. Hän hylkäsi vanhan rinnakkaistaktiikan taistella kahtena samansuuntaisena rintamana niiden koko pituudella. Sen sijaan hän ensi kerran toi sotahistoriaan taistelurintaman tietoisen ja tahallisen jaon siten, että vain toista puolta käytettiin ensimmäisessä hyökkäyksessä. Hän jakoi näet hopliittafalangin heikompaan puolustus- ja voimakkaampaan hyökkäyssivustaan, jossa sotilaat oli järjestetty jopa 50 miehen vahvuisiin riveihin.[30] Tämän sivustan tehdessä yksinään musertavia hyökkäyksiä vihollista vastaan sotapäällikkö antoi sitävastoin heikomman puolustussivustan pysyä paikoillaan. Tällä sotajoukon osalla ei siis taistelun alussa ollut muuta tehtävää kuin sitoa ne vihollisen sotavoimat, jotka olivat vastapäätä sitä. Vasta kuin hyökkäysosasto oli täyttänyt tehtävänsä murtaen vihollisen vastaavan sivustan ja saattaen sen epäjärjestykseen, oli puolustussivustan aika sekaantua leikkiin ja saartaa vihollinen.

Tämä järjestely, kuuluisa vino taistelurintama, saikin aikaan ihmeitä Leuktran luona. Kaikki kävi Epaminondaan laskelmien mukaan. Hän oli varustanut vahvimmin vasemman sivustansa, koska sparttalaisten kuningas ja sotapäälliköt sekä kaikki sparttalaiset olivat vihollisen vastaavalla oikealla sivustalla. Hän arveli näet, että kun hän oli täydellisesti voittanut tämän vihollisarmeijan parhaan osan, olisi helppo tehdä sen vasen sivusta vaarattomaksi.

Etumaisena thebalaisten vahvalla puolustussivustalla seisoi Pelopidas »pyhine joukkoineen». Rientomarssissa tämä sivusta ryntäsi vihollista vastaan. Hyökkäys oli vastustamaton, ja sparttalaisten rintama murtui täydellisesti. Sparttalaisten ylipäällikkö haavoittui kuolettavasti, ja enemmän kuin puolet hänen parhaita miehiään kaatui. Hirvittävän verilöylyn ja itsepintaisen vastarinnan jälkeen sparttalaisten oikea sivusta voitettiin täydellisesti ja karkoitettiin takaisin leiriinsä. Sotajoukkojen muiden osien kesken ei syntynytkään varsinaista kahakkaa, johon suurimpana syynä oli se, että sparttalaisten vasempana sivustana olivat liittolaiset, jotka suhtautuivat melko viileästi Spartan asiaan. He taistelivat melkein vain näön vuoksi. Ja nähdessään sparttalaisten väistyvän hekin vetäytyivät takaisin. Muutaman tunnin kuluttua koko lakedaimonilainen armeija oli kokoontunut leiriin kuolevan kuninkaan ympärille.

Spartan sotajoukkoon sen kärsimät tappiot tekivät peloittavan vaikutuksen. Mutta monet liittolaiset eivät edes yrittäneet salata, että he sydämensä pohjasta iloitsivat sortajansa tappiosta. Ja kun sparttalaiset upseerit nyt pitivät sotaneuvottelua, niin ainoastaan muutamat, hyvin harvat, sparttalaiset vaativat, että ryhdyttäisiin uuteen taisteluun. Yleinen mielipide kannatti aselepoa. Siihen thebalaiset suostuivatkin. Vieläpä he rajattomasti iloiten odottamattomasta voitostaan sallivat vihollisen rauhassa lähteä kotiin.

* * * * *

Leuktran taistelu on käännekohta sotahistoriassa. Epaminondaan luoma taktiikka oli kohottanut hänet kunniasijalle kaikkien aikojen nerokkaimpien sotapäälliköitten pariin. Tämän taktiikan rinnalla vanha pelätty Lykurgoksen sotakuri osoittautui jo vanhentuneeksi. Se ei enää yksinään kyennyt luomaan ajanmukaista armeijaa.

