Surusanoma rakastetun päällikön kaatumisesta levisi kuin kulovalkea kautta koko thebalaisen falangin. Tämän mainion miehen merkitystä koko sotajoukolle osoittaa selvimmin se seikka, että sanoma hänen menettämisestään silmänräpäyksessä vaikutti lamauttavasti kaikkiin. Yht'äkkiä ei ainoakaan hopliitta enää jaksanut ajaa vihollista takaa. Tämän jälkeen ei enää yhtäkään vihollista surmattu, vaan kukin jäi siihen, missä oli, eikä astunut askel takaan eteenpäin. Eikä thebalainen ratsuväki ainoastaan lakannut ajamasta pakenevaa vihollista takaa, vaan se pakeni itse, ikäänkuin olisi joutunut tappiolle.

Ainutlaatuinen kohtaus: kokonainen voitettu ja pakeneva sotajoukko pelastuu tuossa tuokiossa joutumasta tuhon omaksi, kun sitä ahdistava päällikkö poistuu pelistä. Helposti on ymmärrettävissä, että Theban sotajoukossa ei enää ollut ketään, joka olisi kyennyt johtamaan sotilaita uusiin kamppailuihin ja olisi toteuttanut Epaminondaan suunnitelmat. Mutta jos kertojana ei olisi todistaja, jonka luotettavuutta ei voi epäillä, tuntuisi kerrassaan uskomattomalta, että sotajoukko voi äkkiä täysin herpautua hetkenä, jolloin jumaloiduin ja pelätyinkään päällikkö tavallisissa oloissa tuskin kykenee hillitsemään väkeään — itse taistelukentällä, kun kamppailun ratkaisu jo on selvä ja sen vaarat ohitse, kun soturi taisteluhalusta hehkuen näkee vihollisen pakenevan edellään ja hänen on antautumatta omakohtaiseen vaaraan vain korjattava kestämänsä ankaran kilvoituksen hedelmät.

Tuskin milloinkaan sotajoukko on niin selvästi osoittanut kiintymystään johtajaansa. Kaikki onnellisen ratkaisun toiveet, kaikki tulevaisuuden usko oli ruumiillistuneena tässä ainoassa miehessä. Kun hän oli poissa, hänen sotilaillaan ei ollut edes sen vertaa itseluottamusta, että he olisivat uskoneet voivansa kukistaa pakenevan vihollisen. Samalla kertaa mieltä ylentävä ja syvästi masentava ilmiö! Varmaankaan ei kukaan olisi katkerammin tuntenut tämän näyn alakuloisuutta kuin — Epaminondas itse, jos hän kuolinhetkellään olisi joutunut sen todistajaksi.

Sitä hänen ei tarvinnut nähdä, mutta hänen viimeisissä hetkissään on silti järkyttävän traagillisuuden tuntu, sillä hän tiesi olevansa korvaamaton, tiesi merkitsevänsä kokonaiselle kansalle kaikkea. Tutkittuaan hänen haavansa lääkärit selittivät, että jos keihäänkärki vedettäisiin ulos, niin haavoittunut heti kuolisi verenhukkaan.

Silloin kuoleva kysyi niillä, jotka seisoivat hänen ympärillään, miten taistelu oli päättynyt. Vastaus kuului, että thebalaiset olivat voittaneet. Sitten hän pyysi saada puhutella kahta päällikköä, jotka hän halusi nimittää seuraajikseen. Hän sai surullisen vastauksen, että molemmat olivat kaatuneet taistelussa. »Siinä tapauksessa», Epaminondas sanoi, »teidän tulee tehdä rauha vihollisen kanssa.» Hän käski sitten, että keihäänkärki vedettäisiin ulos. »Olen elänyt tarpeeksi kauan», hän sanoi, »sillä kuolen voittamattomana». — »Mutta sinä menet pois, Epaminondas», sanoi eräs lähellä seisova ystävä, »jättämättä jälkeesi poikaa, joka saattaisi työsi loppuun.» Kuoleva vastasi siihen: »En jätä teille yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot.»

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta niihin sisältyy enemmän alistumista kuin voitonriemua. Epaminondas oli toivonut, että hän aatteellisuudellaan ja persoonallisuutensa voimalla voisi lietsoa innostusta hitaisiin boiotialaisiin ja kohottaa heidät korkeammalle tasolle. Mutta hänen kuolinhetkellään antamansa neuvo todistaa, että hän oli tietoinen epäonnistumisestaan ja tajusi elämäntyönsä menneen hukkaan.

Varsinaista pysyvää tulosta hän ei saavuttanutkaan valtiolliselta kannalta katsoen. Kreikan yhtenäisyyden hyväksi hän ei ollut voinut tehdä mitään pysyväistä. Mutta hän on kuitenkin vapauttajana murtanut Spartan röyhkeän ja rasittavan johtovallan. Ja puhtaasti inhimilliseltä kannalta Epaminondas ei totisesti ole toiminut turhaan. Helleenien sydämessä tämän heidän jaloimman miehensä kuva säilyi kehoituksena pyrkimään ylöspäin. Ja Epaminondaan nimi sisältää saman kehoituksen kaikkien aikojen kansoille, jotka tahtovat olla helleenien henkisiä perillisiä. Sekä eläessään että kuoltuaan hän on ollut harvinaisen suuripiirteinen kansan jalostaja.

Epaminondaan kaatuminen oli ehdottomasti ankarin isku, mikä milloinkaan oli kohdannut Thebaa. Se oli toinen korvaamaton tappio, jonka tämä eteenpäin pyrkivä kaupunki oli viime aikoma kärsinyt. Kaksi vuotta aikaisemmin oli näet Epaminondaan ystävä Pelopidas kaatunut eräällä Thessaliaan tehdyllä sotaretkellä, saattaen hänkin sanomattoman surun valtaan kokonaisen kansan, jonka vapauden puolesta hän oli uhrannut nuoren elämänsä. Hän oli ainoa, joka olisi voinut ottaa käsiinsä kaupungin johdon Epaminondaan jälkeen.

Heti Epaminondaan kuolinsanoman saapuessa oltiin Thebassa selvillä siitä, että ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa hänen kehoitustaan ja tehdä rauha. Rauha saatiinkin aikaan — mutta siihen päättyi Theban hegemonia. Sen suurvalta-asema loppui samalla hetkellä, jolloin elävä henki, Epaminondaan nerous, irtautui hitaasta boiotialaisesta ruumiista. Boiotialaiset olivat urhoollisia, mutta heillä ei ollut tarpeellisia aineellisia mahdollisuuksia eikä lahjakkuutta sen tehtävän ratkaisemiseksi, jossa sekä ateenalaiset että sparttalaiset olivat epäonnistuneet. Theban lyhyt suuruudentarina oli johtanut ainoastaan siihen, että Spartta ja Ateena olivat menettäneet merkitystänsä ja voimaansa. Kuten aikaisemmin nämä molemmat valtiot siten Thebakin oli onnistunut paremmin heikontaessaan vastustajiaan kuin vahvistaessaan omaa valtaansa.

Kun näkee, miten tuloksetonta oli, että Kreikan valtiot tilapäisesti kohosivat toisiaan etevämmiksi, kuinka mikään niistä, ei Spartta, ei Ateena eikä Theba, ajan pitkään ei jaksa luoda Hellaaseen maanrauhaa, silloin täytyy sitä enemmän ihailla Perikleen valtioviisautta siinä suhteessa, että hän ei milloinkaan antanut ateenalaistensa kuohuvan voimantunnon houkutella itseään hylkäämään puhtaasti puolustavaa kantaansa ja siirtymään hyökkäysstrategiaan, joka olisi vain maksanut turhia ihmisuhreja.

* * * * *

Myöskin Ateenan vasta saavuttama merivalta oli pian lopussa. Heti kuin ateenalaiset jälleen saivat vähänkin tuulta purjeisiinsa, liittolaiset syyttivät luonnollisesti heitä ylimielisyydestä — ja kenties ei aivan aiheettomasti. Persialaisten juonilla oli tässä kiitollinen maaperä, ja tuloksena oli, että useat Vähän-Aasian rannikon saaret erosivat uudesta attikalais-liitosta. Tällöin idän suurvalta lausui niin voimakkaita uhkauksia, että Ateenan täytyi alistua.

Ateena, Spartta, Theba — kaikki ne olivat uupuneet ja menettäneet toimintakykynsä. Kreikan rajojen sisäpuolella ei enää ollut johtavaa valtiota. Sekasorto oli vallalla. Pitkällisten ylivoimaisten ponnistusten jälkeen helleenien yleinen mieliala muuttui materialistiseksi. Miltei jokaisen korkeimpana päämääränä oli saada oma elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Varsinkin Ateenan yhteisen kansan elämässä komeat juhlat ja ilmaiset teatteriesitykset olivat A ja O. Työtä ei muutoin ollut pakko tehdäkään, sillä valtiohan maksoi jokaiselle palkan n.s. kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä. Tottumus valtioavun saamiseen vaikutti siveellistä tasoa alentavasti kuten kaikki tulot, jotka saadaan ilman työtä. Sellaista apua, Aristoteles sanoo, voidaan verrata seulaan: kaikki mitä sinne ammennetaan, valuu heti pois. Se vain kiihoitti joukkoja himoitsemaan lisää — rajattomasti lisää.

Valtio oli tavallisen ateenalaisen mielestä tuskin muuta kuin suuri elättäjä ja huvitusten toimeenpanija. Mutta henkensä uhraamiseen sen hyväksi, jos sitä tarvittaisiin, ei ihmisillä ollut paljoakaan halua. Yleisen asevelvollisuuden korvaaminen palkkajoukoilla on tämän materialistisen ajan rappeutumisen tunnusmerkkejä, selvimpiä merkkejä kansalaishengen madaltumisesta varsinkin Ateenassa. Nyt eivät enää kansalaisten muodostamat sotajoukot taistelleet kotinsa ja kontunsa puolesta, vaan vaaran hetkellä valtion kohtalon ratkaisivat kokoonhaalitut kodittomat seikkailijat, joiden uskollisuus ja luotettavuus kesti täsmälleen yhtä kauan kuin sotakassakin.

