Rautaisella kädellä nuori kuningas tarttui omavaltaisiin. Kauhistuttava hän oli vihassaan. Nuorukainen oli kovettunut mieheksi. Pian oli taas kaikki järjestyksessä ja kunnossa. Mutta tämän jälkeen hän antoi useimmat satraappikunnat idässäkin makedonialaisille.

Hänen yrityksensä yhdistää persialaista ja kreikkalaista, oli siis jossakin määrin epäonnistunut. Kuitenkaan hän ei ollut luopunut itse ajatuksesta tasoittaa kansalliset erikoisuudet rauhallisin keinoin. Maailman herruuden omaan luontoon kuuluu näet tuollaisen tasoittelun aikaansaamisen yrittäminen. Aleksanterin aikomalle Itämaiden ja Länsimaiden yhtymiselle olivat vertauskuvalliset makedonialaisten miesten ja persialaisten naisten hääjuhlat, jotka hän vietti heti Susaan tultuaan. Itse hän oli sitä ennen Intian-retkellään ottanut puolisokseen ylhäisen Baktrian tyttären, ihmeen kauniin Rōksánēn. Nyt hän nai erään Dareioksen tyttäristä, ja samanaikaisesti vietettiin loistavin juhlallisuuksin kahdeksisenkymmenen makedonialaisen upseerin ja ylhäisen persialaisen naisen häät. Myös 10 000 makedonialaista soturia, jotka jo ennen olivat ottaneet persialaisen vaimon, saivat ottaa osaa juhlallisuuksiin. Mutta onnellisia eivät olleet ne morsiusparit, jotka täällä nähtiin. Tarvittiin Aleksanterin arvovaltaa, jotta saatiin sulhaset solmimaan lailliset suhteet aasialaisiin naisiin. Ja heti kuninkaan kuoltua he melkein poikkeuksetta hylkäsivät persialaiset vaimonsa tai kohtelivat heitä jalkavaimoina. Mielen apeus siitä, että kuningas tahtoi kohdella aasialaisia — »barbaareja» — tasa-arvoisina kreikkalaisten kanssa, purkautui pian suurten hääjuhlain jälkeen suoranaisena kapinana.

Aina siitä hetkestä, jolloin makedonialaiset veteraanit kieltäytyivät jatkamasta marssia läpi Intian, Aleksanterille oli ollut selvillä, että hän ei voisi toteuttaa loppuun maailmanherruussuunnitelmiaan, jollei hän hankkisi uusia, voimakkaita, kuriin totutettuja joukkoja. Vanha toverillisen tuttavallinen suhde kuninkaan ja hänen makedonialaistensa välillä sopi huonosti uusiin olosuhteisiin. Hän varusti sentähden armeijan parhaista iraanilaisista soturikansoista ja aseisti sen makedonialaiseen tapaan. Kiitos Aleksanterin sotilaallisen neron nämä soturit järjestettiin niin oivallisesti ja heistä tuli niin luotettavia hänen suunnitelmainsa välikappaleita, että hän oikeastaan ei enää tarvinnut makedonialaisia sotavanhuksiaan. Hän päätti sentähden lähettää kotiin suuren osan niistä, nimittäin ne, jotka eivät olleet täysin sotapalvelukseen kykeneviä. Juuri silloin, kun tämä päätös annettiin tiedoksi, kapina puhkesi. Mikä Aleksanterin mielestä oli hyvä työ täysin palvelleille sotavanhuksilleen, sitä sotilaat pitivät merkkinä siitä, että hän aikoi kokonaan luopua makedonialaisistaan. Nämä sotilaat, jotka uskollisesti olivat palvelleet nuorta kuningastaan, tunsivat nyt yht'äkkiä tulleensa syrjään sysätyiksi loppuunkäytettyinä ja tarpeettomina, ja tämä tapahtui noiden halveksittujen »barbaarien» takia, jotka monta kertaa olivat paeten kääntäneet heille selkänsä taistelussa! Makedonialaiset vaativat kovaäänisesti, että heidät kaikki lähetettäisiin kotiin, ja neuvoivat häntä vastedes tekemään valloituksensa isänsä Amonin avulla.

Vihasta kiehuen Aleksanteri silloin, vain muutamain henkivartiostoonsa kuuluvain miesten seuraamana, ryntäsi keskelle hurjaa joukkoa, tarttui omin käsin yhteen pahimmista huutajista, osoitti sitten henkivartijoille yhden sieltä, toisen täällä ja vietätti heillä nämä heti teloitettaviksi.

Tämä yhden ainoan miehen henkilökohtainen rohkeus oli tarpeeksi taltuttamaan raivoavan joukon. Vaieten he kuuntelivat kuninkaansa suuttunutta puhetta. Hän huomautti heille kaikesta, mistä he saivat häntä ja hänen isäänsä kiittää. »Mitä Te olisitte ilman meitä molempia!» hän huudahti. »Köyhinä ja ilman pysyväisiä asuntoja te kuljeksitte ympäriinsä vuorien keskellä kurjine karjalaumoinenne alati alttiina traakialaisten, illyrialaisten ja muiden villien kansain hyökkäyksille. Isäni antoi teille soturin puvun kurjan eläinten taljan asemesta. Hän teki teidät naapurina olevien barbaarikansojen herroiksi, hän avasi teille Traakian rikkaat kaivokset ja antoi teille meren käydä kauppaa. Thessalian, Theban, Ateenan ja Peloponnesoksen hän saattoi teidän alaisiksenne ja antoi teille kaikkien helleenein hegemonian käydäksenne sotaa persialaisia vastaan. Kaiken tämän minun isäni on tehnyt.

Ja minä? Enkö ole avannut Hellespontosta teille, saattanut alaisiksenne Vähän-Aasian rikkaita satraappikuntia ja antanut teidän nauttia voiton hedelmiä? Teidän hyväksenne ovat tulleet Egyptin rikkaudet, teille tulivat Syyria ja Babylonia, teille Persian aarteet, Intian rikkaudet ja Valtameri. Teidän joukostanne olen valinnut satraapit, päälliköt, strategit. Mitä olen itse ottanut saaliiksi muuta kuin purppuraviitan ja diadeemin? En mitään ole pitänyt omaan laskuuni. Ei kukaan voisi näyttää minun aarteitani.

Ja miksi minä kokoaisinkaan aarteita itselleni, kun minä syön kuin te, nukun kuin te. Niin, moni teistä viettää herkuttelevampaa elämää kuin minä, ja monta yötä minun täytyy valvoa, että te voisitte nukkua rauhassa. Kun te olette kärsineet vaivoja ja vaaroja, luuletteko, että minulla silloin ei ole ollut huolia ja suruja. Kuka teistä voi sanoa, että hän on kärsinyt enemmän minun puolestani kuin minä hänen? Kukin teistä, jolla on arpia ruumiissaan, näyttäköön ne, ja minä näytän myös omani. Ei mikään ruumiini osa ole jäänyt haavoittumatta, eikä ole senlaatuista asetta, jonka jälkiä ei minussa näkyisi: miekat ja tikarit, jouset, heittokoneet ja nuijat ovat minuun iskeneet haavoja, kun minä voittaen olen johtanut teitä yli maitten ja merien, yli vuorten, läpi virtojen ja erämaitten.

Ja nyt olin ajatellut antaa niiden teistä, jotka ovat väsyneet monista taisteluista, mennä kotiin, tullakseen siellä ihailun ja ylpeyden kohteiksi. Mutta te tahdotte kaikki mennä pois — no menkää sitten kaikki tiehenne! Ja kun tulette kotiin, niin kertokaa, että kuninkaanne, hänet, joka on voittanut meedialaiset ja persialaiset ja lukemattomat muut kansat, joka on kulkenut läpi Kaukasoksen vuorisolien ja Aasian virtain ja joka olisi tunkeutunut syvälle Intian maahan, jos ette te itse olisi häntä estäneet, kertokaa, että hänet te olette jättäneet ja sallineet voitettujen barbaarien jäädä häntä suojaamaan. Tämän julistaminen varmaan tuottaa teille ihmisten kunnioituksen ja todistaa hurskautta jumalia kohtaan. Menkää sitten tiehenne!»

Näin sanoen hän jätti heidät yksikseen.

Lähipäivinä hän oli olevinaan kuin ei makedonialaisia joukkoja olisi olemassakaan. He eivät saaneet mitään määräyksiä, eikä kukaan heistä huolehtinut, vaan sotilaat oli jätetty selviytymään aivan omin päin. Ja se ei ollut ajan mittaan hauskaa. He huomasivat toivottomaksi tehdä vastarintaa Aleksanterille ja hänen aasialaisille joukoilleen, eikä heillä lopulta ollut muu neuvona kuin alistua. Aivan menehdyksissään he syöksyivät kuninkaanpalatsin porteille, heittivät maahan aseensa ja pyysivät itkien ja valittaen kuninkaaltaan anteeksi.

Hetken kuluttua Aleksanteri tuli ulos palatsista, ja näky, jonka hän näki edessään, liikutti hänet kyyneliin. Hän leppyi taas täydellisesti uskollisille sotavanhuksillensa. Sitten pantiin toimeen juhlakemut, joissa makedonialaiset ja persialaiset yhtä suurella tarmolla joivat molempien kansojen välisen tulevan sovun ja valtiollisen yhteyden puolesta.

Nyt hän sai myöskin kaikki loppuunpalvelleet makedonialaiset soturit vapaaehtoisesti lähtemään kotiin. Hän piti hyvää huolta heidän toimeentulostaan matkalla ja lahjoitti heille talentin kullekin. Ja heidän ja aasialaisten naisten lapset hän otti kasvattaakseen makedonialaiseen tapaan, kunnes he kasvaisivat ja kykenisivät lähtemään kotiin isäinsä maahan. Kyynelten vuotaessa molemmin puolin Aleksanteri ja hänen vanhat aseveikkonsa erosivat.

* * * * *

Vähän sen jälkeen hän lähti Babyloniin, missä hän jo aikaisemmin oli ryhtynyt järjestelemään uutta, suurta meriretkikuntaa. Hän halusi tällä kertaa itse olla mukana laivastossa, jonka tuli kulkea Eufrat-virtaa alas sekä purjehtia Arabian niemimaan ympäri ja Punaiselle merelle. Täten oli saatava aikaan meriyhteys Babylonin ja Aleksandreian välille.:

Matkalla sinne retkikunnan ilmeisesti oli tarkoitus ottaa haltuunsa tärkeimmät satamapaikat ja perustaa sinne siirtokuntia. Tämä yritys oli siis samoinkuin hänen Intian retkensä uusi rengas hänen pyrkimyksessään maailmanherruuteen. Oli liikkeellä myös huhuja, että suunniteltiin sotaretkeä helleenien vihollisia vastaan Sisiliaan ja Afrikkaan; ja Aleksanterin jälkeen jääneistä papereista lienee löydetty viittailuja tuollaisiin suunnitelmiin.

