language: Finnish

KANSOJEN HISTORIA 3

Vanha aika III

Kreikkalaiset vuodesta 404 e.Kr.
Roomalaiset vuoteen 133 e.Kr.

Kirj.

CARL GRIMBERG

Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

   Esipuhe.
Tieteen ensimmäinen suuruudenaika.
   Sofistat.
   Antiikin jaloin ja viisain ihmisystävä.
   Sokrateslaiset koulukunnat.
   Platon.
   Aristoteles.
   »Lääkitsemistaidon isä».
Vanha attikalainen huvinäytelmä.
   Aristophanes.
Kreikan valtiollinen rappio.
   Helleenit Persian herruuden alaisina.
   Sisilian olot ateenalaisten Syrakusan luona kärsimän tappion jälkeen.
Makedonian johtovalta.
   Makedonian kuningas Philippos.
   Aleksanteri Suuri.
   Maailmanvaltakunta hajoaa.
Hellenistinen aika.
   Maailman taloudellisen kehityksen uusi vaihe.
   Hellenistinen kulttuuri…………………………… 268
   Hellenististen valtakuntain häviö.
   Lännen helleenit ja barbaarit.
Italia ennen roomalaisia.
   Etruskit.
Rooman taruaika.
   Romulus ja Remus.
   Rooman kuningastarut.
   Brutus.
   Horatius Cocles ja Mucius Scaevola.
   Patriisien ja plebeijien välinen taistelu.
   Cincinnatus.
   Gallialaiset hävittävät Rooman.
   Aito talonpoikaiskansaa.
   Rooman historiaa tarun ja tieteen valossa.
Rooman sankari- ja suuruusaika.
   Roomalaiset pääsevät koko niemimaan herroiksi.
   Roomasta tulee suurvalta.
   Roomalaiset pääsevät itäisenkin Välimerenmaailman valtiaiksi.
   Scipio ja Cato.
   Hannibalin viimeiset vaiheet.
   Kolmas puunilaissota.
   Numantia — toinen Karthago.

ESIPUHE.

Kreikkalaisten historian kuvauksessa professori Ernst Nachmanson on edelleenkin hyväntahtoisesti auttanut minua tarkastajana ja neuvonantajana. Kiitollisuudenvelkani hänelle on kasvanut suhteellisesti nopeammin kuin hänen tarkastamansa sivumäärä. Erikoisesti hänen asiantunteva opastuksensa hellenististä aikaa koskevan runsaan kirjallisuuden suhteen on ollut minulle verrattomaksi hyödyksi.

Rooman historiassa minulla on ollut yhtä suuri etu kuin ilokin saada turvautua lehtori Harald Hagendahlin apuun. Osaston »Tieteen ensimmäinen suuruudenaika» Aristoteleeseen asti on suosiollisesti tarkastanut myöskin fil. tri Alf Ahlberg. Kaikille näille avustajille sydämellinen kiitos!

Djurholm marraskuussa 1928.

Carl Grimberg.

TIETEEN ENSIMMÄINEN SUURUUDENAIKA

SOFISTAT.

»Tänä yönä — tai oikeammin varhaisena aamuhetkenä — tuli Hippokrātēs,
Apollódōroksen poika, ja kolkutti sangen kovasti kepillään ulko-oveani.
Hänelle avattiin ovi; hän ryntäsi heti sisään ja huusi kovaäänisesti:
Sokrates, oletko hereillä vai nukutko?'»

Filosofi Sokrates kertoo itse tämän tapauksen.

Hän jatkaa: »'Hyvä', minä sanoin. 'Mutta mistä on kysymys? Miksi tulet tänne näin varhain?'

Prōtāgōras on saapunut', hän vastasi.»

* * * * *

Kuka tämä Protagoras sitten oli? Hän oli aikansa suurin sofista.

Nykyaikaisessa kielenkäytössä »sofista» merkitsee samaa kuin sanojen vääristelyä: henkilö, joka viisasteluilla ja sanansutkauksilla voi muuttaa mustan valkoiseksi ja yhtä helposti ja sujuvasti voi todistaa saman väitteen vääräksi tai oikeaksi.

Jos sofista sattui näkemään jonkun kurittavan koiraansa, niin hän saattoi — käyttääksemme antiikin aikaista esimerkkiä — miehen hämmästykseksi todistaa hänen lyövän omaa isäänsä: »Koirahan on sinun, ja isä se myöskin on — nimittäin pentujensa. Siispä koira on sinun isäsi.»

Ensimmäiset tunnetut sofistat eivät kuitenkaan olleet sellaisia sanojen vääntelijöitä. »Sofista» samoinkuin »tyranni» ovat sanoja, jotka aikojen kuluessa ovat saaneet huonomman kaiun, kuin niillä alkujaan oli. Oikeastaan sofista merkitsee »viisasta ja taitavaa miestä», ja Protagoras oli sellainen. Perikleen päivinä, kansanvallan kulta-aikana, Ateenassa ja muissa Kreikan kaupungeissa esiintyi kokonainen sarja samanlaisia viisaudenopettajia, jotka käyttivät itsestään sofistan nimeä. Tätä he tietenkään eivät olisi tehneet, ellei se olisi ollut kunnianimi.

Sofistoilla, viisailla ja taitavilla miehillä, on ollut suuri sivistyksellinen merkitys. He ovat tuoneet aikansa tieteen tulokset yhteisen kansan ulottuville: he olivat yleistajuistieteellisiä luennoitsijoita ja opettajia, »puoleksi professoreja, puoleksi sanomalehtimiehiä», kuten Gomperz sanoo. Heidän aloittamansa uusi aika on valistusaikaa ja henkisesti sukua 1700-luvun suurelle samannimiselle sivistysvirtaukselle.[1]

Äsken kuvatusta kohtauksesta, jossa nuori Hippokrātēs yllättää vielä makuulla olevan Sokrateen saattaen hänet suunniltaan ihastuksesta Protagoraan kaupunkiin saapumisen johdosta, saamme voimakkaan vaikutelman siitä, millainen yhteiskunnallinen voima sofistoilla mahtoikaan olla, — Plātōn, Sokrateen suuri oppilas, antaa eräässä kuuluisista »dialogeistaan» mestarinsa kertoa tapauksen. Hippokrates palaa innosta päästä osalliseksi mainehikkaan kansanvalistajan viisaudesta, ja Sokrateen täytyy luvata esittää hänet suurelle julistajalle. Mutta nuorukaisen täytyy koettaa malttaa mielensä, kunnes aamu sarastaa.

Heti päivän valjetessa he lähtevät taloon, johon Protagoras on majoittunut — erään rikkaan ateenalaisen vieraaksi. Heidän saapuessaan sinne koko talo on jo jalkeilla. Eteishallissa suuri sofista kävelee edestakaisin syventyneenä keskusteluun isäntänsä, Perikleen kahden pojan ja kolmen muun ylhäisen miehen kanssa. »Heidän takanaan», Sokrates sanoo, »kulki koko joukko ihmisiä, ilmeisesti suurimmaksi osaksi muukalaisia, kuunnellen keskustelua. Protagoras vetää heitä mukaansa eri kaupungeista, joissa hän vierailee — hän lumoaa heidät äänellään kuin uusi Orpheus. Seurassa oli myöskin muutamia ateenalaisia. Joukon katseleminen tuotti minulle todellista huvia: miten äärimmäisen tarkasti kukin varoikaan joutumasta koskaan Protagoraan eteen tai hänen tielleen. Joka kerta, kun hän vierustovereineen kääntyi, toiset jakaantuivat niin sirosti ja täsmällisesti molemmille tahoille, tekivät käännöksen ja asettuivat aina hänen taakseen erinomaisessa järjestyksessä.» Ja verrattomalla ironialla Sokrates kertoo, miten kuulijat heti suuren miehen avatessa suunsa odotuksen jännityksestä kiinnittivät katseensa hänen huuliinsa ja miten hänen lopetettuaan kauan pidätetyt jyrisevät suosionosoitukset puhkesivat ilmoille. — Talon sisäosissa oli muita sofistoja majaillen eri huoneissa, kukin ihailijapiirinsä ympäröimänä.

Sofistojen tiede oli aivan toista kuin ne elämänarvoitukset, joita maailmalle vieraat luonnonfilosofit olivat pohtineet — sofistojen pyrkimyksenä sen sijaan oli tarjota ihmisille sellaista filosofiaa ja tietoa, josta oli hyötyä elämää varten.

Hyötynäkökohta oli siis vallitsevana heidän toiminnassaan. Siinä piili sekä tämän sivistysliikkeen voima että sen häviön siemen.

Kreikkalaiset pitivät käytännöllisenä tieteenä ennen kaikkea puhetaitoa, retoriikkaa. Olivathan he kansaa, joka on kaikkina aikoina mielellään pitänyt ja kuunnellut puheita. Temmatakseen mukaansa etelämaalaisen kansanjoukon puhuja tarvitsee vain kauniisti helkähteleviä korulauseita. Niitä vastaan etelän lapset ovat avuttomia. He humaltuvat kuin oopiumista, eikä kukaan kysy tosiseikkoja. Ken osaa hyvin valita sanansa, voi täällä ohjata ihmisten sydämiä niinkuin vesiojia. Ateenassa ja muissa kansanvaltaisissa yhteiskunnissa hänelle tarjoutui kansankokouksessa loistavat mahdollisuudet. Ja jos hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, niin taitava asianajo oli paras keino, jolla hän saattoi johtaa tuomareina olevat yksinkertaiset kansanmiehet, mihin itse halusi. Henkilö, joka ei kyennyt asestautumaan kaunopuheisuuden taitokeinoilla, oli yhtä pahassa pulassa, kuin jos hän olisi heittäytynyt ilman miekkaa ja kilpeä taistelukentän tuoksinaan.

Tällaisissa oloissa itsekukin oivalsi, että »tieto on valtaa», ja varsinkin, että kaunopuheisuuden taito oli mahtava yhteiskunnallinen voima. Eräässä Platonin dialogissa muuan sofista julistaakin, että retoriikka tuottaa ihmiselle vallan hallita muita ja tehdä heidät orjikseen. »Liikemies, joka kerää rahoja, ei kokoa niitä itselleen», sofista sanoo, »vaan toiselle — juuri sinulle, jolla on sana vallassasi ja voit vakuuttaa kansanjoukkoja. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansan edessä voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka muu ammattimies tahansa. Sen laatuinen, niin valtava on tämän taidon voima.»