Niin syvälle oli siis yhteiskunnan henki vajonnut, että kaikki huusivat oikeuksia, mutta velvollisuuksista ei tahdottu kuulla puhuttavan. Kavallukset asioiden hoidossa kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. Asetettiin lukemattomia tarkastuslautakuntia; mutta mitäpä se auttoi, kun itse tarkastajatkin voitiin lahjoa. Oli aika, jolloin luultiin yhteishenkeä voitavan parantaa uusilla asetuksilla, ja oikea lainsäätämisvimma alkoi rehoittaa. Tämä lapsellinen taikausko, että muodolliset seikat voisivat vaikuttaa ihmissydämeen, sai luonnollisesti aikaan vain sellaisen määrän lakeja ja asetuksia, että kukaan ei jaksanut pitää niitä mielessään ja melkein jokaisesta ateenalaisesta tuli lainrikkoja. Attikalaisen kansanvallan suuret ja ylevät piirteet hävisivät jäljettömiin ja tässä vakiomuodossa piilevät turmion siemenet alkoivat kasvaa ja rehoittaa. Koko elämä menetti vakavuutensa muuttuen pintapuoliseksi ja kevytmieliseksi. »Kaupungin tärkeimpiä keskustelunaiheita, Curtius sanoo, »olivat kuuluisat ilotytöt ja etevimmän sokerileipurin uusin keksintö leivostuotteitten alalla, ja iloisissa juomaseuroissa syntyneet rivot sukkeluudet levisivät kaupungissa kuin kulovalkea.» Ateena alkoi muuttua henkiseksi pikkukaupungiksi.

Kirjallisuutta, joka liittyy tähän ja muihin lukuihin:

Ernst von Stern, Geschichte der spartanischen und thebanischen Hegemonie vom Königsfrieden bis zur Schlacht bei Mantinea. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Johannes Kromayer, Antike Schlachtfelder in Griechenland.

Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser: nid. 2.

SISILIAN OLOT ATEENALAISTEN SYRAKUSAN LUONA KÄRSIMÄN MUSERTAVAN TAPPION JÄLKEEN.

Karthagolaiset olivat Sisilian kreikkalaisille samaa kuin persialaiset heidän itäisille heimolaisilleen. Ateena, Hellaan vapauden puolustaja, oli tuskin menettänyt johtavan asemansa, kun helleenien molemmat veriviholliset, Persia ja Karthago, jälleen ilmestyvät näyttämölle pysyteltyään poissa aina Plataian, Mykalen ja Himeran tappioista lähtien. Samoihin aikoihin kuin suurkuningas jälleen sekaantuu joonialaisten asioihin, Karthago ojentaa kätensä tavoitellen toistamiseen Sisiliaa.

Saaren länsirannikolla sijaitsevat rikkaat kaupungit joutuvat nyt kaamean kohtalon uhriksi. Toisen toisensa jälkeen valloittavat veren- ja saaliinhimoiset palkkasoturijoukot, joita karthagolaiset ovat haalineet kokoon läntisen Välimeren kaikilta rannikoilta. Seuraa hirvittävä teurastus. Asekuntoinen väestö surmataan viimeiseen mieheen, ja sitten tulee vanhusten ja lasten vuoro. Ainoastaan täysikasvuiset naiset jätettiin henkiin joutuakseen voittajiensa orjattariksi ja heidän himojensa uhriksi.

Pari vuotta sen jälkeen kuin nämä yhteiskunnat näin kauhealla tavalla hävisivät maan pinnalta, tuli erään etelärannikolla sijaitsevan vielä mahtavamman Akrágas-nimisen kaupungin vuoro, jossa oli useita satoja tuhansia asukkaita. Akragaan seudut olivat Sisilian viljavimpia osia hyvin hoideltuine viinitarhoineen ja öljypuuistutuksineen. Näiden antimilla kaupungin asukkaat harjoittivat sangen tuottavaa kauppaa Afrikan vastapäätä olevalla rannikolla. Rikkauksista, jotka täten virtasivat kaupunkiin, todistavat upeat temppelit ja pylväskäytävät, kuvapatsaat ja taideaarteet, joten Akragas oli kaikista helleenisistä kaupungeista komeimpia. Mutta kaupungin kehittämistä ja kaunistamista varten olikin ollut käytettävissä runsaasti halpaa työvoimaa, sillä suuri osa Himeran luona kärsimänsä tappion jälkeen vangituista karthagolaisista oli joutunut Akragaan asukkaitten orjiksi.

Ylhäisten porvarien ylellinen ja loistava elämä olikin tullut kuuluisaksi. He pitivät uljaita pitoja, ja heidän keittiötaidollisia harrastuksiaan todisti muun muassa suuri tekojärvi, jossa vilisi veden herkkuja. Akragaan asukkaat olivat myös innokkaita hevosmiehiä ja kilpailivat keskenään juoksijoitten kasvattamisessa.[33]

Mutta tämä kaupunki joutui äkkiä tuhon omaksi, kun karthagolaisten valtavat sotalaumat hyökkäsivät sen muureja vastaan vuonna 406. Sanoma uuden onnettomuuden lähestymisestä saattoi koko Sisilian kauhun valtaan. Akragaan väestö luotti kuitenkin lujiin muureihinsa ja kaupungin helposti puolustettavaan asemaan, se kun sijaitsi korkealla, tasangon reunassa kohoavan jyrkän kallion laella. Karthagolaisten hyökkäys saatiinkin vähällä vaivalla torjutuksi.[34]

Ja pian kaupunki sai apua Syrakusasta. Karthagolaisten ylipäällikkö lähetti silloin erään piiritysjoukkojen osaston lähestyviä apujoukkoja vastaan, mutta syrakusalaiset voittivat karthagolaisten joukon piiritettyjen taholta tehdyn hyökkäyksen avulla. Mutta herätti huomiota, että syrakusalaisten päällystö ei käyttänyt hyväkseen voittoa ajamalla vihollista takaa, ja Akragaassa alettiin kuiskailla välinpitämättömyydestä ja lahjojen otosta.

Kaupunkilaisten asema oli kuitenkin huomattavasti parantunut apujoukkojen saavuttua, sillä nämä olivat kyllin voimakkaat ehkäistäkseen karthagolaisilta kaiken tuontiyhteyden, niin että heidän leirissään alkoi vallita puute ja osa palkkajoukoista uhkasi karata.

Karthagolaisten ylipäällikkö käytti kuitenkin hyväkseen sitä seikkaa, että pääasiallinen tuonti Akragaan kaupunkiin tapahtui meritse Syrakusasta käsin. Hänen onnistui yllättää ja vallata suuri syrakusalainen elintarpeita kuljettava kuormalaiva, ja nyt karthagolaisten leirissä vallitsi ylellisyys ja hyvinvointi, kun sitävastoin piiritetyiltä alkoi puuttua välttämättömimpiäkin tarpeita. Heidän auttajilleen setvisi pian, että kaupunki ei jaksaisi kestää lujasta asemastaan huolimatta. Oikealla hetkellä käytetty karthagolainen kulta vahvisti vielä heidän uskoaan.[35] Ja eräänä kauniina päivänä kaikki apujoukot olivat poissa.

Silloin Akragaan asukkaat yht'äkkiä joutuivat epätoivon valtaan. He eivät keksineet muuta keinoa lähestyvän verilöylyn välttämiseksi kuin lähteä kaupungista.

Eräänä pimeänä joulukuun yönä päätös pantiin täytäntöön. Oli kaamea näky, kun nämä sadattuhannet miehet, naiset ja lapset epätoivoissaan jättivät kotinsa ja kontunsa ja miltei kaiken omaisuutensa. Monien lasten, vanhusten ja sairaitten täytyi kuitenkin jäädä kaupunkiin, koska he eivät jaksaneet laahautua joukon mukana. Muutamat jäljelle jääneistä riistivät itseltään hengen välttääkseen vielä pahempaa kohtaloa. Toiset etsivät suojaa jumalien pyhistä asunnoista, vaikka he tuskin saattoivat toivoa, että nämä voisivat suojella heitä hurjilta barbaareilta.

Päivän sarastaessa karthagolaiset näkivät edessään tyhjän kaupungin ja kaukana häämöittävän tumman, epätoivoisen kulkueen, joka etsi turvaa muualta. Mutta pakolaisten onneksi sotilaat ajattelivat vain saalista, joka odotti heitä suojattomassa kaupungissa, jota he olivat nyt 8 kuukautta koettaneet saada haltuunsa. He ryöstivät kaikki kalleudet taloista ja temppeleistä. Kaiken elollisen he löivät kuoliaaksi. He eivät edes karttaneet pyhäkköjen saastuttamista verenvuodatuksella.

* * * * *

Tästä hädästä pelastuivat saaren kreikkalaiset siirtolaiset ainoastaan siten, että muuan voimamies nimeltä Dionysios, nuori alhaissyntyinen upseeri, rupesi johtamaan heitä kaikkia. Hän käytti kuitenkin valtaansa niin törkeän häikäilemättömästi, että hänen nimensä kokonaisen miespolven ajan oli kreikkalaisen maailman pelätyin ja vihatuin nimi. Perimätieto on tehnyt Dionysoksesta julman tyrannin perikuvan. Mutta hänen etevyytensä sotapäällikkönä sekä taitava ja määrätietoinen ulkomaanpolitiikkansa suojeli itä-Sisilian helleenejä lähes 40 vuoden ajan sanomattoman paljon pahemmalta onnettomuudelta kuin tyrannivalta.

Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, on tarkasteltava Dionysioksen sortovaltaa asettaen taustaksi länsi- ja etelä-Italian suurkaupunkien kohtalon. Hän astui esiin hetkenä, jolloin peloittava vihollinen oli anastanut haltuunsa puolet Sisiliaa, jolloin kaikki saaren kreikkalaiset vapisivat peläten henkeään ja monet säikähtyneinä lähtivät sieltä etsiäkseen itselleen uuden kodin Italian niemimaalta. On yksinomaan Dionysioksen ansio, että muut pelastuivat. Jos hän tällöin oli liian kovakourainen, niin mitä se merkitsikään kaikkien niiden kauhujen rinnalla, joita vapaammin hallitut yhteiskunnat joutuivat kokemaan?

Mutta eikö ole liioittelua väittää, että Dionysios oli ainoa, joka kykeni pelastamaan heimonsa yleisestä perikadosta? Vastaus on itsestään selvä nähdessämme, mitä niin voimakas kaupunki kuin Akragas pystyi saamaan aikaan Syrakusan silloisen hallituksen avulla. Millaista velttoutta menestyksestä huolimatta! Ja miten anteeksiantamattoman uneliaasti valvottiin elintarpeitten kuljetusta, jonka onnistuminen ratkaisi, voisivatko karthagolaiset jatkaa piiritystä vai täytyisikö heidän jättää Akragas rauhaan! Ei ole ihme, että Syrakusan väestö menetti luottamuksen johtajiinsa ja hallitusmiehiinsä syyttäen heitä kykenemättömyydestä, vieläpä petollisuudesta.