Vanhassa rinnakkaistaistelussa oli oteltu samalla tavoin pitkin koko linjaa. Tämä oli tosin jaettu keskustaan ja kahteen sivustaan, mutta työnjakoa näiden eri osastojen välillä ei ollut. Ollessaan parhaiten yhteensulautunut armeija tosin muodosti taktillisen »ruumiin», mutta tälle ruumiille ei vielä ollut kasvanut jäseniä. Vasta Epaminondas on alkanut kehittää ruumiista todellista elimistöä, jonka eri osilla on erilaatuiset tehtävät. Hyökkäyssivustan hopliitalla on toisenlainen tehtävä kuin hänen puolustussivustalla olevilla tovereillaan. Hänen täytyy keskittää kaikki voimansa yhteen ainoaan hetkeen, kun taas toisen sivustan sotilaitten on mikäli mahdollista säästettävä voimiaan, kunnes hyökkäys on suoritettu, aivan kuin nyrkki taistelijan toinen käsivarsi torjuu toisen iskiessä. Taistelu on muuttunut suunnitelmallisemmaksi. Sen tulos ei perustu ainoastaan voimaan ja rohkeuteen, vaan vielä enemmän älyyn ja johtavaan kylmään järkeen. Sotajoukon päällystön ei enää tarvinnut kuten ennen näyttää ainoastaan esimerkkiä urhoollisuudessa, vaan heidän oli ennen kaikkea toimittava armeijan aivoina. Sota alkaa muuttua ammatista sotataidoksi. Juuri Epaminondas on astunut ensimmäisen suuren askelen tähän suuntaan.

Vinorintamaa kehitti myöhemmin edelleen Aleksanteri Suuri, ja vielä 1700-luvulla sillä oli tärkeä merkitys Fredrik Suuren taktiikassa.

Mutta vaikka sparttalainen sotakuri oli joutunut tappiolle Leuktran taistelukentällä, se oli kuitenkin yhä edelleen voittamaton eräässä toisessa suhteessa, nimittäin taidossa kestää tuskaa miehen tavoin ja hillitä jokainen mielenliikutus. Tappion sanoma vastaanotettiin Spartassa ihailtavalla tavalla. Voidaksemme oikein arvioida sparttalaisten käytöstä tänä koetuksen hetkenä voimme verrata sitä ateenalaisten menettelyyn heidän saadessaan tiedon Aigospotamoin tappiosta noin miespolvea aikaisemmin. Aivan toisenlainen näky oli nyt tarjolla Spartassa. Ja kuitenkin onnettomuuden isku oli nyt yhtä ankara kuin silloinkin ja sattui hetkenä, jolloin kaikki olivat varmasti odottaneet voitonsanomaa. Mutta ainoatakaan valituksen ääntä ei täällä kuulunut. »Kaikki oli», Ksenophon sanoo, »kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eforit ilmoittivat ainoastaan kaatuneitten nimet näiden omaisille ja julkaisivat yleisen määräyksen, että naiset eivät saaneet voihkia ja valittaa, vaan heidän tuli kantaa surunsa vaieten.» Jo se, että tätä käskyä voitiin noudattaa, on ihailtava todistus sparttalaisesta kurista. Mutta tämän kansan sankarillinen itsehillintä meni vieläkin pitemmälle. Sitä olisi mahdoton uskoa, jollei voitaisi vedota erään sen ajan kirjailijan todistukseen. »Seuraavana aamuna», hän kertoo — edelleenkin Ksenophon —, »voitiin nähdä niiden, jotka olivat menettäneet omaisiaan taistelutantereella, käyskentelevän julkisilla paikoilla iloisin ilmein. Mutta henkiinjääneitten omaisia tuskin näkyi ainoatakaan, ja ne harvat, jotka näyttäytyivät julkisuudessa, olivat surullisen ja masentuneen näköisiä.» Niin syvälle oli sparttalaisiin juurtunut velvollisuuden käsky, että taistelukentältä ei milloinkaan saanut väistyä.

