ALEKSANTERI SUURI.
Siinä historian näytelmän kohtauksessa, missä Makedonian Aleksanteri ensi kerran esiintyy, hän on vielä vallaton, huimapäinen poika. Mutta jo silloin hän tietää, miten muita on hallittava. Sentähden sisältyykin vertauskuva kertomukseen siitä, miten hän taltuttaa hurjan thessalialaisen sotaoriin nimeltä Buképhalos, jota etevimmät ratsastajat ovat turhaan koettaneet opettaa. Hevonen on niin vauhko ja hurja, ettei kukaan voi päästä sen selkään. Philippos määrää silloin, että eläin on lähetettävä pois, koska siihen ei opetus pysty.
Mutta silloin nuori Aleksanteri pyytää saada yrittää. Hän tarttuu virman varsan ohjaksiin, taputtelee sitä ja puhelee sille rauhoittavasti — ja äkkiä hän istuu Bukephaloksen selässä. Se on käynyt päinsä siten, että hän talutti hevosen suoraan aurinkoa kohti, jotta se ei näkisi omaa varjoaan. Poika on näet huomannut, että ori pelkää juuri sitä.
Tuntiessaan ratsastajan selässään Bukephalos syöksähtää hurjaan laukkaan ja on pian hävinnyt säikähtyneen hovin näkyvistä. Kaikki valmistautuvat siihen, etteivät enää milloinkaan näe prinssiä elävänä.
Hetken kuluttua ilmestyy päinvastaiselta suunnalta ratsumies, joka ohjaa juoksijaansa tyynesti ja varmasti. Ratsastaja on Aleksanteri.
Siitä ajasta lähtien Bukephalos kantoi uskollisesti nuorta isäntäänsä.
Mutta kenenkään muun ei kannattanut yrittääkään päästä sen selkään.[49]
Makedonian Philippoksen poikaa ympäröi sädekehänä nuorekas tarmo ja valoisa helleeninen poikamaisuus. Hän on maailman suurin seikkailusankari ja hän on niitä historian valiohenkilöitä, jotka aina pysyvät nuorina. Hän on yli-ihminen, jossa älyn ja tahdonvoiman panokset ovat harvinaisen sopusointuisesti tasapainossa. Tahtominen merkitsi hänelle toimimista. Mutta kaikkeen tähän valoisaan ja vapauttavaan yhtyy tässä verrattomassa nuorukaishahmossa intohimoinen piirre, jonka hän on perinyt äidiltään, Olympiaalta.
Olympias oli vuorisen, Epeiroksen kuninkaan tytär, samaa verta kuin meidän aikamme urhoolliset mutta kostonhimoiset albanialaiset.[50] Epeiroksen kuten Traakiankin naiset olivat kuuluisia hurjista uskonnollisen hurmion kohtauksistaan Dionysoksen juhlissa, joita heidän syrjäisillä vuoriseuduillaan vietettiin. Ja Olympias, joka oli kiivas ja intohimoinen nainen, tuntuu olleen erikoisen altis tällaiselle uskonnolliselle kiihtymykselle. Hänen kerrotaan harrastaneen loitsuja ja taikamenoja ja huvikseen tanssineen antaen käärmeitten kiemurrella kaulansa ja päänsä ympärillä. Hän oli, käyttääksemme erään saksalaisen historioitsijan kuvausta, »aito barbaarityyppi, naarassusi, joka suuttuessaan näytti hampaitaan.» Perimätiedon mukaan hän polveutui itse Akhilleuksesta.
Ei ole ihme, jos hänen miehensä ajanmittaan arveli hänessä olevan sisua liiaksikin. Ja kun toinen nainen, eräs ylhäinen makedoniatar, sekaantui peliin, tämä nainen sai helposti aikaan sen, että Philippos hylkäsi Olympiaan. Mutta tästä teosta aiheutui ankaria ristiriitoja Philippoksen ja hänen poikansa välillä. Philippoksen ja hänen toisen puolisonsa häissä — siihen aikaan, jolloin kuningas varusteli Persianretkeä — syntyi uhkaava kohtaus, kun uuden kuningattaren setä oli kyllin tahditon rukoillakseen juomamaljan ääressä jumalia, että uudesta avioliitosta syntyisi Makedonian valtaistuimen laillinen perijä. Aleksanteri huudahti silloin raivoissaan: »Vai nimität sinä minua julkisesti äpäräksi!» ja heitti juomapikarinsa vasten edellisen puhujan kalloa.
Suunniltaan raivosta Philippos ryntää silloin pystyyn ja syöksyy paljastetuin miekoin omaa poikaansa kohti, mutta kun hänen järkensä on juominkien sumentama, hän horjahtaa kumoon. Se pelastaa Aleksanterin hengen ja kohtaus päättyy nuoren ruhtinaan lausumiin katkeriin sanoihin: »Siinä nyt makaa mies, joka varustautuu lähtemään Euroopasta Aasiaan, mutta ei edes kykene kulkemaan pöydästä toiseen vakavin askelin.»
Aleksanteri lähti nyt Makedoniasta yhdessä äitinsä kanssa. Myöhemmin isä ja poika kuitenkin tekivät sovinnon. Mutta Olympias ei milloinkaan unohtanut, että hänet oli hylätty ja häväisty, ja hän yllytti sekä veljeään että poikaansa Philipposta vastaan.
Ilman äidiltä perimäänsä intohimon synkkää suonta Aleksanterista ei olisi tullut sitä nerokasta persoonallisuutta, mikä hän oli; ilman sitä hänen miltei yli-inhimilliset saavutuksensa historian näyttämöllä olisivat selittämättömiä. Mutta vielä tänä päivänä hänestä lausutaan vaihtelevia mielipiteitä aina sen mukaan, kiintyykö arvostelijan huomio enemmän hänen olemuksensa valoisaan vai synkkään puoleen.
Philippos antoi pojalleen parhaan kasvatuksen, mikä siihen aikaan oli saatavissa. Hän valitsi itsensä Aristoteleen perehdyttämään kolmentoistavuotiasta nuorukaista helleeniseen sivistykseen. Monipuolinen tiedemies herätti oppilaassaan rakkauden kreikkalaiseen runouteen, ennen kaikkea Homerokseen, mikä ilmeni Aleksanterissa hänen koko ikänsä. Sotaretkillään nuori sankari kuljetti mukanaan Iliasta kultaisessa lippaassa, jota hän öisin säilytti päänalusensa alla miekkansa vieressä.
Aleksanteri oli erittäin kiintynyt opettajaansa ja sanoi pitävänsä häntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa isäänsä, sillä kuningas Philippos oli tosin antanut hänelle elämän, mutta Aristoteles oli opettanut häntä elämään arvokkaalla tavalla.
ALEKSANTERI LUJITTAA VALTAISTUIMENSA.
Isänsä äkkiä kuollessa Aleksanteri oli vain kaksikymmenvuotias. Tällöin ei ollut kysymys ainoastaan isän jättämän perinnön vastaanottamisesta — nuorukaisen täytyi osoittaa, että hänellä oli kylliksi tarmoa ja voimaa säilyttääkseen kuningaskruununsa. Monissa osissa Kreikkaa ilmeni näet pyrkimyksiä käyttämään hallitsijanvaihdoksen tarjoamaa tilaisuutta Makedonian johtovallasta vapautumiseen. Näitten pyrkimysten keskipisteenä oli Ateena. Khaironeian taistelun jälkeinen, Philippoksen jalomielisyyden herättämä innostus oli siellä pian haihtunut, ja Demostheneen oli onnistunut saada mieliala muuttumaan. Mutta Philippoksen eläessä kansankiihoittajien täytyi koreasti pysyä nahoissaan. Se oli Kreikan monille riitapukareille vaikeata aikaa. Heiltä oli riistetty kaikki mahdollisuudet keskinäisiin kahakkoihin. »Tyranni» ylläpiti häikäilemättä maanrauhaa.
Mutta eräänä päivänä Ateenaan saapui ilosanoma: »Philippos on murhattu!» Makedonian valtiollinen merkitys oli, kuten kerran Theban, perustunut yhteen ainoaan mieheen. Nyt nähtiin, oliko tämä ainoa saanut arvoisensa seuraajan, vai oliko Makedonian johtovalta tuomittu kukistumaan samoista syistä kuin Thebankin. Useimmat arvelivat näin käyvän. Etenkin Demosthenes toivoi, että sijalle saataisiin Ateenan hegemonia. Heti saatuaan tiedon Philippoksen kuolemasta hän saapui juhlapukuisena kansankokoukseen, onnitteli maanmiehiään, jotka olivat vapautuneet vaarallisimmasta vihollisestaan, ja ylisti »tyranninmurhaajan» urotyötä pilviin saakka. Sitten hän alkoi herjata Aleksanteria, käytti hänestä nimeä Margitēs — kreikkalaisen kansantarun tyhmä ja omahyväinen henkilö — ja julisti maanmiehilleen, että »tyhmän nulikan» taholta ei vaara voinut uhata. Näin ainakin Aiskhines kertoo. Mutta on muistettava, millaisessa suhteessa tämä todistajamme oli Demostheneeseen.
Kaikissa Kreikan valtioissa pidettiin samanlaisia kokouksia ja puheita, ja päätöksiä tehtiin Makedonian tyrannivaltaa vastaan.
Mutta salaman nopeudella Aleksanteri hyökkäsi Boiotiaan keskelle politikoivia tasavaltalaisia. Ennenkuin nämä ennättivät tulla tajuihinsa, oli »penikka», joksi Demosteneksen myöskin kerrotaan häntä nimittäneen, osoittanut olevansa nuori leijona. Se ei karjunut — se vain kohotti käpälänsä valmiina iskemään seuraavassa hetkessä. Silloin vapisivat kaikki, jotka olivat aikoneet nousta kapinaan nuorta hallitsijaa vastaan. Makedoniasta luopumisen ajatuskin oli hävinnyt, ja ateenalaiset huomasivat parhaaksi pyytää häneltä nöyrin sanoin anteeksi. Sen jälkeen hän kutsui helleenisen liiton edustajat koolle Korinthokseen ja vahvistutti henkilökohtaisen johtovaltansa. Ainoastaan sparttalaiset pysyivät poissa nyt kuten ennenkin.
Aleksanterin oleskellessa Korinthoksessa kreikkalaiset osoittivat monin tavoin ihailuansa nuorta sankaria kohtaan. Sinne saapui joka taholta valtiomiehiä, filosofeja ja taiteilijoita, jotka tungeksivat hänen ympärillään saadakseen kuulla sanan hänen suustaan tai edes nähdäkseen vilahduksen hänestä. Ainoastaan kyynikko Diogenes pysytteli välinpitämättömänä tynnyrissään kaupungin ulkopuolella. Mutta kun hänellä ei ollut halua lähteä katsomaan Aleksanteria, tulikin Aleksanteri hänen luokseen.