Jos syrakusalaiset mielivät välttää Akragaan kohtalon, he tarvitsivat nyt ennen kaikkea johtajaa, jolla oli toimintatarmoa ja sotilaallista kykyä. Vaikka Dionysios oli aivan nuori ja halpasäätyinen, hän oli kuitenkin yleisesti tunnettu urhoollisuudestaan ja rohkeasta toimintakyvystään. Nyt hän esiintyy kansankokouksessa ja lukee lakia sotapäälliköille, vieläpä syyttää heitä kavalluksesta. Ystäviensä avulla hän itse tulee valituksi yksinvaltiaaksi ylipäälliköksi. Ja uransa jatkuessa hän ei halveksi mitään kansankiihoittajan juonia ja temppuja. Erikoisesti hän osasi esiintyä kansan ystävänä moittien silloista hallitusta kansalle vihamieliseksi ja puolustaen ilmeisellä innolla köyhiä rikkaita vastaan.

Myöhemmin hän lujitti valta-asemansa hankkimalla itselleen luotettavan henkivartioston. Se tapahtui jokseenkin samoin, kuin miten Peisistratos hankki omat henkivartijansa.[36]

Kansankokous ei asioiden ollessa tällä kannalla uskaltanut hiiskahtaakaan. Se oli niin altis palvelemaan tyrannia, että tuomitsi hänen vaatimuksestaan hänen mahtavimmat ja rikkaimmat vastustajansa kuolemaan ja mestautti heidät. Erästä kapinayritystä Dionysios käytti hyväkseen surmauttaen useita vihollisiaan ja karkoittaen toisia maanpakoon. Ja Syrakusan kammotut kivilouhokset tulivat täyteen valtiollisia vankeja.

Useammin kuin kerran Dionysioksen henki ja herruus kuitenkin riippui hiuskarvan varassa. Mutta käyttäen väkivaltaa ja viekkautta hän säilytti valtansa, jota lisäksi suojelivat hänen kansan kustannuksella rakennuttamansa erinomaisen vahvat varustukset. Ollaksemme oikeudenmukaisia täytyy kuitenkin tunnustaa, että suurin osa näistä linnoituksista oli samalla kaupungin omien asukkaitten arvokkaana suojana. Voidakseen olla aivan varma asemastaan Dionysios käytti hyväkseen sopivaa hetkeä, kun oli elonkorjuuaika ja kaupungin porvarit olivat työssä pelloillaan. Hän toimitutti silloin kotitarkastuksen heidän taloissaan ottaen takavarikkoon kaikki aseet, mitä löydettiin.

* * * * *

Vasta suoritettuaan nämä erilaiset turvallisuustoimenpiteet hän kävi käsiksi varsinaiseen tehtäväänsä: sotaan karthagolaisia vastaan. Ja kun sopiva sodan alkamishetki on tullut, on ihmeellistä nähdä, miten hänen käytöksensä sekä syrakusalaisia että Sisilian muita kreikkalaisia kohtaan muuttuu. Viekkaus- ja väkivaltapolitiikan sijaan astuu lempeys ja sovinnollisuus. Nyt olikin saatava kaikki koolle yksimieliseen taisteluun kiihkeästi vihattua kilpailijaa vastaan. Varustustyöt, jotka pantiin alulle, suoritettiinkin aivan intohimoisella kiihkolla, Dionysios oli itse päättänyt, että kaikki teknilliset apuneuvot, joita suinkin voitiin keksiä, otettaisiin nyt käytäntöön. Milloinkaan ennen ei oltu nähty niin erinomaisen hyvin asestettua sotavoimaa. Hän kutsui luokseen koko Sisilian ja Italian kaikki parhaat insinöörit, mekaanikot, laivanrakentajat sekä kaikki asesepät ja muut käsityöläiset, jotka hän sai käsiinsä; ja ne, jotka eivät tulleet vapaaehtoisesti, hän häikäilemättä tuotti Syrakusaan väkisin. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena asetehtaana. Itse hän väsymättömästi seurasi työn edistymistä. Hänen hellittämätöntä tarmoaan kuvaavat seuraavat hänen lausumansa sanat: »Kunpa en ikinä joutuisi viettämään toimetonta hetkeä!» Hän innosti palkinnoilla niitä, jotka olivat tehneet arvokkaita keksintöjä ja suorittaneet työnsä mallikelpoisesti. Nyt rakennettiin karthagolaisten mallin mukaan niin valtavia muurinsärkijöitä, että niiden vertaisia ei oltu ennen nähty; valmistettiin heittokoneita nuolien, kivien ja lyijykuulien lennättämiseksi, ja varastot täyttyivät monenlaisilla oivallisilla aseilla. Yhtä innokasta työtä tehtiin laivaston vahvistamiseksi ja uudistamiseksi. Täten luotiin merivoima, johon kuului yhtä monta laivaa kuin Ateenan laivastoon sen loistoaikoina, ja siinä oli paljoa suurempia aluksia, kuin mitä kreikkalaiset milloinkaan ennen olivat uskaltaneet ryhtyä rakentamaan.[37]

Kun kaikki oli valmista, niin Dionysios julisti sodan. Sisilian sorretut kreikkalaiset riemuitsivat, kun heille nyt vihdoinkin koitti vapautuksen päivä. Johtaen suurinta sotajoukkoa, minkä kreikkalainen maailma milloinkaan oli varustanut, Dionysios alkoi marssia länttä kohti vapauttaen kaupungin toisensa jälkeen. Kaikki karthagolaisten joukkojen petomaiset ilkityöt kostettiin hirmuisella tavalla. Kreikkalaiset kilpailivat nyt julmuudessa näiden hurjien laumojen kanssa.

Vapauttajat tunkeutuivat aina Sisilian länsirannikolle, mutta sitten tapahtui käänne, ja Dionysiosta itseään piti jonkin aikaa saarrettuna Syrakusassa Karthagon armeija ja laivasto, joka oli voittanut hänen merivoimansa. Tilanne näytti uhkaavalta, mutta sotaonni kääntyi taas, ja mihin aseet eivät kyenneet, sen teki hirveä rutto, joka alkoi raivota piirittäjien keskuudessa. Se tuntuu olleen vielä ankarampi kuin kuuluisa Ateenan rutto. Karthagolaisia kuoli kuin kärpäsiä. Vainajia ei ehditty haudata, ja ruumiit, joita lopulta laskettiin olevan monia tuhansia, saastuttivat ilman löyhkällään. Vihollisen onnettomuuden mitta täyttyi kukkuroilleen, kun syrakusalaiset saivat sytytetyksi karthagolaisten laivaston palamaan. Koko satama oli yhtenä ainoana tulimerenä, ja liekit loimusivat taivasta kohti. Miehistön täytyi hypätä mereen välttyäkseen palamasta elävältä. Karthagon uljas merivoima tuhoutui muutamien tuntien kuluessa melkein kokonaan.

Heidän päällikkönsä teki silloin kaikessa hiljaisuudessa Dionysioksen kanssa sopimuksen, että hän itse karthagolaisineen saisi 300 talentin maksua vastaan häipyä kotiin yön pimeydessä. Muun väkensä hän sitävastoin luovutti viholliselle. Näin hän tällä häpeällisellä sopimuksella pelasti henkensä, mutta vain lyhyeksi ajaksi. Palatessaan Karthagoon hänen maanmiehensä vastaanottivat hänet sellaisella suuttumuksella ja inholla, että hän epätoivoissaan sulkeutui taloonsa ja näännyttäytyi nälkään.

Sotaa jatkettiin yhä onnen vaihdellessa molemmin puolin Tuloksena oli, että Dionysios sai aikaan rauhan, jonka mukaan karthagolaisten alue supistui länsi-Sisiliaan ja Dionysioksen kiistämättömäksi omaisuudeksi jäi viisi seitsemättäosaa Sisiliasta.

Sisilian olot Syrakusan tappion jälkeen 163

Dionysios levitti valtaansa myöskin etelä-Italiaan ja loi aikansa suurimman kreikkalaisen merivoiman, jolle hän valmisti tukikohtia perustamalla sotilassiirtokuntia kauas Adrianmeren rantamille. Hänen maineensa oli suuri kaikissa Välimerenmaissa. Pidettiinpä häntä arvossa niinkin etäisillä seuduilla, että gallialaiset, roomalaisten ja etruskien viholliset, tarjoutuivat hänen liittolaisikseen ja lähettivät hänelle apujoukkoja. Myöskin Kreikan emämaan asioihin hän tehokkaasti sekaantui Spartan liittolaisena.[38]

Mutta sitä kiihkeämmin kaikki Kreikan kansanvaltaiset yhteiskunnat häntä vihasivat. Häntä pidettiin Persian kuninkaan veroisena Hellaan tuhoajana ja väitettiin hänen tehneen liiton Artakserkseen kanssa Kreikan kukistamiseksi. Nämä tunteet purkautuivat olympialaisissa kisoissa tavalla, joka riisti tyrannilta mielenrauhan.

Dionysios ei näet tyytynyt sotapäällikön laakereihin ja yksinvaltiaan arvoasemaan. Hän tahtoi myöskin käydä runoilijasta ja sellaisena kilpailla ihailusta, jota mikään mahtikäsky ei voi herättää. Hemmoiteltu tyranni-runoilija oli kuitenkin sangen arkatuntoinen. Kerran hän luki runoilija Philóksenokselle eräissä juomingeissa muutamia runojaan ja kysyi tyytyväisenä hänen mielipidettään. Philoksenos oli niin varomaton, että arvosteli niitä. Runoilija Dionysios loukkaantui niin pahasti, että antoi tyranni Dionysioksen panettaa runoilijaveljensä kivilouhoksiin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin katui ja vapautti runoilijan. Mutta eräissä myöhemmissä juomingeissa Philoksenos raukka pantiin samalle koetukselle. Dionysios kysyi häneltä: »Entä mitä arvelet näistä runoista?» Philoksenos ei vastannut hänelle suoraan, vaan kääntyi henkivartijan puoleen sanoen: »Vie minut takaisin kivilouhoksiin!»

Silloin Dionysios hymyili.[39]

Olympialaisissa kisoissa vuonna 388 Dionysioksen murhenäytelmille oli vuoroin vihelletty, vuoroin naurettu, ja kansan suussa kierteli hauska juttu sitä esittäneistä näyttelijöistä: kärsittyään kotimatkalla haaksirikon he arvelivat vastoinkäymistensä aiheutuvan yksinomaan jumalien harmista heille uskottujen viheliäisten osien vuoksi.