Suuren meriretkikunnan varustelut toimitettiin maailmanvalloittajan tavallisella tarmolla. Mutta kun ne lähestyivät loppuaan, kuningas erään suuren juhlan perästä sairastui äkkiä ilmastokuumeeseen. Hänen tilansa huononi nopeasti. Mutta loppuun asti hänen ajatuksensa kiertelivät suuressa retkikunnassa ja jatkuvasti hän antoi sitä koskevia käskyjä, kunnes ääni häneltä tukehtui.

Kun oli käynyt selväksi, että tila oli toivoton, oli häneltä kysytty, kenelle hän halusi uskoa valtakuntansa. Hän vastasi: »Arvokkaimmalle.» Ja hänen viimeisiä toimiaan oli, että hän veti sinettisormuksensa sormestaan ja ojensi sen uskolliselle Perdikkaalle, sille ystävistään, joka nautti suurinta kunnioitusta.

Armeijassa tiedot kuninkaan tilasta olivat herättäneet synkän mielialan. Makedonialaiset tungeksivat linnan ympärillä ja rukoillen pyysivät saada nähdä jumaloidun päällikkönsä. He vaikeroivat ja uhkailivat siihen asti, että heille avattiin ovet ja annettiin heidän marssia kuninkaan vuoteen ohi. Hän ojensi heille oikean kätensä, mutta kykeni vain heikosti päätään nyökäyttämällä sanomaan heille jäähyväiset. Se oli viimeinen tajunnan ilmaus. Kaksi päivää myöhemmin hän veti viimeisen henkäyksensä luonaan makedonialaiset päällikkönsä, jotka syvästi liikutettuina olivat kokoutuneet kuolinvuoteen ympärille. Hän oli silloin vain 33 vuoden vanha.[65] Pois hän meni elämän keväimessä, kuten sankarinsa, tulinen ja kiihkeä Akhilleus.

»Aleksanteri Hydaspesvirralla»-nimisessä runossa Esaias Tegnér antaa nuoren sankarin seuraavin sanoin sotilailleen ilmaista sen salaperäisen äänen, jonka hän sisässään kuuli:

    »Pelkonne ei, vailla rajaa,
     ei Hydaspeen aallotkaan
    estää saata valloittajaa
    hänen voittokulussaan.
     Ilmain, vetten kuiskehista
    kuulee poika auringon:
    'Selvän elon ongelmista
     antaa sulle Babylon.'»

»Nuoren sankarin viime henkäys aloitti katkeran taistelun hänen lähimpäin miestensä välillä, kapinan hänen sotajoukossaan ja hänen maailmanvaltakuntansa kukistumisen» — näin lopettaa Droysen kuuluisan Aleksanteria käsittelevän teoksensa.

* * * * *

Jonkin aikaa Aleksanterin Gaugamelan luona Dareioksesta saaman voiton jälkeen Aiskhines oli eräässä puheessaan Ateenassa ilmaissut aikansa hämmästyksen sen ihmeellisen johdosta, mitä hänen polvensa kreikkalaiset olivat saaneet kokea muutamien vuosien kuluessa. »Me olemme», hän sanoi, »omin silmin nähneet tapahtumia, jotka jälkimaailmasta varmasti tuntuvat uskomattomilta saduilta. Persian kuningas — hän, joka kaivoi kanavan Atoksen poikki ja laski sillan yli Hellespontoksen, hän, joka kreikkalaisilta vaati maata ja vettä ja kirjoituksissaan oli kyllin julkea sanomaan koko ihmiskunnan aina auringon noususta sen laskuun olevan hänen käskyvallassaan — hän ei enää taistele saattaakseen toisia herruuteensa, vaan pelastaakseen itsensä.» Ja samoihin aikoihin eräs toinen huomattu ateenalainen kirjoitti: »Jos viisikymmentä vuotta sitten joku jumala olisi suurkuninkaalle tai makedonialaisten hallitsijalle ennustanut tulevaisuuden, olisikohan kumpikaan heistä silloin voinut uskoa, että tänä päivänä tuskin muuta kuin nimi on jäljellä siitä valtakunnasta, joka silloin oli melkein koko maailman valtijaana, ja että kansa, jota silloin tunnettiin tuskin nimeltäkään, saavuttaisi koko maailman herruuden? Toden totta, onni osoittaa voimaansa mitä uskomattomimmissa kohtaloissa! Nyt se on asettanut makedonialaiset persialaisten ihanuuteen näyttääkseen ihmisille, että Persian kansakin vain ajaksi oli saanut käyttöoikeuden Idän ihanuuteen, kunnes kohtalo näki parhaaksi sitä toisella lailla vallita.»

Sellaisia olivat ajatukset, jotka Aleksanterin voittokulun johdosta täyttivät ihmiskunnan jo seitsemän vuotta ennen hänen uransa loppua. Seuraavina vuosina hän ei ainoastaan saattanut valtansa alle koko tavattoman suuren Persian valtakunnan itäistä osaa, vaan tunkeutui sen rajain ulkopuolelle ennen tuntemattomiin maihin, ja otti ne valtaansa. Hänellä oli nyt hallussaan Kreikan apulähteiden lisäksi myöskin ne äärettömät rikkaudet ja mahtava sotavoima, jotka kerran olivat tehneet suurkuninkaan niin pelätyksi. Ei kukaan sen ajan ihmisistä olisi voinut kuvitella niin suunnatonta valtaa yksiin käsiin koottuna — vain Aleksanteri itse. Ja tämä maailmanvaltias oli vasta miehuusikänsä alussa, voimaa ja toimintahalua uhkuen! Liioittelematta ja imartelematta voi hänestä sanoa, että hän ei ollut koskaan taistellut taistelua voittamatta, koskaan käynyt kaupungin kimppuun sitä valloittamatta, koskaan tullut maahan sitä valtansa alle laskematta. Oliko mitään, mikä hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan kykeni rajoittamaan? Missä oli sotavoima, joka oli kyllin vahva pitämään puoliaan häntä ja hänen sotaan tottuneita sotilaitaan vastaan, näitä sotilaita, joita eivät kuumuus eikä kylmyys eivätkä minkäänlaiset vaivat kyenneet seisauttamaan? On sanottu: »Ehkä roomalaiset?» Mutta heillä ei ollut käytettävinään niin monipuolisia sotilaallisia apulähteitä kuin Aleksanterilla eikä niin erinomaisia sotapäälliköitä, kuin hän oli.

»Minä puolestani», Arrianos sanoo, »en kykene muodostamaan varmaa mielipidettä, miten oli Aleksanterin tulevaisuudensuunnitelmain laita; mutta minä uskon aivan varmasti, ettei hän koskaan olisi asettunut rauhaan, vaikka olisi lisännyt Euroopan maat Aasiaan, ei vaikka olisi Brittein saaret liittänyt Eurooppaan. Hän olisi jatkanut eteenpäin tuntemattomiin maihin, vaikkapa hänellä ei olisi ollut muuta kilpailijaa kuin — itsensä.

Kerrotaan, että Intiassa muutamat viisaat miehet sanoivat hänelle: 'Ilman lepoa ja rauhaa sinä syöksyt omasta maastasi maanpiirin etäisimpiin kolkkiin ja tuotat sekä itsellesi että muille vaivoja ja vastuksia. Ja kuitenkaan sinä, kun kohta makaat kuolleena, et omista tästä maasta enempää kuin sen, mikä tarvitaan sinun ruumiisi peitoksi.'

Aleksanteri tosin kiitti sitä, mitä he olivat sanoneet, kuten hän erään toisen kerran ilmaisi ihailunsa Diogenesta kohtaan, mutta yhtä kaikki hän jatkuvasti toimi vastoin sitä, mitä oli ylistänyt totuutena.»

Ehkä oli kuitenkin, kuten Arrianos sanoo, »onnellisinta hänelle saada mennä pois, kun hän vielä »oli maineen ja kunnian kukkuloilla, ennenkuin hänet vielä kohtasi sellainen onnettomuus, mitä viisas Solon ajatteli, kun hän varoitti Kroisosta kiittämästä ketään onnelliseksi ennen kuolemaa.»

Mutta ajattelematta, mitä Aleksanteri olisi voinut suorittaa, jos olisi saanut elää, jo se, mitä hän lyhyen, kolmikymmenvuotisen hallituksensa aikana oli saanut toimeen, tietää täydellistä kumousta suurimmassa osassa senaikaista kulttuurielämää ja aloittaa uuden aikakauden. Sillä hän ei tyytynyt kukistamaan suurta valtakuntaa, vaan pyrki myös saamaan sille uutta sisältöä. Hän oli niitä syntyperäisiä hallitsijaluonteita, jotka ovat kohonneet yli kansallisuusrajain ja rohkealla tarmolla ylläpitävät ihmisyyskäsitettä. Väsymättä hän työskenteli edistääkseen uudestiluodussa valtakunnassaan kaikkien parasta, avatakseen uusia hyvinvoinnin lähteitä, perustaakseen uusia kaupunkeja ja saattaakseen rappeutuneita yhteiskuntia hyvään kuntoon, helpottaakseen liikennettä ja edistääkseen kauppayhteyksiä. Kullan, joka ennen oli saanut kasautua kuolleena pääomana suurkuninkaan aarrekammioon hän runsain käsin pani liikkeeseen koko maailman elinkeinoelämälle suunnattomaksi hyödyksi. Vampyyreina Persian hallitsijat olivat imeneet alamaistensa parhaan veren ja lamauttaneet heidän elinkeinoelämänsä. Oli kuin olisi uutta verta nyt kiertänyt valtakunnan sydämestä kuihtuneisiin jäseniin.

Utuisessa kaukaisuudessa häämöittäneiden Itämaiden tuntemus edistyi Aleksanterin kautta enemmän kuin koskaan ennen. Hänen valloituskulkunsa oli hänelle samalla suuri tieteellinen retki läpi ennen tuntemattomien seutujen. Huomiot, jotka sen kestäessä tehtiin, tulivat Aristoteleen ja muiden tiedemiesten, maantieteilijöitten, luonnontutkijain ja historioitsijain hyväksi. Tämän tutkimustyön tulokset koottiin tieteelliseen arkistoon, jota säilytettiin Babylonissa. Se on hävinnyt kuten niin paljon muuta arvokasta maailmassa, mutta onneksi etevät tutkijat osaksi kerkisivät sitä käyttää.

Suuria summia Aleksanteri myös asetti Aristoteleen tutkimuksiin käytettäväksi, ja suuren joukon ihmisiä hän itse pani kokoamaan vieraitten maitten eläimiä, niitä tutkimaan ja tarkkaamaan niiden tapoja. Hänen sotilaalliset urotyönsä eivät olleet oma päämääränsä — ne muokkasivat maata uudelle, yllättävän rikkaalle sivistyselämälle sekä tieteissä että taiteissa.

Tavaton vaikutus, minkä Aleksanteri teki aikalaisiinsa, ulottui Itämaidenkin kansoihin, ja heillä on »Iskender» vielä tänään elävä taruhenkilö.