Nuori kuningas oli perinyt isänsä suuren suunnitelman ryhtyä loppuratkaisuun idän vihollisen kanssa. Mutta ennenkuin hän pani toimeen tämän suuren aikeensa, hän tahtoi saada täyden varmuuden siitä, ettei hänen kimppuunsa hyökätty selkäpuolelta. Makedonian länsi- ja itäpuolella, Illyriassa ja Traakiassa, asui näet kansoja, jotka aina olivat olleet hieman uskottomia naapureita. Heti saadessaan tiedon Philippoksen kuolemasta ne alkoivat liikehtiä. Näitä kansanheimoja vastaan Aleksanteri lähti sotaretkelle, joka ulottui aina Tonavaan asti. Vieläpä hän eräänä yönä kulki tämän suurimman siihen asti tunnetun Euroopan joen yli. Sekä jalka- että ratsuväki kuljetettiin veneillä toiselle puolelle. Täten hän herätti joen toisella rannalla asuvassa väestössä sellaista kauhua, että se pakeni jättäen kaiken omaisuutensa vihollisen käsiin. Aleksanteri osoitti jo tällä sotaretkellä kaikkia niitä sotapäällikön ominaisuuksia, jotka sitten tekivät hänestä Aasian voittajan: valmistusten ja tiedustelujen perusteellisuutta, joka on harvinaista niin tuliselle luonteelle, mestarillista maaston hyväksi käyttöä, yllättävän nopeita sotaliikkeitä ja — kun hetki oli tullut — hyökkäyksissä keskitettyä voimaa. Ja täällä nuorukainen oli yksinään johtajana. Sotia kokenut Parmēnion, hänen isänsä uskollinen apulainen, joka Aleksanterin kanssa jakaa kunnian Aasian voitoista, ei ottanut osaa Balkanin sotaretkeen — hän oli Vähässä-Aasiassa.
Aleksanterin sotatoimet herättivät kaikkialla niin suurta kauhua, että kaikki ne Traakian kansat, joita ei vielä oltu kukistettu, lähettivät hänen luokseen lähettiläitä, jotka tarjosivat lahjoja tai veroa ja pyysivät rauhaa. Ja Aleksanteri otti heidät armoihinsa. Hän oli tyytyväinen saatuaan nämä kansanheimot sellaisen pelon valtaan, että ne eivät uskaltaneet kapinoida, kun hän oli lähtenyt kauas Aasiaan. Varmuuden vuoksi hän valitsi äsken kukistettujen naapurikansojen ylimyksistä tarmokkaimmat ja otti heidät mukaansa Aasiaan.
Aleksanterin maine oli nyt tunkeutunut aina kelttien asumiin vuoriseutuihin saakka Adrian meren pohjoispuolelle. Muuan silloinen silminnäkijä kertoo heistä, että he »olivat kasvultaan kookkaita ja heillä oli suuret ajatukset itsestään.» Koska he olivat vihoissa Adrian meren koillisrannikolla asuvien illyrialaisten kanssa, jotka Aleksanteri oli voittanut, he lähettivät nyt lähettiläitä päästäkseen mahtavan kuninkaan ystäviksi. Aleksanteri kestitsi heitä loistavasti ja kysyi pidoissa, mitä he eniten pelkäsivät. Hän tietenkin toivoi saavansa kuulla kaunopuheisia sanoja siitä kauhusta, jota hänen urotyönsä kaikkialla olivat herättäneet. Mutta sen sijaan hän sai ylpeän vastauksen: »Me emme pelkää ketään ihmistä emmekä mitään vaaraa paitsi yksin sitä, että taivas putoaa päällemme.» Kuitenkin lähettiläät olivat samalla kyllin valtioviisaita ymmärtääkseen yskän ja lisäsivät: »Mutta sinun kaltaisesi sankarin ystävyyttä me pidämme kaikkein suurimmassa arvossa.» Aleksanteri nimitti heitä silloin ystävikseen ja liittolaisikseen ja antoi heille jäähyväisiksi runsaita lahjoja.
Mutta joka tapauksessa hän arveli, että keltit olivat aikamoisia suunsoittajia.
* * * * *
Juuri saavutettuaan sotaretkensä päämäärän Aleksanteri saa tiedon, että Kreikassa on puhjennut vaarallinen kapina. Helleenien keskuuteen on kulovalkean tavoin levinnyt huhu, että Aleksanteri on kuolettavasti haavoittunut ja hänen joukkonsa tuhoutunut. Demosthenes on jälleen astunut puhujalavalle ja alkanut puoltaa Kreikan kansojen vapautta. Thebalaiset ovat julistautuneet itsenäisiksi ja piirittävät parhaillaan linnansa makedonialaista varusväkeä. Kaikki vuoret ja laaksot kajahtelevat vihaa makedonialaisia vastaan. Nämä ovatkin monin paikoin tehneet itsensä syypäiksi mielivaltaan ja loukkauksiin harjoittaessaan uutta valtaansa. Kapina, joka oli uhannut puhjeta Philippoksen kuoleman jälkeen, on nyt leimahtanut ilmi liekkiin.
Dareios oli kaiken takana lietsoen tyytymättömyyttä. Jakelemalla rahoja, joitten välittäjänä suureksi osaksi toimi Demosthenes, oli Persian kuninkaan onnistunut yllyttää thebalaiset kapinaan. Pelopidaan päivien muistot heräsivät heidän keskuudessaan uudelleen eloon.
Kapinalliset näkivät pian, että Aleksanteri eli. Äkkiä hän on vahvoine joukkoineen Theban muurien ulkopuolella. Hän tarjoutuu ottamaan kaupungin asukkaat jälleen armoihinsa ja liittoonsa, jos kapinan alkuunpanijat luovutetaan hänelle. Mutta hän saa ylimielisen ja ivallisen vastauksen: thebalaiset vaativat, että Aleksanterin päinvastoin on luovutettava kaksi sotapäällikköään, ja he kehoittavat yhtymään liittoonsa jokaista, joka yhdessä heidän ja Persian kuninkaan kanssa tahtoo vapauttaa Kreikan sen hirmuvaltiaasta.
Sitä vastausta Aleksanteri ei ikinä voinut antaa anteeksi. Nyt hän päästi sodan ukkosen valloilleen Theban ja sen asukkaitten tuhoksi. Syttyi verinen taistelu. Makedonialaisia raivostutti itsepäinen vastarinta, mutta vielä pahempaa jälkeä tekivät heidän apujoukkonsa, jotka olivat kotoisin muista osista Kreikkaa ja Boiotian pikkukaupungeista, sillä ne paloivat halusta saada vuorostaan kostaa kaiken, mitä olivat muinoin kärsineet thebalaisten ylimielisyyden vuoksi. Ainoakaan thebalainen, joka kykeni käyttämään aseita, ei pyytänyt armoa. Mutta sodan kauhut kohtasivat kaikkia ikään tai sukupuoleen katsomatta. Eivät edes temppelit suojanneet verenvuodatukselta. Liittoutuneet kreikkalaiset vaativat vihoissaan, että Theba oli hävitettävä maan tasalle ja kaikki sen asukkaat, miehet, naiset ja lapset myytävä orjiksi. Ja Aleksanteri noudatti heidän toivomustaan. Ainoastaan runoilija Pindaroksen talo jätettiin kuninkaan käskystä koskematta ja hänen jälkeläisensä säästettiin. Laulajan ylistämien kuningasten jälkeläinen ja ihailija osoitti täten kunnioitustaan suurelle runoilijalle.
Kansa, joka tuskin miespolvea aikaisemmin oli ollut Hellaan valtiaana, oli joutunut kaamean kohtalon uhriksi. Epaminondaan ja »pyhän joukon» kotipaikka oli pyyhitty pois maan pinnalta. Milloinkaan ei Hellasta ollut kohdannut niin hirvittävä onnettomuus, ja se teki kaikkialla järkyttävän vaikutuksen. Tuntui siltä, sanoi muuan sen ajan kaunopuhuja, kuin Zeus olisi temmannut kuun taivaankannelta. Hellaan aurinko, Ateena, säteili tosin vielä, mutta kuka saattoi sanoa, kuinka kauan?
Juuri Ateenasta Aleksanterin oli etsittävä ne, jotka olivat hoidelleet thebalaisten kapinan johtolankoja. Sen hän tiesikin aivan hyvin, mutta hän toivoi kuten aikaisemmin isänsä voivansa säästää Hellaan auringon ja sivistyskehdon. Hän voikin sen tehdä, sillä ateenalaiset eivät onneksi olleet vielä ehtineet julkisesti osoittaa vihamielisyyttään häntä kohtaan — niin yllättävän nopeasti Theban tuho oli tapahtunut. Kun ateenalaiset sitten olivat niin valtioviisaita, että lähetystön kautta onnittelivat Aleksanteria Traakiasta paluun ja Theban kapinoitsijain kukistamisen johdosta, niin tämän kauniin kunnianosoituksen esine voi näytellä tyyneyttä. Hän antoi kaiken anteeksi sillä ehdolla, että hänelle luovutettaisiin Demosthenes ja muutamia muita makedonialaisvastaisen politiikan tärkeimpiä johtomiehiä. Ja kun ateenalaiset kieltäytyivät tästä, Aleksanteri lopuksi luopui siitäkin vaatimuksestaan ja tyytyi siihen, että tuo leppymättömistä leppymättömin mies ajettiin maanpakoon. Demosthenes lähti silloin Aasiaan ja antautui Dareioksen palvelukseen.
Kun Aleksanteri nyt oli varma siitä, että hänen selkäpuolensa oli turvattu, hän palasi Makedoniaan jatkamaan varustuksiansa Persiaa vastaan.
KREIKKALAISTEN KOSTORETKI PERSIAAN.
Vuonna 334 Aleksanteri meni yli Hellespontoksen, meni koskaan palaamatta. 35-tuhantinen sotajoukko mukanaan hän lähti sotaan vapauttaakseen helleenit suurkuninkaan valtiollisesta holhouksesta. Valtakunta, jonka kimppuun Aleksanteri kävi, oli ainakin viisikymmentä kertaa niin suuri kuin hänen omansa, ja sen asukasmäärä oli varmasti noin kaksikymmenkertainen. Se ulottui Hellespontoksesta Intian viiden virran maahan, Aral-järvestä Niilin katarakteille. Siinä oli jäätävän kylmän ja hehkuvan kuuman seutuja ja kaiken rotuisia, kaiken kielisiä ja uskoisia ihmisiä. Suurkuninkaan tahto oli ainoa näitä maita yhdistävä side.
Vähäiset olivat ne voimat, mitkä kreikkalaisilla oli asettaa suurkuninkaan äärettömiä kansanjoukkoja ja ehtymättömiltä näyttäviä rikkauksia vastaan. Mutta toiselta puolen Persian puolustusjoukoilla oli suuret heikkoutensa: niillä ei ollut ollenkaan sitä eheyttä ja keskinäistä lujaa yhteyttä, mikä makedonialaisille joukoille oli ominaista, ja asekuntoisuudessa ne eivät läheskään vetäneet näille vertoja. Persialaisten muonituslaitoksen järjestelyssä oli samoin paljon toivomisen varaa. Tässä suhteessa Persian valtakunnassa ylipäänsä oli suuria puutteita. Jättiläiset ovat taistelussa raskasliikkeisiä ja kankeita. Odysseus veti pitemmän korren kykloopin kanssa taistellessaan, ja Daavid voitti Goljatin. Jättiläisvaltakunnan, joka on lähes Euroopan kokoinen, on vaikea koota voimansa yhteen kohtaan ja vielä vaikeampi suojella kaikkia rajojaan. Maailmanvaltakunnan strategisena voimana sitävastoin olivat viholliselle näköjään voittamattomat maastovaikeudet: hehkuvankuumat erämaat ja pilvenkorkuiset vuorijonot, jotka tuntuivat ilkkuvan jokaista ajatusta kuljettaa siellä suurehkoja sotajoukkoja. Babylonista nähtynä Dareioksesta sentähden tuo maahan hyökkääjä näytti kääpiöltä, jonka suuruudenhulluus oli vallannut. Kuten nukkuva jättiläinen lepäsi hänen suuren suuri valtakuntansa kaikessa rauhassa. Jättiläinen ei edes hätkähtänyt, kun helleenit — »ryövärijoukot», kuten Dareios heitä nimitti — astuivat Aasian maankamaralle.