Protagoras kerskaili myöskin voivansa puhetaidollaan »tehdä heikomman syyn voimakkaammaksi». Sattuvammalla tavalla ei voi ilmaista uskoa retoriikan kaikkivaltaan. Saattaa ymmärtää, miten sofistat johtuivat pitämään puhetaitoa kykynä, joka tuotti »kansalaiskelpoisuuden». He pitivät retoriikkaa kaikkia muita taitoja tärkeämpänä ja kaikkien tieteitten mestarina. Mikään tieteellinen lauselma, mikään vakaumus ei ole niin luja, että se voisi vastustaa kaunopuheisuuden taikavoimaa, sillä kuten Protagoras sangen oikein sanoi, »jokaisesta asiasta on olemassa kaksi toisilleen vastakkaista mielipidettä.»

Koko tämä ajatustapa perustuu siihen käsitykseen, että ei ole mitään ehdotonta totuutta, vaan ainoastaan »mielipiteitä» ja »arveluita».

Kuitenkin jo sofistat tiesivät kaikesta kaunopuheisuuden taidon ylistämisestään huolimatta, että se vaikuttaa voimakkaammin, jos se on yhtynyt vakavaan tietoon. Vanhemmat, kunnianarvoisat sofistat koettivatkin itse perehtyä erikoistieteisiin voidakseen sitten vuorostaan välittää näitä tietoja oppilailleen, pyrkien täten kehittämään heistä kunnon kansalaisia.

Ennen kaikkea heidän kieliopintonsa osoittavat, miten vakavasti he tällöin suhtautuivat tehtäväänsä. Juuri sofistat tutkivat ensimmäisinä tätä tiedettä luodakseen virheettömän kielen, joka olisi käyttökelpoinen heidän toimiessaan puhujina. Samasta syystä sofistat harrastivat innokkaasti muitakin tieteitä. Sillä ne, jotka ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta, arvelivat, että sen, joka haluaa puhua vakuuttavasti ammattikysymyksistä, tulee olla perin pohjin tutustunut käsittelemäänsä aineeseen.

Aikana, jolloin erikoistuminen ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle kuin nykyjään, tarvittiin tällaisia monipuolisia miehiä tyydyttämään yhä kasvavaa sivistysjanoa. Heidän oli sen vuoksi turhaa ryhtyä sellaisiin mielettömiin liioitteluihin kuin sofista Hippias, joka asettui torille rahanvaihtajien pöydän ääreen ja kerskaili tiedoillaan kaikkien mahdollisten tieteitten alalla. Edelleen hän kehui olevansa erikoisen etevä muistamistaidossa, mnemotekniikassa, eikä unohtanut kertoa hämmästyneille kuulijoilleen, miten hän kerran Olympiaan tullessaan oli omin käsin valmistanut kaiken, mitä hänellä oli yllään aina sormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, öljypullosta ja kylpysuasta kenkiin ja viittaan saakka. Vyönsäkin hän oli itse kutonut. Eikä siinä kyllin: matkatavaroittensa joukossa hänellä oli myöskin ollut kertovia runoja, murhenäytelmiä ynnä muuta runoutta sekä joukoittain erilaatuisia suorasanaisia kirjoitelmia.

Sellainen tuhattaituri ei tosin vaikuta oikein luottamustaherättävältä, ja pätevämmät sofistat, kuten Protagoras, rajoittautuivatkin kohtuullisemmalle liikkuma-alalle.

Ajan mittaan sofistinen liike muuttui yhä pintapuolisemmaksi. Todellinen perehtyminen asioihin tuli tuskin enää kysymykseen, vaan pikemminkin taito verhoutua näennäiseen asiantuntemukseen. Retorisista taitokeinoista tuli A ja O huolimatta siitä, oliko kaunopuheisuuden näytteiden sisällöllä mitään arvoa. Sofistiikka muuttui asianajotempuiksi ja sanojen vääntelemiseksi. »Onko sairaus hyvä vai paha?» sofistat kysyivät. Ja saatuaan odottamansa vastauksen, että se oli paha, he vastasivat voitonriemuisina: »Se ei ole paha lääkärille!» — »Entä kuolema, onko se paha?» — »Ei hautapaikkojen myyjälle.» He esittivät rikkiviisaita kysymyksiä kuten tämä: »Valehteleeko silloin, kun ei puhu totta, mutta sanoo valehtelevansa?»

Tämän luokan sofistat huvittelivat myös keksimällä mahdottomia todistuksia; he harjoittivat näitä temppuja kuten jonkinlaista silmänkääntämistä. He todistivat esimerkiksi, että yksityisistä hiekkajyväsistä ei voi koskaan saada aikaan hiekkakasaa. »Eihän yksi hiekkajyvänen muodosta mitään kasaa», he sanoivat. »Jos lisätään yksi jyvä, ei siitäkään tule mitään hiekkakasaa, sillä kaksi hiekkajyvää ei ole hiekkakasa. Yhtä vähän syntyy hiekkakasaa, jos lisätään vieläkin yksi jyvä j.n.e. Siispä ei voida lisäämällä yksi uusi hiekkajyvä kerrallaan saada aikaan hiekkakasaa.»

Samalla tavalla he huvittelivat todistamalla, että on mahdotonta tulla kaljupäiseksi. Pää ei tule kaljuksi, jos menettää yhden hiuksen; ei myöskään, jos menettää kaksi, kolme, neljä j.n.e. Yhden hiuksen vähennys ei siis ole mitään.

Tällaiset todistukset ovat sukua elealaisen Zenonin hirssinjyvä-esimerkille. Hiekkakasasta puhuttaessa kieli itse tekee ajatukselle kepposen. Tapaus edustaa runsaslukuisia esimerkkejä »kielen vallasta ajatukseen.»[2] Hiekkajyvän ja hiekkakasan välillä on itse asiassa vain aste-ero; mutta siitä seikasta, että niillä on erilaatuiset nimet, johdumme pitämään itse käsitteitäkin erilaatuisina. Jos on ilmaistava, mitä käsitteeseen »kasa» sisältyy, tullaan siihen tulokseen, että sillä tarkoitetaan niin lukuisaa yksityisten esineitten kokoelmaa, ettei niitä enää voi laskea ensi näkemältä. Siinä kulkee yksityisten esineitten ja kokonaisen kasan raja. Eri henkilöillä tämä raja kuitenkin osoittautuu olevan erilainen. Se vaihtelee riippuen käsityskyvyn nopeudesta ja henkilön tottumuksesta lukukäsitteiden käyttöön.[3]

Toinen esimerkki sofistojen taidosta todistaa mahdottomuuksia on seuraava: »Sen, mitä olen omistanut, mutta jota minulla ei enää ole, sen olen menettänyt. Minulla oli viisi drakmaa[4], mutta en enää omista viittä drakmaa — olen nimittäin tehnyt ostoksia kahdella drakmalla. Koska minulla siis ei enää ole viittä drakmaa, jotka kerran omistin (vaan ainoastaan kolme), niin olen», sofistat sanoivat, »menettänyt viisi drakmaa.» Sillä sovimmehan alussa, että sen, minkä on omistanut ja jota ei enää omista, sen on tietenkin menettänyt.

Sofistat käänsivät myöskin lauseen nurin ja sanoivat: »Mitä ei ole menettänyt, sen omistaa.» Niinpä he kysyivät: »Oletko kadottanut sarvesi?» — »En.» — »Siispä sinulla on sarvet.»

»Oletko lakannut lyömästä isääsi?» he myöskin kysyivät. Jos vastasi myöntävästi, niin sittenhän oli tunnustanut aikaisemmin tavallisesti lyöneensä omaa isäänsä. Jos vastasi kieltävästi, niin sofistat käyttivät kieltoakin julistaakseen siveellisesti langettavan tuomion: »Vai niin, sinä et siis olekaan lopettanut, vaan yhä edelleen jatkat häpeällistä menettelyäsi. Sillä sen, jolta kysyttiin, piti vastata vain kyllä tai ei, eikä hän saanut lisätä: »Koska en milloinkaan ole alkanut lyödä isääni, en myöskään ole voinut lakata sitä tekemästä.»

Tällaisilla väittelytaidon mestarinäytteillä on kuitenkin ollut oma arvonsa. Ne ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että on kysymyksiä, joihin ei voi vastata yksinomaan myöntävästi tai kieltävästi saamatta tahtomattaan aikaan harhaanjohtavaa vaikutusta.

Vähempiarvoisia esimerkkejä loogillisista silmänkääntötempuista ovat tämäntapaiset: »Onhan nylkeminen ja paloitteleminen teurastajalle sopivaa, eikö totta?» — »Sehän on selvää», vastaa toinen ja luulee myöntäneensä todeksi sen itsestään selvän väitteen, että teurastajan sopii paloitella ja nylkeä lihaa. Mutta kavala sofista huudahtaa voitonriemuisena: »Vai arvelet sinä tosiaankin, että menetellään sopivasti, jos teurastaja paloitellaan ja nyljetään!»

Samalla tavoin on kielellistä kaksimielisyyttä seuraavassa ajatusjuoksussa: »Onko mahdollista vaikenevan olla keskustelussa?» — »Ei», toinen vastaa kysymykseen ajatellen: vaieta ja olla mukana keskustelussa. »Sepä vasta merkillistä», sofista tokaisee. »Eikö sitten voi keskustella leivistä ja puista — nehän ovat molemmat vaikenevia.»

* * * * *

Jo ennenkuin tämä sivistysliike, jollainen sofistiikka epäilemättä alussa oli, ehti joutua kaltevalle pinnalle, esiintyi sen vastustajana muuan Kreikan ja koko maailmanhistorian syvimpiä ja jaloimpia henkiä, ajattelija, jonka terävä katse jo alusta alkaen oli huomannut sofistojen enemmän tai vähemmän halpamaisten hyötynäkökohtien turmiollisuuden.

Kirjallisuutta:

Efraim Liljequist, Antik och modern sofistik.

ANTIIKIN JALOIN JA VIISAIN IHMISYSTÄVÄ.