Vielä vuosituhansin hänen kuolemansa jälkeen historioitsijat arvosteluja hänen persoonastaan on värittänyt rajaton ihailu tai hehkuva viha. Englantilainen historioitsija Grote oli perinyt jotakin Demostheneen tunteista tätä kreikkalaisten »vapauden» vaarallisinta vihollista vastaan. Barthold Niebuhr, suuri Rooman historian tuntija, vihasi häntä yhtä intohimoisesti kuin Napoleonia. Kaikkia nuoren sankarin tekoja, joita tavallisesti ylistetään jaloiksi, Niebuhr pitää »teatraalisina ja hyvää vaikutusta tavoittelevina.»

Pian Niebuhrin kuoleman jälkeen ilmestyivät Droysenin ihailevaa innostusta täynnä olevat kuvaukset Aleksanterista. Hän hillitsi itse 40 vuotta myöhemmin ihastuksen ilmaisujaan, mutta tässäkin miedommassa muodossaan Droysenin mielipiteet ovat enemmän kuin kerran nostattaneet vastaväitteitä. Niin kriitillinen ja vaikeasti tyydytettävä historioitsija kuin Beloch ei tahdo tunnustaa Aleksanterin suuruutta sotapäällikkönä ja valtiomiehenä. Este on oikeastaan hallitsijan nuoruudessa: kuinka voisi muutamia vuosia yli kahdenkymmenen oleva nuorukainen omata sotapäällikön ja valtiomiehen kypsyneen arvostelukyvyn?

Mutta neroutta ja ritarillisen ihastuttavia ominaisuuksia ei toki kukaan ole voinut evätä häneltä, kieltämättä loistavimmalta henkilöltä, minkä Hellas on synnyttänyt.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Benedictus Niese, Geschichte der griechischen und makedonischen Staaten seit der Schlacht bei Chaeronea. 3 osaa.

P. Jouguet, L'impérialisme macédonien et l'hellénisation de l'Orient.

Theodor Birt, Alexander der Grosse und das Weltgriechentum.

Tähän lukuun:

Arrianos, Alexandros' Bedrifter, oversat af M.Cl. Gertz.

Joh. Gust. Droysen, Geschichte Alexanders des Grossen.

Fr. Koepp, Alexander der Grosse.

Eduard Meyer, Alexander der Grosse und die absolute Monarchie.

Richard Nordin, Alexander den Store.

Werner Hoffman, Das literarische Porträt Alexanders des Grossen im griechischen und römischen Altertum.

Victor Ehrenberg, Alexander und Ägypten.

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland och Indien före Alexander den store (Nordisk tidskrift 1918).

MAAILMAN VALTAKUNTA HAJOAA.

Aleksanterin äkillisen kuoleman perästä hänen maailmanvaltakuntansa oli tuomittu pirstoutumaan, sillä se oli neron luomus, ja vain rautatahtoinen, aivan erinomaisen suuri nero sitä kykeni pitämään koossa. Kysyttiin paljon enemmän kuin tavallista inhimillistä tahdonvoimaa ja arvostelukykyä sulattamaan yhdeksi kokonaisuudeksi ihmiset, jotka olivat niin eri kehitysasteilla kuin Aasian, Afrikan ja Euroopan kansat. Aleksanterin valtakunnassa oli heimoja, joiden piti opetella vasta maanviljelystä, toisia joita piti sivistää elämään avioliitossa tai — kuten kauimpana koillisessa asuva Sogdianan kansa — »elättämään vanhoja vanhempiaan, eikä lyömään heitä kuoliaiksi.» Foinikialaiset piti saada luopumaan kauheista Molokin uhreista.

Mutta toiselta puoleltahan joukossa oli kansoja, joilla oli ikivanha kulttuuri jo siihen aikaan, jolloin kreikkalaiset vielä olivat barbaareja, kansoja, jotka ennen kaikkia muita olivat olleet kreikkalaisten oppimestareita. Kuitenkin täytyi nämäkin, kuten kaikki itämaalaiset, vapauttaa kahleista, joissa taikausko ja sokea auktoriteettiusko heitä pitivät vankeina, ja herättää heidät tuntemaan ihmisarvonsa. Sellainen oli työ, jonka helleeninen kulttuuri oli siellä ottanut suorittaakseen. Aleksanteri tämän alkoi; ja leima, jonka nuori valloittaja antoi työlleen, olikin määräävänä kokonaiselle aikakaudelle, hellenistiselle.

Aleksanteri ei jättänyt jälkeensä kruununperillistä, mutta vähän jälkeen hänen kuolemansa hänen puolisonsa Roksane synnytti pojan, joka sai nimen Aleksanteri. Mutta ennenkuin lapsi oli nähnyt päivänvalon, syntyi armeijassa Babylonissa kiivas kamppailu siitä, kenestä tulisi vainajan seuraaja. Se päättyi sovintoon sankarin paarien ääressä ja seuraavan sisältöiseen sovitteluun: Siinä tapauksessa, että Roksanen odottama lapsi on poika, tulee tästä ja hänen avioliiton ulkopuolella syntyneestä velipuolestaan Philippoksesta, erään tanssijattaren pojasta, kuninkaita. Philippos oli tosin jo ehtinyt täyteen ikään, mutta häntä vaivasi kaatuvatauti, ja hän oli heikko, siis kykenemätön hallitsemaan valtakuntaa. Aleksanterin kruunu oli, kuten Wilamowitz sanoo, »siirtynyt idiootille ja vielä syntymättömälle lapselle.» Hallituksen otti senvuoksi käsiinsä Perdikkas valtionhoitajana alaisinaan maaherroina etevimmät Aleksanterin lähimmistä miehistä. Tunnetuimmat heistä olivat Ptolemāios, Antígonos ja Séleukos. Makedonian ja Kreikan maaherrana oli Antipatros. Kaikki nämä valtiaat olivat voimakkaita luonteita, joiden oli vaikea toimia yhdessä, ja lähimmän miespolven valtiollinen historia onkin täynnä taisteluita näiden Aleksanterin »diadokien» — s.o. seuraajain — välillä.

* * * * *

Kreikassa tieto Aleksanterin äkillisestä kuolemasta vaikutti kuin sytyttävä kipinä tukahdutettuun »vapaudenrakkauteen». Kaikkinainen pikkuvaltiopolitiikka oli sammunut Aleksanterin ratkaisevasti vakaannutettua Makedonian hegemonian. Kansankokouksissa ei käsitelty kuin pikkukysymyksiä. Keskusteltiin »kaduista ja kaivoista, joita piti korjata, muurinharjasta, jota piti kalkita ja muusta sellaisesta», lainataksemme Demostheneen sanat, joka kuitenkin alkaakseen uuden »vapaustaistelun» vain odotti, että Aleksanterin kävisi huonosti Aasiassa.

On erittäin mielenkiintoista tarkata Demostheneen ja ateenalaisten eleitä Aleksanterin sotaretken eri tilanteissa. Tuntuu, kuten Droysenista, että »jos helleenisessä maailmassa olisi ollut terveen kansallistunnon alkuakaan, niin Aleksanterin saavuttamain Graneikoksen, Issoksen ja Gaugamelan voittojen, Vähän-Aasian helleenein vapautuksen, Tyroksen ja vanhan kilpailijan Foinikian kauppavallan tuhoamisen ja Persian ylivallan murskaamisen olisi pitänyt saada leppymättömimmätkin sopimaan Aleksanterin kanssa ja kaikkien helleenein olisi toki riemu rinnassa pitänyt kilpailla siitä, että saisivat ottaa osaa hänen vapautustyöhönsä.» Kun tieto Miletoksen vapautuksesta saapui, niin »eikö kautta koko kreikkalaisen maailman käynyt riemunhuuto?» kysyy eräs toinen saksalainen vanhanajan historioitsija. »Vihdoinkin oli toteutunut se, mitä helleenit niin kauan olivat toivoneet ja odottaneet. Olihan Miletos kaupunki, josta persialaissodan sytyttävä kipinä kerran sinkosi, kaupunki, jonka häviön takia koko Ateena vuodatti kyyneleitä, Thaleen ja Anaksimandroksen kaupunki… Mutta kun se jälleen pystytettiin, ei kuulunut riemun kaikua Kreikasta. Kukaan isänmaallinen runoilija ei ole koskaan ylistänyt runoissaan tätä urotyötä.» Vaikutusvaltaiset kreikkalaiset kaupungit käsittivät isänmaallisuuden ja kansalliset tehtävät vallan toisin.

Jos ateenalaiset olisivat halunneet, he olisivat jo Aleksanterin vapautussodan alussa voineet poistaa ainoan tosi vaaran, mikä uhkasi tätä hanketta kaikkien helleenien yhteistä vihollista vastaan. Jos näet helleenit päättävästi olisivat koko merivoimineen menneet mukaan Aleksanterin puolelle, hän olisi ollut persialaisia voimakkaampi myös merellä, ja sodan lopputulos jo siten alusta asti ollut varma. Aleksanteri olisi varmasti maksanut korkean hinnan tuollaisesta avusta, ja Ateena olisi vielä kerran saanut tilaisuuden näytellä tärkeää osaa politiikassa.

Mutta ateenalaiset eivät tahtoneet. Demosthenes ja hänen ystävänsä eivät heitä siihen päästäneet. Ateenalaiset rajoittuivat varovaisesti asettamaan sopimuksenmukaiset kaksikymmentä laivaa Aleksanterin käytettäviksi. Mutta muuten he pysyttelivät puolueettomina ja odottelevina.

Kuumeenomaisella jännityksellä he odottivat Issoksen suuren voimainkoetuksen tulosta. Demosthenes. osoitti niille, jotka halusivat kuunnella —ja niitä oli paljon — että Aleksanterin sotajoukon persialaiset ratsumiesmassat aivan varmasti polkisivat maahan. Kuitenkin hän oli kyllin diplomaatti odottamaan taistelun ratkaisua, ennenkuin hän antaisi Ateenan päättää liittyä avoimesti Persian puolelle.

Silloin tuli tieto, että Aleksanteri oli saavuttanut ratkaisevan voiton. Mitä silloin ateenalaiset ja heidän liittolaisensa tekivät? He päättivät antaa kunnialahjan voittajalle, kultaisen seppeleen kiitollisuutensa ilmaukseksi siitä, mitä hän oli tehnyt Kreikan vapauden hyväksi.

Sitten kului muutamia vuosia uudessa odotuksessa.

Mutta kun tuli tieto, että »itsevaltias» lopultakin oli kuollut, mikä poliittinen vireys kaikkialla, mitä toiveita uuden vapauden aikakaudesta!

* * * * *

Sparttalaiset taas eivät koskaan olleet avustaneet Philippoksen perustamaa Korinthoksen liittoa. Koko ajan, kun Aleksanteri oli Aasiassa, he olivat jos mahdollista vielä kärsimättömämpinä kuin ateenalaiset odottaneet sopivaa tilaisuutta entisen valtansa saavuttamiseen Kreikassa, vaikka se toisen kerran pitäisi ostaa pettämällä Kreikan yhteinen asia. Heti Aleksanterin kuljettua Aasian puolelle he ryhtyivät yhteyteen suurkuninkaan kanssa. Issoksen taistelun jälkeen he esiintyivät niin uhkaavasti, että syntyi suoranainen sota heidän ja Aleksanterin Makedoniaan asettaman maaherran, Antipatroksen välillä. Verisessä taistelussa sparttalaiset voitettiin v. 331, ja sitten ei mikään Kreikan valtio uskaltanut ajatella kapinaa Makedoniaa vastaan, niin kauan kuin Aleksanteri eli. Mutta sitä todella suurenmoista, mitä noina monivaiheisina vuosina tapahtui, eivät ateenalaiset eivätkä sparttalaiset nähneet, eivät tahtoneet nähdä.