Vaarallisin Aleksanterille oli kuitenkin persialaisten ylivoimaisuus merellä, sillä aina oli olemassa vaara, että heidän laivastonsa voisi purjehtia Kreikkaan, nostattaa kapinoita ja siten pakottaa Aleksanterin keskeyttämään sotatoimet Aasiassa, aivan kuin Agesilaos oli saanut tehdä kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Aleksanteri koetti estää suunnitelmainsa tuon takia myttyyn menemisen panemalla toimeen nerokkaan strategisen perusajatuksensa: ensin ottaa valtaansa kaikki Persian Välimeren rantamaat ja vasta sitten tunkeutua sisämaahan. Tätenhän Persian laivastolta riistettiin sen toiminnan tukikohta, se joutui kodittomaksi ja satamattomaksi ja siten sen oli mahdotonta saada uutta miehistöä ja hankkia kaikkinaisia tarpeita. Ratkaiseva taistelu oli käytävä maalla. Maalla saataisiin voitto myös suurkuninkaan laivastosta johdonmukaisesti toimeenpannun mannermaansulkemuksen avulla. Aleksanteri ei ainoastaan pyrkinyt voittoon, hän teki, mikäli mahdollista, edeltäkäsin tyhjäksi jokaisen häviön vaaran. Täten hän osoitti suurenmoista todellisuustajuntaa, näytti, että hän ei ollut ainoastaan kunnianhimoinen nuorukainen, vaan myös nerokas reaalipoliitikko.
Persian laivaston passiivinen asenne jo alussa, kun Aleksanteri oli aikeissa viedä joukkonsa yli Hellespontoksen, kuitenkin ihmetyttää. Hän sai toimia aivan häiriytymättä sen johdosta, että Aasian puoleinen ranta oli jo Philippoksen sinne lähettämän[51] etujoukon miehittämä. Kuitenkin olisi varmasti Persian laivastolle, jos se olisi ajoissa tullut paikalle, ollut helppo lyödä hajalle makedonialainen sotalaivasto ja tehdä mahdottomaksi kreikkalaisten joukkojen ylivieminen. Oliko tämä persialaisen ylipäällikön ensimmäinen erehdys, vai luultiinko, että tuo rohkea maahanhyökkääjä olisi paljon helpompi murskata, kunhan vain hän oli varmasti Aasian maaperällä kotimaastaan eristettynä? Tämä suunnitelma oli joka tapauksessa Persian armeijan etevimmällä sotapäälliköllä, kreikkalaisella Mémnōnilla: Hän kehoitti välttämään taistelua, jota varmasti voi olettaa Aleksanterin toivovan. Eiväthän kreikkalaiset voineet olla varustettuja elintarpeilla kuin vain lyhyttä aikaa varten. Paras keino heidän lannistamisekseen olisi sentähden, että Persian sotajoukko peräytyisi samalla hävittäen omaa maataan ja houkuttelisi vihollisen perässään hävitettyihin seutuihin, missä tällä ei olisi mistä elää. Samaan aikaan Persian laivaston tulisi katkaista kaikki yhteys Aleksanterin kotimaahan ja siirtää sota sinne. Mutta sotaneuvostossa Vähän-Aasian persialaiset satraapit hylkäsivät peräytymisajatuksen häpeällisenä ja kuiskailivat toisilleen, korvaan, että Memnon vain halusi pitkittää sotaa tullakseen suurkuninkaalle yhäkin tärkeämmäksi. Ja oman maan, hävittäminen — sehän merkitsi satraappien tulojen vallan arveluttavaa kutistumista, niin, voisipa käydä kuten Agesilaoksen aikoihin, että »satraapit eivät voineet hankkia itselleen kunnollista päivällistä omassa maassaan». »Ei», selitti, eräs heistä, »minä en salli poltettavan ainoatakaan taloa satraappikunnassani.»
Päätettiin siis odottaa Aleksanteria Graneikos-virralla; tämä on pieni joki, joka saa alkunsa Ida-vuorelta ja virtaa pohjoista kohti Marmaramereen. Graneikos oli niin matala, että sen yli voi kahlata useissa kohdin sen paikan lähellä, minne persialaiset olivat asettuneet. Mutta itäranta oli sangen jyrkkä tarjoten hyökkäävälle viholliselle vaikeuksia. Persialaiset kuitenkin tekivät sen virheen, että, asettivat ratsumiehensä lähimmäksi joenäyrästä, mistä, nämä eivät voineet tehdä hyökkäyksiä. Ratsuväen taakse he asettivat jalkaväkeä, jonka muodostivat kreikkalaiset palkkajoukot. Tästä johtui, että näitä, sotajoukon parasta osaa, ei voitu käyttää taistelun ratkaisevana hetkenä.
Parmenion neuvoi Aleksanteria antamaan sotilastensa levätä yön, mutta nuori kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavankaan viivytyksestä, mikä voisi heikentää kreikkalaisten rohkeutta ja vahvistaa vihollisen luottamusta. Ja niille, jotka pitivät aivan liian uskaliaana kulkea vihollisen nähden yli joen, hän sanoi: »Hellespontos häpeäisi, että päästi meidät ylitseen, jos me arastelisimme tätä puroa.» Hän päätti marssikolonnista heti kehittää taistelurintaman. Tälläkin kertaa »vino rintama» oli tuottava voiton. Makedonialaisen ratsuväen etunenässä hyökkäyssivustalla Aleksanteri itse riensi yli joen ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla jyrkkää rantaa ylös. Missä taistelun tuoksina oli kiivain, siellä hänen valkean kypäräntöyhtönsä nähtiin hulmuavan. Ankarassa kamppailussa hänen keihäänsä meni pirstoiksi, ja tuskin hän oli saanut uuden, kun eräs persialainen ruhtinas, Dareioksen oma vävy, ratsumiesten etunenässä syöksi hänen kimppuunsa ja haavoitti häntä olkapäähän. Mutta keihääniskulla Aleksanteri kaatoi hänet maahan. Silloin ryntäsi kaatuneen veli paikalle käyrämiekka korkealle lyöntiin kohotettuna ja halkaisi Aleksanterin kypärän, mutta kuningas surmasi hänet työntämällä keihään suoraan läpi haarniskan. Samassa hetkessä tuli muuan persialainen satraappi takaa ja heilautti miekkansa surmaniskuun, mutta eräs kuninkaan sotapäälliköistä, uskollinen Kleitos, syöksyi paikalle ja irroitti yhdellä iskulla persialaisen käsivarren vartalosta.
Aleksanterin esimerkki innosti hänen väkensä ihmetöihin, kun taas persialaisia ei ollut kiihoittamassa heidän kuninkaansa silminnäkijänä. Kuuman taistelun perästä kreikkalaisten lopulta onnistui tehdä aukko persialaisten riveihin ja lyödä vihollinen pakoon. Persialaisten takana taistelivat heidän kreikkalaiset palkkajoukkonsa kuolemaa halveksuen, mutta heidän kohtalonsa oli, että suurin osa hakattiin maahan. Ne kaikki, jotka otettiin vangeiksi, pantiin kahleisiin ja lähetettiin Makedoniaan tekemään työtä orjina. Ankaraa kohteluaan Aleksanteri perusteli sillä, että he olivat kantaneet aseita omia kansalaisiaan vastaan ja olivat Kreikan yhteisen asian pettäjiä.[52]
Graneikos-virralla kreikkalaiset ratsujoukot olivat ensikerran taistelussa voittaneet perialaisen ratsuväen, aselajin, missä persialaiset siihen asti olivat olleet helleeneille ylivoimaiset. Tässä suhteessa taistelu muodostaa käännekohdan sotahistoriassa.
Yllättävän ja voimakkaan hyökkäyksen takia Aleksanterin vauriot olivat sangen vähäpätöiset. Ja kuitenkin hänen voittonsa oli ratkaiseva. Persian sotajoukko oli suureksi osaksi hävitetty, loput hajoitettu. Tällä puolen Taurusta ei ollut enää sotavoimaa, joka olisi kyennyt tekemään lujaa vastarintaa. Aleksanteri voi pitää jo itseään Vähän-Aasian läntisen osan herrana.
Itse voitto taistelutantereella oli kuitenkin vain puoleksi tehty työ ja tuskin sitäkään. Nyt oli aseonnen tulos vakiinnutettava.
Lähimmän taistelun jälkeisen ajan Aleksanteri käytti ottaakseen haltuunsa tärkeimmät paikat Vähässä-Aasiassa. Hänen täytyi näet olla varma, että selkäpuoli oli vapaa, kun hän kerran kulkisi edelleen kohti itää.[53] Vähän-Aasian kaupunkien asukkaathan suureksi osaksi olivat kreikkalaisia, ja ne hän sai omiin pyyteisiinsä liittymään asettamalla jälleen voimaan kansanvaltaisen hallitusmuodon ja vapauttamalla heidät suurkuninkaalle menevistä veroista. Vähän-Aasian kreikkalaiset saivat jälleen hengittää aidon helleenisen vapauden ilmapiirissä. Vähän-Aasian satraapeiksi Aleksanteri nimitti hänen erikoisen luottamuksensa omaavia makedonialaisia upseereja.
Vuoden 334:n lopussa Aleksanteri asettui talvileiriin Frygian vanhaan pääkaupunkiin Gordioniin. Siellä oli vanhat kuninkaanvaunut, jotka olivat tulleet kuuluisiksi erään ennustuksen johdosta. Vaunun ies oli näet hyvin konstikkaalla solmulla kiinni väliaisassa; ja oraakkeli oli ennustanut, että siitä, jonka onnistuisi avata solmu, tulisi Aasian herra. Aleksanteri avasi sen ripeällä miekaniskulla. »Tapa ei vaikuta asiaan», hän sanoi. Sittemmin on sanontatapa »aukaista Gordionin solmu» tullut puheenparreksi, jota käytetään jonkin pulmallisen asian odottamattomasta ratkaisutavasta.
Graneikos-joen taistelun jälkeen oli suurkuninkaan armeijaa kohdannut korvaamaton tappio. Memnon näet sairastui ja kuoli. Dareios tiesi menettäneensä hänessä sotapäälliköistään kyvykkäimmän ja kokeneimman, mutta parhaiten ymmärsi hänen terävänäköinen vastustajansa antaa täyden arvon tappiolle. Memnonin kuolema merkitsikin Persian sotajohdolle voiman ja viisauden menetystä.