Ateenassa ratkaistiin 23 vuosisataa sitten valtiollinen oikeusjuttu, joka vieläkin mainitaan maailmanhistorian tärkeimpien tapausten joukossa. Muuan nöyrä ja vaatimaton vanha mies, joka ei milloinkaan ollut kohonnut korkeaan yhteiskunnalliseen tai valtiolliseen asemaan, joka ainoastaan sotapalvelustaan suorittaessaan siirtyi pois siitä pienestä maailman kolkasta, missä hän oli syntynyt — tämä mies tuomittiin silloin tyhjentämään myrkkymalja. Hän ei ollut pitänyt suurta melua itsestään eikä eläessään ollut kirjoittanut riviäkään. Mitäpä tämän miehen kohtalo meitä liikuttaa? Minkä vuoksi on siitä lähtien kaikkina aikoina puhuttu enemmän hänestä kuin kenestäkään toisesta muinaisajan ihmisestä? Sen vuoksi, että hänen elämäntyöhönsä sisältyy jaloin ja korkein, mitä helleeninen henki on luonut. Hän sytytti kipinän, joka vielä valaisee maailmaa. Hänen nimensä oli Sōkrātēs.

Ateenassa ei ollut Perikleen aikana ketään, joka ei olisi tuntenut kuluneeseen viittaan puettua miestä, joka varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan aina kuljeskeli avojaloin kaduilla ja toreilla, kylpylöissä ja voimisteluhalleissa lyöttäytyen keskusteluun kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Kun hän ensinnä ryhtyi puheisiin jonkun kanssa, tuntui siltä, kuin hän olisi vain halunnut rupatella joutohetkensä huviksi. Puhelihan hän mitä jokapäiväisimmistä asioista: ilmoista ja tuulista, vuodentulosta ja torihinnoista. Mutta hänestä erotessaan tunsi, että tuolla miehellä oli jotakin sanottavaa juuri puhuttelemallensa. Oli ihmeellistä, miten paljon ajattelemisen aihetta hän saattoikaan antaa, tuo omituinen, ruma filosofi, jolla oli hyvät ja viisaat silmät. Nyt näki itsekukin selvemmin kuin konsanaan, millainen raukka sitä sentään oli. Mutta tästä lähtien pitikin pyrkiä paremmaksi ihmiseksi! Sokrates oli ottanut elämänsä tunnuslauseeksi delphoilaisen mietelmän: »Tunne itsesi!» Hän harjoitteli joka päivä itsensä tuntemista ja koetti opettaa tätä vaikeata taitoa muillekin, jotta he sitten voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi.

Juuri siihen Sokrates pyrki keskusteluissaan. Hän halusi osoittaa ihmisille, että jokaisella on tässä maailmassa tehtävänsä täytettävänä ja että korkein kaikista tehtävistä on pyrkimys totuuteen, vanhurskauteen ja hyvyyteen. Hän tahtoi opettaa heitä kuuntelemaan ääntä sisimmässään, »daimonionia», joka varoittaa meitä, kun olemme aikeissa tehdä jotakin pahaa. Se, joka on tottunut seuraamaan tämän äänen johtoa, tekee aina oikein; hänestä tulee hyvä ihminen. Juuri tätä Sokrates tarkoitti kuuluisilla sanoillaan: »Se joka tietää, mikä on oikein, tekee myöskin oikein. Sillä se, joka tietää, mikä on oikein, on juuri ihminen, joka on niin tottunut antamaan omantuntonsa äänen puhua, että hänen täytyy noudattaa sen kehoitusta.»

Sokrateen elämä ja oppi olivat sulautuneet sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Tämä viisas mies ja ajattelija ei ollut suinkaan kärtyinen erakko, vaan päinvastoin tosi ihmisystävä kaikissa tilanteissa. Hän itki itkevien kanssa ja iloitsi iloitsevien kanssa. Hän ei koskaan pilannut juhlapitoja, joihin hänet oli kutsuttu, vaan antoi aina juhlariemun keskelläkin ihmisille jotakin mieltäylentävää ajattelemista.

Vaeltaessaan kaduilla ja turuilla Sokrateen päämääränä oli, kuten hän itse sanoi, »ihmisten pyydystäminen». Miten tämä tapahtui, osoittaa kertomus siitä, miten kelpo nuorukainen Ksenophōn joutui hänen oppilaakseen. Sokrates tapaa hänet eräänä päivänä kapealla kadulla. Hän pitää sauvaansa nuorukaisen edessä, niin että tämän on pakko pysähtyä, ja kysyy häneltä: »Sanokaa minulle, mistä ostetaan maitoa?» — »Torilta», Ksenophon vastaa. — »Entä öljyä?» — »Myöskin torilta.» — »Mutta minne on mentävä tullakseen viisaaksi ja hyväksi?» — Siihen nuorukainen ei osaa vastata. »Seuraa minua!» sanoo viisas mies. »Minäpä sanon sen sinulle.» Ja pian nämä kaksi olivat parhaita ystäviä. Sokrateen johdolla Ksenophonista kehittyi taitava upseeri ja etevä kirjailija.

* * * * *

Sokrates oli syntynyt v. 469 e.Kr. Hänen isänsä oli kuvanveistäjä, ja itsekin hän jonkin aikaa harjoitti samaa ammattia. Mutta pian hän jätti sen antautuakseen vaativampaan tehtävään: kehittämään eläviä ihmisiä korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteen. Pienen maatalon tuotteista hän sai niukan elatuksen itselleen sekä ylläpidon vaimolleen ja lapsilleen.[5] Hänen omat elämäntarpeensa olivat mahdollisimman vähäiset. Ksenophon antaa eräässä kirjoituksessaan sofistan sanoa Sokrateelle: »Elämäntapasi on sellainen, ettei yksikään orja kestäisi oloa isäntänsä luona, jos hänen pitäisi elää niin niukasti. Minun täytyy sanoa, että sinä annat köyhyyden opetusta.»

Sokrates kysyy silloin: »Luuletko, että herkulliset ruokalajisi maistuvat sinusta paremmilta, kuin minun ruokani maistuu minusta? Tuntuu, kuin eläisit siinä harhaluulossa, että onni on samaa kuin ylellinen ja kallis elämäntapa. Minä sitävastoin luulen, että olla mitään tarvitsematta on elää kuin jumala. Se jolla on vähäisimmät tarpeet, pääsee siis lähimmäksi jumaluutta.»

Kukaan ei voinut olla vapautuneempi kaikesta ulkonaisesta, välinpitämättömämpi ihmisten mielipiteistä kuin tämä ajattelija, joka saattoi seisoa mietiskellen paikoillaan useita tunteja yhteen menoon, kun jokin tärkeä kysymys askarrutti hänen ajatuksiaan. Tässä asennossa tapaamme hänet Platonin dialogissa »Sympósion» eli »Pidot», joka on kuuluisin ja taiteellisesti viimeistellyin hänen kirjoituksistaan. Sokrates on kutsuttu päivällisille, ja kaikki muut vieraat ovat saapuneet, mutta suuri filosofi on ajatuksissaan kulkenut isännän talon ohitse ja seisoo nyt aivan yksinään viereisen talon edustalla. Isäntä aikoo lähettää häntä noutamaan, mutta muuan vieraista, joka tuntee Sokrateen tavat, sanoo: »Ei, ei, antakaa hänen olla! Hän tekee usein näin. Mutta hän tulee kyllä heti. Älkää vain häiritkö häntä!»

Heti hän ei kylläkään tullut — sillä kun hän vihdoinkin oli herännyt mietteistään, ateria oli kulunut puoliväliin.

Pitojen jatkuessa Alkibiádēs pitää ylistyspuheen Sokrateen kunniaksi ja kertoo m.m., miten karaistunut tämä mies on kestämään kaikenlaista puutetta. Eräällä sotaretkellä Makedonian vuoristoissa, missä he olivat aseveljiä, »hän ei rasitusten kestämisessä voittanut ainoastaan minua», Alkibiades sanoo, »vaan myös kaikki muut. Kun me esimerkiksi toisinaan, kuten sodassa voi käydä, jouduimme eristetyiksi muista ja näimme nälkää, ei muita voinut mainitakaan hänen rinnallaan milloin kestävyys oli tarpeen. Kun taas oli kyseessä juhliminen, niin hän oli ainoa, joka osasi oikean nauttimisen taidon. Ja vaikka hän ei pitänyt juomisesta, hän kykeni, jos hänet kaikesta huolimatta siihen pakotettiin, juomaan meidät kaikki pöydän alle. Ja ihmeellisintä kaikesta: kukaan ei ikinä ole nähnyt Sokratesta juopuneena.»

Hänen kykynsä sietää pakkasta talvisodassa oli aivan uskomaton. »Mainitsenpa esimerkin», Alkibiades jatkaa. »Oli kauhean kylmä, ja sotilaat pysyttelivät sisällä, tai jos heidän oli pakko mennä ulos, he pukivat ylleen tavattoman runsaasti vaatetta ja käärivät jalkansa huopiin ja nahkoihin. Mutta Sokrates lähti ulos ainoastaan tavalliseen viittaansa pukeutuneena ja käveli jäällä avojaloin paljon vaivattomammin kuin me muut, jotka käytimme jalkineita.»

Ja kun käytiin taisteluun ei kukaan kyennyt osoittamaan samalla kertaa suurempaa urhoollisuutta ja ihailtavampaa tyyneyttä. Kerran kun Alkibiades oli vaikeasti haavoittunut, Sokrates pelasti hänet ja toimitti sittemmin Alkibiadeelle palkinnon urhoollisuudesta — hänen itsensä jäädessä ilman.

Yhtä kovakouraisesti kuin tämä viisas mies ryntäsi päin vihollisten rivejä taistelutantereella, yhtä peloittavaa tuhoa hän saattoi tehdä sofistojen parvessa. Hän astuu pylväskäytävään, missä professori-sofista parhaillaan julistaa oppiaan hämmästelevälle nuorukaisjoukolle, ja aito attikalaisen kohteliaasti hän pyytää saada tehdä muutamia kysymyksiä. »Sinä tahdot», hän sanoo viisaudenopettajalle, »opettaa näille monille miehille, mikä on oikein. Mitä siis on oikein? Tahdot tehdä heistä hyviä ihmisiä. Mitä siis on hyvyys?» Kysyjä, joka alituisesti selittää olevansa aivan tietämätön, kietoo ylivoimaisella väittelytaidollaan oppineen professorin mahdottomiin ristiriitaisuuksiin, ja lopputulokseksi todetaan, että viisaudenopettaja tietää asiasta vieläkin vähemmän kuin kiusallinen kyselijä.