Kun nyt huhu Aleksanterin kuolemasta oli saanut vahvistuksen, makedonialaisvastaiset puoluejohtajat kaikkialla intohimoisin sanoin kehoittivat kansaa astumaan helleenien uuden vapaustaistelun johtoon ja siinä tarkoituksessa kokoamaan kaikki Kreikan valtiot liittoon. Ne sanat saivat heti vastakaikua. Demostheneen ja muiden kansanjohtajain ansiosta vapausliike levisi kuin kulovalkea yli melkein koko Kreikan, ja melkoinen sotajoukko kävi taisteluun Antipatrosta vastaan. Yritys päättyi kuitenkin niin, että liittoutuneet kärsivät perinpohjaisen tappion ja huomattavimmat kansanjohtajat mestattiin. Demosthenes vältti tämän kohtalon ottamalla myrkkyä.[66]

Kun sitten Antipatros muutamia vuosia myöhemmin kuoli, syttyi Makedoniassa sisällissota. Näihin kahakoihin sekaantui myös kunnianhimoinen Olympias. Hän tappoi heikkomielisen Philippoksen ja hänen puolisonsa ja satakunnan heidän puoluelaisiaan, mutta Antipatroksen poika voitti ja otti vangiksi hänet. Murhattujen omaiset vaativat hänen henkeänsä, ja makedonialainen kansantuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan. Taipumattomana kuten oli elänytkin, hän otti vastaan kohtalonsa.

Muutamia vuosia myöhemmin — nimittäin v. 310 e.Kr. — Kassandros raivasi tieltä myös nuoren Aleksanterin, kauniin ja lupaavan lapsen, ja hänen ihanan äitinsä. Roksane itse oli sitä ennen murhauttanut Aleksanterin kuningatarpuolison.

Silloin muutamat Kassandroksen vastustajista ottivat peliin häntä vastaan Aleksanterin sivukantaisen pojan, jonka äiti oli eräs ylhäinen fryygialainen nainen, seitsentoistavuotiaan Heraklén. Mutta häntäkin odotti sama kohtalo kuin sukulaisiaan. Nuorukainen kutsuttiin suuriin juhliin, ja kun kemut olivat päässeet huippukohtaansa, hänet pistettiin kuoliaaksi. Hänen rikkomuksensa oli sama kuin muidenkin uhrien: hän oli Aleksanterin sukua.

Nyt oli jäljellä vain Aleksanterin sisko, lahjakas Kleopātra. Hän oli ollut aikaisemmin naimisissa enonsa, Epeiroksen kuninkaan kanssa, mutta oli nyt leski. Monet mahtavain kruununtavoittelijoiden naimatarjoukset hän oli sen jälkeen hylännyt, mutta aikoi nyt mennä naimisiin Ptolemaioksen kanssa. Mutta Antigonos ehkäisi hänen aikeensa myrkytyttämällä hänet. Philippoksen ja Aleksanterin hallitsijasuku oli kokonaan hävitetty.

* * * * *

Sillä välin kuin tämä tapahtui Kreikassa, kävi idässä vimmattu taistelu sekä valtionhoitajan ja diadokien että vielä diadokien välillä keskenään. Nämä sotapäälliköt, jotka ennen olivat vuosikymmeniä yhdessä taistelleet ja parhaina tovereina nauttineet pöydän ja pikarin iloja, ottelivat nyt keskenään elämästä ja kuolemasta ja koettivat ryöstää toisiltaan maat. Jo kaksi vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen Perdikkas sai surmansa murhaajan kädestä.

Diadokeista kaikkein voimakkain ja tarmokkain oli Antigonos, jota nimitettiin »kykloopiksi», sillä hän oli silmäpuoli. Hän laajensi maaherrakuntaansa saaden voittoja kilpailijoistaan, eli ja hallitsi kuin Aasian suurkuningas ja tavoitteli koko Aleksanterin valtakunnan herruutta. Mutta lopulta tämä raudankova mies kaatui ase kädessä yli 80 vuoden ikäisenä suuressa taistelussa Seleukosta ja muita kilpailijoitaan vastaan v. 301. Täten Aleksanterin suuri yhdistämisajatus oli rauennut. Hänen valtakuntansa jaettiin kolmeen valtioon, joista Makedonia joutui Antigonoksen suvulle, suurin osa etu-Aasiaa seleukideille ja Egypti Ptolemaioksille. Mutta silti eivät olot vakaantuneet. Kaksi seuraavaakin vuosikymmentä oli täynnä kiistoja ja kamppailuja. Ptolemaiosten ja seleukidein välillä oli kauppapoliittisesti tärkeä Syyria riitakapulana, aivan kuten ennen faaraot olivat taistelleet tämän maan omistamisesta ensin Mesopotamian valtiaitten ja sitten heettiläisten kuninkaitten kanssa. Molemmat puolet tavoittelivat Foinikian rannikon satamia, Libanonin metsien laivanrakennuspuita ja vuorien malmeja. Ptolemaiokset kilpailivat myös Antigonoksen jälkeläisten kanssa Aigeian meren herruudesta. Ei mikään kolmesta osavaltiosta pyrkinyt enää maailmanherruuteen, mutta kaikki ne tahtoivat olla suurvalloista ensimmäisenä.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Job. Gust. Droysen, Geschichte des Hellenismus.

HELLENISTINEN AIKA

MAAILMAN TALOUDELLISEN KEHITYKSEN UUSI VAIHE.

Hellenistinen aika on antanut entistä kansainvälisemmän luonteen taloudelliselle elämälle ja uusinut sitä kapitalismin henkeen. Aina höyryn ja industrialismin[67] aikakaudelle saakka se sitten kulkee pääasiallisesti samoja ratoja kuin hellenistisellä ajalla. Oleellisin ero on, että työn suorituttaminen orjilla lakkaa kristinuskon voittaessa alaa.

Helleenien suuri leviäminen oli pääasiassa lakannut 6. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. idässä Persian valtakunnan perustamisen, lännessä Karthagon ja etruskien kasvavan vallan johdosta. Sitten siirtolaisuus, nopeasti kasvavan väkiluvun varaventtiili, oli ollut tukossa yli kaksi vuosisataa, kunnes Aleksanteri Suuri sen jälleen aukaisi. Tämän pitkän luonnottoman tilan seurauksia olivat ne yhteiskunnalliset pulmat, jotka peloponnesolaissotien ajoista alkaen tuottivat Kreikalle vahinkoa. Maan liian lukuisa väestö joko tuhosi itseään sisällissodilla tai värväytyi palkkasotureiksi vieraan palvelukseen.

Aleksanteri sitävastoin avasi uuden maailman kreikkalaisille ja antoi heille siten mahdollisuuksia paremmalla tavalla käyttää kansanvoimaa, joka uhkasi murtaa patonsa. Hänen valloituksillaan Itämailla on kaupalle, liikenteelle ja taloudelliselle elämälle yleensä ollut merkitys, joka on verrattavissa Amerikan löytöön 18 vuosisataa myöhemmin. Molemmat nämä tapahtumat ovat uusien vaiheiden johdantoa ihmiskunnan historiassa. Ennen Aleksanteria Välimeren seudut ja kaukaisemmat itämaat olivat muodostaneet kaksi toistensa vieressä olevaa eri maailmaa. Tosin kreikkalaisten siirtyminen Vähään-Aasiaan, Sisiliaan, etelä-Sisiliaan ja moniin muihin maihin oli synnyttänyt kreikkalaisia kaupunkeja ympäriinsä Välimeren rannoille, mutta Syyrian rannikoillahan ei kreikkalaista siirtoasutusta ollut, ja niissä seuduin, minne kreikkalaisia oli asettunut asumaan Itämaille, he eivät missään olleet tunkeneet syvemmälle sisämaahan. Sisä-Aasiaan, Intiaan ja Arabiaan johtavat kauppatiet persialaiset, foinikialaiset ja egyptiläiset olivat tarkasti pitäneet muilta kansoilta suljettuina. Nyt sitävastoin Aleksanteri oli avannut Aasian Intiaan ja Egyptin ensimmäiseen kataraktiin saakka ei ainoastaan makedonialaisen ratsumiehen peitselle, vaan myös helleeni-kauppiaan laivalle ja kuorma-aasille. Siten hän oli hankkinut helleeneille määrättömän laajat raakatavara- ja tavarankuluttajaseudut. Nyt myös suurkuninkaan jalometalliaarteet pantiin liikkeeseen rahaksi lyötynä. Kaikki tämä aiheutti Hellaan elinkeinoelämän elpymisen, jota voi verrata siihen, mikä seurasi kreikkalaisten suurta siirtoasutusta 8., 7. ja 6. vuosisadalla.

Mutta määrätietoisuudella, joka oli ominaista kaikelle, mihin Aleksanteri ryhtyi, nuori valloittaja työskenteli kreikkalaisen sekä henkisen että aineellisen kulttuurin levittämiseksi. Perustamalla joukon uusia kaupunkeja Egyptin Aleksandreiasta aina Jaksartes-virran varrelle »uloimpaan Aleksandreiaan» asti, hän hankki kaikkialle vanhaan maailmaan helleenisen sivistyksen tukikohtia. Näiden sivistyskeskuksien välistä liikennettä hän edisti avaamalla maanmiestensä käytettäväksi persialaisten suurenmoisen tieverkon ja sitä kehittämällä sekä valmistelemalla myös uusien merireittien käytäntöön ottamista.

Hänen diadokinsa seurasivat esimerkkiä ja hankkivat kilpaa tuhansia helleenejä, ei ainoastaan palkkasotureita, vaan myös kauppiaita ja käsityöläisiä, lähtemään Itämaihin asuttamaan uusia kaupunkeja, joita Aleksanteri ja hänen seuraajansa olivat perustaneet. Uusi kreikkalainen siirtoasutuskausi, kolmas järjestyksessä, alkaa.

Seleukos ja hänen poikansa Antiokhos ovat maailmanhistorian suurimmat kaupunkienperustajat. Aleksanterin aloittamaa asutusta he jatkoivat suurisuuntaisesti yli koko Aasian, Intian ja Turaanin arojen rajoille saakka. Se on valtavin asutus, minkä mikään hallitus koskaan on pannut toimeen.