Kun Dionysioksen murhenäytelmistä ei ole säilynyt ainoatakaan, emme voi saada luotettavaa käsitystä niiden laadusta; mutta ala-arvoisia ne tuskin lienevät olleet, koskapa ne Ateenan runoilijakilpailuissa saivat parhaita palkintoja. Kreikkalaisten menettely olympialaisissa kisoissa lienee johtunut valtiollisista syistä.

Olkoonpa miten tahansa, ainakin Dionysios aikoi saada suuren voiton vuoden 384 kisoissa, jotka olivat ensimmäiset »kuninkaanrauhan» jälkeen ja joihin sentähden odotettiin erikoisen runsaasti osanottajia koko helleenisestä maailmasta. Dionysios itse oli valtansa ja kunniansa kukkuloilla ja koetti kaikin tavoin liehitellä heimolaisiaan. Hänen lähettiläänsä, jotka saapuivat toimittamaan uhria, olivat pukeutuneet mitä komeimpiin vaatteisiin, joissa kimalteli ylenmäärin kulta- ja hopeakoristeita. Heitä seurasivat valitut esilukijat ja kuorolaulajat, joiden oli määrä esittää hänen runotuotteitaan kaikille, jotka halusivat kuulla. Hän lähetti myöskin useita loistavia nelivaljakkoja Olympiaan. Dionysios oli tehnyt kaikkensa, jotta tämä esiintyminen koko helleeniselle maailmalle osoittaisi hänet onnellisimmaksi ja mahtavimmaksi kaikista ihmisistä. Ja hän odotti, että hänen uljasta lähetystöään tervehdittäisiin riemuhuudoilla, joita kreikkalaiset yleensä tuhlasivat jokaiselle, joka tarjosi kaikelle kansalle komeata katseltavaa.

Mitä hän sitten sai aikaan kaikella tällä loistolla ja prameudella? Sen, että hän entistä enemmän ärsytti kansan mielialaa, niin että järjestyksenvalvojien täytyi puuttua asiaan suojellakseen hänen lähettiläitään väkivallalta. Ja kun hänen nelivaljakkonsa ottivat osaa kilpa-ajoihin, tapahtui niille kaikille onnettomuuksia, ne ajoivat kumoon tai niiden vaunut särkyivät, ja kansanjoukot pilkkasivat niitä. Mutta pahin nöyryytys tapahtui, kun hänen runoelmiaan piti luettaman. Se oli suoranainen häväistys.

Jännittyneenä, suurin odotuksin Dionysios vastaanotti lähettiläänsä näiden palatessa juhlasta. Mutta loistavien riemuvoittojen asemesta hänen täytyi kuulla sanoma syvimmästä nöyryytyksestä, mikä milloinkaan oli kohdannut helleeniä koko Kreikan pyhimmässä ja julkisimmassa juhlassa. Ikinä ennen ei olympialaisissa kisoissa oltu nähty sellaisia vastenmielisyyden purkauksia. Niiltä eivät kaikki hänen palkkajoukkonsa, laivansa ja linnoituksensa voineet häntä suojella.

Dionysioksen kunnianhimoiseen mieleen tämä häväistys koski sanomattomasti. Hän hautoi sitä mielessään, kunnes oli vähällä menettää järkensä. Hän kuvitteli, että kaikkien sydämissä piili häntä kohtaan sellainen viha, jota kreikkalaiset olivat osoittaneet Olympiassa. Parhaita ystäviään ja lähimpiä sukulaisiaankin hän alkoi epäillä, kohdisti heihin mitä järjettömimpiä syytöksiä ja antoi raivoissaan vangita ja mestata useita heistä. Vieläpä hänen veljensä ja hänen oman poikansakin täytyi alistua henkivartijan tarkastettaviksi, ennenkuin he saivat astua hänen eteensä.[40] Mitä kauemmin hän eli, sitä syvemmälle juurtui hänen sieluunsa epäluuloisuus ja ihmisten halveksiminen. Miehissä, jotka tungeksivat hänen ympärillään, hän näki pelkkiä paatuneita oman etunsa tavoittelijoita, jotka imartelivat ja kumarsivat häntä vain siksi, että hänellä oli valta, mutta saattoivat ensimmäisen tilaisuuden tullen pettää hänet, vieläpä työntää tikarin hänen rintaansa. Hän luuli voivansa pitää heitä kurissa vain viekkaudella ja väkivallalla.

Mutta hän itse oli kuitenkin kaikista onnettomin. Hänellä ei ollut koskaan iloista eikä edes rauhallista päivää. Kertomus Damokleenmiekasta on kuvaava hänen kohtalolleen. Hän oli kokenut liian paljon, hänen omallatunnollaan oli niin monta kauhunäkyä, että hän ei milloinkaan voinut tuntea olevansa onnellinen.[41]

Anteliaisuudellaan henkivartijoitaan ja palkkajoukkojansa kohtaan hän kuitenkin säilytti valtansa aina kuolemaansa asti v. 367.

Hänen sijaansa astui silloin muitta mutkitta hänen poikansa Dionysios II, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä perinnöllinen valtaistuin. Isä olikin kuolinhetkellään kehaissut jättävänsä pojalleen valtakunnan, joka oli »lujitettu rautaisin sitein.» Sanoillaan vahvoista siteistä, joilla hän oli maanmiehensä sitonut, hän tarkoitti palkkajoukkojaan, voittamattomia linnoituksiaan ja valtavia asevarastojaan. Ne olivat tosiaankin »rautasiteitä» — niin kauan kuin Dionysioksen tapainen voimamies johti asioita. Mutta hänen poikansa ja seuraajansa ei suinkaan ollut tehtävänsä tasalla. Hän oli tosin lahjakas, mutta heikko ja horjuvainen sekä Bakkhoksen ja Venuksen intohimoinen palvelija. Hänen isänsä kunnianhimo ja mustasukkainen oman valtansa valvonta oli mennyt niin pitkälle, että hän ei milloinkaan ollut antanut pojan ottaa osaa mihinkään hallitustoimiin. Aivan tottumattomana niin sotaisiin kuin rauhallisiinkin valtiotoimiin tämä 25-vuotias nuorukainen aivan äkkiä sai vallan käsiinsä. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet karkoitettiin Syrakusasta.

* * * * *

Karthagolaiset käyttivät hyväkseen hämminkiä, joka tämän tapauksen jälkeisinä aikoina vallitsi kaupungissa, luoden laumansa uudelleen Sisiliaan. Hädissään syrakusalaiset silloin kääntyivät emäkaupunkinsa Korinthoksen puoleen pyytäen apua. Korinthoslaiset säälivät maanmiehiään ja päättivät yksimielisesti auttaa heitä.

Apujoukkojen johtajaksi he valitsivat miehen nimellä Timoléōn, joka oli saavuttanut mainetta ja kunniaa ei ainoastaan urhoollisuudellaan, vaan myös jalomielisyydellään ja rehellisyydellään. Timoleon oli lisäksi vaatimaton luonne, joka tavoitteli isänmaan parasta enemmän kuin omaa etuaan ja kunniaansa, sanalla sanoen: Epaminondaan tapainen mies. Hän olikin ottanut jalon thebalaisen esikuvakseen. Hänen persoonallisuuttaan muutoin valaisee parhaiten hänen suhteensa omaan veljeensä. Timoleon oli kerran eräässä taistelussa pelastanut hänet varmasta kuolemasta asettumalla itse alttiiksi vihollisen keihäille ja nuolille. Mutta veli oli sitten käyttänyt väärin vaikutusvaltaansa kohoten Korinthoksen tyranniksi ja kohdellut vastustajiaan mielivaltaisesti julistaen laittomia tuomioita ja mestausmääräyksiä. Timoleon puolestaan ei vihannut mitään niin syvästi kuin tyranniutta ja sortovaltaa. Veljen ilkityöt tuottivat hänelle senvuoksi ankaria sieluntuskia. Ensin hän nuhteli tätä ja pyytämällä pyysi häntä luopumaan kunnianhimoisista suunnitelmistaan. Mutta kun tyranni kopeasti torjui kaikki sensuuntaiset puheet, Timoleonin oli valittava joko rakkaus veljeään tai isänmaata kohtaan. Raskaimmin häntä kenties painoi se ajatus, että ellei hän itse kerran olisi pelastanut veljensä henkeä, tämä ei milloinkaan olisi käynyt vaaralliseksi muiden elämälle ja vapaudelle.

Eräänä päivänä Timoleon keräsi ympärilleen muutamia ystäviä, lähti heidän kanssaan tyrannin luo Akropoliille ja rukoilemalla rukoili häntä luopumaan vallastaan. Mutta hirmuhallitsija torjui ivallisin sanoin kaikki hänen pyyntönsä. Silloin miehet tempasivat miekkansa ja pistivät hänet kuoliaaksi. Timoleon ei kuitenkaan omin käsin ottanut osaa tähän kaameaan verityöhön eikä voinut katsella hirveätä näkyä, vaan seisoi jonkin matkan päässä syrjässä ja peitti itkien kasvonsa käsillään.

Korinthoksen porvarit huokasivat helpotuksesta vapautuessaan verisestä tyrannista ja ihailivat Timoleonia, jonka povessa isänmaanrakkaus oli voittanut luonnollisen sukulaistunteen. Mutta hänen vanha äitinsä kirosi veljenmurhaajan eikä sallinut tämän enää näyttäytyä silmiensä edessä. Monien muittenkin mielestä oli liian järkyttävää, että veli oli tehnyt sellaisen teon veljelleen. Mutta ne, jotka näin ajattelivat, eivät muistaneet, että jos tätä ei olisi tapahtunut, ei tyrannista olisi ikinä voitu vapautua. Sillä ainoastaan lähimmät omaiset pääsivät niin lähelle häntä, että he olisivat voineet raivata hänet pois tieltä.

Onneton, tuskien raatelema murhaaja joutui epätoivon valtaan muistaessaan kaikkia kaameita kokemuksiaan ja oli vähällä riistää itseltään hengen. Ainoastaan ystävien sekaantuminen asiaan esti häntä näännyttäytymästä nälkään. Mutta hän pakeni ihmisten parista ja piileskeli useita vuosia maaseudun yksinäisyydessä.