Sokrates oli perin pohjin syventynyt aikansa sivistykseen ja huomannut, että se useimmiten oli vain kuori vailla sydäntä, alamittaista puolisivistystä, sulamaton sekamelska sieltä täältä siepattuja tiedonsirpaleita, joilta puuttui keskinäinen yhteys ja tosi hyödyllisyys. Hänen elämäntyönsä muodostuikin sen vuoksi taisteluksi korulauseita ja puolisivistystä vastaan.

Sellaisen »oppineen» miehen perikuva, joka on maistellut kaikkea eikä syventynyt mihinkään, oli sofista Hippias. Sokrates ei olisi voinut keksiä otollisempaa pilkanteon esinettä. Platon tarjoaa eräässä dialogissaan meille tilaisuuden kuunnella näiden molempien miesten sananvaihtoa. Hippias on juuri lopettanut luennon, jota muuan hänen ystävänsä ja ihailijansa ylistää pilviin saakka. Sokrates sitävastoin ei virka mitään. Ja kun kysytään, mitä hän pitää esitelmästä, hän selittää, ettei ole voinut oikein seurata kaunista esitystä. Siksi hän haluaisi mielellään tehdä muutamia kysymyksiä. Hippias oli luennossaan esittänyt Akhilleuksen ja Odysseuksen toistensa vastakohtina. Akhilleus oli luonteeltaan suora, Odysseus kavala.

Sokrates saa Hippiaan kuitenkin myöntämään, että myöskin Akhilleus saattoi valehdella; mutta Hippias huomauttaa, että Akhilleus teki sen tarkoituksetta, kun Odysseus sitävastoin valehteli ehdoin tahdoin. Sofista antaa edelleen Sokrateen houkutella hänet vahvistamaan sen, että voidakseen tahallaan tehdä huonon teon ihmisen täytyy olla sekä viisas että taitava. Sellainen mies on kuitenkin huonompi kuin se, joka ei tahallaan hairahdu, ja ansaitsee ankaran rangaistuksen, kun taas sitä, joka vasten tahtoaan tekee pahaa, on kohdeltava lempeästi.

Sokrates istuu siinä koko ajan niin sydämellisen kiitollisena viisaan miehen hänelle antamista vastauksista. Mutta hänen on niin vaikea käsittää mitään ja senvuoksi hän pyytää Hippiasta olemaan kärsivällinen hänen suhteensa. »Enhän minä ymmärrä filosofisia kysymyksiä», hän sanoo lempeällä ironiallaan, jossa hän oli mestari. »Paras todistus siitä on se, että heti kun olen yhdessä jonkun kanssa teidän joukostanne, jotka koko Hellas on tunnustanut viisaiksi, tunnen olevani aivan tietämätön. Sillä melkein kaikesta ajattelen toisin kuin te. Ja se lienee varmaan ilmeinen todistus tietämättömyydestäni.»

Mutta Hippias on tällä haavaa alkanut menettää uhkavarmuuttaan. Mihin tuo kummallinen mies oikeastaan pyrkii kaikilla kysymyksillään. Hänhän sotkee kaiken, niin että sofista alkaa tuumia, lieneekö hänen viattomilla kysymyksillään salakavalia tarkoituksia. Mutta se Sokrateen on mitä jyrkimmin kiellettävä. »Jos niin olisi», hän sanoo, »että tahallani saisin aikaan sekaannusta keskustelussamme, silloinhan minä omien sanojesi mukaan olisin viisas ja neuvokas mies. Ei, olen aivan tahtomattani sekoittanut asiani. Ole sentähden pitkämielinen minua kohtaan. Itsehän sanoit äsken, että on annettava anteeksi sille, joka vasten tahtoansa tekee väärin.»

Hippias istuu siinä kuin neuloilla, mutta häpeätä välttääkseen hänen täytyy koettaa kestää. Sokrates sitävastoin on nyt kuin kala vedessä. Hänellä on käsillä kerrassaan tyhjentymätön varasto kiperiä kysymyksiä ja harmillisia esimerkkejä. Hän alkaa nyt puhua kahdesta juoksijasta, jotka kilpailussa kumpikin juoksevat hitaasti. Toinen tekee sen siksi, ettei hän voi juosta kovin, toinen siksi, ettei hän halua. »Kumpi näistä on parempi juoksija?» Sokrates kysyy.

Hippiaan täytyy myöntää, että parempi juoksija on se, joka voi juosta nopeasti; jos hän vain tahtoo. Samoin Sokrates saa hänet vastaamaan, kun kysymyksessä on paras painija, paras laulaja ja paras soittaja. »Kaksi miestä soittaa väärin kitaraa», Sokrates sanoo. »Toinen ei osaa soittaa paremmin, toinen soittaa ehdoin tahdoin väärin. Kumpi on suurempi mestari?»

Hippias on varma vastauksestaan. Hänen täytyy myöskin myöntää, että samoin on sen laita, joka ymmärtää tieteitä ja taiteita, verrattuna siihen, joka on niissä taitamaton, jos molemmat tekevät saman virheen.

On siis sovittu, että se jolla on taito tai kyky, on parempi kuin toinen, jolla ei ole tätä taitoa tai kykyä. Ja kun taitava ja tietävä erehtyy, hän on parempi sitä, joka hairahtuu vasten tahtoaan. »Onhan» — Sokrates jatkaa — »oikeamielisyyskin sielun taito ja kyky. Sen suhteen täytyy siis saman pitää paikkansa kuin soitannollisen ja tieteellisen taidon ja tiedon suhteen: Se joka ehdoin tahdoin tekee vääriä tekoja, on siis parempi kuin toinen, joka tahtomattaan tekee niin.»

Sinä hetkenä Hippiaan silmät aukenevat näkemään Sokrateen ironian koko laajuudessaan. Olihan tuo tunkeilevainen mies kysymyksillään saattanut hänet väittämään juuri päinvastaista, mitä hän — Hippias — itse hetkistä aikaisemmin oli lausunut! Mutta sitä johtopäätöstä Hippias tietenkään ei halua tunnustaa mielipiteenään.

»En minäkään, hyvä Hippias», Sokrates sanoo. »Mutta eikö se ehdottomasti ole tutkimuksemme lopputulos? Kuten — näet, minä harhailen sinne tänne pääsemättä mihinkään tulokseen. Eikä olekaan ihme, jos minä ja muut maallikot erehdymme. Mutta se, että te viisaatkin voitte erehtyä, se on suuri onnettomuus — myöskin meille. Emmehän voi päästä erehdyksistämme edes kääntymällä teidän puoleenne.»

Ja Sokrateshan oli ollut niin varma siitä, että Hippias »parantaisi hänet tietämättömyydestään niinkuin taudista»!

Yhtä vähän apua Sokrates saa omahyväiseltä tietäjä Euthyphrōnilta, kun hän haluaa selitystä kysymykseen, mitä jumalanpelko on. Aluksi hän tuskin voi tulkita iloaan tavattuaan miehen, joka niin varmasti tietää, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää. Hän tahtoo heti ruveta Euthyphronin oppilaaksi saadakseen selvyyden tähän tärkeään kysymykseen.

Kyllä vain, se hänelle kyllä suodaan, hurskas tietäjä selittää alentuvaisesti. »Huonosti olisi tosiaan laitani» — hän rehentelee, »ellen olisi varmasti selvillä siitä asiasta. Silloinhan minä, Euthyphron, en olisi parempi kuin tavalliset ihmiset!»

Mutta miten Euthyphron hurskauden määritteleekin, Sokrates ei ole tyytyväinen. Tietäjä aloittaa lausumalla, että hurskaus on samaa kuin »tehdä niinkuin minä teen.» Mutta Sokrates tahtoo saada esille hurskauden yleisen luonteen, niin että hän sitten voi käyttää sitä tekojensa mittapuuna. »Selitä toki se minulle!» Sokrates pyytää niin liikuttavasti. — »Kyllä, Sokrates, sen teen mielihyvällä», viisaudenopettaja lupaa, ja niin hän juhlallisesti julistaa, että »hurskaus on jumalille mieluista ja jumalattomuus ei sitä ole.»

»Oivallista!» Sokrates huudahtaa. »Nyt vastasit täsmälleen kysymykseeni. Mutta onko vastaus myöskin oikea? Miten onkaan, Euthyphron, eivätkö jumalat ole keskenään eripuraisia ja riitele ja toraile keskenään?»

Sitähän Euthyphron ei voi kieltää.

»Mutta silloinhan», Sokrates huomauttaa hiljaiseen ja kainoon tapaansa, »täytyy saman asian olla muutamien jumalien mielestä oikein ja toisten mielestä väärin.» Täten hän on houkutellut ennustajan ja merkkienselittäjän liukkaalle jäälle. Turhaan Euthyphron koettaa selviytyä uusin vakuutuksin, että kukaan ei varmemmin kuin hän itse tiedä, mitä tekoja jumalat hyväksyvät. Sokrates on kyllin epähieno pyytääkseen saada tietää, miten Euthyphron voi olla niin varma siitä asiasta. Mutta kaikki ennustajan yritykset selvitellä kysymystä johtavat siihen, että palataan samaan kohtaan kuin keskustelun alussa. »En totisesti tiedä», Euthyphron huudahtaa uupuneena, »miten minun pitäisi lausua ajatukseni. Sillä mitä sanonemmekin, se pyörähtää aina ympäri eikä koskaan pysy siinä, mihin sen olemme asettaneet.» Mutta Sokrates vihjailee ivallisesti, että Euthyphron ei halua vastata hänen kysymykseensä. »Sinulla ilmeisesti ei ole halua opettaa minua», hän sanoo, eikä se ole kauniisti tehty niin tarkkaavaista oppilasta kohtaan, joka varoo, ettei ainoakaan opettajan viisauden sana pääsisi menemään hukkaan.

Hän on myöskin oppilas, joka ei milloinkaan masennu. Kun taaskin on palattu takaisin lähtökohtaan, hän vain virkkaa armottoman rauhallisesti: »Siispä meidän on taas alettava uudestaan. Sillä minä en aio lopettaa, ennenkuin olen oppinut, mitä jumalanpelko on. Ja jos yleensä joku ihminen sen tietää, niin sinä tiedät. Sano siis se minulle.»

Mutta nyt Euthyphron on saanut tarpeekseen. »Toisella kertaa, Sokrates», hän vastaa hermostuneesti. »Nyt en ehdi, vaan minun on mentävä.»