Ja kun viholliselle antautuneet soturit palasivat kotiin, he saivat niin halveksivan vastaanoton, että heidän elämänsä kävi aivan sietämättömäksi. Kukaan heidän maanmiehistään ei tahtonut seurustella heidän kanssaan tai edes lausua heille sanaakaan. Kukaan ei halunnut naida sen perheen jäsentä, johon he kuuluivat. Jos joku heistä uskalsi näyttää iloiselta, ohikulkijat antoivat hänelle heti selkäsaunan, kunnes hänen kasvonsa jälleen saivat nöyrän ilmeen, jonka arveltiin soveltuvan hänen asemassaan olevalle henkilölle. — Tämän kuultuaan ymmärtää paremmin niitä sparttalaisia isiä ja äitejä, jotka iloitsivat siitä, että heidän poikansa lepäsivät kuolleina taistelukentällä eivätkä olleet niiden joukossa, joiden täytyi kokea tappion häpeä.

Mutta luonnollisesti ei voitu loppumattomiin kohdella suurta osaa Spartan väestöstä kuin ruton saastuttamia, vaan Agesilaoksen ehdotuksesta heidät tällä kertaa vihdoin vapautettiin häpeästään, ja he saivat ihmisarvonsa takaisin. Sellainen poikkeustoimenpide oli välttämätön varsinkin siitä syystä, että Spartan porvaristo oli lukumäärältään arveluttavasti vähentynyt.

* * * * *

Mutta Leuktran taistelu ei ole ainoastaan sotahistoriallinen merkkitapaus — se on myöskin Kreikan valtiollisen historian käännekohta, sillä se merkitsee, että Kreikan hegemonia siirtyy Spartalta Epaminondaan johtamalle Theballe. Melkein koko Keski-Kreikka lukuunottamatta Ateenaa muodosti nyt yhdessä Theban kanssa thebalaisen liiton, jonka vaikutus pian ulottui Peloponnesokselle asti. Epaminondas lähti sinne sotajoukkoineen ja hävitti Lakoniaa. Silloin nousivat Messenian kauan sorretut helootit; ja Italiasta, Sisiliasta ja Afrikasta saapui laivoja täynnä messenialaisia ja muinoin kotimaastaan paenneitten messenialaisten jälkeläisiä. Nyt he kiirehtivät takaisin ottaakseen jälleen haltuunsa vanhat kotinsa ja saadakseen taas palvella isänmaansa jumalia. Tämä pitkällisen hajaannustilan lopettava kansanvaellus muistutti Israelin lasten paluuta Babylonin vankeudesta. Messenialaiset saivat takaisin vapautensa ja muodostivat oman valtion, joka oli Epaminondaan johdon alainen. Hänen avullaan perustettiin myöskin niemimaan sisäosaan arkadialainen liittovaltio.

Arkadialaiset olivat tervettä ja tyytyväistä paimen-, metsästäjä- ja maanviljelijäkansaa. Mutta valtiollisesta tämä kansa oli aina ollut heikkoa, se kun oli jakaantunut lukemattomiin pikkutasavaltoihin, joista muutamien valtiomuoto oli ikivanha, toiset taas olivat nykyaikaisemmin järjestettyjä. Tätä hajaannusta vaalivat hellästi sparttalaiset, jotka sen avulla saivat arkadialaiset pysymään heistä riippuvaisina.

Vain harvoista maista on ihmisillä ylimalkaan ollut niin nurinkurista käsitystä kuin muinaisajan Arkadiasta. Rokookoajan idyllirunoilijat tekivät siitä ihanan maan, jossa vienot länsituulet puhalsivat ja jonka asukkaat, paimenet ja paimenettaret, tuskin tekivät muuta kuin kaitsivat laumaansa istuen puun varjossa lirisevän lähteen reunalla kuiskaillen lemmensanoja tai esittivät siroja tansseja paimenhuilun säestyksellä.