* * * * *
Keväällä 333 Aleksanteri lähti liikkeelle jatkaakseen sotatoimiaan.[54]
Sillä välin Dareios oli Mesopotamiassa koonnut sotajoukon niin mahtavan, että kukaan silloin elävistä ei ollut nähnyt vertaa. Se koottiin suuren Persian valtakunnan kaikista osista, ja siinä olivat edustettuina kaikki kansat Persianlahden ja Kaspian-meren väliltä. Näiden kirjavain sotalaumain määrän on kerrottu olleen puoli miljoonaa miestä, vieläpä enemmänkin, mutta tuollaiset luvut ovat nähtävästi kovin liioiteltuja. Suurenmoisen suuri kansanjoukko se joka tapauksessa oli. Nähdessään tämän sotajoukon, sen monet aseet ja puvut ja kuullessaan sen kielten sorinan Dareioksen ja persialaiset hovimiehet täytti uusi luottamus ja ylpeys.[55]
Dareios otti nyt itselleen tuon valtavan sotavoiman päällikkyyden lujasti päättäneenä tuottaa viholliselle musertavan tappion maalla. Aleksanterin onneksi hän ei arvellut tarvitsevansa ottaa enää laivastoa lukuun. Todisteena tästä on hänen käskynsä, että sotalaivoissa olevien kreikkalaisten palkkasoturien päinvastoin tuli liittyä maa-armeijaan.
Issoksen merikaupungin luona Vähän-Aasian kaakkoiskulmassa Aleksanteri ja Dareios ensi kertaa kohtasivat toisensa. »Kohtasivat» voi oikeastaan tuskin sanoa, sillä Aleksanterin hyökätessä sivustansa kanssa suurkuningas lähti pakoon ja jätti väkensä päälliköttä. Hetkessä hän oli unohtanut ylpeän päätöksensä polkea maahan »ryövärijoukot» sotalaumoillaan.
Dareioksen pako veti mukanaan kaikki, jotka sen näkivät; ja niin hurjasti pakenevat syöksyivät eteenpäin, että he ratsastaessaan polkivat maahan toisiaan mielettömässä hädässään päästä pakoon. Ja kuitenkin taistelu oli alkanut suurkuninkaalle hyvin, kiitos hänen oivallisten kreikkalaisten palkkajoukkojensa. He käyttivät hyväkseen aukkoa, joka oli syntynyt makedonialaisten falangiin heidän rynnätessään eteenpäin, ja iskivät heti siihen. Mutta silloin Aleksanteri itse tuli kovassa pinteessä olevien soturiensa avuksi, ja sitten Dareioksen heikkous ja kunnottomuus muodostui muutamissa silmänräpäyksissä ratkaisevaksi suurelle taistelulle.
Aleksanterin sotapäällikköäly ei kuitenkaan ilmennyt vain itse hyökkäyksessä, vaan myös tapahtumain jatkossa. Hän varoi ajamasta sivustoineen takaa vihollista, ennenkuin Parmenionin johtama toinenkin siipi oli saavuttanut voiton. Ja siihen vaadittiin ankara ratsuväkitaistelu. Viivytyksestä oli kuitenkin seurauksena, että Dareios pääsi pakoon ehjin nahoin, vaikka Aleksanteri ajoi takaa pimeän tuloon asti. Mutta Dareioksen puoliso, jota pidettiin Aasian kauneimpana naisena, hänen lapsensa ja äitinsä sekä koko muu haareminsa joutuivat voittajan käsiin, ja tämä sai niistä arvokkaan pantin. Aleksanteri kohteli ylhäisiä naisia aivan erinomaisen ritarillisesti. Dareioksen puolisoa hän karttoi, sillä hän pelkäsi hänen kauneuttaan. »Kauniit persialaisnaiset», hän sanoi, »sokaisevat niiden silmät, jotka heidät näkevät.»
3 000 talentin suuruinen rahasumma jäi myös Aleksanterin saaliiksi — ja kuitenkin oli suuri osa kuninkaan aarteista ja kalleuksista lähetetty turvaan Damaskokseen. Mutta nekin joutuivat pian voittajan käsiin. Niin suuret määrät rahaa ja kulta- ja hopea-astioita sekä muita jaloista metalleista tehtyjä kalleuksia Dareios oli ottanut mukaansa sotaan, että tarvittiin 600 muulia ja 300 kameelia kuljettamaan vain niitä.
Pako oli maksanut persialaisille enemmän kuin itse taistelu. Heillä näet ei ollut muuta pakotietä kuin eräs kapea rotko, ja pelästyneiden ihmisjoukkojen koettaessa hurjassa epäjärjestyksessä tunkeutua siitä läpi sola tuli niin hirvittävän täyteen ruumiita, että ne lopuksi muodostivat sillan, jota myöten voi kulkea yli.
Oli hyvin tyhmää, että Dareios ylipäänsä ryhtyi taisteluun sellaisessa maastossa. Sitkeä puolustussota ahtaissa vuorisolissa ja muissa vaikeissa kulkukohdissa olisi luultavasti ollut persialaisille luonnollinen sodankäyntitapa.
* * * * *
Issoksen taistelu oli maailmanhistorian käännekohtia. Vain Salamis-saaren ottelu on merkityksessä tämän taistelun veroinen. Suuremman merkityksen kuin Aleksanterin aikaisemmille menestyksille antoi tälle taistelulle suurkuninkaan läsnäolo, sillä hänet itse henkilökohtaisesti oli siinä voitettu. Nyt oli Dareios pakolainen ja hänen sotajoukkonsa niin perin pohjin hävitetty ja hajoitettu, että ei voinut ajatellakaan uutta sotajoukkoa pitkiin aikoihin koottavaksi.
Vähän tappionsa jälkeen Dareios kirjoitti Aleksanterille pyytäen tätä antamaan hänelle takaisin hänen äitinsä, puolisonsa ja lapsensa sekä tarjoutui hänelle ystäväksi ja liittolaiseksi. Nyt oli toinen ääni kellossa kuin silloin, kun hän kerskui raivauttaneensa Aleksanterin isän pois tieltä. Mutta Aleksanteri ei ollut unohtanut, mitä suurkuningas silloin kirjoitti. Muutoin Dareios ei ollut viime kirjeessään lyönyt laimin sodan alkamisen syyn lykkäämistä vastustajansa niskoille.
Aleksanteri muistutti vastauskirjeessään hänen mieleensä Kserkseen sotaretkeä Kreikkaan. Hän huomautti myös Dareiokselle, kuinka tämä oli itse kehunut ottaneensa Makedonian Philippoksen hengiltä, kuinka hän oli yllyttänyt kreikkalaisia sotaan ja kapinoihin Makedonian kuningasta vastaan ja alituisesti yrittänyt häiritä rauhaa Hellaassa. Hän tiedoitti nyt suurkuninkaalle, että mitkään neuvottelut hänen kanssaan eivät voineet tulla kysymykseen, koska hän jo piti itseään Aasian kuninkaana. Jos sen sijaan Dareios tahtoi rukoillen tulla hänen luokseen, hän saisi takaisin sekä vangitut sukulaisensa että vielä muuta lisäksi. »Mutta», hän lisäsi, »jos kirjallisesti tahdot kääntyä puoleeni, niin älä puhu minulle kuin vertaisellesi, vaan kuten Aasian ja kaiken sen herralle, mikä on sinulle kuulunut! Muuten tulen menettelemään kanssasi kuten sellaisen kanssa, joka minua loukkaa. Jos sinulla kuitenkin olisi toinen käsitys siitä, kuka on Aasian herra, niin osoita se kohtaamalla minut taistelukentällä pakenematta!»
Kaikesta huolimatta Dareios kai heltyi vaimonsa ja lastensa rukouksista tekemään voittajalle uuden tarjouksen. Puolta vuotta myöhemmin, hän tarjosi omaisistaan lunnaiksi 10 000 talenttia sekä Etu-Aasian luovutusta aina Eufratiin asti. Sitäpaitsi hän teki Aleksanterille tarjouksen, että tämä tulisi hänen liittolaisekseen, vieläpä vävykseen. Ei koskaan Persian suurkuningas ollut niin syvälle nöyrtynyt.
Kun Parmenion sai kuulla tästä suurenmoisesta tarjouksesta, hän sanoi: »Jos olisin Aleksanteri, suostuisin noin edullisiin ehtoihin mieluummin, kuin antautuisin uusiin vaaroihin» — »Niin tekisin minäkin», Aleksanteri sanoi, — »jos olisin Parmenion.» Hän vastasi Dareiokselle, että sille, joka on ottanut kaiken, ei tule tarjota osaa. Ja naimatarjoukseen nähden Aleksanteri ilmoitti: »Jos haluan naida tyttäresi, teen sen, annatpa hänet minulle tai et.»
Äsken mainitut Aleksanterin ja hänen vanhan sotapäällikkönsä väliset vuorosanat ovat tyypillinen esimerkki siitä, kuinka perintätaru mielellään muutamiin lyhyiin ja eläviin sanoihin sisällyttää suuren historiallisen ratkaisun merkityksen. Vaikkeivätkään nämä sanat ole sanasta sanaan varmoja, voimme niissä nähdä Aleksanterin ja hänen isänsä politiikan välisen vastakkaisuuden vertauskuvallisen ilmauksen. Makedonian Philippos olisi varmastikin pysähtynyt Eufratille ja tyytynyt Välimeren valtiuteen. Aleksanteri oli joutunut niin pitkälle, että hän ei tyytynyt vähempään kuin maailmanherruuteen. Hän ei odottanut pysyvää rauhaa idässä, niin kauan kuin Dareioksen valtapiiriin vielä kuuluivat vanhan Persian valtakunnan maat, vieläpä sen ulkopuolellakin olevia maita. Voitettu varmastikin käyttäisi ensi tilaisuutta saattaakseen valtakuntansa ainakin sen entiseen laajuuteen. Tämän estääkseen Aleksanteri aikoi ottaa omaan päähänsä suurkuninkaan tiaran.
Mutta siinä tapauksessa, että Aleksanterista tulisi Persian suurkuningas, hänen valtansa painopiste välttämättä tulisi siirtymään pienestä, suhteellisen vähäpätöisestä Makedoniasta Etu-Aasian sydämeen, ja hänen ja kotimaansa Makedonian väliset siteet löyhtyisivät. Tästä vanhamakedonialaisen ja Aleksanterin, Parmenionin ja hänen nuoren kuninkaansa käsityksen vastakohtaisuus. Katkerina makedonialaiset huomasivat, että heidän kansallinen kuningaskuntansa oli häviämäisillään ja että he sen sijaan monen muun kansan ohella olivat joutumaisillaan aasialaisen maailmanvallan alamaisiksi. Vaaditaan hyvin laajanäköistä katsetta pitääkseen tuollaista muutosta onnena.
* * * * *
Saatuaan Aleksanterin vastauksen viimeiseen tarjoukseensa onneton Persian kuningas ymmärsi, ettei hänen asemansa voisi huonontua taistelun jatkamisesta — mutta ehkä hän voisi uudella taistelulla jotakin voittaa. Vielä hän oli Eufratin itäpuoleisten kansojen valtias, vielä miljoonat tottelivat hänen viittaustaan. Jälleen hän kutsui kokoon valtakuntansa armeijan.
Aleksanteri soi hänelle aikaa varustautumiseen.