»Mutta hyvä ystävä, mitä ajatteletkaan?» tiedonhaluinen oppilas huudahtaa aivan epätoivoissaan. »Ja minä kun toivoin saavani sinulta oppia, mikä on vanhurskasta ja mikä väärää voidakseni siten vastedes elää parempaa elämää kuin tähän asti!»

* * * * *

Oivallisimpia Platonin jälkimaailmalle pelastamia kielenpieksäntäkohtauksia on se, jonka hän esittää dialogissa »Euthýdēmos». Euthydemos ja hänen veljensä Dionýsódōros ovat ensiluokkainen sofistinen ilveilijäpari — parempaa nimitystä ei heistä voi käyttää. He ovat aikaisemmin esiintyneet miekkailijoina, mutta ovat viime aikoina alkaneet harrastaa väittelytaitoa ja saavuttaneet siinä suurenmoista menestystä. Sille, joka vain haluaa kuulla, he julistavat ujostelematta panevansa toimeen oikeita »hyveen» pikakursseja — luonnollisesti asianomaista korvausta vastaan. Dialogissa he esiintyvätkin ihailevan opetuslapsijoukon ympäröiminä. Sokrates pyytää heitä nyt ottamaan huostaansa erään hänen nuoren, Kleinias-nimisen ystävänsä. »Asian laita on näet niin», hän sanoo, »että sekä minä että hänen muut ystävänsä toivomme hartaasti, että tästä nuoresta miehestä tulisi niin oivallinen ihminen kuin mahdollista. Olemme vain huolissamme siitä, että nuori kun hän on, joku toinen saattaa ehtiä ennen meitä ja kääntää hänen mielensä väärään suuntaan ja siten turmella hänet. Te kaksi tulette siksi juuri kuin kutsuttuina. Ettekö haluaisi kokeilla nuorukaisen suhteen ja puhella hänen kanssaan tässä meidän läsnäollessamme?»

Kyllä vain, siihen nuo etevät hyveenopettajat kyllä olivat halukkaita.
Nuorukaisen on vain vastattava sofistojen esittämiin kysymyksiin.

Ja nyt alkaa näytäntö, miten ihmistä lyhyessä ajassa opetetaan tulemaan »hyveelliseksi». Platon antaa Sokrateen itsensä kertoa tästä uusimmasta sielunkehittämisen muodosta. »Euthydemos», hän sanoo, »aloitti nyt — muistaakseni — suunnilleen näin: 'Sanohan, Kleinias, ovatko ne, jotka jotakin oppivat, taitavia ihmisiä vai taitamattomia?' Kun kysymys kieltämättä oli aika vaikea, nuorukainen punastui ja katsoi melkoisen hämillään minua kohti.» Mutta Sokrates kehoitti häntä vain vastaamaan parhaansa mukaan. »Siitä on sinulle varmasti todellista hyötyä», hän sanoi.

»Samassa hetkessä», Sokrates jatkaa, »Dionysodoros kumartui hieman korvaani kohden, hymyili koko naamallaan ja sanoi: 'Sen sanon sinulle jo etukäteen, Sokrates, että mitä hyvänsä nuorukainen vastanneekin, kyllä me hänet kumoamme.'»

Kun Kleinias nyt lausui vastauksensa, kuului se niin, että ne, jotka oppivat, ovat taitavia.

Euthydemos ryhtyy tutkistelemaan vastausta. Hän kysyy: »Miten olikaan, Kleinias, kun itse kävit koulua? Tunsitteko sinä ja toverisi ennakolta sen, mitä opitte?»

»Emme tunteneet.»

»Silloin on kai sanottava, että olitte taitamattomia.»

Sehän Kleiniaan täytyi myöntää.

»Taitamattomat siis oppivat, Kleinias, eivätkä taitavat, kuten sinä luulit», Euthydemos huudahtaa voitonriemuisena.

»Nämä sanat kuultuaan», Sokrates sanoo, »kaikki, jotka kuuluivat Dionysodoroksen ja Euthydemoksen seurueeseen, alkoivat yhtä aikaa sekä huutaa että nauraa, aivan kuin juhlakuoro johtajan annettua merkin.

Mutta ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt oikein tyyntyä, Dionysodoros puhkesi puhumaan ja sanoi: 'Kuulehan, Kleinias! Kun opettaja saneli teille, kutka pojista silloin oppivat luetun, taitavat vai taitamattomat?'

'Taitavat', Kleinias vastasi.

'Silloinhan oppivaiset kuitenkin ovat taitavia eivätkä taitamattomia.
Ja sinun yhtymisesi Euthydemoksen sanoihin oli siis virheellistä.'

Nyt näiden kahden miehen oppilaat vasta toden teolla alkoivat nauraa täyttä kurkkua ja huutaa ihaillen heidän viisauttaan. Mutta me muut istuimme hiljaa ja ihmeissämme. Huomatessaan hämmästyksemme Euthydemos tahtoi, että me vielä enemmän ihailisimme häntä eikä päästänyt nuorukaista, vaan kysyi häneltä uudestaan; ja taitavan tanssimestarin tavoin, joka pyörähtää kaksi kertaa ympäri samalla kohdalla, hän käänsi kysymyksen ja sanoi: 'oppiiko ihminen sellaista, minkä tietää, vaiko sellaista, jota ei tiedä?'

Nyt Euthydemos taas kuiskasi jotakin korvaani ja sanoi: 'Tämäkin, Sokrates, on samanlainen kysymys kuin edellinen. Kaikki kysymyksemme ovat tämän kaltaisia: niihin on mahdotonta vastata!'

'Nyt ymmärrän', minä lausuin, 'miksi opetuslapsenne pitävät teitä niin suuressa arvossa.'

Sillä aikaa Kleinias oli vastannut, että ihminen oppii sellaista, jota hän ei tiedä. Euthydemos kysyi häneltä käyttäen samaa juonta kuin äskenkin: 'Miten onkaan? Tunnetko kirjaimet?'

'Tunnen kyllä', Kleinias vastasi.

'Jos nyt joku sanelee sinulle, eikö hän silloin sanele kirjaimia?'

'Kyllä.'

'Jos siis tunnet kaikki kirjaimet — eikö hän silloin sanele sellaista, minkä sinä tunnet?'

Nytkin Kleinias vastasi myöntävästi.

'No niin', Euthydemos toisti, 'sinä siis opit sellaista, minkä tunnet ja tiedät, koska tunnet kaikki kirjaimet.'

'Niin.'

'Olet siis taaskin vastannut väärin.'

Euthydemos oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat ennenkuin Dionysodoros puuttui puheeseen aivan kuin pallo siepataan ilmasta, ja kohdisti sanansa nuorukaiselle: 'Euthydemos petkuttaa sinua, Kleinias. Sillä sanokaa minulle — onhan toki oppiminen sellaisen tiedon saamista, mitä ei ole ennemmin omistanut?'

'On.'

'Ne, jotka oppivat, ovat siis tietämättömiä — eivätkä tietäväisiä.’»

Näin kaikki muuttuu pelkäksi mitä kehnoimmaksi sanojen vääntelyksi, »sofistiikaksi»sanan huonoimmassa merkityksessä. Mutta Sokrates on käsittävittään tämän vain jonkinlaiseksi alkupilaksi. Nyt hän arvelee, että sitä lajia on saatu tarpeeksi, ja pyytää molempia viisaudenopettajia ottamaan asian vakavalta kannalta. »Näyttäkää nyt», hän sanoo, »miten osaatte rohkaista nuorukaista ja saada hänet harrastamaan viisautta ja hyvettä!»

»Vai niin, te tahdotte, että nuoresta ystävästänne tulisi viisas», alkaa Dionysodoros.

»Niin tietenkin», Sokrates ystävineen vastaa.

»Ja miten on nyt», sofista kysyy — »onko hän viisas vai eikö?»

»Ei hän ole viisas.»

»Toivotte siis, että hänestä tulisi se, mitä hän nyt ei ole, ja ettei hän enää olisi sitä, mikä hän on. Niinmuodoin haluatte nähtävästi hänen perinpohjin tuhoutuvan. Hänellä mahtaa tosiaankin olla kelpo ystäviä!»

Siihen tapaan molemmat sofistat jatkavat eivätkä kykene esittämään muuta kuin sanasutkauksiaan. Milloinkaan he eivät edes yritä keksiä jotakin asiallisesti arvokasta, vaan koettavat ainoastaan puhua kumoon toisen puolueen.

Sokrates käyttelee koko ajan oivallisinta ironiaansa. »Olen hiukan hidasjärkinen», hän kerrankin sanoo puolustellen itseään. »Suokaa sentähden anteeksi, että esitän kysymyksen, joka on hieman hankala!» Ja kun kysymys osoittautuu olevan niin hankala, että Euthydemos välttelee sitä kuin liukas ankerias, niin Sokrates antaa täyden arvon hänen »kaikki tietäväisyydelleen, joka neuvoo häntä, milloin hänen on vastattava ja milloin oltava vastaamatta.» Mutta kun sofistojen sanansaivartelu ei ota loppuakseen, Sokrates vertaa omaa taisteluansa heitä vastaan Herkuleen kuuluisaan taisteluun Lernan lohikäärmettä vastaan ja selittää, että tämä oli — naarassofista! Sillä niin pian kuin siltä hakattiin poikki yksi dialektiikan pää, se kasvatti sijalle uusia.

Omasta puolestaan Sokrates koko ajan on tarkoin varovainen vastauksissaan. Nuo kaksi sofista-ilveilijää eivät saa häntä milloinkaan houkutelluksi tuumaakaan pitemmälle, kuin hän itse haluaa. Siksipä hän alkaakin tuntua heistä melko ärsyttävältä. Koko jutun tuloksena on, että Sokrates armottomalla ilveilyllään riistää molemmilta »viisaudenopettajilta» kaiken arvon ajattelevien ihmisten silmissä ja paljastaa heidät halpamaisiksi sanansaivartelijoiksi.

Ei olisi ollut Sokrateen tapaista, jos hän ei olisi siroin kumarruksin lopettanut tätä ystävyysottelua — kuten sitä tekisi mieli nimittää — tunnustaen, ettei hän ikinä eläessään ollut tavannut niin viisaita miehiä ja pitäen heille heidän viisautensa suorastaan musertamana ylitsevuotavan ylistyspuheen. Heidän oli ainoastaan varottava, etteivät tekisi niin harvinaista tavaraa vähemmän kysytyksi ja arvokkaaksi levittämällä taitoaan kansan keskuuteen. Ainakaan heidän ei pitänyt päästää siitä osalliseksi muita kuin niitä, jotka maksoivat opetuksesta.