* * * * *

Timoleonin elämän järkyttävästä murhenäytelmästä oli kulunut kaksikymmentä vuotta, kun hänet valittiin Syrakusaan lähetettävien apujoukkojen johtajaksi. Hän käytti parhaansa mukaan vähäisiä varoja, jotka korinthoslaiset voivat uskoa hänen haltuunsa. Mutta inhimillisesti katsoen hänen pienellä joukollaan tuntui olevan hyvin vähäiset mahdollisuudet tehdä mitään karthagolaisten sotalaumojen torjumiseksi. Vieläpä heräsi kysymys, voisivatko he edes astua maihin saarelle, jota vihollinen vastarakennetulla laivastollaan piti silmällä. Mutta jumalat antoivat Timoleonille suotuisia enteitä. Ei siinä kyllin, että hän sai Delphoista rohkaisevan vastauksen, vaan tapahtui myöskin, että juuri hänen ollessaan temppelissä erään jumalankuvan voitonseppele putosi hänen päähänsä.

Timoleonin onnistuikin ensi töikseen vetää vihollista nenästä, niin että hän saattoi häiritsemättä laskea joukkonsa maihin Sisilian itärannikolle, Syrakusan pohjoispuolelle. Käyttäen viisaasti itsessään mitättömiä sotavoimiaan ja sekaantuen asioihin oikealla hetkellä hän pääsi vihollisista voiton puolelle, ja onnistui hänen vihdoin viekkaudella päästä Syrakusaan, vaikka karthagolaiset pitivät sitä saarrettuna. Jumalat osoittivat jatkuvasti Timoleonille suosiotaan valmistamalla hänelle erinomaisen edullisia tilanteita ja sokaisemalla vihollisen silmät.

Mutta kun vapautustyö oli täytetty, vapauttaja joutui kovimmalle koetukselle. Voisiko hän tyhjentää kukkuraisen onnenmaljan juopumatta? Tuskin milloinkaan oli Syrakusassa ihailtu ainoatakaan miestä niin suuresti kuin häntä, ja nyt hänellä oli hallussaan kaupungin kaikki runsaat varat. Mikä esti häntä kohoamasta tyranniksi ja kieltämästä entistä itseään. Oli monta, jotka innokkaasti kehoittivat häntä tekemään niin, ja jotka pitivät häntä pölkkypäänä, jos hän ei siihen ryhtynyt. He vakuuttivat, että syrakusalaiset eivät olleet kypsiä saamaan vapaata hallitusmuotoa ja että he yleensäkin sietivät vapautta vain aivan, aivan pienissä erissä.

Mitä Timoleon silloin teki? Hän kutsui julistuksilla kaikki syrakusalaiset, jotka halusivat olla mukana, saapumaan yhdessä hänen kanssaan hajoittamaan sortovallan varustusta, lujaa linnaa, jonka Dionysios oli itselleen rakennuttanut. Se oli vertauskuvallinen teko, ja kansa, jonka vapautta oli poljettu enemmän kuin puoli vuosisataa, tervehti sitä lämpimällä kiitollisuudella. Kun hirmuvallan tunnusmerkki oli hajoitettu, pystytettiin sen sijaan samalle paikalle rakennus oikeudenkäyttöä varten. Timoleonin vaikutusvalta perustui yksinomaan kansalaisten kunnioitukseen ja ihailuun, eikä se siitä vähentynyt, päinvastoin.

Lopuksi Timoleon kruunasi vapautustyönsä tuottamalla karthagolaisille musertavan tappion vuonna 341, juuri kun heidän piti kulkea erään joen yli nykyisen Palermon eteläpuolella. Nytkin jumalat olivat hänelle erikoisen suopeita. Jo taistelun alussa puhkesi rajuilma. Se kasvoi hirmumyrskyksi ja toi mukanaan sadetta ja rakeita, jotka korvia huumaavien ukkosenjyrähdysten kaikuessa ruoskivat karthagolaisten kasvoja, niin, että he eivät voineet nähdä omaa kättänsäkään, kun kreikkalaisilla sitävastoin oli myötätuuli. Rakeet räiskyivät karthagolaisten kilpiä vasten, niin että upseerien komentohuudot kokonaan hukkuivat pauhinaan. Maa kävi liejuiseksi. Sotilaat kaatuilivat ja jäivät avuttomina makaamaan raskaissa varustuksissaan. Eri joukko-osastot tungeskelivat toisiaan vastaan hirveän sekasorron vallitessa, ja sillä aikaa joki alkoi tulvia, niin että se tempasi joukon sotilaita mukaansa. Vihdoin ei yksikään karthagolainen enää ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta kreikkalaiset ajoivat heitä takaa joka suunnalle, panivat toimeen kauhean verilöylyn ja saivat uskomattoman määrän vankeja sekä ennenkuulumattoman runsaan saaliin. Tämä oli Karthagolle peloittavan ankara isku, ja tappion sanoma sai kaupungissa aikaan maansurun.

Sisilian kreikkalaiset tunsivat nyt olonsa niin turvalliseksi, että he uskalsivat rakentaa uudelleen Akragaan ja muitakin hävitettyjä kaupunkeja, ja väestöä lisäsivät emämaasta saapuvat siirtolaiset. Saaren kreikkalaiset kaupungit yhtyivät liittoon Syrakusan johdolla. Mutta täällä kuten Thebassakin tuli näkyviin, että kaikki oli yhden ainoan miehen työn tulosta. Kun Timoleon liian aikaisin temmattiin pois — se tapahtui vuonna 336 — puhkesivat kreikkalaisten yhteiskuntien välillä uudelleen vanhat onnettomat riidat, ja osa heistä turvautui karthagolaisten apuun.

Sisilian historiassa näemme saman masentavan ilmiön kuin emämaassakin. Sama auttamaton eripuraisuus tarjosi täälläkin helleenien verivihollisille tilaisuuden sekaantua asioihin. Vain erikoisen voimakkaat persoonallisuudet ovat sellaisen kansan keskuudessa kyenneet jonkin aikaa pitämään kurissa sekä sisäisiä hajaannuspyrkimyksiä että ulkonaisia vihollisia.

Kirjallisuutta:

Edward A. Freeman, History of Sicily: 4 nid.

Adolph Holm, Geschichte Siciliens im Alterthum: 3 nid.

Victor Ehrenberg, Karthago (Beiheft 14 zum Alten Orien!).

MAKEDONIAN JOHTOVALTA

MAKEDONIAN KUNINGAS PHILIPPOS.

Mantineian taistelun jälkeen kaikki Kreikan valtiot ovat niin uupuneet, että mikään niistä ei enää uskalla ryhtyä johtamaan toisia. Mikään vanhan Hellaan kansa ei enää rohkene uneksia suuruudenunelmia. Sen sijaan on tullut erään valtion vuoro, joka siihen asti oli ollut syrjässä historian piiristä, nimittäin Makedonian.

Kreikkalaiset eivät tahtoneet tunnustaa makedonialaisia varsinaisiksi helleeneiksi, vaan pitivät heitä vielä barbaareina. Eikä tosiaan varmasti tiedetäkään, puhuivatko makedonialaiset kreikkaa vai jotakin muuta indo-eurooppalaista kiellä, joka siinä tapauksessa on saattanut olla aivan erilaista kuin kreikka. Ainoatakaan makedonian kansankielellä kirjoitettua riviä ei näet ole säilynyt, sillä hovi ja sivistyneet yhteiskuntaluokat omaksuivat niin aikaisin kreikankielen, että makedonian kansankieltä ei ehditty kirjoitukseen lainkaan käyttää. On kuitenkin todennäköistä, että tämäkin kieli on ollut kreikkalaista murretta. Ei näet milloinkaan mainita, että kreikkalaiset ja makedonialaiset olisivat tarvinneet tulkkia voidakseen puhua. keskenään, kun sitävastoin tiedetään, että esimerkiksi makedonialaisten naapureina asuvien illyrialaisten kieli oli kreikkalaisille käsittämätöntä. Sen olettamuksen puolesta, että makedonialaisten kansankieli oli kreikan murretta, puhuu myöskin se tosiseikka, että makedonialaiset käyttivät kuukausista ja jumalista kreikkalaisia nimityksiä.

Mutta historiallista yhteyttä helleenien kanssa makedonialaisilla ei ollut — ja se kuitenkin ennenkaikkea luo yhteenkuuluvaisuudentunteen. Tällä kansalla ei ollut lainkaan osuutta Hellaan yhteiseen runouteen ja tarustoon. Heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa olympialaisiin kisoihin eikä muihin yleishelleenisiin juhliin, ja helleenien liittoon, jonka keskuksena oli Delphoi, ei heitä hyväksytty, ennenkuin Philippos kuningas väkipakolla pääsi jäseneksi. — On aivan toinen asia, että makedonialaiset ajan pitkään osoittivat erinomaista kykyä omaksua helleenistä sivistystä.

Makedonialaiset olivat maanviljelijäkansaa. Heidän maansa oli hedelmällistä, mutta sen ilmasto oli ankarampi ja kosteampi kuin varsinaisen Kreikan.[42] Siihen aikaan, jolloin makedonialaiset alkavat esiintyä historiassa, Philippos kuninkaan aikoina, he olivat vielä paljoa vanhanaikaisemmalla asteella kuin muut kreikkalaiset heimot; he elivät homerisella kannalla ja olivat »paimenten ja talonpoikien kansaa.» He olivat eläneet enemmän syrjässä suurten maailmantapahtumien ulottuvilta kuin Kreikan merenkulkijakansa. Kautta vuosisatojen he olivat sitkeästi pitäneet kiinni vanhoista laitoksistaan, jotka olivat peräisin siltä ajalta, jolloin ne olivat yhteisiä koko Kreikalle. Näin oli homerisen ajan vanha patriarkallinen kuningaskunta säilynyt heidän maassaan, johtuen pääasiallisesti siitä, että Makedoniassa ei ollut suuria ja mahtavia kaupunkeja. Sillä nämä olivat kreikkalaisissa seuduissa aina hajoittavana aineksena.

Makedonia tarjosi kuluttamatonta kansanvoimaa hallitsijansa käytettäväksi, se oli yhtenäinen valtio, jonka vapaat kansalaiset olivat taitavia metsästäjiä ja urheita sotureita, ylpeitä arvistaan ja voittamattomia juomasankareita aivan kuin muinaiset pohjoismaalaiset. Nuorukaisella ei ollut oikeutta istua pitopöydän ääressä, ennenkuin hän oli kaatanut ensimmäisen metsäkarjunsa, ja miehen, joka ei vielä ollut surmannut yhtään vihollista, täytyi käyttää nuoraa vyötäisillään.