Ja kuitenkin olihan tie Persian valtakunnan sydämeen nuorelle voittajalle avoinna — niin tuntuisi. Mutta hänestä itsestään ei asiain tila ollut niin yksinkertainen. Hän pysyi sitkeästi alkuperäisessä suunnitelmassaan, että hän ensin ottaisi valtaansa koko Välimeren eturannikon. Sillä yhä oli olemassa vaara, että persialaiset laivastollaan voivat kiihoittaa Hellaan kapinaan. Kuten Kustaa II Adolf Breitenfeldin voiton jälkeen niin Aleksanterikin tahtoi Issoksen taistelun perästä turvata yhteyden kotimaan kanssa. Ensimmäinen askel tuli siis olemaan Syyrian alistaminen hänen valtaansa.
Siellä vain Tyros teki hänelle vakavaa vastarintaa. Tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, se kun sijaitsi saarella ja oli ympäriinsä varustettu mahtavilla, paksuilla muureilla, jotka muutamin paikoin olivat lähes viisikymmentä metriä korkeat. Aleksanteri saikin seitsemän kuukautta piirittää tätä mahtavaa kauppakaupunkia, ennenkuin hän voi päästää väkensä rynnäkköön.[56] Useimmat kaupungin miehisistä asukkaista kaatuivat ase kädessä. Kaikki henkiin jääneet myytiin orjiksi. Kreikkalaisille sotavangeille osoittamallaan julmuudella tyroslaiset olivat tehneet mahdottomiksi kaikki armon toiveet.
On sanottu, että Aleksanterin ei olisi pitänyt käyttää niin pitkää aikaa ja voimia yhden ainoan kaupungin piirittämiseen. Mutta Tyros oli erityisen tärkeä Persian laivaston tukikohtana. Vasta kuin tämä kaupunki oli kukistunut, persialaiset olivat aivan kodittomia merellä. Eikä siinä kylliksi: päästyään Foinikian herraksi Aleksanteri voi myös laskea, että foinikialaisten laivasto, joka oli persialaisen merivoiman huomattavin osa, siirtyisi hänen puolelleen. Kaikki, jotka Kreikassa havittelivat kapinaa Aleksanteria vastaan, olivat silloin menettäneet kaiken toivon saada apua idästä. Siksi Tyroksen oli täytynyt kukistua.
Tähän liittyy myös eräs laajaperäisempi syy. Aleksanterin suunnitelmiin ei sopinut ainoakaan askel taaksepäin, ei ainoakaan puolinaiseen tekoon tyytyminen: Itämaan kansoille tuli selvitä, että jokainen yritys tehdä vastarintaa hänelle ja hänen makedonialaisilleen oli turha. Mitä lujemmin tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, sitä tärkeämpää Aleksanterin arvolle oli masentaa heidän ylpeä mielensä. Ainoakin epäonnistuminen voi tuottaa suurta haittaa hänen voittoisalle maineelleen ja saattaa vaaraan koko hänen järjestelmällisesti harkitun sotasuunnitelmansa.
Tyroksen kukistuminen oli, niin voi sanoa, vuosisataisten, foinikialaisten ja helleenien välillä itäisen Välimeren herruudesta käytyjen taistelujen loppukohtaus, ja Aleksanterin voitto teki valtavan vaikutuksen koko maailmaan. Suuren kauppakaupungin häviö valmisti helleenisen kulttuurin voittokulkua seemiläisten rannikkokansojen pääasuma-aloilla. Läntisellä Välimerellä oli sitävastoin indoeurooppalaisten ja seemiläisten välinen taistelu vielä ratkaisematta. Siellä eivät helleenit, vaan roomalaiset tulivat viemään valtavan kamppailun länsimaisen kulttuurin voittoon.
* * * * *
Tyros tosin rakennettiin jälleen ja nousi myöhemmin aikamoiseen kukoistukseen, mutta merenvaltiasasemaansa se ei koskaan saavuttanut takaisin. Maailmankauppa siirtyi sen sijaan Aleksandriaan, Aleksanterin Egyptissä käydessään Niilin läntisimmän suuhaaran varrelle perustamaan kaupunkiin.
Syyrian valloituksen jälkeen hänelle näet jäi vielä Egyptin rannikkojen haltuunsa ottaminen, ennenkuin hän voi tuntea itsensä kyllin varmaksi kulkeakseen sisä-Aasiaan. Egyptin anastaminen oli oleva Aleksanterin itäisen Välimeren herruuden lukko. Niilinmaan rikkaudet varsinkin viljaan nähden olisivat myös tuiki tarpeellisena taloudellisten varojen vahvistuksena hänelle ja niinmuodoin toisivat hänelle mahdollisuuden lujemmin pitää kurissa levottomia aineksia kotona Kreikassa.
Egyptiläiset olivat nyt kuten aina valmiit luomaan yltään persialaisikeen. Miekan iskutta Aleksanteri voi edetä Memphikseen asti. Helposti hän myös voitti puolelleen asukkaat, varsinkin mahtavan papiston, hienotunteisuudellaan, jota hän osoitti heidän uskontoaan kohtaan. Suvaitsevaisuudessaan hän enemmän kuin kukaan muu muistuttaa Persian kuninkaista suurinta. Hän jopa uhrasi Apis-härälle. Tänne kuten Vähän-Aasian helleenien luo, Aleksanteri saapui vapauttajana.
Omituinen hänen Egyptinretkensä tapaus oli hänen käyntinsä kaukana erämaassa sijaitsevan Sivan keitaan Amonin temppelissä. Sen selittää se tosiasia, että kreikkalaiset pitivät Amonia ja Zeusta samana ja pitivät tätä oraakkelia yhtenä koko maailman parhaimmista. On kertomuksia, kuinka Hellaasta sekä etevät yksityiset ihmiset että mahtavat valtiot kääntyivät tämän jumalan puoleen saadakseen neuvoja tärkeissä asioissa.[57] Aleksanterin Amonin oraakkeliin poikkeamisen tarkoituksena oli siis herättää kunnioitusta enemmän hänen maanmiehissään kuin egyptiläisissä. Ei kukaan muu kuin hän itse ja oraakkelipappi tiennyt, mitä hän oraakkelilta kysyi, ja millaisen vastauksen jumala hänelle antoi. Ei siis tarvittu muuta, kuin että hän selitti olevansa tyytyväinen Amonin vastaukseen, jotta kreikkalaiset uskoivat, että kaikki, mihin hän tämän jälkeen ryhtyi, tapahtui jumalan neuvon mukaan ja että sen täytyi senvuoksi onnistua.
Sivassa käynti tuli kuitenkin vieläkin merkityksellisemmäksi. Amonin pappi näet tervehti nuorta sankaria »Amonin poikana». Ne tosin olivat tavalliset Egyptin kuninkaille käytetyt tervehdyssanat, mutta kuitenkin heidän kuninkaansa kunnioittaminen jumalaisena vaikutti syvästi heihin, ja yli koko Kreikan kuulutettiin Aleksanterin ystävien suosiollisella avustuksella, että hänet tuossa kuuluisassa oraakkelissa oli julistettu Zeuksen pojaksi.[58] On enemmän kuin luultavaa, että Aleksanteri oli tuon arvokkaan huhun levittäjäin takana.
* * * * *
Sillä välin kuin Aleksanteri oli Foinikiassa ja Egyptissä, Dareios oli käyttänyt aikansa sotajoukon kokoamiseen, jonka vahvuuden väitettiin olevan miljoona miestä. Saattaakseen sen oikein pelottavaksi hän oli asettanut rintaman eteen viisitoista intialaista elefanttia ja varustanut 200 taisteluvaunua molemmin puolin viikatteilla, jotta ne voisivat niittää maahan vihollisen taistelurintaman koko rivejä.
Uutta sotajoukkoaan Dareios aikoi varoa käyttämästä niin epäsuotuisissa maastosuhteissa kuin Issoksen luona; sitä käytettäisiin vain taistelukentällä, jossa sen paljouden vaikutus pääsisi täyteen tehoonsa. Hän antoi Aleksanterin melkein esteettä jatkaa marssiaan Egyptistä kohti suurkuninkaan valtakunnan sydäntä. Ilmeisesti hän toivoi saavansa houkutelluksi vihollisen oikein syvälle maahan voidakseen persialaisten sattuessa voittamaan täysin hänet tuhota ja tappion sattuessa voidakseen paeta lähelle Iraanin vuorimaahan. Gaugámēlan luona, ei kaukana Niniven raunioista, Dareios sijoittui edulliseen asemaan Tigriksen taakse. Täällä, edessään vuolas, leveä ja syvä virta, hän päätti odottaa vihollistaan. Täällä siis tuli ratkaisun tapahtua kokonaisen maanosan eikä ainoastaan yhden maan herruudesta, kuten Graneikoksen ja Issoksen luona.
Mutta valtavinkaan armeija mitä oivallisimmin asestettuna ja suotuisimmissa olosuhteissa ei ole paljon arvoinen, jos sen korkein johto on kykenemätön kuten suurkuninkaan sotajoukon. Se oli ainoastaan joukko yhteenpakotettuja, yhteisvaikutukseen kykenemättömiä yksilöitä. Sitä ihailtavammalta tuntuu tätä taustaa vastaan se varmuus ja täsmällisyys, millä kreikkalainen sotakoneisto koko sotaretken ajan toimii. Salainen koneisto tuntuu johtavan ja järjestelevän armeijan kaikkia liikkeitä. Se käy eteenpäin pettämättömän varmasti, talvella ja kesällä, läpi virtojen, läpi villien vuoriseutujen. Eivät mitkään linnoitukset kykene ajan mittaan vastustamaan helleenejä. Sellaiset suoritukset ovat mahdottomia ajatella ilman sotajohtoa, joka laskee kaiken edeltäkäsin ja työskentelee kuin monista osista koottu, mutta kuitenkin yhtenäinen koneisto. Ilman erinomaista sotilaallista hallintokoneistoa ja yliesikuntaa ei kaksikymmenvuotias nuorukainen, olipa kuinka nerokas tahansa, olisi voinut saavuttaa niitä satumaisia menestyksiä, jotka ovat Aleksanterin tehneet maailmankuuluksi. Etupäässä Makedonian Philippoksen järjestämän ja kasvattaman oivallisen päällikkökunnan avulla Aleksanteri on saavuttanut voittonsa.
Mutta yhtä paljon tulee kunniaa nuorelle sankarille itselleen, joka on käyttänyt oivallisia sota- ja hallintovälineitään viisaasti harkiten, järkevästi ja suuriin tehtäviin. Olemme saaneet riittävästi todisteita siitä, että hän ei ole seurannut Parmenionin ja muiden sotaakokeneiden päälliköiden neuvoja ilman muuta. Lukemattomia kertoja hän myös on henkilökohtaisella sekaantumisellaan vaikuttanut joukkojen liikuntoihin taistelukentällä. Erikoisen kouraantuntuvaa se oli Issoksen taistelussa. Aleksanterin loistavat sotapäällikönlahjat eivät ilmene ainoastaan ennakolta laskemisen kyvyssä, vaan myös siinä, että hän silmänräpäyksessä pääsee niiden monien arvaamattomien tapahtumain tasalle, joita aina välttämättömästi sattuu aseittenmittelyssä. Aleksanteri oli, Delbrück sanoo, »ei ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myöskin suurten mittojen sotapäällikkö. Mutta hän oli vielä enemmän: hänellä on aivan ainutlaatuinen asema sentähden, että hänessä on yhtyneenä maailmanvalloittava sotapäällikkö ja voittamattoman urhoollinen sankari, joka jokaisessa ottelussa taistelee keihäs ja miekka kädessä ratsuväkensä etunenässä tai hyökkäysrivistön etupäässä tunkeutuu vihollisrintaman aukkoon.»