* * * * *

Sokrates oli ottanut elämäntehtäväkseen opettaa ihmisiä ajattelemaan, avata heidän silmänsä näkemään, miten vähän he itse asiassa tiesivät ja siten herättää heissä arvokkaitten ja jalostavien tietojen kaipausta. Mutta kehoituspuheita ja saarnoja hän ei pitänyt. Hän vain kyseli kyselemistään, kunnes toinen lopulta huomasi, mihin Sokrates tahtoi häntä johtaa. Henkilön, jonka kanssa Sokrates oli ryhtynyt keskusteluun, oli Platonin sanojen mukaan »annettava tämän johtaa itseään sinne tänne, kunnes hänen ehdottomasti oli pakko tehdä tiliä itselleen siitä, miten hän nyt eli ja miten hän oli elänyt.»

Alkibiades sanookin »Pidoissa»; »Kuullessani Periklestä ja muita suuria puhujia minusta tuntui kyllä, että he puhuivat hyvin — mutta en tullut voimakkaasti järkytetyksi, en tuntenut huolta enkä surua oman orjamaisen ja kurjan tilani johdosta. Sokrates sitävastoin on usein saattanut minut sellaiseen mielentilaan, että elämä minunlaisessani tilassa ei ole tuntunut elämisen arvoiselta. Sokrates on ainoa ihminen, joka milloinkaan on saanut minut siihen, mitä tuskin kukaan olisi minusta uskonut: häpeämään. Sen miehen rinnalla minä tosiaankin häpeän. Sillä olen tietoinen siitä, että kun hän sanoo, mitä minun on tehtävä, en voi sitä kumota, mutta kun sitten erkanen hänestä, niin joukkojen suosion toivo saa minussa vallan. Riistäydyn senvuoksi irti hänestä ja karkaan tieheni; mutta kun uudelleen näen hänet, häpeän rikottuja lupauksiani. Niin, toivoisin usein, että hän olisi kuollut; mutta tiedän hyvin, että jos jotakin sellaista sattuisi, tulisin vieläkin onnettomammaksi. Sentähden en totisesti tiedä, miten minun on meneteltävä sen miehen suhteen.

Ulkonaisestihan hän muistuttaa kivestä veistettyjä sileenejä. Mutta kun hän avautuu, ystävät ja veljet, miten täynnä hän onkaan sisäistä viisautta! En tiedä, onko joku teistä nähnyt siellä sisällä olevia jumalankuvia; mutta minä olen ne nähnyt, ja ne olivat silmissäni jumalallisia, puhdasta kultaa, niin ihmeellisen ihania, että tuntui kuin minun heti olisi pakko kaikessa tehdä, niinkuin Sokrates on käskenyt.»

Sokrates tahtoi ikäänkuin luoda uusia ihmisiä. Hän vertasi omaa menettelytapaansa äitinsä työhön, joka oli kätilö, ja nimitti omaa taitoaan lapsenpäästötaidoksi: hän tahtoi »irroittaa» totuuden jumalallisen lapsen sielusta, joka kantoi tätä lasta kohdussaan. Hän tahtoi ohjata ihmisiä oikeaan, saattaa heitä siveelliseen itsetajuntaan.

Kuten kaikilla elämän aloilla vaaditaan asiantuntemusta arvokkaitten tulosten aikaansaamiseksi, niin — Sokrateen mielestä — myöskin siveysopin alalla on tieto tarpeen, jotta voitaisiin tehdä oikein: ainoastaan se, joka tietää, mikä on oikein, kykenee tekemään oikein.

Tämä hyvän tietäminen, on aivan toisenlaista ja korkeammanlaatuista kuin muut tiedot. Sitä ei voi oppia samalla tavalla kuin muuta. Sen, joka haluaa saada tätä salaperäistä tietoa, täytyy, kuten Sokrates selitti Alkibiadeelle, »odottaa, kunnes jumala on avannut hänen silmänsä ja poistanut sumun, joka vielä himmensi hänen näköään. Hyvyys on sellaista »tietoa», joka voidaan ainoastaan elää. Se on niin ihmeellisen läheistä sukua sille mielenmuutokselle, jota kristityssä kielenkäytössä sanotaan kääntymykseksi. Siten selittyy Sokrateen kuuluisan lauseen näennäinen oudoksuttavaisuus: »Se joka tietää, mikä on oikein, myöskin tekee oikein.»

Ennen kaikkea Sokrateen päämääränä oli sen syöpähaavan parantaminen, jonka sofistat olivat aiheuttaneet siveellisellä alalla. Useimmat heistä suhtautuivat tehtäväänsä pintapuolisesti ja kevytmielisesti. He pyrkivät opetuksellaan vain neuvomaan oppilailleen eräitä ulkonaisia taitoja ja puhe taidollisia temppuja, joiden tarkoituksena oli arvostelukyvyttömien ja herkkien kuulijoitten pyydystäminen. Nämä n.s. viisaudenopettajat eivät uskoneet mihinkään.

Arvosteluhan on vain hyväksi ja hyödyksi kohdistuessaan vanhaan taikauskoon ja ennakkoluuloihin. Sillä niitä kriitillisesti tutkittaessa on syntynyt tiede, ja ihmiskunta on kulkenut eteenpäin valistusta kohti. Mutta kun muutamat sofistat eivät edes uskoneet hyvällä ja pahalla olevan lainkaan eroa, silloin he kävivät vaarallisiksi.

Suuri oppi-isä Protagoras oli tarkkojen havaintojensa perusteella tehnyt sen sattuvan johtopäätöksen, että jostakin esineestä ei voi sanoa, millainen se tosiaan on, vaan ainoastaan minkä vaikutuksen se tekee aisteihimme. Kun toisen mielestä on kylmä, niin toinen pitää lämpömäärää miellyttävänä; toinen nauttii soittokappaleesta, mutta jonkun muun mielestä se on hirveätä räminää; muuan syö halukkaasti sparttalaista mustaa lientä, kun taas toinen ei kärsi sitä nähdäkään j.n.e. Kaikki aistivaikutelmat perustuvat siis siihen, kuka ne vastaanottaa, tai kuten Protagoras lausui: »Ihminen on kaiken mitta.» Esineitä sellaisinaan emme tunne.

Sofista Gorgías meni vieläkin pitemmälle ja selitti, että itse asiassa emme tiedä mitään meitä ympäröivästä maailmasta. Ja vaikka tietäisimmekin jotakin, emme kykenisi ilmaisemaan sitä muille, sillä sanat eivät milloinkaan eri ihmisille merkitse aivan samaa.

Toiset sofistat siirsivät tämän lauseen siveelliselle alalle. Samoinkuin ei ole mitään kaikille ihmisille pätevää totuutta — kuten he arvelivat — ei myöskään ole mitään oikeuskäsitettä, joka on voimassa kaikkien suhteen. Se mitä ihmiset yleensä nimittävät oikeudeksi, on vain sitä, mikä jonakin määrättynä ajankohtana ja määrätyissä oloissa on heille itselleen edullista ja hyödyllistä. Valtion lakeja oli siis noudatettava — juuri sen verran, kuin niistä oli etua, mutta ei enempää. — Muutamia vuosia sitten löydettiin erään kirjoituksen katkelma, jossa muuan etevä sofista julistaa, että »valtion laeista hyötyy eniten, jos todistajien läsnäollessa pitää niitä kunniassa», mutta huomaa: vain todistajien läsnäollessa!

Sellaisilla opeillaan sofistat vaikuttivat höllentäväsi kaikkeen lakiin ja oikeuteen, eikä heidän kouluistaan lähtenyt ainoastaan suulaita lorunlaskijoita, vaan myöskin vaarallisia lainvääristelijöitä, miehiä, jotka aina olivat valmiita ottamaan huonon asian puolustaakseen ja vetivät ylevimmänkin lokaan.

Päinvastoin kuin sofistat Sokrates oli varma ikuisten siveyskäskyjen ja lakien olemassaolosta, lakien, jotka koskivat kaikkia ja joita kukaan ei rankaisematta loukannut. Protagoraan väitteestä, että »ihminen on kaiken mitta», Sokrates kerran lausui: »Hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että sika tai paviaani tai jokin muu eläin on kaiken mitta.» Ja miten nurinkurista onkaan, hän arveli, että tuollaisen ajatuksen lausuja pyrkii esiintymään toisten opettajana ja ottaa maksun opetuksestaan! Olihan hänen jokaisella oppilaallaan yhtä oikeat mielipiteet, ja he olivat siis yhtä viisaita kuin opettaja itse.

Platonin »Gorgias»-nimisessä dialogissa Sokrates häikäilemättömästi vastustaa sellaisia sofistisen siveysopin ilmauksia kuin esimerkiksi seuraava, jonka esittäjä on muuan ehdottoman voimaopin jyrkkä puolustaja nimeltä Kalliklēs. »Valta ja kyky tyydyttää himojaan, siinä hyve ja onni», hän sanoo. »Kaikki muu, kauniit korulauseet, lait ja sovinnainen siveellisyys on vain turhaa lorua.»

Voimakkaat himot ja niiden tyydyttäminen — se siis muka on todellista onnea. »Sinä tietenkin tarkoitat», Sokrates sanoo, »että pohjaton mässäilijä on onnellinen, kun hän vain saa syödä ja juoda niin paljon kuin haluaa.»

»Niin, sitä tarkoitan. Ja se, jolla on kaikenlaisia muita haluja ja joka voi ne tyydyttää, elää iloisena ja onnellisena.»

»Sanokaa minulle ensin», Sokrates jatkaa: »jos jollakin on syyhyä ja kapitautia ja samalla tilaisuus raapia itseään mielin määrin, onko tällainen raapien eletty elämä onnellista?»

Kallikleen mielestä esimerkki on mauton, mutta johdonmukaisuudesta hänen on pakko vastata myöntävästi. »Mutta», Sokrates jatkaa, »etkö joka tapauksessa ole sitä mieltä, että siveettömän irstailijan elämä on häpeällistä ja kurjaa? Vai julkeatko tosiaankin ylistää sellaista miestä onnelliseksi vain sen vuoksi, että hänellä on yllin kyllin sitä, mitä hän toivoo?»