Kun Makedonian kuningas Philippos puuttui Kreikan kohtaloon, hänellä oli käytettävissään suuret varastot elävää voimaa. Nuori kuningas itse oli voimaa uhkuva luonne, oikea makedonialainen, jolla oli taipumusta barbaariseen kohtuuttomuuteen, jopa hurjuuteen huveissa ja nautinnoissa. Mutta hän hautoi suuria suunnitelmia eikä milloinkaan unohtanut niitä, ja makedonialaiseen alkuvoimaan yhtyi hänessä helleeninen sivistys. Sen hän oli suureksi osaksi hankkinut Thebassa, missä hän oli viettänyt varhaisimmat nuoruusvuotensa.[43] Hänen vanhempi ystävänsä Epaminondas, jota hän suuresti ihaili, oli tutustuttanut hänet valtio- ja sotataitoonsa.

Vuonna 359 hän nousi Makedonian valtaistuimelle.

Kunnianhimoinen kuningas oli asettanut päämääräkseen Makedonian laajentamisen suureksi Balkaninvaltioksi, ja hän oli päättänyt käyttää hyväkseen kaikkia suotuisia tilaisuuksia. Ensiksi hän ryhtyi perinpohjaisiin valmistuksiin järjestäen uudelleen maansa tarjoaman oivallisen armeija-aineksen, etenkin aatelisen ratsuväkensä. Mutta myöskin karaistunut talonpoikaiskansa, jonka täytyi aina olla varuillaan ryöstäviä ja hävittäviä naapureita vastaan, oli erinomaista sotilasainesta. Yhdistäen ratsu- ja jalkaväen Philippos loi Epaminondaan »vinorintamasta» uuden taktillisen muunnoksen, joka on nimeltään »makedonialainen falangi». Se erosi thebalaisesta falangista varsinkin siinä suhteessa, että hyökkäysten suorittajana oli etupäässä ratsuväki eikä jalkaväki, jota taas käytettiin enimmäkseen puolustussivustan tehtäviin. Jalkamiesten pitkät keihäät soveltuivatkin hyvin tähän tarkoitukseen. Nämä aseet olivat kooltaan niin valtavia, että vielä viidennen rivin keihäät ulottuivat ensi rivin miehiin saakka. Viidennen rivin takana olevat miehet, joiden päätehtävänä oli tukea rintamaa ja työntää sitä eteenpäin, laskivat keihäänsä vinosti pystyyn edessään seisovan miehen olkapäille murtaakseen siten vihollisen heittokeihäitten ja nuolisateen voiman.

Ratsuväen Philippos muodosti taktillisiksi kokonaisuuksiksi, joka tehtävä luonnollisesti oli vaikeampi kuin jalkaväen järjestäminen. Varsinaisessa Kreikassa ei ratsuväen järjestely ollut vielä milloinkaan ehtinyt niin pitkälle, ei edes Boiotiassa. Makedonian Philippos lieneekin siis todellisen ratsuväen luoja.

Makedonialaisen sotataidon historiallinen merkitys ei kuitenkaan rajoitu tähän. Philippoksen luoma ja hänen poikansa Aleksanterin myöhemmin täydellistyttämä armeija merkitsi käännekohtaa taktiikan kehityksessä myöskin sen perusteella, että eri aselajit, jalkaväki ja ratsuväki, kevyt- ja raskasaseiset joukot j.n.e., sulautuivat taktilliseksi kokonaisuudeksi.

Alituisella harjoituksella, kesällä ja talvella, päivin ja öin, Philippos piti armeijansa taistelukuntoisena. Ja sotilaat seurasivat uskollisina ja ihaillen arpista johtajaansa, joka jakoi heidän kanssaan kaikki vaivat ja vaarat. Yleisen asevelvollisuuden pohjalla hän täten loi politiikalleen tottelevaisen aseen aikana, jolloin Kreikan muitten yhteiskuntien kansalaiset alkoivat pitää itseään liian hyvinä harjoittamaan aseitten käyttöä ja uskoivat mieluimmin kotinsa ja kontunsa puolustamisen palkkajoukkojen tehtäväksi.

Philippoksen voima verrattuna keski- ja etelä-Kreikan hajanaisiin kansoihin perustui myöskin siihen, että hänellä oli käsissään sekä sotilaallinen että valtiollinen johto, kun sitävastoin pienten vapaavaltioitten politiikka oli kansankokousten vaihtelevan enemmistön vallassa. Ja tämä Philippoksen ylivoimaisuus ilmeni sitäkin selvemmin, kun hän oli erinomaisen ovela diplomaatti. Hänen käsitystään politiikan keinoista kuvaavat sanat, jotka hän lausui piiritettäessä erästä korkealla sijaitsevaa linnaa, jonka aseman hänen tiedustelujoukkueensa selitti voittamattomaksi. Hän kysyi: »Onko sinne johtava tie tosiaankin niin jyrkkä, ettei edes kultakuormaa kantava aasi voi sinne kiivetä?»

Tuskin tarvinnee huomauttaa, että sellaiselle valtiomiehelle kiistelevä Kreikka aina tarjosi runsaasti tilaisuuksia puuttua asioihin, ja niin taitava juonien punoja voi helposti valmistaa uusiakin mahdollisuuksia sekaantuakseen leikkiin, milloin näki sen hyväksi. Kaikkialla oli tyytymättömyyttä, joka tarpeen vaatiessa voitiin lietsoa voimakkaammaksi, ja kaikkialla tyytymättömät toivoivat hänestä auttajaa ja »sorrettujen» suojelijaa. Philippoksen valtiotaidon ensimmäinen suuri päämäärä oli suurvaltapolitiikalle välttämättömien taloudellisten apulähteitten hankkiminen. Ne hän saavutti miehittämällä Traakian tuottoisat kulta- ja hopeakaivokset, jotka osaksi olivat ateenalaisten omaisuutta. Tavallisella tarmollaan hän kohotti tuotantoa niin suuresti, että hänen kerrotaan saaneen sieltä 1000 talentin vuotuiset tulot.

Hän tarvitsikin paljon rahaa, sillä hänen toinen päämääränsä oli laivaston hankkiminen. Mutta sen saavuttamiseksi hänen täytyi uudelleen astua ateenalaisten varpaille. Hänen valtakuntansa oli näet sisämaanvaltio, jonka Traakian ja Makedonian rannikoilla olevat ateenalaiset siirtokunnat erottivat merestä. Philippos eteni täällä vastustamattomasti ja liitti vihdoin valtapiiriinsä koko rannikkomaan aina Hellespontokseen asti.

Ateenassa johti hänen vastustajiaan ajan etevin kaunopuhuja, Demosthénēs. On ihmeellistä, että tämä mies on voinut saavuttaa sellaisen arvoaseman, kun häneltä luonnostaan puuttuivat kaikki puhujan välttämättömimmät edellytykset. Hän oli lapsuudestaan saakka hintelä ja sairaalloinen, hänen äänensä oli heikko, vieläpä hän sammalsi, ja hänen liikkeistään puuttui sulavuutta. Lisäksi hän oli arka ja ujo. Mutta hänellä oli kylliksi lahjakkuutta ja tarmoa voittaakseen kaikki vaikeudet. Hän koetti korjata ääntämisensä virheitä ja puutteellisuuksia harjoitellen puhumista pitäen piikiviä suussaan. Hän vahvisti keuhkojaan juoksemalla ja lisäsi äänivarojaan pitämällä puheita kulkiessaan ylämäkeä ja koettaen meren rannalla voittaa äänellään myrskyn pauhinan. Ja parantaakseen elehtimistään hän harjoitteli peilin edessä. Useitten vuosien kuluttua hänen hellittämättömät ponnistuksensa tuottivatkin tuloksen, ja hänestä oli tullut täydellinen kaunopuhuja.

Sekä puhujana että ihmisenä Demosthenes muistutti suuresti Periklestä. Molemmat olivat niin kokonaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen aatteensa valtaamia, että heiltä ei riittänyt aikaa seuraelämään tai olemuksensa ulkonaisen miellyttäväisyyden hoitamiseen. Demosthenesta pidettiinkin yleisesti synkkänä ja kärtyisänä; sen johdosta, ettei hän milloinkaan nauttinut viiniä, hänet leimattiin iloa vihaavaksi »vedenjuojaksi.» — Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä — tämä vaatimaton erakkoluonne oli joka tapauksessa todellinen ihmisystävä, joka tunsi kutsumusta esiintyä ihmisten parissa vain silloin, kun yhteinen hyvä oli kysymyksessä. Hänen rahakukkaronsa oli aina avoin tarvitseville, monia hän oli hädän hetkellä auttanut, monia sotavankeja ostanut orjuudesta omilla varoillaan. On väärin väittää sellaista miestä katkeraksi ja ihmisiä halveksivaksi.

Sanoimme äsken, että Demosthenes myöskin puhujana eräissä suhteissa muistutti Periklestä. Tämä koskee esityksen selvää ajatusjuoksua, vakuuttavaa voimaa ja taiteellista valmiutta, vaan ei puheitten esitystapaa. Perikles oli ylevän juhlallinen kuin suuri traagillinen näyttelijä. Hän ei milloinkaan antautunut tunteen purkauksiin, ei tehnyt mitään eleitä. Hän edusti niitä vanhanajan kansanpuhujia, joiden perikuvana on kättänsä viitan alla pitävä Solon. Demostheneella ei ollut »olympolaisen» synnynnäistä arvokkuutta ja esiintymisvarmuutta. Hän oli tulinen ja intohimoinen luonne, joka helposti kiihtyi. Hän vastasi herjauksiin herjauksilla ja käytti kaikkia keinoja halventaakseen vastustajaansa. Hän elehti, liikkui edestakaisin puhujalavalla, hiljensi ja koroitti ääntään, joka toisinaan kiihtyi huutamiseksikin, käytti puhuessaan vannomisia ja purskahti joskus mielenliikutuksesta itkuun.

Hänen kykynsä vaikuttaa kuulijoihin oli aivan uskomaton. Se perustui pohjimmiltaan siihen, että hän vuodatti koko tulisielunsa asiaan, jonka oli ottanut ajaakseen, niin että hän ei jättänyt itselleen eikä kuulijoilleen aikaa silmänräpäyksenkään epäilyyn. Hänen kaunopuheisuutensa vyöryi valtavana virtana, joka tempasi kaikki mukaansa eikä sekunninkaan ajaksi jättänyt kuulijaa koskemattomaksi.

Hän otti nyt käytäntöön kaiken tämän erinomaisen kaunopuheisuutensa kehoittaakseen ateenalaisia varomaan viekasta makedonialaista. Hän näki heidän taistelussaan Philipposta vastaan kaupunkitasavallan taistelun yksinvaltaa vastaan, joka hänen käsityksensä mukaan merkitsi, että vapaa, lakien mukaisesti hallittu valtio vastusti hirmuhallitsijan mielivaltaa. Sillä hänen mielestään yksinvalta oli samaa kuin hirmuvalta: »Jokainen yksinvaltias ja tyranni on vapauden vihollinen ja lakien vastustaja.» Ateenan kansanvaltaa Demosthenes piti vapauden ja oikeuden viimeisenä varustuksena pohjoisesta uhkaavaa sortovaltaa vastaan.