* * * * *
Kreikkalaisten oli mahdotonta Gaugamelassa, leveä Tigris edessään, tehdä samalla tapaa kuin Graneikos-virralla ja rynnätä suoraan persialaisten kimppuun. Aleksanterin täytyi kääntyä pohjoiseen, ja hänen onnistui siellä vihollisen huomaamatta johtaa sotajoukkonsa joen yli. Sen jälkeen hän kävi hyökkäykseen. Dareios antoi joukkojensa suorittaa asennonmuutoksen vastustaakseen hyökkäystä, mutta silloin syntyi aukko persialaisten taistelurintamaan. Tätä Aleksanteri käytti hyväkseen ja lähetti ratsuväkisiipensä kiilaksi vihollisen armeijan keskeen. Tämä horjuu iskusta; se alkaa hajota. Pelätyt keihäsvaunut eivät saa aikaan sitä vaikutusta, jota Dareios on odottanut mielessään, sillä käskyn saatuaan kreikkalaiset muodostavat taistelurintamaansa laajan aukon, josta vaunut vapaasti pääsevät läpi, ja niiden edetessä sekä ajajat että hevoset saavat surmansa heittokeihäistä ja nuolista.
Muuten käy aivan kuin Issoksen luona. Heti, kun tilanne muodostuu vakavaksi, Dareioksen luottamus murtuu. Kun makedonialaisen falangin aivan äänetön eteneminen yhtäkkiä vaihtuu kuin yhdestä suusta kajahtavaan taisteluhuutoon, se käy yli hänen hermojensa. Sen sijaan, että olisi järjestänyt jälleen joukkonsa, hän syöksyy pakoon ja vie mukanaan suuren osan väestään. Hänen ratsuväkensä pitää toki urhoollisesti puolensa ja estää siten kreikkalaiset oikeaan aikaan alkamasta suurkuninkaan ja pääarmeijan takaa-ajoa. Sentähden Dareioksen onnistuu pelastautua Meedian vuoristoihin. Sinne hän pakeni siinä toivossa, että Aleksanteri ei voisi seurata häntä tässä karussa maastossa, jota pidettiin melkein mahdottomana suurenpuoleisten sotaväenosastojen kulkea.
Dareioksen armeija on sillä välin muuttunut järjestymättömäksi joukoksi, jossa ratsumiehiä ja jalkamiehiä on sekaisin auttamattoman hämmingin vallassa. Suuri osa näistä ihmisjoukoista ei koskaan ole ottanut osaa taisteluun. Polvet vavisten he ovat täällä kuten Issoksen luona olleet toimettomina sivustakatsojina, kunnes todella taistelevat ovat alkaneet pötkiä pakoon. Vasta kuin asiat olivat tällä kannalla, tämän Persian armeijan passiivisen osan vaikutus tuli näkyviin, ja se merkitsi — yhä suurempaa hämmennystä ja mieshukkaa.
Kuinka toisin makedonialaisessa sotajoukossa, jossa sotapäällikkö jokaista komppaniaa, jokaista eskadroonaa, niin, jokaista miestä käytti erikoiseen tehtäväänsä! Ja kun barbaarit käyttivät ensimmäistä satunnaista menestystä hyväkseen käydäkseen ryöstämään vihollisen leiriä välittämättä, mitä sitten tapahtui taistelukentällä, helleeneille sitävastoin ei koskaan johtunut mieleenkään ajatus jättää paikkaansa rivissä, ennenkuin vihollinen oli perin pohjin lyöty!
Yhtä ehdoton oli arkasydämisen, veltostuneen Persian kuninkaan ja täynnä voimaa olevan, voittamattomuuteensa horjumatta uskovan makedonialaisen sankarin välinen erotus. Juuri tuollainen usko, yhtyneenä ylivoimaiseen lahjakkuuteen, voittaa maailman. Ilman tätä vastustamatonta voitonvarmuutta se ennenkuulumaton uhkayritys, mihin Aleksanteri pienine helleeniläisjoukkoineen ryhtyi, olisi ollut käsittämätön.
* * * * *
Gaugamelan tappio oli tosiasiallisesti surmanisku vanhalle Persian valtakunnalle. Syy oli mitä, suurimmassa määrin suurkuninkaan, jolta ei puuttunut ainoastaan sotapäällikön, vaan vieläpä sotamiehen kyky ja joka kuitenkin pyrki itse korkeassa persoonassaan pitämään komentoa. Issoksen luona hän oli voinut syyttää epäsuotuisaa maastoa, mutta täällä hän oli itse valinnut taistelupaikan ja huolimatta tavattoman suotuisista maastosuhteista heti heittänyt kaikki menemään. Dareios oli aivan yksinkertaisesti velvollisuutensa rikkova maankavaltaja, ei enempää eikä vähempää. Näin kehnoon mieheen loppuu Kyyroksen hallitsijasuku historiassa. Sen sijaan Makedonian Aleksanteri tulee suurkuninkaaksi. Itse taistelukentällä hän huudatti itsensä uuteen arvoonsa.
Kuka olisikaan 150 vuotta aikaisemmin, Miltiadeen ja Themistokleen aikoina, voinut ajatella sellaista mahdollisuutta, että kreikkalainen sotapäällikkö pienine kreikkalaisine sotajoukkoineen valmistaisi suurelle Persian valtakunnalle saman kohtalon, millä persialaiset silloin uhkasivat Hellasta!
Aleksanterin voiton ratkaiseva merkitys ilmeni heti siinä, että kaksi tärkeintä hallituskaupunkia, Babylon ja Susa, heti aukaisi porttinsa voittajalle. Kun hän lähestyi Babylonia, kaupungin satraappi tuli vastaan mukanaan kaupungin avaimet; ja pitkin tietä, joka oli koristettu kukilla ja molemmille puolille sytytetyillä uhritulilla, nuori sankari kulki Babylonian ja Persian valtiasten entiseen pääkaupunkiin babylonialaisten koko ajan pappiensa johtamina suurin joukoin virratessa ulos kaupungista häntä tervehtimään riemuhuudoin ja ojentamaan tervetuliaislahjoja. Suurkuninkaan aarrekammiossa oli suunnattomia rahasummia odottamassa voittajaa. Ne riittivät Aleksanterin sotajoukon jokaisen soturin palkitsemiseen rikkailla lahjoilla.
Mies, joka Niilinmaassa oli uhrannut Egyptin jumalille ja jota oli tervehditty Amonin poikana, uhrasi Babylonissa Mardukille. Täällä Aleksanteri ensi kerran antoi persialaiselle satraapinarvon takaisin. Tämä oli sama mies, joka oli hänelle jättänyt kaupungin avaimet. Näin ilmenee Aleksanderin politiikassa uusi puoli, nimittäin pyrkimys saada persialainen aatelisto puolelleen ja ylipäänsä tehdä ylhäiset persialaiset tasa-arvoisiksi makedonialaisten upseerien kanssa. Makedonialaisille hän oli uskonut kaikki länsi-Aasian satraappikunnat. Maailmanvaltakuntansa itäosassa hän sitävastoin teki useimmissa tapauksissa persialaisia aatelisia satraapeiksi, mutta oli kuitenkin kyllin varovainen ja antoi heille vain siviilitoimivallan ja jätti sotilaallisen vallan makedonialaisille upseereille. Babylonista Aleksanterin marssi kävi edelleen Susaan, missä suurkuninkaalla oli koottuina vielä suuremmat rikkaudet kuin Babylonissa. Niiden arvon sanotaan nousseen aina 50 000 talenttiin. siis yli 2 000 miljoonan markan, määrään, joka olisi tuntunut uskomattomalta, ellei olisi tultu tietämään, että Persian järjestyksessä kolmannesta pääkaupungista löydetyt rikkaudet ne suuresti ylittävät. Kerrotaan, että nämä nousivat aina 120 000 talenttiin eli n. 5 miljaardiin markkaan.
Tässä kaupungissa, joka oli varsinaisen Persian sydän, Aleksanteri sytytti tuleen suurkuninkaan vanhan palatsin. Setripuiset loistohuoneet, joissa Persian kuninkaat olivat hoitaneet hallitusta ja pitäneet loistavia juhlia, hävisivät liekkeihin. Se oli vertauskuvallinen koston toimi, koston siitä, mitä Kserkses ja hänen persialaisensa aikoinaan olivat tehneet kreikkalaisten temppeleille. Yli koko maailman kävi nyt tärisyttävä sanoma, että noin kohtaa lopulta rangaistus sen, joka uskaltaa loukata Hellaan jumalia.[59]
MAAILMANVALTAKUNTA.
Kun Aleksanteri oli marssinut neljänteenkin pääkaupunkiin Ekbatanaan, hän jälleen ryhtyi Dareioksen takaa-ajoon. Ei kuitenkaan elävänä tuo onneton kuningas joutunut hänen käsiinsä. Kun lopulta takaa-ajajat olivat aivan hänet saavuttamaisillaan, murhasi hänet eräs petollinen satraappi, joka sitten huudatti itsensä kuolleen seuraajaksi Artakserkses-nimisenä.
Nyt alkoi ankara kamppailu Aleksanterin ja väärän Artakserkseen välillä varsinaisen Persian eli Iraanin herruudesta. Iraanilaiset heimot olivat urhoollisia sotureita, ja heitä elähdytti Zoroaster-uskontonsa. Aleksanterin joukoille syntyi tästä vaivalloinen pienoissota vihollista vastaan, joka tuskin oli lyöty yhdessä paikkaa, ennenkuin se ilmaantui esiin milloin siellä, milloin taas täällä, usein mitä odottamattomimmissa seuduissa. Aleksanterin täytyi kokonaan muuttaa taktiikkansa, ja hänen älyllisellä notkeudellaan varustetulle se oli aivan luonnollinen asia. Nerokkaasti käsittäen, mikä oli tarpeen, hän järjesti uudelleen armeijansa kevytliikkeisemmäksi, jakoi sen pienempiin osastoihin ja muodosti kevyempiä jalkaväki- ja ratsuväkijoukkoja. Osa näistä uudenlajisista joukko-osastoista oli muodosteltu myös persialaisista. Sekä poliittiset että sotilaalliset syyt vaikuttivat, että Aleksanteri nyt alkoi käyttää armeijassaan tätäkin kansallisuutta: hänestähän oli nyt tullut heidän kuninkaansa yhtä hyvin kuin makedonialaisten, ja hän halusi senvuoksi opettaa molemmat kansat ymmärtämään toisiansa ja toimimaan yhdessä. Hän oli laajanäköisempi kuin vieläpä niinkin lahjakas mies kuin hänen opettajansa Aristoteles. Suuri filosofi oli neuvonut häntä olemaan helleeneille johtaja, mutta »barbaareille» despootti; helleeneitä hänen tuli pitää ystävinään ja tasa-arvoisinaan, mutta barbaareja käsitellä eläiminä. Tämä neuvo oli kylläkin tyypillinen yleiselle kreikkalaiselle käsitykselle. Mutta Aleksanterin henkinen näköpiiri oli laajempi kuin tavallisten helleenien — ehkä osaksi syystä, että moni helleeni itsepintaisesti piti häntä »barbaarina».