Nyt kysytyn täytyy peräytyä ja turvautua välttelevään vastaukseen.

»Etkö häpeä, Sokrates, johtaa keskustelua sellaisiin asioihin?»

Sokrates valitsee silloin muita esimerkkejä selvittääkseen, mihin hän pyrkii. Hän kysyy m.m.: »Oletko sodassa nähnyt pelkurin? Kumpi mielestäsi iloitsi enemmän vihollisten poistuessa, pelkuri vai rohkea?»

»Pelkuri», Kallikles myöntää. »Niinpä tässä tapauksessa pelkurin nautinto on suurempi kuin urhoollisen», Sokrates vahvistaa.

Mutta nythän se mies, jonka nautinto on suurin, on paras ja onnellisin. Pelkuri on siis parempi ja onnellisempi kuin urhoollinen, Sokrates toteaa järkähtämättömän johdonmukaisesti. Sofistamme ei kuitenkaan voi myöntää sitä. Muutamia nautintoja on tietenkin pidettävä huonompina ja toisia parempina, hän arvelee.

»Ai, ai, Kallikles, millainen vekkuli sinä olet», Sokrates huudahtaa. »Kohtelet minua kuin lasta ja pilkkaat minua puhuen milloin niin, milloin näin. Nyt siis väität, että toiset nautinnot ovat hyviä ja toiset huonoja. Eikö niin?»

Se Kallikleen täytyy tunnustaa, ja sitten Sokrateen on helppoa saada hänet myöntämään sekin, että sellainen ihminen on hyvä, joka on himojensa herra, ja että se, joka tekee hyvää, on onnellinen, mutta se, joka tekee pahaa, onneton.

Keskustellessaan tämän omahyväisen herran kanssa Sokrateella on ollut runsaasti tilaisuutta käytellä hienoa ironiaansa, jossa hän oli mestari. Kun Kallikleen sävy alkaa käydä aivan sietämättömän opettavaiseksi, Sokrates väistää imartelemalla hänen itserakkauttaan ja vertaa häntä koetinkiveen, jolla ihmissielujen kultapitoisuus koetellaan. Hän lausuu ilmi ilonsa sen johdosta, että on vihdoinkin tavannut niin harvinaisen aarteen, ja pyytää, ettei korkeasti oppinut herra millään muotoa kyllästyisi neuvomaan ihmisille, miten tulee ajatella ja toimia.

Taistelunsa sofistojen moraalia vastaan Sokrates kohdisti myöskin siihen seikkaan, että he vaikuttivat alentavasti julkiseen elämään pintapuolisella puhetaidollaan. Kansan johtajina ja valtion hallitusmiehinä ei saanut olla puhujia, vaan asiantuntijoita, miehiä, jotka todella olivat perehtyneet alaansa. Eihän vähemmänkään vaativissa tehtävissä, hän sanoo, turvauduta kaunopuhujaan, vaan ammattimieheen. Äsken mainitussa »Gorgias»-dialogissa Sokrates esittää sofista Gorgiaalle seuraavan kysymyksen: »Kun pidetään julkinen kokous lääkärin tai veneenrakentajan tai muiden ammattimiesten valitsemiseksi — eihän silloin tarvita puhujan neuvoa? Ei, sillä onhan selvää, että kaikissa vaaleissa on valittava se, joka asian parhaiten ymmärtää. Ja samoin, kun rakennetaan muureja, satamia tai laivatelakoita, on rakennusmestarien saatava määrätä eikä puhujien.»

Kuitenkin puhetaito on valtava voima, Gorgias huomauttaa. »Niin, Sokrates», hän vakuuttaa sydämensä kyllyydestä, »jospa vain tietäisit kaiken — se saa aikaan miltei mitä hyvänsä. Esitänpä sinulle pätevän todistuksen. Usein olen lääkärin mukana käynyt sairaan luona, joka kieltäytyi nauttimasta lääkettä tai antamasta lääkärin leikata tai polttaa itseään. Mihin lääkäri ei saanut häntä taipumaan, siinä onnistuin minä, ja yksinomaan puhetaidollani. Uskallanpa väittää seuraavaa: oleta, että lääkäri ja puhuja lähtevät johonkin kaupunkiin, mihin tahansa, missä kansankokouksen tai jonkin muun kokouksen olisi pohdittava, kumpi noista kahdesta olisi valittava lääkäriksi. Silloin lääkäri joutuisi tappiolle, mutta etevä puhuja valittaisiin, jos hän niin haluaisi. Ja kilpailussa minkä tahansa muun ammattimiehen kanssa puhuja voisi tulla valituksi helpommin kuin kukaan muu. Sillä yleensä ei ole mitään, mistä puhuja ei kansanjoukon kuullen voisi lausua ajatuksiaan vakuuttavammin kuin kuka ammattimies hyvänsä. Sen laatuinen, niin valtava on hänen taitonsa voima.»

Sokrates takertuu kuitenkin siihen, että puhuja voittaa ammattimiehen juuri kohdistaessaan sanansa kansanjoukolle. »Nimityksellä kansanjoukko tarkoitat varmaankin tietämättömiä ihmisiä?» hän sanoo. »Sillä ymmärtäväisiin kuulijoihin puhuja tietenkään ei voi vaikuttaa vakuuttavammin kuin lääkäri.»

»Olet oikeassa», Gorgias vastasi.

»Ja se, joka ei ole lääkäri, on ilmeisesti tietämätön niissä asioissa, joita lääkäri osaa?»

»Ilmeisesti.»

»Tietämättömiä ihmisiä siis vakuuttaa tietämätön paremmin kuin taitava, koska puhuja on taitamattomampi kuin lääkäri», Sokrates toteaa ja vahvistaa väitteensä lausuen, että niin on laita kaikilla aloilla. »Itse asiasta puhujan ei tarvitse olla selvillä — kunhan hän vain on keksinyt jonkinlaisen todistelutavan, niin että hän tietämättömien ihmisten mielestä näyttää tietävän enemmän kuin asian tuntevat.»

Siihen Gorgias yhtyy, sitäkin halukkaammmin, kun hän ei voi pitää muuna kuin »suurena etuna sitä, että osaamatta mitään muita ammatteja kuin tätä yhtä, kuitenkaan ei tarvitse olla ammattimiehiä huonompi.»

Sokrates sitävastoin sanoo suoraan, että kun puhetaitoa käytetään sillä tavalla, se ei ole muuta kuin jonkinlaista halpaa käytännöllistä taituruutta, jonka tarkoituksena on ihmisten pettäminen ja mielisteleminen, sanalla sanoen: valtiotaidon irvikuva. Sillä todellisen valtiotaidon tehtävä on ihmisten kasvattaminen kunnollisiksi ja vastuukykyisiksi eikä heidän pettämisensä. Siinä Sokrates on antanut kaikkien aikojen kansanjohtajille ja valtiomiehille ajattelemisen aihetta.

* * * * *

Monet saivat kiittää Sokratesta siitä, että heistä oli tullut hyviä ja kunnon ihmisiä. Mutta hänellä oli myöskin suuri joukko vihamiehiä ja kadehtijoita.

Ei ole ihme, että monet omahyväiset luonteet oikein sydämensä pohjasta inhosivat kelpo Sokratesta, joka tällä tavoin vaelsi ympäri kaupunkia koettaen luulotella ihmisille, että he eivät tienneet kerrassaan mitään asioista, jotka he varmasti uskoivat perin pohjin tuntevansa. Ei tosiaankaan ole hauskaa joutua koulupojan tavoin vastaamaan nenäkkäisiin solmukysymyksiin, joita ei osaa ratkaista sotkeutumatta mitä ilmeisimpiin ristiriitoihin. Se voi kenties olla terveellistä ja välttämätöntä, jotta kehittyisi paremmaksi ja ajattelevaksi ihmiseksi, mutta tilanne on joka tapauksessa mahdollisimman epämiellyttävä ja panee häpeämään. Ja sangen harvat ihmiset pitävät sellaisesta henkilöstä, joka on saanut heidät häpeämään tietämättömyyttään. Sitä eivät ainakaan tee laiskat ja hitaat sielut, jotka pysähtyvät häpeämään sisässänsä jaksamatta milloinkaan päästä pitemmälle, ihmiset, jotka eivät ikinä ole saaneet nauttia tuskallisen sielunleikkauksen myönteisiä hedelmiä. Ja vihdoin on muistettava, että ne miehet, joita Sokrates erityisen mielellään ahdisti nenäkkäillä kysymyksillään ja halusi ravistella hereille ajatuslaiskuudesta ja henkisestä unesta, ne olivat enimmäkseen yhteiskunnan tukipylväitä, juuri sellaisia, jotka olivat ylpeitä kyvyistään ja siis erikoisen arkoja nöyryyttäville tilanteille. Heidän epäsuosioonsa joutuminen oli sitäkin vaarallisempaa, kun heidän vaikutusvaltansa tietenkin oli suurempi kuin tavallisten kansalaisten.

Mutta Sokrates otti myöskin mielellään hoiviinsa lahjakkaita nuorukaisia. Ja kun nämä tulivat kotiin mieli tulvillaan uusia tuumia ja ajatuksia, joita isä ei hyväksynyt, voi helposti käsittää, millainen mieliala vanhemman polven keskuudessa vallitsi tätä »nuorison viettelijää» kohtaan. Hänhän opetti lapset vastustamaan vanhempiansa ja pitämään itseään mukamas heitä viisaampina! Ja hän houkutteli heitä laiminlyömään velvollisuutensa ja sen sijaan vetelehtimään kaupungilla tuollaisen omituisen ukkorähjän seurassa. Eräällä Sokrateen syyttäjistä, joka muuten oli nahkuri, tuntuu olleen juuri tuollaisia perhesyitä. Tämän miehen poika seurusteli mielellään Sokrateen kanssa, ja filosofi, jossa nuorukaisen innokkaat älylliset harrastukset ja suuri lahjakkuus olivat herättäneet suuria toiveita, koetti suostuttaa isää sallimaan hänen antautua jollekin muulle alalle kuin nahkuriksi. Mutta isä pysyi jyrkkänä mielipiteessään, että siihen asiaan ei omituisella ukkorähjällä ollut oikeutta sekaantua. Mitenkä tuon kummallisen vanhuksen omat kasvatusyritykset olivatkaan onnistuneet? »Katsokaapa sellaisia oppilaita kuin Alkibiades ja Kritias![6] Kauniita esimerkkejä!»