Mutta hänen isänmaallisuutensa ei ulottunut Ateenan rajojen ulkopuolelle. Ei ole syitä, joiden nojalla Demosthenesta voisi pitää yleishelleenisen, koko kreikkalaismaailman käsittävän isänmaallisuuden edustajana. Mutta yhtä väärin olisi pitää Philipposta yleishelleeninä. Hän oli ajanut makedonialaista politiikkaa eikä helleenistä — se käy selvästi ilmi kaikesta hänen teoistaan. Molemmat suunnat saattoivat tosin sopivissa tilaisuuksissa koristella itseään kauniilla yleishelleenisillä iskulauseilla, mutta helleeninen aate ei Demostheneelle enempää kuin Philippoksellekaan ollut itsenäinen päämäärä — se oli vain keino, jolla itsekkäät pyrkimykset voitiin kullata.

Näin ollen oli kysymys siitä, kumpi puolue, Ateena vaiko Makedonia, todella kykeni edustamaan helleenien yhteistä asiaa, ottamaan johdon käsiinsä, kun oli puolustettava Kreikan kaikkia valtioita idän yhteistä vihollista vastaan ja vapautettava Hellas Persian kuninkaan häpeällisestä ylivallasta, joka oli vahvistettu n.s. kuninkaanrauhalla.

Makedonian ja Ateenan kilpailu on itse asiassa Philippoksen ja Demostheneen kaksintaistelua. Philippoksen asiaa puolusti Ateenassa eräs toinen kaunopuhuja nimeltä Aiskhinēs, joka oli Demostheneen vastakohta ja vastustaja. Aiskhineella oli puhujan ammatin luonnolliset edellytykset, jotka Demostheneelta puuttuivat: hänellä oli voimailijan vartalo, erinomaisen sujuva puhelahja sekä kaunis ja sointuva ääni, jota hän aikaisemmin näyttelijänä oli harjoittanut ja kouluttanut, niin että se teki aivan toisen vaikutuksen kuin Demostheneen kiihtymyksestä kimeä äänensävy. Hän ei myöskään hyväksynyt intohimoista elehtimistä, josta oli tullut Demostheneen toinen luonto.

Aiskhines oli päinvastoin kuin Demosthenes ruumiillisesti terve ja voimakas ihminen, joka katseli elämää sen valoisalta puolelta. Hän soveltui hyvin juhlivien ja juovien makedonialaisten pariin. Hän kerskailikin olevansa »Philippoksen kestiystävä.» — »Sinä Philippoksen kestiystävä!» Demosthenes huudahti. »Kaipa kai yhtä paljon kuin palkolliset ja päivätyöläiset ovat vuokraajansa kestiystäviä.»

Syvä luonne Aiskhines ei ollut. Hän oli näyttelijä eikä muuksi muuttunut, ja asia, jonka hän oli ottanut ajaakseen, oli hänen mielestään vain osa, joka oli näyteltävä hyvin. Mutta hänellä oli kykyä esittää ajatuksensa kauniilla ja sointuvalla kielellä.

Ajan pitkään Aiskhines ei kuitenkaan kyennyt pitämään puoliaan kilpailijaansa vastaan. Demostheneen tulinen kaunopuheisuus vaimensi kaiken arvostelun. Ateenalaiset näkivät vain vaarallisen Makedonian Philippoksen, joka ryösti itselleen kaiken, »tämän valapattoisen, uskottoman ihmisen, tämän roiston, joka on petoksella saavuttanut valta-asemansa.»

Demosthenes piti Philipposta ateenalaisten verivihollisena, joka suunnitteli Ateenan tuhoa. Niin rajattomasti hän pelkäsi »Pohjolan barbaaria», että hän lopulla kehoitti mieluummin liittoutumaan itse suurkuninkaan kanssa.

Itse asiassa Demosthenes oli arvostellut Philippoksen politiikkaa aivan väärin. Makedonian kuningas tunsi todellisuudessa liian suurta ihailua Kreikan etevintä sivistyskaupunkia kohtaan voidakseen hautoa niin barbaarisia suunnitelmia kuin Demosthenes luuli hänen tekevän. Philippoksen tarkoituksena oli tosin saada käsiinsä Ateenan kuten muunkin Kreikan valtiollinen johto, mutta hänen tulevassa suurvallassaan Ateenan oli määrä olla sivistyksellisenä perustana. Hänellä oli myöskin tärkeä valtiollinen syy etsiä mieluummin ateenalaisten ystävyyttä kuin tehdä heidät verivihollisikseen, ja tämä syy oli heidän laivastonsa ja merikelpoisuutensa. Sillä alalla makedonialaiset eivät voineet läheskään kilpailla heidän kanssaan. Sentähden saattoi olla vaarallista, jos Ateena antautui Persian kuninkaan käsiin.

Demostheneen vaikutusvalta kasvoi kuitenkin vuosi vuodelta, ja hän hallitsi kansankokousta yhä täydellisemmin. Useita kertoja hänet valittiin muihin Kreikan valtioihin meneviin lähetystöihin, ja kaikkialla hän piti palopuheita makedonialaista rauhanhäiritsijää vastaan. Hän sai ateenalaiset ryhtymään sotaisiin toimenpiteisiin koettaen tehdä sodan Philipposta vastaan välttämättömäksi. Mutta kuningas odotti vielä otollista hetkeä. Silloin Demosthenes alkoi avoimesti puoltaa sotaa. Se tapahtui järjestyksessä kolmannessa hänen kuuluisista »filippisistä puheistaan» eli »filippiikeistään»[44], joka on »valtavin, intomielisin puhe, minkä Demosthenes itse ja kenties kukaan puhuja maailmassa milloinkaan on pitänyt.»

»Meidän täytyy selvittää itsellemme», hän sanoi, »että Philippos vihaa meitä, vihaa kaupunkiamme, maaperää, jolle se on rakennettu, kaikkia sen asukkaita, niitäkin, joiden mieltä nyt hivelee hänen ystävyytensä, mutta kaikista eniten hän vihaa vapaata hallitusmuotoamme. Ja siihen hänellä on pätevät syynsä, sillä hän tietää erinomaisen hyvin, että vaikka hän olisi saanut kaikki muut kansat kynsiinsä, ei hän voisi olla varma saaliistaan, niin kauan kuin on olemassa yksikin sellainen valtio, missä kansa on isäntänä omassa talossaan. Hän tietää, että jos hänelle tapahtuisi onnettomuus, niin kaikki, jotka nyt ovat hänen vallassaan, etsisivät apua ja suojaa meiltä. Sillä teidän tehtävänne, ateenalaiset, on asettua estämään toisten ryöstönhalua, riistää heiltä heidän saaliinsa ja auttaa kaikkia ihmisiä vapauteen.» Ja milloin oli otollinen hetki tämän teon suorittamiselle, ellei nyt, juuri nyt? »Sillä mitä enemmän Philippos saa levittää valtaansa, sitä vaarallisemmaksi hän lopulta käy omalle vapaudellemme. Meidän on tehtävä velvollisuutemme ja sekaannuttava asioiden kulkuun, milloin tarvis vaatii. Ja meitä on jo kohdannut se, mitä vapaat miehet nimittävät hädäksi. Ei kai ole tarkoitus, että meidän pitäisi odottaa sitä, mikä orjien mielestä on hätää, nimittäin sortoa ja pahoinpitelyä? Sillä jumalat varjelkoot, ettei meidän tarvitsisi sitä kokea!»[45]

Sellainen puhe vaikutti vihdoin sen havainto-opetuksen vahvistamana, jota Philippos itse tarjosi ateenalaisille ennen kaikkea Traakiassa. Lysandroksen Hellespontoksen-retki oli vielä tuoreessa muistissa, ja ateenalaiset tiesivät, mitä viljantuonnin ehkäiseminen heille merkitsi. Traakian niemimaa oli — käyttääksemme nykyaikaista vertausta — Ateenan merivallan Gibraltar.[46] Taloudelliselta kannalta oli taistelun esineenä meritie Mustalle merelle, Ateenan merenkulun ja kreikkalaisten leipäviljan hankinnan valtaväylä.

Hehkuvalla isänmaanrakkaudellaan ja ihailtavalla kaunopuheisuudellaan Demosthenes luo loistoa Ateenan itsenäisyyden viimeisille päiville. On vain vahinko, että tässä näytelmässä on niin paljon onttoja korulauseita, että vapaus, jonka kunniaksi hän käyttelee vuoroin rintaääniä, vuoroin itkuisia diskanttisäveleitä, oikeastaan on Kreikan pikkuvaltioiden kallisarvoinen vapaus tuhota toisiaan. Tätä vapautta uhkasi nyt todellinen vaara. — »Kaikkien aikojen suurimmasta puhujasta» tuntuu yhä enemmän vakiintuvan se käsitys, että hän oli suuri kansanpuhuja ja asianajaja, mutta pieni valtiomies.

Mutta toiselta puolen: onkohan valtiomieheltä milloinkaan voitu pyytää, että hän vapaaehtoisesti sallisi maansa joutua vieraan vallan alaiseksi? Kaikkein vähimmin sitä voi odottaa kreikkalaiselta, joka niin intohimoisesti piti kiinni pikkuvaltionsa itsehallintaoikeudesta. Philipposta ja hänen suurta poikaansa Aleksanteria voi varmasti ihailla tarvitsematta silti olla tuntematta samaa isänmaanystävä Demosthenesta kohtaan, joka eli ja kuoli uskoen palavasti Ateenan kutsumukseen ja kansanvallan pyhään asiaan.

* * * * *

Demostehenes sai vihdoin käsiinsä Ateenan politiikan ylijohdon ja hänen onnistui saada aikaan liitto Korinthoksen ja muutamien muitten valtioitten kanssa Philipposta vastaan, Hän pyysi myöskin apua Susan suurkuninkaalta.

Siellä oli Artakserkses II kuollut v. 358 hallittuaan lähes puoli vuosisataa, ja hänen sijaansa oli tullut hänen nuorin poikansa Artakserkses III [47]. Virallisesti Demostheneen avunpyyntö tosin tylysti torjuttiin, mutta salateitse kerrotaan persialaista kultaa lähetetyn sota-avustukseksi Ateenan hallitusmiehille, myöskin Demostheneelle. Vihdoin ateenalaiset eivät enää tahtoneet odottaa, vaan julistivat Philippoksen rauhanrikkojaksi ja tuottivat hänelle tappion meritaistelussa. Odotettu vastaus viipyi. Mutta vuonna 338 se annettiin Khairōneian luona Boiotiassa.