Makedonian Aleksanteri ei ollut vienyt sotajoukkojaan Aasian sydämeen tehdäkseen aasialaiset Lännen kansojen orjiksi. Hänen maailmanvaltakunnassaan ei enää pitänyt olla puhetta voittajasta ja voitetusta, ei myöskään helleeneistä ja barbaareista. Sitä mukaa kuin hän laski maailman alleen, muuttuivat hänen sotajoukkonsa, hänen ympäristönsä, hän itsekin. Veristen taistelujen jälkeen hänen ensimmäinen toimensa oli aseittensa lyömien haavojen parantaminen, armahdus, rauhoittaminen ja uudelleen järjestely. Eräs vanha kirjailija on kuvannut hänen pyrkimyksiään seuraavin sanoin: »Hän käski kaikkia pitämään koko maailmaa isänmaanaan ja vieraina vain niitä, jotka olivat huonoja ihmisiä.» Mutta rauhantyö, joka häntä odotti sotaisten urotekojen jälkeen, ei ollut vähemmän vaativaa kuin sodan veriset toimet.
Vielä oli kuitenkin nuorella kuninkaalla tehtäviä ase kädessä ratkaistavina. Ensin hänen täytyi kuitata laskut väärän Artakserkseen kanssa, joka oli paennut Persian valtakunnan koillisiin osiin. Vaati Aleksanterilta kolmen vuoden taistelut, ennenkuin Iraani Jaksartes-virtaan saakka saatiin tottelevaksi maankolkaksi.[60] Tuo itseään Artakserkseeksi nimittävä mies luovutettiin lopulta Aleksanterille. Persialainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja hänet mestattiin itämaisen julmalla tavalla. Lopuksi hänet ristiinnaulittiin.
Aleksanterin valtausten turvaksi perustettiin lujia kaupunkeja, joihin asetettiin vahva makedonialainen varusväki. Useiden näiden »Aleksanterin kaupunkien» asema oli liikenteeseen katsoen niin kaukonäköisesti valittu, että ne ovat olemassa ja kukoistavat vielä tänäänkin.
Mitä varmemmaksi Aleksanteri alkoi tuntea itsensä uudella valtaistuimellaan, sitä enemmän hän rupesi käyttäytymään itämaisen valtiaan tavoin. Hän pukeutui Persian kuninkaitten juhla-asuun, ja häntä tervehdittiin samoin kunnianosoituksin kuin kaikkia suurkuninkaita ennen häntä. Ylipäänsä hän noudatti persialaisia tapoja. Hän opetteli persian kielen ja otti yhä useampia persialaisia palvelukseensa.
Persialaisten hallitsijana hänen velvollisuutensa luonnollisesti oli ottaa huomioon alamaistensa enemmistön mieli seuraamalla ulkonaisessa esiintymisessään heidän perintätapojaan. Muuten he pitäisivät häntä vieraana ja vallananastajana, ja se tehtävä, jonka hän oli itselleen ottanut, tulisi vaikeammaksi ellei vallan mahdottomaksi suorittaa. Sillä ajan mittaan hän ei voisi perustaa kokonaisen maanosan valtiuttansa kouralliseen makedonialaisia, olivatpa nämä kuinka oivia tahansa taistelukentällä. Mutta kreikkalaiset ja makedonialaiset arvelivat, että tuo itämainen käytös meni liian pitkälle, ja tästä länsi- ja itämaisen käsityksen vastakkaisuudesta johtui pari kauhistavaa murhenäytelmää.
Toinen oli hänen nuoruudenystävänsä Philotaan ja tämän kunnioitetun vanhan isän, Parmenionin mestaaminen. Philotas oli itse huomattava kenraali ja kuului Aleksanterin jokapäiväiseen seuraan. Oikein aito makedonialainen hän oli: urhoollinen, jäykkä, kunnianhimoinen ja täynnä voittajan rajatonta itsetuntoa kukistettuja »barbaareja» kohtaan. Hän ei lainkaan hyväksynyt kuninkaan inhimillistä voitettujen kansain käsittelyä.
Jo Aleksanterin käydessä Egyptissä lienee hänelle ja Philotaalle tullut jotakin vänkää väliin. Syynä lienevät olleet muutamat kärkevät ajatukset kuninkaan suhtautumisesta Zeus-Amoniin, jotka tulivat hänen korkeutensa kuuluviin. Niinpä kenraalia eräänä päivänä syytettiin, että vaikka hän tiesi Aleksanteria vastaan tehdystä salaliitosta, hän ei kuitenkaan ollut antanut ilmi sitä kuninkaalle. Hän tunnustikin Aleksanterille, että hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista suunnitelmista, mutta että tuo kaikki oli aivan ilmeisesti ollut muutamain nuorukaisten pelkkää kerskailua. Sillä kertaa Philotas pääsikin vapaaksi ja Aleksanteri ojensi hänelle kätensä luottamuksensa osoitukseksi ja seurusteli hänen kanssaan kuten ennen. Mutta Philotas oli nuoruusvuosiltaan tottunut suoraan sanomaan ystävälleen totuuden, ja kun nyt satumaiset menestykset alkoivat nousta Aleksanterille päähän, hän ei suinkaan peitellyt paheksumistaan.
Tätä oli uuden suurkuninkaan vaikea sietää, varsinkin kun Philotaassa, niin kykenevä kuin hän olikin, kuitenkin oli paljon kerskuria. Ei varmastikaan Aleksanterista ollut hauskaa kuulla kerrottavan, kuinka hänen ystävänsä oli kehunut, että Aasian valloituksessa hän ja hänen isänsä olivat olleet päähenkilöinä. Vähempiarvoisia kohtaan mies myös esiintyi ylpeästi ja hävittömästi, ja hänestä ei siksi lainkaan pidetty. Lopulta Aleksanterin korviin tuli niin paljon ilmiantoja Philotasta vastaan, että hän äkkiä vihoissaan antoi vangita hänet ja kutsui kokoon erään armeijaosaston eräänlaiseksi tuomioistuimeksi. Vangittaessa löydettiin Parmenionin pojalleen lähettämä kirje, jonka käänteet olivat epämääräisiä ja horjuvia, mutta ne voitiin kuitenkin saada viittaamaan Aleksanteria vastaan tehtyyn salaliittoon.
Kuningas asetti Philotaan vastaamaan tuomioistuimen eteen, joka oli muodostettu makedonialaisista upseereista ja sotamiehistä. Nämä julistivat sekä hänet että joukon muita ylhäisiä makedonialaisia syypäiksi valtiopetokseen ja pistivät keihäillään heidät kaikki kuoliaiksi.
Philotaan mestaamisen jälkeen tuli hänen isänsä vuoro. Aina siitä päivästä, jolloin Parmenion oli yrittänyt estää Aleksanteria ottamasta Philippoksen terveellistä lääkettä, oli kuninkaan sydämen pohjalla itänyt epäluulo Parmenionia kohtaan. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut Philotaalle, Aleksanterin tietysti piti pelätä isän kostoa, ja sen vaara oli sitäkin suurempi, kun Parmenion nautti erinomaisen suurta kunnioitusta koko sotajoukossa. Luultavasti Aleksanteri oli myös vakuutettu, ettei isä voinut olla tietämätön siitä rikoksesta, josta poikaa oli syytetty.
Ettei synnyttäisi sisäistä sotaa, Aleksanterin täytyi toimia salassa. Hän houkutteli muutamia Parmenionin parhaita ystäviä raivaamaan hänet pois tieltä. Kerran, kun hän ei osannut olla varuillaan, he pistivät hänet kuoliaaksi. Niin päättyi vanhan, ansioituneen soturin kunniakas ura salamurhaan.
Tunnemme nykyjään liian vähän tilannetta voidaksemme ratkaista kysymyksen Philotaan ja Parmenionin syyllisyydestä. Monet seikat puhuvat sen puolesta, että kysymyksessä oli vaarallinen ilmautuma vanhamakedonialaisen käsityksen ja Aleksanterin hallitusjärjestelmän välisestä kamppailusta, joka alkoi Aleksanterin hylätessä Dareioksen viimeisen rauhantarjouksen. Hirvittävää oli joka tapauksessa, että kaksi niin kovin ansiokasta miestä kuin Parmenion ja Philotas joutuivat saamaan tuollaisen lopun. Tällaisissa tilaisuuksissa Aleksanterissa ilmenee hänen äitinsä demonista intohimoa. On otettava myös huomioon, että ne ylivoimaiset rasitukset, joihin hän oli antautunut uuvuttavassa troopillisessa ilmastossa, olivat pahasti koskeneet hänen hermostoonsa, ja että satumaiset menestykset olivat osaltaan järkyttäneet tämän sielun tasapainoa, jonka syvyyksissä niin voimakkaat intohimot kytivät.
Vielä kauhistuttavampana tämä esiintyy draamassa, joka näyteltiin vähän senjälkeen. Traagillinen päähenkilö on tässä Kleitos, sama mies, joka oli pelastanut Aleksanterin hengen Graneikos-joella. Tragedia näyteltiin eräiden juominkien yhteydessä, jotka Aleksanteri ja hänen ystävänsä pitivät. Mieliala oli hyvin korkea. Puhuttiin ylitsevuotavin sanoin kuninkaan urotöistä. Innokkaimmat ihailijat imartelivat Aleksanteria Philippoksen kustannuksella ja koroittivat hänet jumalien joukkoon.
Tämä oli lopulta liikaa Kleitokselle. Humala teki hänet varomattomaksi. Hän alkoi ylistää Philippoksen urotöitä ja halventaa Aleksanterin sekä muistutti nuorelle kuninkaalle, että tämä makedonialaisten soturien avulla oli suorittanut urotyönsä, näiden soturien avulla, jotka hän nyt syrjäytti persialaisten takia, ja ennen kaikkea Parmenionin avulla —, jonka hän äskettäin oli murhauttanut. Ja puiden nyrkkiään kuninkaalle hän huusi: »Ajattele, että tämä käsi pelasti sinut Graneikos-joella! Kuuntele totuuden kaunistelematonta kieltä ja lakkaa ympäröimästä itseäsi barbaareilla ja orjilla, jotka heittäytyvät tomuun edessäsi ja suutelevat vaatteittesi helmaa!» Aleksanteri, joka myös oli juopunut liikaa, joutui suunniltaan, tarttui lopulta keihääseen ja lävisti sillä Kleitoksen sanoen: »Mene nyt Parmenionin luo!»
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli vastavaikutus hänen nähdessään henkensä pelastajan maassa verisenä ruumiina. Hän tempasi keihään Kleitoksen ruumiista ja hänen kerrotaan aikoneen lävistää sillä itsensä. Mutta hänen ystävänsä estivät hänet siitä ja veivät hänet väkisin makuuhuoneeseen. Kolme päivää hän sitten makasi vuoteessaan, äänekkäästi osoittaen tuskaansa, syömättä ja juomatta, alinomaa syyttäen itseään ystäviensä murhaamisesta ja toivoen vain kuolemaa.