Kaikki tämän suunnattoman suuren alueen viljavat seudut suorastaan kylvettiin täyteen kukoistavia kreikkalaisia kaupunkiyhdyskuntia, joilla oli kreikkalaiset nimet. Myös Syyria sai nyt samalla tavoin helleenisen leiman. Kaikkialla näissä vastaperustetuissa yhdyskunnissa väestön ydin oli kreikkalaista, ja kreikan kieli oli virallisena kielenä. Neuvosto ja kansankokous kokoontuivat torille neuvottelemaan ja vaaleja toimittamaan. Kreikkalaisille jumalille rakennettiin temppeleitä. Siten seleukidikuninkaat sulattivat aasialaiseen valtaansa länsimaisen kansalaishengen ja itsehallinnon aineksia. Hellenistisen sivistyksen siemeniä kylvettiin yli koko Aasian. Itämaille asumaan asettuvat kreikkalaiset tulivat sinne täynnä nuorekkaan reipasta yritteliäisyyttä ja herättivät uutta elämää kansoihin, jotka olivat jo vaipumaisillaan itämaiseen uneliaisuuteen. Kreikkalaiset osasivat herättää eloon Itämaan uinuvat miljoonat. Minne he asettuivat asumaan, siellä syntyi vilkasta ja mitä moninaisinta teollisuustoimintaa ja monin paikoin myös tuottavaa maanviljelystä.

Helleeniset kaupungit olivat kuin saaristo mahtavassa valtameressä. Monelle niistä luonnollisesti valtameri oli ylivoimainen, mutta muutamat säilyttivät kauan henkisen erikoisleimansa.

Mutta lopulta nämäkin nieli ääretön itämainen ihmismeri, tämä raskas, liikkumaton Itämaa, missä hallitukset ja vallat ovat vain pintavärettä, mutta kansan tavat ja elämänkatsomus pysyvät muuttumattomina kuin luonto itse. hellenistiseltä ajalta. Ajan mittaan Itämaat vaikuttivatkin enemmän Länsimaihin kuin päinvastoin.

Tigriksen varrelle Seleukos perusti uuden Seleúkeia-nimisen pääkaupungin siten pyrkien syrjäyttämään Babylonin keskeisestä asemastaan maailmankaupan valtiaana. Hän ei viihtynyt vanhassa pääkaupungissa, jonka väestön enemmistö oli seemiläistä ja jossa Mardukin vanhoillinen papisto soitti ensi viulua. Mutta hän ei tahtonut yrittää kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Vain helleenisestä kaupungista saattoi ja sai tulla helleenisen valtakunnan keskipiste.

Hänen tarkoituksensa täyttyi täysin. Nebukadnesarin jättiläiskaupunki kutistui yhä enemmän kokoon ja rappeutui, mutta hellenistinen Seleukeia vapaine järjestysmuotoineen kasvoi Aasian sen ajan suurimmaksi kaupungiksi — kerrotaan siinä olleen noin puoli miljoonaa asukasta. Sen asema oli myös täysin yhtä edullinen kuin Babylonin. Seleukeiasta johti purjehduskelpoinen kanava Eufratiin, joka juuri tällä kohtaa tekee mutkan lähelle Tigristä.

Seleukeian kautta kuljetettiin nyt länteen Intian tuotteet: maustimet, indigo, pumpuli, helmet ja jalokivet ja myöhemmin myös Kiinan silkki, ja Arabiasta tuli sinne kallisarvoista suitsuketta ja voiteita, kun taas tavarakuormat sieltä kulkivat Aleksandreiaan ja Syyrian satamakaupunkeihin.

Seleukideillä oli paljoa vaikeampi tehtävä kuin Ptolemaioksilla, joiden hallitsema alkuasukaskansa kylläkin oli heille vierasta, mutta kuitenkin syntyperältään yhtenäistä, ja jotka voivat hallituksessaan nojautua voimakkaaseen virkavaltaan sekä kansan veriin menneeseen tottumukseen taipua valtiaansa edessä kuten jumalan edessä. Seleukideillä sitävastoin oli hallittavana parikymmentä kansaa eri tapoineen ja laitoksineen.[68] Ja pulmaa eivät tehneet suinkaan yksinkertaisemmaksi mahtavat, itsehallintoon tottuneet vanhat Vähän-Aasian kreikkalaiset kauppakaupungit, jotka vallitsivat Aasian kauppateitten päätepisteitä ja niiden jatkumista länteen. Näiden yhdyskuntien kanssa kuninkaan oli pysyteltävä hyvissä väleissä runsailla lahjoilla ja monenlaatuisilla muilla huomaavaisuudenosoituksilla. Ei sopinut niitä kohtaan osoittaa liian ankaraa kuninkaallista mahtia. Seleukidien tehtävää vaikeutti vielä lukuisa juutalainen väestö, joka vaati uskonnollista itsenäisyyttä. Heprealaisten pyrkimys muodostaa maalliseen yhteiskuntaan eri pappisvaltio johti lopulta vaarallisiin kapinoihin, joista puhumme toisessa yhteydessä.

* * * * *

Egyptissä tuli Aleksandreiasta hellenismin liesi. Tämän kaupungin perustaminen on Aleksanterin nerokkaan kaukonäköisyyden oivin todistus. Itse luonto hänelle neuvoi tämän merikaupungin paikan. Välimeren virrat näet vaikuttavat, että Niilin liejua kulkeutuu itään, niin että ei ainoastaan delttamaan, vaan myös etelä-Syyrian rannikko on täydellisesti mataloitunut. Vasta Niilin läntisimmästä suuhaarasta länteen on meri vapaa liejusta.

Jo ensimmäisten Ptolemaiosten aikaan kaupunki sai suuren merkityksen sekä itään että länteen pitkin Afrikan rannikkoa kulkevassa maailman meriliikenteessä. 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. perkautettiin näet Niilin ja Punaisenmeren välinen kanava, jonka Dareios oli avannut liikenteeseen, mutta joka sitten oli täyttynyt taas lentohiekalla.

Aleksandreiasta ei tullut ainoastaan pohjoisesta etelään suuntautuvan Aigeian meren ja Niilin välisen kauppatien, vaan myös lännestä itään kulkevan Karthagon ja Syyrian välisen kaupan pääasemapaikka. Edullisen asemansa johdosta mahtavan liikesuonen suulla ja erinomaisen rikas sisämaa takanaan kaupungista tuli maailman yhdysliikenteen tärkeimpiä solmukohtiapa se olikin kolme vuosisataa maailman huomattavin kauppakaupunki ja kolmen maanosan keskipiste.

Aleksandreian vilkasta liikennettä edisti se seikka, että purjehtija yölläkin voi tulla satamaan. Silloin näet hänen laivaansa opasti sataman edustalla olevan Pharos-saaren majakan valo; tämä rakennus oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Aleksandreiassa virtaili sekaisin kaikkia maailman kansanheimoja. Intialaisiakin siellä näki jokseenkin usein, ja Aleksandreian taidekäsiteollisuudessa on piirteitä, jotka mahdollisesti viittaavat siihen, että maailmankaupungin vilinässä esiintyi myös kiinalaisia. Rooman keisari Hadrianus mainitsee eräässä kirjeessään Aleksandreian kaupunkina, missä kukaan ei kulje toimetonna: yksi puhaltaa lasia, toinen tekee papyrusta, kolmas kutoo palttinaa — kaikilla on jonkinlaista taidokkuutta tai ainakin he haluavat olla sitä omaavinaan. Myös raajarikot, sokeat ja luuvalon vaivaamat tekevät työtä. Aleksandreialaiset tuntevat vain yhden jumalan: rahan.»

Egypti oli kyllin rikas synnyttääkseen tuottoisan viennin muihin Välimeren satamiin. Syrjähkön asemansa ja mainioitten luonnollisten rajainsa ansiosta maa sai olla rauhassa niiltä hurjilta kiistoilta, mitkä hävittivät Aasiaa, ja rauhallisemmin kehittää taloudellisia apulähteitään. Kanavat, Egyptin elinsuonet, voitiin panna taas hyvään kuntoon, ja Niilinmaasta alkoi tulla koko maailman jyväaitta ja elintarpeitten hankkija. Täältä ei viety vain viljaa ja paljon muita maanviljelyksen tuotteita, vaan myös kankaita, lasitavaroita ja papyrusta. Tästä onnellisesta maasta puuttui oikeastaan vain puutavaraa ja kuparia. Molempia oli kuitenkin Kypros-saarella, jonka Ptolemaios I kyllin kaukonäköisenä oli ottanut haltuunsa Aleksanterin valtakuntaa jaettaessa.

Lukuisat tämän ajan papyruslähdekirjat antavat meille mielenkiintoisia tietoja faaraoitten maan taloudellisesta elämästä. Egypti on ainoa hellenistisistä valtioista, joka on antanut meille mahdollisuuden syvemmin tunkeutua itse hellenistisen ajan elämään ja päästä selville, kuinka hellenismi elimöityi ja kykeni sitten perinpohjin hapattamaan vieraan kansan. Siinä suhteessa ovat arkeologien Aasiassa tekemät löydöt vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä erämaanhiekka on meille säilyttänyt.

Egyptin papyruslöydöistä huomaamme m.m., että ptolemaiolaiskuningas itse oli valtakuntansa suurin liikemies. Koko Egyptin viljanviennin Ptolemaiokset olivat ottaneet yksinoikeudekseen, ja tuloksena heidän määrätietoisesta kauppapolitiikastaan oli, että Egyptin ohra ja vehnä yhä enemmän tunki syrjään maailmanmarkkinoilta Mustanmerenmaitten viljaa.

Viljantuotantoon perustui Ptolemaiosten mahti ja Egyptin poliittinen vaikutus. Mutta ei ollut talonpoika raukalle itselleen paljon iloa runsaista sadoistaan. Koko maa oli suurina tiluksina, jotka kuuluivat kuninkaalle tai temppeleille taikka olivat määrätyt siviili- ja sotilasvirkamiesten käytettäviksi. Talonpoika itse omisti tavallisesti vain talonsa, ja viljastaan hän sai vain pienen osan. Ei ainoatakaan jyvää hän saanut viljaa korjatessaan viedä taloonsa. Valtion puimapaikoilla kylän edustalla hänen viljansa virallisen valvonnan alaisena puitiin ja sitten punnittiin. Jos talonpoika oli velassa, niin otettiin sen maksu tällöin. Sitten valtio otti vero-osuutensa, ja maamiehen piti itsensä huolehtia sen kuljettamisesta lähimpään kuninkaalliseen viljavarastoon. Siellä vilja kuormattiin aasien ja kameelien selkään, jotka kuuluivat eläinten omistajille, joiden velvollisuutena oli huolehtia sen kuljetuksesta lähimmälle kanavalle tai Niilin rannalle, ja laivoilla se kuljetettiin edelleen Aleksandreiaan.

Mutta Ptolemaiokset eivät olleet ottaneet haltuunsa ainoastaan viljakauppaa — he olivat myös pidättäneet yksinoikeudekseen useat parhaiten kannattavat suurteollisuusalat tai ainakin olivat suuria osakkaita niissä. Sellaisia olivat öljyn valmistus, kutomateollisuus, lasinpuhallus, papyrustuotanto, oluen valmistus ja hajuaineitten tuotanto. Öljy valmistettiin kuninkaan tehtaissa ja myytiin sitten monopolin tavaralle määräämiin vähittäishintoihin, joten välikäsien voitto oli tarkoin määrätty.