Paljon oli nyt sen varassa, kenen puolelle Theba liittyisi. Demostheneelle tuotti suuren riemuvoiton ja Philippoksen laskelmiin arveluttavan aukon se, että suuren kaunopuhujan oli onnistunut saada thebalaiset puolelleen. Khaironeian taistelussa Philippos voitti kuitenkin käyttämällä taitavasti makedonialaista falangia. Hyökkäyssivustan johdon hän uskoi 18-vuotiaalle pojalleen Aleksanterille, jonka tukena oli kokeneita kenraaleja. Nuorukaisen ratsastaessa ratkaisevaan hyökkäykseen thebalaisten pyhää joukkoa vastaan Philippos itse piti toisella sivustalla huolen ateenalaisista tehden valeliikkeitä, jotka saivat heidät luulemaan, että hän aikoi lähteä pakoon. »Pyhä joukko» kaatui viimeiseen mieheen. Liittoutuneitten urhoollisuus ei mahtanut mitään Philippoksen ylivoimaiselle taktiikalle. Philippos oli saanut ratkaisevan yliotteen myöskin sen nojalla, että hän itse johti koko joukkoaan, kun taas vastapuolueen ylijohto oli jaettu ateenalaisten ja thebalaisten kesken. Liittoutuneitten liikkeitä suunnittelivat yhteisissä neuvotteluissaan heidän valtiomiehensä ja kenraalinsa, joista oikeastaan kukaan ei ollut niin vaativan tehtävän tasalla.[48]

Vastoin tapaansa Philippos ei ajanut voitettuja takaa. Hän oli näet jo ennen taistelun alkua asettanut itselleen toisen päämäärän kuin vihollisen tuhoamisen: hän tahtoi saada aikaan sovinnon vihollisten erään osan, ateenalaisten kanssa. Hänelle ei tuottanut etua — päinvastoin — pakottaa ateenalaiset epätoivoiseen vastarintaan ja työntää heidät suoraan suurkuninkaan syliin. Sen vuoksi nähtiin nyt, miten voittaja itse heti taistelun jälkeen ojensi kätensä voitetuille ja myönsi heille odottamattoman suotuisat rauhanehdot. Tosin heidän täytyi hajoittaa meriliittonsa viimeisetkin rippeet ja luopua Traakian rannikolta hankkimistaan alueista, mutta vapautensa ja itsehallintonsa he saivat pitää, kun sitävastoin thebalaisten täytyi tyytyä siihen, että heidän linnaansa asetettiin makedonialaista varusväkeä ja heitä hallitsemaan Philippoksen kannattajien muodostama neuvosto. Khaironeian luona vangiksi joutuneet ateenalaiset Philippos luovutti takaisin ilman lunnaita, mutta vangitut thebalaiset hän myytätti orjiksi.

Ihmeekseen ateenalaisten täytyi todeta, että se käsitys, jonka he nyt saivat voittajasta, ei lainkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Demosthenes oli aina heille esittänyt. Philippoksen lempeys — jota muuten ei juuri voi pitää hänelle ominaisena — tuotti heille niin mieluisan yllätyksen, että he pystyttivät kaupunkinsa torille häntä esittävän kuvapatsaan. Ja kun Philippoksen oma poika tuli tuomaan kaatuneitten ateenalaisten ruumiita kotiin, ihastui intomielinen kansa niin suuresti, että sekä Philippokselle että Aleksanterille myönnettiin kaupungin kansalaisoikeus.

* * * * *

Voiton saatuaan Philippos aloitti suuren työnsä pyrkien yhdistämään koko Kreikan ratkaisevaan taisteluun idän perivihollista vastaan. Tämä suunnitelma saavutti voimakasta vastakaikua koko kreikkalaisessa maailmassa. Sellaisen kostoretken ajatus ei ollut milloinkaan kuollut; ja vaikkakin se uinuvana piili kansansielussa, se voitiin kuitenkin helposti herättää. »Se oli», sanoo muuan etevä antiikin historian tuntija, »helleeneille samaa kuin länsimaitten kristikunnalle vuosisatoja kestävä taistelu uskottomia vastaan.» Ja mitä selvemmin idän jättiläisen voimattomuus ja sisäinen hajanaisuus alkoi tulla näkyviin, sitä lujemmaksi kasvoi luottamus sodan onnelliseen päätökseen. Miten kauan pitikään sietää sitä häväistystä, että nämä barbaarit pyrkivät esiintymään helleenien poliittisina holhoojina?

Nyt oli ilmestynyt se mies, joka kykeni kokoamaan Hellaan sotavoimat. Philippos solmi ateenalaisten kanssa liiton, johon hän aikoi johtonsa alaiseksi saada liittymään koko Kreikan. Peloponnesoksella siihen liittyivät kaikki paitsi sparttalaiset. Kuu nämä kieltäytyivät alistumasta muukalaisten valtaan, niin Philippos hävitti Lakonian ja jakoi sparttalaisten muut alueet heidän naapuriensa kesken. Sen jälkeen hän kehoitti kaikkia Kreikan manteren itsenäisiä valtioita lähettämään edustajia Korinthoksessa pidettävään suureen kongressiin. Siellä julistettiin yleinen maanrauha ja päätettiin perustaa yleinen helleenien liitto. Philippoksesta tuli liiton ylipäällikkö ja elinikäinen presidentti, jonka arvonimenä oli hegemoni.

Se haave, josta helleenien parhaat miehet kaikkina aikoina olivat uneksineet, oli siis nyt toteutunut, vaikkakin toisella tavalla, kuin he olivat kuvitelleet. Kreikka ei milloinkaan ennen ollut esiintynyt niin yhtenäisenä kokonaisuutena kuin nyt. Tähän loppuivat alinomaiset, kuluttavat veljessodat. Tämä Philippoksen nerouden ja rautaisen tahdon uusi valtiollinen luomus joutui kestämään sarjan vaikeita koettelemuksia, kunnes roomalaisten ylivoima sen vihdoin kukisti.

Khaironeian taistelussa maakuntavaltio oli voittanut kaupunkivaltion. Mutta kunnallisella valtiolla oli Kreikassa liian syvät juuret, jotta se olisi voitu perin pohjin hävittää sen maaperästä. Kreikasta ei sentähden milloinkaan tullut makedonialaista maakuntaa. Mutta poliittisena laitoksena kaupunkivaltio on kuollut.

* * * * *

Suoritettuaan järjestelytyönsä Philippos palasi Makedoniaan ryhtyen tarmokkaasti varustamaan sotaa Persiaa vastaan. Siellä Artakserkses III:n verinen hallitus oli päättynyt samana vuonna, jolloin Philippos sai Kreikan valtaansa. Muuan suurkuninkaan sotapäällikkö oli myrkyttämällä vapauttanut maailman hirmuvaltiaasta ja hänen sijaansa kohottanut valtaistuimelle erään hänen sukulaisensa, joka oli nimeltään Dareios III, luonteeltaan lempeä ja hienotunteinen mies.

Philippoksen suuren sotaretken lähimpänä päämääränä piti olla joonialaisten vapauttaminen Persian ylivallasta. Keväällä 336 hän lähetti 10 000 miehen suuruisen etujoukon Vähään-Aasiaan ja aikoi itse saapua pääjoukon keralla myöhemmin. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt tapahtua, hänet surmattiin tyttärensä häissä. Murhamies oli muuan nuori ylhäinen makedonialainen, jota Philippoksen toisen puolison läheisen sukulaisen kerrotaan inhoittavasti herjanneen. Nuorukaisen katkeruutta sen johdosta, ettei kuningas ollut kohdellut häntä oikeudenmukaisesti, Philippoksen vihamiehet olivat yllyttäneet. Todennäköisesti oli teon suunnitellut Philippoksen ensimmäinen puoliso, kostonhimoinen, pirullinen Olympias suuttuneena siitä, että hänet oli hylätty. Myöskin Dareios-kuningas kerskaili julkisissa kirjoituksissaan olevansa murhan alkuunpanija. Emme kuitenkaan tiedä, onko tämä totta. Luultavana sitä ei pidetä. Joka tapauksessa hän pysyi väitteessään vieläpä eräässä Aleksanterille lähettämässään kirjeessä, joka muutenkin oli sanamuodoltaan kopea ja loukkaava. Hän voi mielestänsä antautua sellaisiin tunteenpurkauksiin, kun Makedonian taholta ei enää muka vaara uhannut.

Heti murhatyön jälkeen vainajan ystävät pistivät kuoliaaksi Philippoksen murhaajat, ja ne heidän rikostoverinsa, jotka saatiin ilmi, Aleksanteri tuomitsi kuolemaan. Hän käytti myöskin tilaisuutta hyväkseen raivaten samaa keinoa käyttäen tieltään muutamia sukulaisia, jotka kilpailivat hänen kanssaan kruunusta. Heidät tuomittiin osallisuudesta hänen isäänsä vastaan tehtyyn salaliittoon.

* * * * *

Makedonian Philipposta on eri aikoina arvosteltu hyvin eri lailla. Historian tuomarit ovat kauan katselleet häntä Demostheneen silmillä; ja niissäkin tapauksissa, jolloin ei ole suorastaan menetelty näin, häntä on arvosteltu Ateenan politiikan kannalta. Vasta meidän aikanamme on alettu huomata, että hänhän oli Makedonian kuningas ja että häntä on siis arvosteltava makedonialaisten kannalta hallitsijana, joka pyrki luomaan oman valtakuntansa suureksi ja mahtavaksi. Mutta hänen politiikkansa ei pysähtynyt tähän: hän tahtoi tehdä Makedonian voimakkaaksi kyetäkseen siten tarjoamaan kaikille helleeneille pätevän johtajan sen maailmanhistoriallisen tehtävän suorittamiseen, joka oli heille uskottu aina Kreikan suuruudenajan syntymähetkestä saakka. Ja senvuoksi Philippoksen elämäntyötä voi hyvin arvostella ei yksin makedonialaiselta, vaan myös helleeniseltä kannalta.

Kirjallisuutta, joka liittyy tähän ja seuraavaan lukuun.

Julius Kaerst, Geschichte des Hellenismus: 2 osaa.

Tähän lukuun:

Arnold Schaefer, Demosthenes und seine Zeit: 3 nid.

C.A.F. Brückner, König Philipp und die hellenischen Staaten.

Walther Kranz, Demosthenes und Philipp.