Arkadia on tosin kaikkina aikoina ollut paimentolaismaa, mutta se on karua ja villiä seutua ja sangen vähän idyllimäistä. Elämä siellä vaatii työtä ja vaivaa, ja ilmasto on ankarampaa kuin useimmissa muissa osissa Kreikkaa. Kansa on myöskin sen mukaista. Todellisuudessa Arkadian paimenet ja »paimenettaret» tuskin olivat yleviä ja jaloja — päinvastoin he olivat yhtä villejä ja alkukantaisia kuin heidän vuorensakin. Heidän uskonnossaan oli barbaarisia piirteitä, ja jumalanpalveluksissa käytettiin kauan ihmisuhreja.

Myöskin Akhaian kaupungit liittyivät myöhemmin Thebaan. Kaikki osoitti, miten suuresti Spartan arvo oli alentunut.

Thebalaisten suuri menestys herätti kuitenkin kateutta ja huolestumista Ateenassa. Siihen olikin syytä, sillä vuosi vuodelta ilmeni yhä selvemmin, että Epaminondas tavoitteli koko Kreikan hegemoniaa. Ateenalaiset tajusivat vähitellen, että Spartan kukistumisen jälkeen oli aikanaan tuleva heidän oma vuoronsa.

On masentavaa huomata, että taistelussa kreikkalaisia kilpailijoita vastaan sellainenkaan mies kuin Epaminondas ei voinut olla turvautumatta Persian apuun. Kaipa häntä puolustaa se, että hän menetteli kuten kaikki toisetkin, sillä oli tullut tavaksi, että kaikki Kreikan valtiot antoivat lähettiläittensä lojua Susan hovin odotushuoneissa. Mutta ei siis edes Epaminondaan voida sanoa harjoittaneen yleishelleenistä kansallispolitiikkaa. Hänellä oli yhteisiä harrastuksia suurkuninkaan kanssa, niin kauan kuin oli tarpeellista heikontaa Ateenan merivoimaa, joka oli aina ollut persialaisten ja etenkin foinikialaisten silmätikkuna.

On myöskin muistettava, että thebalaiset eivät milloinkaan olleet varsinaisesti vihanneet persialaisia, vaan aina pitäneet Ateenaa tai Sparttaa luonnollisina vihollisinaan. Suuri kansallistaistelu persialaisia vastaan, jota ateenalaisten ja sparttalaisten silmissä ympäröi voiton sädekehä, oli thebalaisille masentava ja häpeällinen muisto. Miten olisikaan tästä kansasta voinut tulla Kreikan yhteys- ja kansallisuusaatteen esitaistelija? Kenties kuitenkin Epaminondaasta, joka oli niin äärettömän paljon korkeammalla asteella kuin maanmiehensä, olisi voinut ajanmittaan kehittyä sellainen. Kenties hän toivoi, että saatuaan kerran koko Kreikan voimat kootuiksi omiinsa ja Theban käsiin, hän voisi jälleen vapauttaa helleenit persialaisten ylivallasta. Emme tiedä, oliko hänellä tällaisia aikomuksia, mutta saanemme ainakin toivoa sitä.