Monopolisointi tietysti houkutteli salakuljetukseen. Muiston siitä tapaamme seuraavasta erään korkean virkamiehen kirjeestä alaiselleen: »Heti tämän kirjelmän saatuasi lähetä luokseni sekä sinun huostaasi vankeuteen jätetty nainen ynnä salakuljetettu öljy että myös mies, joka hänet luoksesi toi. Jos et moisia rikoksia kylässä saa loppumaan, niin olet saava sitä katua.»

Myös pankkilaitos ja kaakkoon suuntautuva kauppa olivat hallituksen käsissä. Valtakunnanpankilla oli pääkonttorinsa Aleksandreiassa, ja sen alaisina haarakonttoreita kaikissa suuremmissa kaupungeissa.[69]

Vilja oli hyvin tärkeää maksuvälineenä rahan ohella. Oli olemassa julkisia varastoja, ja joka sinne talletti viljaa, voi käyttää sitä maksuna kirjoittamalla yksinkertaisesti niin ja niin monen tynnyrin maksumääräyksen. Tuollaiset maksumääräykset voivat sitten käydä seteleistä yli koko maan.

Egyptin verotuslaitosta hoiti valtiokoneisto, joka toimi pettämättömän varmasti. Ei kukaan verotettava päässyt tässä maassa täyttämästä, mitä valtio vaati. Noin tusinasta Egyptin kaupungista on löydetty Ptolemaiosten ajalta manttaaliluetteloja niin tarkkoine tietoineen talonomistajista ja vuokralaisista, että me vähäisen mielikuvituksen avulla voimme nähdä näiden rauniokaupunkien väestön elävänä edessämme.

Laajan taloudellisen politiikkansa avulla Ptolemaioksista tuli ajallaan maailman rikkaimmat hallitsijat. Mutta osasivatpa he myös menettää rahoja. Toiset heistä olivat suuria sivistyksen edistäjiä, mutta toiset tuhlasivat paljon juhliin ja loistoon ja palvoivat Bakkhosta ja Venusta enemmän kuin Apollonia.[70]

* * * * *

Egyptiläisten koko luonteensävy oli erikoislaatuista, eikä ollut helppoa saada sitä yhtymään helleeniseen aatemaailmaan. Tarkasta, juhlallisesta muodollisuudesta, mikä oli seurauksena pappis- ja virkamiesvallasta, oli tullut egyptiläisten toinen luonto. Kuinka loppumattomalla arvonimisarjalla faaraon pitikään komeilla, kun hän suvaitsi laatia jonkin asiakirjan! Ja missä muualla maan päällä tarvittiin kuusikymmentä — sanottuna ja kirjoitettuna 60 — todistajaa, jotta sopimuksella olisi laillinen voima!

Ptolemaioksilla ei ollut muuta tietä kulkea kuin vanha, jo tasaiseksi poljettu, jota papit ja virkamiehet viittoivat, jos kuninkaat tahtoivat voittaa kansan puolelleen. Suvaitsevaisuuden ja hienotunteisuuden toisten uskoa ja tapoja kohtaan he olivat oppineet suurelta, laajanäköiseltä edeltäjältään. Rosetten kivi on yksi monia todisteita Ptolemaiosten kyvystä anteliaisuudella voittaa mahtava papisto puolelleen. Samalla tavoin vaikutti myös lukuisain temppelien rakentaminen sellaisten kuin Edfun ja Esnen temppelien, jotka tämä hallitsijasuku pani alulle. Ptolemaiokset uhrasivat myös vanhain faaraoitten tapaan Egyptin kummallisille koirapäisille demoneille ja kuvauttivat temppelin seinille itsensä niille uhraamassa ja niitä rukoilemassa, aivan kuin olisivat olleet »joku Thotmes tai Ramses.

Ei mikään voi antaa selvempää käsitystä egyptiläisen ja helleenisen ajatusmaailman välisestä vastakohdasta kuin esim. varhaisimman tunnetun kuningas Ptolemaios I:n antaman asetuksen lukeminen. Hän ei vielä ollut ottanut itselleen kuninkuutta, vaan hallitsi nimellisesti satraappina alaikäisen Aleksanteri II:n puolesta. Ptolemaios julistuttaa siinä, että hän Horus- ja Buto-jumalille, jotka hallitsivat Pen ja Tepin kaupunkeja, antoi takaisin kaikki heidän vanhat tiluksensa pohjoisessa delttamaassa. Julistus on kirjoitettu hieroglyfeillä ja alkaa seuraavasti: »Kuningas Aleksanteri II:n, ikuisesti elävän, Horus- ja Buto-jumalain ystävän seitsemäntenä hallitusvuonna, tulva-ajan alussa oli Hänen Majesteettinsa sisä-Aasiassa, joten Egyptiä hallitsi Ptolemaios-niminen käskynhaltija. Hän oli nuoruudenreipas mies, vahva molemmilta käsivarsiltaan, viisas, mahtava miesten joukossa, järkkymättömän rohkea. Hurjimmankin vihollisen hän löi pakoon selin kääntymättä. Keskellä tappelua hän seisoi, ja kukaan ei voinut tulla häntä liian lähelle. Valtavat olivat hänen nyrkkinsä, eikä kukaan kyennyt niiden lyöntiä torjumaan. Mitä hänen suunsa sanoi, sitä ei peruutettu. Ei kukaan ollut hänen vertaisensa ulkomaalaisista.» — Pitkäveteisessä jatkossa Ptolemaioksen sotaisia toimia verrataan korppikotkan liikuntaan pikkulintujen keskellä, ja lopuksi julistetaan lahjoitus uudestaan ikuisiksi ajoiksi. »Palkaksi siitä, mitä hän on tehnyt» — sanotaan lopuksi — »suotakoon hänelle voittoisuutta ja voimaa, niin että hänen sydämensä iloitsee ja pelko häntä kohtaan yhä edelleen, kuten nyt, tulee vallitsemaan vieraissa kansoissa.»

Ptolemaiokset ovat, varoneet yrittämästä mahtikäskyin poistaa syviä rajoja egyptiläisten ja helleenien väliltä.

Mutta säilyttäen vanhain faaraoitten hallitustavan ulkonaiset piirteet uusi hallitsijasuku teki kuitenkin työtä maansa hellenistyttämiseksi. Mutta kuinka itämainen itsevaltius sopi helleeniseen henkeen? Tyyssijan hellenismi sai Aleksandreiassa ja parissa muussa kaupungissa, toinen lähellä Thebaa, toinen Faijumin alueella. Täällä helleeninen kulttuuri vapaasti sai kehittyä, kun taas ympärillä olevan maalaisväestön elämällä oli itämainen leima. Näiden kaupunkien gymnasioneissa nuoriso sai helleenisen kasvatuksen, ja niissä pidettiin yllä kreikkalaista henkeä. Ja jotta helleeninen rotu säilyisi puhtaana, pidettiin laittomina avioliittoja syntyperäisten egyptiläisten kanssa.

Mutta kolme tai neljä helleenistä kaupunkia ei riittänyt maata hellenistyttämään, varsinkin kun kreikkalaiset siellä pysyttäytyivät niin ankarasti erillään alkuasukasväestöstä. Enemmän Ptolemaiokset edistivät hellenistymistä asettamalla kreikkalaisia kaikkiin tärkeihin virkapaikkoihin sekä keskus- että paikallishallinnossa ja antamalla armeijan johdon kreikkalaisten ja makedonialaisten käsiin. Samaan suuntaan he vaikuttivat käyttämällä kreikkalaisten insinööritaitoa ja tekniikkaa julkisiin rakennuksiin ja kanavatöihin sekä elinkeinoelämän yleiseen kohottamiseen. Kreikkalaisten lahjakkuutta käytettiin myös liike-elämän ja pankkilaitoksen johtoon. Tuntuvimmin kuitenkin kreikkalaiset joutuivat syntyperäisten egyptiläisten kanssa kosketuksiin, kun Ptolemaiokset sijoittivat kreikkalaisia ja makedonialaisia sotilaita sinne tänne maan viljelyssiirtoloihin. Siten tuli, kaikesta huolimatta, rotusekoitus ajan oloon välttämättömäksi.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

John Pentland Mahaffy, The progress of hellenism in Alexander's empire.

J.P. Mahaffy, Greek life and thought from the age of Alexander to the
Roman conquest.

William Scott Ferguson, Hellenistic Athens.

Eduard Meyer, Blüte und Niedergang des Hellenismus in Asien.

A. Bouché-Leclerq, Histoire des Seleucides: 2 nid. Alfred von
Gutschmid, Geschichte Irans und seiner Nachbarländer.

Alfred von Sallet, Die Nachfolger Alexanders des Grossen in Baktrien und Indien.

A. Bouché-Leclerq, Histoire des Lagides: 4 nid.

J.P. Mahaffy, The empire of the Ptolemies.

Max L. Strack, Die Dynastie der Ptolemäer.

Wilhelm Schubart, Ägypten von Alexander dem Grossen bis auf Mohammed.

Wilhelm Schubart, Die Griechen in Ägypten.

Melvin M. Knight, Economic history of Europe to the end of the middle age. (Kirjallisuusluettelo.)

Otto Lagercrantz, Det egyptiska skatte- och finansväsendet under den grekisk-romerska tiden (Ekonomisk Tidskrift 1901).

J. Toutain, L'économic antique. (Kirjallisuusluettelo;)

HELLENISTINEN KULTTUURI.

Kun Aleksanteri avasi Itämaat länsimaiselle yritteliäisyydelle, ei syntynyt ainoastaan maailmankauppaa, vaan myös yleismaailmallinen kulttuuri. Kreikkalainen kulttuuri tunkee nyt Itämaihin, mutta saa sieltä itse vuorostaan uusia vaikutteita, mitkä tekevät sen sopivammaksi valtaamaan maailman. Egyptiläinen ja babylonialainen sivistys, ennen kaikkea kaldealaisten tähtitiede, Zoroasterin oppi hyvän ja pahan maailmansielun taistelusta, Israelin Jahvenpalvonta ja oppi syntivelasta ja katumuksesta, kaikki tuo tunkeutui syvälle kansantajuntaan yli koko maailman ja sai historiallisesti ratkaisevan merkityksen. Hellenistisestä kreikasta — kielestä, jolle Vanha Testamentti käännettiin ja jolla sitten Uuden Testamentin kirjat kirjoitettiin — tuli sen ajan maailmankieli, kuten myöhemmin, vuorostaan ja aikanaan latinasta, ranskasta ja englannista. Uutta kreikkalaisen kulttuurin muotoa, joka nyt syntyy nimitetään hellenistiseksi erotukseksi vanhempain aikain helleenisestä. Se on sekakulttuuria, jolla on toinen luonne Egyptissä kuin Kreikassa ja Makedoniassa, toinen Babyloniassa kuin Syyriassa j.n.e.

KUN KIVET PUHUVAT.