Aleksanterin historian paras esittäjä vanhalla ajalla, Arrianos-niminen kreikkalais-roomalainen upseeri ja virkamies, joka eli toisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. lausuu Aleksanterin kuohahtelevan kiivauden johdosta muutamia varteen otettavia mietelmiä. Arrianos ei koskaan peittele sankarinsa vikoja, vaan muistuttaa, että tulee ottaa huomioon hänen nuoruutensa ja myös se, että onni alati häntä seurasi ja että ruhtinaita heidän omaksi vahingokseen aina ympäröivät imartelijat ja matelevat kaikkeenmyöntyjät. Heidän on siksi vaikeampi pidättäytyä kuin muiden ihmisten. »Mutta, mikäli tiedän», historioitsijamme jatkaa, »Aleksanteri on ollut ainoa muinaisajan kuningas, joka on omistanut sen ominaisuuden, että on katunut tekemäänsä hairahdusta; ja se osoittaa hänen luonteensa jaloutta. Useimpien laitahan on siten, että vaikkakin he ovat nähneet tehneensä vääryyden, he koettavat puolustaa menettelyään ja kuvittelevat siten peittävänsä virheen. Mutta siinä he ajattelevat väärin. Minun käsittääkseni on vain yksi tapa saada virhe korjatuksi, sen avoin tunnustaminen ja katumuksensa osoittaminen. Sillä silloin tuntuu niistä, jotka ovat joutuneet kärsimään väärästä teosta, että heidän tuskansa ei ole niin toivottoman katkera; ja syyllinen voi toivoa, ettei hän koskaan tulevaisuudessa ole tekevä itseään syypääksi samanlaiseen äkkipikaisuuteen.»
* * * * *
Vuosi 327 alkaa uuden vaiheen Aleksanterin sotatoimissa Aasiassa. Hän laajentaa ne silloin käsittämään Intian, kultamaan, missä joet kuljettivat kultahiekkaa. Sieltä tuli suurin osa suurkuninkaan aarteista jaloina metalleina, helminä ja jalokivinä. Aleksanterin Intianretken tarkoituksena oli laskea hänen maailmanvaltansa päätekivi. Hän näet luuli, että tämän maan kautta saavutettaisiin Aasiaa idässä rajoittava valtameri.
Satumaa ei kuitenkaan houkutellut yksin valloittaja Aleksanteria, vaan myös löytöretkeilijää. Kreikkalaisille oli kokonaan uusi se maailma, joka avautui, kun he tulivat Induksen viittä lähdehaaraa ympäröivään »Viiden virran maahan», maailmaan kasvi- ja eläinkuntineen, jollaista he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä asui myös kansa, jonka kastijakoa, uskonnollisia tapoja ja yhteiskuntalaitoksia kreikkalaiset eivät koskaan voineet kylliksi kummastella.
Ainoa, joka kykeni kreikkalaisille lujempaan vastarinnan tekoon, oli kuningas Poros. Hän oli koonnut valtavan sotajoukon, mihin kuului pari sataa elefanttia, joilla oli selässään tornit täynnä jousi- ja keihäsmiehiä. Nämä elefantit hän oli asettanut jalkaväen eteen niin suurin välein, että eläinten muodostama rintama tuli koko taistelurivistön pituiseksi. Tarkoitus oli, että valtavat eläimet pelästyttäisivät makedonialaisten hevoset, niin että ratsumiehet eivät saisi niitä hyökkäykseen.
Mutta Aleksanteri teki Poroksen tuumat tyhjiksi käymällä ratsuväellään vihollisen kimppuun molemmilta sivuilta ja selkäpuolelta eikä edestä. Yleisessä sekamelskassa elefantit ja ihmiset joutuivat sekaisin. Eläimet vimmastuivat, ja kun kreikkalaiset olivat ampuneet kuoliaiksi niiden ajajat, ne tulivat aivan hurjiksi ja polkivat maahan sekä intialaisia että kreikkalaisia. Lopulta kreikkalaisten keihäänheittäjäin tuottamat haavat saivat ne niin uuvuksiin, ettei niitä enää voitu saada hyökkäykseen, vaan ne, kuten Arrianos lausuu, »valittaen ja ulvoen väistyivät askel askeleelta pää kohti vihollista aivan kuin sotalaivat, joita soudetaan taaksepäin.» Poros itse, jättiläismäinen mies[61], johti taistelua elefantin selästä ja yritti mahdollisimman kauan pitää koossa joukkojaan, mutta joutui lopulta vaikeasti haavoittuneena Aleksanterin valtaan. Elefantista, jonka selässä hän oli, Plutarkhos sanoo, että se »taistelussa oli aivan uskomattomalla tavalla huolehtinut herrastaan. Niin kauan kuin kuningas oli täysissä voimissaan, elefantti hurjasti puolustautui vihollisia vastaan ja polki kuoliaaksi monta heistä. Mutta kun uskollinen eläin huomasi, että kuningas oli haavoittunut ja voimaton, se varovaisesti polvistui ja veti kärsällään nuolet herransa ruumiista.»
Aleksanterin valtasi ihailu yhtä paljon Poros-kuninkaan komeaa ulkonäköä kuin hänen urhoollisuuttaan kohtaan, ja hän pyysi tätä sanomaan, mitä hän vankina halusi. »Haluan, että minua kohdellaan kuninkaallisesti», oli Poroksen ylpeä vastaus. Tuollaiset sanat voittivat Aleksanterin sydämen, ja hän kohteli vankia kuninkaallisen jalomielisesti. Täten hän Poroksesta sai uskollisen liittolaisen.
Eräästä puheesta, jonka Aleksanteri taistelun jälkeen piti sotilailleen, ilmenee, että hän ajatteli täydentää valloituskulkuaan aina maailman ääreen asti. Se oli hänen maantieteellisen käsityksensä mukaan siinä paikassa, missä Ganges laskee Valtamereen, ja sen mukaan Kaspian-meri oli itäisen valtameren lahti.[62] Jatkamalla voittokulkuaan sinne asti hän siis tulisi koko Aasian herraksi. Kun hän tuli itäisimmälle Induksen viidestä alkuhaarasta, hän tämän yli-inhimillisen suunnitelman ilmaisi joukoilleen. Mutta nyt tapahtui uskomatonta: Aleksanteri komensi eteenpäin, mutta sotamiehet kieltäytyivät kulkemasta kauemmaksi itään. Yli kaksi kuukautta kestäneet troopilliset rankkasateet olivat masentaneet heidän seikkailunhalunsa, ja he aivan yksinkertaisesti kieltäytyivät lähtemästä kauemmas tuntemattomaan. Ensimmäisen kerran elämässään Aleksanterin täytyi antaa paluukäsky. Hänenkin mahtikeinoillaan oli rajansa. Luonto oli hänen tahtoansa voimakkaampi.[63]
Hän antoi nyt osan sotureistaan nousta laivoihin ja veneisiin ja purjehtia Indus-virtaa alas, samalla kuin muu armeija suojellen saattoi sitä kulkien pitkin molempia rantoja. Tarvittiin kymmenen kuukautta, ennenkuin tultiin tämän valtavan joen suulle. Mutta silloin Aleksanteri myös oli saattanut valtaansa koko Indus-laaksoon.
Nyt hän aikoi yhdistää tämän rajamaan lujemmin omaan valtakuntaansa avaamalla mukavamman kauppatien yli meren Indukselta Eufrat- ja Tigris virroille. Tässä tarkoituksessa hän antoi amiraalinsa Néarkhoksen osa joukkoja mukanaan purjehtia Induksen suulta länteen pitkin rannikkoa ja tutkia minkälaisia mahdollisuuksia oli siellä satamien ja kauppapaikkojen perustamiselle. Aleksanteri itse kulki osan armeijan kanssa lähellä rannikkoa järjestääkseen ruokavarastoja ja kaivauttaakseen kaivoja merta myöten kulkevia varten, kun taas päävoimat valitsivat pohjoisemman tien yhtyäkseen eteläisessä Persiassa Aleksanteriin.
Nearkhos löysi meritien Indus-virralta Eufratille ja Tigrikselle tai, oikeammin sanottuna, löysi sen uudestaan, sillä sitä oli luultavasti käytetty vanhan Babylonian ajalla, mutta sitten se oli jäänyt unohduksiin.
Aleksanterin oma marssi Belutshistanin hehkuvan kuumain erämaitten halki oli tavattoman rasittava. Tuhansittain ihmisiä, hevosia ja kuormajuhtia sortui nälkään, janoon ja tropiikinmaiden kauheaan kuumuuteen. Se kävi niin raskaaksi, että täytyi pitkiä matkoja marssia vain öisin ja päivät viettää raukeassa levossa. Tavattomin ponnistuksin nälkäänäkevät ja janoiset soturit laahustivat eteenpäin halki hiekkakinosten, joka askelella syvään upoten. He teurastivat hevosia, kameeleja ja aaseja saadakseen jotakin, millä elää, he riisuivat kuormajuhdat sairaita kuljettavain vaunujen edestä ja jättivät nämä oman onnensa varaan. Joka uupumuksesta jäi jälkeen, voi tuskin yön lopulla enää löytää jälkeäkään tovereistansa. Hänen osansa oli nääntyä hietakinoksiin erämaan hehkuvankuumain henkäysten hitaasti kuoliaaksi kiduttamana. Vain nuorta kuningasta saatiin kiittää, ettei joka miestä sama kohtalo kohdannut. Hänen vankkumattoman tarmonsa avulla armeijan kokoon kutistuneet jäännökset pelastuivat Persiaan.[64]
Kreikkalaisten tällä retkellä kokemat kärsimykset lienevät vertaistaan vailla koko maailman sotahistoriassa aina Napoleonin armeijan kärsimyksiin asti Venäjän lumikentillä v. 1812. Mutta siinä on suuri erotus näiden kahden maailmanvalloittajan välillä, että Aleksanteri ei edes suurimmassa hengenvaarassa olisi Napoleonin tavoin jättänyt urheita sotureitaan oman onnensa varaan. Tätä todistaa kertomus, kuinka eräänä päivänä muutamat makedonialaiset ratsumiehet löysivät vuorenkolosta vähän vettä ja kypärissä toivat sen kuninkaalle. »Olenko minä ainoa, joka saan sammuttaa janoni?» Aleksanteri kysyi — ja heitti veden maahan. Nuoren kuninkaan itsehillintä terästi sotilaita ja kannusti heitä uusiin yrityksiin. »Oli», Arrianos sanoo, »aivan kuin Aleksanterin pois kaatama vesi olisi koitunut kaikille juomaksi.»
Palatessaan Persiaan Aleksanteri sai vastaanottaa ilosanoman, että Nearkhos oli saapunut erääseen eteläiseen satamaan. Mutta monet vaarat hän oli saanut kestää taistellen sekä myrskyjä että vihamielisiä kansoja vastaan.
Keväällä 324 maailmanvalloittaja-armeijan jäännös saapui Susaan. Aleksanteri oli silloin ollut poissa niin kauan ja saanut kestää niin monta vaarallista seikkailua, että oli tuskin odotettu hänen hengissä palaavan. Oli jo todellakin aika hänen palata, sillä hänen ollessa sodassa monet satraapeista olivat tottuneet suureen itsevaltaisuuteen ja elivät ja hallitsivat, kuin ei olisi mitään esivaltaa. He olivat värvänneet omia sotajoukkoja ja odottivat vain, että huhu Aleksanterin kuolemasta saisi varmuuden, niin he kyllä kaikki tyynni ymmärtäisivät laittautua itsenäisiksi ruhtinaiksi. Koko Aleksanterin valta oli kyseessä. Yksi ainoa heikkouden merkki hänen esiintymisessään — ja kaikki tyynni olisi voinut romahtaa.