Hänen uransa katkesi kuitenkin äkkiä, ennenkuin hän oli ehtinyt toteuttaa suuret suunnitelmansa. Eräällä Peloponnesokselle tehdyllä retkellä vuonna 362 hän yritti eräänä yönä tehdä äkkirynnäkön Sparttaan[31], juuri kun kaikki sen asekuntoiset miehet olivat Agesilaoksen johdolla lähteneet kaupungista kohdatakseen thebalaiset avoimella kentällä. Mutta vanha, jo kahdeksankymmenvuotias kuningas ehkäisi hänen aikeensa ja ennätti kotiin Sparttaan ennen vihollista, niin että thebalaisten hyökkäys torjuttiin jo alussaan.[32] Kun Epaminondas huomasi, että hänen aikomuksensa yllättää kaupunki raukesi tyhjiin, hän ei uskaltanut ryhtyä hyökkäykseen, vaan päätti sen sijaan tehdä samanlaisen yrityksen Arkadiassa olevan Mantíneian viholliskaupungin valtaamiseksi. Mutta vaikka hän lähti liikkeelle pikamarssissa, kaupunki ehti kuitenkin saada avukseen ateenalaista ratsuväkeä. Mutta Mantineian ulkopuolella syntyi ratsuväenkahakka, josta lopulta sukeutui varsinainen taistelu, kun myöskin Spartan armeija oli saapunut sotanäyttämölle. Ennen ratkaisua Epaminondas kuitenkin sai yliotteen, kun hänen valeliikehtimisellä onnistui uskotella vihollisille, ettei hän tällä kertaa aikonut ryhtyä taisteluun. Senvuoksi vihollisrintaman rivit särkyivät lakedaimonilaisten hajaantuessa kentälle. Vieläpä monet ratsumiehet riisuivat rintahaarniskansakin ja ottivat satulat pois hevosensa selästä.

Taistelun alkaessa thebalaisten mieliala oli aivan toisenlainen kuin ennen Leuktran tulikastetta yhdeksän vuotta aikaisemmin. Nyt he paloivat taistelun halusta ja olivat kiilloittaneet kilpensä ja miekkansa, niin että ne välkkyivät kuin paraatissa. Arkadian hurjat paimenetkin, joiden ainoana aseena oli sotanuija, olivat ylen onnellisia saadessaan jakaa taistelun vaarat liittolaistensa kanssa, ja liikuttavan ihastuksen valtaamina he maalasivat yksinkertaisiin nelikulmaisiin puukilpiinsä Theban tunnusmerkin, Herkuleen nuijan.

Epaminondas käytti Mantineian luona pääasiallisesti samaa taktiikkaa, joka yhdeksän vuotta aikaisemmin oli tuottanut thebalaisille voiton Leuktran taistelussa. Itse hän oli hopliittain valiojoukon kera hyökkäävän sivustan etupäässä. Thebalaisten rynnäkkö oli sitäkin tuhoisampi, kun viholliset eivät olleet vielä ehtineet järjestyä taistelurintamaan, kun jo Epaminondaan miehet rientomarssissa hyökkäsivät heitä vastaan. Kentän kaikille tahoille hajaantuneet lakedaimonilaiset hopliitat syöksyivät paikoilleen, ratsastajat koettivat hermostuneella kiireellä satuloida hevosensa ja pukeutua haarniskaan, ja upseerit ponnistivat kaiken voimansa palauttaakseen taistelujärjestyksen. Mutta ennenkuin sparttalaiset olivat ehtineet asettua paikoilleen, Epaminondas oli jo murtanut heidän rivinsä, ja murhaavan ottelun jälkeen ajettiin lakedaimonilaisten ahdistettu sivusta pakoon. Pian koko vihollisen rintama oli pakokauhun vallassa.

Mutta nyt thebalaisia kohtasi kauhea onnettomuus, pahin mitä heille voi sattua. Pakenevaa vihollista takaa ajettaessa Epaminondas, thebalaisten kaikki kaikessa, sai kuolettavan keihäänpiston rintaansa. Tavoilleen uskollisena hän oli aina taistelun alusta saakka ensimmäisenä uhmaillut vaaraa; ja erikoisesti juuri tänään hän näyttää enemmän kuin konsanaan olleen joukkonsa etupäässä innostaakseen väkeään ja ollakseen aina saapuvilla, kun oli tarpeellista puuttua asioiden kulkuun. Omin käsin hän oli myös kaatanut sparttalaisten ylipäällikön ja useita muita vihollisia. Sparttalaiset olivat suorastaan pommittaneet häntä heittokeihäillään. Mutta osan näistä hän oli väistänyt, toisia taas torjunut kilvellään ja singonnut takaisin vihollista vastaan. Lopulta murhaava ase kuitenkin osui häneen. Keihäs katkesi, ja sen kärki jäi hänen rintaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sankari vaipui tajuttomana toveriensa käsivarsille.