Eri kansallisuutta olevien arkeologien Vähän-Aasian vanhoissa sivistyskaupungeissa toimittamien kaivausten ansiosta on tehty lukuisia löytöjä hellenistiseltä aikakaudelta ja myös vanhemmilta ajoilta[70]. On kaivettu päivänvaloon temppeleitä, kuninkaanpalatseja, raatihuoneita, teattereita ja kauppahalleja, komeita sarkofageja ja kuvapatsaitten palasia sekä löydetty joukko piirtokirjoituksia. Runsastuottoisia olivat kuuluisan maailmankaupungin ja suurten ajattelijain kotipaikan Miletoksen, »joonialaisten jaloimman korun» rauniot. Siellä on muun muassa kaiveltu esiin suurin tunnettu kreikkalainen kauppatori, yli 200 metriä pitkä ja melkein yhtä leveä. Ja yllättävän rikkaita veistokuva- ja rakennustaiteellisia löytöjä on siellä tehty — olkoon, että se, mikä on säilynyt, tuli käsiimme palasiksi pirstottuna. Siitä, että näitä taiteen luomuksia ylipäätään on jäljellä, saamme kiittää suurta muurien rakennusta, johon suurella kiireellä oli ryhdyttävä kuudennella vuosisadalla j.Kr., kun hyökkäävät barbaarijoukot uhkasivat kaupunkia. Muuria levennettiin niin paljon, että useita muistomerkkejä jäi sen sisään ja säilyi siten. Muuten ne aikoja sitten olisivat saaneet kulkea kunnioitusta tuntemattomien heimojen kalkkiuuneihin tai ne olisi hakattu rikki katu- tai rakennuskiviksi. Kiireessä käytettiin rakennusaineena myös toisista rakennuksista suuria muistokirjoituksilla varustettuja möhkäleitä, kokonaisia pylväitä, kuvapatsaita ja muuta, mitä yht'äkkiä voitiin saada käsiin, ja välipaikat täytettiin marmoripatsaitten päillä, jaloilla ja käsillä. Senvuoksi tulikin tästä kaupunginmuurista myöhempäin aikain arkeologeille alituisten uusien yllätysten lähde.

Miletoksen ylpeys oli teatteri, jossa oli istumapaikkoja 25 000 katsojalle. Ihmeellisen komea näköala sieltä oli yli satalaivaisen sataman ja sen edustalla avautuvan meren. Aina kaukaiseen Samokseen katse liiti.[72]

Miletoksen eteläiseltä kaupunginportilta vie marmorileijonan vartioima pyhä tie laajalti kuuluun Apollonin temppeliin, missä oli oraakkeli, joka ajoittain kilpaili Delphoin oraakkelin kanssa maineesta. Kuinka monia miljoonia hurskaita pyhiinvaeltajia onkaan aikojen kuluessa kulkenut juhlallisissa kulkueissa tätä puolitoista peninkulmaa pitkää tietä, joka tarjoaa niin runsaasti ihmeen ihania näköaloja! Etunenässä kulkivat Apolloninveljet eli Apollonin laulajat ja tanssijat, veljeskunta, jonka olemassaoloa voi seurata ainakin seitsemän vuosisadan ajan. Ja kun lopultakin pyhäkön ylpeät marmoripylväät tulivat näkyviin, silloin pyhiinvaeltajat hartaina suuntasivat kulkunsa temppelikukkulalle, tietä reunusta vain valtaistuimilla istuvain marmoripatsaitten pitkien rivien herättämässä pyhän vakavassa tunnelmassa.[73] Kuvapatsaat olivat hurskaitten temppelissäkävijöitten lahjoja seitsemänneltä esikristilliseltä vuosisadalta.

Itse temppeli on ihana, mittasuhteiltaan valtava rakennus, 109 metriä pitkä ja 50 metriä leveä. Rauniot todistavat vielä sen ihmeteltävän rikasta ja vaihtelevaa koristeellista somistelua, joka teki jokaisesta pylväästä itsenäisen taideteoksen. Mikä työ, mitkä rahamäärät, mitä intoa miletoslaisten olikaan täytynyt uhrata tähän rakkaaseen pyhäkköön, jonka persialaiset tuhosivat raunioiksi hävittäessään Miletoksen v. 494 e.Kr.[74]

Tämän katastrofin jälkeen itse kaupunki tosin rakennettiin pian uudelleen, mutta entistä loistoaan se ei koskaan saavuttanut. Suureen temppelin rakennukseen ryhdyttiin uudelleen vasta v. 333, kun Aleksanteri Suuri lahjoitti kaupungille takaisin sen vapauden, mutta se piti monta kertaa keskeyttää varojen puutteessa.[75] Kerran se oli lamassa melkein kokonaisen vuosisadan, ja ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. työ lakkasi ainiaaksi. Maanjäristysten ja nuoremman sukupolven kunnioituksen puutteen johdosta suuri pyhäkkö vajosi soraksi ja pirstaleiksi.

Mutta juuri sentähden, että tämä temppelirakennus oli suunniteltu niin suurisuuntaiseksi, ettei sitä koskaan ehditty päättää, sen rauniot suovat meille tilaisuuden seurata rakennustaiteen kehitystä vuosisatain kestäessä, ja temppelin esiinkaivaminen on senvuoksi arkeologian kiitollisimpia tehtäviä, varsinkin kun tämä temppeli lähinnä Ateenan akropoliin pyhäkköjen jälkeen on parhaiten säilynyt kaikista joonialaisista temppeleistä. Juuri niin paljon on jäljellä, että on tilaisuus arvostaa miletoslaisten arkkitehtien omaperäisyyttä, heidän kykyänsä antaa kivelle eloa ja välttää sitä yksitoikkoisuutta ja kylmyyttä, mikä on noin valtavamittaisten rakennusten suuri vaara.

* * * * *

Prienessä, Miletoksesta pohjoiseen, on kaivettu esiin niin suuri rauniokaupunki, että sille on annettu »Vähän-Aasian Pompejin» nimi. Korkealle yli kaupungin kohoaa akropoliin »uhmaava marmoriotsa», »kotkien kiertelemä kalliopesä», omiaan paremmin kuin mikään muu väestön viimeiseksi pakopaikaksi.

Tämä kaupunki perustettiin samana vuonna kuin Aleksanteri Suuri lähti taisteluun persialaisia vastaan. Se on mallikuva säännöllisestä, kuin viivoittimella suunnitellusta hellenistisestä kaupungista. Sen sydän ja keskipiste on, kuten aina, tori, jonka ympärillä on ryhmässä temppeleitä ja julkisia rakennuksia, kauppapuoteja ja työpajoja. Monin paikoin oli Prienessä kaivoja, joiden vesi kumpuaa 800 metriä korkealla kalliolla olevasta lähteestä.

Prienen suurin rakennus on luonnollisesti sen stadion. Parhaiten säilynyt kaupungin rakennustaiteellisista luomuksista on kaunis teatteri, joka kauneudessa veti vertoja sen Athenen temppelille, joka on joonialaisen rakennustaiteen jaloimpia muistomerkkejä. Hämmästyy ajatellessa, miten pieni, 5.000-asukkainen maaseutukaupunki voi saada suoritetuksi noin kalliin rakennustyön. Mutta siitä saa täällä, kuten Miletoksessa, kiittää Aleksanterin anteliaisuutta. Hänen nimensä loistikin kerran suurin kirjaimin temppelin eteishallissa. Sinne oli myös kaiverrettuna hänen antamansa käskykirje, joka antoi kaupungin asukkaille täyden itsehallinnon ja vapautti heidät verovelvollisuudesta suurkuninkaalle.

Erikoisen huomattavaa eivät Prienen rauniokaupungissa kuitenkaan ole julkiset rakennukset, vaan se tosiasia, että yksityistalot ovat niin ihmeen hyvin säilyneet. Aina viime vuosisadan lopulle saakka tiedettiin hyvin vähän siitä, millaista muinaisajan kreikkalaisilla oli kotonaan. Siitä oli vain joitakin viittailuja kirjallisuudessa. Nyt on Prienessä, Delos-saarella ja parissa muussa paikassa suoritettujen kaivausten ansiosta aivan toisin. Näissä rauniokaupungeissa on saatu astua sisään antiikkiseen asuintaloon, jollaisen elämyksen voi ennen vain Pompeji tarjota. Tämä se Prienen raunioille on antanut »Vähän-Aasian Pompejin» nimen.

Antiikin asuintalo oli mahdollisimman paljon ulkomaailmasta eristetty. Siinä ei ollut ikkunoita pääkadulle päin. Valo ei kreikkalaisissa asumuksissa tullut ulkoa, vaan rakennuksen keskellä olevasta valopaikasta. Koko perheen elämä keskittyi sinne, erilleen kadun melusta ja levottomuudesta, avoimen taivaan alle, valoon ja aurinkoon. Tämän valopihan ympärillä olivat eri huoneet. Talon sisäänkäytävä sijoitettiin mikäli mahdollista hiljaiselle ja rauhalliselle sivukadulle päin. Kun vedensaanti oli runsasta, niin melkeinpä joka perhe voi pitää oman kylpyhuoneensa.

Joukko piirtokirjoituksia suo meidän silmätä prieneläisten julkisiin ja yksityiselämään. Torihallien seiniin piirrettiin muun muassa sellaisia tekoja, joita etevät porvarit olivat kaupunkinsa hyväksi tehneet. Miellyttävä tapa oli, että vastavalittu pormestari kutsui kaikki kaupungin porvarit poikineen, orjat ja vapaaksi päässeet juhlaan ja tarjosi heille lasin makeaa viiniä särpimineen. Kun uusi pormestari valittiin joka vuosi, oli siis ainakin kerran vuodessa tuollainen hauska ja ilahduttava tapahtuma tiedossa. Mutta ei ollutkaan vastavalitun helppoa yllätyksellä voittaa edeltäjäänsä ja saada puolelleen kelpo prieneläisten sydämiä.

Ephesoksesta, syvämietteisen ajattelijan Herakleitoksen kotipaikasta, ovat arkeologit myös pitäneet huolta. Kaupunki oli kerran kuuluisa Artemiin temppelistään.

»Suuri on ephesoslaisten Diana!», kaupungin pakanat huusivat Paavalille ja kristityille. Kaikista maan ääristä tultiin Ephesokseen kantamaan hänelle uhrilahjoja ja pyytämään hänen mahtavaa apuaan; ja kuuluisaa Artemiin temppeliään Ephesos oikeastaan sai kiittää olemassaolostaan. Mainehikkaan pyhäkön sinne vetämä ihmisvirta aiheutti, että kaupungista tuli myös suuri markkina- ja kauppapaikka. Ja jumalattaren rikas temppeli oli mahtava luottolaitos, asemaltaan, maineeltaan ja arvoltaan Aasian keskuspankki.

V. 356, samana yönä, kerrotaan, jolloin Aleksanteri syntyi, erään ephesoslaisen sytyttämä murhapalo hävitti Artemiin temppelin.[76] Kidutuspenkillä tekemänsä tunnustuksen mukaan hän oli tehnyt tekonsa ainoastaan halusta saada nimensä säilymään jälkimaailmalle. Vähän-Aasian kreikkalaiset kostivat päättämällä olla koskaan mainitsematta murhapolttajan nimeä. Mutta historioitsija Theopompoksen varomattomuuden takia tiedämme, että miehen nimi — sanommeko sen? — oli Hēróstratos, ja tämän johdosta kutsutaan ilkityön kautta kuuluisaksi tulemista Herostratoksen maineeksi.