Vihdoin tilanne kärjistyi niin pitkälle, että muutamat Sokrateen vihamiehet uskalsivat julkisesti astua esiin ja syyttää häntä siitä, ettei hän enää uskonut isänmaan jumaliin, vaan tahtoi asettaa näiden sijalle muita henkiolentoja, ja että hän turmeli nuorisoa.

Jumalattomuudesta oli säädetty ankara rangaistus, ja syyttäjä vaati — kuolemanrangaistusta. Mutta Sokrateen mielestä syytös oli niin mahdoton, että hän tuskin vaivautui puolustautumaan. Valmistautumatta hän saapui oikeuteen ja puhui yhtä koruttomasti, kuin hänellä oli ollut tapana keskustellessaan ihmisten kanssa kaduilla ja turuilla. »Minun iälläni tuskin olisi sopivaa astua teidän eteenne kuin koulupoika suorittamaan kaunopuheisuudennäytettä», Platon kertoo kirjassaan »Sokrateen puolustuspuhe» hänen lausuneen tuomareilleen. Yleensä hän ei osoittanut tuomioistuimelle niin syvää kunnioitusta, kuin sen jäsenet vaativat. Hän esimerkiksi laiminlöi yleisen tavan koettaa kyynelin ja rukouksin hellyttää valamiehiä. Hänen mielestään näet ei ollut yhteiskunnan eikä hänen omalle arvolleen sopivaa kyyneltulvin kerjätä tuomarien sääliä. »Muukalaiset voisivat sellaisesta käyttäytymisestä saada sen käsityksen, että ne miehet, joita ateenalaiset kunnioittivat valitsemalla heidät korkeimpiin virkoihin, eivät ole parempia kuin heikot ja tunteelliset naiset», hän sanoi. Ja mitä häneen itseensä tuli, oli Sokrateen mielestä hänen arvolleen alentavaa esittää sellaista näytelmää, ikäänkuin hän pelkäisi kuolemaa.

Mutta sopivaisuudesta puhumattakin hän ei pitänyt oikeana sitä, että tuomari antoi rukousten vaikuttaa itseensä. Sillä tuomarin velvollisuus ei ollut langettaa tuomiota ikäänkuin suosionosoitukseksi tai lahjaksi, vaan huolellisesti harkittuaan, mikä oli oikein.

Yleensä Sokrateesta ei ollut — niin ihmeelliseltä kuin se tavallisen ihmisen korvissa kuuluukin — tärkeintä se, tuomittaisiinko hänet kuolemaan vai eikö, vaan se, langettaisivatko ateenalaiset oikean tuomion vai väärän. Hän oli niin syvälle juurtunut kansankasvattajan tehtävään, että oma elämä näytti hänestä toisarvoiselta sen kysymyksen rinnalla, kykenivätkö hänen maanmiehensä osoittamaan oikeamielisyyttä ja itsehillintää. Sen tarkoituksena, mitä hän lausui tuomioistuimen edessä ei ollut hänen oma vapautumisensa, vaan ateenalaisten estäminen tekemästä väärää tekoa. Hänen oma kohtalonsa sitävastoin oli aivan epäoleellinen seikka. »En usko», hän kerran lausui, »että jumalallisen lain ja inhimillisen järjestyksen mukaan on mahdollista, että huonompi mies vahingoittaa parempaa.» Se, joka tekee pahaa, vahingoittaa sillä vain itseään. Ja Sokrates tahtoi estää ateenalaisia tekemästä tätä rikosta itseään vastaan.

Sokrates on useita muita kertoja lausunut saman ajatuksen. Ksenophonin »Muistelmissa Sokrateesta» luemme esiin.: »Kun kerran eräs mies oli vihoissaan siitä, että tuttava ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä, niin Sokrates sanoi: 'Jos olisit tavannut raajarikon, ihmisen, jolla oli huonompi ruumis kuin sinulla, et olisi suuttunut. Eikö silloin ole hullunkurista, että olet vihoissasi tavattuasi henkilön, jolla on huonompi sielu kuin sinulla?»

Syytetty koetti myöskin innokkaasti tehdä selväksi tuomareilleen, että hän ei tahtonut ostaa vapautusta lupaamalla lakata »viettelemästä nuorisoa». Hänen elämäntehtävänsä kansan kasvattajana oli hänelle kalliimpi kuin elämä. »Niin kauan kuin elän ja siihen kykenen, en ikinä luovu filosofiastani enkä lakkaa neuvomasta ihmisiä», hän sanoi. »Jokaiselle teistä, jonka tapaan, sanon totuuden tavalliseen tapaani. 'Oi, sinä miehistä parhain’, olen sanova, ’joka olet kotoisin Ateenasta, tästä suuresta, sivistyksensä ja valtansa vuoksi eniten arvossapidetystä ja kuuluisasta kaupungista, etkö häpeä huolehtia vain rikkauden, arvon ja kunnian kokoamisesta välittämättä lainkaan viisaudesta ja totuudesta ja oman sielusi kehittämisestä täydellisyyteen? Senvuoksi, ateenalaiset, vapautatte minut tai ette, tietäkää, että en aio toimia toisin enpä edes vaikka minun pitäisi kärsiä kuolemanrangaistus kuinka monta kertaa hyvänsä.’» Näin ainakin Platon selostaa hänen tuomareille pitämänsä puheen. Ja vaikka tämä esitys ei ehkä olekaan sananmukainen, esiintyy siinä kuitenkin aivan varmasti Sokrateen ajatusjuoksu.

Kun toimitettiin äänestys 500 valamiehen kesken, oli tuloksena Sokrateen julistaminen syylliseksi. Jäljellä oli ratkaiseva oikeustoimenpide — rangaistuksen määrääminen.

Syyttäjä oli vaatinut kuolemanrangaistusta, mutta tämäntapaisissa oikeusjutuissa se, joka oli julistettu syylliseksi, sai ehdottaa jotakin lievempää rangaistusta. Jos Sokrates nyt olisi ehdottanut maanpakoa, on sangen todennäköistä, että tuomioistuin olisi tyytynyt tähän rangaistukseen, sillä syylliseksi julistus oli tapahtunut vain mitättömän pienellä enemmistöllä.

Mutta sellainen menettely oli Sokrateelle mahdotonta kahdestakin syystä: sisältyisihän siihen ensinnäkin se, että hän tunnusti olevansa rikollinen, ja toiseksi sellainen rangaistus estäisi häntä suorittamasta elämäntehtäväänsä. Hänen täytyi siis keksiä jokin muu rangaistusmuoto.

»Aion siis ehdottaa oikeudenmukaista rangaistusta» — näin Platon antaa hänen sanoa — »valtion hyväntekijälle, joka on köyhä ja tarvitsee vapautusta muista toimista voidakseen neuvoa teitä. Mikäpä silloin, ateenalaiset, olisi sopivampaa, kuin että sellainen mies saisi aterioida raatihuoneessa kaupungin kustannuksella? Eikö tämä ole paljoa oikeudenmukaisempaa kuin saman kunnian antaminen jollekin niistä, jotka ovat yhdellä, kahdella tai neljällä hevosella voittaneet olympialaisissa kisoissa? Sillä sellainen mies saa aikaan sen, että te näytätte onnellisilta, minä sitävastoin, että olette onnellisia.»

Sellainen puhe syylliseksi julistetun vastaajan suusta oli tietysti omiaan suoraa päätä aikaansaamaan kuolemantuomion. Sen julisti vihapäissään paljoa suurempi enemmistö kuin se, joka oli julistanut hänet syylliseksi.

Sokrates kuunteli järkkymättömän tyynesti, kun kuolemantuomio luettiin julki. Hänen esiintymisensä tuomioistuimen edessä oli mitä ihanin todistus siitä, että hän oli kohonnut korkeammalle kaikkea inhimillistä pelkoa ja heikkoutta. Hän tiesi, että hänen elämänsä loppunäytös tulisi olemaan havainto-opetus, joka poltettaisiin aikalaisten ja jälkimaailman tietoisuuteen syvemmälle kuin kaikki hänen puhumansa sanat, ja joka sinetöisi kaiken sen, mitä hän pitkän elämänsä aikana oli julistanut. Platon antaa hänen päättää puheensa tuomareille näin sanoen: »Nyt on meidän aika lähteä täältä, minun kuolemaan, teidän elämään. Kenelle meistä on langennut parempi arpa, sitä ei tiedä kukaan muu kuin jumala yksin.»

Mutta hänen ystävänsä ja oppilaansa olivat epätoivoissaan. Kun eräs heistä valitti sitä, että hänen ihaillun opettajansa täytyi kuolla syyttömänä, Sokrates silitti hymyillen hänen päätään ja sanoi: »Näkisitkö mieluummin minun kuolevan syyllisenä?»

Päivä päivältä suuren ratkaisun lähestyessä hänen mielensä kävi yhä valoisammaksi. Ja käydessään hänen luonaan ystävät saivat aina opettajaltaan lohdutuksen sanoja. Dialogi »Kritōn», joka on saanut nimensä erään Sokrateen uskollisimman oppilaan mukaan, vie meidät kuolemaantuomitun vankilaan paria päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa. Sokrates on vielä makuulla rauhalliseen uneen vaipuneena. Hänen herätessään Kriton sanoo: »Olen nyt istunut hyvän aikaa ja ihaillut sitä, että voit nukkua niin hyvin. Monta kertaa kuluneen elämäsi varrella olen kadehtinut mielenrauhaasi, mutta en milloinkaan niin suuresti kuin nykyisessä asemassasi — kannat kohtalosi niin keveästi ja kärsivällisesti.»

Sokrates vastaa: »Minun iässäni, Kriton, olisikin aika typerää masentua siitä, että täytyy kuolla.»

Sokrates oli varmasti vakuutettu siitä, että se, mikä tapahtui, oli hänelle parasta, sillä hän ei ollut näinä päivinä kertaakaan kuullut ääntä sisimmässään, joka muulloin aina varoitti häntä, milloin hän oli tekemäisillään jotakin väärää. Siitä hän teki sen varman johtopäätöksen, että, kuten hän sanoi, »sen, mikä minulle on tapahtunut, täytyy olla jotakin hyvää, ja niiden meistä, jotka luulevat, että kuolema on jotakin pahaa, on täytynyt erehtyä.» Näin hän itse kuoleman lähestyessä todisti sen viisauden voimasta, jota hän koko ikänsä oli julistanut.