Aleksanteri Suuren arkkitehti ja rakennusmestari Deinokrátēs rakensi temppelin uudelleen vielä kalliimmaksi ja paljoa suuremmaksi kuin ennen. Siitä tuli Hellaan suurin ja loistavin temppeli ja sitä pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Pituus oli runsaasti 130 metriä ja leveys yli puolet siitä. Keisari Nero ryösti pyhäköltä sen aarteet. Sitten itse temppelin tuhosivat hyökkäävät barbaarikansat ja kristityt hurjapäät. Se rakennettiin tosin jälleen, mutta rikas kaupunki joutui rappiolle ryöstöjen, maanjäristysten ja erinomaisen sataman madaltumisen takia. Koitti aika, jolloin ei kukaan tiennyt, missä kuuluisa temppeli kerran oli sijainnut. Seitsenvuotisen etsiskelyn jälkeen eräs englantilainen arkeologi löysi sen rauniot v. 1863.[77]

Hiljakkoin esiin kaivetun Pergamonin rauniokaupungin nimi elää vielä tänäänkin mainion kirjoitusaineksen, pergamentin nimessä[78], joka kerran oli kaupungin parhaita vientitavaroita. Pergamon oli v. 281 perustetun valtakunnan pääkaupunki. Silloin näet sikäläinen käskynhaltija diadokien taistellessa pääsi itsenäiseksi. Pergamonin valtakunta laajeni ja sai suurempaa merkitystä, kun sen kuningas ja kansa menestyksellä täyttivät tehtävänsä hellenismin puolustajina kelttiläislaumoja vastaan, jotka 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. tulivat Vähään-Aasiaan. Kelttien eli gallien esiintyminen täällä päin maailmaa oli suuren kelttiläisen kansainvaelluksen tapahtumia.

Siihen aikaan kelttiläinen kielikanta käsitti suurimman osan keski-Eurooppaa, kun sitävastoin meidän päivinämme keltin kiellä puhutaan vain Walesissa, Irlannissa, länsi-Skottlannissa ja Bretagne'issa.

Kelteillä oli levottomuus ja vaeltamishalu veressä. He eivät viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua asumaan minnekään vakinaisesti. Taistelunhaluisina ja huiman rohkeina heistä tuli toisten kansain alituinen pelon aihe. Kiivaillen hyökkäystensä ja hurjan sotakarjuntansa takia heitä pelättiin. Muutamilla heimoilla oli tapana osoittaa kuolemanhalveksumistaan heittämällä pois vaatteensa ja ryntäämällä alastomina vain pitkän, kapean kilven suojaamina. Hyviä sotilaita he olivat, mutta huonoja porvareita. Senvuoksi he ovatkin saattaneet kaikki naapurivaltiot vavahtelemaan, mutta eivät itse koskaan ole perustaneet järjestettyä valtiota tai luoneet omaa kulttuuria. He olivat vanhan-ajan mustalaisia. Alkujaan kelttien arvellaan asuneen nykyisessä Badenissa ja Würtenbergissä ja sieltä levinneen edelleen. Osa kelttiläisiä heimoja kulki yli nykyisen Englannin kanaalin ja asettui asumaan Brittein saarille. Myöhemmin suuria gallialaislaumoja kulki länteen ja asutti nykyisen Ranskan, jota sentähden roomalaiset nimittivät Galliaksi. Toisia kelttiläisheimoja tunkeutui yli Alppien pohjois-Italiaan, karkoitti mahtavat etruskit sieltä ja ulotti retkeilynsä Roomaan asti, missä heidät myöhemmin kohtaamme.

Suuri kansanliike ulottui kuitenkin myös kauaksi itään. Vuosisata gallien Roomaa vastaan tekemän hyökkäyksen jälkeen he ovat ehtineet Makedoniaan ja Kreikkaan. Delphoin luona kreikkalaisten kuitenkin onnistui lyödä heidät takaisin.[79] Tästä oli vuorostaan seurauksena, että osa kelttejä kulki Vähään-Aasiaan, missä he asettuivat asumaan Fryygiasta itään, maahan, jota heidän mukaansa kutsuttiin Galatiaksi.[80] On pääasiassa Pergamonin kuninkaan Attalos I:n ja hänen jälkeläistensä attalidien ansiota, että he täällä pysyivät aisoissa huolimalta siitä, että uusia kelttiläislaumoja alituiseen virtasi yli Hellespontoksen.

Myös sivistyksen piirissä nämä kuninkaat ovat tehneet nimensä kuuluisiksi. He loivat Pergamonista pienoiskokoisen Aleksandreian. He eivät pääkaupungistaan tehneet ainoastaan Vähän-Aasian tärkeintä kauppakaupunkia, vaan myös tieteitten ja taiteitten mitä parhaimman taimitarhan. Pergamonista käytettiin kunnianimeä »Aasian Ateena». Attalos I:n perustamasta kirjastosta tuli hellenistisen maailman suurin Ptolemaiosten kirjaston jälkeen. Egyptin kuninkaitten kateus Pergamonin kirjaston kasvamisen johdosta lienee antanut vauhtia pergamenttiteollisuudelle. Ptolemaiokset eivät näet sietäneet kilpailijaa kuuluisalle Aleksandreian kirjastollensa, ja heidän sanotaan tästä syystä lopettaneen papyruksen viennin Pergamoniin.

Pergamentti ei kuitenkaan ollut ainoa tuote, jota vietiin muihin maihin attalidien maasta. Tämä oli kuuluisa myös mosaiikeistaan, kultakirjovaatteistaan ja taideteoksistaan. Pergamonin taiteen tuotteista kuuluisin oli kaupungin valtavan suuri Zeus-jumalan alttari, »Saatanan valtaistuin», kuten sitä nimitetään Johanneksen ilmestyksessä. Sen pystytti toinen attalideista gallialaisista saatujen voittojen ylistykseksi ja kiitokseksi jumalien kuninkaan ja Athenen helleeneille antamasta avusta. Alttarirakennuksen ulkosyrjää reunustava suuri friisi esittää voimakkain kohokuvin jumalien taistelun gigantteja vastaan Zeuksen johtamina, joka salamoillaan lyö maahan näitä alkuajan hirviöitä toisen toisensa jälkeen. Giganteissa — muinaispohjoismaisen sadun jättiläisissä ja peikoissa — kreikkalainen jumalaistarusta ruumiillistutti kesyttämättömät, sivistystä tuhoavat luonnonvoimat: tuliperäiset purkaukset, myrskyt, rankkasateet, pimeyden ja kylmän.

Tästä ja toisista ihailtavista taideteoksista on huomattavia jäännöksiä saatettu päivänvaloon. Pergamonissa saamme siitä, että täällä siksi paljon on voinut säilyä häviöltä, kiittää samoja seikkoja kuin Miletoksessa, nimittäin bysanttilaisella ajalla kaupungin turvaksi suoritettua suurta muurirakennusta.

Toinen Pergamonin kaivausten tulos on, että olemme perusteellisesti saaneet tietää, kuinka hyvin järjestettyä kreikkalaista kaupunkia hoidettiin yleiseen järjestykseen ja terveydenhoitoon nähden. Kiviin on hakattuina poliisiasetuksia, jotka voisivat olla siunaukseksi usealle meidän-aikamme Etelän kaupungille. M.m. oli jokaisen talonomistajan velvollisuus pitää katuosuutensa hyvässä kunnossa ja huolehtia sen puhtaanapidosta. Joka rikoilla tai muulla sellaisella saattoi kadun likaiseksi, hänen täytyi omin kustannuksin toimittaa pois ne, muuten poliisi huolehti siitä, ja syyllinen sai sakkoa. Ei kukaan saanut juottaa elukoitaan eikä pestä vaatteitaan tai astioitaan yleisissä kaivoissa tai muulla tavoin liata niiden tai vesijohtojen vettä 50 drakman sakon ja kyseessä olevain elukkain, vaatteiden tai astiain menetyksen uhalla. Jos syyllinen oli orja, hän sai lisäksi 50—100 paria raippoja ja hänen piti istua kymmenen päivää jalkapuussa, mistä häntä ei päästetty vapaaksi, ennenkuin hän oli saanut vielä 50 paria raippoja muistin virkistämiseksi. Joka ilmoitti tuollaiset rikokset, sai puolet sakkomäärästä palkkioksi.

Eräs torikauppaa koskeva piirtokirjoitus tuo eloisin sanoin ilmi ostavan yleisön ajatukset kalakaupan vaikeuksista. »On», niin valitetaan, »kymmenentuhatta kertaa helpompaa saada vastaus armeijaa johtavalta kenraalilta kuin näiltä kirotuilla kalakauppiailta. Jos kysyy heiltä: »Kuinka paljon tuo kala maksaa?» tulee heille heti kiire milloin mitäkin asiaa toimittamaan, taikka he seisovat vain hajamielisinä. Onnellisimmassa tapauksessa saa vastaukseksi jotakin mutinaa hampaitten välistä. Ja jos joku heistä suvaitsisi sanoa esim. 'Kymmenen obolia', hän ei sano, mitä lajia oboleja. Mutta laskekaapa vain rahat, niin saatte kuulla, että hän tarkoittaa Aiginan oboleja.[81] Jos hänen sitävastoin tulee antaa rahaa takaisin, niin olkaa varmoja, että ne ovat Attikan oboleja. Hänen on tietysti voitettava kummassakin tapauksessa!»

* * * * *

Myös Mesopotamia on aivan vastikään saanut Pompejinsa, hellenistisen Doura-Europoksen[82] Eufratin keskijuoksun varrella.

Vielä ei ole keritty enempää kuin kaivaa esiin kaksi temppeliä ja yksi yksityisen talo. Muutoin koko kaupunki uinuu erämaan hiekan alla odottaen lapiota, joka sen kaivaisi esiin. Kuitenkin osoittaa se, mitä on löydetty, että jatkaminen hyvin maksaa vaivan. Ehkä huomiotaherättävin on vanhimman pergamenttilehden löytö, mitä yleensä tunnetaan. Käsikirjoitus on toisen vuosisadan alulta e.Kr. Se ei ole lajiaan ainoa täältä löydetty. On mielenkiintoista, että kreikan kieli on osoittautunut ehdottomasti vallitsevaksi kieleksi tässä itämaisessa kaupungissa.

Kummassakaan temppelissä rakennustapa ei sitävastoin ole kreikkalainen, vaan itämainen; ja toista niistä koristavat seinämaalaukset ovat myös itämaiset sekä kuvattujen henkilöitten ulkonäköön että heidän pukuihinsa nähden. Taideteoksina niitä tarkastaessa huomaa niissä myös itämaisen juhlallisen jäykkyyden leiman. Vain siellä täällä voi todeta merkkejä helleenisestä vaikutuksesta.[83] — Omituinen tässä melkein puhtaasti itämaisessa ympäristössä on sitävastoin toisessa temppelissä Aphroditen torso aaltoilevine rytmeineen. Siinä ilmenee aito kreikkalainen kauneudentunto. Tämä kuvapatsas on erään tunnetun kreikkalaisen. Pheidiaan tekemäksi otaksutun, taideteoksen jäljennös.